Linnanpuiston alue

Suuret muutostyöt linnamme äärellä antavat aihetta tarkastella seutukunnan historiaa useampaankin kertaan, joten aloitetaanpa.

Hämeen vanhan linnan ympäristöä voi syystä kutsua Hämeenlinnan sydämeksi, jota sen asukkaat elontiellään niin arjessa kuin juhlassa kulkevat. Sen yhteyteen nivoutuvat tiet ja polut puistoihin ja kaupunkilaisten pihoihin. Linnaa ja myöhemmin itse kaupunkia perustettaessa maisemaa hallitsi vesi, korkeudeltaan vaihdellen ja hallaa tuoden. Kuokkalan kosken perkaamisten saattaminen loppuun 1860-luvulla Lempäälässä hääti enimmät vedet kaupungin pelloilta, vaikka tulva oli silti tuttu vieras yhä sata vuotta myöhemminkin. Nyt kaupunkimme keskus on suuren mullistuksen kourissa. Maisemaa muokataan kenties enemmän kuin miltei koskaan sen jälkeen kun kaupunki vuonna 1777 päätettiin siirtää linnan kuopeelta Saaristen kuninkaallisen latokartanon Niementaustan mäelle ja asukkaat siirsivät asumuksiaan vuoden 1785 alkuun mennessä uudelle paikalle.

Luonnollisesti heti kaupungin siirtämisen yhteydessä laadittiin suunnitelmia, mitä kaistaleelle Niementaustan ja linnan välillä oikein tehtäisiin. Uuden kaupunginpaikan kuninkaalle ehdottanut kenraalimajuri Arbin laati kartan, jossa suunnitelmat hyvin näkyivät.

Näet kuvat suurempina niitä napsauttamalla. Oikealla karttamerkkien selityksiä.

Arbinin asemakaava vuodelta 1778. Kuva Hämeenlinnan Lydia.

Arbinin  asemakaavan selitykset teoksesta Kunnallis-Historiallinen  kertomus Hämeenlinnan kaupungista  (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman. Hämeenlinnna Lydia.

Tämä linnan ja kaupungin väliin jäävä alue on jättänyt muistijälkiä ohikulkeneisiin matkalaisiin. Suomen sodassa 1808 kaatunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay matkusti 1807 Etelä-Suomessa muun muassa Hämeenlinnan kautta tarkoituksenaan kuvailla ja piirtää maisemia ja ihmisiä. Sattuneesta syystä hanke jäi viimeistelemättä, mutta kaiken muun lisäksi hänen mieleensä jäi kaupungista linnalle johtanut piilipuukujanne.

Kuten Einar Palmunen toteaa Saaristen latokartanon historiikissaan, Hämeensaari on aikoinaan linnan perustamisen tienoilla ollut kirjaimellisesti saari veden ympäröidessä sen tyystin ja varustuksetkin miltei kokonaan. Itse muistan voimallisena kokemuksena sankan lumipyryn päivän, jolloin tähyilin linnasta etelään. Valkoinen lumimassa täytti ilman peittäen näkymän kätkemällä Niittykadun jonnekin olemattomiin. Silloin koki vahvasti eristäytymistä kolkosta ulkomaailmasta linnan vahvojen seinien sisälle.

Lehtori A. Th. Böök kirjoittaa vuonna 1927 julkaistussa matkailuoppaassaan saapumisesta nykyisen Linnanpuiston kaakkoiskulmille:

”Rantapuiston ja linnan välillä on vetisen niityn reunassa kaupungin venevalkama.

Edessämme on nyt vanha Hämeen linna. Tie käy pitkin linnan kanavan vartta sivuuttaen pienen puistikon, jonka rehevät tammet ovat Rehbinderin aikuisia, ja yhtyen vihdoin kaupungista suoraan Hattulaan ja edelleen TampereelleVanajaveden itäpuolitse menevään valtamaantiehen, Linnaniemen esikaupungin kohdalla. Linnaniemi on osaksi kaupungin, osaksi maaseurakunnan aluetta.

Mainituista teiden yhtymäkohdasta vie puistoon saakka puistokujanne. ”

Alla osa Hämeenlinnan kaupungin asemakartasta vuodelta 1926 eli vuotta ennen Böökin matkailuopasta:

Kuva Hämeenlinnna Lydia.

Miltei jokaisella kaupungissamme pidempään asuneella varmasti on joitain muistoja linnan ja itse kaupunkikeskustan välissä levittäytyneeltä osin soiseltakin puistoalueelta, joka pengerryksin on yhdeltä kulmaltaan ollut jopa Vanajaveden pintaa matalammalla.Siitä Parkiksi eli Puistoksi kutsuttuun Kaupunginpuistoon ja Ojoisten pelloille ovat hiihtäneet lehtori Palanderin lapset ja kiiruhtanut erikoisluvalla linnan vankilaan tutustumaan nuori Hilja Haahti (alk. Hahnsson) tai pojanviikarit pyydystäneet sammakoita. Linnanpuiston aluetta ei voi mitenkään erottaa Hämeenlinnan sielusta. 

 

Enok Rytkösen 1930-luvulla ottamassa kuvassa on tyypillinen keväinen tilanne Linnanpuistossa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia

Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista näytelmistä alueella oli nk. museotaloalueen hirsien pinoaminen 1960-luvulla käytännössä avomaalle mätänemään;kyseessä oli aikomus pystyttää esimerkiksi Keskustalon alta puretut talot myöhemmin perustettavalle talomuseo-alueelle. Muistelisin jossain nähneeni valokuvan yksinkertaisesta, seinättämästä katoksesta, jonka alle vesi ja lumi varmasti hyvin pääsivät seisomaan. Joku saattaa muistaa asian paremmin. Vuonna 1964 talomuseoaluetta kaavailtiin linnan ja Tampereentien väliselle alueelle. Kesäkuussa 1966 Hämeen Sanomissa Asiasta toiseen -palstalla aprikoitiin, että puretut Vainikaisen ja Lönnrotin talot voitaisiin pystyttää Kaupunginpuistoon nk. Larin-Kyöstin talon seuraksi. Viimeksi mainittu talo on samalta tontilta kuin varsinainen Larssonin hotellina toiminut talo. Kirjanoppineet ovat kiistelleet kirjailijan asumisesta kyseisessä puistoon siirretyssä talossa. Samassa pihapiirissä se kuitenkin on ollut, ja oletettavaa, että Larin-Kyösti on vaikuttanut siinä ainakin lapsena. Myöhemmin samana vuonna myös kaupunginhallitus esitti valtuustolle talomuseoalueen perustamista Kaupunginpuistoon. Kuten tiedämme, hankkeesta ei tullut mitään.

 

Puiston laitaa joulukuussa 2005.

Näkymää kirjaston rannasta vuonna 2005.

Puisto talviasussaan tammikuussa 2017.

Näkymä Klerckerinkalliolta puiston suuntaan syksyllä 2020.

Niinpä vähintään aiheellista lienee sekä muistella menneitä että seurata syyskesällä 2025 alkanutta täysremonttia sekä sanoin että kuvin. Tilannetta elokuun lopussa 2025.

 

Selkeinä muistikuvina jäävät elämään myös lukuisten keskiaikamarkkinoilla vietettyjen hetkien muistot lehtevien, vehreiden puiden varjoista suojaa paahteelta etsineine eläimineen. Juuri maiseman raju avaaminen puita kaatamalla elokuun lopussa 2025 on aivan sielua vääntänyt, vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi ankeuden väliaikaisuutta ja tahtoisi uskoa kauniimman ajan vielä koittavan.

