Hattelmalan Härkätiellä

Asuttuani suurimman osan elämästäni jollain tavalla yhteydessä Hämeen Härkätiehen olen kokenut sen sangen läheiseksi. Yksi ihmetyksen aihe on ollut pohdinta maantien linjauksesta, joka on vaihdellut Hämeenlinnaan saavutaessa ainakin kolmisen kertaa. Varhaisimpana aikana sen on kerrottu kulkeneen Miemalasta Alajärven eteläpuolitse Koskensillan kautta Rengon Kuittilaan. Ainakin 1600-luvun vaihteesta on peräisin linjaus Hattulan Kouvalaan, Rengon Kuittilaan, jolta on säilynyt muun muassa kuvaus Carl Gustaf Ramsayn matkapäiväkirjasta 1807.

Hattelmalan aluetta 1840-luvulla eli ennen kuin Härkätie johdettiin uudestaan kulkemaan Alajärven alapuolelta
kohti Rengon Kuittilaa. Kuvassa osa Vanajan kartasta 1840-luvulta [2131 09, 2132 07 vanaja.jpg]. Karttaan on
merkitty tilukset, rajat, tilusrajat, torpat, linnoitukset, tiet ja rautatiet.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246

Tällä kertaa kiinnostukseni aihe on kuitenkin juuri Hämeen Härkätien Hattelmala seudun tultua 1850-luvulla niin kutsutun Rehbinderin suoran kautta liitetyksi jälleen Turkuun matkanneiden pääreitiksi taipaleella kohti Rengon Kuittilaa. Aiemmin tutustuessani alueen vanhojen venäläisten linnoituskaivantojen jäänteisiin en ollut kiinnittänyt huomiota muinaisen Härkätien ulottuvaisuuteen. Itselleni on aina ollut satuneesta syystä läheisempi reitti Tiiriön ja Kouvalan kautta Kuittilaan. Vanajan historiaa selaillessani törmäsin taannoin jälleen mainintaan Härkätien linjauksen muutoksista ja päätin lähteä kiertelemään Hattelmalan suunnalle.

Nykyään kaupunki on vyörynyt niin etelään kuin lounaaseenkin imaisten vanhan Vanajan kylät Kankaantakana ja Hattelmalassa kuin Mielmalassa ja Luolajassakin. Päällystetty katu vaihtuu harjulla maantieksi, jota reunustavat kookkaat puut. Näköalatasanteelta avautuvaa maisemaa kätkevät silmiltä rinteille kasvaneet puut, vaikka taannoin ympäristöstä hiukan puita kaadettiinkin. Kuuluisassa matkapäiväkirjassaan vuodelta 1807 Ramsay kertoo kaupungin rouvien tehneen kesäretkiään harjulle, jota tuo aatelinen kulkija ylisti verraten Ilmolan ja Kangasalan näkymiin.

Harjun näköalatasanteen vieressä olevasta opastetaulusta löytyy helposti tietoa myös vanhan Härkätien
linjauksesta.

Joenhiisi arvostaa suuresti maisemakohteiden opastauluja, joita ei voi informaationlähteinä koskaan digitaalisesti täysin korvata. Tarvitsematta turvautua mihinkään sähköisiin yhteyksiin Hattelmalassakin sai jälleen tutustua muutamaan vanhaan valokuvaan sekä eläimistöön ja kasvistoon. Tärkein anti tällä kertaa oli kuitenkin opaskartta, josta löytyi merkittynä Härkätien ensimmäinen linjaus, jota Lassilantie harjun lounaisrinteen alla seuraa. Kartasta saatoin myös kerrata rautakautisen kalmiston sijainnin harjun ja Alaspään tallin välisen peltoaukean metsäsaarekkeessa. Vieläkään en pysty päättelemään, onko tuolle alueelle nykyään mitään luvallista kulkuväylää.

Osa Niklas Avanderin 1703 laatimaa Vanajan karttaa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyvä Hattelmalanjärvi
auttaa asemoimaan oikeassa yläkulmassa selvästi näkyvän Ristivuoresta kertovan merkinnän. Paikka oli
merkittävä lähistön kylistä kaupunkiin johtaneiden kulkuteiden risteyskohta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805165210

Saavuttaessa Hattelmalanharjulle nykyisen Kankaantaustan
kaupunginosasta sivutie sukeltaa alas kohti harjun länsi-
rinnettä. Vasen haara vie nykyiselle Lassilantielle, joka
seurailee vanhaa Härkätien linjausta. Oikeanpuoleisen
tienpätkän nimeksi on annettu Ristivuorentie muistutuksena
ikivanhasta kyäteiden risteyksestä.

Hattelmalan harjulla oli 1565 rajapaikka, jonka nimi oli Ristivuori. Paikka löytyy maanmittari Avanderin 1703 laatimasta kartasta. Nimi on viitannut vanhaan risteyspaikkaan, josta erkanivat kulkuväylät kohti kaupunkia sekä erikseen Hattelmalan ja Kankaantaan kyliä. Nykyään kadunnimistö muistuttaa tuostakin paikasta. Hattelmalantien alkaessa nousta itse harjun luoteispäähän siitä erkanee tie, josta haarautuvat niin Lassilantie kuin Ristivuorentie. Samoilla paikoilla sukeltautuvat ulkoilupolut Rengontien, Hattelmalantien ja Kalmanmäen sisään jäävän kolmion sankkaan metsään. Ennen kuin lähdin seuraamaan Lassilantietä huomasin metsästä astuvan varttuneen pariskunnan, jolta päätin tiedustella mahdollista pääsyä kalmistoon. He eivät osanneet neuvoa siinä asiassa ja kertoivat ulkoilupolkujen vievän Rengontielle. Ristivuorentie ja Harjuntaustantie ovat ilmeisesti umpikujia. Lähemmäksi kalmistoa saattaisi päästä Alaspään suunnasta. Vanhat polut ovat otaksuttavasti katkenneet vuosien kuluessa.

Ulkoilupolulla saattaa eläytyä entisaikojen taipaleisiin. Entä jos nykyinen valtatie Hämeenlinnasta Turkuun
tai Helsinkiin olisikin alusta loppuun tällaista ja suurimmaöta osalta tiheän metsän reunustamaa?

Sieltä täältä pilkistää polulta peltoaukea Luolajan suuntaan.
Tuolla jossain täytyy levätä rautakautisten vainajien. Siellä
on myös Kalmanmäki-niminen paikka.

Päätin tutkia Rengontielle johtavien ulkoilupolkujen reitin. Osoittautui todella, ettei harjulta laskeutunut ainuttakaan polkua alas pelloille. Päädyin odotetusti Rengontien varteen, josta pääsin palaamaan rinnakkaista polkua takaisin Lassilan- ja Ristivuorentien risteykseen. Jotenkin aluksi kulkemani kivinen ja kapeahko väylä korkeammalla rinteellä nosti mieleeni muistikuvia Werner Holmbergin kuuluisasta maalauksesta Helteinen kesäpäivä (1860). Aivan keskeltä joka puolelle levittäytynyttä kaupunkimaisemaa löytyi yllättäen moinen korpikulma. Tunnelmaa vahvisti tietoisuus kauriista, jonka tiesin juoksentelevan jossain lähistöllä. Tuon otuksen olin nähnyt aluksi maantien varrella ja toisen kerran ulkoilupolulla.

Ikivanhaa kulkureittiä mukaileva Lassilantie seuraa ensin harjun länsipuolta ennen kuin kääntyy rakennus-
ten lomitse piskuiseksi peltotieksi. Laajan mutkan jälkeen kulku tyssää yksityisalueen porttiin. Samalla
tavoin tämä vanha tielinja katoaa vähitellen historian hämärään.

