Kujien ja polkujen kertomaa

Hämeenlinnassa oli astuttu vuoden 1967 alusta uuteen aikaan pääosan Vanajan kunnasta tultua liitetyksi kaupungin alueeseen. Vanajalaisia kismitti kuntaliitoksessa ainakin veroäyrin korotus 3 pennillä. Viimeisimmän, vuonna 2009 tapahtuneen Hauhon, Rengon, Tuuloksen, Lammin ja Kalvolan Hämeenlinnaan liittämisen yhteydessä oli esillä muun muassa käytännön järjestelynä tiettyjä kadunnimien muuttamisia. Sanomalehti viiden vuosikymmenen takaa osoittaa, että katujen nimien samankaltaisuus aiheutti sekaannusta myös tuolloisessa, huomattavasti nykyistä pienemmässä kaupungissa.

Sepänkuja vuonna 1967 ja 2017. Viisikymmentä vuotta sitten se piti hallussa ainakin epävirallisesti kaupungin
lyhimmän kadun titteliä.

Hämeen Sanomat aloittaa vuonna 1967 juttunsa arvuuttelemalla, missä vanhassa Hämeenlinnan kaupunginosassa ei ollut yhtään katua. Kompakysymykseltä vaikuttavan utelun vastaukseksi tuli Keinusaari, josta kuulemma löytyi vain Viipurintie, Hämeentie, Cajanderintie, Kiistalantie jne. Nykyään pikainen vilkaisu Karttapalvelun sivulle tuo silmiin ainakin Keinukadun ja Vuotakadun. Viisikymmentä vuotta on siis tuonut ainakin jotain muutosta tuohonkin asiaan.

Kuten toimittaja tekstissä mainitsee, toki kaupunkilaiset pitävät mielessään katuina niin teitä kuin polkujakin. Siitä puolestaan tarina puolestaan ajautuu pohtimaan Pätkäpolun ja Sepänkujan sijaintia. Tuohon aikaan kaupunkilaisella ei ollut käytössään Karttapalvelun kaltaista nopeata Internet-sivua, vaan hänen täytyi tutkia paperista karttaa ellei ennalta kyseisten paikkojen sijaintia tuntenut. Apuna oli toki käytettävissä poliisilaitoksen osoitetoimiston kaupunginosittain koordinoitu kartta. Toimittaja päästää lukijan oitis uteliaisuuden mahdollisesti nostattamasta ahdistuksesta selittämällä Pätkäpolun löytyvän Kankaantaustasta ja Sepänkujan Hätilän ja Idänpään rajamailta. Näistä vinkeistä huolimatta paikannus kartalta on kuitenkin voinut viedä aikaa, sillä tuo polku ja kuja ovat sangen lyhyitä; Sepänkujaa tituleerataan vuonna 1967 jopa kaupungin lyhyimmäksi kaduksi. Sille annetaan mittaa noin 40 metriä. Nykyisessä Suur-Hämeenlinnassa lyhyimmän kadunpätkän määritteleminen lienee liki mahdotonta. Siksi lukemattomia kujia ja polkuja löytyy jo liitoskunnistakin puhumattakaan uusien asuntoalueiden nurkista.

Seppää tarvittiin aina. Hämeen Sanomissa
haettiin ammattimiehiä 11.6. 1918.

Sepänkujan löytyminen juuri Hätilästä on toki luonnollista sikälikin, että seppä oli aikanaan yhteisössään tärkeä ja Hätilä kartanona merkittävä. Einar Palmunen mainitsee teoksessaan Hätilän kylän ja kartanon vaiheet muun muassa vuoden 1838 henkikirjan, josta löytyy seppä E. Domander. Seppä Erik Domanderin ja hänen vaimonsa Ulrikan kohtaloksi koituivat 1860-luvun kuolonvuodet heinäkuussa 1867. Palmusen mukaan senaatin Sota-asiain toimituskunnan kirje 25.9.1866 kuvernööreille määräsi laatimaan tiluskartan kaikista kruununpuustellien maista. Siinä ollut luettelo pelloista ja niityistä on samanlainen kuin 1801-1818 laadittu. Joitain tonttejakin on ollut merkittyinä, muun muassa Ruutikellarintien alkupään tienoilta seppä Solmannin tontti. Vilkaisu Hämeenlinnan Karttapalvelun sivulle osoittaa, että Ruutikellarintien kaakkoispää osuu nykyään Kaisankujaan, jonka erottaa Sepänkujasta vain Tyynelänkuja.

Ennen moottoritien rakentamista Nikkilänkujaa pääsi Nikkilänkadun jatkeena vanhalle Helsingintielle. Nyt
tämä kuja on hiukan kätköissä suuren valtatien kainalossa. Silti se on käyttökelpoinen yhdysväylä kevyelle
liikenteelle.

Pätkäpolku yhdistää näppärästi Kankaantaistantien Hattelmalantiehen.

Ennen aikaan siis osoitetoimisto oli apu etsittäessä katuja ja polkuja. Muuan samankaltaisten kadunnimien trio mainitaan jo 1967 Hämeenlinnasta. Se kelpasi mainioksi esimerkiksi lehtijuttuun. Nuo nimet löytyvät yhä alle kilometrin säteellä toisistaan. Kyseessä on nimittäin Rinkelinmäenkuja-Rinkelinmäenpolku-Rinkelinkatu -kolmikko. Koska ne sijaitsevat aivan jäähallin kulmalta, voisi kai leikkisästi puhua katuketjusta. Keskikaupungilla olivat Linnankatu, Linnaniemenkatu ja Linnantie. Tässä vaiheessa voi joku lukijani ihmetellä, että tässä on nyt jotain merkillistä. Linnankatu ja Linnaniemenkatu nimittäin kyllä löytyvät, mutta silmä ei tapaa Linnantietä. Hämeenlinnan Lydia tietää kertoa, että nykyisestä Kustaa III:n kadusta käytettiin vuoteen 1980 nimeä Linnantie. Nuokin kaikki kolme katua löytyvät sangen läheltä toisiaan, joten varsinkin satunnainen kulkija on saattanut hyvinkin sekaantua ja päätyä täysin väärää paikkaan – onneksi tosin lähelle määränpäätään.

Kulkija voi yhä sekaantua Rinkeleissä samalla lailla kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Kaiken lisäksi nämä
ovat erittäin lähellä toisiaan.

Alussa mainitsemani vuoden 1967 kuntaliitos toi Hämeenlinnaan myös ns. Vanajan asevelikylän. Sen kaduista jutussa mainitaan Kisatie, Tanhutie, Mestarintie ja Harjutie. Kaurialasta on puolestaan 1967 löytynyt Kisakuja, Myllymäessä löytyy yhä Tanhukatu, Asemantakana Mestarinpolku, Sairiossa Harjukatu. Luonnollista on sinänsä, että Asevelikylässä löytyy Sammontien ja Kuralantien välistä rinnakkain itä-länsisuuntaiset Vääpelin-, Kersantin-, Korpraalin-, Pioneerin- ja Jääkärintie. Pioneerintien itäpäästä lähtee suorassa kulmassa etelään Pioneeripolku, joka yhtyy Korpraalintiehen. Äsken mainitsemieni Korpraalin- yms teiden itäpäiden ja Marssitien välissä kulkee viimeksi mainitun suuntaisesti luoteis-kaakkosuuntaisesti Korsutie. Siitä erkanee lähellä Kuralantietä pienoinen Korsukuja, joka kilpailee lyhyydestä Sepänkujan kanssa.

Asevelikylästä löytyy luonnollisesti armeijahenkistä paikannimistöä. Ettei asia olisi liian yksinkertainen,
on ollut sattuneesta syystä ollut erikseen niin sanotut kaupungin ja Vanajan asevelikylät.

Hämeenlinna on siis oikeastaan täynnä kujia ja polkuja., jotka vain jäävät suurten katujen ja korkeiden talojen kätköihin. Toki uudisrakennukset ja asuinalueiden uudelleenjärjestelyt tuhoavat vanhoja kujia, vaikka uusiakin ”hukkapätkiä” toki jatkuvasti syntyy rakennusryppäiden laitamille. Sairion alueella entisen ja jo vuosia sitten hajotetun vaneritehtaan alueelta löytyy piskuinen Fanerikuja. Niinikään jo hajotetun entisen Turkistehtaan seutuvilla uudet asuintalot junaradan varressa reunustavat Turkistietä. Katujen ja kujien nimet ovat siis sen historian kaikuja, joka vähitellen häipyy kaupunkilaisten tajunnasta.

Fanerikujan nimen merkitys ja tarkoitus on vielä toistaiseksi paikkakuntalaisille sangen selkeä, mutta ajan
kanssa tämäkin herättänee kummastusta.

Muistikuvat radan varressa seisseestä Turkistehtaan rakennuksesta ovat yhä varttuneemmalle väelle selvät,
mutta uudet asukkaat pohtinevat pian, mistä Turkistiekin oikein nimensä on saanut.

Muistelmakirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa Akseli Salokannel kertoo lapsuutensa Myllymäestä, joka mutkikkaat kujat ja käyrät kadut ovat varsinkin kesäaikaan nautinnollisia kävely-ympäristöjä. Vielä viime vuosisadan alussa seutu yhdessä Punaportin kanssa oli salapolton ynnä kaikenlaisen muun jumalattomana pidetyn elämän keskuksen maineessa. Ainakin sanomalehdissä toistuvasti päiviteltiin muun muassa ”Myllymäen huligaaniosuuskunnan” aikaansaannoksia. Eipä siellä tainnut puukko järin tiukasti tupessa pysyäkään. Seutu oli pitkään asemakaavoituksen ulkopuolella. Vanajan puolella sijainneelle Punaportille puolestaan sijoittui kaikenlaista irtainta väkeä. Juuri tuo ilmeisen epämääräinen väestörakenne ja pitkään vallinnut säätelemätön rakentaminen yhdessä kallioisten olosuhteiden kanssa on ollut omiaan synnyttämään keskikaupungin suorasta ruutukaavasta poikenneita katuja, joista yhä on joitain jäljellä.

Kalliokujan yläpäässä yhtyvät siihen sekä Hakapolku että Hakakatu, Siellä on myös kallioinen aukio, jolla
ennen seissyt tuulimylly oli vielä 1890-luvulla seudun selkeä maamerkki. Muisto elää yhä kaupunginosan
nimessä. Näkymät sekä mäelle että mäeltä ovat ajan saatossa suuresti muuttuneet niin kuin saatamme hyvin
havaita vertaamalla uusia kuvia monille kaupunkilaisille tuttuun 1880-1890 -lukujen näkymään Kaivokadun
suunnasta Kuivansillan ylitse kohti Myllymäkeä. Kuulu postikorttikuva on löydettävissä Hämeenlinnan
Lydiasta, joka on sen julkaissut.

Entisen myllyn paikalle on asetettu opastaulu kertomaan
lyhyesti Myllymäen ja sen myllyn historiasta.
[VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI]

Salokannel kertoo muun muassa Louhimo- ja Torikatujen välissä vielä 1890-luvulla olleista kymmenestä riihestä, joiden omistajina hän sanoo olleen Myllymäen venäläiset puutarhurit ja kaupungin liikemiehet. Turuntietä reunustaneiden matalien talojen ohella ammoisen tarkkailijan katseen on sanottu nähneen nuo aitat, pakarit, tallit ja ulkohuoneet. Siksipä vaikuttaakin sopivalta, että mäen korkeimmalta paikalta löytyvät sekä Hakapolku, että Hakakatu. Entisen Myllymäen villiä rakentamista kuvastelee sekin, että Salokannel toteaa lapsuudenkotinsaa paikan jääneen Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa viimeksi mainitun kadun alle. Hänen vanhempiensa mukaan mainittu rakennus olisi siirretty aikanaan vanhasta kaupungista.

