Ensiaskelia sodan jälkeen

Toukokuun kuudentenatoista 1918 valkoisten paraati Helsingissä päätti seremoniallisesti sisällissodan. Vankileirien ja yleisen puutteen kautta kansallinen murhenäytelmä ei kuitenkaan ollut mitenkään ohitse. Hämeenlinnassa esimerkiksi Hämetär julkaisi pari päivää myöhemmin Hämeen läänin Lääninkomitean 17. päivälle päivätyn tiedonannon, jonka mukaan ”sattuneesta syystä saa Lääninkomitea täten ilmoittaa, että elintarvikelautakunnat eivät ole oikeutettuja antamaan yksityisille perunain osto- ja kuljetuslupia, paitsi jos perunat todistettavasti ovat kuljetusluvan anojan itse viljelemiä, sekä että aikaisemminkin annetut lupakirjat ovat menettäneet voimansa”. Oli koittanut raskas toipumisen aika

Valtuusto asetti komitean, jonka puheenjohtaja A. TH: Böök kuulutti viljelyspalstojen vuokraukseen halukkaita, etenkin vähävaraisia, ilmoittautumaan ennen tiistaita 21.5. entisessä Alasen talossa.

Heti valkoisten paraatipäivänä käynnistyivät Hämeenlinnassa asevelvollisuuskutsunnat. Hämettären mukaan 16.5. torstaina kävi kaikkiaan 212 miestä, joista määrättiin 40 varsinaiseen väkeen, 82 varaväkeen ja 100 hylättiin. Seuraavan päivän luvut olivat yhteensä 229 miestä, joista 40 varsinaiseen. 100 varaväkeen ja 89 hylättiin.

Koulujen vajaiksi jääneitä lukuvuosia pääteltiin. Samassa yhteydessä todettiin uusien oppilaiden sisäänpääsytutkintojen jäävän seuraavaan syksyyn.

Rengon kunnan Suojeluskunnan Esikunta julkaisi 18. toukokuuta kuulutuksen, jonka mukaan jokaisen kunnan asukkaan oli itse kunniasanallaan vakuutettava antaneensa oikeat tiedot hallussaan torstaina 23.6. kello 12 olevista elintarveaineista. Samalla oli ilmoitettava perheen silloinen jäsenluku. Kunkin talollisen oli otettava ilmoitukset vastaan alustalaisiltaan ja laadittava niistä luettelo toimittaen sen viimeistään perjantaina 24.6. Rengon Elintarvikelautakunnan kansliaan Sajaniemessä. Erikseen korostettiin ilmoituksen laiminlyönnistä koituvia petosrangaistuksia. Samalla ilmoitettiin elintarvikkeiden kuljetuksen kunnan rajojen ulkopuolelle kielletyksi ilman Elintarvikelautakunnan lupaa. Nälänhädän uhka oli todellinen.

Sekä Hämeen Sanomissa että Hämettäressä julkaistiin 18.5.1918 Elintarvikehallituksen voimakas vetoomus
kaikelle kansalle taistelusta uhkaavaa nälänhätää vastaan. Sota oli kenties ohitse, mutta koettelemukset
yhä jatkuivat.

Ilkka Teerijoki on hiljattain ilmestyneessä kirjassaan kuvannut sangen perusteellisesti Hämeenlinnan vankileirien aikaa. En yritäkään tässä kerrata sitä, mutta vilkaisu Hämeen Sanomiin lauantailta 8. kesäkuuta 1918 osoittaa heti etusivulla, että jotenkin erityistä aikaa kaupungissamme vietettiin. Vankileirin päällikkö Bruno Andersin haki ilmoituksella 35 reipasta ja tarmokasta miestä toistaiseksi sotavankileirin palvelukseen vartijaksi Palkkana tarjottiin 450 mk ja ruoka. Etenkin tuo ruoka oli luonnollisesti pula-aikana melkoinen etu. Luonnollisesti hakijoilta edellytettiin luotettavuustodistusta suojeluskunnalta. Mainittu 450 mk vastaisi rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan nykyrahassa 159,60 euroa. Saman laskurin mukaan työmiehen kesdkimääräinen tuntipalkka oli 1918 2,49 mk. Junalippu 2lk Helsinki-Hämeenlinna 1918 11,25 mk (2018 15,00 €).

Hiukan alempana samaisessa sanomalehdessä kaivataan kirjallisuutta sotavangeille. Luonnollisesti kyseessä ei ollut ihan minkälainen lukemisto tahansa, vaan kaikkien joilla oli hallussaan ”raamattuja, raamatun osia, uskonnollista tai hyvää kaunokirjallista kirjallisuutta, jota ei tarvitse, pyydetään jätämään nämä kirjansa sotavangeille jaettavaksi Kivikasarmin vankileirin kansliaan”. Myös rahalahjat kyseiseen tarkoitukseen olivat tervetulleita.

Hämeenlinnan sotavankileirillä oli myös erityinen kasvatusasiain johtaja Niilo Mustala, joka haki ilmoituksella ”heti suurempaa määrää asiaa harrastavia ylioppilaita ja kansakoulunopettajia” huolehtimaan vankienhenkisestä hoidoksi. Palkaksi mainitaan 650 mk kuussa. Ruoasta ei ole mitään mainintaa, joten suuremmasta markkamäärästä huolimatta todellinen ansio saattoi olosuhteista johtuen jäädä alle vanginvartijoiden.

Kuin hirtehisenä sattumana heti sotavankileirin ilmoitusten alla mainostaa tuotteitaan Uusi Ruumisarkkuliike Helin & K;l . Tietenkin sopii pohtia, tokkopa leirillä menehtyneitä arkutettiin. Puutteenalaisia menehtyi oletettavasti silti aitausten ulkopuolellakin. Kaikkien jo kohdattujen koettelemusten lisäksi levisi maahamme nimittäin nk. Espanjantauti, johon menehtyi väkeä [Espanjantauti Lahdessa]. 

Ilmoitukset Hämeen Sanomissa 18.5.1918 kertovat, kuinka elämä sodan jälkeen pyrki toipumaan.

Kesäkuun 15. 2018 kirjoitti Hämeen Sanomat, kuinka punaiset olivat Hämeenlinnasta paetessaan Mierolansillan. Samassa yhteydessä oli tuhottu kolme laivaa, lotja ynnä ampumatarvikkeita. Kesäkuun alussa vedestä oli nostettu tykki. Kyläläisille oli tullut touhua mainitun sotavälineen pesemisestä. Joessa oli kuulemma vielä kuularuisku eli konekivääri. Seuraavan kerran Mierolassa poiketessa taidankin pohtia, vieläkö siellä jossain lymyilee tuo vanha ase vai onnistuivatko etsijät sen löytämään?