Hetki keskiaikamarkkinoilta vuonna 2016. Puut ovat vielä varsin vehreinä ja runsas lehväisinä.

* * *

LÄHTEET / LUETTAVAA:

Carl GustaF Ramsay. Matkapäiväkirja 1807
Hämeenlinna ympäristöineen. Matkailuopas. Laatinut A. Th. Böök.
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134025

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan historia II osa
Kunnallis-Historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134079

Kuokkalan kosken perkaukset. Lempäälä seura ry
https://www.lempaala-seura.fi/kuokkalankoskien-perkaukset/

Einar Palmunen. Saaristen Kuninkaallinen latokartano

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Hämeen Sanomat vuonna 1964 
Hämeen Sanomat vuonna 1966 

Kesäpäivien aaveita Katumajärven rantamailla

 

”Kaupungista itään päin Katumaan järvelle 1 km. Venematka hupainen huviloihin järven itäisellä vuorisella rannalla. Kappolanvuoreltalaaja, kaunis näköalakaupungin ja sen ympäristöjen yli.”

Näin esittelee seutukunnan Suomen matkailija-yhdistyksen 
oppaan Matkasuuntia Suomessa vuoden 1888 painoksen
ensimmäinen osa. 

Näkymä Katumajärven pohjoispäästä etelään. Tällainen
maisema tervehti kaupungista huviloilleen matkannutta
herrasväkeäkin. Kuuman kesä utua heinäkuussa 2025.

Kuumana heinäkuun suvipäivänä utuinen auer hivelee jo varhaisesta rantoja. Metsässä tuoksuu kypsä kesä. Olen täyttänyt viimein lähes nolon aukon kokemuspiiristyäni eli lähtenyt kiertelemään Katumajärven rantoja. Hellepäivään valmistautuvan seutukunnan hiljakseen heräilevä tunnelma auttaa mainiosti virittäytymään tunnelmaan ja muistelemaan menneitä aikoja ja unohtamaan sen luvun, joka nykyään kirjataan allakkaan. Kun oikein kuuntelen vienoa tuulta lehvistössä saatan sieluni silmin kuvitella ne kaukaiset kesät, joista vain luemme kirjoista.

Merkittävä osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkiemme virkamiehistön ja porvariston vuodenkiertoa oli muutto kesäkuukausiksi huvilalle. Niin myös Hämeenlinnassa. Kirjailija Hilja Haahti kuvailee muistelmissaan kesiään, joita perhe vietti isän kuolemaan 1887 asti Vanajan Kappolan talossa. Saatamme nähdä keväiset muuttotouhut edellä kulkeneine mööpelivaunuineen, joihin oli kasattu kaikenlaista perheen kesäkuukausina tarvitsemia tavaroita unohtamatta erilaisia kasveja, joita ei ollut jätetty kaupunkiin talonmiehen rouvan hoidettaviksi. Seuraavina olivat vaunut, joilla kappolan isäntä oli tullut herrasväkeä noutamaan. Oma ohjelmanumeronsa oli perheen lemmikkikissan kuljetus, koska eläinparka ei moista rahtaamista ymmärtänyt karaten ainakin kerran sylistä takaisin kaupunkikotiin.

Haahti kertoo jo matkan olleen elämys ojien kukkiessa rentukoita ja notkojen hohtaessa valkoisina. Mielikuvitus loi metsiin varjoihin salaperäisiä piirteitä. Kruununmyllyn myllypuron kohina jäi syvästi mieleen. Etuistuimelle pyrkinyt nuori Hilja pyrki loppumatkasta pitelemään itse ohjia. Isäntä sallikin sen auttaen huomaamatta; toki hevonenkin tunsi tien vallan hyvin.

Toinen reitti oli järvitie veneessä, jolloin sai ihailla järven korkeita rantoja ja saaria. Osallistuminen soutamiseen yhdellä airolla tai peränpitämiseen melalla olivat oma kohokohtansa maisemien ihailun ohella.

Itse Kappolan talo ei ollut aivan järven rannalla, vaan jonkin verran kauempana ruohopihan, laajan hedelmätarhan ja avaran nurmikentän ympäröimänä. Mainittu kenttä tarjosi oivan ympäristön talon ja kesävieraiden nuorison kesäsille pihaleikeille. Katuman ja Kappolan seutu onkin ollut Haahden kuvailemana aikana useamman hämeenlinnalaisen herrasväen kesänviettopaikkana. 

 

Hahnssonien kesäpaikka Kappolan talossa ei siis ollut aivan järven rannalla, mutta polkuja pitkin pääsi
hyvin vaeltamaan Kappolanvuoren jyrkän kivisiin maisemiin, joissa tosin sai hyvinkin varoa käärmeitä.

Kappolan isännästä ja kesävieraista on syytä Haahden muistelmien mukaan syytä mainita jokunen sana. Johan Malin omisti Pitkäniemen ollen yksi kuudesta veljeksestä. Yhden periessä talon toiset lähetettiin opiskelemaan herroiksi. Kahdesta tuli pappeja ja kahdesta koulunrehtoreita eri puolille maatamme. Yksi kouluun lähetetyistä oli nimeltään Juhan päätyen kuitenkin isänsä taloon toisen maanviljelijäveljen ostaessa talon Hauholta. Kaikki veljekset kuitenkin pitivät kuulemma ainakin aluksi Haahden mukaan yhteyttä kotiseutuunsa. Porilainen rehtori Malin oli lomaillessaan niin mieltynyt Pitkäniemeen ja vuokrasi niemen 50 vuodeksi veljeltään suostutellen naapurikseen hämeenlinnalaisen kamreeri F. W. Schreyn. Kappolanvuoren juurelta niemen kapeimman kohdan ohitse jatkuneen osan Haahti muistelee jaetun kahteen osaan; niemen loppuosaa puolestaan vuokraajat suunnittelivat yhteislaitumeksi. Sopimus laadittiin vuonna 1879 ja lainhuudatus 1880, jolloin huviloita alettiin rakentaa. Myöhemmin vuokraajat ostivat alueensa omaksi siten, että rehtorille jäi etelänpuoleinen huvila-alue, Koivisto ja kamreerille Tuomarinsaarta vastapäinen, Hongisto. Tienrakennuksesta vastasi Kappolan isäntä.

Kappolanvuoren rinteet ovat nykyisin sangen metsittyneitä, mutta sentään jostain erottuu Pitkäniemikin.

Hilja Haahti muistelee etenkin rehtorin huvilaa lapsuutensa juhannusaattojen suosikkikohteenaan, jossa kelpasi etsiä mielenkiintoisia kukkia kasviston ollessa monipuolisempaa kuin rajatummalla Kappolan alueella. Oma lukunsa on aikanaan ollut rehtorin huvilan laaja puutarhamansikkamaa.