Varsinaisen uransa kansakouluntarkastajana tehnyt Akseli Salokannel oli myllärin poika. Hänen isänsä mylly sijaitsi Nykyisen kalliokujan yläpäässä, josta löytyy asiaan liittyvä opastaulu. Muistelmakirjassaan hän kertoo elävästi lapsuudentuntemuksiaan ja äänimaailmaa myllyn koneiston ja tuulen hallitessa aisteja. Nykyisille hämeenlinnalaisille ja heidän vanhemmilleenkin Myllymäki on ainoastaan kaupunginosan nimi, mutta 1890-luvulla maiseman korkeimmalla paikalla erottui taivasta vasten vielä tuulimylly. Sen löytää ainakin yhdestä paikkakuntalaisille tutusta postikorttivalokuvasta, joka esittää näkymää Kuivansillan yli kohti Myllymäkeä. Niin kuin kirjailija muistelmissaan toteaa, jauhatus oli täyttä työtä. Jauhettava vilja oli kannettava ilmeisen jyrkkiä portaita kolmanteen kerrokseen, josta se valui toisen kerroksen jauhinkiville. Alhaalla olleita säkkejä oli silloin tällöin nosteltava. Mitään koneellisia nostolaitteitahan tuohon aikaan ei ollut.

Satunnainen kulkija saattaa nykyään seisahtua tyhjälle, kallioiselle paikalle. Näkyväisyyttä keskikaupungille estävät kerrostalojen seinät, mutta jyrkkäpudotus pohjoiseen on yhä jäljellä, samoin joitain puutaloja niin kuin Hakakadun ja Hakapolun kulmassakin. Tovin tahtoisi jollain aikakoneella päästä näkemään sitä elämää ja niitä ihmisiä, joita kotiseutukirjailija on aikanaan sattuvasti kuvannut. Kun ottaa omaa aikaa ja harhailee kaupungin kujilla ja poluilla silmäillen tienviittojen sanomaa, saattaa hyvinkin päätyä pohdiskelemaan monenmoista. Näennäisen omituisilta vaikuttavat yksityiskohdat voivat selittyä tutkittaessa taustoja, vaikka paljon yksityiskohtia toki himmenee näkymättömiin perimätiedon haihtuessa.

Viiden vuosikymmenen takaisessa lehtijutussa kiinnitettiin huomiota
Linnunrata -nimiseen katuun. Aikanaan hiukan omituisenakin ilmeisesti
pidetty nimi on säilynyt ennallaan. Mainittu tienpätkä löytyy edelleen
Kankaantaustan ja Onnelan välimailta. Taustalla pilkistää entisen
Kanakoulun nurkka.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Lydia

Hämeen Sanomat 25.3.1966

Hämeen Sanomat 22.2.1967

Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Siipiä Hämeenlinnan yllä

Hanssin-Jukka palaa, joskin Hämeenlinnan liitoskuntien alueelle Tuuloseen. Tämä tieto on innostanut pohtimaan lentokoneita Hämeenlinnan taivaalla. Teerijoki kirjoittaa viime vuonna julkaistussa Hämeenlinnan historiassaan, että hämeenlinnalaiset näkivät ensimmäiset lentokoneet sodan 1918 aikana saksalaisten tiedustellessa seutua. Pitkin 1920-lukua toteutettiin yleisötilaisuuksia, vaikka kaikki aiotut eivät toteutuneetkaan. Syyskuisena sunnuntaina 2014 saimme kokea välähdyksen vanhojen lentonäytösten odottavasta tunnelmasta. Saapuuko DC-3 ?

Saapuihan se, DC-3 Hämeenlinnan ylle. Moottorien matalassa jyminässä kaikui mennyt maailma.

Huhtikuun 1923 alussa saapuneet kolme konetta saivat aikaan varsinaisen väenryntäyksen. Sanomalehti Häme kirjoitti torstain 5. 4. numerossaan muun muassa: ” Maanantaina klo 11 aikaan ap. kuultiin ensimmäinen tulosurina ja eilen klo ½ 2 ip. tawotti korvamme wiimeinen lähtösurina. Ja siihen wäliin ehti jo sentään mahtua paljon sitä lajia elämää ja ihmettelemistä. Yhtä paljon ainakin kun wäkeäkin mahtuu Rantatorin ja Kantolanniemen wäliin”.

