Salametsästystä

Syksy on perinteisesti sadonkorjuun ja metsästyksen aikaa. Aina ei metsän antimien kerääminen ole pysynyt sääntöjen rajoissa. Itse asiassa vanhojen lehtien selaaminen tuo esille niin häivähdyksiä kapinamielestä kuin veijaritarinoiden maailmasta.

The young Nimrods in North America, 1881

kuva Wikimedia Commons

Ensimmäisenä voimme ottaa esille Hämettären raportin, joka painettiin alkuvuoden 1911 lehteen. Kyse oli edellisenä syksynä Vanajan Harvialassa alkaneesta tapahtumaketjusta. Kuvaus välittää meille esimerkin sekä hämärämiesten härskistä kekseliäisyydestä että kyläyhteisöjen asenteista viranomaisia kohtaan.

Syksystä 1910 alkaen oli Harvialassa liikkunut kaksi tuntematonta miestä esittäytyen tuolloin tunnetun siemen- ja konekauppaa harjoittaneen Agros-liikkeen asiamiehiksi. Mukanaan miekkoset kuljettivat asiaankuuluneita hintaluetteloita. Mainituista ”asiamiehistä” toisella oli mukanaan kivääri. Paikkakuntalaisten uskottiin olleen yleisesti tietoisia muukalaisten touhuista, jopa nähneen hirviä teurastamassa. Suoranaisesta salailusta oli myös viitteitä. Esivalta ei toki katsonut suopeasti moista toimintaa, vaan määräsi kaksi konstaapelia tekemään erikoistutkinnan.

Paljastuikin, että viimeksi kuluneiden kuukausien kuluessa Harvialan ”läänistä” oli kaadettu 4 hirveä, joista viimeisin sangen äskettäin. Luvattomia metsästäjiä ei siis oikein voinut enää kutsua salaisiksi. Heidän todettiin kulkeneen hiihtäen Asikkalasta Evolle ja edelleen Tuulokseen. Yöpaikka oli löytynyt Teuronkylän Asikkalasta. Pääasiallisena majapaikkana toimi sittemmin Leponiemen torppa Toivaalassa. Mainitussa paikassa kaksikko asusteli viisi vuorokautta, jona aikana he kävivät välillä metsällä ja aina muulloin pelasivat uhkapeliä torpassa oleskelleiden tukkilaisten ja torpan omien nuorten miesten kanssa.

Nimeään muukalaiset eivät sentään olleet sen selvemmin ilmaisseet kuin todenneet olevansa ”Ukko” ja ”Poika”. Maataloustarvikekauppoja ei sentään syntynyt laisinkaan. Poliisin tutkimuksissa selvisi Agrosin asiamieheksi muuan orimattilalainen maalari, joka kauppasi edellä mainitun tarvikeliikkeen tavaroita erään lahtelaisen konekauppiaan laskuun. Apurina oli asikkalalainen torpanpoika. Siis varsin veijarimaista elämää ”asiamiehet” saivat kuukausitolkulla hämäläismetsissä viettää. Sanomalehti lopettaakin juttunsa varoittaen maaseudun väkeä ryhtymästä tekemisiin tuollaisten kulkijoiden kanssa, joita oli yhä liikkeellä ainakin Lammilla, Tuuloksessa, Asikkalassa ja Padasjoella.

* * *

Kymmenes huhtikuuta 1911 alkoi paukkua Tammelan Portaassa. Eräs torppari oli poikansa kanssa Lopen rajan puolella niittylatoa tekemässä, kun he kuulivat metsästä kolme laukausta. Torpanisäntä lähti naapuritorppiin levittämään tietoa tapahtuneesta. Niin sitten lähti kaksi miestä ottamaan asiasta tarkempaa selkoa. Kuljettuaan puolisentoista kilometriä Portaan Luukkalan talon maalla olleesta Wehkalammin torpasta Lopen rajalle miehet löysivät ison kiven viereen kuusenoksilla peitetyt yhä lämpimät hirvenlihat. Nahka oli läheisen kuusen juurella.

Jäljistä saattoi päätellä asialla olleen kaksi salametsästäjää, jotka olivat suunnanneet Lopelle. Torpparit kiiruhtivat oitis Portaassa asuvan konstaapelin luokse ilmoittamaan asiasta. Viranomainen nouti lihat ja nahan Forssaan. Kyseessä oli 120-kiloinen naarasvasikka.

* * *

Aina salametsästäjät eivät olleet sävyisiä veijareita. Kesäkuussa 1918 Hämetär kertoi, että ”tunnettu hirwentappaja oli jälleen kiikissä”. Kyseessä oli muuan muurari Tammelan Kojon kylästä, joka oli jäänyt kolmannen kerran kiinni hirvien salakaadosta. Viranomaisten tietoon oli tullut, että kyseinen mies oli eräänä yönä ampunut uroshirven ja vasikan. Tekijä tunnusti tekonsa. Mainitulla muurarilla oli kontollaan pitkä syntilista: varkaus, viinanmyynti ja kaksi aiempaa salakaatotapausta. Edellisestä metsästysrikoksestaan hänet oli juuri tuomittu 200 markan sakkoihin. Rahamuseon Rahanarvolaskuri antaa 200 vuoden 1914 markalle arvoksi 741,20 vuoden 2015 euroa, joten siitä voi arvioida, ettei salametsästys ollut mitään huokeata puuhaa, jos kiinni sattui jäämään. Kojon muurari kuvattiinkin Hämettäressä varsinaiseksi taparikolliseksi, joka huonomaineisena oli päätynyt viranomaisten alituisen silmälläpidon alaiseksi.

 * * *

Lähteet:

Hämetär 1911

Hämetär 1914

Hämetär 1918

Viimeinkin laulujuhlat

Vuonna 1911 saatiin nauttia kahden vuoden tiiviin valmistelutyön tuloksista. Hämeenlinna – Hämeen pääkaupunki - oli muutaman kesäisen päivän ajan Suomen kulttuurielämän kiistaton keskus, jonne oli saapunut myös vieraita ulkomailta. Eri puolilla kaupunkia esiintyi niin laulajia, soittajia, tanssijoita kuin Kansallisteatterin näyttelijöitäkin. Upouudella urheilukentällä kisailtiin niin tansseissa, leikeissä kuin tuimissa yleisurheilukamppailuissakin. Kiistatta voimme arvailla, kuinka merkittävästi nuo päivät kietoutuivat aikalaisten elämäntarinoihin.

Hämeenlinnan Lydiasta voi hakea katsottavaksi vuonna 1912 julkaistun kartan Hämeenlinnasta. Sen avulla tekstissä mainitut paikat hahmottuvat tarvittaessa muistikuvia paremmin mieleen. 

Panoraamakuva torilta laulujuhlien aikaan kesä–heinäkuun vaihteessa vuonna 1911. Kaupungissa vietettiin
todella kulttuurillista kesää, josta jäi merkittäviä muistoja aikalaisten elämäntarinoihin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ainakin yhden aikansa kuuluisan hämeenlinnalaissyntyisen henkilön tiedän käyneen juhlilla. Latvialaisen upseerin Kristjanis Berkiksen kanssa vuonna 1909 avioitunut Hilma Lehtonen on ikuistettu Jukka Rislakin muistelmateoksessa olevaan kuvaan, jonka kerrotaan olevan mainittujen laulujuhlien ajalta. Karun monivivahteisen elämän viettäneet Berkikset päätyivät muun muassa sittemmin edustamaan Latviaa Britannian Yrjö VI:n [1936-1952] kruunajaisissa. Elämä yhteiskunnan huipulla särkyi neuvostomiehitykseen ja vankileireille. Hilma itse selvisi takaisin Suomeen 1959 ja kuoli 1961 Vuorentakana.

Jo päivää ennen varsinaisia juhlia aloitettiin Suomalaisella Yhteiskoululla Kolmas kansanvalistuskokous. Myös Suomen kirjastoseuran ihmiset ystävineen kokoontuivat samana päivänä tuolle koululle. Elettiinhän kiihkeätä valistustoiminnan aikaa, jolloin esiteltiin sekä valistusjärjestöjen yhteistoimikunnan että kansalaisopistojen johtokunnan saavutuksia. Tahdottiin seurata kehitystä kansalaisopinnoissa ja kirjastoasioissa. Keskusteltiin myös yhteistoiminnasta amerikansuomalaisten kanssa ynnä valistusjärjestöjen ja Suomalaisuuden Liiton toimintojen yhdistämisestä ynnä muusta.

Larin-Kyöstin yli kymmensivuinen  juhlaruno esitettiin laulujuhlien yhteydessä Kaupunginpuistossa
lauantaina 1.7.1911. Siinä Uneksija lähtee etsimään kylläisten kaupunkien valhekunnian soraäänien
seasta kohti salomaita etsimään elämän säveltä.