Hilja Haahti teoksessaan Kaukaisten aikojen takaa vuonna 1956:

”Kauniin Katumajärven rannat ovat nykyisin huviloitten köynnöstämät, mutta lapsuuteni aikana vielä löytämättömät. Komea näköalapaikka oli Kappolan vuori, jonne jyrkkä polku johti, kun ensin oli talosta käsin sivuutettu peltoja, niittyjä, metsää sekä laaja mansikka-aho. Milloin kaukaisempia vieraita kävi, heidät aina vietiin vuorelle näköalaa ihailemaan. Oikealla kuumotti yli veden ja metsien Hämeenlinnan kirkontorni, mutta muuten olisi luullut joutuneensa eräkorpeen. - - -”

Hilja Haahti kertoo vieraat viedyn ihailemaan näköalaa Kappolanvuorelta. Hän mainitsee kaukaisuudesta
siintäneen Hämeenlinnan kirkontornin. Nykyään metsämaa salpaa näkymän siten, että sentään viljasiilot
Kantolasta erottuvat. Menneinä aikoina rannat eivät olleet niin rakennettuja kuin nykyään, mutta silti
yhä vehreimmän kesän vallitessa ripaus maalaismaisuutta on yhä jäljellä.

Runoilija ja suomentaja Paavo Cajander asustellessaan 1880-luvulla Vanajan Parkun talon rauhassa vietti Haahden mukaan viikkokaupalla yksinäisen vanhapoikarehtorin seurana Koivistossa uskaltautuen tavoistaan poiketen, yleensä julkisia esiintymisiä karttaen Koiviston juhannustapaamisissa runojansa tai kappaleita Shakespeare-käännöksestänsä. Ilonpidon päättyessä kokon polttamiseen. Haahti muistelee Paavo Cajanderin vierailleen myös kamreeri Shreyn huvilalla. Runoilijan isä oli nahkurina päätynyt kosketuksiin Pälkäneen Rönnvikin kartanoon, jonka omisti Karl Johan Schrey perheineen. Kouluajan asuinpaikkaa vailla ollut Fredrik Schrey asui koko tuon ajan Cajandereilla.

Nyt kun tähyilen kohti Pitkäniemen kärkeä koetan hahmottaa mielessäni Cajanderin seisoskelemassa rannalla, kenties jätettyään kokon ympärille kerääntyneen väen hieman syrjemmälle. Hän näkee edessään järven toisella puolella Mantereenvuoren, Mantereenlinnaksikin kutsutun jyrkän kalliorannan. Olettaa sopii, että sen graniittikyljet ovat 1880-luvulla olleet paljaammat kuin nykyään, kätkeytyen näinä päivinä runsaan puumassan taakse. On kerrottu näkymän innoittaneen runoelmaan Vapautettu kuningatar. Vaikka runoilija ei olekaan Juhani Niemen mukaan selkeästi sanoittanut paikkakunnalle sijoittunutta runoa yhtä Hämeenlinnan lyceekartanon vihkiäisiä varten 1886 laadittua lukuunottamatta, on silti siis selvä maiseman antaneen joitain aineksia huolimatta myöhemmin muualta maasta, etenkin Keuruun suunnalta tulleesta vaikutuksesta. On kiintoisaa pohtia asuinpaikainsa suhteen muuttolinnuksi ja Hämeenlinnaan tuskastuneen Cajanderin sentään viihtyneen aikansa Vanajan seutuvilla. Oma lukunsa on tietenkin nähdä mielikuvissaan mestari kesäpäivänä työssään niin Kankaisten parkun vinttihuoneessa kuin tuttaviensa luona Katuman Pitkäniemessä.

  

Mitä säkeitä hän onkaan lausunut juhannusjuhlissa antauduttuaan ääneen vastoin tapojaan?

Vaikka epäilisikin edellä mainitun Vapautetun kuningattaren syntyä juuri Katuman ja Pitkäniemen seutuvilla, jylhät rannat ovat jo ammoin olleet mielikuvitusta ruokkivien tarinain tyyssijoina alkaen vaikkapa tarusta pakanain katumamielellä pyrkiessä pesemään pois saamansa kasteen. Kustaa Aho kirjoittaa vuoden 1959 Vanajan Joulu- julkaisussa Mantereenlinnaan ja Kappolan vuoreen liittyvistä vanhoista tarinoista, muun muassa Kaapo-nimisestä uljaasta ritarista, josta olisi johdettu Kappola-nimi. Mainitun Kaapon kaksi kaunista tytärtä, joista toinen ei huolinut kenestäkään kosijasta isänsä suureksi suuttumukseksi. Tällöin isä muutti uppiniskaisen tyttärensä tämän omastakin tahdosta Ilmattareksi, ikuiseksi immeksi. Toinen tytär asettui asumaan Kappolan linnaan yhdessä mahtavan ritarin kanssa. Ilmatar tuli kateelliseksi sisarensa onnelle istuen kesäisinä öinä Mantereenlinnan huipulla itkemässä. Ilmattaren kovan katumuksen kirvoittamista kyynelistä on tarinan mukana syntynyt Katumajärvi.

Näille Mantereenvuoren tai -linnan kallioille on siis tarinoissa sijoitettu vangittuja tai muuten vain onnettomia
neitoja itkemään surkeata kohtaloaan. Eipä ihme, että mielikuvitus on sijoittanut mitä merkillisimpiä
linnoja paikalle. Onhan se luokiteltu muinaislinnaksi.

Avaruuden tuntua Mantereenvuoren laella.

Hilja Haahti mainitsee äitinsä, Sofia Theolinda Hahnssonin, ensimmäisen suomenkielisen naiskirjailijan muuten, sepittäneen sadun nimeltä Pitkäniemen synty, jossa Mantereenlinnaan vangitun Lempi-neitosen koettaa pelastaa Aimo-sankari rakentamalla nurmitien Kappolanvuorelta Mantereenvuorelle. Tuloksena oli kuitenkin pitkä niemi, koska Mantereen haltija Kammo oli liitossa Ahdin, vedenhaltijan kanssa, joka teki järven siltä kohtaa pohjattomaksi. Tässäkin tarinassa Mantereenlinnassa kärsi onneton sielu eli tässä tapauksessa Lempi, joka pääsi illoin lyhyiksi hetkiksi ulos vankilasta. Kirkkaana tyynenä iltana Aimo hyppäsi Pitkäniemen päästä uimaan noutaakseen Lemmen. Pako kuitenkin huomattiin. Ahti auttoi Kammoa ja nostatti myrskyn. Vankeuden sijasta Lempi valitsi kuolon Aimon sylissä, jolloin Tapio, metsän kuningas istutti haudalle kauniin saaren.

Parhaiten erottaa eteen työntyvän Mantereenvuoren rannan jylhyyden etelän suunnasta Solvikista

Useisiin Katumajärven saariin liittyy esimerkiksi Kustaa Ahon kertoma tarina Tuomarinsaaresta:

”Kappolassa asui ennen tuomari, joka kuului vapaamuurareihin ja oli liitossa paholaisen kanssa. Kun hän kuoli, niin hänelle muodostettiin hautajaiset suuret ja komeat. Oli talviaika ja ruumista alettiin viedä kirkolle kahden valkean oriin vetämällä reellä. Hautaussaatossa oli joukko arvokkaita ulkomaalaisia vieraita. Kun päästiin saaren kohdalle, alkoivat hevoset pärskyä ja raskaasti huuahtaa. Ponnistuksista huolimatta ei päästy eteenpäin vaikka ruoskaakin käytettiin. Vihdoin hevoset lopen uupuneina alkoivat hikoilla verta. Turhaan muutettiin hevosia. Ei auttanut manaukset eikä rukoukset. Miesvoimillakaan ei reki liikkunut. Turhaan käski pappi valjastaa härkiä reen eteen. Kun suunnattiin kulku saarta kohti alkoi reki helposti luistaa. Tällä saarella tuomari oli tehnyt liiton paholaisen kanssa ja täällä hänen piti saada viimeinen leposijansa. Siitä asti on saarta kutsuttu Tuomarin saareksi.”