Sanomalehti Häme 5.4.1923. Lentokonehumu on
muutaman päivän vallinnut Hämeenlinnassa ja
laineet siitä ovat tyrskyneet myös maaseudul-
le asti.

Lehden mukaan tuo pohjoisesta saapunut lentokone siis ilmestyi maanantaina 2.4.1923 kaupungin ylle saattaen kaupunkilaiset suuren hämmästyksen valtaan laskeutuessaan Rantatorin edustalle. On ymmärrettävää, että tuohon aikaan lentolaitteen ilmaannousu oli yhtä tavaton tapahtuma kuin sen laskeutuminenkin, joten huhut lähtöajasta alkoivat välittömästi velloa pikkukaupungissa. Koneen odotettiin lähtevän iltapuolella klo 4 tai tiistaiaamuna klo 9. Luonnollisesti väkeä taisi olla sankoin joukoin Rantatorin liepeillä. Lopulta lentokone lähtikin vasta keskiviikkona.

Väkijoukko sai tietää laitteen wikaantuneen. ”Lääkitsemään” saapui tiistaina kaksi lentokonetta, jotka nekin laskeutuivat ensinnä saapuneen viereen. Pikkukaupunkilaisten mielialat sanomalehden mukaan kiihtyivät moisesta entistä enemmän. Vähitellen tapahtumasta pyrittiin saamaan kaikki mahdollinen irti. Häme toteaakin tässä kohdin, että ”lentokoneen lähtö komeinta katseltavaa, mitä ajatella saattaa”.

Mieleni sopukoista palautuu se Teerijoenkin kirjaan päätynyt valokuva Linnankadun alapään ja Rantatorin kulmasta, jossa väkijoukko on kokoontunut katsomaan lahdelle laskeutunutta vesitasoa. Kuvan tapaus on ilmeisesti myöhäisempi kuin tuo Hämeen 1923 kuvaama, mutta antaa kuitenkin jotain osviittaa. Jokainen lentokone oli ymmärrettävästi tuolloin tapaus, josta puhuttiin kauan. Tätä kirjoittaessani tahtoisin kuulla ihmisten sorinan, ajopelien kolinan , kiihtyneet sanat. Jotain kertoo Häme: ”Kauppatorin lihamatamitkin jättivät tiistaiaamun lihapöytänsäkin koirain haltuun ja juoksiwat jonossa ennustettua lähtöä katsomaan. Eikä tästä tämmöisestä hurmaantumisesta meilläkään ole muuta kuin hywää sanottawana.”

Sanomalehden torstainumeron ilmestyessä 5.4.1923 Häme pohtikin, mitä hämeenlinnalaisilla oli opittavana lentokonehurmoksesta. Se onkin varsinaista oppia 92 vuoden takaa, ” Me opimme siitä – ja meidän kanssamme oppikoot myös kaikki konserttien, iltamien y.m. järjestäjät, jotka aina walittawat, että Hämeenlinnan yleisö on _”huonoa saapumaan”, - me opimme, että Hämeenlinnan yleisö saapuu warsin runsaslukuisasti, jos se tietää ohjelmassa olewan jonkun wetonumeron”.

Postikortti. Rantatori silloin joskus. Hanssin-Jukka toimi kah-
vilana 1959-1981. Keski-Suomen ilmailumuseolle 1983. Vanhan-
kentän laidassa seissyt kone on syöpynyt varttuneempien
kaupunkilaisten nuoruusmuistojen joukkoon osana täkäläistä
maisemaa.

Lentoupseerit olivat luonnollisesti naisväen mielissä ”lentojutun” suurin nähtävyys. Lehtitoimittaja viittaa erikseen Sortavalaan, jonka lentoaseman vuoksi sikäläiset naiset ovat ”tarkkojen tilastollisten laskujen mukaan owat suunnilleen yhtä paljon ilmassa kuin maassakin”. Torstain sanomalehden jälkikirjoitukseksi oli lisätty noiden kolmen lentokoneen käyneen uudelleen rannassa ja nostattaneen taas väen liikkeelle. Ympäröinyt maaseutu on saanut päivätolkulla kuulla kaupungissa olleista lentokoneista, siinä määrin että maalaiset ovat jo viestittäneet saaneensa  moisesta tarpeekseen.