Kalmistolle pääseminen sai jäädä jonkin toisen kerran pulmaksi. Oli aika kokeilla, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi Lassilantietä. Viitta kertoi myös eläinlääkäristä, joten johonkin asti sentään oli oletettavissa yleistä kulkuväylää. Jälleen yksi pätkä Härkätietä tuli siis kuljetuksi maantien vaihtuessa eläinlääkärin portin jälkeen kapeaksi peltotieksi. Pysähdys tuli Lassilan tilan rajalla, missä teksti portin kilvessä kertoi yksityisalueesta. Kääntäessäni polkupyörääni huomasin tuijottavani metsänrajaan, missä ruokaili kauris keskellä päivää. Niin se on, että kulkiessaan pyörällä tai jalan Hattelmalassa näkee joka kerta joko ketun tai kauriin. Jänikset ovat oma lukunsa, sillä niihinhän törmää joka puolella. Hattelmalanjärven rannoiltahan lintuihmiset käyvät bongaamassa siivekkäitä ja kasvientuntijat erilaisia suokasveja.

Ruokailija. Peurat ja kauriit ovat melkein joka kertaisia havain-
toja Hattelmalassa kulkiessa. Tämä tarkkaili pitkän tovin keski-
päivällä yksinäisen pyörämiehen touhuja Lassilan nurkalla.
Olen monet kerrat nähnyt Hattelmalantiellä näiden nelijalkaisten
pinkovan viime hetkellä tieltä pusikkoon ennen kuin tapauksesta
autuaan tietämätön autoilija on porhaltanut paikalle..

Ei siis ollut seurattavissa tietä järven rannalle eikä edelleen tuota kautta 10-tien laitaan kohti Alajärven eteläpäätä, missä Koskensillan silta on aikanaan ylittänyt Iso-Munakkaan ja Alajärven yhdistävän joen. Palasin entisiä jälkiäni harjulle. Seisahduin uudestaan näköalatasanteen vierelle ja katsoin uudestaan. Opasteksteihin liitettyjä kuvia. Erityisesti yhden muistan jo vuosien takaa, sillä siitä välittyvä tunnelma suorastaan vuodattaa katsojan ylle ilmaa huokuvan avaruuden tunnun. Enok Rytkösen vuonna 1932 ottamassa valokuvassa automobiili on juuri nousemassa harjulle. Tienkaiteen ja penkan takana Harjun rinne on lähes puuton. Taustalla avautuu hulppea peltonäkymä siellä täällä kohoavine ralennuksineen. Ikään kuin tuo yksinäinen auto olisi päätynyt peltomeren rannalle. Kuvatekstin mukaan kyseessä on näkymä länteen Luolajan kylän suuntaan. Ero nykypäivään on suunnaton.Onneksi tuo kuva löytyi yhä taulusta. Joenhiidelle siitä on tullut yhtä olennainen osa paikkaa kuin näköalatasanteelta havaittavasta alituisen muutoksen kourissa olevasta maisemasta.

Enää oli jäljellä polkeminen harjun kaakkoispäähän ja laskeutuminen 10-tien varteen. Hattelmalantien kaartuessa alas kohti Miemalaa ei voi olla pohtimatta, kuinka väkivaltaisesti valtatiet ovat runnelleet näitä peltoaukeita. Jospa pääsisi jonkin aikalaatikon kautta vilkaisemaan muinaistien matkamiehiä. Asfalttinauhalla kiiruhtaneet peltilaatikot jatkavat tauotta päättymätöntä säntäilyään omalla hektisellä rytmillään. Niiden kiire vaikuttaisi varmaan kiivasrytmisten hyönteisten liikkeeltä muinaisen Härkätien taivaltajien silmissä. Yhtä kaikki, olkoonpa maailman aika mikä tahansa kulkijat eivät tältä seudulta lopu. Tarve liikkua vaikuttaa ikuiselta.

Lähteet:

Y.S. Koskimies ja Pekka Lampinen (toim). Vanajan historia I

Raili Rytkönen. Vanajan historia II

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hattelmala

Keisari ja sairas leski

Taannoin kirjoitin Hämeenlinnan ammoin kadonneista kauppaliikkeistä. Eipä niistä tainnut olla jäljellä ainuttakaan oman muistini alkaessa. Kuitenkin tavan takaa mieleen palautuu muistikuvia joistain ostotapahtumista puodeissa, joita on enää turha etsiä. Moni tavara on jo aika päiviä sitten kadonnut niin kuin nuoruudessani oikein ompelijalla teettämäni pitkä kesätakki; no, tuo muotikin on jo tiessään samoin kuin se nuori Joenhiisikin. Puhki on soitettu ja hävitetty se Queenin suosikkialbumin kasettikin, jota tultiin ihan maalta varta vasten ostamaan puretussa puutalossa sijainneeseen musiikkiliikkeeseen. Valinnan osuminen juuri Queeniin ei tainnut olla mitenkään ennalta tiedossa, tuskin koko yhtyeestä mitään tiesinkään. Ainakaan en joitain vuosia myöhemmin ollut juuri kuullut Dire Straitsista harhautuessani erääseen toiseen nykyisen kahvilan paikalla olleeseen levykauppaan Hallituskadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Eipä tuo Communiqué-albumi ollut hullumpi sijoitus.

Niin, vuosien takainen Hämeenlinna palautuu vanhojen ostosten kautta mieleen. Hallituskadun varrella kirkkoa vastapäätä oli myös toisessa kerroksessa ammoin hyvällä paikalla kahvila vieressään lukuisia pikkupuoteja. Sieltä jostain ostin yhä omistamani korituolin, jonka kannoin tyytyväisenä torin yli kotiini asuessani tuolloin ihan keskustassa.

Kielioppia ja tekstejä vuodelta 1867.

Varsinainen tarinani palautuu tällä kertaa Kekkosen ajan lopulta ajatuksen siivin kauas sitäkin varhaisempaan aikaan esimerkkinä siitä, kuinka käyttötavaramme saattavat olla paljon muutakin kuin vain esineitä. Sieluni silmin näen itseni tuona nuhruisena, talvisen hämäränä iltapäivänä tutkimusretkellä antikvariaatissa, jonka muistan sijainneen Raatihuoneenkadun alapäässä. Tuskin olin tuolloinkaan etsimässä mitään tiettyä teosta, mutta käsiini päätyneet kirjat ikään kuin valitsivat minut. Saatuani hyppysiini tohtori Geitlinin 1867 toimittaman teoksen Saksan kieli-oppi ynnä lukemiston ja sanakirjan kanssa tiesin löytäneeni sellaista, mistä en henno luopua. Kenties oletin saavani lisää puhtia kamppailuuni mainitun kielen urospuolisten, suvutointen ynnä naispuolisten sukujen taivutuksen kanssa. Alkusanoissaan Geitlin viittaa vastaavaan 1860 toimittamaansa oppikirjaan, joka oli kirjakaupoista loppunut. Löytämäni kirjan on painanut muuten G. E. Eurén omalla kustannuksellaan. Geitlinin teoksen seuraksi sain vielä Axel Rodendahlin Saksalais-suomalaisen sanakirjan vuodelta 1916. Sen alkulauseessa puolestaan todetaan, että ”suomenkielisen saksaa opiskelevan nuorison ja saksalaista kirjallisuutta viljelevän sivistyneen yleisön puolelta on kauvan valitettu saksalais-suomalaisen sanakirjan puutetta; rohkenen toivoa, että nyt ilmestyvä toimittamani teos on osaltaan sen poistava”.

Vanhat sanakirjat ovat historianharrastajien aarteita.
Tässä opus sanastoa vuodelta 1916. Alkusanat saavat
pohtimaan, onko saksalais.suomalaisia sanakirjoja juuri
aiemmin ollutkaan.