Tuomarinsaari sijaitsee lahdelmassa Pitkäniemen ja Paavolankulman välissä. Kaija Hillebrandtin mukaan Paavolankulman rantamien vanhin rakennus on Onnelan huvila eli Valpuri piirilääkäri Karl von Fieandtin ostama huvilapalsta erotettiin Katisten kartanon mailta Paavolan tilasta vuonna 1899. Jos pääsisimme seuraamaan 1900-luvun alun elämää noilla rannoilla, saisimme tarkkailla aikakauden tyypillistä herrasväen kesänviettoa palvelijoineen ja kultturelleine vieraineen. Niitty- ja metsäpoluilla ynnä tomuisella maantiellä liikkui kuitenkin myös tavallista rahvasta. Kuulemme kenties karjankellon kilkatusta sekä ainakin hallin haukkua. Tuolloin aivan naapurissa asustivat Niemelän torpan asukkaat arkitöineen. Hillebrandtin tekstin innoittamana mielenmaisemamme kuva täydentyy röyhelöhameessaan niityn ja metsän halki kallioille kapuavasta Nanna von Fieandtista mukanaan tuolloin ei niin vielä tavallinen laite eli valokuvauskone. Näin paljastuu kyseisen säätyläisneidon aikanaan yllättävä harrastus.

 

Nanna von Fieandtin 1900-luvun alussa ottamassa kuvassa Niemelän torppa Mäskälän kylän Paavolassa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Tähän yhteyteen on siis syytä laittaa Nanna von Fieandtin ottama valokuva poimittuna Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia-palvelusta. Etualalla näkyy Niemelän torppa umpipihoineen. Taustalla erottuvat Pitkäniemi, Tuomarinsaari ja Mantereenlinna eli kesäisen matkamme koko näyttämö. Hillebrandt kirjoittaa itse kiivenneensä valokuvan ottopaikalle ja todenneensa sen olevan kyseisen kallion korkein paikka, joten valokuvaaja ei ole säästellyt vaivojaan.

Välähdyksen aikansa huvilaelämästä antaa myös oheinen postikorttikuva Katumajärven
rantapuistosta, joka on ilmeisesti Paavolankulman rannalta 1899-1902.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Keskiviikkona lokakuun 3 pnä 1888 hämeenlinnalaiset
saivat lukea sanomalehti Hämäläisestä, että täkäläinen
varalääninkamreeri Schrey on myynyt Hongisto.nimisen
huvilansa lehtori Palanderille.

Hillebrandt kertoo von Fieandtien tuttavuussuhteesta Edvard Palanderin perheeseen ja viittaa myös Palanderin talossa olevaan valokuvaan, jossa Valborg tuttavineen istuu kesähuvilan portailla kesällä 1900. Pitkäniemen Hongistossa eli Palanderien huvilalla tenniskenttä. Naisilla on yllään aikansa tennisasu, joten oletettavasti valokuvauspäivän ohjelmaan on kuulunut myös pelaamista. Vaikkei suoraan missään kerrota, valokuvauspaikka olisi tuolla perusteella juuri Hongisto. Maaseudun suviseen äänimaailmaan voisimme siis liittää myös tennispelin.

 

Omissa muistelmissaan Hilja Haahti kertoo siis Kappolan seudun suvisista kasvinkeräyskilpailuista, mutta merkille voimme panna myös vuonna 1881 syntyneen Valborg von Fieandtin, joka opiskeli filosofian maisteriksi maan-, kasvi- ja eläintieteestä tehden pitkän uran Hämeenlinnassa luonnonhistorian ja maantieteen opettajana. Kaukaa haettua tuskin siis on oletus, että Katumajärven luonto on ollut lapsuudessa pontimena tuossakin ammatinvalinnassa herättäen intohimoisen luontosuhteen, joka aikanaan sai nuoren opettajattaren kuljettamaan oppilaitaan pitkin Hattelmalanharjun ja Ahveniston metsiä tutustumassa suoraan kasvikuntaan.

Nyt olemme tähyilleet muistojen ja tarujen kulkijoita järven rantamailla. Voimme vielä lopuksi kääntää katseemme vesille, sillä tokihan Ahdin antimien pyynti on ollut kautta aikojen myös Katumalla oleellinen osa elämää. Kyläläisten lisäksi veneillään liikkuivat kesäasukkaatkin. Hilja Haahden isä ja veli olivat innokkaita kalamiehiä ja ravustajia. Hiljan veli Hannu Hahnsson (vuodesta 1906 Haahti) piti kalakirjaa pitkäsiiman tiimoilta kirjaten tarkasti koukku- ja kalamäärän ja painon jne. Mainitut muistiinpanot olisivat varmasti mielenkiintoisia tutkimusmielessäkin. Hilja Haahti toteaa onkikalastuksen sitten olleen erikseen, jolloin äitinsä (Sofia Theolinda) kävi toisinaan iltasyöntiä kokeilemassa saaden taitavasti saalistakin. Mukaan otettiin tällöin usein myös Hilja itse. Tähyillessämme aikojen taakse Katuman vesille saatamme siis mielessämme nähdä veneen, jossa kyseisen rouvan lisäksi touhuaa omine vapoineen myös nuori Hilja Haahti, Tyttö toki jännitti itse kalastustapahtumaa, mutta saaliin tappaminen tai syöminen ei niinkään kiinnostanut. Parasta oli kuitenkin vain istua veneessä ja ihailla maisemia.

Lopuksi on syytä laittaa muistoksi pari merkintää Katuman vesiltä aikakauslehti Uljaan numerossa 9 joulukuussa 1886. Nimimerkki H.H. on ottanut muistiin kaksi koukkua nielleen ahvenen ja epämuodostuneen tai vioittuneen heikkokuntoisen ravun tapauksen. Viitaten edellä olleeseen kertomukseen Hannu Haahden lapsuuden kalakirjanpidosta ei olisi mielestäni kaukaa haettua arvella, kukapa kyseinen nimimerkki H. H. saattaisi olla...tietenkään tässä yhteydessä voimatta asiaa todistaa.

Havaintoja Katumajärven vesiltä vuodelta 1886. Nimimerkki H.H.
Julkaisuna Uljas- Urheuden ja reippauden edustaja n:o 9 1886.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Näin olen viettänyt yhden kuuman suvisen heinäkuun päivän Katuman ympäristössä tavoitellen aavekuvia siellä ammoin kesiään viettäneistä ihmisistä tarinoineen. Toki paljon on jäänyt esille kaivamatta, mutta niinpähän jää jutun juurta tilaisuuden tullen vastaisuuttakin varten.

 

* * * 

 

 Lähteet:

 

Aikakauslehti: Uljas – Urheilun ja reippauden edustaja. N:o 9 Vk. 1 1886

Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa – Sukuni, lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni muistoja

Inka-Maria Laitinen. Palanderin talo – Säätyläiskoti Hämeenlinnassa

Juhani Niemi. Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva.