Sellaista oli siis lentokonehuuma 1920-luvulla. Hanssin-Jukan saapuessa Tuuloseen on aprikoitu, minkälainen vaikutus sillä olisi paikkakunnan matkailulle, imagolle ja liiketoiminnalle. Voimme kaiketi oppia jotain edellä mainituista sanoista yli 90 vuoden takaa. Elämme tyystin erilaista aikaa kuin 1920-luvulla. Sosiaalinen media on mahdollisuus ja samalla haaste. Olennaista Hanssin-Jukassa on sen tyyppi eli DC-2. Kolmosia lentää yhä edelleen ja niitä tehtiin aikanaan ainakin 13 000, myös lisenssillä Neuvostoliitossa. Kakkosia valmistettiin ainoastaan 156, mikä on vain kourallinen verrattuna tunnetuimman Douglas-koneen lukuihin. Kun tieto Tuulosen koneesta leviää nykyaikaisin tiedotusvälinein, paikalle taivaltanee oma joukkonsa pelkästään näkemään koneen. Ajan kuluessa entistä olennaisemmaksi tulee, mitä kaikkea itse koneen ympärille kehitetään opastuksin, esitelmin ja dokumentein. Parasta itse koneen kannalta on sen pääseminen katon alle.

Odotus on palkittu. Katsojat saavat ikuistaan lentokoneen Myllymäen yllä. Taustalla jylisee nykyaika
jättäen oman juovansa taivaalle. Nykyään reittikoneiden jäljet kauopungin yllä ovat jokapäiväinen ilmiö,
jonka mukaan voisi miltei tarkistaa kellonsa.

1920-lukua pienimuotoisempana hämeenlinnalaiset saivat kokea lentokonehuumaa viime vuonna 14.9. Tuona sunnuntaina väkeä kokoontui Myllymäelle odottamaan Hyvinkään suunnasta saapuvaksi ilmoitetun DC-3 -koneen ylilentoa. Ennen kuin vieraan moottoreiden jylinä edes kantautui korviin oli paikalle kerääntyneen väkijoukon tunnelmat saattanut aistia. Koneen viimein ilmestyessä näkökenttään ojentautuivat lukuisat kameranlinssit ikuistamaan tapahtumaa. Taisinpa ohikiitäneen hetken muistella jo edellä mainittua Rantatorin kuvaa 1920-luvulta. Lentokoneen ohittaessa paikan muutaman kerran kameraan ikuistui hyviä ja hiukan vähemmän hyviä otoksia. Yhtä kaikki olo oli sangen nostalginen. Moottorien jymykin vaikutti yllättävän pehmeältä verrattuna nykyajan laitteiden ujellukseen. Eräästä kuvasta löysin vasta jälkikäteen myös suihkukoneen jättämän juovan. Siinä oli eri aikakausien kohtaaminen Hämeenlinnan taivaalla. Siivet hivelivät jälleen kaupungin taivasta väkijoukon kommentoidessa innostuneesti näkemäänsä.

Ilmestyyköhän noita syyskuun 14. päivän kuvia esille joskus 90 vuoden kuluttua? Minkähänlaisia laitteita mahdetaan silloin kummastella?

* * * 

Lähteet :

http://yle.fi/uutiset/historiallinen_lentokone_hanssin-jukka_palaa_hameenlinnaan_kevaalla/7689320

http://yle.fi/uutiset/hanssin-jukka_valmis_laskeutumaan_kauppakeskuksen_vitriiniin/7749226

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hanssin-Jukka

http://fi.wikipedia.org/wiki/Douglas_DC-2

http://fi.wikipedia.org/wiki/Douglas_DC-3

Sanomalehti Häme 5.4.1923

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.