Ahveniston moottorirata

Ei tullut Pullerinmäen kupeelle hautausmaata, mutta 1960-luvun puuhamiehet toteuttivat hankkeen moottoristadionista. Vuosikymmenten varrella se on nostattanut toisinaan kiivastakin polemiikkia. Silti siitä on syntynyt kiistämätön seutunsa maamerkki.

Lapsuudessani en sen tulemiseen osannut kiinnittää niin paljon huomiota, että tarkkoja muistikuvia työmaasta olisi jäänyt mieleen. Silti todistetusti olen puolivalmista rataa katsellut, sillä siitä on jäänyt jäljelle valokuva. Selvemmin muistan puolestaan katkelmia radan alkuvaiheista, lähinnä katsojien autoista. Niitä ilmestyi mitä merkillisimpiin paikkoihin portinpieliin ja kadunvarsille. Mieli olisi toki tehnyt katsomaan itse kisojakin, mutta niistä jäi mieleen ainoastaan pääsuoran jälkeinen kaarre, jota kiertäneitä autoja pystyi tähystelemään koti-ikkunasta.

Myöhemmin toki on jonkin kerran tullut kisoja katsomassa käytyä. Yksi varhaisimmista kisatilanteisiin liittyvistä muistoista on ollut Ronnie Peterssonin auton hyytyminen pääsuoralle. En vain millään käsitä, miksi juuri tuo yksityiskohta on syöpynyt mieleeni tai miksi itsepäisesti uskon sen olleen juuri Peterssonin auton. Muistikuva sai toki uutta merkitystä ruotsalaisen menehdyttyä Monzassa 1978 – tai oikeammin onnettomuutta seuranneena päivänä milanolaisessa sairaalassa.

Mitä kaikkea tapahtuikaan mottoriradan alkuvaiheissa?

Keskiviikkona tammikuun 19. päivänä 1966 Hämeen Sanomat kertoi, että monien viivytysten jälkeen moottoriratahanke läheni lopullista toteutumistaan. Teknisten suunnitelmien edistyttyä ja vireillä olleiden valitusten saadessa ratkaisunsa rakennustöihin uskottiin päästävän seuraavan toukokuun aikana. Lehdessä esitettiin myös kuva radasta valmistetusta pienoismallista. Korkeuserot olivat selvästi nähtävissä. Katsojien turvallisuutta pidettiin erinomaisena, sillä katsomot suunniteltiin rakennettaviksi joka puolella reilusti ratalinjan yläpuolelle.

1960-luvun puolivälissä elettiin vielä aikaa, jolloin Suomessa oli kokeiltu vain osissa maata yleistä kattonopeutta – 4 kuukautta 1962 Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä 90 km tunnissa, joten liikennöinti maanteillä taisi olla aika villiä. Ainakin sanomalehdissä julkaistiin toinen toistaan pysäyttävämpiä valokuvia rusinoiksi rutatuista ajopeleistä. Nykypäivän painotekniikalla ne olisivat liki inhorealistisia. Niinpä on hyvin ymmärrettävää, että jo suunnitteluvaiheessa radan koulutuksellista käyttöä pidettiin yhtenä päätarkoituksena. Niin kuin hankkeen vetäjäksi tituleerattu evl. Heikki Mikkola mainitussa tammikuun lehdessä toteaa oli tarkoitus nimenomaan saada nuorten moottoriharrastukset keskitettyä sellaisiin olosuhteisiin, mistä ei aiheudu vaaraa muulle liikenteelle. Tarkoitus oli saattaa ”kortteliajajat” hiomaan taitojaan suljetulle alueelle.

Ahveniston moottorirata ympäristöineen juhannuksena 1971. Ensimmäiset kisat oli ajettu heinäkuussa 1967.

Meluongelma on ilmeisesti ollut mukana väittelyissä alusta asti. Siitä todetaan, että tarkoituksena pidettiin ajaa kesäisin ainoastaan kaksi erikoisajoneuvoilla ajettavaa kilpailua. Muuhun toimintaan oli määrä käyttää normaalivarusteisia ajokkeja. Öinen päristely tai hulinointi oli kiellettyä alun pitäen.

Radan kehittämisestä todettiin, että ensiksi oli tarkoitus rakentaa rata. Alueen muista rakennelmista oli kokonaissuunnitelma työn alla toteutuksen siirtyessä myöhempään vaiheeseen.

Syyskuun yhdeksäntenä 1966 sitten päästiin esittelemään sanomalehdessä moottoriradan rakennustöiden etenemistä. Suuren hiekkakuopan kupeella suuret maansiirtokoneet yhä työskentelivät, vaikka ¾ maansiirtotöistä kerrottiin olevan jo tehtynä. Kesäkuun kolmantena alkaneiden töiden kerrottiin olevan kaksi viikkoa edellä ja valmista oli määrä olla 1.7.1967 mennessä. Käsiteltäväksi maamassaksi oli arvioitu 225 000 kuutiometriä, josta oli käsitelty lähes 165 000 kuutiota. Alikulkusillan anturat oli jo valettu ja risteyssillan anturoiden valu oli alkanut edellisenä keskiviikkona. Alkuperäisiin suunnitelmiin oli jo tehty sikäli muutoksia, että johtotornin luo oli päärtty rakennetavaksi kahden metrin levyinen alikulkutunneli. Varikkorakennusta oli päätetty muuttaa, ja sen kohdalta rataa levennettiin. Erikseen rakennettavaksi tuli myös mainostorni, jonne kuuluttamot sijoitettiin. Noin 30 miestä oli töissä eri työpisteissä.

Hiekkakuopan reunalle oli määrä tulla istumapaikkoja 60 000 katsojalle. Lisäksi muita katsomotiloja uskottiin luonnonrinteissä riittävän. Vielä tuossa vaiheessa itse pää- ja varikosuoran reunus näytti epämääräiseltä hiekka-autiomaalta, jonka keskellä oli betonivalua meneillään.

Moottoriradan rakennustöiden edetessä katsottiin aiheelliseksi muistuttaa, ettei ensimmäisen vuoden käytön ollut määrä rajoittua ainoastaan 16.7. ajettaviin kansallisiin vakioautokisoihin, 6.8. ajettaviin ensimmäisiin Ahveniston kansainvälisiin moottorikilpailuihin, 23.8. toteutettaviin vakioautojen SM-osakilpailuihin eikä Jyväskylän Suurajojen pikataipaleeseen 19.8. Suuri huomio aiottiin myös kiinnittittää ”jokamiesautoilijan” liikennekoulutukseen. Varsinaisen ajokoulutuksen siirtämistä pois ahtailta kaduilta myös harkittiin.

Huhtikuun viidentenätoista asteli tyytyväinen mies, toiminnanjohtaja Heikki Mikkola, määrätietoisin askelin Hämeen Sanomien kansikuvassa. Ahveniston moottorirata oli kuukauden sisään saamassa asfalttipeitteensä. Harjunsyrjä oli saanut ne muotonsa, jotka sillä on ollut jo melkein viisikymmentä vuotta.

Miltei valmiina olevaa rataa esiteltiin muistuttamalla Hämeenlinnan keskeisestä sijainnista suurimpiin asutuskeskuksiimme nähden. Ensimmäisten kisojen tuomaa jännitystä tuskin maltettiin odottaa unohtamatta rinteiltä avautunutta maisemaa, joka toki oli tuolloin huomattavasti avarampi kuin viisikymmentä vuotta myöhemmin. Moottoriradan valvontatornin valutyöt olivat juuri valmistuneet, ja se kuivui odottaen omaa viimeistelyään mm. televisiolaitteita varten. Jälleen kerran toistui vahva näkemys niin aloittelevien kuin kokeneempienkin autoilijoiden koulutusmahdollisuuksista.

Rinne varikkosuoran vieressä oli vuonna 1971 vielä näin karun näköinen. Huomaa keskellä näkyvä 

erityinen katsomorakennelma.