Kaija Hillebrandt. Paavolankulma – Muinaismuistoja, huvielämää ja golfia

https://katumajarvi.fi/wp-content/uploads/2023/08/PAAVOLANKULMA.pdf (23.7.2025)

Suomen matkailija-yhdistys. Matkasuuntia Suomessa. 1888 vuoden painos I.

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningatar runoantologiasta Pieni helmivyö. Suomen runoja koulunuorisolle (1895)        https://www.doria.fi/handle/10024/33444 

Vanajan joulu 1959. Kustaa Ahon kirjoitus Katumajärvi.

 

 

 

 

 

 

Esittelyssä Hämeenlinnan VPK:n talo vuonna 1899

 

Nyt kurkistamme menneisyyteen Brandluren – Palotorvi -julkaisun avulla. Sen ensimmäisen vuosikerran kuudes numero oli vuotta aiemmin esitellyt Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnan 25-vuotiusjuhlan tapahtumia ja vuotta myöhemmin, tarkemmin sanoen huhtikuun 1899 numerossa palataan Hämeelinnaan esitellen hämeenlinnalaisten kuutisen vuotta sitten valmistunutta uutta paloasemaa, joka on korvannut Tähtipuiston länsilaidassa sijaitsevan vanhan Ruiskuaseman. Palataanpa siis vuoteen 1899.

 

Brandluren - Palotorvi -lehti kirjoitti huhtikuussa 1899 edellisenä vuonna 25-vuotisjuhliaan viettäneen 
Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnankuutisen vuotta aiemmin valmistuneesta uudesta talosta.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Palotorvi aloittaa tekstinsä jakamalla selkeästi ruusunsa ja risunsa:

”V. P. K:n talo Hämeenlinnassa rakennettiin vuosina 1892—1893 etelä osalla kaupungin raatihuonetonttia, etusivu Rautatorille päin. Alakerros on tiilistä holvatulla katolla ja yläkerros puusta. Kalustohuoneen samoinkuin voimistelusalin lattia on sementistä betonipohjalla. Kalustohuoneella on kolme suurta ulospäin aukeavaa kaksoisovea, sisäpuolelta suljettavat irtonaisella puutelkillä. Talven aikana seisovat ruiskus rulla-alustalla oviin päin, mitkä kaipaavat kynnyksiä. Voimistelusalia ei ole voitu käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, koska tämän korkeus muun muassa ei ole täyttä 5 metriä. Juhlasaliin, joka on avara ja korkea kaltevalia katolla, voidaan itäisen seinän päähän| sijoittaa siirrettävä näyttämö, joka on helposti kokoonsaatava ja irroitettava. Salia voi myöskin käyttää konserttia varten. Ilmanvaihtoa varten löytyy salin katossa kaksi luukkua. Talossa on korkea ja avara vinti. Harjoitushuone puuttuu. Kustannukset talosta, lukuunottamatta ulkopuolista laudoitusta, nousivat päälle (30,000 markkaa, josta yli 10,000 markkaa meni perustan paalutukseen, kivijalkaan ja sokkeliin.”

Kokonaisuutena julkaisu kuitenkin toteaa talon vastaavan tarkoitustaan, etenkin kalustohuoneensa puolesta. Puutteena tosin todetaan sijainti jyrkän mäen alla. Aikanaan eri yhteyksissä on tullutkin esiin vetohevosten joutuminen melkoiselle rasitukselle heti alkumatkalla kiiruhdettaessa ylämäkeä palopaikalle. Kauppaa on kuulemma alun perin hierottu keskemmältä kaupunkia ja korkeammalta paikalta, mutta sellaista tontia ei ole saatu. On päädytty kuitenkin kaikista pyrkimyksistä huolimatta raatihuoneen tontin etelälaitaan. Mainitun tontin ovat tarjonneet aikanaan kaupunginvaltuutetut kunnan käytettäväksi. Tässä yhteydessä mainitaan kunnan oman rakennusrahaston jääneen 8300 markan vaiheille, jolloin lahjoitusvaroina oli saatu vielä 32630 markkaa sekä kuoletuslainana kaupunginkassasta 20000 markkaa. Mainittakoon, että rahamuseon laskurin mukaan 20000 vuoden 1892 markkaa vastaisi 101609,91 euroa 2025.

 

Myöhemmistä järjestelyistä todetaan:

  

”...Kunta, joka ei voinut velasta tehdä usempia kuin kaksi lyhennysmaksua, anoi senjälkeen, että jäljellä oleva osa tästä Smk 18,000 esiin tuoduista syistä poistettaisiin tili-kirjoista. Tämän johdosta päättivät kaupunginvaltuutetut kirjoittaa velka kuitiksi ja ottaa talo haltuunsa, myöntämällä kuitenkin kunnalle oikeus vastaiseksi vuokratta tässä käyttää tarpeen vaatimia huoneistoja.”

 

Hämeenlinnan VPK:n vuosina 1892-1893 rakennettu Rantatorin varrella 1800-luvulla.
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Vuonna 1899 eletään yhä aikaa, jolloin kaupunkimme paloturva on paloasetusten määräämien palotoimikunnan, vuodesta 1878 yleisen palosammutuskunnan sekä 1873 perustetun vapaaehtoisen palokunnan vastuulla. Palomestari J. J. Jägerroosin kutsusta maaliskuun 30. päivänä 1873 Raatihuoneella on pidetty kokous, jossa eräiden muiden kaupunkien esimerkin perusteella perustettiin vapaaehtoinen palosammutuskunta. Sen jäsenmäärä nousi pian sataan ja sittemmin yli 200. Palokalusto on saatu kaupungilta. Vakituisen palokunnan perustamista joudutaan odottamaan vuoteen 1911.

Luonnollisesti palovalvonnan tärkeys on havaittu jo huomattavasti aiemmin. Viimeistään vuoden 1831 vähintään 2/3 kaupungista tuhonnut suuri tulipalo on varmasti toiminut suurena herätyksenä. Jo ennen vapaaehtoisen palosammutuskunnan virallista perustamista on toimintaa ohjannut kaupungille vahvistettu vuoden 1865 paloasetus, jonka mukaan on asetettu erityinen palotoimikunta, johon kuuluu pormestari sekä jäseninä kuvernöörin, paloapuyhtiön ja raastuvankokouksen valitsemat edustajat. Vuonna 1873 kunnallislaki on aiheuttanut joitain uudelleen järjestelyjä unohtamatta vuoden 1878 paloasetusta.

Edellä mainittujen asetusten koukeroiden selvittely ei ole tämän kirjoituksen tavoitteena, joten todettakoon vain, että paloasetus velvoitti talonomistajat varustautumaan tikapuilla, kahdella palosangolla, palokoukulla sekä vesitynnyrillä. Aina vuoteen 1911 eli vakituisen palokunnan perustamiseen asti kaupungilla olivat kiertävät palovartijat. Yleisen palosammutuskunnan voi sanoa olleen koko kaupungin asia, mikä ilmenee tarkasteltaessa esimerkiksi ruiskumestarien ja miehistön nimilistoja. Ruiskumestareista on mainittu mm. kauppiaat A. Gust. Skogster, J. K. Fredriksson, tehtailija J. F. Alanko, maisteri W, Schmausser. Miehistöä oli ruiskua kohti noin 60 koostuen monenmoisesta väestä eri yhteiskuntaluokista. Koskimies luettelee esimerkiksi ruiskun nro 4 miehistöstä Kyösti Larssonin (Larin-Kyösti), tohtori Manner, arkkitehti H. Helin ja maisteri Gunnar Palander (myöh. professori Suolahti).