Mikä tuulahdus ajalta ennen angloamerikkalaisen kulttuurin ylikansallista valtaa, muistumia maailmansotia edeltäneeltä aikakaudelta! Kekkosen kauden viimeiset vuodetkin tuntuvat nyt olevan kuin nostalgista muinaisaikaa, ja noiden kirjojen viestimät vuodet taas esihistoriaa. Esineinä ne ovat sanojen- ja historianharrastajalle reliikkejä. Väistämättä niitä selatessa alkaa pohtia, millainen tai millaiset tiedonetsijät ja opiskelijat niistä ovat oppia aikanaan etsineet. Sitä Hämeenlinnaa ei enää ole, jonka katuja ne ensimmäiseen kotiinsa kannettiin. Paljon on myös kadonnut siitä kaupungista, josta itse teokset löysin. Tuo tuoksu ja paperin tuntu sormenpäissä on sellaista, mitä ei sähköverkon kautta saata ikinä tavoittaa.

Omien kouluaikojeni kieltentunneilta on jäänyt kaksi erillistä tapausta mieleeni. Ensiksikin tuolloin oli tietty punakantinen englannin tekstikirja, josta piti kääntää muuan viisi tai kuusirivinen virke, johon oli koetettu ilmeisesti ahtaa kaikki tekstiin mahtuneet idiomit. Oppilaspoloisten piti sitten alkaa lukea tekstiä virkkeen lopusta, hypätä äkkiä puoliväliin ja siirtyä jossain vaiheessa virkkeen alkuun. Itse teksti on painunut historia hämärään, mutta ratkaisumalleja taidettiin tarjota niin paljon kuin luokassa oppilaita oli. Mainitussa kirjassa taisi olla kokonaista pari kolme suttuista mustavalkokuvaa. Se toinen hämärä muistikuva liittyy ruotsinopettajan jakamaan paksuhkoon monistenippuun ja kuolemattomaan tekstiin: ”Mamma bantar”. Tekstin äiskäkin on kyllä jo laihduttanut itsensä historian unohdukseen.

Kun nyt selailen käsissäni olevaa saksankielen lukemistoa vuodelta 1867, hyppään aikamatkalle kauas koukeroisen englannin ja laihduttavan ruotsalaisen äidin maailmojen tuolle puolelle. Tapaan vallan keisarin, joka kohtaa sairaan lesken. Tarina menee suurinpiirtein näin:

Vanhoissa tarinoissa hallitsijat toisinaan lähtevät vale-
puvussa kansansa keskuuteen saadakseen tietää,
kuinka he alamaiset elävät.

"Eräänä aamuna kuljeskeli keisari Joosef yksikseen Wienin lähiöissä kuin kuka tahansa tavallisesti pukeutunut mies. Siellä hän tapasi kahden- tai kolmentoista vuoden ikäisen pikkupojan, joka rukoili häneltä itkien almuja. Tämä pieni poika näytti erittäin hyvä[sydämiseltä], ja vilpittömyys paistoi hänen silmistään.

- Kuka olet, ystäväni? kysyi ruhtinas; - Mikä on isäsi?

- Oi, herrani, vastasi pieni onneton, minulla on vain äiti huonona. Isäni oli varakas kauppias; vain yhden asiamiehen konkurssi on syynä tilaamme. Me olemme menettäneet kaiken. Isäni kuoli suruun. Äitini työskenteli yötä päivää kahden lapsensa vuoksi, mutta hän on sairastunut. Hänellä ei ole rahaa eikä ystäviä, eikä meillä mitään. Minun pitäisi saada lääkäri ja voimme maksettava eikä hänen vierailunsa [ja lääkkeet].

- Onko äitisi kaukana täältä?

- Tässä poikkikadulla, viimeinen talo, kolmannessa kerroksessa.

Prinssi antoi pojalle joitakin kultarahoja kertoen hänelle, että pitäisi saada lääkäri.

Keisari itse päätti vierailla köyhän lesken luona. Pian hän löysi kerrotun talon. Hän meni ylös, ja tuli pieneen huoneeseen, jossa ei [aluksi] nähnyt mitään, vaan puoliksi rikkinäisen pöydän, joitain kurjia tuoleja, vanhan kaapin, ja erittäin huonon sängyn, jossa sairas makasi; tämän jaloissa oli pieni oli seitsemän tai kahdeksan vuotias poika, joka itki katkerasti. Prinssi lähestyi köyhää naista, ja tiedusteli tämän sairautta.

Nainen ei tiennyt, oliko hän lääkäri ja vastasi, - Voi herra, minun sairaudestani ei ole parannusta, ja aioin kuolla rauhassa ellei olisi kauhea ajatus mielessäsi lapsipoloisistani jäämässä maailmaan.

- Et saa menettää rohkeuttasi, hallitsija sanoi hänelle. - Jumala auttaa sinua. Onko teillä pala paperia ja kynä?

Pikkupoika repäisi lehden hänen kirjoitusvihostaan. Muukalainen kirjoitti muutaman rivin siihen ja sanoi leskelle, - Täällä on jotain vahvistukseksi. Toivottavasti pian näemme kuntoutuvanne.

Kun hän oli sanonut tämän, hän lähti pois.

Muutaman minuutin jälkeen tuli lähes tyystin hengästyneenä vanhin poika, mukanaan täyttä ruokakoria kantava tyttö.

- Voi rakas äiti, hän huusi, taivas armahti meitä.Tuntematon henkilö antoi minulle kultakolikoita. Näetkö!! Voi näethän sen, mitä tuon teille. Saamme myös lääkärin.

- Ah, rakkaat lapseni, sanoi heidän äitinsä, - Tulkaa, antakaa minun syleillä teitä. Tuntematon lääkäri on jo poistunut. Antakaa pöydältä se resepti, jonka hän sinne jätti ja noutakaa heti [lääkkeet] apteekista.

Poika otti paperin, ja kun hän oli lukenut sen, hän huusi: - Hyvä Jumala, mitä minä näen! Tämän on keisari kirjoittanut; täällä on hänen nimensä.

Resepti oli yksi lausunto vuosirahasta. Kun onnellinen äiti oli saanut vähän voimiaan takaisin, hän meni keisari luokse näyttämään tälle kiitollisuutta. Tämä lupasi hänelle huolehtia hänen kahdesta lapsensa onnesta."

Ei mitenkään loistava käännös lähinnä perin passiiviseksi jääneellä koulusaksallani. Joka tapauksessa aikakautensa satu hyvästä monarkista kuitenkin välittyy noita rivejä tankatessani. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa oli täynnä monarkkeja ja sellainen oli Suomemmekin suuriruhtinaana. Eurénin painaessa Geitlinin Saksan kieli-opin Hämeenlinna ja maailma todella olivat toisenlaisia. Hävinneen antikvariaatin hyllyltä siis löytyi kaikuja menneestä ajasta ja kadonneet ovat nekin päivät, jolloin kirjat löysin.

Rinkelinmäen huumaa 1967

Kevät on tunnetusti urheilukansalle jääkiekkohulluuden huipentuma. Ensin seurataan kotoisen jääkiekkoliigan ratkaisut toinen toistaan upeammissa halleissa, joissa eivät haittaa tuulet eivätkä tuiskut. Sitten aletaan etsiä televisiovastaanottimista maailmanmestaruuskisojen lähetyksiä. Kisastudiot suoltavat vuodatustaan jääkiekkogladiaattorien edesottamuksista. Saatetaan jopa esitellä lyhyesti kisakaupunkejakin. Omaa verbaliikkaansa ynnä pikkutakkinsa kirjoa esittelee muuan Juhani Tamminen. Etsitään "momentumia".