12. kesäkuuta alkoivat alueella siivoustalkoot. Niin silloin kuin seuraavinakin iltoina kutsuttiin paikalle asiasta kiinnostuneita. Suuri H-hetki eli radan valmistuminen lähestyi. Myöhemmin saman kuukauden aikana aloitettiin myös itse radan kaunistamistyöt. Toimenpiteitä pidettiin sangen haasteellisina sorakuopan maalajin, karkean soran vuoksi. Niinpä sanomalehti mainitsikin kasvikokeista, joiden tuloksia saatettiin muös hyödyntää uusien maanteiden halkomilla harjanteilla. Kesäkuussa aloitettiin muun muassa koe lähtösuoran varikonpuoleisessa rinteessä, jonne kylvettiin erikoissiemenseos ja lannoitteita sekä suojakasvina kauraa. Maanmuokkauksen ja kastelun lisäksi maata sidottiin ruiskuttamalla emulsioainetta. Muutama vuorokausi myöhemmin oli määrä aloittaa säännöllinen, vuorokausittainen kastelu. Tuloksia odotettiin jo 16.7. pidettävissä kilpailuissa. Tulosten toivottiin auttavan tienluiskien nurmettamisessa.

Suuri päivä koitti viimein 16.7. Maaherra Jorma Tuominen katkaisi radan ylittäneen silkkinauhan. Jo edellisenä päivänä olivat kilpailijat ottaneet tuntumaa upouudesta radasta. 6000 katsojaa sai nähdäkseen runsaasti ulosajoja. Jo aiemmin tosin ainakin Kaj Godenhjelm, Eino Kalpala, Timo Mäkinen ja Olli Lyytikäinen olivat kuulemma olleet kokeilemassa rataa. Tuolloin lauantain harjoituksissa Timo Mäkisen epävirallinen rataennätys sai heti kyytiä.

Sunnuntain Hämeen Sanomat kirjoitti muun muassa: ” TÄNÄÄN TAPAHTUU – tai tapahtui oikeammin jo eilen – se mitä Hämeenlinnassa on vuosikausia suunniteltu ja kaavailtu. Moottorien hevosvoimat päästetään irti stadionilla, joka hakee vertaistaan. Pullerinmäen soramonttu on muuttunut moottoriradaksi , jolla vauhdikkaat veikot ja neitoset saavat turvallisesti näyttää, mihin he ja heidän ajokkinsa oikeassa ympäristössä pystyvät. Silti voidaan todeta, että ratarautojen valitus olisi kaukunut sorakuopan ja Ahveniston harjun rinteillä jo vuosi sitten, elleivät eräät olisi katsoneet jopa kansalaisvelvollisuudekseen tyrmätä suurta suunnitelmaa. Radan rakennuttaja AK:n Etelä-Hämeen piiri ei kuitenkaan vähästä säikähtänyt, vaan jatkoi kaikesta vastustuksesta huolimatta pyrkimystään rakentaa paikka, jossa meikäläistä ajokulttuuria voidaan turvallisesti kehittää . Kamppailun ensimmäinen erä päättyikin ”klubilaisten” voitoksi. Kuinka käy jatkossa?”

Kuten jutussa vielä todetaan, rata-hanke oli jälleen vaarassa uuden valituksen noustua pinnalle toiminnan hädin tuskin alettua. Radan historian valitusten ja selvitysten luetteleminen olisi kokonaan uuden, huomattavasti puisevamman jutun aihe. Nyt haluan muistella rataa kiistämättömänä Hämeenlinnan ja kotikulmieni historian muistomerkkinä.

Sunnuntaina 16.7. alkoi kuitenkin itse kilpailutoiminta. Moottorit mylvivät ja bensankatku täytti ilman. Paikallinen sanomalehti kertoi lähes 30 000 katsojan tulleen seuraamaan avajaiskilpailuja. Mainittakoon, että Hämeenlinnassa oli 1964 ollut asukkaita 30 747*. Tämä kertoo jotain tuolloisen tapahtuman mittasuhteista. Hans Laine ja Ahti Vaara olivat ensimmäisten kisojen kärkinimet. Formulan 4:n yhdeksän kierroksen kisaa hallitsi Ruotsin Jan Torgnysson ja formula V:ä Ulf Andersson niin ikään Ruotsista.

Elokuun alussa tahti vain kiihtyi, olivat vuorossa kansainväliset kisat. Muun muassa Leo Kinnunen, Timo Mäkinen, Andrew Page, Manfred Mohr, Curt Lincoln olivat nimiä, jotka kertoivat tuolloin paljon. Rataa kiersivät luokka alle 1000 ksm, luokka alle 1300 ksm, luokka alle 2000, formula V, formula 3. Sadesää vaikutti tuloksiin. Suolenkillä tapahtuivat ratkaisut.

Moottorirata sai kehuja. Muun muassa ruhtinas C. von Metternich kuvasi rataa erittäin kauniiksi. Nousut ja laskut tekivät siitä mielenkiintoisen ja arvostettavan autourheilupaikan. Toisaalta Curt Lincolmin mukaan Ahvenistolla olisi saanut olla enemmän suoria.

Huippukuljettaja Jim Clark teki oitis vaikutuksen.

Syyskuun alussa paikalle saapuivat sitten maailmankuulut Formula 2 -kuljettajat, heistä nimekkäimpänä Jim Clark. Hän kiersi rataa 1,25:n tahtia pakottaen Jochen Rindtin ja Jack Brabhamin taakseen. Mutkainen rata toki kuulemma aiheutti aluksi sopeutumisvaikeuksia. Viidentenä syyskuuta saattoikin paikallinen sanomalehtemme julkaista kuvan kahdesta moottoriurheilulegendasta samassa kuvassa Ahvenistolla, Graham Hill ja Jim Clark. Tuolloin kävivät ilmeisesti selkeästi selväksi Ahveniston pahimmat heikkoudet eli sen ahtaus ja mutkaisuus nopeimmille autoille. Silti, on ilmeisesti kuluneilla muutamalla vuosikymmenellä löytynyt niitäkin autoluokkia, joille rata on sopinut enemmän kuin erinomaisesti.

Ottaen huomioon vuosikymmenten vastatuulet Ahveniston moottorirata on ollut varsinainen selviytyjä. Sen valmistuessa alkoi välittömästi jonkinlainen kilpailu Keimolan kanssa. Mielipiteet radoista menivät asiantuntijoilla pahasti ristiin. Silti historia on näyttänyt, kumpi radoista on ensin sortunut.

Koleana lokakuun päivänä seistessäni radan aution aidan ääressä ja katselen yksinäisen rullasuksihiihtäjän aherrusta asfalttinauhalla. Näkemättäkin muistan vuosikymmenten vandalismin raatelemat rakennelmat harjulla, joita on koetettu pitää jollain lailla kunnossa. Kuvittelen harjunrinteet täyteen ihmisiä ja muistan äkkiä sen toukokuun päivän 1984, jolloin hallinnasta karannut helikopteri syöksyi alas rinnettä väkijoukkoon. Itse en ollut paikalla, vaan töissä keskikaupungilla. Kuulin vain ohitse kiitäneiden ambulanssien huudon...

Moottorirata lokakuun puolessavälissä vuonna 2014.

Tahdon kuitenkin enemmän kuvitella radalla rajojaan koetelleiden kuljettajien hurmiota. Jochen Rindt, Jack Brabham puhumattakaan suomalaisista Mäkisestä ja Kinnusesta... Jim Clark kiidättämässä F2-ajokkiaan toisilta karkuun, alle vuotta ennen kuin Hockenheimin F2-kisa koitui hänen kohtalokseen. Tokkopa Hämeenlinnaan koskaan saadaan enää yhdellä kertaa sellaista aikansa moottoriurheilun huippuryhmää yhdellä kertaa. Ajat ovat vain muuttuneet. Entäpä sitten Ahveniston päättymättömän valitus- ja selvityskierteen askeleet? Se jää nähtäväksi. Nyt talven lähestyessä vain tuuli tuivertaa kaarteissa kuin muistellen edesmenneiden mestareiden kiitoa. Tämäkin on osa historiaa, hämeenlinnalaisen maiseman historiaa huolimatta siitä, mitä me asiasta tuumimme.

LÄHTEET:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ronnie_Peterson

Hämeen Sanomat

19.1.1966; 9.9.1966; 2.10.1966; 15.4.1967; 20.5.1967; 13.6.1967; 21.6.1967; 16.7. 1967; 17.7.1967; 5.8.1967; 6.8.1967; 7.8.1967; 20.8.1967; 5.9.1967; 8.4.1968

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nopeusrajoitus

*⁾ Avain omaan maahan. Tietoja Suomen kaupungeista kauppaloista ja maalaiskunnista. Koonnut VIIKKOSANOMAT keväällä 1964.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ahveniston_helikopterionnettomuus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jim_Clark

http://en.wikipedia.org/wiki/Ahvenisto_Race_Circuit

Silta ja salmi

Osa Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimasta

Luhtialan maakirjakartasta. Kartan tuottaja 

www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> 
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805163982

Kirstulan ja Luhtialan kylien välistä on kuljettu jo ammoisina aikoina. Salmi on ollut olennainen paikka niin seudun arjessa kuin juhlassakin. Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimassa maakirjakartassa näkyy selvästi Turusta Viipuriin johtaneen tielinjan kulkureitti salmen ylitse. Muun muassa syyskuun viidentenä 1890 näyttää Hämeen Sanomissa käydyn keskustelua vanhasta sillasta.

Rautatiesillan teräskaaret ovat syöpyneet niin kiinni maisemaan, että perin juurin olisi silmälle omituista ne paikalta kadottaa. Kesäisin on ollut oma ohjelmanumeronsa odottaa, milloin havaitsee ensimmäiset sillan ympärillä kaartelevat pääskyset. Niiden kimeiden äänten puuttuminen on saanut tuntumaan kesän viipyilevän ja täyttyvän vasta ensimmäisten havaintojen myötä. Yleisintä lienee kuitenkin havainnoida lenkkeilijöitä, joita puuskuttaa sillalla kaupungin sivuston tietojen mukaan 150 000 vuodessa. Mitäpä olisivat ulkoilumahdollisuudet ilman tuota luontevaa reittiä Vanajan ylitse?

Rautatieyhteys Hämeenlinnasta Toijalan kautta Tampereelle avattiin yleisölle 22. kesäkuuta 1876, mikä osaltaan oli päättämässä Hämeenlinnan lyhyen kukoistuksen laivamatkailun saralla. Radat Hämeenlinnasta Tampereelle ja Toijalassta Turkuun olivat tosin valmistuneet jo tammikuun puolessavälissä. Ensimmäinen rautatiesilta Vanajaveden ylitse oli sangen arka tulipaloille. Niinpä Hämeen Sanomissa valistettiin 19.8.1887 höyrylaivan omistajia käskystä pitää alustensa savutorvissa kunnolliset kipinähuput, koska silta oli useita kertoja syttynyt kipinöistä. 1920-luvulla saatiin tilanteeseen muutos teräsrakenteisen rautatiesillan valmistuessa. Suomen kuvalehti kertoi asiasta heti tuoreeltaan elokuussa 1925. Silta sai vierelleen toisen 1960.

Hämeenlinnan uuden teräksisen rautatiesillan avautuminen

liikenteelle pantiin merkille myös Suomen Kuvalehdessä

25.8.1925. Ensimmäisenä sillan ylitti pikajuna Helsinkiin 

kolmantena päivänä elokuuta. Yllätys ei ole, että sillan on 

kuvannut Enok Rytkönen.

Korkealle kurottavat kaaret ovat vuosien saatossa houkutelleet pojankoltiaisia vaarallisiin hyppyihin sillalta. Tempauksia on muisteltu hurjina kaskuina netin keskustelupalstoja myöten. Muun muassa uppotukit ovat olleet vakavana vaaratekijänä hurjapäiden tiellä ja joku on ilmeisesti niitä kohdannutkin, sillä Vanajaa pitkin on aikanaan uitettu paljon puuta. Lisäksi pohjassa lienee runsaasti vanhoja rakenteita. Tukeista puheen ollen neljäntenä päivänä syyskuuta 1899 Kirstulan kartanon Standertskjöld kuulutti kartanon maiden rannoilla makaavien tukkien omistajia korjaamaan ne pois kymmenen päivän sisällä ennen kuin kartano ottaisi ne omaan käyttöönsä.

Talvella 1886-1887 kohistiin kaupungilla laulunopettaja Hahlin mystisestä katoamisesta. Hänen otaksuttiin lähteneen mahdollisesti ulkomaille. Joku väitti nähneensä hänet Turussa tai liittyneen ulkomaalaiseen lauluseurueeseen. Hänet oli tavattu viimeisen kerran syyskuussa Puiston [Parkki] ravintolassa laulamassa ”tavattoman kauniisti” ennen lähtöään. Viimein ihmiset saivat lukea perjantaina 27. toukokuuta 1887 Hämeen Sanomista, että Katinalan luona kalastajat olivat pari päivää aiemmin löytäneet opettajan ruumiin. Vainajan taskuissa oli ollut tuhdisti kiviä. Lehdessä todettiin iloiseksi ja hyvätapaiseksi tunnetun henkilön raha-asioiden, etenkin langenneen vekselin olleen todennäköisenä syynä kohtalokkaaseen tekoon. Aivan erikseen mainitaan, ettei Hahlilla ollut taipumusta juopotteluun huolimatta viihtymisestä iloluonteisessa seurassa. Katsellessa sillanpielessä Vanajan synkkänä virtaavaa vettä ei voi olla pohtimatta, että tapaus tuskin lienee ainutkertainen.

Kun nykyään 2010-luvulla saatamme kauhistella moottori-ihmisten hurjastelua kapeikossa, on syytä muistaa, että jo entisaikaan osattiin vesillä koheltaa. Kesäkuussa 1907 sanomalehdessä päiviteltiin höyrylaivojen Mallasvesi II ja Urho kilpa-ajoa. Rautatiesillan kohdalla Mallasvesi II oli päässyt kilpailijansa edelle. Tällöin toinen aluksista oli muuttanut suuntaansa siten, että törmäys oli hetken näyttänyt väistämättömältä. Matkustajien kauhunhuutojen säestämänä laivat olivat viime tingassa välttäneet onnettomuuden. Paria vuotta myöhemmin puolestaan höyrylaiva Kangasalan päällikkö julkaisutti Hämeen Sanomissa ilmoituksen, jonka mukaan moottorivene Nopea ja höyrylaiva Kangasala eivät olleet jokin aika aiemmin olleet törmätä keskenään, [vaikka moista oli ilmeisesti kirjoitettu].

Aina ei ole onni ollut myötä niilläkään vesillä kulkeneilla, joiden ei ole todettu holtittomasti vaeltaneen. Syyskuussa 1886 upposi tiilenkuljetusalus Kirstulan rantaan. Lastina olleet tiilet piti noukkia yksitellen ylös 2-3 sylen [~3,6-5,3 metriä] syvyydestä.

Ainoastaan huolta tai vaivaa ei ole liittynyt salmen seutuville. Toisena helluntaipäivänä 1901 vietti Suomen Syklistikerho kolmatta vuosikokoustaan Hämeenlinnassa. Tuolloin todettuaan liiton hallituksen laatineen kuluneena vuonna sekä ranskan- että englanninkieliset oppaat Suomeen suuntautuvia polkupyörämatkoja varten. Selvitettyään liittonsa raha-asiat ja nimitykset arvoisat syklistit suuntasivat pyörämatkalle Karlbergiin, missä ihailtiin kukka- ja hedelmäistutuksia puhumattakaan itse Aulangosta. Kirstulan salmen ylitse polkupyöräilijät kulkivat veneillä Skogsterin veljesten Hatunniemen huvilalle ja edelleen hilpein mielin virvokkeiden jälkeen päivälliselle kaupunginpuistoon.

Tässä yhteydessä mainittakoon Hämeenlinnan olleen tuolloin huomattava polkupyöräilykaupunki ainakin Syklistikerhon jäsenmäärän mukaan. Jäsenistä suurimman osan muodostivat helsinkiläiset, viipurilaiset ja hämeenlinnalaiset. Tampereelta, Oulusta, Kuopiosta ja muualta jäseniä oli vain pari. Hämeenlinnalaisia oli jäseninä kokonaista 37. Hämeenlinnalaisissa jäsenistä olivat aikansa tärkeitä vaikuttajia muun muassa Felix Skogster, Joh. Lindqvist ja S. Wallenius.

Maiseman muutoksia. Rautatiesillan itäpään portaat vuonna 2005. Oikealla salmen itärantaa vuonna 2014. 

Esteetön kulkureitti rakennettiin 2008.

Rautatiesilta marraskuun lopulla 2005.

Salmi siltoineen ei ole kaupunginosansa aistimaailmassa ainoastaan visuaalinen kokemus. Kulkija kokee sen varsinkin astellessaan Tampereentietä iltaan hiljenneeltä keskikaupungilta. Kaupunginpuiston laidalla luonnonäänten sekaan kantautuva kolina kertoo siltaa ylittävästä junasta. Se on jollain tapaa lohdullisen toistuva ääni, rytmi maisemassa. Jos vaikka usva kylän peittäisikin, siellä se silta yhä vain on, osana elämämme maisemaa.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia

Hämeen Sanomat 

 17.9.1886; 27.5.1887; 19.8.1887; 5.9.1890; 7.9.1899; 29.5.1901; 19.6.1907; 17.7.1909; 24.8.1909

[ http://digi-old.kansalliskirjasto.fi/index.html; http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti ]

Suomen leveäraiteiset rataosat valmistumisjärjestyksessä

http://web.archive.org/web/20051109072656/http://grafiscreen.fi/junat/rataosat.htm

Radan varresta ja rautatiesillasta Hämeenlinnan kaupungin sivuilla

http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/Puistot-ja-viheralueet/Etusivu/Alueen-kuvaus/Asemanseutu-ja-radanvarsialueet/

Suomen kuvalehti 15.8.1925

Kadonneilla kaduilla

Akseli Salokannel muistelee 1964 kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa mainiosti elämää 1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä. Kertomuksissaan hän yhdistää tarkoituksella Myllymäen Kaurialaan. Tarkasti piirtyy lukijan mieleen muun muassa 1880-luvun Uuden torin tienoo Kaurialan ja Myllymäen välissä. Aluetta on aikanaan kutsuttu myös Myllymäen toriksi ja se on antanut nimensä Torikadulle. Kaupungin suunnasta torille saavuttiin Läntistä Viertotietä (Chaussèe katua, vuoteen 1924). Nykyään katu tunnetaan Turuntienä ja on Hämeenlinnan vilkkaimpia väyliä. Salokanteleen kouluvuosina katu oli surkeassa kunnossa. ”Sepeleistä huolimatta olivat pyörien muodostamat raiteet syvät ja kuoppaiset. Kaupunkiin matkaavat raskaat hiekkakuormat sitä yhä rasittavat.” Moiset huomiot on syytä pitää mielessä, jos matkanteko jonkin verran sattuu tuntumaan nykymatkaajan takalistossa.

Torin ylälaidassa ollut pumppukaivo on jo ammoin kadonnut. Itse sen sijaan muistan lapsuudestani ja nuoruudestani pohjoislaidalla olleen elokuvateatterin, jonka kohtaloksi koitui väistyä uuden asuinkerrostalon tieltä videoajan syrjäyttäessä teatterit melkein tyystin. Salokanteleen lapsuudessa niillä paikkeilla oli veden täyttämiä savikuoppia, joiden kerrotaan syntyneen jo keskustan kirkkoa rakennettaessa. Myllymäen kupeella on kuulemma toiminut aikanaan useampikin savenvalaja, joten moiset kuopat eivät ole mitään tavatonta olleet. Puiston laidalle seisahtuessani saatan nähdä silmissäni 1880-luvun vesselit pyydystämässä ruutanoita. Torin luoteispuolella sijaitsivat ilmeisesti puutarhureiden Strahoffin ja Kurjatkinin palstat. Kurjatkinin kaalimaihin rajoittui syvin savikuoppa, jota kutsuttiin Siperian kulmaksi. Se oli liian syvä kahlaamiseen. Savikuoppien pieniä ruutanoita käytettiin täkyinä koukkukalastuksessa. Niillä käytiin jonkinlaista kaupankäyntiä kaupungin suuntaan.

Matti Alangon Katu 9. Tämä on ollut ennen Peltokatua, 

jonka itäpuolelta ovat alkaneet kaupungin pellot ja puutar-

hurien palstat. Näillä main sijaitsivat  1880-luvulla nahkuri

Ahlgrenin talo ja verstas.

Salokannel kertoo myös nahkuri Ahlgrenin talosta, jonka pihamaalla oli suuria parkkikasoja. Niistä löytyi isoja kastematoja. Hän antaa myös tarkan osoitteen, Peltokatu 9. Kaupunkilaisten vanha polvi varmaan osaa asettaa mielessään paikan kartalle. Kaupunki oli kuitenkin kovin erilainen vielä 1964, jolloin Salokannel kirjansa kirjoitti, joten itse jouduin ottamaan avukseni Hämeenlinnan olympiavuoden 1952 opaskartan varmistaakseni kyseisen paikan sijainnin. Tuo olympialaisten kohteita ja kaupungin rakennetta esittelemään laadittu kartta on muutenkin oiva apu menneen kaupunkikuvan hahmottamisessa. Näin saa pikaisesti selville, että nykyinen Matti Alangon Katu on kantanut ennen nimeä Peltokatu. Vanhan nimen alkuperä käy puolestaan selkeästi esille katsellessa vuoden 1887 asemakaavaa: kadun pohjoispuolelta alkoivat kaupungin pellot, joilla siis sijaitsivat myös puutarhureiden palstat.

Tarkistettuani kadonneen Peltokadun sijainnin aloin pohtia muitakin Hämeenlinnan hävinneitä tai ainakin hahmoltaan ja nimiltään muuttuneita katuja. Kertoessaan vanhan Myllymäen asukkaista ja heidän mökeistään lähteeni osoittaa joitain paikkoja hyvinkin selkeästi niin kuin Torikatu 2, jonne Hauhon Ilmoilasta kotoisin ollut korpraali Antti Kurt oli rakentanut mökin. Mökki ja sen tilalle rakennusmestari Laxénin 1880-luvun alussa rakennuttama talo ovat niin kuin myös Torikatu 4:ssä ollut nk. ”Piispan kulman” talo ovat saaneet tehdä tietä uudisrakennusten tieltä. Paikka on silti hahmotettavissa. Kun kirjoittaja alkaa kertoa Torikadun ja Eteläkadun kulmasta laskeutuneen tien varressa olleesta Elias Johanssonin eli Haitin mökistä ja saunasta, nykylukija alkaa jo hieroa otsaansa.

Eteläkatu johti ennen aivan Myllymäen päälle asti, jolloin se saattoi tavoittaa kulmittain Kalliokujan.
Mainitun kujan yläpäässä sijaitsi Salokantelen isän mylläri Sirenin tuulimylly, joka purettiin jo 1891.
Vasemmassa reunassa entinen Eteläkadun länsipää eli nykyinen Selkäsuonkatu kapenee kevyen
liikenteen väyläksi, joka yhtyy Torikatuun. Oikeassa kuvassa  Kalliokujan ja Torikadun risteys. Polku
Selkäsuonkadulle lähtee vasemmasta laidasta alas.

Torikatu ja Eteläkatu? Kun avuksi otetaan jälleen vuoden 1952 kartta, paljastuu, että tuolloin Eteläkatu on johtanut alhaalta aina ylös kasarmialueen laitaa Torikadun alkupäähän. Itse asiassa Hämeenlinna-Seuran julkaisussa Kaupunki kuvissa I löytyy sivulta 98 mainio kuva 1930-luvun tulvien ajoilta, jolloin Eteläkatua pääsi entisen nahkatehtaan kulmilta Lahdensivuntien alkupäähän samanlaista pengerryssiltaa pitkin kuin Pikkutorin suunnalta Vanhan hautausmaan kulmalle. Eteläkatu siis jatkui kuvan osoittamasta paikasta ylös Myllymäelle. Moottoritien katkaisema pätkä katua tunnetaan nykyisin Selkäsuonkatuna. Sivumennen sanoen uusi moottoritien kate on rakennettu Selkäsuolle. Juuri ilmestyneessä Hämeenlinnan historiassaan Ilkka Teerijoki kuvaa Eteläkadun olleen syyssateiden jälkeen niin liejuinen, että paras väline sen ylittämiseen olisi ollut vene. Asiaan liittyen edellä mainitussa Kaupunki kuvissa teoksessa onkin sivulla 15 usein esillä ollut kuva, jossa tuntematon mieshenkilö meloo Suomen kasarmien ja Kaivokadun väliselle heitteikölle tulvineessa vedessä.

Eteläkatu (vasemmalla) ja Selkäsuonkatu syyskuun alussa 

2014. Vasemman kuvan taustalla häämöttää moottoritien kat-

teen kauppakeskus. Ennen moottoritien rakentamista näitä

kadunpätkiä yhdisti siltapengerrys samaan tapaan kuin 

Turuntien päässä.

Eteläkatu johdattelee meidät myös seuraavan kadonneen kadun jäljille. Vuoden 1887 asemakaavasta löytyy nimittäin Eteläinen Niittykatu. Se puolestaan on kulkenut Eteläkadun paikalla. Keskustan pohjoispuolella on ollut vastinparina Pohjoinen Niittykatu, nykyisin lyhyesti Niittykatu. Raastuvankadulle päätyy seistessään Raatihuoneenkadulla, Residensi katua kutsutaan Hallituskaduksi. Panimokatu on vaihtunut Palokunnankaduksi. Vuoden 1926 asemakartassa näkyy Linnankatu paikalla, josta löytyy vuodesta 1951 alkaen Sibeliuksenkatu. Linnankatu on vaihtunut torin vastakkaiselle puolelle pyyhkäisten tieltään Kirkkokadun. Mainitun Kirkkokadun paikalta löytyy vuoden 1887 kartassa Itäinen Linnankatu, jolla tuolloin on ollut parinaan nykyisen Sibeliuksenkadun kohdalla Läntinen Linnankatu. Rantakatua etsivän pitää suunnistaa Arvi Kariston Kadulle. Nimien vaihdoksia seuratessaan menee melkein pyörälle päästään.

Kauppakeskuksen rakennusmassa peittää tyystin näkymän Selkäsuolla. 

Palataanpa vuoteen 1952. Kulkija tahtoi lähteä Eteläkadulta kohti Helsinkiä. Moottoritietä ei ollut, ja Vikmaninlahtikin huuhteli vesillään huomattavasti läntisempää rantaa kuin nykyään. Lahdensivuntie oli jo olemassa, mutta vaihtui ilmeisesti Jaakonkadun risteyksen tienoilla Helsingintieksi. Aluksi loivasti kaakkoon suuntautunut maantie kääntyi Kanakouluntien ja Virvelintien yhtymäkohdan tienoilla etelään. Nykyisinkin Lapiontieltä koilliseen johtava Mehiläisen tie ylitti tuolloin Helsingin tien ja yhtyi Visamäentiehen. Samalla se seurasi Hämeenlinnan ja Vanajan rajaa. Tässä kohtaa voi havaita konkreettisesti Hämeenlinnan kaupunkia vuoteen 1967 painaneet ahtaat rajat. Torilta kaupungin etelärajalle ei ollut kummoinenkaan kävelymatka!

Vasemmalla näkymä käännyttäessä Lahdensivuntieltä kohti Visamäentietä kohdasta, missä Mehiläisentie

tavoitti entisen Helsingintien. Oikealla on vastakkainen suunta takaisin kohti Mehiläisen tietä. Nykyään

välissä on moottoritie ja uudisrakennuksia. Vanajan ja Hämeenlinnan raja kulki tämän tielinjan ja pellon vä-

lissä. Sittemmin uudet rakennukset ovat häivyttäneet kuntarajaa, vaikka Visamäenkoillispuolella onkin  yhä

nähtävissä kapea epämääräinen pusikkokaistale.

Olympiavuoden kartalle on myös hahmoteltu Pohjoinen valtatie Kaivokadun ja Puutarhakadun väliin Lukiokadun tasalta. Tässä jälleen silmä löytää kadonneen kadunnimen. Puutarhakatu on hävinnyt kartalta ja muutettu Eureninkaduksi. Se on epäilemättä viitannut kaupunkilaisten ja erityisesti puutarhureiden Kaurialassa sijainneisiin viljelyksiin. Puutarhakatua on suunniteltu jatkettavaksi Käänteenaron pohjoispäähän asti.  Vuonna 1952 Vanhan hautausmaan luoteislaitaa seurasi Birger Jaarlinkadun jatkeena kadunpätkä, joka oli saanut nimensä Eurenilta. Sama lyhyt katu näkyy myös vuoden 1926 asemakartassa. Nykyisin paikalla on kapea kuja. 

Pohjoinen valtatie olisi puolestaan suunnattu suoraan Ojoisten läpi siten, että se olisi lopulta kulkenut nykyisten Puistonmäentien ja Antreantien linjaa. Hipposkatu olisi halkaissut Pullerinkentän yhtyäkseen Härkätiehen nykyisen Palloiluhallin kulmilla eli moottoritien ylittävän Ojoisten sillan kohdilla.

Vasemmalla Parkkimäentie erkanee Kurkkutiestä. Taustalla häämöttää Kettumäentielle johtava yhdyspolku. 

Vuonna 1952 Tämä kadunpätkä oli Kettumäentien kaakkoispää sen ulottuessa Kurkkutielle asti. Oikeassa

kuvassa näkyy Puistonmäentien kakakoinen pää, jonka kautta niin sanotun Pohjoisen valtatien ilmeisesti 

kaavailtiin johtavan suoraan Käänteenarolta. Tällöin siis Hippostie olisi saattanut halkaista Pullerinkentän 

nykyisen Ojoisten sillan kohdalle.

Moottoritie otettiin käyttöön 1964. Se halkoo yhä Ojoisten aluetta, muttei suinkaan kohti Puistonmäentietä.

Kuva on otettu keväällä 2014 Ojoisten sillalta kohti etelää. Jossain kulmittain selän takana sijaitsee Teerentie.

Suunnilleen näille main on vuoden 1952 opaskarttaan merkitty suunniteltu Hipposkadun ja Härkätien

risteys.

Fasaanintie ja Metsonpolku syyskuun alussa 2014. Kun 

ensimmäinen koulutieni kulki aikoinaan tästä, paikalla oli

yhä Härkätie. Muistan ison punaisen ladon, joka oli

suunnilleen keskivaiheilla kuvan esittämää aluetta.

Nykyisen Tiiriön aluekin olisi hiukan toisenlainen, mikäli olympiakarttaan kirjatut suunnitelmat olisivat toteutuneet aivan sinällään. Silmämäärin katsoen Pälkäneentiehen yhtyvä Tiiriöntie olisi alkanut hiukan toteutunutta idempää, läheltä Katsastusmiehentien eteläpäätä. Itse muistan lapsuudestani, kuinka Parolantietä jatkettiin Pullerinkentän nurkalta luoteeseen kohti Viisarintietä. Kadonneisiin teihin voi lukea myös nykyään Metsonpoluksi ynnä Fasaanin- ja Metsontieksi kuulunut osuus Härkätietä.

Katujärjestelyt ovat olennaisesti muovanneet kaupunkinäkymää eri puolilla Hämeenlinnaa. Tiiriön suunnalta minulla on joitain omakohtaisia muistikuvia aivan varhaisimmasta lapsuudesta 1960-luvulta. Eri puolilta kaupunkia löytyy varmaan muitakin esimerkkejä, mutta nämä ovat nousseet viime aikoina omaan mieleeni pyrkiessäni hahmottamaan kaupunkikuvan muutosta kuluneina vuosikymmeninä. Varsinkin nykyisenä gps-aikakautena luotamme löytävämme etsimämme sangen vaivatta, mutta jo viisikymmentä vuotta sitten kirjoitetun tekstin ymmärtämiseen tapahtuneet muutokset vaikuttavat olennaisesti niin kuin esimerkiksi Salokanteleen teoksen kuvaileminen paikkojen sijoittamiseen oikeille sijoilleen. Siinä samalla kun ympärillemme rakennetaan runsaasti uutta paljon vanhaa katoaa iäksi.

Maitolaituri hankien keskellä. Paikka entisellä Härkätiellä lienee nykyisen Tiiriön Metsonpolun varrella,
taustalla olettaisin olevan Viisarille johtaneen maantien. Isäni on ottanut kuvan otaksuttavasti 1960-luvulla.
Varhaisimmat muistikuvani liittyvät juuri tähän maitolaituriin, joka sittemmin kyllä siirrettiin pois Härkätien
sivusta.

Lähteet:

Y.S.Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Ilkka Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. 2014

Pikkutori, Suomen kasarmit ja vanha hautausmaa. Asemakaavoitus, rakennushistoria ja kaupunkikuva. Tmi Lauri Putkonen, raportti 16.5.2007

Akseli Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa. 1964

Hämeenlinnalaisia 1639-1989. Hämeenlinnan kaupunki, 1989. Hämeenlinna 350 vuotta.

Hämeenlinnan alueen vanhoja karttoja ja kaavoja voi katsoa muun muassa Hämeenlinnan Lydiasta
http://kirjasto.hameenlinna.fi/kirjasto/lydia/

Hautuumaakiista

Här hvilar... Nuo ovat hyvinkin saattaneet olla ensimmäiset näkemäni ruotsinkielen sanat.

Hämeenlinnan Vanhan hautausmaan historia juontuu samoihin aikoihin kuin kaupungin paikan siirtäminen linnan kupeelta Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle. Kustaa III:n vuonna 1777 tekemän päätöksen toteuttaminen eteni kartanon loppukatselmukseen 6.-.8.6.1779. Kulkutautivaaran vuoksi hautausmaa perustettiin uuden kaupunkialueen ulkopuolelle Kaurialan pellolle. Kauriala puolestaan oli aikanaan ollut Rengon hallintopitäjään ja Vuorentaan neljänneskuntaan kuulunut kolmitaloinen kylä, joka liitettiin 1557 Saaristen kartanoon. Korvaukseksi asukkaat olivat saaneet maata Rengon Uudestakylästä ja Kuittilasta.

Hämeenlinnan Vanhan hautausmaan kaakkoiskulmalla seisovat Churberg-pappien hautakivet. Isompi 

vasemmalla on Olof Churberg, joka vaikutti seuraavaa hautausmaata kaavailtaessa. Pienempi kivi oikealla 

kuuluu 1852 kuolleelle Mathias Churbergille, joka oli perustamassa kaupungin ensimmäistä pankkia. Hän kiersi

1843 ympäri kaupunkia keräämässä pohjarahastoa. 1846 pankki aloittikin toimintansa ollen Kanta-Hämeen Alue-

säästöpankin alku. Takana oikealla kohoaa uuden ajan kauppamonumentti eli moottoritien kate, joka mullistaa

jälleen maiseman.

Kaurialan historiaan aion palata myöhemmin. Nyt keskityn hautausmaahan. Seisoessani Turuntien itäpäässä koen pitäväni toista jalkaa menneessä ja toista tulevassa. Nykyhetki tuivertaa kyljessä kuin myrskytuuli painaen kulkijaa puolelta toiselle. Vain pieni osa hautakivistä on jäljellä. Osa haudoista on jäänyt katujen ja nurmen alle unohduksiin. Paljon tekstiä on hioutunut kivien kyljistä. Kivien alla lepäävienkin nimet ovat katoamassa maailmalta, joka töytäilee ohitse omaa aikaansa. Silti joistakin vainajista on löydettävissä tietoja. Gustaf Erik Eurén, Johan Henrik Nordenswan, Victorine Nordenswan ja Christian Gustaf Sibelius eivät ole kadonneet jälkeen tulleilta. Kaupungin ensimmäisen pankkilaitoksen alullepanijan ja tarmokkaan talousmiehen, kirkkoherran ja rovastin Mathias Churbergin hautamuistomerkki hautausmaan kaakkoiskulmassa on lopulta saanut uuden ketjuaidan ympärilleen oltuaan vuosikaudet suorastaan jalkakäytävän keskellä.

Säveltäjämestarin isä Christian Gustaf
Sibelius saapui sotilaslääkäriksi, ryhtyi
myös kunnanlääkäriksi ja sai 1868
kohtalokkaan lavantautitartunnan.
Näin saamme siis kiittää sotilaita

Sibeliuksestamme.

Hautausmaata ennen ympäröinyt kiviaita on kadonnut. Vuodesta 1963 muinaismuistolain suojaama kiinteä muinaisjäännös on keidas kaiken kiireen keskellä. Samalla se on portti kaupungin historiaan; aivan kuin se itsekin on ollut kadota muuttuvan maiseman alle puiston omaan historiaan liittyy kuvajaisia kaupungista, josta olisi voinut tulla toisenlainen. Historia on päättymätön sarja ratkaisuja, jotka seurauksineen voisivat olla erilaisia. Itseäni yhtä aikaa viehättää ja kauhistuttaa nähdä ympärilläni alati muuttuva maisema.

Kovin monta vuosikymmentä ei hautausmaa Kaurialassa riittänyt kaupunkilaisten tarpeisiin. Jo vuonna 1847 kirjoitti silloinen kuvernööri, monin tavoin työteliäs Otto Carl Rehbinder seurakunnan kirkkoherralle:” Terveyden säilyttämiseksi vaaditaan raitis, terveellinen ja mätänemishajusta vapaa ja puhdas ilma”. Kuvernööri ehdotti kirkkomaan siirtämistä Poltinaholle, vaikka siellä olikin jo valmiiksi meneillään kilpa kaupunkilaisten viljelys – ja laidunmaiden ynnä sotaväen käyttämien harjoitustantereitten kesken. Kirkonkokouksen enemmistö tuolloin vielä vastusti uuden hautausmaan hankkimista.

Kaupunkia koetteli kuitenkin kesällä 1853 kolera ja tappoi paljon väkeä. Haudata täytyi myös venäläisiä sotilaita ja kruununlaitoksissa kuolleet. Seuraavana vuonna ehdotettiin, että Poltinaholta erotettaisiin maata hautausmaata varten. Tällä kertaa vastusti senaattikin moista ajatusta, sillä sotaväki tarvitsi harjoituskenttänsä. Kuvernööri lähestyi jälleen 1855 seurakuntaa tiedustellen, mitä oltiin mieltä Ahveniston järven eteläpuoleisesta alueesta. Seurakunta myönsi paikan kauneuden ja sopivuuden melkoisesta etäisyydestä huolimatta. Vanhan hautausmaan katsottiin kuitenkin yhä riittävän.

Lopulta vuonna 1867 senaatti pisti kuvernöörin asialle muistuttamaan, että lääkintöhallituksen vt. päällikkö oli tarkastuksessaan edellisenä vuonna todennut hautausmaan olevan etenkin kesäaikaan ja kulkutautien raivotessa vaarallinen. Kovan maaperän vuoksi haudat oli kaivettu liian mataliksi, minkä ihmiset saivat helteillä havaita. Uusi hautausmaa oli siis saatava aikaiseksi. Alati toimeliaan kuvernööri Rehbinderin oli jälleen ryhtynyt penäämään seurakunnalta ja kaupungin asukkailta päätöstä aikaiseksi. Hänen uusin ehdotuksensa oli varata hautapaikoiksi Ojoisten Vähikkälän seudulle kuuluvan Korpi-Mattilan torpan vierestä metsäistä hakamaata.

Kartta Korpi-Mattilan torpan hakamaalla toimeen-

pannusta maanmittaustoimituksesta, jonka nykyinen

tunnus on Hämeenlinna 12:6. Kuva suurenee

näpäyttämällä sitä hiirellä. Hämeen maanmittaus-

toimiston arkisto MML 1, 3. Hämeen maakunta-

arkistoon siirretty kokoelma.

Maanmittari G.A. Jernström sai tehtäväkseen toimittaa mittauksen ja kartoituksen lähetettäväksi kuvernöörille. K.O.Lindeqvist mainitsee vuodeksi 1869. Maakunta-arkistoon toimitetun maanmittausmateriaalin joukosta löysin ”Aijotun toimituksen” vuodelta 1868 nykyisellä toimitusnumerolla 12:6. Toimituspapereista ilmenevät kuvernöörin toimeksianto toimitusta varten vuodelta 1867, pormestari Therménin allekirjoittama ote maistraatin pöytäkirjasta vuodelta 1868, kuvernöörille osoitettu pormestarin allekirjoittama kirje päätöksestä nimittää maanmittari Jernström toimittamaan kyseisen palstan mittaus. Lopuksi löytyy vielä maanmittarin raportti itse toimituksesta.

Vuonna 1870 osa seurakuntalaisista alkoi epäillä Korpi-Mattilan seudun soveltuvuutta hautausmaaksi, koska maasto oli kivistä ja epätasaista. Muutamien seurakunnan jäsenien oli vielä tarkistettava kummatkin kohteet. Viimein seurakunta oli valmis hyväksymään Ahveniston eteläpuoleisen rinteen. Silti yhä joukossa oli väkeä, joka piti Korpi-Mattilaa parempana vaihtoehtona ja kauhisteli uuden tien rakentamista Ahvenistolle. Koko paikkaa kutsuttiin  autioksi ja synkäksi, varsinaiseksi rosvojen ja ryöväreiden pesäpaikaksi. Hautojen suojaamiseksi katsottiin tarvittavan erityinen vahti.

Kirkon kokouksen pöytäkirjassa 13.6.1870 aprikoidaan yhä valintaa Korpi-Mattilan ja Ahveniston järven

etelänpuoleisen rinteen välillä. Eriäviä mielipiteitä edelleen oli, vaikka lopullisella päätöksellä alkoi olla

kiire esivallan menettäessä kärsivällisyyttään. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA). Hämeenlinnan kaupunki-

seurakunnan arkisto. II Ca:5 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1849-1891. Kuva digitaaliarkistosta,

Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1849-1891, jakso 79.

Aijotun hautausmaan maanmittaus-

asiakirjojen kansi kertoo selvää

kieltään muuttuneista kuntarajoista.

Hämeen maanmittaustoimiston 

arkisto MML 1, 3. Hämeenlinnan 

maakunta-arkistoon siirretty 

kokoelma.

Seuraavaksi alkoi kiivas valituskierros tehdystä päätöksestä. Poltinahon kentän halki kulkeminen koettiin erityisen vaaralliseksi ampumaharjoitusten vuoksi. Kuvernööri torjui seurakuntalaisten valitukset. Senaatti hylkäsi vetoomuksen 31. toukokuuta 1872. Vaikka asiasta ei voitu enää valittaa, kirkonkokouksen enemmistö lähetti vielä armonpyynnön senaattiin saamatta aikaan päätöksen kumoamista. Uutta kirkkomaata alettiin käyttää vuonna 1873, ja tien rakentamisen nostattamat valitukset ratkaistiin keväällä 1874. Kaupungin ottaessa vastattavaksene ¾ kustannuksista lopun jäädessä maaseurakunnan harteille.

Hämeenlinnassa oli siis käyty läpi vuosien sitkeätä kiistaa hautausmaasta. Voi vain arvailla, minkälaista keskustelua kokoukset ovat synnyttäneet. Rakennetut hautausmaat ovat olleet selkeitä maamerkkejä kaupungin kasvaessa. Entäpä Pullerinmäki ja Korpi-Mattila? Nykyään Poltinahontien varsi on miltei kokonaan täynnä uusia rakennuksia. Vanhat mäkitupalaisalueet ovat kadonneet. Viisarin ja Rinkelinmäen kyläkirja vuodelta 2001, Rinkelinmäeltä Viisarille, esittelee kuvin seutua, jossa vielä tuolloin oli useita jo hävinneitä taloja. Sieltä myös löysin maininnan Korpi-Mattilan torpasta. Maakunta-arkistosta löytyi jo mainittu toimituskartta, josta ei varmistu torpan vanha paikka. Missä se siis on tarkalleen ollut?

Koska en voinut tavata ketään paikan muistavaa, päätin jatkaa tutkimuksia arkistoissa. Kuninkaan kartastossa (1776-1805) on merkittynä Poltinaholta maalaiskunnan Parolan kylään johtavan tien laitaan Ahveniston järven koillispuolelle kolme torppaa. Varmasti rakennuksia oli enemmänkin. Pullerinmäen kerrotaan alkaneen Korpi-Mattilan torpan kohdilta. Kyläkirjasta sain tietää paikkalla asuneen suvun nimen ja sen avulla kaupunginarkistossa säilytettävästä Vanajan arkistosta varmistin tontin rekisterinumeron. Maakunta-arkistosta löytyi vielä tietoa lainhuudoista. Korpi-Mattilan viereen aiotun hautausmaan paikka oli mielessäni enää sinettiä vaille.

Korpi-Mattilan seutu nykyään. Vanhat rakennukset ovat saaneet väistyä. Vasemmalla keskellä Poltinahontie 23,

 joka oli viimeinen osa nykyään lakkautettua, entistä torpan maata. Sen takana näkyvälle rinteelle suunniteltiin 

1860-luvun lopulla hautausmaata. Oikealla puolella näkymää kadun vastakkaiselta puolelta, mistä myös on
aikanaan kuulunut maata torpalle. Tätä on aikanaan kutsuttu myös Ojoisten Vähikkälän alueeksi, joka oli myös 

yhtenä vaihtoehtoisena paikana 1884 valmistuneelle Suomen kasarmien alueelle. Kyseessä on siis paikka, 

josta olisi hyvinkin saattanut muotoutua täysin toisenlainen kaupunginosa kuin mitä se nykyään on.

Lopullinen varmuus Korpi-Mattilasta löytyi maanmittaustoimistosta. Poltinahontie 23. Tilan maata on toki ollut aiemmin tuota tonttia laajemmallakin alueella. Tässä kohdin on taas hyvä palata aatoksissa historiaan vaihtoehtoisten ratkaisujen ketjuna. Varhaisimmat lapsuudenmuistoni ovat mainitun Pullerinmäen, Bullersbackenin, toiselta puolelta. Muistelen ihmetelleeni vuosia sitten, mikä se merkillinen pulleri on ollut, Nyt tätä kirjoittaessani sanat alkavat valjeta, buller = melu, häly / backe = mäki.*) Kovin ovat kuormat tainneet kolista vieriessään kaupunkimatkoilla ja väki pitää meteliä. Seutukunta on on ollut vuoroin maalaiskuntaa, Vanajaa ja ties mitä ennen päätymistään kaupunginosaksi. Sitä en sitten osaakaan arvioida, mitä kaikkea hautausmaa olisi tuonut Ojoisten, Parolan kylän ja Tiiriön mäkitupalaisalueen historiaan. Pullerinmäen kupeella lepää toteutumattomia suunnitelmia ja kasvaa uusia jälkiä läpiviedyistä hankkeista. Näiden tapahtumaketjujen pohtiminen onkin menneiden asioiden harrastamisen suola.

*)Lisäys 10.10.2015: Anneli Kiuru kirjoittaa teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille, että Pullerinmäellä on seisonut siirtolohkare, jonka ruotsinkielisestä nimityksestä "bullestenr" paikka olisi saanut ilmeisesti nimensä. Joenhiisi palannee jossain vaiheessa asiaan...

Vanhan hautausmaan, Pullerinmäen ja Ahveniston välinen alue 1890-luvulla.

Lähteet:

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

K.O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-1875

Y.S.Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Hämeenlinnan maanmittauskonttorin arkisto. Hämeen maanmittaustoimisto. MML 1, 3. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Anneli Kiuru et al. Rinkelinmäeltä Viisarille. Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosilta. Wanaja-seura ry.

Hämeenlinnalaisia 1639-1989. Hämeenlinna 350 vuotta. 

http://www.hamewiki.fi/wiki/Vanha_hautausmaa

Kun aurinko pimeni ja viinikaupat sulkeutuivat

Suomessa nähtiin auringonpimennys 21.8.1914. Pimennys alkoi Helsingissä kello 12.53 ja päättyi 15.10. Pimennys oli täydellinen Rauma-Hanko -linjan länsipuolella. Tarkkailemisen vaarat tiedettiin hyvin ja niistä varoitettiin lehdissä etukäteen, koska "ihmiset sadoittain ovat pilanneet näkönsä katselemalla luonnonilmiötä ilman minkäänlaista suojaa silmilleen". Siksi silmälääkäriyhdistys pyysi lehdistöä levittämään asiaankuuluvia varoituksia. Muistutettiin tavallisten tummien tai värillisten silmälasien riittämättömyydestä. Liian vähän noetut lasit, pullolasit yms eivät nekään antaneet tarvittavaa suojaa. Vaarallista oli myös katsella pimennystä pienen paperiin tehdyn reiän tai olkihattunsa reikien läpi. Sormet oli suojakeinona myös syytä visusti unohtaa. Peili ja heijastava vedenpinta todettiin niin ikään vaarallisiksi.

Joka tapauksessa väki odotti kasvavalla mielenkiinnolla tulevaa luonnonnäytöstä.

* * *

Lokakuun kymmenentenä kerrottiin kaiken lisäksi, että taivaalla oli nähtävillä Otavan alla pyrstötähti! Ennemerkit olivat siis esillä suuren sodan jo sytyttyä. Luolajassa Suvikkaan kartanon mailla saatiin harvinaisen kookkaita perunoita, joista eräskin painoi peräti 550 grammaa. Ikään kuin olisi ennen sodan pahimpia pula-aikoja tarjoiltu odottamatonta yltäkylläisyyttä...

* * *

Merkillisesti puuhasi myös kana Jokioisten Niemen kylässä tekemällä pesän entiseen variksen tai harakan pesään kahdeksan metrin korkeuteen, minne hyppeli oksalta toiselle. Muniakin sinne siunaantui, joten linnun omistaja joutui kapuamaan perässä puuhun. Aikansa touhua jatkui, kunnes kana kyllästyi pesäpaikkaansa.

* * *

22.8. annettiin tiedoksi, että läänin kuvernööri oli 11.8. kaupungin valtuusmiesten anomuksesta määrännyt hämeenlinnalaiset olutmyymälät suljettaviksi sunnuntain ja pyhäpäivien aattoina klo 12.Asialla ei kuitenkaan ollut tuolloin suurta merkitystä, sillä oluen ja portterin vähittäismyynti oli jo ehditty toistaiseksi täysin kieltää.

Syyskuussa maan väkijuomaliikkeille myönnettiin oikeus sotatilankin aikana myydä rypäleviinejä vähintää 2 mk/pullo. Hämeenlinnan Wäkijuoma-, Wähittäismyynti- ja Anniskelu oy:n johtokunta päätti kuitenkin pitää viinikaupan toistaiseksi suljettuna. Tampereen Wähittäismyynti- ja anniskeluyhtiö johtokunta päätti syyskuun lopulla sulkea viinikauppansa, jotka olivat ehtineet muutaman päivän olla avoinna. Ostotilaisuutta oli kuulemma käytetty väärin.

10.10. kerrottiin Pietarissa pidetystä konferenssista, jonka aiheena oli väkijuomain kielto Suomessa. Liikkui epäselviä huhuja, oliko tavoitteena kaikkien väkijuomien täyskielto. Kyseessä oli ilmeisti aie sallia panimoiden myydä koreittain olutta ostolupatodistuksia vastaan. Anniskelupuolella pyrkimyksenä oli edelleenkin sallia ainoastaan ensiluokan ravintoloiden tarjota ruoan yhteydessä väkijuomia ja olutta. Joka tapauksessa raittiusihmiset olivat alkaneet saada tuntuvaa jalansijaa päätöksenteossa.

Pietarista sähkötettiin 25. lokakuuta, että edellä mainittu rajoitus anniskeluun Suomessa oli hyväksytty. Myynti sallittiin vain oluen ja portterin suhteen olutpanimoista vähintään 24 pullon erissä. Denaturoitua ja puuväkiviinaa sekä pulituurin [puusepänlakan] myynti sallittiin ainoastaan poliisin antamalla luvalla. Lopulta 18.11. hallitsija vahvisti senaatin esityksen alkoholipitoisten aineiden kaupan rajoittamisesta Suomessa sotatilan ajaksi.

* * *

Kirstulan kartanon omistaja paroni [Gustaf] Standertskjöld[-Nordenstam] sai kiitosta kuvernööriltä luovutettuaan maksuttomasti omistamansa Hatunniemen huvilan sairaalaksi haavoittuneille. Hiukan myöhemmin myös kauppias A. Gust. Skogster tarjosi vastikään Keinusaarelle rakennuttamansa talon sairaalaksi sodassa haavoittuneita varten. Rakennuksessa oli kaksitoista huonetta ja tilaa kahdeksalletoista sairaalle. Talo oli määrä luovuttaa täysin valmiina ja varusteltuna ja olla viimeisteltynä vielä elokuun kuluessa. Sen oli tarkoitus olla Punaisen Ristin käytössä koko sodan ajan.

Syyskuun alussa kartanonomistaja Otto Lönnholtz luovutti Katumajärven rannalta Godthem-nimisen huvilansa sairaalaksi sodassa haavoittuneita sotilaita varten varustaen tarvittavat vuoteet vaatteineen, huonekalut, valon, lämmön, maitoa 100 litraa päivässä sekä rahallista avustusta.

Syyskuun alussa perustettiin myös Punaisen Ristin haaraosasto Hämeenlinnaan.

Paitatehdas Oy Tilhi lahjoitti täkäläisiin sotilassairaaloihin 40 yöpaitaa.

Hämeenlinnan Telefooniyhtiö päätti järjestää sotilassairaaloihin ilmaiset puhelimet sodan ajaksi.

* * *

Lähteet:

Hämetär 20.8. - 21.11.1914