Huolimatta yleisestä osallistumisesta palotoimeen ja sen rinnastamisesta asevelvollisuuteen Koskimies toteaa vapaaehtoisen palokunnan olleen kaupungille paremmaksi turvaksi kuin yleinen palosammutuskunta. VPK:n jäsenet olivatkin vapautettuja pakollisesta [palovalvonta] palveluksesta. Jäsenyyden VPK:ssa katsotaan aikanaan merkiksi kaupungissa saavutetusta merkittävästä asemasta. Tämä ”porvariskaarti” ottaa univormuineen vastaan arvovieraat ja saattaa jäsenensä hautaan. Henkisiä harrastuksia ei sovi unohtaa. Vapaapalokuntalaisilla oli oma kirjastonsa, orkesterinsa, näytelmä- ja voimisteluseuransa. Ilmoitukset V.P.K:n iltamista ja muista huvitilaisuuksista toistuvat vanhojen sanmalehtien sivuilla muistumina kuluneista ajoista.

Mainittakoon esimerkkinä sivistystoiminnasta VPK:n vuonna 1878 perustettu Hämeenlinnan VPK:n soittokunta. Toimintaansa soittokunnassa syksystä 1892 muistelee Akseli Salokannel muistelmateoksessaan Vanhaa Hämeenlinnaa. Torvet oli ostettu Hämeenlinnan tarkka-ampujapataljoonan jäämistöstä. Soittokunnan puuhamiehillä olikin taustaa mainitusta pataljoonasta. Soittoharjoituksia Salokannel tosin kertoo pidetyn kahdesti viikossa Gaddin talossa ja VPK:n hallussa olleen lyseon tilava rukoussali ja kaksi pienempää huonetta. Salokanteleen tekstistä jää tosin mietityttämään, koskeeko harjoittelupaikkojen aika ja paikat ennen uutta taloa vai myös sen valmistuttua.

Palotorven vuonna 1899 julkaisemasta VPK:n talon pohjapiirroksesta ilmenee selvästi toiminnan moninaisuus aikana, jolloin kaupunkilaisten yhteinen kanssakäyminen ei säätyerojen vuoksi ollut itsestään selvää.

VPK:n talon pohjapiirroksen numeroitujen huoneiden selitykset. 
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

 

Hämeenlinnan VPK:n talon pohjapiirros vuonna 1899. 
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

  

 * * *

Lähteet:

Brandluren- Palotorvi. N:o 4 H;gissä 30 p:nä 1899

Akseli Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Y.S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

 

Höyryhevolla Hämeenlinnaan

 ”Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen - samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen...”

"Rautatien kulku Helsingin ja Hämeenlinnan wälillä alkoi tänä aamuna kello 8. Tämä päiwä on sentähden erittäin
merkillinen, tärkeä ja aina muistettawa päiwä Suomen ajantiedossa. Miten muut pienemmät ja muutkin ajan 
merkit, tämä Suomen ensimäinen rautatie todistaa uuden paremman ja ounelli- semman ajan tuloa sekä 
wa!mistaa sille soweliampaa tilaa. Eli toisin sanottu, tämä rautatie on tämän uuden ajan tuottamia, 
uuteen elämään heränneen Suomen kansan toimittamia. Luottamuksella tulevaisuuteensa toiwoo Suomen 
kansa tästä kansallis-toimesta paljon onnea ja menestystä."
Suomen Julkisia Sanomia 17.3.1862

Alun virkkeet kirjoitti Topelius vuonna 1880 historiallisten novelliensa kokoelmaan Vinterqvällar eli Talvi-iltain tarinoita kuuluneessa tarinassaan hovineitinä kuningatar Fredrika Dorotea Vilhelminan palveluksessa 1700-luvun lopussa toimineesta Mirabeau tädistä, jonka sijoitti tarinassaan asumaan vanhoilla päivillään kertojan sisarpuolena ”kauniilla maatilalla, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden peninkulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen”.

Alussa Topelius kuvasi sitä muutosta, joka seutukunnalla ja koko maassa tapahtui kiskojen tullessa Helsingistä Hämeenlinnaan. Totta, että jo asettuminen jokseenkin yhtenäiseen aikaa ja aikatauluihin kuului suuriin muutoksiin, asemankellosta oli tuleva oma käsitteensä. Silti mikään äkkinäinen hyppäys rautatien tulo ei suinkaan maassamme ollut, vaan päättäjät Helsingissä ja Pietarissa asiaa hartaasti vatvoivat jo vuosikymmeniä.Kyseessä oli laaja, ratkaisuaan odottanut kysymys tavarankuljetuksesta, joka oli ratkaistava vastaisen kehityksen edellytyksenä. Sen palasina oli kiistely sekä vesiteistä että rautatielinjoista.

 

A1-veturi Pohja Hämeenlinnan rautatieasemalla 1865. Vanhin Suomen rautateitä esittävä valokuva.
Valokuva: wikimedia commons.

Jo 1840-luvulla Suomi alkoi vaurastua. Kuljetusongelmia korostivat muun muassa ennätykselliset viljasadot. Erityinen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunta asetetettiin 19 maaliskuuta 1849 etsimään ratkaisua ongelmaan. Tiedossa oli hyvin Euroopassa tapahtunut kehitys eikä kiskoliikennekään suinkaan maailmalla ollut mikään tavaton uutuus. Jo ainakin 1500-luvulla todennäköisesti kaivoksissa käytettiin puisia kiskoja ihmis- ja hevosvoimalla. Aluksi voimanlähteenä käytettiinkin hevosia. Uranuurtajia höyryvoiman käytössä olivat George ja Robert Stephenson olivat avanneet jo 27.9. 1825 pioneeriradan Stocktonista Darlingtoniin. Suomessa ensimmäiset kaavailut rautateistä olisivat olleet hevosvetoisia. Eversti Claes Alfred Stjernwall ehdotti sekä kiskojen että vesiteiden yhdistämistä.

Olen aiemmin eri yhteydessä lukenut liki 20 eri vaihtoehdosta, joita oli 1700-luvulla esillä Hämeenlinnan uudeksi paikaksi sitä siirrettäessä linnan kupeelta. Yksi niistä oli muistaakseni niinkin eksoottinen kuin Turkhauta lähellä Ryttylää, Janakkalan ja Hausjärven rajamailla. Stjernwallin ehdotuksessa tavaraliikenne etelästä olisi hoidettu hevosvetoisilla kiskovaunuilla Turkhautaan, jonka joen lastauspaikalta järvialueen yksityinen yritteliäisyys olisi toimittanut rahdin vesitse eteenpäin. Tämä liikenne-ehdotus asettaa varhaisemman kaupunkisuúnnitelman loogisempaan valoon kuin äkkiseltään huomaisi.