1960-luvun lopulla ei ollut tietoakaan aitioista tai saunaosastoista. Tarjolla olivat vain peltivadit ja kylmää
vettä. Saunaan toki pääsi yleisessä saunassa, joka ei tietenkään ollut edes samalla tontilla. Toista on nykyään
touhu urheilupyhäköissä.

Tässä loistossa ja kimalluksessa nykyihmisten saattaa olla mahdotonta hahmottaa, kuinka yksikertaisissa oloissa kiekkoa viitisenkymmentä vuotta aiemmin iskettiin. Hämeenlinnassakin ”harjoitteluhallista” parina vuonna sai käydä kaupunginpuiston rannassa olleen proomun liukas tanssilattia tai tekolampien pettävät syysjäät. Oma lukunsa oli tietenkin keskustelu hämeenlinnalaisten urheilulaitosten rakentamisesta. Huolimatta hyppyrimäki- ja moottoriratatyömaista laitosten pystyttämisen katsottiin olevan tuskastuttavan hidasta. Moottoritien tullessa Kuivansillan kentän merkitys pelialueena päättyi ja oli etsittävä uusi paikka. Uudelle stadionille rakennettavaa tekojäärataa rakennuttamaan perustettiin yksityisten toimesta säätiö.

Prosessien verkkauden totesi myös Hämeen Sanomat 24.9.1967 julkaistussa artikkelissaan, jossa käsiteltiin nelisen vuotta aiemmin Rinkelinmäen sorakuoppaan rakennetun tekojääradan ankeutta. Tämän päivän kiekkoilijat tuskin saattavat edes kuvitella tuon ajan spartalaisia olosuhteita. Sosiaalitilat muodostuivat viidestä TVH:n kopista, joista yksi oli varattu erotuomareille. Pelaavia joukkueita kohti oli siis kaksi parakkia kummallekin. Silti ne eivät voineet koko joukkueen voimin yhtä aikaa valmistautua tai palautua ottelusta. Sauna- ja suihkutiloista oli turha unelmoida. Rinkelinmäellä oli parakkien seinustoilla kolme vahtimestarilta lainattua metallivatia. Jääkiekon sääntökirjan pykäliä kierrettiin varaamalla pelaajille hämeenlinnalaisseurojen omalla kustannuksella peseytymismahdollisuudet lähellä sijainneessa yleisessä saunassa.

Aiheesta oli herännyt kysymys siitä, voitiinko jääkiekkoa sääntöjen puitteissa pelata. Parannusyritykset olivat tyssänneet rahapulaan. Joitain parannuksia oli käyttöön varatuilla varoilla sentään kyetty tekemään, kuten jatkettu luonnonkatsomon nurmettamista. Panssariverkkoaita oli pystytetty alueen ympärille. Lämmintä vettä ei edelleenkään ollut saatavissa. Vesi- ja viemäröintityöt olivat pysähdyksissä Rinkelinmäen ostoskeskuksen kohdalla. Jääkausi sentään uskottiin voitavan aloittaa syyskuun lopussa, jolloin oli määrä ryhtyä tekojääradan jäädytystöihin.

Seuraavana vuonna eli syksyllä 1968 jääkiekkoilun matala taso ja huono urheilullinen menestys Hämeenlinnassa ajoivat Tekojääratasäätiön vaikeuksiin. Urheiluseurat olivat jääneet säätiölle velkaa ratavuokrista usealta vuodelta. Niinpä säätiö haki kaupungilta avustusta. Askeettisista oloistaan huolimatta tekojäärata oli pelipaikkana seuroille siksi kallis, että ne olisivat mielellään pelinsä muualla pelanneet, mikäli se vain olisi ollut mahdollista.

Tänä vuonna Hämeenlinnassa talven pelikausi on jo viikkoja sitten päättynyt. Urheilufania kismittää joukkueen jääminen niin sanottujen pudotuspelien ulkopuolelle. Astellessaan kesämatkoillaan uudenaikaisen urheilupyhäkön ohitse hän voisi kuitenkin uhrata muutaman tovin aprikoidakseen, millaisen työn takana nykyiset olosuhteet ovatkaan olleet mahdollistaen esimerkiksi maailmanluokan maalivahdin jalostumisen.

LÄHTEET:

Hämeen Sanomat 24.9.1967 ja 22.10.1968

Toriparkki

Hämeenlinnan paikallishistoriaan kuuluu eittämättä sellainenkin kummajainen kuin Toriparkki. Tuo ilmiö lienee saanut jo miltei elollisen olion piirteitä, mikäli tarkastelemme sen sitkeätä elämänkaarta. Nuoremmille lukijoille on syytä muistuttaa, ettei ajatus torin alle rakennettavasta pysäköintiluolasta ole suinkaan tämän vuosituhannen tuotoksia. 

Pysäköinti oli kuuma kysymys jo 1966

23.helmikuuta 1966 julkaistiin Hämeen Sanomissa kirjoitus, jossa todettiin keskustan alueen suuren rakennusoikeuden ja kapeiden katujen saaneen aikaan pysäköintiongelmia. Tuolloin arveltiin autopaikkojen kokonaistarpeen ylittävän tarjonnan suunnilleen vuonna 1973. Yleisten pysäköintipaikkojen laskettiin riittävän keskikaupungilla vuoteen 1990. Edellytyksenä pidettiin, että pysäköintiin varatut yleiset alueet otettiin käyttöön ja kadunvarsi-pysäköinti sallittiin sivukaduilla.

Jo tuolloin uskottiin keskikaupungilla oleskelevien ja työskentelevien henkilöiden autojen sijoittamisen muodostuvan vaikeaksi pulmaksi. Ennakoitiin jo aikaa, jolloin pitäisi jokaista asuntoa kohden olla autopaikka. Asemakaavassa kaupunki oli varannut yleistä pysäköintitilaa 1600 autolle. Tärkeänä pidettiin moottoritien ja Kaivokadun väliin valmistumassa ollutta pysäköintialuetta.Suunnitelmat olivat jo myös Eteläkadun varresta ja vanhasta urheilukentästä lohkaistavista parkkipaikoista. Linnanniemikin oli mukana suunnitelmissa.

Edellä mainittuja paikkoja ei kuitenkaan edes 1960-luvulla katsottu riittäviksi, vaan lehden mukaan oli ”vakavasti varauduttava pysäköintitalojen rakentamiseen”. Hämeenlinnassakin uskottiin ennen pitkää jouduttavan sijoittamaan autot moneen kerrokseen. Toki jo tuohon aikaan aprikoitiin järjestelyjen tulevan kalliiksi niin kuin ulkomailla oli todettu. Autopaikkojen tarpeen kasvamisen myötä oletettiin kuitenkin lopulta saatavan yleisö maksamaan mainitut talot kannattaviksi.

Aivan omana, erikoisena suunnitelmanaan lehti esitteli kauppatorin alle rakennettavan pysäköintitalon. Arkkitehti Ernon johdolla mainittua ratkaisua oli alustavasti kaavailtu. Sisäänpääsy arveltiin voitavan järjestää maksuttomaksi. Lehti ei tee tarkemmin selkoa, mihin laskelmiin moinen olettamus perustui tai kuinka sitten maksut aiottiin periä.

Samassa yhteydessä mainitaan vielä SOK:n ja OTK:n tavaratalojensa tarpeisiin varaamat tontit Palokunnankatu 21:ssä ja Kasarminkatu 19:ssä.

Vuonna 1967 Kaivokadun ja Eteläkadun kulmaan valmistumassa
ollut parkkialue oli tärkeässä osassa 1960-luvun lopun
pysäköintiratkaisuissa. Nykyään paikalla sijaitsee kauppakeskus
Goodman.