Kuten jo aiemmista kirjoituksista on ilmennyt, oli kaupunkimme ilmeeseen tahdottu kiinnittää erityistä huomiota. Kuukausien ajan talonomistajia oli patisteltu siistimään seiniään ja aitojaan. Rautatie oli tuolloin pääasiallinen ja tärkein reitti saapua kaukomailta kaupunkiin. Siksipä asemalta saavuttaessa tulijaa odotti koristeltu kuja erilaisin vaakunoin merkitylle kunniaportille. Katajaköynnösten kerrottiin nostattavan mielialaa. Kuljettaessa Raastuvankatua saavuttiin Isolle torille, missä saattoi havaita monilla tahoilla niinikään köynnöksin ja koivuin koristeltuja rakennuksia. Nähtävillä oli myös sinivalkoisia rusetteja. Tässä yhteydessä täytyy nykypäivän lukijaa muistuttaa siitä lehvistökatoksesta, jonka tuon ajan puut kesäisin muodostivat matalien puutalojen kattojen ylle. Näky on ollut varmasti erittäin vehreä. Suomalaisen yhteiskoulun kohdalla Kuivansillan pielessä oli samanlainen kunniaportti kuin lääninsairaalan kohdalla rautatieasemalta saavuttaessa. Urheilukenttä oli sekin koristeltu köynnöksin ja erityisin ”winippeli”-lipuin.

Järjestäjien haikailema varsinainen juhlaliputus ei aikakauden ”yleisistä syistä” ilmeisesti kuitenkaan ollut suureksi mielipahaksi toteutunut. Sanomalehdessäkin lohduttauduttiin toteamalla, että ”me emme laula lipuin, waan täysin rinnoin ja isänmaallisin mielin, tietäen hyvin, että tuommoiset rajoitukset, kuin liputusjutusta tehtiin, eiwät särje ehjää laulutunnelmaa”. Löytyi kaupungista sentään yksi jääräpää vetämään ”Waltakunnan lipun” salkoon. Hämettären mukaan senaattori Kairamon talon katolla se nimittäin liehui.

Juhlille saapuneista vieraista saivat luonnolliseti erityisen huomion virolaiset. ”He tuowat meille wiestin kansalta, jonka elämä näyttää, kuinka waikeisiin oloihin pieni kansa wieraan sorron alla woi joutua, mutta joka samalla todistaa, kuinka paljon kestää kansa, joka tahtoo elää.” Kielen, tuon samalla kertaa sekä niin tutun että vieraan koettiin estävän sydämen syvimpien tuntojen jakamista. Silti oli tahtoa kätellä lämpimästi ja toivottaa tervetulleeksi. Virolaisen ”pikku satakieleksi” kutsutun laulajattaren Paula Brehmin konserttia perjantaina 30.6. odotettiin erityisellä mielenkiinnolla. Olihan odotettavissa virolaista sävelrikkautta, suruun sortunutta syvää alakuloisuutta, joka seuraavassa hetkessä täyttyi raikkaasti pulppuavasta ilosta vapaana kahleista niin kuin toimittaja kuvaili. Ohessa tunnelmaa antamaan vironkielinen arkistonäyte ohjelmasta, jossa esitellään kolme laulajatarta: Aino Tamm, Paula Brehm, Mathilde Lüdig-Sinkel. (Brehm esitellään kohdassa 32:48, laulunäyte kohdassa 34:56)

Juhlien aikana oli käytössä ylimääräisiä junavuoroja Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Höyrylaivat Kangasala, Pälkäne, Luopioinen I, Luopioinen II, Mallaswesi I, Mallaswesi II, Urho ja moottorivene Nopea kulkivat Puiston ja Karlbergin välillä. Kangasalaa ja Pälkänettä lukuunottamatta ne kulkivat aamusta iltaan. Nuo kaksi tekivät matkan vain normaalien kulkuvuorojensa väliaikoina. Pienempiä huviretkiä varten olivat käytettävissä höyrylaivat Urho, Luopioinen II ja Pälkäne sunnuntaina [2.7.] klo 9 ja 11 a.p. sekä klo 1 päivällä. Matkoihin kuului käynti Hattulan selällä. Ulkomaalaisille oli tiedossa vielä maanantaina klo 10 a.p. Huviretki Rusteeseen Kangasalalla, Mallasvedellä lotjineen, Urholla ja Luopioinen I:lla. Lisäksi kehotettiin yleisesti moottorien omistajia ja yksityisiä soutajia välittämään liikennettä Puiston ja Karlbergin välillä.

Juhlatapahtumien kaksi ensimmäistä
päivää.
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Ensimmäinen juhlapäivä – torstai 29.6. - valkeni pilvisenä navakan tuulen puhaltaessa etelästä. Sateenuhka ei ollut vielä päällimmäisenä, vaikka päivän mittaan vettäkin vihmoi. Moisen ei annettu häiritä päivän ohjelmaa juhlaväen määrän alati kasvaessa. Laaditun ohjelman mukaan aamuyhdeksältä harjoitteli orkesteri lyseolla ja Kansanvalistuskokousta jatkettiin Suomalaisella Yhteiskoululla. Tuntia myöhemmin olivat vuorossa moninaisten vaiheiden jälkeen valmistuneen urheilukentän vihkiäiset ja ensimmäiset kilpailut eli satasen juoksu, kuulantyöntö ja seiväshyppy. Iltapäivällä yhdeltä pidettiin lyseolla Haydnin Luomisen yhteisharjoitus. Samaan aikaan käynnistyivät urheilukentällä Leikki- ja kansantanssikilpailut. Tuolloin pidettiin myös Kansanvalistusseuran juhlakokous. Iltapäivän ehdittyä kolmeen vieraat saattoivat siirtyä Raatihuoneelle seuraamaan Ilmajoen torvisoittokunnan konserttia elleivät jääneet urheilukentälle katsomaan yleisiä, ohjattuja leikkejä. Tuntia myöhemmin konsertoi Eino Rautavaara lyseon juhlasalissa. Iltapäivän ja alkuillan aikana konsertit vuorottelivat lyseolla ja Raatihuoneella. Esiintyjinä olivat vielä Alma Silventoinen, Gerda Lind, Suomen laulu, Dagmar Parmaa. Laulunopettajatkin kokoustivat puoli yhdeksältä illalla Raatihuoneen juhlasalissa. Ohjelma päättyi iltayhdeksältä [puiston] juhlakentällä Kansallisteatterin jäsenten juhlanäytäntöön Tuulten pyörteessä.

Ensimmäisen juhlapäivän ohjelmaa tarkasteltaessa huomio kiinnittyy Hämetärtä selattuani etenkin lehden etukäteen Suomen parhaaksi sekakuoroksi nimittämään Suomen lauluun. Jo 27.6. sanomalehti kertoi erikseen kuoron kahdesta juhlilla pidettävästä konsertista. Torstain konsertin etukäteistietojen mukaan se jakaantui kolmeen eri osaan. Niistä ensimmäisessä oli määrä kuulla klassisia kappaleita: Guiseppe Corsin Adoramuste 17:nneltä vuosisadalta, kolme kuorolaulua (yksi naiskuorolle) kuoronjohtaja H. Klemettin sovituksina. Toisessa osassa seurasivat tuon ajan klassillisten säveltäjien teokset (kuten Bruckner, Grieg ja Bateson). Kolmas osa omistettiin kotimaisille teoksille. Palmgrenin Takamailla ja Madetojan Kukka haudalla mainittiin sekakuorolaulun helminä. Toivo Kuulan Auringon noustessa ja Siell´on kauan jo kukkineet omenapuut kuvattiin suomalaisen laulun ehkä kahdeksi kauneimmaksi kukaksi. Sanomalehden mukaan niillä sopi päättää arvokas ohjelma.

Toisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Juhlien näin käynnistyttyä pidettiin mielessä myös vieraiden etu ja turvallisuus niin kuin Hämetär totesi. Se kiitteli kaupungin viranomaisten tapaa huolehtia näistä asioista. Maistraatti oli ryhtynyt tiukkoihin toimiin estääkseen vuokrien kiskonnan asettamalla määräyksen huoneiden hintojen pysyttämiseksi käypäisinä, kohtuullisina. Hinnastot oli naulattu hotellien eteisiin yleisön nähtäviksi. Palomestari oli ruiskumestarin kera tarkastanut vieraita majoittaneiden osoitteiden palokaluston.

Hämeenlinnan kaupungin ja ympäristön kartta oli kuulemma myös viimeinkin saatu kirjakauppoihin. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston ylläpitämän Hämeen Lydian sivuiltakin on löydettävissä julkaisu Hämeenlinnan Liike-elämä ja liikkeet, jota Joenhiisi käsitteli joulun aikaan parisen vuotta sitten. Tuo paikallisen liike-elämän opas ilmestyi laulujuhlien yhteydessä 10 000 kappaleen painoksena ja sitä jaettiin ilmaiseksi.

Oheistan tekstini yhteyteen sanomalehdessä julkistetun juhlaohjelman eri päiville. Ne voi suurentaa napsauttamalla linkkejä kuvien alla. Jokin tapahtuma on kuitenkin syytä nostaa vielä esille. Pääsääntöisesti kirjoituksia seuratessa saa sellaisen käsityksen, että sade vaivasi ajoittain kiivaastikin tapahtumia. Toki tahtoisi muodostaa mieleensä mielikuvan aurinkoisista entisajan kesäpäivistä.

Kolmannen päivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ
ISOMMAKSI

Perjantaina vietettiin juhlien varsinaisia avajaisia. Päivä oli alkanut kello seitsemän torvisoitolla toripuistossa ja yhteisvoimisteluharjoituksilla urheilukentällä. Torvisoiton säestyksellä väki kokoontui isolle torille, josta juhlakulkue lähti kahdeksalta kohti Kaupunginpuistoa. Se kulki Läntistä Linnankatua, Koulukatua ja Linnan tietä juhlakentälle. Siellä olivat yhdeksältä vuorossa viralliset avajaiset tervehdyspuheineen ja laulukilpailuineen. Monipuolinen päiväohjelma eri puolilla kaupunkia huipentui illalla juhlakonserttiin juhlakentällä.

Mainittuun konserttiin arvioitiin kokoontuneen noin 8000 ihmistä. Orkesteriin kuului viitisenkymmentä miestä. Suurimmalta osin tilapäistä kokoonpanoa arvioitiin onnistuneeksi ja sen soittoa sopusuhtaisen hyväksi, yhteissoittoa tasaiseksi ja varmaksi. Sinänsä lopputulosta ei pidetty ihmeellisenä, sillä johtihan orkesteria itse Rob. Kajanus, jolta oli totuttu saamaan ihmeitä. Tarjolla oli kotimaisten säveltäjien parasta tuotantoa. Alkuosa koostui Sibeliuksen värikkäästä musiikista. Mukana oli Kajanuksen kansanlaulusikermä, Palmgrenin valssi Op Tuhkimo ja Kuulan eteläpohjalaistyylinen Kansanlaulu. Konsertin päätti Porilaisten marssi, joka oli yleisön vaatimuksesta toistettava. Itse olosuhteet ulkoilmakonsertissa saivat kuitenkin arvostelua, koska tietyt kohdat esityksistä häipyivät kuulumattomiin. Lisäksi yleisön levoton hälinä ”esti ottamasta asiaa wakawalta kannalta”.

Viimeisen juhlapäivän ohjelma
NAPSAUTA HIIRELLÄ ISOMMAKSI

Jonkinlaista nykypäivän kesäteatteritunnelmaa saivat juhlavieraat ilmeisesti kokea Kansallisteatterin jäsenten esittäessä perjantaina Kaupunginpuiston juhlakentällä Nummisuutareita. Kyseessä oli teatterin toinen juhlanäytäntö, joka sanomalehden mukaan soveltui olosuhteisiin paremmin kuin seurueen aiempi Tuulten pyörteissä. Aleksis Kiven henkilöiden touhut juhlalavan vieressä vaikuttivat kirjoittajan mielestä ”varsin hauskalta”. Itse näytös sujui arvostelijan mielestä statisteja lukuunottamatta sangen onnistuneesti. Hän totesikin, kuinka näytelmän harjastukkaiset nummisuutarit olivatkin kuin viisikymmentä vuotta aiemmin eläneitä Hämeenlinnan ympäristön asukkaita. Katsojat palkitsivatkin esiintyjät suosionosoituksin.

Kolmannen juhlapäivän eli lauantain 1.7. kohokohtia eittämättä olivat, kun Haydnin Luominen ja Larin-Kyöstin monisivuinen juhlaruno Uneksijan sävel esitettiin juhlakentällä. Vaikka juhlapäivät huipentuivatkin seuraavana päivänä suureen kansanjuhlaan, joissain yhteyksissä jälkeen päin juuri lauantaita arvioitiin tapahtumien huippuhetkiksi. Näin jälkeen päin ajatellen tapahtumien runsaus hätkähdyttää ajatellen tuolloin elettyä aikaa 5000-6000 asukkaan pikkukaupungissa. Konserttien, urheilukilpailujen, näyttelyiden ja juhlapuheiden taakse on tuolloinkin kätkeytynyt majoituksen ja ruokahuollon vaativa toiminta. Toisinaan tahtoisi päästä syrjästä seuraamaan tuota aikakautensa hämeenlinnalaisen elämän huippukohtaa, joka ilman epäilystä aikaansa suhteutettuna uskoakseni on ylittänyt ponnistuksena kaikki aiemmat tai myöhemmät tapahtumat kaupungissamme.

Tarinan lähestyessä loppuaan Uneksijakin alkoi päästä elämänsä sävelen jäljille.

Sunnuntain kansanjuhlassa piti professori E.N. Setälä Hämettäreen sittemmin painetun juhlapuheensa, jonka aluksi hän muisteli kymmenvuotiaana koulukaupunki Hämeenlinnaan tekemäänsä matkaa. Hattelmalanharjulla pysähtynyt matkahevonen ja näköala Hämeenlinnaan antoivat syyn aloittaa puhe kuuluisalla sitaatilla, jonka ajatus varmasti tuolloinkin väreili lukuisten juhlavieraiden mielissä:

”Hämeenlinna, ensi kerran kun sun -

näin

Hattelmalan harjanteelta, mene ei se

mielestäin.”

* * *

Lähteet:

Hämetär ti 27.6.1911 – 4.7.1911

Rislakki. Krisjanis Berkiksen ja Hilma Lehtosen tarina. Latvian kohtalon vuodet .

Hämeen Sanomat 28.10.2005:

Berkisten elämäntarinayhdistää yhä kahta pientä kansaa toisiinsa

Laulujuhlat 1911: viimeiset ennakkotiedot

Vanhoista lehtijutuista voi aistia, kuinka pikkukaupunki sykki suuren kulttuuritapahtuman odotuksessa. Tapahtuman lähestyessä kerrottiin niin vapaista majoituspaikoista kuin houkuteltiin yhä lisää osanottajia ja vieraita.

Ilmoittautujien lista oli melkoinen. Pikkukaupungin elämä mullistui Laulu- ja urheilujuhlien ajaksi.

Valmistelut etenivät

Hämetär kertoi 15.6. Laulujuhlatoimikunnan kokouksesta. Poliisilaitoksen kanssa ei ollut päästy yhteisymmärrykseen liputusten suhteen. Herrat Idestam, Böök ja Laurela – siis kaupungin virkaherrojen terävin  kärki – valtuutettiin  tarkentamaan, mitä rajoituksia liputukseen oli tulossa. Tuohon aikaan nimittäin oli olemassa tiettyjä ”yleisvaltakunnallisia” syitä, joiden vuoksi juhlaliputukset eivät olleet mitenkään mutkattomia järjestää. Vaihtoehtona harkittiin kaupungin koristelemista köynnöksin ynnä muin vastaavin ehostein.

Juhlien aikana pidettävä laulunopettajien kokous oli saanut paikakseen raatihuoneen juhlasalin torstaiksi 29. päiväksi iltayhdeksän jälkeen eli ensimmäisen juhlapäivän ehtoolle. Larin-Kyöstin juhlaruno ”Uneksijan sävel” oli valmistunut ja jätettiin kansliatoimikunnan painatettavaksi.

Vielä tilaa. Majoitustoimikunta jakoi auliisti tietoa.

Majoitustoimikunnan mukaan kaikki yhden hengen huoneet olivat jo varattuja, mutta yhteisiä tiloja sekä useamman hengen huoneita oli yhä ainakin 4000 vieraalle. Virolaiset vieraat oli määrä majoittaa yksityisten luokse. Heidän joukossaan oli muun muassa sanomalehtimiehiä, lääkäreitä ja taiteilijoita.

Ilmoittautumisajan kuluessa oli ilmoittautunut 21 sekakuoroa eli tuolloisen ilmaisun mukaan sekakööriä, näistä 10 kilpailemaan. Mieskuoroja oli yhdeksän ja niistä kuusi kilpailemaan.  Yhden naiskuoron oli määrä kilpailla. Kymmenestä torvisoittokunnasta kahdeksan oli tulossa kilpailumielessä. Laulajia ja soittajia oli yhteensä noin tuhat.

Hämeenlinnalaisia ja heidän vieraitaan varten oli tekeillä 90 esineen musiikkinäyttely, johon muun muassa taiteilija Sulo Hurstinen tuli asettamaan pari mestariviulua.

Pääsylippujen hinnat määriteltiin seuraaviksi: yleislippu 5 mk, perjantai ja lauantaipäivän lippu 3 mk ja sunnuntain kansanjuhlaan 75 penniä. ”Luomisen” esitykseen2 mk ja orkesterin konserttiin 1 mk.

Laulujuhliamme luonnollisesti verrattiin Viron vastaaviin ja jouduttiin toki toteamaan 60 000 kansalaisen virolaisjuhlat esikuvaksi, josta jäätiin jälkeen. Silti tänne meidänkin laulu- ja urheilujuhlillemme odotettiin kymmeniä tuhansia vieraita. Musiikkiesiintyjien lisäksi mukaan oli ilmoittautunut myös voimisteluseuroja ja yksityisiä urheilijoita. Hämetär painotti koko Hämeenlinnan ottaneen osaa valmisteluihin 29.6. -2.7. pidettäviä juhlia varten. I. Launiksen suunnitteleman soittolavan rakennustyöt olivat viime metreillään. Lavan eteen valmisteltiin istumapaikkoja lähes 10 000 hengelle. Seisomaan toki mahtui lukematon määrä lisää. Suunnitteilla oli ylimääräisiä junavuoroja vieraita varten.

Oliko ohjelma liian vaativa?

Valmistelujen siis edetessä rivakasti esiintyi lehdistössä arveluja juhlien eli viralliselta nimeltään Kansanvalistusseuran yleisten laulu-, soitto- ja urheilujuhlain lauluohjelman liiallisesta vaikeudesta. Osoituksena siitä arvostelijat pitivät ilmoittautuneiden kuorojen odotuksia alhaisempaa lukumäärää. Asian johdosta haastateltiin myös säveltäjä Leewi Madetojaa.

”Onko Hämeenlinnan juhlain lauluohjelma Teidän mielestänne liian vaikea?”

” Vaikeanlainenhan se on. Paljon vaikeampi kuin viime kerralla Viipurin juhlissa. Vaikein lienee Kuulan  Auringon noustessa. Vaihtoehtoisesti sen kanssa on tosin asetettu minun säveltämäni laulu Kukka haudalla, mutta se on taas erittäin arka – Viipurin juhlassa sitävastoin oli muutamia liian helppoja lauluja.”

”Onkohan nyt asialle eduksi, että laulut ovat vaikeampia ja kuoroja vähemmän vaiko päinvastoin?”

”Riippuen siitä, katsotaanko laulujuhlain pitävän olla ensisijasta kansallisjuhlia, joissa laulajajoukon suuruus on pääasia vai tahdotaanko niitten kautta kohottaa säveltaidetta. Tähän asti ne ovat olleet etupäässä kansallisjuhlia.”

”Eiköpä kuitenkin säveltaiteen kohottaminen ole juhlain lauluohjelmassa tärkeämpi kuin kuorojen paljous.”

”Niinpä luulisi.”

Madetoja katsoi itsensä jääviksi enempää arvostelemaan juhlien ohjelmaa ja jättin sen kuorojen johtajien tehtäväksi.

Ei vain tiukkaa taide- tai urheilukilpailua

 

Juhlien ohjelmiin oli määrä kuulua myös nuorison leikkikilpailuja.Moisen taidon unohtumista lehden palstalla pelättiin, koska mukaan oli ilmoittaunut ainoastaan pari joukkuetta. Toimittaja toi julki paheksuntansa, koska ”nuorisomme on osoittaneet, aiwan anteeksiantamatonta harrastuksen puutetta kotosia, kansallisia kisoja kohtaan”. Laiminlyönti oli yhä korjattavissa pidennetyn ilmoittautumisajan ansiosta.

Pakollinen leikkiohjelma käsitti liikuntaleikeistä  nimeltä mainiten kaksi eli ”Kierto” ja ”Kilpakoppi” ja laululeikeistä ”Tyttöset pienet käy piirihin”, "Hei pikku poika”, ”Talkoopolska”, ”Tule tänne leikkiin” ja ”Keinulaulu”. Pareja täytyi olla vähintään kolme.

* * *

Lähteet:

Hämetär 15.6 – 29.6.1911

12. kesäkuuta

Kalenteri on kokoelma numeroita, joiden taakse kätkeytyvät päivät kiitävät tulevaisuuden pimeästä kadotakseen menneisyyden hämärään. Lukema 12.6. on vain yksi niistä joita karkausvuosia lukuun ottamatta vuosittain kirjataan 365. Ajanlaskumme mukaan elämme nyt vuotta 2016 jKr. Sinä aikana on tämä mainittu päivä ja kuukausi saatu merkitä joltisenkin monta kertaa. Näin koleahkona sunnuntaipäivänä päätyy helposti pohtimaan niin sanotusti syntyjä syviä. Siis 12.6.; mitäpä tuo päivämäärä on vuosien varrella tuonut. Tässä pieni hipaisu menneestä.

• Novgorodilaisten hävitysretki Turkuun 12.6.1318; he olivat tehneet 1311 retken Hämeeseen. Voimme mielessämme pohtia, kuinka vuoden 1318 retki heijastui ja vaikutti seudullemme.
• Helsingin perusttettiin 12.6.1550. Mainitulla kaupungilla tuli olemaan ,elkoinen vaikutus myös Hämeenlinnaan.
• 13 000 brittiläistä ja ranskalaista sotilasta antautui sotamarsalkka Erwin Rommelille St. Valery-en-Cauxissa 12.6.1940.
• Keimolan moottorirata vihittiin käyttöön Helsingin maalaiskunnassa 12.6.1966. Ahveniston moottorirata valmistui vain hiukan runsasvuosi myöhemmin eli 15. heinäkuuta 1967!
• Avaruustutkimus: Venera 4 laukaistiin 12.6.1967 radalleen. Siitä tuli ensimmäinen avaruusluotain, joka saapui toisen planeetan kaasukehään ja lähetti menestyksellisesti tietoja.
• Venäjän neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti 12.6.1990 maan lakien olevan ensisijaiset Neuvostoliiton lakeihin verrattuna, mutta Venäjän pysyvän edelleen osana Neuvostoliittoa eli Venäjä julistautui käytännössä itsenäiseksi.
• Boris Jeltsin valittiin 12.6.1991 Venäjän neuvostotasavallan presidentiksi.
• Veikko Vennamo, suomalainen poliitikko ja ministeri (s. 1913) kuoli 12.6.1997. Vennamon merkitys evakkojen asuttamisessa kautta maan ei voine unohtua. Myös Hämeenlinnaan ja sen ympäristöön sijoittui aikanaan väkeä luovutetuilta alueilta.
• David Rockefeller, yhdysvaltalainen pankkiiri syntyi 12.6.1915. Herra Rockefellerin merkitystä kansainväliseen ja siis Suomeen ja Hämeenlinnaankin vaikuttaneeseen talouteen tuskin kukaan kiistää.

12.6.1891 Hämeen Sanomat tiesi kertoa, että
Weseloffille oli tullut erä jalkineita. Oli
syytä pitää kiirettä.

Tämän kesäkuun 2016 toisen viikon oltua täällä perin kolea ja öiden sangen kylmiä on syytä kaivaa esille, mitä kirjoitti Hämeen Sanomat 125 vuotta sitten eli 12.6.1891. Se nimittäin totesi: ”Eri haaroilta tulleitten ilmoitusten mukaan owat yöhallat toinen toisensa perästä, kowin maanantaita wastaan, epäilemättä wikuuttaneet suwitoukoja, heinänkaswua, jopa rikiitakin, joka wähin osin on alkanut tehdä tähkää. Ilmoituksia on tullut niin harwasta paikasta, ettei tuhon laweutta woi arwostella; arwattawasti on se ollut laajalla.” Vilu ei siis ole maakunnassamme ollut kesäkuun alussa mitenkään epätavallista.

Hämäläinen kertoi seuraavana päivänä, että Hämeenlinnassa oli ollut klo 7 epp +6⁰ .

Arkielämän toimia varten oli hyvä saada 12.6.1891 tietää suutari A. Helinin muuttaneen herra Wilhelmsonin sijalle Lönholtsin taloon. Epäilemättä kunnon hämeenlinnalaiset asian jo tiesivätkin, mutta harvemmin paikkakunnalle ehtiville tieto oli tarpeen. Niin ikään Selinin leski Johanna Selinin Waskisepän ja plootu työ liike oli muuttanut pois Waskiseppä Alanderin talosta. Uusi toimipaikka sijaitsi Kasarmikadulla numerossa 114 eli teurastaja Tammelinin talossa. Siellä oli kuulemma tarjolla suoraan varastosta kuparitöitä halpaan hintaa yrittäjän hankittua uuden työkoneen peltiuunin venttiilejä ynnä muita läkkipelti ja kuparitöitä varten.

Lähdettäessä ostoksille torihintojen tarkas-
taminen kävi päinsä päivän lehdestä.
Hämeen Sanomat 12.6.1906

F. B. Saarinen ilmoitti, että sorvari Helanderin talossa Kymnaasikatu nro 119:ssä otettiin tehtäväksi kaikkia alan töitä. Ankean koleina alkukesän päivinä saattoi paljastua, että eteisen nurkasta löytyi korjausta kaipaava sateenvarjo. Mainittu työliike korjasi niin sateen- kuin päivänvarjoja. Saatavilla oli krokettipelejä ja piippuja. Jo vuoden 1887 Osoite- ja Ilmoitus kalenterissa kerrotaan mainitussa osoitteessa asuneen sorvarinlesken M. Helanderin, joten Saarinen lienee ollut 1891 mukana toiminnassa.

12.6.1906 Hämettäressä muuan H. Standertskjöld julkaisi ilmoituksen, jossa ”laillisen edeswastauksen uhalla kielletään elukkain käyttäminen, metsän haaskaus, maalle nousu sekä polkujen tekeminen ja metsästäminen allekirjoittaneelle kuuluvilla Karlbergin, Katajiston, Metsänkylän, Heikkilän puustellin mailla sekä Ojoisten wirkatalosta wuokratulla alueella wastapäätä Karlbergin puistoa, niin myöskin kielletään kaikkinainen kalastaminen ja krawustaminen maimituilla paikoille kuuliwilla wesistöillä.” Lisäksi kyseinen asetehtailija ja kartanonherra huomautti koiranomistajia pitämään eläimensä kiinni, koska ne olivat irrallaan juoksennellessaan hätyyttäneet lampaita. Koirat tultiin tarvittaessa ottamaan kiinni ja mahdollisesti ammuttaviksi. Sellainen annettiin kova rätinki tuolloin.

Ankeaksi kävivät siis kotitarvekalastajien ja metsästäjien ajat, sillä samantapaisen ilmoituksen oli jo julkaisut 6.6. Hämäläisessä A. Nowoschiloff hätistäen nämä Heikkilän, Markkulan ja Nuutilan vesiltä Kankaantaustan kylästä Vanajan pitäjästä.

Edellisessä kirjoituksessani ilmeni, että Hämeenlinnan ravitsemus- ja majoitusalalla oli jonkinmoinen kieliongelma, koska sen väitettiin olleen melkein ummikkoruotsalaista vielä vuonna 1911. Hämetär tiedotti 12.6.1906 Anniskeluyhtiön johtokunnan tekemistä nimityksistä seuraaviksi kahdeksi vuodeksi. Kaupunginhotellin hoitajuuden oli saanut neiti Hanna Stenberg 10 400 mk summasta, johon ei kuulunut hotellihuoneiston vuokra. Teatteriravintolan hoitajaksi oli otettu Helsingin seurahuoneen hovimestari hra Abrahamsson 13 000 markan vuosisummasta. Hänen tuli maksaa oma vuokransa huoneesta sekä pitää oma kalustonsa. Ruokailusta ja majoituksesta liikkeiden hoitajat saivat pitää voiton itsellään, mutta mallas- ja väkijuomien tuotto luonnollisesti tilitettiin Anniskeluyhtiölle.

Samassa yhteydessä lukijoille lupailtiin voitavan avata puistoravintola yleisölle mainitun Abrahamssonin kenties ottaessa hoitaakseen siellä harjoitetavan raittiusravintolaliikkeen.

Entäpä jos yllättävän kipu ja sairaus olisi yllättänyt tuona päivänä 12.6.1906? Hämettären neuvon mukaan Lääninsairaalan sairashuoneeseen pyrkiviä vastaanotettiin klo 12 päivällä. Vain vaikeimpiin äkillisiin tauteihin sairastuneita tai vaikeimpia tapaturmatapauksia otettiin vastaan muina vuorokaudenaikoina. Sairaiden luona pääsi käymään klo 3-5 i.p. Kaupunginsairaalan sairashuoneeseen tuli ilmoittautua kaupunginlääkärille. Vierailuaika oli 3-5 i.p., mikäli sairaalassa ei ollut tartuntatautisia. Kaupunginlääkäri Manner otti vastaan klo puoli 9- puoli 11 a.p. Ja 4–5 i.p., pyhinä 9-10 a.p. Ja hammastauteja 1-2 päiv. Esimerkkipäivä oli tiistai eli arkipäivä.

Oli kaupungissa toki muitakin lääkäreitä. Lehti mainitsi lasaretinlääkäri Wichmannin, joka otti vastaan arkipäivisin klo 9-11.25 a.p. Toinen lasaretinlääkäri eli Einar Anthoni oli käytettävissä arkipäivinä 8-11.15 a.p. Ja 5-6 i.p., pyhinä 12-1 j. pp. Pataljoonanlääkäri Bartram 9-11 a.p. Piirilääkäri von Fieandt arkipäivisin klo 9-10 a.p. Ja 5-6 i.p.; pyhinä 12-1 päivällä. Tuollaisilla ohjeilla saattoi taudin riivaama tai tapaturman uhriksi joutunut etsiä tuolloin lievitystä oloonsa.

Luonnollisesti kaupungissa oli myös kätilöitä ja sairaanhoitajia. Synnytyslaitoksen kätilö ja rokottaja oli Saima Nieminen, Prykikatu 3, puhelin 223. Nimekkeellä toinen kaupungin kätilö ja rokottaja tunnettiin Hilma Mattila, osoitteena Alku-yhtiö. Kätilö H. Brofeldt löytyi Lindbergin talosta, Kymnaasikatu 140, telefooni 198. Hänen voi olettaa palvelleen ruotsinkielistä asukaskuntaa. Kaupungin kätilö oli Olga Helander, Wikmanin talossa. Kirkollisena sairaanhoitajattarena toimi Nybergin talossa Suoma Henriksson. Vielä mainittiin sairaanhoitajatar Amanda Lehmus Arkkitehti Helinin talosta.

Viime vuosisadan alussa väki liikkui kaupungille ja sieltä pois pääsääntöisesti hevosella tai jalan. Heillä oli myös kotonaan eläimiä. Siksipä kerrottiin tiedot myös kahdesta eläinlääkäristä. Grönlundin talossa toimi läänineläinlääkäri Colerus, josta muistelisin lukeneeni jostain kuolleeseen hevoseen liittyneen kaskun/lehtijutun. Se jäi jotenkin mieleen kenties liittyen hänen sukunimeensä. Mainitussa tarinassa muistaakseni tavoiteltiin ensin turhaan toista eläinlääkäriä eli turenkilaista Hans Söderlundia. Coleruksen vastaanottoaika oli klo 9-11 a.p. Ja Söderlundin 8-10 a.p.

Paikkakunnan teinejä saattoi liikuttaa samaisena päivänä eli 12.6.1906 julkistettu tieto, että suomalaisen normaalilyseon yliopettaja P. Toikka oli saanut virkavapautta seuraavaksi lukuvuodeksi sijaisenaan lehtori C. W. Palander.

Saatiin myös tietää Hämeenläänin kuvernöörin Papkovin virkaeron ratkenneen. Sittemmin hänen seuraajakseen tuli Ivar Gordie (1906-1910).

Kesäaika oli saanut myös veneilijät liikkeelle. Hämetär oletti paikkakunnan moottoriveneiden lukumääräksi kaksitoista. Lisäksi kahdella henkilöllä oli pieni höyryvene matkojansa varten. Niinpä kaupunkilainen saattoikin lehtensä luettuaan ajan mahdollisesti salliessa siirtyä Vanajaveden rannoille tarkkailemaan kesäistä sisävesiliikennettä.

* * *

Lähteet:

Wikipedia 12. kesäkuuta

Hämetär tiistai 12.6.1906

Hämäläinen 13.6.1891

Hämeen Sanomat perjantai 12.6.1891

Hämeenlinnan Osoite- ja Ilmoitus kalenteri 1887

Laulujuhlien lähestyessä

Huoli kaupunkimme ulkonäöstä.

Vuoden 1911 laulujuhlat olivat erittäin merkittävä tapahtuma Hämeenlinnan historiassa. Niinpä jo ennakolta seurattiin Hämettäressä niihin liittyneitä valmisteluja. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä julkaistiin huolestunut kirjoitus kaupungin ulkonäöstä. Näin yli sadan vuoden jälkeen saamme näin ikään kuin vilkaista maisemaamme aikalaisten silmin.

Vetoomus osoitettiin kaupungille ja talonomistajille yhteisesti. Juhlien kautta tavoiteltiin koko maan kattanutta huomiota. Niinpä oletettiin kaikkien kaupunkilaisten osallistuvan kaupunkikuvan kehittämiseen ynnä kaikkinaiseen paikkakunnan ehostamiseen. Lehdessä painotettiin erityisesti, ettei riittänyt pelkästään juhlapaikkojen saattaminen kuntoon. Hämeenlinnan yleinen ulkoasu oli saatettava kelvolliseksi, mitä varten oli yhä työtä jäljellä.

Kaupungin osuutta järjestelyihin toki kiiteltiin, mutta kadut olivat kirjoittajan mielestä unohtuneet. Vesijohtotöiden kaivantojen jäljiltä oli ylimääräistä hiekkaa, joka heti tuulenvireessä lehahti sakeaksi pilveksi ilmaan. Pelkän katujen kastelemisenkaan ei katsottu auttavan asiaa. Ehdotuksena oli tuoda tarvittaessa karkeampaa maa-ainesta tilalle. Mikäli osa kunnossapidosta oli kaupungin sijasta tiettyjen virastojen vastuulla, niiden toivottiin ryhtyvän toimeen. Pölyn lisäksi katujen kuoppaisuus ja ”korkeiden kantojen tavoin” ylös kohonneet vesijohtopostit keskellä kulkuväyliä haittasivat matkantekoa. Katuojien ja ylikäytävien kuluneet siltalankut olivat paikoin niin lahoja, että pelättävissä oli jopa tapaturmia.

Talot ja aidat kaipasivat maalausta. Lehti patisteli talonomistajia pikaiseen toimeen, sillä juhlavierauta oli odotettavissa jopa Virosta ja Unkarista asti. Seutukunnan maine oli kyseessä. Aikaa ei ollut enää hukattavaksi.

Oheinen katunäkymä on 1910-luvulta ja osoittaa selvästi, millaisia katuoloja Hämetärkin tarkoitti pohtiessaan, kuinka kaupunkimme ulkoasua olisi voinut kohentaa laulujuhlien edellä: 

Turuntie erottaa Myllymäen ja Kaurialan kaupunginosat toisistaan. 1910-luvun kuva on otettu
suunnilleen Torikadun kohdalta kohti kaupungin keskustaa, Turuntietä reunustavat puutalot,
ja vasemmalla puolella on tori, jossa aikoinaan pidettiin mm. hevosmarkkinoita.
Teksti ja kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Ennakkotietoja

Jotkin asiat näyttävät olleen kulkijoiden suussa ajasta toiseen. Niinpä Hämetärkin otti asiakseen kolmantena kesäkuuta 1911 ravistella ikivanhaa kokemaa, jonka mukaan ”ellei Turkua olisi, olisi Hämeenlinna Suomen ikäwin kaupunki”. Tuohon ”ikävyyteen” oli jo kuukauden kuluttua luvassa muutosta.

Lehti totesi laulujuhlien valmistelujen saaneen aikaan uutta vireyttä ja virkeyttä kautta koko seutukunnan. Osanotto juhliin näytti muodostuvan ”juhlien arwoa täysin wastaawaksi”. Jo 800 laulajaa ja parisensataa soittajaa oli jo ilmoittautunut. Useimpien maamme tunnetuimmista taiteilijoista oli määrä konsertoida. Ohjelmaa luonnehdittiinkin suurisuuntaisemmaksi ja arvokkaammaksi kuin koskaan ennen vastaavilla Suomessa vietetyillä juhlilla.

Virosta ja Unkarista oli tulossa joukoittain edustajia. Muun muassa aito-unkarilaisen taitelijaseurueen ilmoitettiin antavan oman konserttinsa jäseninään muun muassa lehtori Santeri Ispanowits, laulaja N. J. Horwath, pianisti ja säveltäjä J. Wiranyi sekä taiteilija S. Pusztai. Viimeksi mainitun soittimeksi kuvattiin unkarilaisten kansallissoitin, tarogato. Lehden toimittaja kuvailee sitä jonkinlaiseksi kanteleeksi, mutta ainakin tämän mukaan se on ennemminkin puhallinsoitin.

Yleisöä arvioitiin kokoontuvan kymmeniä tuhansia, joten majoituslautakunta oli erityisesti varautunut huolehtimaan tarvittavista tiloista.

Valmistuuko kaikki juhliksi?

Juhlavalmistelujen paineet saivat Hämettären huolestumaan 10. kesäkuuta 1911. Se totesi aluksi ottaneensa jo muutaman kerran puheeksi suurten juhlien lähestymisen. Paljon oli vielä tekemättä ja runsaasti puolivalmiina.

Pahin tilanne näytti olevan uuden urheilukentän valmistumisen suhteen. Laulu- ja soittojuhlien tapaan myös Hämeenlinnan juhlien yhteydessä oli määrä järjestää urheilujuhlat, joihin osanottajia odotettiin kaikkialta maasta. Niinpä edellisenä vuonna oli Hämeenlinnassakin saatu päätettyä urheilukentän rakentamisesta. Paikaksi sovittiin Hämeensaaren itäinen kannas, mutta alkuperäiseen kustannusarvioon varatut määrärahat eivät riittäneet, vaan oli tarvittu lisävaroja. Ajan ehdittyä sangen pitkälle kesäkuuhun kentän paikka oli yhä Hämettären mukaan yhä sellaisessa kunnossa, että oli aihetta epäillä töiden vamistumista kahdessa viikossa. Mahdollisen epäonnistumisen varalta kirjoittaja aprikoi, kuka oli moisesta vastuussa.

Vanha urheilukenttä valmistui 1911 juuri ennen soitto- ja laulujuhlia. Postikorttikuva 1920-luvulta.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Itse kaupungissa Isontorin rakennukset koristuksineen huolestuttivat. Kioskit eli vesimyymälät oli vielä saatava valmiiksi. Suihkukaivo odotti kunnostustaan. Uusi uimalaitos uhkasi myös jäädä keskeneräiseksi, vaikka sen olisi pitänyt valmistua jo kesäkuun ensimmäiseksi päiväksi. Sanomalehti muistutti jälleen rakennusten ja aitojen maalaamisesta ja valitteli monien talojen ylen synkkiä värisävyjä.

Oma huolensa liittyi myös Hämeenlinnan ravintoloiden ja hotellien maineeseen muiden paikkakuntien sanomalehdissä. Paikalliset majoitus- ja ravitsemusliikkeet tekivät kuulemma sellaisen vaikutelman kuin ne olisivat olleet ummikkoruotsalaisia. Suomenkielisten väitettiin olevan vaikeata tulla niissä toimeen. Aivan kuin heistä ei olisi välitettykään! Toimittaja vaatikin ravintoloiden ja hotellien isäntäväkeä ja palveluskuntaa taitamaan ja käyttämään maan ja paikkakunnan pääväestön kieltä. Ruokalistat ynnä kaikenlaiset muut ilmoitukset tuli pitää saatavilla suomenkielisinä.

* * *

Lähteet:

Hämetär 1.6.1911

Hämetär 3.6.1911

Hämetär 10.6.1911

Räystähällä linnan

Tuokiokuva menneisyydestä

Taannoin etsiskellessäni muistumia Hämeenlinnan historiasta silmiini osui kuva Hämettärestä vuodelta 1911. Pahaenteisenä Vanajan takana kohoava linna näyttäytyy nykypäivän katsojalle ikään kuin varoituksena murhenäytelmistä, jotka tuolloin 1900-luvun alussa olivat vasta edessä. Kuinka usein olenkaan kiiruhtanut Rantareitillä tuskin vaivautuen luomaan katsetta tuota näkyä kohtaan. Silti tuo näkymä on aivan kuin ikivanha olento, kaupunkimme vanha sija ja tavallaan maisemamme vanhin asukas.

Hämetär 29. kesäkuuta 1911. Näky linnasta on toki jo jotenkin pahaenteinen, mutta silti alue yhä uinuu
tietämättä tulevien vuosikymmenten murhenäytelmistä.

Vanha sanomalehtikuva kaikessa epäselvyydessään tavallaan sopii mainiosti tilanteeseen kurkistaessamme menneisyyteen. Kuvasta sentään erottuu muotoja, jotka ovat jo vuosikymmeniä sitten kadonneet. Rakennuksia on purettu ja rantaviivaa muokattu. Nyttemmin valokuvaa tutkiessani mieleen palautuu hajanaisia muistikuvia oman, tähän seutuun verrattuna lyhyen taipaleeni varrelta. Päällimmäisenä pyrkii tajuntaan muuan armottoman lumipyryn ilta, jolloin olin palaamassa töistä Sairionrantaa kohti Rautatiesiltaa. Lunta oli pyryttänyt liki polviin asti. Askeltaminen oli vaivalloista.

Viti piiskasi kasvoja. Lyhtyjen valo kutistui tavallista heikommaksi. Joen jään toiselta puolelta kajasti heikosti muutaman lampun loiste kadoten välillä miltei tyystin. Hetki oli jotenkin ajaton, koska sää sulki tajunnasta miltei kaikki nykyajan ärsykkeet. Tulin pohtineeksi, millaista elämä onkaan ollut linnan ympärillä kuutisensataa vuotta aiemmin. Jospa olisinkin jään yli kompuroiden päätynyt ajassa taakse kurkistamaan noita ammoin linnassa ja sen kupeella talveaan kyyristelleitä linnanpalvelijoita, käsityöläisiä ja sotilaita. Aivan erityisesti tuolloin mieleeni nousivat jostain syystä tilikirjoihin aikoinaan pistetyt kruununraakit, invalidit ja vanhukset, joille oli myönnetty ylöspito.

Hämeenlinnan vuonna 1900 painetussa kunnalliskertomuksessa on mielenkiintoinen katsaus historiaan. Se päättyy Antti Törneroosin eli Tuokon runoon Birger Jaarlin linna. Tuosta pitkästä runosta tähän yhteyteen lainaan kolme säkeistöä, jotka kuvaavat näkymän nostattamia mielleyhtymiä:

” - - - Vaan mitä tuolla luonnon suloutta

Jylhällä muodollansa varjostaa?

Se kohoutuen kohden korkeutta

Ylpeesti ympärilleen katsastaa.

Syvästi järveen kuvauu sen muuri,

Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille

Se peljättävä, paha kummitus?

Inhoittavalta tuntuneeko sille

Yörauhassansa seudun kauneus,

Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,

Järvelle, maalle sekä taivahalle? - - - ”

Hetken runoilija kuvailee rakkauttaan synnyinmaahansa ja pelkoa sortumisesta orjuuteen ja sortoon ennen kuin havahtuu aamun koittaneen ja ajaneen linnalta öisen haamun, pelko väistyy.

” - - - En peljätystä luonnossakaan muussa

Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.

Pelotta lintu likimmässä puussa

Ilolla lauloi aamulauluaan,

Ja itse jylhän linnan räystähässä

Näin pienen pääskysen mä pesimässä. - - - ”

Eteeni tullut valokuva on painettu lehteen siis vuonna 1911. Siinä erottuu selvästi linnan vankilaluonne jo purettuine selliosastoineen. Elettiin aikaa, jolloin sisällissodan kauhut olivat vasta edessä. Silti muurien sisässä oli jo poliittisia vankeja. Parisen vuotta sitten luin venäläistämispolitiikkaa vastustaneesta henkilöstä, joka joutui viettämään aikaansa suljettuna linnaan. Valitettavasti en ole nyt löytänyt tuota tekstiä mistään. Muistiini on silti jäänyt se vaikutus, jonka Kaupunginpuisto oli tuohon vankiin tehnyt: hän olisi tahtonut käyskennellä sen rinteillä, mutta muistot vankeusajalta olivat liian vahvoina vielä hänen matkatessaan myöhemmin junalla kaupungin ohitse.

Kuin sattumalta olen selaillut Larin-Kyöstin runokokoelmaa Lauluja Wanhasta Kaupungista, joka painettu vuonna 1912 eli vuotta tätä valokuvaa myöhemmin. Kuten tunnettua, Larin-Kyöstillä oli erityinen suhde linnan seutuun ja Kaupunginpuistoon hänen synnyinkotinsa sijaittua puiston kupeella. Niinpä sopinee tässä yhteydessä lainata teoksesta runoa Maisema. Tässä runossa hehkuvat pahaenteiset sävyt:

” Kaupungin ympärillä seutu synkkenee,

jo lumi siintäin tummuu lahden jäällä,

punoittaa kolme veriruskeeta hattaraa

kahden kaameen linnantornin päällä.

Tien syrjäss´ alastonna huokaa poppeli,

kuin paarivaate hohtaa harmaa hanki,

vankilan kello lyö nyt viittä, - ristikosta

katselee kauvas yksinäinen vanki.

Mitä hän miettii kammion kurja asukas

varpusen visertäissä räystään alla?

Kai miettii: miksei päivä laske itään,

tai ehkei mieti enään yhtään mitään.

- Kunnaalla seisoo sähkölennätinpylväät

niinkuin kolme ristiä Golgatalla.

Palotornista tuli jo välähtää,

ristikon aukosta katoo pää.”

Kauan saivat vangit tähyillä linnassa lintuja. Ei kulunut kymmentäkään vuotta ennen kuin sisällisota loppuselvittelyineen toi vankileirin. Toisen maailmansodan ajan poliittiset vangit ovat oma tarinansa. Kasarmialueella asuneet ja varttuneet ovat elävästi muistelleet tuota omanlaistaan pienoisyhteiskuntaa muistelmateoksessa Kasarmin kosketus. Tuosta kirjasta on ponkaissut silmiini etenkin kertomus jatkosodan jälkeen Neuvostoliittoon palautetuista inkeriläisistä. Heitä oli kaikkiaan runsaat kaksituhatta samaan aikaan kuin Lapin sota oli yhä käynnissä. Voi vain kuvitella sitä ahdistusta, joka tuolloin linnan liepeillä vallitsi.

Niin paljon mahtuu yhden lehtikuvan ja nykypäivän väliin. Sitä palaa tavan takaa pohtimaan kuljeskellessaan linnassa. Kyyhkyjen siivenlyöntien äänet kaikuvat sisäpihalla, ja joskus saattaa nähdä saalistavan haukan kaartelemassa kivimuurien rajaaman maiseman yllä. Linnut eivät ole jättäneet linnaa.

 * * *

Lähteet:

Kunnallis.historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista. Kaupungin valtuuston päätöksen mukaan toimittanut Tyko Hagman. 1900

Larin-Kyösti. Lauluja Wanhasta Kaupungista. 1912

Kasarmin kosketus. Kulkulupa onnelaan. Toimittanut Leena Koivuneva. 2003

Kiianlinnan ympäristössä, Hiiden mailla

Tämän retken pontimena olivat Akseli Salokanteleen sanat teoksessaan Vanajan kirja I hänen kuvatessaan 1950-luvun puolivälissä maisemaa matkattaessa Harvialan kautta kohti Turenkia:” Tätä laajaa tasannetta reunustavat lännen puolella Annakantorni, Lehivuoren, Harjuvuoren, Kiianlinnan ja Inkalinnan metsäiset harjanteet, joiden juurella välkehtii Vanajaveden kapea ja mutkitteleva pinta. Kaiken tämän yllä leviää lämpimän, aurinkoisen ilman auer harsomaisen kevyenä ja ohuena”. Juuri poikkeuksellisen hieno toukokuinen päivä vaikutti erityisen soveliaalta lähteä tutkailemaan vaikutelmia noilta seuduilta.

Polku kiertää Raimansuon laitaa.

Kevään yllättäen suorastaan ryöpsähtäessä kautta maiseman oli oiva ajankohta lähteä omalle luontoretkelle tähyilemään kohti Vanajaveden laaksoa ja Hiidenjokea. Mainitusta linja-automatkasta poiketen lähdin aamulla polkemaan suoraan kohti Miemalaa saapuakseni Rastilaan luoteesta. Sivuutin Hämeenlinnan Myllymäen ja suuntasin vanhan 3-tien laitaa etelään. Aurinko lämmitti pikaisesti ilmaa pilvettömältä taivaalta kevyenliikenteenväylän päättyessä Miemalantiehen. Reitti oli tuttu aiempien vuosien pyörälenkeiltä, joten saatoin taittaa taivalta tasaiseen tahtiin. Nykyaikaisesti rakennettu ympäristö ei vielä sanottavammin johdatellut tunnelmia muinaisia aikoja kohti, mutta uskoin tilanteen muuttuvan päästessäni Rastilaan, viimeistään kääntyessäni metsään.

Maisema tienvarressa oli tuntuvasti muuttunut muutaman viime vuoden aikana hakkuiden vuoksi. Sinänsä matka taittui sen verran joutuisasti, että olin tuota pikaa Sälilammentien risteyksessä. Ensimmäiseksi etapiksi muodostuivat Raimansuonkalliot. Ne erottuivat selvästi tien laitaan, vaikka matkaa heinikkoisen taimikon ylitse oli jonkin verran. Katsetta kiinnitti niiden olemus, joka toi mieleen jonkinlaisen varustuksen. Aivan niin kuin metsänrajassa olisi ollut pieni kivistä kyhätty linnake. Päästyäni viimein etumaisen kallion äärelle erotin myös toisen sen viereltä, joten saatoin kartasta määrittää niiden nimet. Ilman puustoa rinteiden jyrkkyys olisi käynyt vieläkin ilmeisemmin selväksi.

Raimansuonkalliot ovat kuin kaksi varustusta metsämaan ja suon välissä. Vaikka puusto hiukan niitä
kätkee, toinen niistä erottuu selkeästi Sälilammentielle.

Täytyi tietenkin kavuta lähimmän kallion laelle. Vaikka puuston vuoksi näköalat jäivät rajoitetuiksi, jo alkoi saada mieleensä tiettyä tunnelmaa. Raivaamalla puustoa olisivat muinaiset asukkaat saattaneet jo joltisenkin pitää puolensa tälläkin paikalla kyhäämiensä varustusten suojissa. Keihäät ja nuolet olisivat hyvinkin saattaneet pidätellä tunkeilijoiden kiihkeimpiä mielihaluja. Suonlaidan ja kallioiden välistä kaartui puiden varjostama polku. Jospa kulku kaupungista olisikin ollut ainoastaan tuollaista reittiä! Olin saanut polkea herroiksi päällystettyä maantietä. Entisaikojen taivaltajat olivat väistämättä kiinteämmin yhteydessä reittiensä ympäristöön kuin me nykyajan koheltaen kiiruhtavat.

Palattuani maantielle otin suunnan kohti Annakantornia. Hyvän aikaa poljettuani sain todeta nimen viitanneen lähinnä kärrytiehen, jota pitkin olisin päässyt takaisin Rastilantielle. Luoteesta lähestyttäessä tien linja näytti johtavan suoraan johonkin pihamaalle, joten käännyin takaisin ja kiersin Sälilammentien kautta takaisin isommalle maantielle. Rastilassa toki huomasin mainitun Annakantorniksi nimetyn kärrytien sukeltautuvan idyllisesti rakennusten välistä esille. Ilmeisesti olisin siis päässyt siitä suoraan jatkamaan matkaani kohti Kiianlinnantietä.

Ensimmäinen näkymä länsilounaaseen alkaessani nousta kukkuloille. Tämä taitaa olla lähinnä sitä, mitä
Salokannel kirjassaan kuvasi.

Ehtiessäni seuraavaan kääntöpaikkaani päivä oli jo ehtinyt lämmetä varsin kesäiseksi. Tienviitta osoitti kohti Kiianlinnaa. Jatkaessani osoitettuun suuntaan en kuitenkaan huomannut missään seuraavaa ohjetta, joten päädyin suoraan Kalpalinnan laitaan. Tarkasti sanottuna Kiianlinna kaiketi tunnetaan nykyään Kalpalinnana, vaikka yksittäisillä mäenhuipuilla onkin omat nimensä. Jotain on toki jäänyt yhä jäljelle muinaislinnasta. Ympäristöä on kuitenkin muokattu niin voimallisesti, että kulkija saattaa vain arvailla, miltä seutu onkaan näyttänyt satoja vuosia aiemmin. Jäljelle jääneet kukkulat reunustavat suurta hiekkamontua kuin kupinreunat.

Panoraama pohjoiskoilliseen. Keskellä pilkottaa Hiidenjoki.

Siinä vaiheessa seisauttaessani polkupyöräni pohdin, mistä voisin tarkistaa nykyajan kulkijan näkymät kohti viljavainioita. Salokannel on kirjassaan niin mainiosti kuvannut yli kuuden vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Lähtiessäni kiipeämään rinnettä päädyin puolivahingossa loppukevään päivänpaahteessa väreilevän laskettelurinteen laitaan. Sieltä ainakin saattoi nähdä rinteiden juurella levittäytyvät pellot ja taivaanrannan metsät. Viikonlopun aamupäivä oli sen verran unelias, ettei missään näkynyt ihmisiä liikkeellä. Otettuani valokuvat eri ilmansuunnista lähdin etsimään itse Kiianlinnaa ja paikalle erityisiä, pitkänomaisia syvänteitä reunustavia loukkoja.

Maiseman avaruus levittäytyy länsilounaaseen.

Niin kuin myöhemmin karttaa tarkasti tutkittuani sain huomata, kuljin aluksi Kiianlinnan ohitse ja päädyin suoraan Annakanmäen ja Vorokkilukon maastoon. Heti tieltä poistuttuani löysin polut, jotka mutkittelivat ylös ja alas rinteiden lomitse. Kylien äänet katosivat jonnekin etäisyyteen, ja jälleen sain kuvitella, mitä on ollut suunnistaa tuossa maastossa ennen automobiilien sun muiden konevoimalla puksuttavien laitteiden aikakautta. Koska hiekkakuoppakin oli jäänyt jonnekin metsäisen harjanteen taakse, oli helppoa ravistaa mielestään nykyajan ihmisten liki brutaali tapa muovata asuinseutujaan. Samalla korostui mielessä tuntemus, että väkivalloin jalan tai ratsain tähän maastoon tunkeutunut olisi ollut sangen hankalassa asemassa puolustajaan nähden. Eipä siis ihme, että Kiianlinna on mainittu puolustus- ja pakopaikkana.

Polut johtavat harjulukkojen maastoon. Täällä luonto tarjoaa kätköpaikkoja katseilta.

Palatessani takaisin tielle, Kiianlinnaksi nimetty kukkula erottui selvästi hiekkamontun takaa lounaasta päin katsottuna. Vaikka kukkulalla on sankka metsähattu päällään, jyrkät rinteet kielivät puolustautumismahdollisuuksista. Talsiessani pölyistä tietä tähyilin hiekkamontun paljaita rinteitä ja pohdiskelin, kuinka paljon maata rinteiden kupeelta onkaan otettu. Oli vielä löydettävä reitti ylös kukkulalle, sillä tottahan oli edes käytävä kulmakunnan kuuluisimmalla huipulla. Kiianlinnantiestä erkanee kukkulan juurella pohjoiseen vielä pienempi, kartalla etukenoon lysähtäneen L-kirjaimen muotoinen kärrytie, jonka varrelta löysin reitin tarvittavalle polulle. Luoteisreunassa rinne oli aavistuksen muita suuntia helppokulkuisempi.

Kiianlinna etäältä ja kukkulan laelta.

Jyhkein maisema avautui Kiianlinnalta kohti
Vorokkilukkoa. Rotko painuu metsän
peittämänä syvyyksiin.

Pikainen silmäys paljasti puuston haittaavan näkymiä, varsinkin Turengin suuntaan. Erityisen jyrkästi seinämä vietti kohti Kiianlinnantien risteystä. Maallikon katse joutui jonkin verran pyyhkimään maastoa ennen kuin erotti syvänteitä kukkulan laella; tuskin ne olivat luontaisia. Epäillen lopputulosta näpsäisin valokuvia kaikista ilmansuunnista. Myöhemmin kotona otoksia tarkastellessani sain yllättyä lähinnä Vorokkilukon suuntaan ottamastani kuvasta, jossa Harjunrinteiden jyrkkyys ja rotkon synkän tiheä kasvullisuus näkyivät sangen hyvin. Varsinainen lukko seutu onkin ollut muinaisen puolustajan kannalta tasankonsa keskellä. Sangen oletettavaa, että varsinkin esihistoriallisella ajalla vainolaiset karttoivat tunkeutumista näille kukkuloille. Ruokaa kyettiin varastoimaan pahan päivän varalle ja kantamaan mukana paettaessa. Entäpä vesi?

Kierreltyäni Kiianlinnan ympäristössä ja todettuani nykyiset näkymät jätin viimeiseksi tutustumisen paikkaan, joka Museoviraston Rekisteriportaalin mukaan on muinoin ollut kultti- ja tarinapaikka. Portaali opastaa paikan sijaitsevan jyrkkien rinteiden puoliympyrämäisesti reunustamana. Kyseessä on Vähä-Hiiden lähde, jonka paikalla nykyään on kaivo. Vesi on kuulemma aikanaan siellä ollut melkein aina jäässä ja virrannut pohjoiseen. Aivan ilmeisesti kyseessä on ollut sangen mystinen paikka ja mikä tärkeintä harjujen kätkemä vedenottopaikka. Tuollainen paikka ei voi olla kiehtomatta Joenhiittä.

Näkymä Kiianlinnalta kohti Turenkia on sangen peitteinen. Vastakkaiselle suunnalle soramontun suuntaan
rinne putoaa erityisen jyrkästi.

Ensiksi oli poljettava harjuilta alas Vähähiidentielle, joka kaartuu harjujen ja Hiidenjoen välissä levittäytyvän peltoaukean läntistä laitaa. Metsästä kahta puolta tietä kantautui vuoronperään kyyhkyjen huhuilua ja palokärkien sielua sykähdyttävää huutoa. Palokärjellä on silläkin kansanperinteessä ollut oma tietty merkityksensä enteiden antajana. Olin saapunut seudun ikiaikaisemman asutuksen sijoille. Niinpä peltoaukealtakin on kaivauksissa löydetty vanhan, jo kadonneen asutuksen jäänteitä.

Alas kohti peltoja vei tie. Metsässä ympärillä huutelivat palokärjet ja huhuilivat kyyhkyt. Luonto sykki
kiihkeänä uutta vuodenaikaansa.

Hiiden seutua. Kuvan vasemmalle puolelle jää Hiidenjoen uoma, oikealle harjut. Ikivanhaa peltoaukeata
halkovan voimalinjan alta on tehty useita muinaislöytöjä ja arkeologisia kaivauksia. Tämä on ikiaikaista
hämäläistä maisemaa. Taustalla Turengin entisen sokeritehtaan piippu, joka oli aikanaan selvä maamerkki,
jonka Salokannel mainitsee olennaisena osana maisemaa.

Siellä kallioisten rinteiden juurella oli hyvä seisahtua tarkastelemaan karttoja ja kuunnella palokärkeä, jonka viimein löysin katseellani kelottuneen puun latvuksesta. Toivoin tapaavani paikallisia asukkaita voidakseni tiedustella mahdollista kulkureittiä muinaiselle lähteelle. Monet muinaismuistokohteet nimittäin sijaitsevat miltei pihapiirissä. Niin kadonnut aika ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Onnekseni kohtaan ihmisiä, joille voin esittää asiani. Lopulta sain käyttökelpoiden neuvon kiertää ulkoilupolkua hakemalleni alueelle.

Asutuksen ja laskettelurinteiden välistä pääsin kapuamaan harjulle. Vasemmalta sivultani kantautui Kalpalinnan rinteiden alueelle ilmestyneiden ihmisten ja kulkupelien äänet, oikealla puolestaan odotti niin hiljainen, synkkä jyrkät rinteet peittävä metsämaa kuin keväällä vain löytää voi. Kontrasti oli melkoinen laskeutuessani kohti paikkaa, mistä etsin entistä lähdettä. Hätkähdin erottaessani edestäni sammalikosta jälkiä. Jokin koiraa isompi elukka oli ilmeisesti juossut tieltäni näkymättömiin. Vai muinaisten aaveetko olivat myllänneet rinteellä? Lähestyinhän suojaista kätköpaikkaa, jossa rekisterin mukaan oli sijainnut kultti- ja tarinapaikka. Sieltä jos mistä saattaisi löytää henkiä aikojen takaa, muistijälkiä menneistä.

Sieltä syvältä harjunrinteiden kainalosta muinainen lähde lopulta löytyi. Nyt paikalla on sangen arkisen
näköinen kaivo, mutta kulkija saattaa vai aprikoida, millaisia kohtauksia täällä on muinoin näytelty, jos
paikka todella on ennen ollut jonkinlainen kultti- ja tarinapaikka. Ainakin seutu saa mielikuvituksen
liikkeelle.

Vakavasti puhuen päästessäni lopulta rotkon pohjalle kaatuneiden puiden ja paksun, syvänvihreän sammalen keskelle saatoin uskoa lähteen aikanaan sivullisilta salatuksi. Nykyajan ihmiset ovat toki rakentaneet paikalle jopa tien. Matka harjun kautta toi kuitenkin parhaiten lähelle tunnelmaa, jota tavoittelin. Oli vasta alkukesä tai loppukevät, joten sadunomaisuus ei ollut vielä täydessä voimassaan. Kavutessani takaisin harjulle kiipesin samalla ikään kuin takaisin kohti nykyaikaa, pois unohduksen suoneesta tuokiosta, jolloin läsnä oli ollut ainoastaan vuosituhantinen maisema. Ihminen saattaa viiltää merkkejään harjujen kylkiin, mutta aina siellä alla ja ympärillä piilee jotain muuttumatonta.

Kulttuurimuistumia. Laskeuduttuani harjuilta takaisin peltojen ja metsän laidalle saatoin huomata vanhan
koneenosan ja nuukahtaneen heinäladon ikään kuin kulkijan välitilana kohti asutuskeskusta ja nykyarkea.

Kohdealueeni Turengin ja vanhan 3-tien välissä. Paljon on ihmiskäsi vuosisatojen ja varsinkin viimeisten
viidenkymmen vuoden aikana jättänyt jälkiä, vaikka jokin aavistus menneestäkin yhä leijuu.

Itse Vanajaveden laakson tarkkailu sai jäädä muihin kertoihin. Tämän päivän olin ilomielin antanut Hiiden seudun metsäisille harjuille.

* * *

Lähteet:

Lesell. Janakkala Vähä-Hiisi 1 ja 2 Moniperiodisten kohteiden kaivaus.PDF. 2008
Museovirasto-Rekisteriportaali
Salokannel. Vanajan kirja I