Eversti ei ollut ainoana liikkeellä, sillä usein jää huomiotta, että maaliskuun 7 pnä 1853 kokoontui Hämeenlinnassa maitraatti, jonka erityiseen istuntoon olivat kokoontuneet kaikki ns. silmäätekevät. Kokoontumisen aiheena ei ollut mikään sen vähäisempi kuin Janakkalan, Vanajan ja Hausjärven tilanomistajien yksityinen hanke rautatieyhtiön perustamisesta ja radan rakentamisesta Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Vt. kenraalikuvernööri Rokassovski kuitenkin aikaili asian esittämisessä senaatille. Aiemmin oli jo noussut esille kenraalikuvernööri Mensikovin kirjelmä vuodelta 1849, jossa pohjustettiin hevosrautatietä Turkhaudasta Helsinkiin. Yksityinen ratahanke jäi kyseisen selvityksen jalkoihin ja myöhempi toteutus jäi sittemmin muun muassa puolustuksellisista syistä valtiovallalle.

 

  Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Lars
   Gabriel von Haartman, kuvattu 1857-1859.
   Valokuva: Finna

Ei ollut sitä paitsi täysin selvää, että rata ensiksi rakennettaisiin sisämaahan eikä Pietarista Viipuriin. Vapaaherra von Kothenin kyseinen ehdotus ei kuitenkaan edennyt. ”Hänen hirmuisuutensa”, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli Suomen suuriruhtinaskunnan ”pääministeri” sekä samanaikaisesti senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö 1841–1858 Lars Gabriel von Haartman toivoi myös yhteyttä Pietariin. Itäinen sota ja puolustustarpeet kaatoivat tuossa vaiheessa Pietarin radan. 1857 päädyttiin erinäisten vaiheiden jälkeen radan rakentamiseen Helsingistä Hämeenlinnaan, mistä kenraalikuvernööri Berg aikailematta ilmoitti jakavansa suunnitelman senaatille; rakennustöiden kerrotaan alkaneen jo kesällä 1857 viiteen eri ratajaksoon eli piiriin jaettuna. Jo tuossa vaiheessa alkoivat myös suunnitelmat radan jatkamisesta Tampereelle.

Ratahankkeella oli luonnollisesti vastustajansa, joista huomattavimpia lienee ollut senaattori Furuhjelm, jonka mukaan pääkaupungin ruokahuollon tehostaminen ja kyytivelvollisuuden keventäminen eivät käyneet perusteluiksi tällaiselle investoinnille. Hän piti maata liian kehittymättömänä rautateitä varten. Tavara- ja matkustajaliikenteen laskelmat olivat hänen mukaansa liioiteltuja. Rautateiden sijaan oli edistettävä maan laajojen soiden ja rämeiden ojittamista ja kuivaamista hallan torjumiseksi. Rautateitä parempana vaihtoehtona Furuhjelm piti Päijänteen ja muiden suurten vesistöjen yhdistämistä mereen. Häntä kannattivat senaattorit Hisinger, Federley ja Cronstedt.

Jalkaväenkenraali, kreivi, kenraalikuver-
nööri Fredrik Wilhelm Rembert Berg,
valokuvattu 1860-luvun alussa
valokuva: Finna

Kenraalikuvernööri Berg puolusti näkemyksiään rautatien hyödyllisyydestä maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden lisäksi strategisilla syillä. Lopulta ratahanke voitti äänestyksen. Merkillepantavaa oli, että keisarin 20.2./4.3.1857 vahvistamassa käskykirjeessä Helsingistä Hämeenlinnaan rakennettava rautatie oli alun alkaenkin pengerrettävä kahdelle kiskoparille, vaikka toistaiseksi asennettaisiin vain yksi. Tähän merkittävään yksityiskohtaan työvoimakustannusten, työvoimapulan yms ohella palattiin myöhemmin kauhisteltaessa hankkeen kohonneita kustannuksia, joista vastasi määräyksen mukaan Suomi. Vertailukohtana ollut ruotsalainen rata oli ainoastaan yhtä kiskoparia varten.

Tässä en ole luettellut kaikkia prosessissa vaikuttaneita henkilöitä. Sen tiimoilta esittäytyivät varmaankin liki kaikki aikakauden merkittävät henkilöt; esimerkiksi Snellman vertasi rautatien kustannuksia Saimaan kanavaan ja kannatti ensin mainittua, koska hänen mukaansa neljän peninkulman kanava oli tullut maksamaan kolme miljoonaa ruplaa kymmenen peninkulman radan Helsingistä Hämeenlinnaan maksaessa puolitoista miljoonaa sisältäen lisäksi veturit, vaunut ynnä muut.

Alussa lainattu Topelius puolestaan riiteli Viborg-lehden päätoimittajan K. J. Qvistin kanssa rata- ja kanavointihankkeista siten, että Qvist ajoi Saimaan kanavan jälkeen lisää vesirakennusta peläten ratahankkeiden tärvelevän ja estävän uusia kanavointitöitä. Lisksi Qvist katsoi rautatien ohjaavan tulevaa väestökehutystä antaen pääkauåungille tarpeettoman suuren kehityssysäyksen muuhun maahan nähden. Kanava puolestaan kehittäisi Viipuria.

Tämän enempää tässä yhteydessä ei ole syytä avata rautatien taustoja, vaan palataanpa alkuvuoteen 1862. Suomeen jo lokakuussa 1860 tuotu veturi tosin oli jo ajanut radalla elokuussa 1861. Höyryvaunujen kerrottiin porhaltavan jo syyskuussa 1861 Töölönlahden yli, mutta ensimmäinen juna höyrysi Hämeenlinnana 31. tammikuuta 1862 mukanaan arvovaltainen matkustajajoukko, joka oli aloittanut matkansa Helsingistä aamukuudelta matkaten vaunuissaan halki lumisateen. Hyvinkäällä seisahduttiin aamupalalle asemaravintolassa. Skoolaus ja shampanjapullojen pauke jatkui sittemmin Hämeenlinnassa. Maammelaulu kajahteli ja juhlapuheita pidettiin.

Nainen Hämeenlinnasta oli sanoittanut juhlallisuuksien yhteydessä lausutun runon, jonka loppusäe iskostui osanottajien mieleen:

”För frihet, ljus och framtidshopp. Den stängda port slå opp.”

  Hämeenlinnan vanha, vuonna 1918 tuhoutunut rautatieasema.
  Valokuva: wikimedia commons.

Kun kutsuvieraat olivat saaneet kokea höyryhevon, koitti rahvaan aika vihdoin 17. maaliskuuta 1862. Alun innostus tosin ei kestänyt kauan, sillä sanomalehdissä alettiin pian valitella huonosti suunniteltua aikataulua ynnä muutakin. Tässä yhteydessä voinemme antaa taas puheenvuoron Zacharias Topeliuksen Mirabeau tädin kertojalle:

”Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin miljoonien muiden , jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäki nähneet maisemien ja metsien ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. - - - Kummallinen kulku, vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma, pimeys ja ikkunanulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä, yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme jääneistä , sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät hyljännyt – kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti - - -”

Tätä tekstiä voivat Juhani Ahonsa lukeneet verrata teoksen Rautatie kuvaukseen, jonka Aho laati nelisen vuotta Topeliuksen jälkeen.

”Yhä kiihtyi kulku, metsöt, ja maat vilisi silmissä, kun ikkunasta katsasti...välistä se viheltää hiukasi, että selkäpiitä karmi...ja siloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen...”

Juhani Aho laati Rautatien ensimmäisen käsikirjoituksen 1884, mutta rataosuus Kajaaniin valmistui vasta 1902. Hämeenlinnan-Tampereen ja Toijalan-Turun radat valmistuivat 1876, Tampere-Vaasa rakennettiin 1879-1883, joten voimme arvailla, miltä rataosilta kirjailija vaikutelmansa oli ammentanut sijoittaakseen Lapinlahdelle.