Samassa lehdessä vedottiin jo kymmenien tuhansien vankileireillä viruneiden puolesta. Vaikka myönnettiin joukossa olevan myös törkeästi syyllisiä, huomautettiin aitojen taakse joutuneen tyystin syyttömiäkin ja niitä, jotka eivät ole käsittäneet tekojensa rikollisuutta. Huomiota kiinnitettiin niihin, jotka olivat täyttäneet punaisten joukossa inhimillistä velvollisuuttaan, kuten sairaanhoitajat. Lisäksi huomautettiin monia ajaneen tekoihinsa suoranaisen itsensä ja perheensä nälkäkuoleman uhan. Aseellista pakottamista punakaartiin ei sitäkään unohdettu mainita. Lisäksi todettiin kunnon työmiesten tarve yhteiskunnassa.

Viime päivinä Tornio on ollut uutisissa lähinnä kevään 2018 huipputulvien vuoksi. Sata vuotta sitten hämeenlinnalaiset saivat lukea lehdestään, että siellä haikailtiin vuoden 1917 oloja. Vaikka oli eletty suuren maailmansodan aikoja, lehden mukaan Tornio oli vielä edellisenä vuonna ollut ”kansainwälisen tawara- ja matkustajaliikkeen kauttakulkupaikkana, jonka vuoksi Torniossa wilisi wäkeä melkeinpä maailman joka kulmalta ja tawaraliike oli suurenmoinen”. Kesäkuussa 1918 Torniossa kuulemme ikävöitiin ”kilometrejä pitkiä tawarakasoja” rautatien varrelta. Kauttakulkuliikenne oli siirtynyt Etelä-Suomeen, ja Tornio oli hiljentynyt.

Me rauhallisen ja vakaan maan asukkaat tuskin kykenemme ymmärtämään sitä yhteiskunnan läpi käynyttä myllerrystä, jonka läpi vasta itsenäistynyt Suomi raahautui. Liian helposti silloisia tekoja ja tekijöitä arvostellaan nykypäivän lähtökohdista käsin.

* * *

Lähteet:

Hämetär 18.5.1918

Hämeen Sanomat 18.5.1918

Hämeen Sanomat 8.6.1918

Hämeen Sanomat 15.6.1918

Rengon verinen huhtikuu

Ymmärrettävästi täkäläistä sisällissodan muistelua ovat hallinneet tapahtumat niin Hämeenlinnassa kuin Hauhon, Lammin ja Tuuloksen suunnalla. Vailla veritekoja ei säästytty silti Rengossakaan, sillä 4. toukokuuta tiesi Hämeen Sanomat kertoa tapahtumista tuossa pitäjässä.

Verinen käänne tapahtui huhtikuun puolivälissä. Lauantaina 13. päivänä saapui Rengon Oinaalan Kuusivaaran taloon kaksi Hämeenlinnan ”tiedusteluosastoon” kuuluvaa miestä nimeltään Roos ja Nuutinen. Näistä jälkimmäinen meni sisälle uhaten oitis kiväärillään Kuusivaaraa ja luvaten säästää tämän hengen, mikäli Kuusivaara allekirjoittaisi sanellun pöytäkirjan. Niinpä Nuutinen saneli pöytäkirjan, joka olisi muka pidetty kokouksessa Ali-Hakkolan talossa kahdeksan päivää aiemmin. Tuossa väitetyssä kokouksessa olisi suojeluskunta herätetty uudelleen eloon. Puheenjohtajaksi merkittiin opettaja Santalahti ja kirjuriksi Kuusivaara. Kuusivaaran allekirjoitettua paperin Nuutinen väärensi Santalahden nimen. Sitten hän alkoi jälleen tähtäillä toista aseellaan, mutta uhattu onnistui pakenemaan ulos ja rakennusten taitse metsään saaden laukauksia peräänsä.

Kuusivaarasta asemiehet menivät Uudenkylän koululle etsimään opettaja Santalahtea, joka viime ajat oli piileskellyt asuntonsa ylisillä. Kauniisti puhumalla kaksikko sai opettajan vaimon kutsumaan miehensä kuitenkin alas. Niinpä opettaja saapui keittiönsä portaille, mihin punaiset tämän ampuivat 6-7 laukauksella.

Seuraavana oli vuorossa kanttori Salorannan asunto. Siellä kyseltiin yhtä tämän pojista. Etsitty sattui olemaan tallissa ja huomasi vaaran. Pelastukseksi koitui tallinluukku, josta pääsi metsään. Tallinovi sen sijaan kärsi useista laukauksista.

Sitten haettiin kauppias Kustaa Kyläkalliota, jota vaadittiin ulos. Tämän pannessa vastaan punaiset turvautuivat väkivaltaan. Kauppias raahattiin läheiselle pellolla ja kävelytettiin siellä edes takaisin sopivan ampumamatkan löytämiseksi. Ruumis raahattiin kalustovajaan ja sen suu täytettiin kalkilla.

Miehet majoittivat yöksi ”elintarvikepäällikkö” Lehtosen luo. Sieltä Nuurinen ja eräs paikkakunnalla oleskellut salolainen lähtivät aamulla jälleen liikkeelle. Ensin oli vuorossa Oinaalan Markkulan talo, missä isäntä pakotettiin ylös vuoteesta ja ammuttiin oitis pihalle. Kiireellä matka jatkui Ali-Hakku[?]laan. Siellä isäntä oli jo tietoinen kauhutöistä ja oli juuri viemässä viimeistä hevostaan piiloon. Hänet ammuttiin tallin ovelle.

Murhatöiden johdosta Rengon punaiset eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin. Jälkikäteen tarkastellen voi lukija toki pohtia, olisiko paikallisilla ollut mahdollisuutta pahemmin vastustellakaan tapahtumia joutumatta vastavallankumouksellisten kirjoihin. Onhan myöhemmin tunnettua, että niin punaisella kuin valkoisellakin puolella mellasti pitäjästä toiseen kulkevia kuolemanpartioita. Tietenkin Hämeen Sanomien julkaistessa juttunsa sangen tuoreeltaan heti toukokuun alussa moinen toimettomuus vaikutti varmaan erittäin raskauttavalta.

Murhatyöt eivät vielä päättyneet, vaan huhtikuun kuudentenatoista murhattiin Rengossa talollinen K. Juppala tullessaan myllystä. Tapahtumapaikka sijaitsi punaisten vartiopaikan lähellä Ahoisten ja Oinaalan välillä. Juppalan murhaajan punaiset kuitenkin ampuivat.

Huhtikuun 11. päivästä lähtien Renkoon alkoi saapua pakolaisia. Seuraavat kaksi viikkoa pitäjä olikin jatkuvasti pakolaisleirinä. Kulkijat majoittuivat taloihin ja Hämeen Sanomat kertoo heidän ryöstelleen kaiken irti saamansa. Silloisissa maailmanlopun ja kuolemanpelon oloissa sellaista epäilemättä tapahtuikin.Varsinkin naiset kuulemma ryöväsivät häikäilemättömästi. Matkaan lähtivät niin kullat kuin hopeat, vaatetavarat, elintarpeet, rehut, hevoset ja ajoneuvot. Kerrottiin paikoin, ettei asukkaille jäänyt muita vaatteita kuin päällään olleet. Viimeistä päivää paikkakunnalla ollessaan jotkut pakolaiset veivät kahdelta emännältä kengätkin suoraan jaloista. Rengon säästöpankki ryöstettiin, kassakaapit rikottiin ja kirjat hukattiin. Murhatun opettaja Santalahden asunto rosvottiin tyystin. Karu kohtalo oli myös meijerin 16000 markan kassalla.

Puhelinasemallakin riehuttiin ja sentraalikone kannettiin perunakuoppaan. Punaisten aikomuksena oli räjäyttää kirkko ja polttaa talot, mutta kiire lähtö esti moiset puuhat. Renkoon oli kerääntyneenä kaikkiaan parisen tuhatta punaista päällikkonään Pitkänen -niminen mies. Rengossa toimitettiin myös pakko-otto 50 miehelle, jotka lähetettiin Riihimäelle. Pakkovärvätyt eivät kuitenkaan ehtineet sinne perille. Osan heistä onnistui pakenemaan kivääreineen antaen alun Rengon nummikaartiksi kutsutulle suojeluskunnalle.

Punaiset lähtivät Rengosta 27. huhtikuuta. Edellisenä yönä olivat saksalaiset puhdistaneet Kosken sillan juoksuhaudat. Punaiset valtasi ankara pakokauhu, mitä kasvatti myös nummikaarti aloittamalla samalla metsien haravoimisen saaden 20-30 vankia. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina oli vuorossa nummikaarti marssi kirkolle valkeat nauhat hihoissaan ja torvisoittokunta edellään. Paikalle saapui myös pienehkö saksalainen joukko-osasto saaden seki osakseen torvisoittokunnan tervehdyksen. Sittemmin tuli vielä Teurolta Uudenmaan rakuunaosasto kersantti Lehtosen ja korpraali Deschin johdolla.

Toukokuun neljäntenä Hämeen Sanomat totesi olojen alkavan olla Rengossa jälleen rauhalliset. Sisällisodan aikanen mellastelu murhatöineen jätti tälläkin paikkakunnalla epäilemättä syviä haavoja ihmisten mieliin. Tämä on muistettava arvioitaessa sodan loppuselvityksiä.

* * *

Lähde:

Hämeen Sanomat 4.5.1918

Punavalta Vuohiniemellä

Opettaja Heikkilä vastaan punakaarti

Sisällissodan jälkeen sanomalehti Hämetär oli mukana ruotimassa kuluneiden kuukausien tapahtumia. Erittäinkin yksi seutukunta nousi heinäkuun alussa esille. Se oli Hattulan Vuohiniemi.

Syntilistaa alettiin lehden jutussa vatvoa toteamalla, että ”tuskin löytyy paikkakuntaa Wuohiniemen weroista siinä prosenttiluwussa, jolla mitataan kansamme osanotto äskeiseen punawaltaan”. Punaisiksi väitettiin ainakin 90 prosenttia väestä, joskin tunnustettiin osa sangen ”vaaleahtawiksi”. Tuon seikan todettiin ajaneen ihmiset erityisen vainon alaisiksi. Kansakoulunopettaja Heikkilän kertomusta esiteltiin esimerkkinä punaisten ilkitöistä.

Jo marraskuun suurlakon aikana [puna]kaartin valiojoukon sanottiin käyneen koululla vaatimassa opettajaa koululakkoon tämän moiseen suostumatta ”sellaisten waatimusten tähden”. Kaarti piti kokouksen ja lähetti pöytäkirjan otteen, jossa todettiin, ettei opettaja Heikkilä ollut tuonut esille pätevää syytä olla lakkoon yhtymättä. Siksi opettajaa vaadittiin koulu heri sulkemaan. Kun Vuohiniemen punakaartia vaadíttiin asevoimin se tekemään, paikallinen kaarti vastasi ilmoittamalla olevansa kykenemätön moiseen.

Punaiset eivät tietenkään vastaukseen tyytyneet, vaan asia vietiin Sattulan työväenyhdistykselle ja Helsingin lakkokomitealle. Kyseltiin, mitä pitäisi tehdä opettaja Heikkilälle. Saadusta vastauksesta ei ollut tietoa. Paavolaksi kutsuttu opettaja mainitaan osallisena punaisten toimintaan hänen välitettyään heidän viestejään.

Seuraavana ahdistelujenj kohteeksi joutui Vuohiniemen kirjastoseura, koska sillä oli rahavaroja puolitoista sataa markkaa. Punakaarti havitteli tuollaista rahamäärää. Jälleen oli Heikkilä kaartia vastassa. Heikkilän toimesta tulivat kaikki punaiseen vivahtavatkin erotetuiksi seurasta. Rahavarat jäivät sellaisen henkilön haltuun, joka ei ilmaissut sen olinpaikkaa tiukoista vaatimuksiata huolimatta.

Suurin viha opettaja Heikkilää kohjtaa nousi vuodenvaihteessa. Lopen Topenon kansakoulusta virkavapaalla ollut opettaja Paavola saarnasi uudenvuodenyönä asiaansa. Puheen sisällöstä jutun Hämettäreen kirjoittaneella ei ollut tietoa, mutta puhetilaisuuden seurauksena Paavolan kannatus vasemmistopiireissä kohosi. Hänen pyrkimystensä tiellä vaikutti alinomaa seisovan Heikkilä.

Vallankumouksen koittaessa Paavola julisti kaiken vallan kouluissakin kuuluvan yksinomaan punakaartille, Ylihallitusta ei ollut. Tarkastajista oli päästy, ja kaarti määräsi kaikesta. Heikkilän kimpuun käytiin toden teolla. Asetarkastus ei tuottanut toivottua tulosta, mutta Heikkilän paheksunta moisen vuoksi pantiin merkille. Koska Heikkilä oli paikkakuntalaisten kehotuksesta hankkinut useita nelikoita silakoita elintarvikelautakunnan luvalla jaettavaksi paikkakuntalaisille, kaarti tahtoi ne itselleen. Helmikuun 6. pnä saapui parikymmentä kaartilaista silakoita takavarikoimaan. Tuolla kertaa Heikkilän vastalauseet takavarikosta saivat kaartin luopumaan aikeistaan palaten kuitenkin viidentoista minuutin kuluttua uudestaan kesken koulutunnin. Heikkilä vastusteli edelleen, mutta lupasi antaa silakat, mikäli niistä maksetaan. Sitä kaarti piti pilkantekona.

Tilanne kehittyi entistä ikävämmäksi koululasten itkiessä täyttä kurkkua ja opettajan selittäessä, kuinka väärin punakaartilaiset toimivat. Lapsetkin pyysivät opettajaa lähtemään luokasta silakoita antamaan, jottei häntä olisi luokkaan ammuttu. Punaiset eivät hellittäneet, vaan kaksi vahvaa miestä komennettiin kantamaan opettaja katederilta alas ja raahaamaan ulos. Opettajan oli täytettävä erään oppilaan kelkka silakoilla. Huonossa kelissä opettajaa hoputettiin asein. Tuolloin ei enempää vaadittu, mutta häntä ilmeisesti koetettiin saada tekemään jotain raskauttavaa.

Helmikuun yhdeksäntenä tultiin taas opettaja Heikkilän luokse, jälleen kesken koulutyön. Tuolla kertaa hänet otettiin mukaan. Päämääräksi paljastui Hämeenlinna. Vastaavan kohtalon saaneita oli toki muitakin. Heikkilän syytteiksi kirjattiin:

1. Marraskuun suurlakossa ei opettaja Heikkilä sulkenut Vuohiniemen koulua, vaan uhmaili.
2. Opettaja Heikkilä on estänyt hätäaputöiden järjestämisen Vuohiniemellä.
3. Opettaja Heikkilä on jakanut koululapsille ”Työmiehen isänmaa” nimistä kirjaa.
4. Opetaja Heikkilä on koululapsille puhunut: pian tulee lahtarit ja tappaa kaikki punakaartilaiset, joten heistä pian pääsemme.

Heikkilä todettiin vielä suullisesti vaaralliseksi vastavallankumoukselliseksi, joten häntä vaadittiin eroamaan Vuohiniemen koulun opettajan toimesta. Pari päivää myöhemmin esiteltiin uusi rankaisuvaatimus, jossa Heikkilän oli tuomittava ”ainaiseksi wirkansa menettäneeksi sekä 48 tunnin kuluessa poistumaan Hattulasta, jotta sijaisopettajan asema olisi turwattu”. Mainituksi sijaisopettajaksi oli nimetty valtakirjalla Paavola. Heikkilää pidettiin yhdeksän vuorokautta Hämeenlinnan raatihuoneella ennen kuin hänet laskettiin vapaalle jalalle odottamaan, kunnes Hattulan vallankumousoikeus oli määrä saada kuntoon ja asia lopullisesti päätetyksi.

Heikkilän palkka maksettiin helmikuun 8 päivästä Paavolalle. Samoin koulun paloöljy oli annettava Paavolalle. Toki Heikkilä valitti tarkastajalle kokemastaan vääryydestä. Vallankumousoikeus vaatikin maaliskuun 18. pnä Paavolan poistettavaksi, mutta ehdotti Heikkilä palkan 5 viikon virkasulun ajalta pidätettäväksi vallankumoukselle ja toteutti uhkauksensa. Tämän oletettiin johtuneen siitä, ettei Heikkilä ollut suostunut ottamaan tarkastajalta sos. dem. opettajaliiton jäsenkirjaa.

Opettaja Heikkilän koettelemukset eivät suinkaan olleet ohitse, vaan väsymättä punaiset etsivät keinoja raivatakseen hänet tieltä. Mielivaltaisuuksien kiihtyessä tultiin lopulta tilanteeseen, jossa punaisten johtomiehet päättivät, että ”heti on 5 miestä Renkajärven rannalta tapettawa.” Asian sattui kuulemaan eräs valkoisia kannattanut poika, joka oivalsi heti, keitä tarkoitettiin. Joukossa oli myös opettaja Heikkilä. Tappotuoimion saivat siten asianomaiset huhtikuun 15. pnä tietää lukuunottamatta matkoilla ollutta työnhohtaja Silwoa. Miehet pakenivat metsään, jossa viettivät kaksi viikkoa.

Hämeenlinnasta lähetettiin yhdeksän miestä etsimään karkureita metsistä. Käskynä oli tappaa etsityt oitis soihin. K. Peuran omistamassa Paavolan talossa pidettiin kotietsintä yöllä. Talonväki herätettiin ampumalla. Perusteellisista etsinnöistä huolimatta karkureita ei löydetty. Koululla ei sen enempää tiedetty miehistä kuin arveltiin niiden lähteneen pois, ”ehkä Tyrwäätä kohti”.

22. huhtikuuta päätettiin koululla olleilta rouva Heikkilältä ja neiti Heikkilältä sekä neiti Nikanderilta ottaa selvyys paenneiden olinpaikasta. Kuulusteltujen oli mahdotonta tietää vastausta. Vartioituina heillä ei ollut yhteyttä karkureihin. Kuulustelut olivat joka tapauksessa tiukat ja sitkeät. Yksitellen heidät vietiin koulun vintille. Kun rouva Heikkilä ei kyennyt kertomaan miehensä olin paikkaa, hänen päänsä peitettiin. Huolimatta peitteestä hän saattoi erottaa, kuinka kivääri ojennettiin häntä kohti. Pettyneenä kuulustelija komensi rouvan komeroon. Nikanderista punaiset eivät kostuneet sen enempää, joen palasivat vielä rouva Heikkilän luokse laihoin tuloksin. Ampumisella uhkaaminen ei tehonnut, vaikka ase laukesikin aivan ohimon vierestä. Sitten Nikanderin annettiin turhaan luulla rouva Heikkilän kuolleen, joten hänet komennettiin toiseen vinttikomeroon. Hänen päänsä ylitse ammuttiin. Hetkeksi taintuneena hän havahtui myöhemmin neiti Heikkilän itkuun tämän joutuessa piinattavaksi.

Heikkilän tytär osoitti yhtä suurta taipumattomuutta kuin toiset naiset, joten punaiset uhkasivat sitoa hänet puuhun ja hakata kuoliaaksi. Hän riuhtoi kuitenkin itsensä irti, eikä punaisten sisu lopulta kestänyt toteuttaa uhkaustaan. Kuulustelut jäivät tuloksettomiksi. Etsintöjä jatkettiin metsissä. Ryöstetyksi tuli elintarpeita, vaatteita, polkupyöriä ynnä muuta. Karkurit uhattiin alituisesti tappaa näiden ilmaantuessa esille. He tulivat ihmisten ilmoille kuitenkin vasta Hämeenlinnan antauduttua saksalaisille, ja punaiset päätyivät vuorostaan tuomiolle. Tällaisten tarinoiden alkaessa ilmestyä julki yhdessä eri osapuolten omakohtaisten kokemusten kanssa ei ole ihme, että sisällissodan vaiheiden ja lopputuleman käsittely on ollut vuosikymmenten vaiettu, vaikea prosessi.

* * *

Lähde:

Hämetär 2.7.1918

Koleraa ja muotihattuja

Toisinaan arkistoja selatessa huomio kiinnittyy tarinaan, joka ei jätä rauhaan. Olen aina ollut kiinnostunut kuulemaan ja lukemaan elämäntarinoita ja välähdyksiä niistä ihmisistä, jotka ovat aikanaan astelleet samoilla kaduilla kuin me.

Vasemmassa kuvassa keskellä sorvarimestarin leski Amanda Hambom (o.s. Saxelin), myöhemmin Ikonen,
Albert Hambom (s. 25.11.1865 ja k. 1914 Helsingissä Postihallituksen Tiliosaston ylireviisorina)
ja oikealla Linda Hambom (s. 22.9.1864 k. 29.10.1941). Oikeassa kuvassa Linda Hambom aikuisena.
Kuvat Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Täytyy myöntää, että etsiessäni käsiini Hämeenlinnan Käsityöläisten ja tehtailijain yhdistyksen arkiston tavoittelin tuollaista häivähdystä ihmisistä. Voimme yhä nähdä jopa Hämeenlinnassa joitakin 1960- ja 1970-luvun betonielementtivimmasta säästyneitä rakennuksia. Aivan uusimman liikekeskuksen vieressä nököttää pieni hautausmaa kivineen. Käsityöläisyys ja kauppa on hallinnon ohella ollut kaupungin perustehtävä alusta asti.

Yhdistyksen merkittävä toimintakenttä oli alkeiskoulutuksen järjestäminen. Kun nk. sunnuntaikoulut oli lakkautettu ja käsityöläiskoulut perustettu, tuli varmistaa viimeksi mainittuihin pääseville lain vaatimat ylemmän kansakoulun läpikäyneen taidot. Koska sellaisia vielä tuolloin läheskään kaikilla käsityöläisoppilailla ei ollut, täytyi käsityöläisyhdistyksen järjestää valmistavia luokkia maaliskuun 2 pnä 1890. Ongelmatonta koulutus ei ollut, sillä läheskään kaikki oppilaat eivät viihtyneet koulussa, jonka kahdella luokalla järjestettiin opetusta niin äidinkielessä, laskennossa, oikeinkirjoituksessa, kaunokirjoituksessa kuin piirustuksessakin. Etenkin maalaiset kutsuivat lapsensa toisinaan kotiin maatöihin. Lisäksi useita oppilaita kohtaan oli syytä ryhtyä kurinpitotoimiin.

Toiminnasta ilmenee pöytäkirjojen perusteella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oleellinen toiminta kisällien ja aloittelevien käsityöläisten opintomatkojen rahoittamisessa apurahoin. Useamman kerran myönnettyjä varoja jouduttiin perimään takaisin erinäisten syiden takia. Toisinaan matkalaisten vastoinkäymiset johtuivat täysin hallitsemattomista tapahtumista maailmalla. Niin myös eräässä tapauksessa kesällä 1894.

Linda Hambomin stipendianomuksen alku.

Heinäkuun 24 pnä 1894 pidetyssä Hlinnan Käsityöläisten ja Tehdastelijain yhdistyksen kokouksessa muuan neiti Linda Hambom ilmoitti, ettei ollut voinut käyttää saamaansa stipendiä säädetyllä tavalla, koska matkalla Ruotsiin von Döbeln -nimisen laivan oli täytynyt Turun ja Tukholman välillä jäädä karanteeniin puhjenneen koleran vuoksi. Päästyään viimein Tukholmaan hän ei voinut saada työpaikkaa. Toisista lähteistä on ilmennyt, etteivät ruotsalaiset sallineet karanteenissa olleiden ryhtyä perillä töihin. Luonnollisesti yhdistys suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta ohjeisti asianomaista stipendiaattia matkustamaan uudestaan Ruotsiin. Myöhemmin elokuussa hän suostuikin lähtemään uudestaan.

Kolerakaranteenista kirjoitettiin laajasti eri sanomalehdissä. Jo tuossa olisi pienen elokuvan tai kirjan aihe. Jotenkin
näen usein silmissäni pikkukaupungin modistin reelingin ääressä pohtimassa, kuinka stipendimatka lopulta päättyykään.

Döbelnin matkustajalistaa, jossa näkyy
myös neiti Hambom.
Hufvudstadsbladet 10.7.1894

Jotenkin olen tavan takaa nähnyt silmissäni tuon von Döbeln -aluksen lähtemässä koleran riivaamasta Pietarista matkalleen kohti Tukholmaa. 2. heinäkuuta 1894 se jatkoi Helsingistä Hankoon ja Turkuun. Lähdettäessä Turusta mukana oli 116 matkustajaa ja 31 miehistön jäsentä. Kyseinen alus oli vakiinnuttanut asemansa Pietarin ja Tukholman välisessä liikenteessä. Muun muassa kuuluisa madame Kollontai [s. 31.3.1872], tuleva Neuvostoliiton suurlähettiläs Ruotsissa, kertoo muistelmissaan tehneensä kuusitoistavuotiaana ensimmäisen matkansa Tukholmaan juuri von Döbelnillä. Vuoden 1894 koleraepidemiassa Suomi selvisi sangen vähällä lähinnä edellisten koettelemusten opettamana. Ruotsalaiset kuitenkin suhtautuivat vakavasti idästä maahansa pyrkineisiin aluksiin. Döbeln oli ainoastaan yksi Tukholman ulkopuolelle Fejan saaren karanteeniin päätyneistä laivoista. Ruotsinkieltä taitavat voivat lukea tapauksesta tästä ja tästä. Vaikka suomalaisten matkustajien todettiin jälkeen päin pysyneen ilmeisen terveinä, tilanne oli vakava. Täysin kuolemantapauksilta ei säästytty, sillä muuan englantilainen, Mr Thomas Bleiben Englannin Birminghamista, sai hautakiven saarelle.

Olin jo aiemmin törmännyt Linda Hambomin nimeen tutustuessani vuonna 1911 painettuun oppaaseen Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet ynnä joulun alla 1914 Hämettäressä olleeseen esittelyyn kaupunkimme kauppaliikkeistä. Tuolloin muistettiin mainita Hambomin myyneen muotiliikkeensä Anni Martinille. Kolera tai vaikeudet opintomatkalla eivät siis estäneet tuota modistia perustamasta omaa muotiliikettä. Vaikka parisen vuotta emminkin tutkia lähemmin tapausta olen siis nyt jonkin verran selannut arkistoja löytääkseni lisää mainintoja tästä henkilöstä.