Kuluneet 49 vuotta ovat sitten näyttäneet, miten ennusteet ovat pitäneet paikkansa. Ne eivät ole sinänsä mitenkään kunniakasta aikaa Hämeenlinnan kaupunkikuvan kehityksessä. 1960-70 -luvuilla tuhottiin vanha puutalokeskusta lähes tyystin. Peistä voidaan taittaa purettujen talojen kunnosta, mutta vahvasti haiskahtaa siltä, että niiden annettiin rapistua. Tiedettiinhän tonttien arvo uusien kerrostalojen pohjina. Kouluajoiltani muistan hyvin viimeisten vanhojen rakennusten purkamiset. Tuskin oli viimeinen pölypilvi laskeutunut ennen kuin todettiin keskusta sittenkin aivan liian ahtaaksi. Piti rakentaa Tiiriöön, jonne syntyi melkoinen elementtihallien slummi. Yhä uudelleen miettii, miksei uutta keskustaa alunperin rakennettu niille pelloille. Jospa olisi tuolloin tullut jonkinlainen lamaannus ja antanut uudelle ajattelutavalle aikaa syntyä?

Vanha puutalokeskustahan olisi nyt puistojen kaupungille vahva vetonaula. Meillä on kuitenkin tämä ahdas elementtikeskusta rapistuvine taloineen. Liike-elämä on haluttu vetää takaisin kohti kirkkoa, ja moottoritien päälle on kyhätty kate. Pysäköintialuepolitiikka on taas aikamme kuuma peruna. Kirkon, raatihuoneen ja kiinteistövälitysfirmojen toimistojen viereen tahtovat tietyt piirit kaivaa Toriparkin. On ilmeisesti vakaita pyrkimyksiä pystyttää entistä massiivisempia taloa. Paasikiventietä vasta kaavailtiin 1966. Nyt sen ympärille on määrä nostattaa uusi uljas Engelinrannan rakennuskompleksi, joka jälleen mullistaa maisemaa.

Aivan kuin vuosisatojen hiljaiselon jälkeen Hämeenlinnan olisi vallannut kuumeinen mania kuopia joka kivi ja kanto, visioida niin kuin sanotaan. Menneinä aikoina kiistämättä menetettiin tiettyjä hankkeita, jotka olisivat väistämättä kasvattaneet kaupunkia ja pakottaneet kaivattuihin alueliitoksiin maalaiskunnan ja Vanajan kanssa huomattavasti aiemmin kuin lopulta tapahtui.. Eivät kuitenkaan toteutuneet poikittaisradat niin kuin joskus tahdottiin, tehtaatkin syntyivät enimmäkseen muualle. Kaupungista ei mitenkään voi tulla Tamperetta tai Lahtea. Historia ja luonnonolot (esim. koskettomuus ja alkuperäisen alueen ahtaus) ovat sen sanelleet. Väistämättä uusin luku Toriparkki-ilmiössä peilautuu kuluneiden vuosikymmenien valossa hivenen omituisesti. Kehitys on muuttanut 1960-luvun ahtaalle kyhätyn pikkukaupungin lukuisten taajama-alueiden laajaksi hallintoalueeksi, jota moni tuskin jaksaa päivässä halki kävellä. Ei ole tarvetta keinotekoisesti tunkea toimintoja kirkon ympärille. Kaikkien ei ole siellä pakko asua, mikäli palvelut tahdotaan säilyttää kautta kaupungin.

Toriparkki ilmentää Hämeenlinnan mielenmaiseman jakautuneisuutta. Toisaalta tahdotaan olla nykyajan vaatima alueiltaan ameebamainen osa aavaa työssäkäyntialueiden merta, mutta samalla elää vahvasti pikkukaupungin sanelema mentaliteetti, jossa tietty porukka haluaa toiminnan rajatulle alueelle keskittämällä maksimoida tiettyjen tonttien arvon. Toriparkki-olio elää hoitajiensa megalomaanisista suunnitelmista, joiden maksajat eivät niitä välttämättä edes tarvitse.

Lähde:

Hämeen Sanomat 23.2.1966, 20.7.1967

Pyöräilykesä 2005 -osa III

Kesä 2005 oli unohtumaton pyöräilykesä, jolloin taitoin polkupyörällä yli 3000 kilometriä. Se on oma ennätykseni. Ehdottomia huippuhetkiä olivat ne päivät, jolloin tutustuin Härkätiehen Hämeenlinnasta Turkuun asti. Selaillessani tuolloin ottamiani valokuvia saan yhä mieleeni monia yksityiskohtia.

Lapsuudestani lähtien olen  liikkunut Härkätien varrella. Jo ennen kuin olen siitä mitään ymmärtänyt olen seuraillut väkeä, joka sitä pitkin kulkenut. Sivuuttihan mainittu ikivanha maantie kotiporttini. Ehdittäessä 2000-luvulle olin jo monta kertaa tuuminut kulkevani jollain tavalla sen Hämeenlinnasta Turkuun. Viimein vuonna 2005 puuhaan oli sekä aikaa että kuntopohjaa. Seistessäni heinäkuun lopussa linnan kupeella kaipasin jo pois kaupungista maaseudun rauhaan aistimaan pihkaisten metsien tuoksun.

Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä olivat tulleet jo tutuiksi kuluneiden vuosien aikana. Peltojen tilalle olivat tulleet marketit ja rivitalot. Näiltä paikoilta ovat ensimmäiset muistikuvat eloni taipaleelta ynnä lukuisat unikuvat kautta aikojen.Oli silti aivan oma tunnelmansa polkea tuttujen maisemien halki tietoisena määränpäästä kaukana Varsinais-Suomen rannikolla.

Olin pyörillyt jo monina kesinä Hämeenlinnasta Renkoon. Hämeenlinna liitti itseensä Rengon, Kalvolan, Hauhon. Lammin ja Tuuloksen vuonna 2009. Nelisen vuotta aiemmin matka Renkoon oli vielä kulkemista toisen kunnan alueelle. Vuosisatojen kuluessa Hämeenlinnan ja Rengon välinen raja oli liikkunut, mutta itselleni saapuminen Rääpiälään ja suunta Tiirinkoskelle on merkinnyt kaupungin jättämistä taakse. Siellä Hämeen Härkätie -kyltin kohdalla on tuntenut lähteneensä lopullisesti kohti maaseutua.

Renko on ollut ensimmäinen etappi lähdettäessä Hämeenlinnasta Turkuun. Niin se oli minullekin yöpyessäni Renkajoen varrella, hiukan syrjässä Härkätien reitiltä. Vuosikaudet olen tavan takaa koettanut pohtia, millaisia nuo korpimaat ovat olleet vuosisatoja aiemmin. Osin kovin kiviset metsät ovat reunustaneet maantietä ennen kuin kulkija on tupsahtanut kirkonkylälle. Hämeenlinnan kaupunginmuseon vanhassa perusnäyttelyssä oli suuri, mieleenpainunut valokuvasuurennos Lietsankylästä, joka oli merkittävä etappipaikka synkän korven ympäröimänä. Sääli, että tuo perusnäyttely on nyttemmin purettu.

Lietsan Jauhopolku antoi selkeän aavistuksen, millaista matkanteko Härkätiellä oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Pimeänpelkoisen ei ollut hyvä hämärissä kulkea. Tuolloin kymmenen vuotta sitten metsä maantien varressa oli nykyistä sakeampaa paikalla, jolta museopolun koillinen pää erkanee nykyisestä väylästä.Viime vuonna palasin tuonne rauniotielle ja Lietsan kulmille ja olin aluksi ajaa harhaan maiseman ehdittyä museopolun toisessa päässä huomattavasti muuttua. Silti kokemus oli yhä ajan hälyltä pysäyttävä. Kivinen mäkikin Pitkäjärven torpalla oli sentään ennallaan.