 

 Alussa ihmiset valittivat muun  muassa huonosta tiedottamisesta ja varsinkin siitä,
että käytettiin yksinomaan ruotsia. Selityksenä on joskus käytetty valmistelujen
kiirettä. Joka tapauksessa kevään ja kesän aikana rautatieyhtiö alkoi säännöllisesti
ilmoitella muun muassa aikatauluista.
Kuvassa ilmoitus sanomalehti Hämäläisessä 20.6.1862.

  

Hämeenlinnalaisittain ei ehkä niin mairittelevastikaan, mutta ilmeisen kuvaavasti Topeliuksen tarinassa saavutaan Hämeenlinnaan.

”Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen , jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.

-   Onpa täällä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkin yltään, - Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamm ehevosia? 

-   Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.

-   Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.

-   Ruokaa on kaupungissa.

-   Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...

-    Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.

-   Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.

Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet Sortavalassa.

-   Sen kyllä ymmärrän – sanoi isä – että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.

-     On, ravintola on kaupungissa.

-     Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?

-     Virstan päässä.

-   Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?

-    Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.

-    No mikä tässä sitten on?

-    Asemapäällikön asunto.

-    Antakaa anteeksi. ”

Sanomalehti Hämäläinen kertoi 15.8.1862 rautatien edellisen
heinäkuun tulonmuodostuksesta. Summat ovat ruplina ja 
kopeekkoina.

Tässä kuvataan tilannetta saavuttaessa Hämeenlinnaan rautatien alkuaikoina, jolloin asema oli varsin etäällä pienen keskustan itäpuolella. Mainittakoon kuitenkin, että olivathan asemarakennukset Helsingissä, Tikkurilassa ja Hämeenlinnassa sentään rakennettu kivestä, vaikka alun perin kaikki asemarakennukset oli ollut määrä tehdä puusta. Itse asiassa radan valmistuttua kohonneita kustannuksia kauhisteltaessa Hämeenlinna erottui Helsingistä, jossa oli jouduttu vaativiin ja kalliisiin kallioleikkauksiin ja pengerrystöihin. Oli tosin Hämeenlinnankin ympäristössä ollut suoalueita Kontilassa ja Turengissa sekä rämeitä Harvialassa ja Kautolassa, mutta niiden kustannukset olivat silti olleet pienempiä kuin Helsingissä.

 

Tässä osa Suomen yleiskarttaa 1866-1873, Sektion af Karta öfver Finland, jossa näkyy ratalinjan kulku.
Tässä kartassa näkyy jo vuonna 1876 valmistunut rata Tampereelle. Kutsivieraita tosin oli ilmeisesti
ajellut Tampereelle jo edellisen vuoden lopulla.
Kuva: Vanhakartta.fi

Emme kuitenkaan nyt jätä Topeliuksen Mirabeau tädin sukulaisia neuvottomiksi Hämeenlinnan asemapäällikön asunnon kynnykselle, vaan seuraamme heitä rautatieaseman eteen.

”Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.

-   Huutakaa tänne ajuri!

-   Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.

-   Tottahan Hämeenlinnassa lienee enmmän kuin neljä ajuria.

-   On, välistä niitä on kuusi.

-    No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?

-    Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.

Me lähdimme jalkaisin astua tallustamaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.

-  Olkaa hyvä, antakaa meille huone! 

-   Ei ole yhtään tyhjänä. 

-  Mitä? Eikö yhtään? 

-  Salista lähtee kohta eräs herra. 

-  Olkoon menneeksi sali sitten.”

On siis vastoinkäymisiä matkalaisilla Hämeenlinnassa. Ravintolassa he tapaavat junamatkalla kohtaamansa herrasmiehen, joka suosittelee tutustumaan esimerkiksi kaupungin linnaan. Vaunujen tilaamisessa matkanteon jatkamiseksi on omat hankaluutensa. Aikaa kuluu seuratessa tapahtumia kadulla ja tarkastellessa salin sisustusta. Päivällinen sentään tulee.

Iltahämärissä matkalaiset saavat tyytyä vaunujen sijaan epämääräisiin kyytirattaisiin. Juomarahojana odottava palveluspoika hämmästelee, ettei herrasväellä ole omia vaunuja, koska kuulemma kaikilla matkustavaisilla on omat vaununsa. Koska perheen äiti kieltäytyy nousemasta arveluttaville rattaille, ravintolan isäntä suostuu viimein vuokraamaan vanhat vaunut. Niinpä matka kohti Pälkänettä alkaa melkoisilla vaununrämillä vastamäkeä puiston syrjää. Siitä mieleeni tulee varsin nykyinen Tampereentie Kaupunginpuiston reunalla. Maininta mäestä on sikälikin osuva, että muistelisin joskus selanneeni pöytäkirjoja, joissa käsiteltiin mainitulla maantiellä ilmeisesti nk, Pikku-Parkin kohdalla olleiden mäkien loiventamista. Ne lienevät aikanaan jonkin verran jyrkempiä olleet.

Jätämme siis Topeliuksen matkaan laittamat ihmiset jatkamaan taivaltaan. Vuosi 1862 oli keskeisenä etappina uuden ajan koittaessa yhdessä elinkeinivapauden (1879) kanssa kaupunkiimme. Sinänsä käsityöläisten määrä kaikkinensa nousi hetkellisesti ennen vuosien 1866-68 nälkävuosia, mutta toisaalta kokonaisia ammatteja katosi tai muuttui toisenlaisiksi. Kaupungista katosivat vähitellen esimerkiksi hattumaakarit, vaunumaakarit, valurit, tynnyrinntekijät, värjärit ja hanskamaakarit. Suutareista tuli joko kenkäkauppiaita tai pelkän korjaustyöntekijöitä ja kellosepän työt muuttuivat samantapaisesti. Kuparisepät muuuttuivat läkki- ja peltisepäntöihin. Sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Kirjansidonta liittyi kirjapainotyöhön.

Vaikkei rahvas sitä kenties heti maaliskuussa 1862 täysin kokenut, aika oli muuttamassa Hämeenlinnaakin peruuttamattomasti. Hyvin pian koitti pienen kaupungin kulttuurielämässäkin varsinainen kulta-aika, jolon kiskot toivat esiintyviä taiteilijoita Helsingistä siten, että samanakin ehtoona saattoi joskus olla peräti kaksi konsertti. Unohtaa ei sovi, että muihinkin tilaisuuksiin, kuten esim. ensimmäisiin virallisiin valtion raveihinkin aikanaan järjestettiin erikoisjuna tuomaan väkeä Helsingistä niin kuin Joenhiisi on taannoin kirjoittanut.

 

Sangen pian helsinkiläiset oppivat matkaamaan viettämään vapaa-aikaansa Hämeenlinnaan.
Kaupungin kulttuurielämä koki piristyksen. Tässä sanomalehti Hämäläinen kertoo jo 20.
päivänä kesäkuuta 1862 50 helsinkiläisen saapuneen edellisenä sunnuntaina kaupunkiin
huvittelemaan.

* * *

 

Lähteet ja luettavaa:

Juhani Aho. Rautatie

Esa Kahila.Hömeenlinnan käsityön historiaa

Oiva Turpeinen. Höyryllä Hämeeseen. Rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan

Z. Topelius. Talvi-iltain tarinoita 1. Mirabeau täti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia