Lepaan kasvisrasvakapina 1913

Metakkaa ja rettelöitä puutarhaopistossa

Vuosi 1913 oli merkittävä Tyrvännön Lepaan historiassa. Maamme ensimmäinen puutarhaopisto oli saanut edellisenä syksynä ensimmäiset oppilaansa. Tuskin olivat avajaispuheiden kaiut vaienneet ennen kuin Hämettären lukijat saivat säännöllisesti lukea epäkohdista niin opistolla kuin koko sikäläisellä valtion tilalla.

”Kun hullusti käy, käy niinkuin Lepaassa”

Huomiotani kiinnittäneillä tapahtumilla oli vissit alkujuurensa. Jo alkuvuodesta 1913 lehdenlukijat saivat tietää, että eduskuntaa myöten puhuttiin Lepaasta. Kyse oli niistä menettelytavoista, joita Lepaan tilan uudisrakennusten yhteydessä oli käytetty. Itse tila oli tuolloin ollut valtion hallussa vajaat kymmen vuotta ja jatkuvien järjestelyjen alaisena, joten sanomalehtikin joutui toteamaan, ettei sitä voitu täysin verrata muihin koulutiloihin. Vuoden 1911 tulosta ei kuitenkaan katsottu juuri muista samanlaisista tiloista poikkeavaksi. Tappiota oli tullut 12000 markkaa. Artikkelin kirjoittaja kuitenkin huomautti, että tavoitteena oli luoda mallitila, jota varten valtio oli uhrannut huomattavia summia.

Lähtökohtia valtion ottaessa Lepaan tilan hallintaansa ei ilmeisesti katsottu kovin hyviksi. Rakennukset olivat kuulemma huonossa kunnossa ja niiden kunnostaminen vaati investointeja. Tilaa hallinnoinut maanviljelyshallitus piti ensimmäisiä suunnitelmia liian kalliina. Parannettuun ehdotukseen liittyi myös rajoitus tilan maiden käyttöön. Vuoden 1909 kustannusarvio yhteydessä senaatti määräsi vain noin puolet eli 125-150 hehtaaria viljelysmaata tehokäyttöön muiden peltojen jäädessä nurmeksi tai hyödynnettaväksi muuten. Samalla uudisrakennukset suunniteltiin vain viljelysmaiden puolikasta varten. Poliittiset muutokset ja maanviljelyshallituksen vaihtunut johto ilmeisesti aiheuttivat lisää sekaannuksia. Vaikkei rakennustöitä toteutettukaan aivan alkuperäisen, vaillinaisen suunnitelman mukaan, itse viljelyksiä ilmeisesti oli hoidettu entisen tapaan. Rakennuskustannukset kasvoivat, mutta niihin eivät olleet sisältyneet uuden puutarhaoppilaitoksen vaatimat varat.

Alkukesästä 1913 Hämettäressä jouduttiinkin toteamaan muun muassa, että mallitalon navetta oli eläimille suorastaan vaarallinen. Niinpä karja siellä joutui seisomaan polvillaan voidakseen syödä. Monet eläimet sairastuivatkin ja saivat polviinsa haavoja. Kattorakenteista johtuen navettarakennus oli kesällä liian lämmin ja talvella kylmä ja kostea. Talvella 1911-1912 tilannetta yritettiin lievittää ajamalla katolle havuja. Lopputuloksesta ei ollut tietoa. Tallirakennuksen tai sikolätin tila ei ollut sen parempi, sillä eläinlääkäri kielsi malliläävän käytön. Jyvämakasiini oli liian pieni tilan satoa varten. Yhden ladon muutostöistä koitui valtiolle 3000 markan lisäkustannukset.

Tätä taustaa vasten ei siis ollut mikään ihme, että myös puutarhaopiston vastavalmistuneiden rakennusten käyttökelpoisuuteen varmasti suhtauduttiin ainakin varauksella. Tuossa vaiheessa Hämetär esitti toivomuksena niiden vastaavan tarkoitustaan paremmin kuin alueen maanviljelysrakennukset. Heti alkuunsa se joutui kuitenkin ottamaan esille niidenkin kohdalla tapahtuneita virheitä. Lehti kirjoitti muun muassa:

” Niin on esim. se rakennus, johon oppilaat owat sijoitetut, ilmeisesti liian ahdas ja pieni. Nyt kun ensimmäiset oppilaat owat otetut opistoon, owat kaikki huoneet jo ahdinkoon asti täytetyt siitä huolimatta, että ainoastaan toinen puoli lopullisesta oppilasmäärästä nyt on olemassa.”

Ilman pelättiin oppilailta loppuvan. Lehti arvioi olot vankiloissakin paremmaksi. Lepaan kartanon saattamisessa ”ajanmukaiseen kuntoon” oli siis tehty runsaasti virheitä, mikä oli herättänyt paikkakunnalla ja jopa eduskunnassa huomiota. Edesvastuu tapahtumista jakaantui toki usean viranomaisen kesken. Joka tapauksessa hankaluudet ilmeisesti nostattivat vähemmän mairittelevan sanonnan: ”Kun hullusti käy, käy niinkuin Lepaassa”.

Kasvirasvametakka

Lauantaina 5 heinäkuuta 1913 Hämetär kertoi lukijoilleen Lepaan puutarhaopistolla sattuneen edellisinä päivinä oppilasrettelöitä, jotka olivat ”pääasiassa johtuneet siitä, että opiston oppilaat owat tyytymättömiä opiston ruokalan hoitoon”.

Seuraavana tiistaina Hämetär tiesi, että suurin osa puutarhaopiston oppilaista oli eronnut. Rettelöitä selvitettiin sangen tarkasti. Oppilaiden tyytymättömyys ruokalaoloihin toistettiin. Eräs oppilaista oli kuulemma luetellut kirjelmällä syitä tapahtumiin: ahtaat asuinolot, huonolaatuinen ruoka ja erään oppilaskunnan luottamusta nauttineen oppilaan erottaminen.

Maanviljelyshallitus puolustautui kertomalla ruoan hyväksi perustellen mielipidettään sillä, että sen omat jäsenetkin ovat käyttäneet oppilasruokalaa useamman kerran. Ruokalan hoitajatarta kuvattiin kaikin puolin tehtäväänsä pystyväksi ja kunnolliseksi.

Opiston johtaja, maisteri Ignatius antoi tapahtumista maanviljelyshallitukselle oman selvityksensä. Sen mukaan kesäkuun 28. päivänä eräs oppilas käyttäytyi sopimattomasti oppilaskodin hoitajatarta kohtaan. Kyseinen oppilas polki jalkaa, löi nyrkkiä pöytään ja räyhäsi, koska ruokapöydässä oli kasvivoita. Johtajan tutkiessa metakkaa mainittu henkilö myönsi kiivastuneensa, koska tarjolla oli ollut oikan voin sijasta kasvivoita. Sopimattoman käytöksensä hän kielsi, vaikka silminnäkijät toista todistivat.

Opettajakunta käsitteli asiaa pari päivää myöhemmin ja päätti yksimielisesti erottaa kyseisen oppilaan, koska hän oli aiemminkin käyttäytynyt sopimattomasti. Muunlaisesta rangaistuksesta ei katsottu olevan hyötyä. Tässä yhteydessä lehden lukijoille selvisi, että kyseessä oli jo 35-vuotias mies, jonka ei uskottu enää ottavan opikseen. Päätöksen tultua julki henkilö käyttäytyi ”hyvin röyhkeästi”.

Vielä samana päivänä oppilaat järjestivät oman kokouksensa, jossa päädyttiin joukkoeroamiseen. Oppilaskunta piti syytöksiä perättöminä.

”Koska oppilas N. N. Hänen oman kertomuksensa mukaan on tänään erotettu syystä, että hän olisi käyttäytynyt säädyttömästi ruokalan emännöitsijää ja toisia oppilaita kohtaan, niin otti kokous tämän asian keskusteltawakseen ja katsoi, että asianomainen on ilman pätevää syytä erotettu. Koskei yllämainittua menettelyä voi hyväksyä, niin pyytäwät allekirjoittaneet heti eroa ja erotodistusta Lepaan puutarhaopistosta.”

Alla oli seitsemän vakinaisen, yhden ylimääräisen ja yhden harjoittelijan nimet. Seuraavana päivänä johtaja sai kokouksen päätöksen ja oppilaat poistuivat opistosta palatakseen kuitenkin vielä yöksi takaisin. He kutsuivat sähkösanomalla neljä lomalla olevaa oppilasta opistolle. Näistä saapui kaksi opistolle ja ilmoitti yhtyvänsä toisten päätökseen. Tällöin johtaja heille huomautti, ettei mainitussa kokouksen päätöksessä ole asioita kerrottu oikein. Johtajan mukaan eroamispäätöksessä oli ollut väitetty syyksi rettelöitsijän sopimatonta käytöstö tovereitaan kohtaan. Tällöin kaksi lomaltapalaajista perui oman eronpyyntönsä.

Opiston johtaja yritti vielä kuulustella eroa hakeneita yksitellen, mihin nämä eivät suostuneet tarjoutuen vastaamaan yhdessä. Siihen taas opisto ei voinut suostua, vaan opettajakunta katsoi kapinaoppilaat eronneiksi. Heitä kehotettiin poistumaan seuraavana päivänä, mikä tapahtuikin. Opistoon jäin enää neljä oppilasta. Maanviljelyshallitus reagoi määräämällä virkamatkalla olleen ylitarkastaja Branderin välittömästi Lepaalle suorittamaan asiasta tutkimuksen.

Ylitarkastajan tutkimukset

Tutkimustensa yhteenvedon alussa ylitarkastaja Brander totesi, ettei oppilasrettelö ollut hänelle kokonaan yllätys. Hän oli jo aiemmin opistolla käydessään pannut merkille, että ”laitoksen ensimmäinen oppilasjoukko oli kowin epätasainen siwistysmääräänsä, ikäänsä ja luonteihinsa nähden”. Kesäkuussa oli senaatissa tehty erinäisillä muillakin syillä esitys, ettei seuraavana syksynä olisi otettu uusia oppilaita. Ensimmäisen kurssin oli ollut määrä antaa ensin suorittaa opintonsa. Epäsuotavat tavat oli tarkoitus kitkeä alkuunsa.

Johtaja Ignatius oli lähettänyt maanviljelyshallitukselle selvityksen rettelöitsijän erottamiseen johtaneista syistä. Kyseinen oppilas oli pidemmän ajan kuluessa puheissaan ja käytöksessään sopimatonta seuraa [tovereilleen]. Hänet oli syksyllä ehdollisesti hyväksytty, koska hän ei ollut kyennyt suorittamaan vaadittua sisäänpääsykoetta kasviopista ollen yhä suorittamatta sitä. Siksikin ylitarkastaja piti erottamispäätöstä perusteltuna sekä opiston että oppilaiden kannalta.

Oppilaskunnan kokouksen pöytäkirjasta ilmeni, että joukkoeron perimmäiset syyt olivat muualla kuin edellä mainitun häirikköoppilaan erottamisessa. Ruokalan ja sen johdon lisäksi oppilaat moittivat koko laitoksen opetus- ja työjärjestelmää, luentoja, käytännön harjoituksia, tenttejä ym. Kaikki ne olivat pöytäkirjan mukaan kelvottomia. Brander kuulusteli opiston johtajan ja opettajakunnan lisäksi ylioppilastaustausta harjoittelijaa, joka oli asunut oppilaiden kanssa syöden samaa ruokaa ja ollut tekemisissä eronniden kanssa pyrkien väliaikaisesti asumaan erään opettajan kanssa. Mainittu ylioppilas ja eräs opettaja olivat syksyllä syöneet 3 ½ kuukauden ajan oppilaskodissa vakuuttaen, ettei ruoassa ollut mitään valitettavaa. Vakavamieliseksi ja ystävälliseksi kuvattu [ruokalan] johtajatar oli saanut ylioppilassivistyksen. Jos hänen toiminnassaan oli jotain moitittavaa, niin syynä oli lähinnä se, että hän otti liian paljon huomioon oppilaiden vaatimuksia. Ylitarkastajan mukaan oppilaat olivat ottaneet ruokalassa liian suuren vallan itselleen.

Lepaan puutarhaopistoa ei voinut pitää korkeakouluna eikä alempana puutarhakouluna, vaan jonkinlaisena jatko-opistona viime mainituille. Ylitarkastaja piti opettajakuntaa pystyvänä. Koska opetuksen käytännöllis-tietopuolisesta luonteesta johtuen oppilaiden täytyi asia aina laitoksen välittömässä yhteydessä, ei toveripiirin haitallisiakaan vaikutuksia katsottu voitavan välttää. Ylitarkastajan mielestä rettelöiden takana oli harhaanjohtava yhteistunne ja oppilaiden epätasainen tausta. Lepaan asioita oli myös julkisuudessa harkitsemattomasti arvosteltu, suorastaan mustattu. Opisto oli kytketty hänen mielestään tarpeettomasti yhteen Lepaan tilan epäkohtien kanssa. Eräässä päivälehdessä oli jopa ollut tunnetun puutarhurin kirjoitus, jossa halventavalla tavalla arvosteltiin Lepaan puutarhaopiston johtajan laatimaa lukua eräässä teoksessa.

Tapahtumien johdosta maanviljelyshallitus oli päättänyt tehdä senaatin maanviljelystoimituskunnalle ilmoituksen ja ehdottaa, että opistoon otettaisiin syksyllä uusia oppilaita entisten täysi-ikäisinä saatua erota. Mainitut joukkoerot eivät olleet käytännöllis-tietopuolisissa kouluissa tuntemattomia. Eräitä vuosia aiemmin muuan maanviljelyskoulu tyhjeni 27 oppilaastaan johtokunnan ja asianomaisen tarkastajan väliintulosta huolimatta. Tuossa nimeltä mainitsemattoman maanviljelyskoulun tapauksessa oli jopa uhkailtu ampuma-asein. 

* * *

Lepaan opistolla oli heinäkuun 28. päivänä 1913 alkamassa 10-päiväinen kurssi kansakoulunopettajille, joita oli jo ilmoittautunut kolmattakymmentä. Syksyllä oli edessä uusia kursseja. Opiston johtaja toimi valtion yleisenä puutarhakonsulenttina, toinen opettajista valtion hedelmäkonsulentti ja hedelmänviljelyskoekeskuslaitoksen johtaja. Niinpä opettajakunnalle riitti työtä syksyyn asti vaikkei opistossa oppilaita ollutkaan. Vielä keväällä opiston johtaja olikin anonut, ettei uusia oppilaita otettaisi kuin joka toinen vuosi, mitä maanviljelyshallitus oli puoltanut. Opiston johtajan uraan selkkaus ei näyttänyt ainakaan aluksi haitallisesti vaikuttavan, sillä juuri samoihin aikoihin maanviljelyshallitus jatkoi hänen toimikauttaan kolmella vuodella. Elokuun lopussa opistoon ilmoitettiin otettavan uusia mies- ja naisoppilaita eronneiden tilalle, myös ylimääräisiä "tilojen ja olosuhteiden salliessa". Syyskuussa kävi ilmi, että neljä opistolle jäänyttä, jupakkaan osallistumatonta oppilasta saivat stipendirahastosta apurahan ulkomaista opintomatkaa varten jatkaakseen seuraavana syksynä toisen kurssin töitä.

* * *

Lähteet:

Hämetär 16.11.1912

Hämetär 3. 5. 1913

Hämetär 5.7. 1913

Hämetär 10.7.1913

Hämetär 8.7. 1913

Hämetär 12.7. 1913

Hämetär  30.8.1913

Hämetär 4.9.1913

Kujien ja polkujen kertomaa

Hämeenlinnassa oli astuttu vuoden 1967 alusta uuteen aikaan pääosan Vanajan kunnasta tultua liitetyksi kaupungin alueeseen. Vanajalaisia kismitti kuntaliitoksessa ainakin veroäyrin korotus 3 pennillä. Viimeisimmän, vuonna 2009 tapahtuneen Hauhon, Rengon, Tuuloksen, Lammin ja Kalvolan Hämeenlinnaan liittämisen yhteydessä oli esillä muun muassa käytännön järjestelynä tiettyjä kadunnimien muuttamisia. Sanomalehti viiden vuosikymmenen takaa osoittaa, että katujen nimien samankaltaisuus aiheutti sekaannusta myös tuolloisessa, huomattavasti nykyistä pienemmässä kaupungissa.

Sepänkuja vuonna 1967 ja 2017. Viisikymmentä vuotta sitten se piti hallussa ainakin epävirallisesti kaupungin
lyhimmän kadun titteliä.

Hämeen Sanomat aloittaa vuonna 1967 juttunsa arvuuttelemalla, missä vanhassa Hämeenlinnan kaupunginosassa ei ollut yhtään katua. Kompakysymykseltä vaikuttavan utelun vastaukseksi tuli Keinusaari, josta kuulemma löytyi vain Viipurintie, Hämeentie, Cajanderintie, Kiistalantie jne. Nykyään pikainen vilkaisu Karttapalvelun sivulle tuo silmiin ainakin Keinukadun ja Vuotakadun. Viisikymmentä vuotta on siis tuonut ainakin jotain muutosta tuohonkin asiaan.

Kuten toimittaja tekstissä mainitsee, toki kaupunkilaiset pitävät mielessään katuina niin teitä kuin polkujakin. Siitä puolestaan tarina puolestaan ajautuu pohtimaan Pätkäpolun ja Sepänkujan sijaintia. Tuohon aikaan kaupunkilaisella ei ollut käytössään Karttapalvelun kaltaista nopeata Internet-sivua, vaan hänen täytyi tutkia paperista karttaa ellei ennalta kyseisten paikkojen sijaintia tuntenut. Apuna oli toki käytettävissä poliisilaitoksen osoitetoimiston kaupunginosittain koordinoitu kartta. Toimittaja päästää lukijan oitis uteliaisuuden mahdollisesti nostattamasta ahdistuksesta selittämällä Pätkäpolun löytyvän Kankaantaustasta ja Sepänkujan Hätilän ja Idänpään rajamailta. Näistä vinkeistä huolimatta paikannus kartalta on kuitenkin voinut viedä aikaa, sillä tuo polku ja kuja ovat sangen lyhyitä; Sepänkujaa tituleerataan vuonna 1967 jopa kaupungin lyhyimmäksi kaduksi. Sille annetaan mittaa noin 40 metriä. Nykyisessä Suur-Hämeenlinnassa lyhyimmän kadunpätkän määritteleminen lienee liki mahdotonta. Siksi lukemattomia kujia ja polkuja löytyy jo liitoskunnistakin puhumattakaan uusien asuntoalueiden nurkista.

Seppää tarvittiin aina. Hämeen Sanomissa
haettiin ammattimiehiä 11.6. 1918.

Sepänkujan löytyminen juuri Hätilästä on toki luonnollista sikälikin, että seppä oli aikanaan yhteisössään tärkeä ja Hätilä kartanona merkittävä. Einar Palmunen mainitsee teoksessaan Hätilän kylän ja kartanon vaiheet muun muassa vuoden 1838 henkikirjan, josta löytyy seppä E. Domander. Seppä Erik Domanderin ja hänen vaimonsa Ulrikan kohtaloksi koituivat 1860-luvun kuolonvuodet heinäkuussa 1867. Palmusen mukaan senaatin Sota-asiain toimituskunnan kirje 25.9.1866 kuvernööreille määräsi laatimaan tiluskartan kaikista kruununpuustellien maista. Siinä ollut luettelo pelloista ja niityistä on samanlainen kuin 1801-1818 laadittu. Joitain tonttejakin on ollut merkittyinä, muun muassa Ruutikellarintien alkupään tienoilta seppä Solmannin tontti. Vilkaisu Hämeenlinnan Karttapalvelun sivulle osoittaa, että Ruutikellarintien kaakkoispää osuu nykyään Kaisankujaan, jonka erottaa Sepänkujasta vain Tyynelänkuja.

Ennen moottoritien rakentamista Nikkilänkujaa pääsi Nikkilänkadun jatkeena vanhalle Helsingintielle. Nyt
tämä kuja on hiukan kätköissä suuren valtatien kainalossa. Silti se on käyttökelpoinen yhdysväylä kevyelle
liikenteelle.

Pätkäpolku yhdistää näppärästi Kankaantaistantien Hattelmalantiehen.

Ennen aikaan siis osoitetoimisto oli apu etsittäessä katuja ja polkuja. Muuan samankaltaisten kadunnimien trio mainitaan jo 1967 Hämeenlinnasta. Se kelpasi mainioksi esimerkiksi lehtijuttuun. Nuo nimet löytyvät yhä alle kilometrin säteellä toisistaan. Kyseessä on nimittäin Rinkelinmäenkuja-Rinkelinmäenpolku-Rinkelinkatu -kolmikko. Koska ne sijaitsevat aivan jäähallin kulmalta, voisi kai leikkisästi puhua katuketjusta. Keskikaupungilla olivat Linnankatu, Linnaniemenkatu ja Linnantie. Tässä vaiheessa voi joku lukijani ihmetellä, että tässä on nyt jotain merkillistä. Linnankatu ja Linnaniemenkatu nimittäin kyllä löytyvät, mutta silmä ei tapaa Linnantietä. Hämeenlinnan Lydia tietää kertoa, että nykyisestä Kustaa III:n kadusta käytettiin vuoteen 1980 nimeä Linnantie. Nuokin kaikki kolme katua löytyvät sangen läheltä toisiaan, joten varsinkin satunnainen kulkija on saattanut hyvinkin sekaantua ja päätyä täysin väärää paikkaan – onneksi tosin lähelle määränpäätään.

Kulkija voi yhä sekaantua Rinkeleissä samalla lailla kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Kaiken lisäksi nämä
ovat erittäin lähellä toisiaan.

Alussa mainitsemani vuoden 1967 kuntaliitos toi Hämeenlinnaan myös ns. Vanajan asevelikylän. Sen kaduista jutussa mainitaan Kisatie, Tanhutie, Mestarintie ja Harjutie. Kaurialasta on puolestaan 1967 löytynyt Kisakuja, Myllymäessä löytyy yhä Tanhukatu, Asemantakana Mestarinpolku, Sairiossa Harjukatu. Luonnollista on sinänsä, että Asevelikylässä löytyy Sammontien ja Kuralantien välistä rinnakkain itä-länsisuuntaiset Vääpelin-, Kersantin-, Korpraalin-, Pioneerin- ja Jääkärintie. Pioneerintien itäpäästä lähtee suorassa kulmassa etelään Pioneeripolku, joka yhtyy Korpraalintiehen. Äsken mainitsemieni Korpraalin- yms teiden itäpäiden ja Marssitien välissä kulkee viimeksi mainitun suuntaisesti luoteis-kaakkosuuntaisesti Korsutie. Siitä erkanee lähellä Kuralantietä pienoinen Korsukuja, joka kilpailee lyhyydestä Sepänkujan kanssa.

Asevelikylästä löytyy luonnollisesti armeijahenkistä paikannimistöä. Ettei asia olisi liian yksinkertainen,
on ollut sattuneesta syystä ollut erikseen niin sanotut kaupungin ja Vanajan asevelikylät.

Hämeenlinna on siis oikeastaan täynnä kujia ja polkuja., jotka vain jäävät suurten katujen ja korkeiden talojen kätköihin. Toki uudisrakennukset ja asuinalueiden uudelleenjärjestelyt tuhoavat vanhoja kujia, vaikka uusiakin ”hukkapätkiä” toki jatkuvasti syntyy rakennusryppäiden laitamille. Sairion alueella entisen ja jo vuosia sitten hajotetun vaneritehtaan alueelta löytyy piskuinen Fanerikuja. Niinikään jo hajotetun entisen Turkistehtaan seutuvilla uudet asuintalot junaradan varressa reunustavat Turkistietä. Katujen ja kujien nimet ovat siis sen historian kaikuja, joka vähitellen häipyy kaupunkilaisten tajunnasta.

Fanerikujan nimen merkitys ja tarkoitus on vielä toistaiseksi paikkakuntalaisille sangen selkeä, mutta ajan
kanssa tämäkin herättänee kummastusta.

Muistikuvat radan varressa seisseestä Turkistehtaan rakennuksesta ovat yhä varttuneemmalle väelle selvät,
mutta uudet asukkaat pohtinevat pian, mistä Turkistiekin oikein nimensä on saanut.

Muistelmakirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa Akseli Salokannel kertoo lapsuutensa Myllymäestä, joka mutkikkaat kujat ja käyrät kadut ovat varsinkin kesäaikaan nautinnollisia kävely-ympäristöjä. Vielä viime vuosisadan alussa seutu yhdessä Punaportin kanssa oli salapolton ynnä kaikenlaisen muun jumalattomana pidetyn elämän keskuksen maineessa. Ainakin sanomalehdissä toistuvasti päiviteltiin muun muassa ”Myllymäen huligaaniosuuskunnan” aikaansaannoksia. Eipä siellä tainnut puukko järin tiukasti tupessa pysyäkään. Seutu oli pitkään asemakaavoituksen ulkopuolella. Vanajan puolella sijainneelle Punaportille puolestaan sijoittui kaikenlaista irtainta väkeä. Juuri tuo ilmeisen epämääräinen väestörakenne ja pitkään vallinnut säätelemätön rakentaminen yhdessä kallioisten olosuhteiden kanssa on ollut omiaan synnyttämään keskikaupungin suorasta ruutukaavasta poikenneita katuja, joista yhä on joitain jäljellä.

Kalliokujan yläpäässä yhtyvät siihen sekä Hakapolku että Hakakatu, Siellä on myös kallioinen aukio, jolla
ennen seissyt tuulimylly oli vielä 1890-luvulla seudun selkeä maamerkki. Muisto elää yhä kaupunginosan
nimessä. Näkymät sekä mäelle että mäeltä ovat ajan saatossa suuresti muuttuneet niin kuin saatamme hyvin
havaita vertaamalla uusia kuvia monille kaupunkilaisille tuttuun 1880-1890 -lukujen näkymään Kaivokadun
suunnasta Kuivansillan ylitse kohti Myllymäkeä. Kuulu postikorttikuva on löydettävissä Hämeenlinnan
Lydiasta, joka on sen julkaissut.

Entisen myllyn paikalle on asetettu opastaulu kertomaan
lyhyesti Myllymäen ja sen myllyn historiasta.
[VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI]

Salokannel kertoo muun muassa Louhimo- ja Torikatujen välissä vielä 1890-luvulla olleista kymmenestä riihestä, joiden omistajina hän sanoo olleen Myllymäen venäläiset puutarhurit ja kaupungin liikemiehet. Turuntietä reunustaneiden matalien talojen ohella ammoisen tarkkailijan katseen on sanottu nähneen nuo aitat, pakarit, tallit ja ulkohuoneet. Siksipä vaikuttaakin sopivalta, että mäen korkeimmalta paikalta löytyvät sekä Hakapolku, että Hakakatu. Entisen Myllymäen villiä rakentamista kuvastelee sekin, että Salokannel toteaa lapsuudenkotinsaa paikan jääneen Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa viimeksi mainitun kadun alle. Hänen vanhempiensa mukaan mainittu rakennus olisi siirretty aikanaan vanhasta kaupungista.

Varsinaisen uransa kansakouluntarkastajana tehnyt Akseli Salokannel oli myllärin poika. Hänen isänsä mylly sijaitsi Nykyisen kalliokujan yläpäässä, josta löytyy asiaan liittyvä opastaulu. Muistelmakirjassaan hän kertoo elävästi lapsuudentuntemuksiaan ja äänimaailmaa myllyn koneiston ja tuulen hallitessa aisteja. Nykyisille hämeenlinnalaisille ja heidän vanhemmilleenkin Myllymäki on ainoastaan kaupunginosan nimi, mutta 1890-luvulla maiseman korkeimmalla paikalla erottui taivasta vasten vielä tuulimylly. Sen löytää ainakin yhdestä paikkakuntalaisille tutusta postikorttivalokuvasta, joka esittää näkymää Kuivansillan yli kohti Myllymäkeä. Niin kuin kirjailija muistelmissaan toteaa, jauhatus oli täyttä työtä. Jauhettava vilja oli kannettava ilmeisen jyrkkiä portaita kolmanteen kerrokseen, josta se valui toisen kerroksen jauhinkiville. Alhaalla olleita säkkejä oli silloin tällöin nosteltava. Mitään koneellisia nostolaitteitahan tuohon aikaan ei ollut.

Satunnainen kulkija saattaa nykyään seisahtua tyhjälle, kallioiselle paikalle. Näkyväisyyttä keskikaupungille estävät kerrostalojen seinät, mutta jyrkkäpudotus pohjoiseen on yhä jäljellä, samoin joitain puutaloja niin kuin Hakakadun ja Hakapolun kulmassakin. Tovin tahtoisi jollain aikakoneella päästä näkemään sitä elämää ja niitä ihmisiä, joita kotiseutukirjailija on aikanaan sattuvasti kuvannut. Kun ottaa omaa aikaa ja harhailee kaupungin kujilla ja poluilla silmäillen tienviittojen sanomaa, saattaa hyvinkin päätyä pohdiskelemaan monenmoista. Näennäisen omituisilta vaikuttavat yksityiskohdat voivat selittyä tutkittaessa taustoja, vaikka paljon yksityiskohtia toki himmenee näkymättömiin perimätiedon haihtuessa.

Viiden vuosikymmenen takaisessa lehtijutussa kiinnitettiin huomiota
Linnunrata -nimiseen katuun. Aikanaan hiukan omituisenakin ilmeisesti
pidetty nimi on säilynyt ennallaan. Mainittu tienpätkä löytyy edelleen
Kankaantaustan ja Onnelan välimailta. Taustalla pilkistää entisen
Kanakoulun nurkka.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Lydia

Hämeen Sanomat 25.3.1966

Hämeen Sanomat 22.2.1967

Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Ojia ja viemäreitä

Talvinen kävelyretki ojanperkauksen sivuitse nostaa mieleen sen vuosisataisen kamppailun, jota myös meidän kaupungissamme on käyty luonnonveden hallitsemiseksi. Meijeriojan perkaaminen on kuin repinyt esille kaupungin suonistoa. Vaikkemme toki missään Venetsiassa sentään elä, ojat ja viemäröintitekniikan kehitys ovat olleet täälläkin olennainen edellytys kaupungin kehitykselle ja laajentumiselle. Oma osansa toki on ollut myös Vanajaveden pinnan säännöstelyllä ja 1700-luvulla aloitetulla koskien perkauksella ja Lempäälän kanavalla. 1773-1774 noiden Lempäälän koskien on sanottu laskeneen Vanajan pintaa noin 90 cm, Kuokkalankosken perkaus laski 1800-luvulla vielä parisen metriä lisää. Oma lukunsa on vielä kevättulvien säätely.

Meijerinojan perkaus helmikuussa 2017. Rakennetun maiseman perusta paljastuu.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne
on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kirkon juurella ollen vesijättömaan ja pappilan välistä
erottuu selvästi Vanajaan laskeva ojalinja.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Vanhankaupunginlahteen laskevan ojan varrella näkyy
ihmistyön jälkiä ilmeisesti kaukaa vuosien takaa.

Kun kaupunki siirrettiin 1770-luvun lopulla Saaristen kartanon Niementaustan mäelle, tuo kivikoinen mäki oli todellakin saari, jota reunustivat Vanajan rannat ja vetinen suo.Nykyisen Goodmanin paikalla sijaitsi Selkäsuo, joka elää enää kadunpätkän nimenä Myllymäen kupeella. Vanhempia kaupunkilaisia on turha muistuttaa Niittykatuja [Eteläkatu ennen Eteläinen Niittykatu] reunustaneista tulva-alueista. Vanhoista kartoista voimme nähdä, kuinka ojien verkosto on ollut olennainen osa asutun alueen rakentumista. Kävelylenkillä linnan ja Ojoisten välistä saan huomata, kuinka Meijeriojan perkaus on paljastamassa ikivanhan maiseman perustaa eli paikkaa, jossa suota halkoi jonkinlainen oja ainakin jo 1600-luvulla yhtyen pappilan ja kirkkomaan välistä nykyiseen Vanhankaupunginlahteen. Kostein kaistale on ollut vuosisatoja jonkinlaisena joutomaana. Kaivinkoneen nyt auki uurtama ura symboloi ihmisen loputonta kamppailua luonnon kanssa.

Yksityiskohta Arbinin asemakaavasta kaupungin siirtämisen ajalta 1778 osoittaa selvän maastollisen esteen
linnan ja Niementaustan mäen välillä. Vanhojen karttojen merkitä upottavasta suosta tarkoitti täyttä
totta. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle tulva-aikoina vesi katkaisi tien linnalle.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Vesi ei ole koskaan kadonnut Linnanpuistosta. Kosteana aikana välillä yli äyräidensä virtaava oja sukeltaa
joksikin matkaa maan alle ennen Vanajaa.

Jatkaessani matkaani kohti Linnanpuistoa muistan hyvin näkemäni kartat, joissa nykyisen Käänteenaron ja Niittykadun välinen alue on merkitty upottavaksi suoksi. Tulva-aikoina siinä on voitu ja täytynyt kulkea jonkinlaisella veneellä tai ruuhella. Koska osa Linnanpuistosta on yhä joenpintaa matalammalla, paljon kaupungistamme on yhä keinotekoisesti kuivana huolimatta siitä, että Vanajavesi on säännösteltynä. Puistoa halkovat ojat täytyvät sadeaikoina ja osa puista joutuu nököttämään silkassa lammikossa. Ojien ja viemäröintitekniikan ei tarvitsisi olla kauan epäkunnossa ennen kuin monien kaupunkilaisten olo alkaisi muuttua sangen tukalaksi. Sikälikin järjestäytyneellä ja yhteisiä varoja käyttävällä yhteiskunnalla on eittämättömät puolensa.

Gustafssonin asemakaavassa vuodelta 1845 erottuu hyvin suoaluetta halkonut karnaalioja.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ojat ja viemärit ovat keskustassa lähinnä maanpoven kätköissä, mutta siellä täällä ne pilkistävät esille aivan yhdinkeskustassa Goodmanin vieressä, missä oja yhtyy Vikmaninlahteen. Carl Johan Edvard Gustafssonin laatimassa asemakaavassa vuodelta 1845 näkyy selvästi jonkinlaisena pääsuonena suoaluetta halkova ja kaupunkialuetta niin lännestä kuin pohjoisesta reunustava karnaali eli viemärioja. Jokseenkin samoilla sijoilla on siellä täällä näkyvillä yhä oja.

Tämä on se monille hämeenlinnalaisille tuttu valokuva Myllymäen ja keskustan väliltä 1890-luvulta, joka
edustaa mielikuvia kevättulvista. Nykyäänhän paikalla sijaitsee moottoritien päälle rakennettu kauppa-
keskus Goodman.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä näin vuonna 2017 virtaa vesi ojassa, joka yhtyy Vikmaninlahteen.

Vuosien varrella olen kuullut vanhempien ihmisten kertomuksia, kuinka ruta velloi rakennettaessa kaupunkia halkovaa moottoritietä. Kuormakaupalla Ahvenistonharjun kyljestä kiskottua soraa on laskettu patjaksi suon päälle; vaikuttaakin siksi ihmeelliseltä, että tielinja on säilynyt tuollaisena vuosikymmenet. Nyt sitten vielä Selkäsuolle on pystytetty uhkea, joskin sangen ruma kauppakeskus.

Brahenkadulla ovat velloneet vedet joka kesä. Maaperän kosteuden näkee parhaiten alkukevääästä lumen ja
jään sulettua mutta puiden ja pensaiden ollessa vielä lehdettömiä.

Vesi ei kuitenkaan anna unohtaa itseään. Brahenkadun alikulkusillan jokakesäiset käyttökatkot ovat yhä tuttu ilmiö sadevesien syöksyessä moottoritien alle jätettyyn painanteeseen. Seminaarin koulun suunnasta maaperä näyttää kesäisin tihkuvan vettä, ja koivikkon alta kiemurtelee ojia Brahenkadun laitaan. Jatkettaessa matkaa kohti pohjoista ja Puhelinkatua löydän jälleen Meijeriojan, jonka jää yli kymmen asteen pakkasessakin on läpikuultavaa. Suomaa voi olla kesytettyä, mutta pinnan alla virtaavat yhä vedet. Riennän jälleen moottoritien alitse ja suuntaan kohti Härkätien siltaa. Leveän tielinjan suojavallia reunustaa selvä ojamainen painanne, ja palloiluhallien kohdalla sillankupeessa pistää vallista esille putken pää kuin odottaen mahdollisia tulvavesia ja antaen pikkunisäkkäille reitin suunnistaa kohti Tiiriötä.

Puhelinkadun varrella kulkija löytää jälleen Meijeriojan. Merkkejä ojalinjoista näkee moottoritien varressa
matkalla kohti Härkätien siltaa.

Itselleni varsinainen Suo on ollut aina juuri Tiiriönsuo, jota kohti kulkiessani usein muistan lapsuudessani kuulemani tarinat veneistä, joita vanha kansa säilytti suon laidassa, lähellä paikkaa, jossa nykyään ilmeisesti on jokin autoliike ja kierrätyskeskus. Ojista sai kuulemma myös aikanaan kutuhaukia. Tuota lapsuuteni suota reunusti valtaoja, joka lapsen silmin toki oli varsinainen vallihauta vihertävine vesineen. Tuo este oli tavalla tai toisella ylitettävä matkalla toisinaan uhkarohkeillekin retkille . Siellä suonlaidassa kasvoi myös tukevarunkoinen aukeanpaikan mänty, jonka alaoksilta kelpasi lapsena tähyillä maisemaa kohti Ojoisia. Nykyisten rivitalojen paikalla oli tuolloin pelto, jota ainakin yhtenä keväänä selkeästi muistan peittäneen vesikerroksen. Näin jälkeen päin ajatellen en enää niin kovin ihmettelekään niitä tarinoita vanhankansan venepaikoista samalla tavoin kuin lapsena.

Tiiriönsuon itälaitaa helmikuussa 2017.

Vaikka vuosikymmenet ovat muovanneet suota ja sen laitaa, Teerentien länsipäästä kohti Katsastusmiehentietä johtavan kevyenliikenteenväylän lounaispuolella on jäljellä yhä joitain tuttuja piirteitä. Suon itälaidan pusikoiden ympäröimien suonsilmien paikalla on jo kauan ollut tavaratalo, samalla tavoin suon päällä sorapatjallaan kelluen kuin monet muutkin alueelle pystytetyt rakennukset. Kaupparakennuksen seinustan suuntaisesti erottuu miltei viivasuorana oja. Jossain jäljellejääneen pellon reunassa, suon kaakkoiskulmassa seisoi se mänty, joka toisinaan yhä mieleeni palaa. Seuratakseni ojalinjaa minun täytyy kiertää tavaratalon toiselle puolelle ja lampsia pitkän rakennuksen eteläpäätyyn.

Siinä se yhä on, lapsuuden vallihauta. Kovin ovat penkereet loiventuneet ja maisema metsittynyt.

Alueen luoteiskulmassa Pitkätanhuankadun reunassa oja sukeltaa vielä maisemaan. Keskellä talveakin
monet puista seisovat vedessä. Ojanpenkalla nököttävät osmankäämit samaan tapaan kuin aikanaan
Citymarket-tavaratalon paikalla. Kauppaliikkeitten alta kurkistelee yhä suo.

Siellä sijaitsee kenties ensimmäinen eläessäni näkemäni oja. Kuten jo mainitsin, silloin se ei suinkaan ollut pieni raapaisu maisemassa. Nyttemmin penkereet ovat madaltuneet ja metsittyneet siten, että paikkaa tuskin kesällä erottaa kuin aivan kohdalta. Jäästä päätellen ojassa on sentään yhä runsaasti vettä. Muuttuneenakin oja lienee liki ainoa tunnistettava piirre maisemassa verrattuna entiseen. Poissa ovat niin suopelto, entinen maatila kuin suonsilmät kannaksineen. Yhtä kaikki, syvällä maiseman iholla on täälläkin virtaa vesi. Voin yhä tavoittaa suota reunustaneen ojan Pitkätanhuankadun reunasta. Ihmiset saattavat kuvitella kesyttäneensä suon, mutta siellä ojanpenkalla talveaan nököttävät osmankäämit patukoineen vihjailevat sen vain uinuvan rakentamamme vaipan alla niin kuin muuallakin Niementaustan mäen ympäristössä.

Ilman ojien ja viemäreiden suonistoa luonto ottaisi laaksossa omansa takaisin.

* * *

Niin, ojitus on ollut tärkeä osa maamme kehittämistä. Näin kirjoitti Hämeen Sanomat 9. elokuuta 1910:

 * * *

Lähteet:

Palmunen Einar. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Saastamoinen Sari.Hämeenlinnan Parkki – Kaupunginpuiston historia ja maisemankehitys

Havaintoja vuoden 1919 kunnalliskertomuksesta

Elämme Suomessa vuoden 1917 tapahtumien satavuotisjuhlavuotta. Asiaan kuuluu palauttaa mieliin eri keinoilla traagisen ja merkittävän ajanjakson tapahtumia. Sana muisteleminen on hiukan ongelmallinen, koska kyseisen ajan eläneitä on keskuudessamme peräti vähän ja satavuotiaidenkin muistikuvat ymmärrettävistä syistä juuri noista vuosista ovat mitä ovat. Löysin kirjahyllystäni Hämeenlinnan kunnalliskertomuksen vuodelta 1919, joka antaa virallisen katsauksen ajasta heti itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäinen silmäys tekstiin osui kohtaan, jossa kerrottiin Valtuuston lokakuun lopussa päättäneen korottaa hevostorin pääsymaksun toripäivinä 1 markasta 2 markkaan hevoselta. Kyseessä oli siis sangen tuntuva korotus ja antaa meille kurkistuksen aikansa ”pysäköintipolitiikkaan”.

* * *

Sosiaalipuolen merkittävä tapahtumia olivat eräät testamenttilahjoitukset. Lehtori H. E. Hårdhin testamentissa 10,000 markkaa lahjoitettiin Hämeenlinnan ukkokodille ja Sairion keuhkotautiparantolalle. Tehtailija J.F. Alanko jätti 70,000 markkaa testamenttirahastoksi ”sairaitten ja työkyvyttömien käsityöläisluokkaan kuuluvien henkilöiden avustamiseksi sekä ammattiopetuksen hankkimiseksi Hämeenlinnan kaupunkikuntaan kuuluville eteville ammattilaisille”. Kauppias Nikolai Novochiloffin testamentissa puolestaan määrättiin 20,000 markkaa Hämeenlinnan kaupungille rahastoksi, jonka korot oli vuosittain käytettävä vaatteiden hankkimiseksi köyhille kansakouluoppilaille Hämeenlinnan kansakouluissa.

* * *

Välittömästi sisällissodan jälkeisiä yhteiskunnallisia oloja tarkasteltaessa nousee yleensä esille laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli ”torpparilaki” heinäkuulta 1918. Itse asiassa sitä oli jo valmisteltu ennen sotaa eikä siitä tullut silmänräpäyksellistä muutosta maanvuokraajien asemaan. Niin kuin Wikipediastakin saamme lukea kyseistä lakia täydennettiin vuonna 1919 koskemaan lampuoteja, 1921 pappiloiden ja 1922 viimein kruununtilojen torppareita. Prosessia jatkui toiseen maailmansotaan asti. Esimerkiksi Hämeenlinnan maalaiskunnan puolella mäkitupalaiset esittivät lunastusvaatimuksia vielä vuoden 1939 alussa.

Hämeenlinnan kaupunki omisti Rengossa torppia. Vuonna 1918 oli Rahatoimikamari esittänyt jopa 100 prosentin korotusta näiden torppien vuokriin. Valtuusto hyväksyi ehdotuksen tammikuun yhdeksäntenä 1919.

Mainittujen torppien asukkaat Mäkelä, Santala, Rantala, Pitkäjärvi, Nikander, Sotka ja Lamminpää olivat tehneet anomuksen saada lunastaa torpat omikseen. Huhtikuussa 1919 Valtuusto lausui asiasta torppien sijaitsevan kaupungille lahjoitetulla ja siihen yhdistetyllä maalla, joiden yhteys kaupunkiin liittyi jo vuoden 1777 lahjoituskirjaan, jolla Saaren virkatalo lahjoitettiin kaupungin alueeksi ja karjalaitumeksi. Sinänsä valtuusto ei vastustanut ajatusta torppien myymisestä sopivasta hinnasta torppareille, mutta sitä vastoin se ei katsonut näillä olevan oikeutta lunastamiseen tuon vuoden 1918 lain mukaan. Maa-alueethan olivat kaupunkiin yhdistettyjä.

Kaikkinensa valtuusto ei tahtonut ottaa asiaa lopullisesti käsiteltäväkseen ennen kuin vireillä ollut vaatimus Hämeenlinnan maalaiskunnan alueella sijainneiden Ojoisten ja Hätilän virkatalojen vaihto kaupungin Padasjoella omistamaan Verhon kartanoon olisi käsitelty. Maalaiskunnan arkistosta olen saanut lukea, kuinka ehdottomasti maalaiskunta ymmärrettävistä syistä vastusti kyseistä aluevaihtoa. Vuonna 1920 kunnanvaltuusto muun muassa totesi:

”- - - Asiakirjoista olemme kuitenkin syväksi suruksemme havainneet, kuinka vähän tai ei ollenkaan ne virastot, joiden lausuntoja Valtioneuvosto asiasta on laatinut, ovat kiinnittäneet huomiotansa Hämeenlinnan maalaiskunnan lausuntoon virkatalojen vaihtoasiassa - - - Kun kunnalta näin riistettäisiin sen elimellinen keskus, sen sydän ja jäljelle jäisi ainoastaan syrjäseudut, jotka nekään eivät muodostaisi edes yhtäjaksoista aluetta, vaan erillisiä, pitkän matkan päässä toisistaan sijaitsevia ja toisten kuntain väliin ripoteltuja pikku palstoja. Jokaisen kunnan sekä aineellisen että henkisen edistymisen ehtona on kuitenkin se, että kunta muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jonka keskuksesta sitten sivistys ja taloudelliset harrastukset leviävät ympäristökyliin synnyttäen siten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteiskunnallista harrastusta kuntalaisten kesken...”

Hämeenlinnan kaupunki ja maalaiskunta kävivät katkeraa kiistaa aluevaihdosta.
Lähde: Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Muun muassa Pitkäjärven torpan seudusta Joenhiisi on kirjoittanut kertoessaan retkestään Rengossa [Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla], Hämeenlinnan alueellisesta laajenemisesta puolestaan tekstissään Muuttuneet rajat.

* * *

Jo vuonna 1917 oli Punaportin palokunta pyytänyt kaupunkia korjauttamaan Punaportin tien. Hämeenlinnan pika-ajuriyhdistys puolestaan oli katsonut Katisiin johtavan tien Keinusaaressa vaativan korjausta. Valtuusto kuitenkin hylkäsi elokuussa 1919 molemmat pyynnöt. Vaunut siis saivat todennäköisesti jatkaa kolistelua kuopissa entiseen tapaansa.

* * *

Virkistys- ja kuntoilumahdollisuuksista pidettiin huolta järjestämällä muun muassa luistinradan kunnossapitoa. Tammikuun kokouksessa valtuusto päätti myöntää voimistelu- ja urheiluseura Tarmolle 3000 markkaa luistinradan kunnossapitoa varten talvella 1918-1919. Aiemmin Tarmo oli kirjoittanut kaupungille ja ehdottanut sitä huolehtimaan radan rakentamisesta ja kunnossapidosta talven 1919-1920 aikana. Paikkakunnan sotaväki oli halukas laittamaan radan ja pitämään sen kunnossa, joten kaupunki päätti puolestaan antaa aitauksen tarvitsemat kuuset sekä kustantaa valaistuksen.

* * *

Nykypäivänä kadulla kulkija saattaa ihmetellä talvisen kunnossapidon vaihtelevaa laatua siirtyessään korttelista tai kadulta toiselle. Hän saattaa kaihoisasti toivoa, että kaupunki lykkäisi traktorillaan yksinkertaisesti koko kadun päästä päähän. Eräänä lumisena talvena itse päivittelin, kuinka esimerkiksi Tampereentien jalkakäytävän siistiminen lumesta vaihteli jyrkästi etelä- ja pohjoispään välillä. Vuoden 1919 kunnalliskertomus paljastaa, millaista lottoa lumenluonti tuolloin oli.

Eteläkatu eli tarkemmin sanoen entinen Eteläinen Niittykatu kuvattuna aikaisintaan 1922. Kuvasta näkee
selvästi katujen lumenluonnin merkityksen jo tuolloin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Heti vuoden alussa huutokaupattiin kaupungin omistamien maanteiden puhtaanapito lumesta kahden vuoden ajaksi. Alhaisimman tarjouksen eli 1000 markkaa vuodessa teki ajuri A. Penttilä. Tarjousta pidettiin kuitenkin liian korkeana, joten lumireki päätettiin ajaa kaupungin hevosilla. Ajuri A. Thulin puolestaan huolehti Kuivansillan, vanhan hautausmaan sekä Myllymäen talojen nro 237, 235, 233, 231 ynnä Myllymäen torin jalkakäytäväosuuksien puhtaanapidosta. Talon 22 katu- ja jalkakäytävien sekä Poltinahon suusta vuokratontille nro 67 kulkeva tie ja vuokratontin nro 39 kohdalla oleva jalkakäytävän puhtaanapito annettiin samalle henkilölle 900 markan maksusta.

Toukokuun alussa kaupunki päätti, ettei se enää pidä puhtaana lyseon tontin katuosuuksia. Sen sijaan kunta otti toimitettavakseen entisen sotilaskirkon katuosuudet 1200 markan maksua vastaan.

Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.

* * *

Vuonna 1919 oli agraaritalous koko maassa yhä vallitsevana, niin myös Hämeenlinnassa. Tämä selittää myös maalaiskunnan ja Vanajan pyristelyn kaupungin kupeella. Ahtaudestaan huolimatta kaupunki omisti viljelysmaita, jotka päätettiin jättää toistaiseksi vuokraamatta ja varata kaupunkilaisille perunapalstoiksi. Taustalla pitää muistaa maailmansodan loppuvaiheesta maassamme vallinnut elintarvikepula. Perunamaiden vuokraksi säädettiin 6 penniä neliömetriltä. Myöhemmin samana vuonna päätettiin tuoloin vuokratut perunapalstat vuokrata mikäli mahdollista samoille henkilöille ja samasta vuokrasta varaten kuitenkin mahdollisuuden ottaa niitä takaisin tonteiksi tai muihin kaupungin tarpeisiin.

Puhuttaessa Hämeenlinnan entisistä tulva- ja vesijättömaista yksi vanhojen kaupunkilaisten hyvin yhä
muistama esimerkki on ollut veden jokakeväinen nouseminen nykyisen Linnanpuiston kohdalle. Tässä
postikorttikuva ilmeisesti 1920-luvulta. Vuosia sitten sain kuulla puiston tiettyjen kohtien olevan joen-
pinnan alapuolella, joten maisemaa pidetään nykyään yllä keinotekoisesti.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Nykyinen kaupunkikuvamme on jokseenkin erilainen sadanvuoden takaiseen verrattuna jo siksikin, että Vanajaveden vesijättö- ja tulvamaita on laajsti kuivattu ja pidetään keinotekoisesti kuivina. Kesäkuun puolivälissä kertomusvuonna huutokaupattiin heinänteko-oikeus kaupungin vesijättömailla. Tarjoukset nousivat 902 mk. Heinäkuun 19. myytiin huutokaupalla heinänteko-oikeus Kiistalan alueella 1746 markalla.

Toukokuun puolivälissä Myllymäen asukkaille myönnettiin pyynnöstä laidunmaata Ahveniston puolelta 40 markan maksusta lehmältä sillä ehdolla, että he itse maksavat paimenen palkan. Sairion laidunmaat vuokrattiin samoilla ehdoilla.

Mikäli lukija tahtoo tarkemmin tutkia
vanhaa Hämeenlinnaa ja tekstissä
viitattuja paikkoja, apuna voi käyttää
esimerkiksi Maanmittari J. F. Sevónin
vuoden 1912 vaiheilla piirtämää 
Hämeenlinnan kaupungin karttaa.
Sen voi ladata itselleen Hämeenlinnan Lydiasta.

Lähikuukausina eri puolilla käsitellään historian tapahtumia suurruhtinaskunnan syöksyessä kohti itsenäistymisen mullistusta ja sisällisodan kauhuja. Näillä lyhyillä numero-otoksilla kunnalliskertomuksesta olen pyrkinyt pohtimaan sitä kaupunkimaisemaa, johon Hämeenlinna havahtui pölyn alkaessa laskeutua. Rivien välistä voi erottaa häivähdyksiä muustakin kuin vain kuivista kustannustiedoista. Niin kuin aiemminkin, viittaan myös rahanarvolaskuriin, jolla lukija voi hahmottaa itselleen mainittujen summien vertautumista vuoden 2015 rahanarvoon.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Museoiden mielenmaisemia

Näin vuoden alkaessa välkkyy mielessä armoton klisee ajan nopeasta kulumisesta. Blogistina pidän itseäni niin sanottuna myöhäisherännäisenä. Silti ensimmäiset tekstit tänne on laadittu jo vuonna 2014. Siitä onkin jo pian kolme vuotta. Siinä missä tavoitteeni on ollut maisemassa kierrellessäni kurkistaa kohti merkkejä historiasta itse retkistä on hyvää vauhtia tulossa omaa henkilökohtaista historiaansa. Toivottavasti niiden muistijälki säilyy urina mielenmaisemassa. Taannoin eräällä museokäynnilläni oivalsin erään toisen maisematyypin, joka ansaitsee oman kirjoituksensa: museot itsessään.

Hämeenlinnan kaupunginmuseo tarjosi Joenhiidelle
ensimmäisen mieleenpainuneen museoelämyksen, jota
on voinut tarkastella mielensä pohjalla vuosikymmenet.
Museon ulkoiset puitteet olivat sangen yksinkertaiset,
mutta näyttelyyn ja sen esineisiin oli ladattuna paljon
tunnetta, etenkin nykyään puuttuvaa pysyvyyttä. Nyt
katsottuna Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa näkee
kaiken: puutaloja, puiston kulman ja itse linnan.

Nykyajan hektinen elämärytmi pyrkii pyyhkimään tieltään pysyvän. Kenties ajan ja sen hengen päivittely kuvastelee myös kirjoittajan omaa vanhenemista ja vieraantumista ympäristöstään. Silti mielestäni on syytä ottaa esille nykyisen tapahtuma- ja elämyskeskeisesti tarjotun vapaa-ajan viettämisen keskellä niitä erittäin rauhoittavia hetkiä omien ajatustensa kera, joita asianharrastaja on saanut viettää vanhanaikaisissa museoissa, siis niissä joissa vitriini toisensa jälkeen on esitellyt menneen maailman esineitä. Huikeana lisänä silloin tällöin ovat esittäytyneet huolella viimeistellyt diodraamat eli pienoismallit tietyistä maisemapaloista tai tapahtumista.

Joenhiiden kiinnostus historiaa kohtaan syveni ensimmäisillä käyntikerroilla vanhassa Hämeenlinnan kaupunginmuseossa, joka sijaitsi puutalossa Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa. Vaikka tilaa oli ainoastaan kolme tai neljä huonetta, kokemus väreilee yhä mielessä uskomattomana. Niin kirjailija Larin-Kyöstin työinteriööri, ammattikuntakiltojen työnäytteinä olleet esineet kuin ammoin kadonneiden käsityöläisliikkeiden nimikilvet loivat mielikuvia menneestä. Ensimmäinen käyntini taisi viedä vähintään kaksi tuntia.

Muistoja matkalta Hollolaan vuonna 2014. Maalaismuseoissa näkee yhä vanhojen  esineiden runsauden
ja pääsee aistimaan entisten interiöörien tunnelmaa. Toki ne ovat vahvasti sidottuja kesäiseen vuoden-
aikaan. Vielä jokin aika sitten Hämeenlinnankin museossa pääsi yhä uudelleen tutustumaan kadonneiden
kaupunkilaiskotien sisustukseen ja edesmenneiden kaupunkilaispolvien kädenjälkeen, vailla näyttelylle
etukäteen asetettua aikarajaa.

Myöhemmin museo muutti linnan kupeelle entisen vankilan tiloihin ja nyttemmin Museo Skogter -nimellä takaisin keskikaupungille. Vanhoissa tiloissa saattoi kävijä tutustua hävitetyn puutalokaupungin talojen esineisiin ja tutustua muun muassa läkkiseppien töihin. Erittäin tutuksi tuli muuan valokuva Lietsankoukun suunnalta, Härkätien varrelta. Itsekin jonkin verran Rengossa liikkuneena Joenhiisi saattoi kuvitella mielessään ne metsätaipaleet, jotka reunustivat valokuvasuurennoksen esittämää taloryhmää. Se oli museokäyntien tärkeä kohde, tuo yksi maisema. Uusille tuttavuuksille oli selkeätä esitellä kotikaupunkinsa historiaa kattavan, vakaana säilyneen perusnäyttelyn kautta.

Vielä ainakin toistaiseksi Hämeen linnan yläkerroksessa pystyy yhä palaamaan näyttelyyn, joka kertoo
linnan entistämistöistä. Paikalta löydetyt rahat ovat oma ajatuksia nostattava joukkonsa puhumattakaan
muista pikkuesineistä. Tiiliin painuneet eläinten ja ihmisten jäljet ovat viestejä vuosisatojen takaa. Noihin
sattuman tallentamiin tuokioihin on hyvä palata ajoittain. Samalla alkaa jo itse ikääntyessä muistelemaan
niitä vuosien takaisia omia käyntikertoja  linnassa, jotka vievät jo edelliselle vuosituhannelle. Miten onkaan
tuollon tulkinnut näkemäänsä? Mihin tuolloin on osannut kiinnittää huomiota juuri noissa esineissä?

Myös itse linnan kehämuurirakennuksissa olleet pysyvät näyttelyt olivat kuin vanhoja tuttuja, joiden luokse tahtoi palata nykypäivän älyttömyyksien painaessa liikaa mieltä ja sotkiessa ajatuksia. Ilmeisesti jo usean vuosikymmenen aikana Hämeen esihistoriaa esitelleen näyttelyn esineet niin kuin ruuhi, haudasta löydetyt puvun osat, miekat ynnä muut kapineet tai niiden osat olivat kuin hipaisu kohti muinoin eläneitä ihmisiä. Vaikkei museokävijä tietenkään pääse koskettamaan esineitä, hän saattaa silti pohtia niitä, jotka aikanaan ovat tavaroita käsitelleet ja millaisten vaiheiden kautta ne ovat esille päätyneet. Viime aikojen esinelöytöjen - kuten Janakkalan miekkamiehen tai suuren rahalöydön - tietojen lisääminen vanhaan perusnäyttelyyn olisi ollut loistava lisämauste. Erittäin mieleen ovat painuneet Tavasterum-näyttelyssä olleet piirrokset, karttakuvat ja valokuvasuurennokset, jotka loivat laatijoidensa selkeän tulkinnan muinaisesta maailmasta. Mikään ohitse kiitävä videokuva ei sellaista kokemusta korvata. Sääli, mikäli uudet sukupolvet ovat menettäneet kyvyn pysähtyä esineiden ja karttojen eteen.

Itse museorakennuskaan ei ole mikään muuttumaton kulissi näyttelyjen ympärillä. Vielä vuosienkin kuluttua
silmä tavoittaa uusia yksityiskohtia. Talvisena päivänä pistäytyminen linnan sisäpihalla on tavoittanut tuokio-
kuvana tuulen katolta lennättämän puuterilumen kiehkurat. Epäilemättä luonto on käyttäytynyt samalla
tavalla lukemattomina talvina jo aiemminkin, mutta näköaisti ja ajatus ei ole itselläni seisahtunut tätä
yksityiskohtaa tarkastelemaan.

Vanhat perusnäyttelyt ovat olleet myös palanen historiaa jo itsessään, sielunmaisema, jonka ympärille kulkija on saattanut hahmottaa omaa mielikuvaansa menneestä. Niiden äärellä on myös itse tavallaan vanhentunut, koska on saattanut palauttaa mieleensä menneitä tuokiokuvia vuosien takaa ja niistä ihmisistä, joiden kanssa on juuri noita esineitä tarkastellut ja pohtinut kadotettua maailmaa. Itse olen sellaista sukupolvea, jonka mielestä esineitä on ollut ennemminkin liian vähän kuin paljon esillä. Luonnollisesti lähellä asuneena olen kyennyt palaamaan yhä uudestaan näyttelyn ääreen. Ulkomailla käydessä jo käytettävissä olleen ajan asettamat fyysiset rajat ovat toisinaan tuskastuttaneet.

Museoiden mielenmaisemat ovat kohdanneet melkoisen paradoksin kansakuntamme vaurastuessa. Tilojen laajentuessa sinänsä luonnollinen ja toivottava vaihtuvien näyttelyjen osuus on kasvanut luonnottomaksi ja kiertosykli kiihtynyt. Monta kertaa uudet näyttelyt ovat kooltaan odottamattoman suppeita, vain yhden huoneen kokoelmia. Vaikuttaa , ettei yhä vauraampi kansakunta tahdo investoida menneisyytensä esittelyyn enää samalla tavalla kuin vasta sodasta toipunut rampa yhteiskunta. Enää on hankalampi palata uudelleen ja uudelleen tiettyjen esineiden pariin. Samalla toki on satunnainen tarkkailija ollut huomaavinaan sellaista tulkintaa, ettei uudelle polvelle enää aseteta samanlaista esinemäärää nähtäville. Tilalle on tahdottu tuoda kaikenlaista toiminallisuutta. Kaipa sitä sitten itse alkaa olla lähellä museoesinettä, koska kaipaa enemmän vuosikymmenten takaista ”jähmeätä” pysäytyskuvaa menneestä läkähdyttävästi etenevien videopätkien asemesta.

Portaat linnassa eivät enää kaiu entisaikojen ihmisten askelia, mutta joskus sentään saattaa korviin kantautua
tutkijoiden ja henkilökunnan liikettä. Jokin tila sentään on noustavissa vanhojakin portaita. Siinä voi sään-
nöllinen kävijä tarkkailla omien jalanliikkeidensä muuttumista verkkaisemmiksi. Tämä linna on ollut minua
ennen ja toivottavasti myös kauan jälkeenikin.

Näistä ikkunoista olen jo useampana vuosikymmenenä käynneilläni tähystänyt kaupunkia muurien ympärillä.
Sinä aikana oma osallisuuteni ja suhteeni kaupunkiin on vähitellen muuttunut kohti ikääntyvän ihmisen näkö-
kulmaa. Vuosi vuodelta kokee itsensä enemmän museoesineeksi ja tuossa kaupungissa hyörivien ihmisten
ajatukset vieraammiksi. Joinakin talvimyrskyn päivinä 2010-luvun kaupunki katoaa helpottavasti näkyvistä.

Sukupolvikuilu taitaa siis railona avautua Joenhiidenkin edessä. Kertakäyttöisyyden leima uhkaa museoalaakin ja sen tarjoaman kokemuksen kerroksellisuutta ja kertausta. Onneksi museomaisema ei koostu pelkästään esineistä. Olennainen osa kokonaisuutta ovat seinät, muurit ja portaat. Niistä voi vuosienkin jälkeen etsiä tutuiksi tulleita uurteita. Ne tervehtivät oltuaan paikalla jo kauan ennen kulkijaa tai tämän jälkeen seuraavaa maailmaa, kunnes joskus koittaa aika vallienkin sortua. Meillä Hämeenlinnassa on onneksi ollut linnan kaltainen tiilikasa, jota grynderit eivät ole puutalojen lailla kyenneet sortamaan tieltään. Paksujen seinien suojassa ikkuna-aukkojen ääressä kelpaa hiljentyä istumaan ja katsomaan lasin läpi siivilöityvää valoa. Sykähdyttävimpiä kokemuksia on ollut seisahtua linnaan sankan talvipyryn päivänä, jolloin näkyväisyys kaupungin suuntaan on ollut vain joitain kymmeniä metrejä kätkien tyystin ulkopuolisen maailman. Tällöin on voinut tehdä mielessään aikamatkan sankkojen metsien ympäröimään muinaisuuden Vanajaveden laaksoon ja kuvitella sitä eristystä, jota keskitalvi on myrskyineen on merkinnyt. 

Talvinen horisontti katoaa lännessä. Tätä katsoessa on monet kerrat ajatellut sitä entisaikojen maailmaa,
jossa Härkätie kiemurteli synkkien salomaiden halki kohti Turkua ja satamaa. Siellä odotti aikansa sivistys
ja portti kohti suurta maailmaa. Laaksossaan kyhjötti pieni linnakylä aikana, jolloin matkustaminen merkitsi
kuukausien taivalta eikä muutaman päivän pistäytymistä toisella puolella maailmaa. Tuolloin matkalle lähtö
merkitsi todellista irtautumista lähtöpaikastaan tietämättä tai osaamatta vaatia tietoisuutta elämän pysymisestä
ennallaan. Kuukausien matkojen jälkeen ei voinut olla varma, kuka enää olisi ottamassa palaajaa vastaan.

 Jos seisahdumme museoissa, saamme tilaisuuden kokea pienuutemme ajassa.