Palsankallion seitsemän pitäjän rajakivi on ollut merkittävä paikka. Vuosien kuluesa olen siellä muutaman kerran pysähtynyt ohi kulkiessani. Jotenkin on ajan kuluessa tullut sellainen tunne, että se on ollut häviämässä maastoon. Jo kymmenen vuotta sitten oli sellainen tunne ikään kuin olisin ollut muistavinani osoitinkivien erottuneen edellisellä kerralla selvemmin. Aivan kuin rajakiville olisi tapahtunut jotain. Onneksi sentään opastaulu oli viime vuonnakin yhä paikoillaan samalla lailla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Kun Härkätie Lietsan jälkeen ylittää Lopelta Tammelan Teurolle suuntaavan maantien, se näyttää sukeltavan alas maisemaan. Tuo myötäle on joka kerran risteyksessä kääntyessäni houkutellut jatkamaan kohti Porrasta. Tuona kesänä viimein lisäsin vauhtia ja annoin polkupyöräni syöksähtää alamäkeen. Kuten yleensä joutuisassa matkanteossa, jälkeenpäin on aprikoinut, jäikö jotain mielenkiintoista ikuistamatta. Joka tapauksessa tavoitin Portaan suostuisassa säässä, vaikka jostain taisin olla erottavanikin ukkosenjyrähdyksen kaltaisia ääniä.

Ilmanala ehtiessäni Somerolle oli jo muuttunut tuulisemmaksi ja koleammaksi kuin päivällä. Vesi alkoi piiskata maata. Someron lounaispuolella kiskoin viimein sadetakin ylleni. Siinä tuota vaatekappaletta tempoessani sain mokoman hajalle. Yhä harmittaa hyvän takin puolesta. Sinänsä kohtalaisessa vastatuulessa ja sateessa ei Someroon tutustuminen kiinnostanut. Piti vain puskea sitkeästi eteenpäin.

Sade ei onneksi kestänyt kovinkaan kauan. Muuttunut maisematyyppi Someron ja Koski TL:n välillä nostatti laimentunutta mielialaani. Hetkittäin oli kuin olisi puistossa pyöräillyt. Paimionjoen rantojen maisemat hehkuivat syksyn väreissä auringon hetkittäin pilkottaessa pilvien lomasta. Peltojen syvä ruskeankeltainen oli kuin suunnattoman pensselin vetäisemää jälkeä puiden ja pensaiden väliin. Siinä joentörmien reunoja kierteli maantie, jolta saattoi tähyillä kohti mutkittelevaa jokea.

Kun lähestyin Koskea itäkoillisesta, äkkiä eteen ilmestynyt aukea muistutti tasaisuudeltaan lentokenttää. Sillä kohtaa Härkätie lähestyi 10-tietä. Pilvet eivät antaneet unohtaa, millaiset puhurit korkeuksissa tuiversivat. Väistämättä taisin aprikoida, ehtisinkö saada perinpohjaisen kylvyn ennen kuin saavuttaisin yöpaikkani.

Koski TL. Tietenkään ei sovi unohtaa, että paikalla on toki koski. Komealta se vaikutti jopa kehnossa valaistuksessa. Vanhat rakennukset palauttavat mieleen ajan, jolloin kuoppaista tietä kolisivat ohitse eläinten vetämät kärryt.

Kuva ladoista Kosken ja Marttilan välimailla on mielestäni yksi kesän 2005 parhaimmista otoksistani. Mustanharmaiden pilvien sävyissä näki selvästi korkeuksissa riehuneet voimat. Tuleentuva viljapelto kohosi kohti kynnystä, jolla ladot seisoivat vasten kaikkea epämääräisen uhkaavaa horisontin takana odottavaa.

Ilta koitti pilvimassojen laukatessa taivaanrannalta toiselle.Saavuin vihdoin yöpaikaksi valikoituneeseen Marttilan kievariin. Vanhan rakennuksen korkeat hirsiseinäiset huoneet soivat rauhaisan tunnelman, jonka vallitessa sain tutkia yksikseni oleskelu- ja ruokasalin monipuolista kirjastoa. Sieltä löysin muun muassa muutaman mielenkiintoisen englanninkielisen meriseikkailukirjan, joita en harmikseni ehtinyt kuin kaihoten selkäpuolelta silmäillä. Aloin uskoa, että olisin voinut hyvinkin toisenlaisissa olosuhteissa sulkeutua huoneeseeni muutamaksi päiväksi vain tutkimaan hyllystä löytämiäni kirjoja. Hajamielisesti kurkistin vielä internetiinkin. Tovin harhailtuani pihalla ja tapailtuani joitain sanoja muistiinpanoihini alkoivat höyhensaaret kutsua ihanan raukeata olemustani. Nukuttuani jo jonkin aikaa erotin utuisesti ääniä salin puolelta. Kaksikymmentäviisi isäntäväen odottamaa hollantilaista karavaaneria oli saapunut. Heidän soitantansa ja laulunsa eivät minua häirinneet.

Seuraavana aamuna havahduin jo hiukan ennen kuutta. Yö oli pyyhkäissyt taivaan putipuhtaaksi. Aivan kuin pilvet olisivat valahtaneet peltoaukeille, sillä nousevan auringon kirkkaus siivilöityi sankan usvan läpi. Tämä oli oivallinen hetki raapustaa joitain sanoja paperille. Härkätie näkyi ikkunani ja peltoaukean välissä. Ainoastaan pari kolme kulkuneuvoa pörpötti maantiellä. Kehoni jo kehotti maantielle. Tunnelman autuaallisuutta oli miltei mahdotonta kuvailla.

Kahvikupposen, tuoremehulasin ja voileivän jälkeen olin kello kahdeksan maissa valmiina jatkamaan matkaani.

Uskomatonta katsella samaa taivasta, joka edellisenä iltana oli ollut täynnä raivopäisinä teutaroineita pilvimassoja. Maisema kutsui minua sisäänsä. Tuolla jossain taivaanrannan takana odotti Turku kirkontorneineen. Juuri nyt koin kykeneväni taivaltamaan vaikka maan ääriin, mikäli se vain mitenkään ajallisesti olisi ollut mahdollista.

Liedosta eteenpäin matkanteko kohti Turkua alkoi olla melkoisen vilskeen keskellä pujottelua. Kevyen liikenteen  väylän seuraaminen oli sangen haastavaa. Sai olla tarkkana, että löysi oikean risteyksen pujahtaa Vanhanlinnan  ohittavalle museotielle. Koska Turku oli jo lähellä ja keli helli kulkijaa,ei pahemmin haitannut, vaikka parissa kohta joutui ajamaan hiukan edestakaisin.

Aivan viimeisiltä kilometreiltä ei ollut mieltä yrittää ottaa valokuvia. Äkkiä sitä huomasi polkevansa katuja ylös ja alas. Kaikesta huolimatta sisikunnassa sävähti, kun sai seisauttaa kulkupelinsä Vanhan Suurtorin laitaan. Samalla hetkellä alkoivat tuomionkirkon kellot kumista! Päivä oli hehkeän lämmin, kaukana edellisen illan syksyä huokuneesta säästä. Tuomiokirkon holveissa oli hyvä ensimmäiseksi viivähtää ja uhrata jokunen hetki Härkätien muinaisten kulkijoiden muistolle. Seuraavaksi kelpasi suunnistaa Åboa Vetuksen viileisiin kellareihin.

Olin tehnyt sen. Olin polkenut Hämeenlinnasta Turkuun. Joskus olen ajatellut tehdä taipaleen jalan, mutta kävi se polkupyörälläkin. Onneksi suurimman osan matkasta saattoi taittaa vanhoja teitä suuren valtatien sijasta. Muistiinpanoistani näen pyöräilleeni tuona vuonna useita lenkkejä, mutta Turun toivioretki oli ehdoton kauden huipennus.

Pyöräilykesä 2005 - osa II

Kesän 2005 pisimmät pyörälenkkini olivat taival Tampereelta Toijalan, Sääksmäen ja Retulan kautta Hämeenlinnaan sekä retki Härkäteillä Hämeenlinnasta Turkuun pysähtyen Rengossa ja Marttilassa. Tällä kertaa palauttelen mieleeni retken Tampereelta. Tuosta hienosta pyöräilykesästä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Kun muistelen perjantaita 8.7.2005, saan sieraimiini aamulla aistimani kasvullisuuden tuoksut polkiessani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Kesälomakauden kadut olivat tuohon aikaan vielä liki tyhjiä, ilma viileähkö vaikka päivästä oli luvattu lämmintä. Olin päättänyt matkata pyörineni paikallisjunalla Tampereelle. Olin jo ehtinyt sen verran kierrellä kotikaupunkini ympäristössä, että tuntui hyvältä suunnitella rengasmatkan sijasta selkeätä reittiä pisteestä A paikkaan B.

Aikani odoteltua pääsin  paikallisjunaan, jossa nuokkui vain yksi yön riennoista väsynyt matkustaja. Sain siis polkupyöräni vaivatta kyytiin.  Menopelin kolkkatessa kohti Tamperetta jäi hyvää aikaa nauttia uneliaasta tunnelmasta.           

Tampereella odotti sitten jo arkeensa herännyt kaupunki. Lyhyen kartanluvun jälkeen saatoin suunnistaa kohti Lempäälään vienyttä reittiä.

Hyvä pyörätiereitti Tampereelta Lempäälään oli miellyttävä yllätys. Matkanteko alkoi joutuisissa merkeissä. Piti aivan pidätellä itseään, ettei olisi intoutunut polkemaan turhan nopeasti. Maisemiahan olin katselemassa. Polkemisessa on se haittapuoli, että fyysinen suoritus hakee pikaisesti oman rytminsä, joka keskittyy helposti ainoastaan taipaleen taittamiseen. Oudossa ympäristössä sentään joutuu toisinaan seisahtelemaan tarkistaakseen pysyneensä reitillä.

Aamun pilvet olivat kaikonneet taivaalta ehtiessäni Lempäälään. Ihmeen pian aurinko kasvoi voimassaan. Oli syytä poiketa valintamyymälässä, sillä tietenkin aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Onneksi en ollut liikkeellä syrjäkulmilla. Paikkakunnan kirkko löytyi heti kadun varrelta. Viileät kiviseinät virkistivät oloa tutkiessani kirkkosalia. Taas tuli uusi kirkko bongattua.

Lempäälä on luonnollisesti ulkopaikkakuntalaiselle ja etenkin hämeenlinnalaiselle suurelta osin juuri kanavansa. Siksi tärkeä osuus maakuntamme historiassa. Kuokkalan kosken perkaaminen ja kanavan rakentaminenhan ovat näkyneet lähes dramaattisesti Vanajaveden laaksossa myös Hämeenlinnan kohdalla esimerkiksi vedenpinnan korkeudessa.     

Siirtyminen Lempäälästä Viialaan ei ole jättänyt mitään olennaisia muistikuvia. Ilmeisesti taitoin matkan ison tien laitaa ja nielin pölyä. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että tuolle seudulle on syytä pyrkiä joskus tulevaisuudessa. Jälkeen päin katsoen kirkko näyttää jykevältä. Vanha nahkatehdas on ikuistunut Tarpianjoen rannalta muistuttamaan ajasta, joka ei palaa.

Olen pohtinut, kuinka kirjoittaisin jotain positiivista Toijalasta. Saapuminen sinne oli jotenkin kuin eksymistä johonkin villin lännen kaupunkiin, joka on jo enimmäkseen unohdettu. Läpikulkupaikkahan se aina toki on ollut. Pyörineni päädyin sinne ilmeisesti pääkadun varteen iltapäivän väsyneinä tunteina. Kostuttaessani kurkkuani baarissa tuntui kuin kylä olisi unohtunut ajanvirrasta. Tuohon aikaan Toijala ja Viiala olivat vielä erillään. Akaan paluu kartalle odotti parin vuoden päässä. Jotenkin ei vain tullut mieleen ottaa kuvaa ennen kuin palasin jälleen rautatien koillispuolelle pelastautuakseni kohti maalaismaisemia.

Jossain vaiheessa Toijalassa tein ilmeisesti päätöksen kääntyä Sääksmäen suuntaan. Alkuperäinen aikeeni oli ollut jatkaa suoraan kohti Hämeenlinnaa. Keli oli loistava. En tahtonut palata liian pikaisesti kotiin. Polkupyöräretkillä on antoisinta saada tehdä lopulliset reittivalinnat vasta tien päällä. Silloin on mahdollista päätyä näkemään yksityiskohtia, joita ei ole tullut ennalta ajatelleeksi.

Kesäpäivä jatkui hehkeänä ehtiessäni Visavuoreen. Johdonmukainen jatkumo mielentilalleni oli päättää kiertää Vanajanselän pohjois- ja itäpuolta. Olinhan kulkumielellä. Sää pysyi vakaana. valoa riitti yllin kyllin. Vältyin samalla polkemasta vanhaa 3-tietä, josta en ole koskaan järin pitänyt.

Jatkoin siis viipymättä Ritvalan suuntaan. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyi ja ilta alkoi vähitellen lähestyä. Ehkäpä osaksi siitä syystä en juuri tuolla retkellä mielestäni saanut Retulasta parhaita otoksiani. Koska olen kuvia sieltä jo laittanut muissa yhteyksissä esille, jääkööt ne tällä kertaa pois. Maantie Ritvalasta Retulan kautta Pälkäneentielle on aina maaseutukokemus parhaimmasta päästä. Muistan yhä, kuinka viime vuonna niin ikään ehtoon koittaessa säikäytin siellä tienposkesta äkäisesti sähisseet supikoiran tai minkin poikaset. Tapahtuma oli niin pikainen polkiessani täyttä vauhtia, etten ole lajista ihan varma.

Pyöräilykesä 2005 - osa I

Uuden kesän ollessa koittamassa on syytä muistella menneitä. Vanhojen valokuvien selaaminen on nostanut mieleen kesän 2005. Se oli mieleenpainuva pyöräilykesä, jonka aikana tuli kierrettyä innokkaasti maakuntaa. Kesä polkimilla huipentui taipaleeseen Härkätiellä. Se oli hienoa aikaa pyörän päällä tuo vuosi 2005, ja siitä on täyttymässä kymmenen vuotta. Uskomatonta.

Renko on merkinnyt aina Joenhiidelle paljon, etenkin Renkajoki ja Renkajärvi. Muutokset maisemassa ovat vertautuneet samalla omaan  vanhenemiseen lähes yhtä paljon kuin Hämeenlinnassakin. Lapsuuden maailmankuva laajeni ensimmäiseksi juuri Rengon ja Hattulan suuntaan. Siksi ilmeisesti kuluneina vuosina luonnonrauhan takamaiden etsintä on ensinnä alkanut juuri Renkajärven ympäristöstä. Niin ollen tämä kuvallinen yhteenveto vuodesta 2005 on syytä aloittaa juuri yllä olevasta näkymästä. Kuvasta taitaa puuttua vain eräänä kesänä järveen isketyn tolpan päässä nököttänyt lokki, joka jostain syystä on jäänyt selvästi mieleeni.

Asuessani 1970-luvulla Rengossa käytössä ei ollut digikuvaamisen helppoutta. Siksipä ei olekaan tarkasteltavina juuri kuvia sen ajan Rengosta. Kirkonkylä oli toki tuolloin tuttuakin tutumpi läpikulkupaikka. Seuraavan vuosikymmenen alun muuton jälkeen samoille paikoille ei tullut palattua ennen 2000-lukua. Maailmaa piti nähdä muualta, ja vuodet kuluivat armotonta vauhtia. Viimein vuonna 2005 päätin lähteä polkupyörälläni ja kamera laukussa lounaiseen ja läntiseen Renkoon.

Polkupyöräillessä toki näkee enemmän kuin autoillessa, mutta silti täytyy kuitenkin seisahtua saadakseen valokuvia. Jostain syystä selailemiini kuviin ei ole osunut ainuttakaan entisestä kotikylästäni. Ehkä se on muuttunut niin paljon, ettei ole osannut toistaiseksi valita kohdetta. Kenties ajanjakso elämästä siellä oli kuitenkin niin lyhyt, että siitä on jo erkaantunut jokseenkin kauaksi. Sen sijaan löytyy kuvia niiltä kulmilta, joilla en ole nelisenkymmentä vuotta aiemmin edes liikkunut. Maantien varrelta Ahoisten ja Nummenkylän väliltä löytyy maisemaa, joka oletettavasti on lähempänä lapsuuteni ja nuoruuteni asua kuin entisen kotikyläni seutu.

Lietsan jälkeen vanha Härkätie mutkittelee mäkisen maaston lomitse Lopelta Urjalaan johtavan maantie ylitse kohti Tammelan Portaan kylää. Lopelta kohti 10-tietä vievä tie on liikennemääräänsä nähden kapea. Raskas liikenne vetää polkupyöräilijän totiseksi. Turun valtatien pohjoispuolella Teurolle suuntaava maantie on osoittautunut kuitenkin hyvin päällystetyksi ja viettää sopivasti kohti Tammelan Teuroa. Itse asiassa ensimmäisellä kerralla saattaa kulkija olla vaarassa ohittaa viehättävän kylän turhankin pikaisesti. Vuonna 2005 sieltä löytyi jopa kyläkauppa, jossa pyörälenkeilläni pari kertaa poikkesin. Viime kesänä sitä turhaan etsiskelin. Ajan kulumisen armottomuudesta kielii sekin, että sain kuulla kaupan lopettaneen jo vuosia aiemmin.

Kesäkuussa 2005 retkien kohteina olivat siis Renko, Hattula ja Tammela. Seuraavaksi kolusin Hämeenlinnan itäistä ympäristöä. Suven silloisesta kauneudesta käyköön esimerkistä otos Tuuloksen Suolijärven suunnalta.

Kun lähtee Hämeenlinnasta polkupyöräilemään Tuuloksen suuntaan, päätyy väistämättä myös joko Lammille tai Hauholle. Jälkimmäisestä puhuttaessa ei voi sivuuttaa Wanhaa Raittia. 2000- ja 2010-luvuilla varastooni on kertynyt siitä lukuisia otoksia. Kymmenen vuotta sitten se oli minulle vielä maisemallisesti uusi tuttavuus.

Koska kaksipyöräisellä tekee mieluiten matkaa siedettävässä kelissä, myös muistoni Raitilta ovat pääsääntöisesti aurinkoisia ja jokseenkin lämpimiä. Aina takana on ollut vähintään 20-30 kilometriä taivalta, jonkin kerran huomattavasti enemmän. Siksipä onkin ollut hyvä levähtää tovi kirkon kiviseinien sisällä ja kierrellä hiljakseen Raittia. Vuoden 2005 otoksista ei sattunut silmiin yhtä hyviä kuvia kirkosta kuin myöhemmiltä ajoilta, joten jätän kirkkokuvan toiseen kertaan.

Sen sijaan alla oleva  pensasaidan takana lymyilevä tupa tai sauna piippuineen edustaa tunnelmaa, jota sellaisenaan en ole enää tavoittanut. Mieleeni nousee elävästi kuvaus vanhasta Hämeenlinnasta katsottuna Myllymäen kallioilta. Tuolloin nimittäin sen aikaiset enintään kaksikerroksiset puutalot peittyivät kesäisin puiden rehevän lehvästön alle. Jotenkin inhimillinen elämä oli tuolloin oikeammassa mittakaavassa luonnon kanssa kuin nykyisinä pompöösien kauppakeskusten aikoina.

Seuraavaksi laitan esille kuvia Lammin ja Hausjärven suunnalta. Varastosta ei jostain syystä löydy kyseiseltä vuodelta kuvaa itse Lammin kirkolta. Se ei sinänsä ole yllätys, koska kiehtovia ovat olleet enemmän itse taipaleet maisemineen keskuspaikoille kuin perillä oleminen. Maantie Turengista Lammille oli aikanaan ensimmäisellä kerralla varsinainen kokemus, sillä vilkas tie oli mutkainen ja kapea. Senkin varrelta löytyi muutamia kiintoisia yksityiskohtia, joista varmaan useita jäi ikuistamatta. On hyvä, että sitäkin reittiä on tullut polkupyöräiltyä.

Vuonna 2005 oli helteinen heinäkuun päivä päättäessäni polkea Turengin ja Lammin kautta Hausjärvelle sekä palata Riihimäen kautta Hämeenlinnaan. Kyseessä taisi olla yksi kesän kuumimmista päivistä, mutta säästä oli ainakin luvattu vakaata. Siispä varasin runsaasti vettä matkaan ja hieroin aurinkovoiteet jäseniin. Kun aloitti matkanteon aamuvarhaisella ilma ei ollut ahdistava. Etukäteen tahdoin etenkin ohittaa paikan, jossa venäläinen matruusi ampui Alfred Kordelinin maraskuussa 1917. Mommilan veriteothan ovat olleet varsinainen käsite.

Matkaa taittui ja maisemat vaihtuivat. Jälkeenpäin ajatellen olisin kaiketi voinut valita viileämmänkin päivän, mutta suomalainen kesä ei aina tarjoa monia vaihtoehtoja nautittavalle maisemapyöräilylle. Tavoitin silti Mommilan ja sain joitain valokuvia. Kartano toki piileskeli jossain puistonsa katveessa.

Sainpa kuitenkin tuollakin retkellä kirkkokuvan ikuistaessani näkymän Mommilan kirkosta. Edessä oli vielä jonkin verran matkaa itse veriteon muistomerkille, paikalle missä Kordelin rekeensä ammuttiin. Tapaus vaikutti syvästi paikalla olleeseen nuoreen lakimieheen Risto Rytiin, joka tuohon aikaan toimi liikemiehen lainopillisena neuvonantajana. Näin ollen Mommilan tapahtumilla on ollut monenlaiset vaikutuksensa itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin niin itsensä Kordelinin poismenon kuin tulevan presidentinkin toiminnan kautta.

Muutama kilometri muistomerkiltä Hausjärven suuntaan lämmin ilmanala ilmeisesti otti sikäli veronsa, että epähuomiossa laskettelin pyörälläni joutuisassa alamäessä sellaiseen kuoppaan, että rengas polkupyörästäni puhkesi jyhkeästi kumahtaen. Samalla paljastuivat myös kilometrien ja ajan haperruttamat päälirenkaatkin. Matkan jatko onkin sitten  oma tarinansa. Lisää valokuvia tuolta reissulta vain ei tullut enää mieleen ottaa.