Linda Amanda Hambom syntyi 22.9.1864 sorvarimestari Johan Ludvig Hambomin ja Amanda Hambomin (o.s. Saxelin, myöh. Ikonen) tyttärenä. Hänen vuotta nuorempi veljensä Albert päätyi lopulta Helsinkiin Postihallituksen Tiliosaston ylireviisoriksi kuollen jo vuonna 1914. Sorvarimestari-isä oli syntynyt vuonna 1835 Helsingissä, mutta käynyt opin Hämeenlinnassa, joka kuului Helsingin sorvarien ammattikuntaan. Toimittuaan ensin Helsingissä sorvarimestari Hambom siirtyi Hämeenlinnaan saaden 22.4.1866 lainhuudon maalari Karl Johan Lagermanilta ostamaansa taloon tontiin nro 20. Se sijaitsi Saaristenkadun ja Prykikadun (nykyinen Palokunnankatu) risteyksen koilliskulmassa. John Ludvig Hambom kuoli kuitenkin jo tammikuussa 1868. Leski Amanda meni uusiin naimisiin 27.8.1875 räätäli Matti Ikosen kanssa. 

Hämeenlinnan Käsityöläis- ja Tehtailijainyhdistyksen arkistosta löytyy Linda Hambomin stipendianomus vuodelta 1893. Sen liitteenä olevasta Amanda Ikosen lausunnosta ilmenee, että ”tyttäreni Linda Hambom on monen vuoden ajan eli lapsuudesta alkaen työskennellyt olkiteollisuuden alalla ja päättäen siitä että on yleisesä näyttelyssä saanut palkinnon hyvällä menestyksellä, jonka puolueettomasti todistan”. Tähän asti en ole löytänyt todistusta palkinnosta, mutta jo vuonna 1900 Linda Hambom Hämeenlinnasta mainitaan erityisesti Pellervo-julkaisun numerossa 8. Siinä kerrotaan, kuinka ”Etelä-Hämeen maalaisseura wiime wuonna palkkasi neiti Hambomin Hämeenlinnasta. Hän oli wiikon kussakin seuran 4:ssä pitäjässä, antaen opetusta keskipitäjällä olewalla koululla. Palkkiota annettiin 100 mk ynnä täysihoito siltä ajalta, siis 25 mk. tuli kustannus kutakin kuntaa kohden, mutta siitäkin suoritti pääseura puolet. Oppilaiden määrä nousi paljon toiselle sadalle, ja omatekoisissa hatuissaan sieltä moni tyttönen palasi. Asia sietäisi ottaa huomioon muuallakin, ja juuri nyt, kun olet alkawat olla paraillaan. Kaswaessa ne olisi katkottawa, että saa hywiä ja eheitä. Kun seura haluaa opetusta, kirjoittakoon yllämainitulle neidille yllämainitulla osotteella, ehkä hän suostuu lähtemään.”

Pellervo -aikakauslehti nro 8/1900 osoittaa Linda Hambomin saavuttaneen jo kansallista kuuluisuutta ammatti-
alallaan.

Esimerkkinä vuoden 1900 hattumuodista voimme katsoa Kansalliskirjaston kokoelmista kuvaa Finska strå- och filthattfagriks aktiebolaget -yhtiön [vapaasti käännettynä Suomen Olki- ja vilttihattu Osakeyhtiö] mainoksen vuodelta 1900. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomioni on kiinnittyneenä siihen että tuossa yhteydessä mainitaan Olga Lundell -niminen henkilö. Linda Hambomin Albert -veljen vaimon Naemin on kerrottu olleen omaasukuaan Lundell. Tuossa on jo hattujen ja sukunimien yhteyksiä tavalla, joka pistää miettimään. En ole kuitenkaan tutkinut asiaa sen tarkemmin.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden arkiston luettelossa Hämeenlinnan liikkeenharjoittajista 1909-1910 löytyy merkintä, jonka mukaan Linda Hambomin liike on ilmoitettu rekisteriin 15.9.1900. Kuitenkin hän siis on harjoittanut jonkinlaista toimintaa jo aiemminkin. Vuosien 1900 ja 1911 välillä Linda Hambomin muotiliike toimi useissa osoitteissa. Monta kertaa lehdissä olleissa mainoksissa liikepaikka tyydyttiin ilmoittamaan sangen pikkukaupunkimaiseen tapaan, kuten ”Rökmanin kauppahuoneisto (v. 1900)” tai ”vastapäätä herra Ohlsonin kukkakauppaa (v.1902)”. Eräästä myöhemmästä mainoksesta tosin ilmenee, että tuo paikka vastapäätä mainittua kukkakauppaa sijaitsi osoitteessa Kasarmikatu 26. Kolmisen vuotta myöhemmin oli vuorossa kauppias Söderlundin talo Residenssikatu 60 (nyk. Hallituskatu). 19.9.1908 Linda Hambom ilmoitti muuttaneensa muotiliikkeen Strönbergin eli sittemmin Korrin taloon eli tontille nro 21 Saaristenkadulle.

Residenssikatu vuoden 1892 asemakaavassa. Merkittynä on yksi osoitteista, joissa Linda Hambomin liike
toimi, tontti 60 korttelissa 15. Kuten näkyy tontilla oli useampia rakennuksia.

Muutospiirustus 1870-luvulta korttelista nro 60. Pitkä sivu ilmeisesti Kasarmikadun puolelta. Piirustuksesta
näkyvät hyvin liike- ja asuintilat. VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SAADAKSESI SEN HIUKAN SUUREMMAKSI.
Kuva Hämeenlinnan maistraatin arkisto/ Purettujen kiinteistöjen rakennuspiirustusten kokoelma / KA

Hattukauppa kävi laajemmaltikin kuin vain tietyssä osoitteessa. Esimerkiksi 17. ja 18.toukokuuta 1909 kesähattuja oli myytävänä kahvila Kotirauhassa Forssassa, missä Linda Hamdom oli hattuineen ilmeisesti useammankin kerran. Kuten jo mainitsin, hän lopetti liikkeensä ja myi sen Anni Martinille vuonna 1911 jatkaen vielä joitain vuosia työtänsä modistina. Arkistomerkintöjen mukaan hän selvisi vuosien 1917-18 mullistuksista kuolen vuonna 1941 ehtimättä siis nähdä toisen maailmanpalon seurauksia. Ahveniston hautausmaalta olen löytänyt paikan, missä hän lepää yhdessä äitinsä ja räätäli Ikosen ynnä eräiden muiden Ikosten kanssa.

Hämetär 16. maaliskuuta 1911. Lind Hambomin nimi poistui julkisuudesta.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Käsityöläisten ja Tehtailijain arkisto / KA 

Hämeenlinnan käsityöläiskortisto/ KA

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin arkisto/ KA

Hauhon kihlakunnan henkikirjoitajan arkisto/ Hämeenlinnan kaupungin henkikirjat / KA

Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Valtiokalenterit 1894-1914

Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kirkonkirjat / KA

Kansalliskirjasto: Pellervo nro 8/ 1900

Nya Pressen perjantaina 20. heinäkuuta 1894

Kamera kiersi

Vain aivan tavallinen maanantai 23.10.2017

Hetki ennen ensilumen saapumista. Aivan kuin taivaanrannan takana jo jotaín odottaisi. Kovin helposti arki rutiineineen on pyrkinyt herpaannuttamaan tarkkailijan havainnoimasta ympäristöä. Tapahtumat maailmalla ja lehtien otsikoissa soljuvat armottomana virtana ohitse seisahtumatta mihinkään tiettyyn hetkeen. Sitten jossain välissä koittaa tunne, että on syytä lähteä pälyilemään ympärilleen siinä samassa kaupungissa, jossa on kaikki nämä viimeksi kuluneet kuukaudet viettänyt niin kuin lukemattomat edellisetkin. Kenties osansa tuntemuksen synnyssä on ollut, että edellisenä päivänä on taas täytyynyt yksi elinvuosi, ketju unholaan vaipuneita arkipäiviä.

Vanajavesi ja Niittykatu 1

Kävelylenkki suuntautui kuin luonnostaan ensiksi Linnanpuiston halki Niittykadun kulmaan. Laiturissa keinui yhä jokunen vene aivan kuin kesästä unohtuneena. Nupukivikatu oli oudon tyhjän tuntuinen, vaikka oltiin melkein keskipäivässä. Korttien talon aikaan oli joskus tullut poikettua Niittykatu 1:ssä ja tähyiltyä sieltä ulos. Koska olivat jo jonkin aikaa kertoneet lumen pian tulevan, kareili mielessä ajatus l'hestyvästä talvesta. Niittykadun päässä muistolaatta kertoo itsensä Eino Leinon asuneen paikalla kouluaikoinaan. Siitä taas palaa mieleen runoilijan ihastelleen Vanajavedenlaakson ilmastoa, joka ainakin tuolloin oli hänen mukaansa huomattavasti leppeämpi kuin pohjoisessa Paltamossa.

Syksyinen Pinella on tunnelmallinen paikka kuin kätköissä vilkkaiden siltojen välissä ja Taidemuseon vieressä.

Ehdittyäni Viipurintien sillan ylitse Verkatehtaan ja Taidemuseon kulmalle otan pari kuvaa Pinellan puistosta, josta aina tulee mieleen eri julkaisuissa ollut kuva herrasmiehestä istumassa penkillä hattuineen. Kotiarkistosta löytämässäni kuvassa mainittu mies on kääntyneen' katsomaan jotain sivuttain penkin selkänojan ylitse. Tarkemmin nyt tuota kuvaa katsoessa selviää, että otos onkin entisen keskussairaalan rannasta.

Schmausserin talo hohtaa kuin sokeripala pakallaan entisen panimoralennnuksen / Hopeakeskuksen vieressä.

Kun matka jatkui, kiertyi näkökentässä länsirannan kaari Hopeaseppiensillan alle. Keskustan etelärannasta oli pakko ottaa muutama kuva muistoksi, sillä kuten tunnettua, Engelinrannaksi kutsuttu rakennusprojekti tullee ilmeisesti perusteellisesti tulevina vuosina muokkaamaan maisemaa. Vielä nyt kulkija saattaa tallettaa mieleensä jonkilaisen näkemyksen 1900-luvun lopun tavoitellusta kaupunkinäkymästä. Joenhiisi tosin katselisi mieluummin säilytettyä puutalokeskustaa kuin persoonattomia elementtiseiniä.

Ilmeisesti osa katoavaa näkymää kuvastelee 1900-luvun lopun Hämeenlinnaa, joka toki on paljon puhutusti
menettänyt idyllisimmän puutaloilmeensä. Tuleva Engelinranta mullistanee jälleen kerran maiseman. Se voi
olla enemmän 2000-luvun mieleen, mutta kauneusarvot jäävät myöhemmin arvioitaviksi. Tällainen näkymä oli
kuitenkin tarjolla 23.10.2017.

Tavallisena maanantaina ei tahtonut kuitenkaan raskauttaa kävelylenkkiään turhan synkillä aatoksilla. Sitä vain katseli ohitsee kulkevaa, isoa karvaista koiraa taluttavaa naista tai pontevasti askeltavaa eläkeläistä. Jostain lähimpien rakennusten lomasta häämötti nostokurjen siluetti. Ahaa, pian erottui siis ihmisiä telineillä. Keinusaaren nurkalle kohoaa vielä joitakin uusia rakennuksia. Pilvettömältä taivaalta lankeava valo oli syksyn tapaan terävää ja voimistui keltaisista lehdistä tavoitellen monissa tasoissa hohtavia seiniä.

Ihmisiä telineillä.

Ymmärrettävästi kuvaamme yleisemmin merkittävissä sukutapaamisissa ja erityisesti muistettaviksi olettamissamme tilanteissa. Niinpä suurin osa jälkeemme jäävistä valokuvista onkin kokoelmia jäykähköä pönötystä ja juhlapöytiä. Siten kadotamme tavattomasti niitä ihan tavallisia arkihetkiä, jotka todennäköisesti kiinnostaisivat eniten vuosikymmenten jälkeen. Itse harmittelen joidenkin lapsuuskuvieni rajausta, joista on luonnollisesti jätetty pois ne mieltä erityisesti kutkuttelevat yksityiskohdat menneestä Hämeenlinnasta.

Astellessani maanantaipäivän syysauringossa kohti Kantolan tapahtumapuistoa muistelen toki menneiden kesien ihmispaljoutta, mutta tarkkailen ympäristöä aivan tavallisena arkipäivänä, josta todennäköisesti ei tule jäämään mitään erikoisia muistoja. Miltä seutu näyttääkään arkipäivän hohteessa? Ehtiessäni tyhjän kentän laitaan otan siitä kuvan hetkellä, jolloin se ei oikeastaan ihmisten mielessä ole edes olemassa. Tapahtumapuisto ilman tapahtumaa vaikuttaa jotenkin absurdilta ajatukselta, vaikka ruohokentät ja mahdolliset aidat pysyvät paikoillaan, kunnes joku ne jyrää tieltään. Viime kesänä oivalsin esimerkiksi yhden korkean rakennuksen kadonneen kentän vierestä. Mainittu harmaanruskea talo oli kaikessa rumuudessaan jopa viehättävän persoonalline  näky. Äkkiä se vain oli poissa.

Tapahtumapuiston kenttää kuvattuna kesäkuun alussa 2015 ja 23.10.2017. Näkyvin muutos on ollut yhden
korkean rakennuksen katoaminen. Syksyisenä päivänä ovat rokkarit faneineen poissa. Autius odottaa
uusia tapahtumia. Silti tämä hiljaisuus on nykyäänkin kuitenkin paikan yleisin ilme ja pohjimmainen
olemus.

Kuluneen kesän ja syksyn yleinen puheenaihe Kantolan suhteen on ollut muraalitaiteilija, joka ilmestyi maalaamaan vanhojen siilojen kylkiä. Maalausten kuvaaminen siis ei sinänsä ole tällä hetkellä mitenkään omaperäinen idea, sillä niitä ovat ihmiset käyneet läheltä ja kauempaakin ikuistamassa. Ne ovat kuitenkin sellainen piirre maisemassa, jota ei nyt voi ohi kulkiessaan huomiotta sivuuttaa. Ainakin jonkin aikaa ne paikalla ovat myös silloin kun suuri yleisö on jo laukannut jonnekin  muualle jonkin uuden asian perässä. Kiistää ei sovi, että maalaukset ovat hienoja ja tuntuvat jollain merkillisellä tavalla istuvan maisemaan. Samalla kulkija voi kävellessään verrata ihmisen töitä luonnon omiin jälkiin toisten siilojen kyljessä. Ainakin olettaisin Luukaankadun alkupään siilojen sinien jälkien olevan luonnon omia jälkiä - vaikka eihän sitä nykytaiteesta koskaan tiedä! Moiset raaputukset voisivat olla kovakin sana jonkin nykytaiteen museon salissa.

Seinätaidetta. Vasemmalla ihmisen kädenjälkeä ja oikealla luonnon versio.

Muraalit kyllä seisahduttavat.

Vanha teollisuusalue on kaikkinensa hieno maisema erilaisia seinäpintoja ja tasoja. Kenties seutu on saamassa uutta elämää vanhan savupiippukauden väistyttyä. Myllärinkadun ja Vanajankadun päässä on havaittavissa häkellyttävästi eri aikakausien jäämiä. Paikallislehden kuva-arvoituksenakin jokunen  vuosi sitten ollut vanha kivinavetta rapistuu hiljakseen. Alakerros toki seisoo kuin linnanraunio, mutta puinen  yläparvi odottaa hiljakseen romahdusta. Aiemmilla kävelyretkillä olen jo huomannut seinän aukosta pilkistävän rautasängyn päädyn. Aina ohitse kulkiessani tarkistan, vieläkö sängynpääty paikoillaan nököttää. Paikallislehden mukaan tuo kivinavetta on viimeinen merkki kylän agraariajalta. Myllärikatua reunustavat rotvallit ja jalkakäytävänpätkät.

Mitä tarinoita vanha kivinavetta ja sen ylisille hylätty rautasänky voisivatkaan kertoa?

10-tien alikulku. Tästä ovat ennen menneet myös raiteet.

Kevyenliikenteen väylä Vanajan kirkolta Hattelmalaan ja Miemalaan on vuosikauden ollut mukava reitti ulkoilla. Sitä lampsiessa on saanut myös tarkkailla ohitse mörisevää liikennettä. Vanajan ylittävä silta on palauttanut mieleen, mistä kaupungin ja linnan sijoittelussa on ollut aikaan kyse. Hämeenlinna varustuksineen on ollut siten eri ilmansuunnista risteävien kulkuväylien yhtymäkohdasssa, että se on kieltäytynyt kuihtumasta, vaikka Isonvihan jälkeen jopa kaupungin lakkauttaminen kävi esivallan mielessä.

Ikivanha reitti etelästä kohti linnaa. Vielä 23.10.2017 lumi ei langennut alas taivaalta, mutta jo kello 13 tienoilla
koko aamun sinisenä hohtanut taivas oli alkanut kääriytyä yhä synkempiin pilviin. Selvät enteet alkutalven
myräkästä olivat siis jo ilmassa.

Niin itä ja länsi kuin etelä ja pohjoinenkin kohtaavat, mikä lienee painavin syy pikkukaupungin säilymiseen
hengissä kautta myllerrysten.

Vuosien varrella olen oppinut ihastelemaan näkyä, joka ensinnä levittäytyy kaupunkiin etelästä saapuvan
eteen. Kaupunki on todella syntynyt laaksoon. Yhä vielä aivan keskustan tuntumassa sinnittelee pieniä
pelttotilkkuja.

Jotain vertauskuvallista on siinä, että Engelinrannaksi kutsuttua rakennusprojektia valmisteltaessa työkoneet myllertävät Vikmanninlahden täyttömaalla, joka on itse asiassa viime vuosisadan puolivälin tienoilla hävitetyn Hämeenlinnan raatoa. Keskusta puretun kaupungin rakennusjäte nimittäin kuulemma nakattiin järveen täyttömaaksi. Mikäli tuleva Engelinranta siis koetaan elimelliseksi osaksi 2000-luvun  kaupunkia, se pohjataan käytännössä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kaupungin "luiden" päälle. Maallikko voi vain arvella, mitä ympäristöriskejä nyttemmin on havaittu. Lisäksi täyttömaa on aina täyttömaata niin kuin kaikkialla entisen Saaristen kartanon ympärillä.

Maansiirtotöitä täyttömaalla uimahallin vieressä. Mitä kaikkea maan sisässä onkaan ollut?

Kapakkalaivojen aika Hämeenlinnassa vaikuttaisi olevan ainakin toistaiseksi ohitse. Silti niiden jäljet yhä
sinnittelevät. Tyyne-laivan raato sentään näyttäisi jo kadonneen Hopeaseppien sillan kupeelta.

Tuokiokuva talletettavaksi. Liikennettä Paasikiventiellä 23.10.2017 klo 14:11.

Sanonta loppuelämän ensimmäisestä päivästä lienee puhkikulunut, mutta jotain sellaista Joenhiiden päässä kuitenkin liikkui tällä kävelylenkillä. Vaikka ikää onkin jo tullut sen verran, ettei sitä oikeastaan numeroina enää tahdo laskea, juuri syntymäpäivien jälkeiset arkipäivät taitavat olla niitä, jotka luiskahtavat syvimmälle unohduksen suohon. Aivan vahingossa kulku osui Paavonkulmalle, josta tietyn aikakauden hämeenlinnalaisista monet ovat elämäntaipaleensa aloittaneet. Siellä sijaitsi tohtori Ensio Kurki-Suonion perustama synnytyssairaala synnytyssairaala ”Höyhensaari”. Koska paikasta ei ole tullut otetuksi aiemmin kuvia, päätin napata yhden.

Paavonkulma 23.10.2017 noin kello 14:15. Täällä sijainneesta Höyhensaari-nimisestä synnytyssairaalasta
alkoi Joenhiidenkin elämäntaival.

Synnytysairaala lakkautettiin jo vuonna 1968. Paikalla on aikanaan ollut myös muun muassa hotelli. Kaupungin ns. juutalaiskorttelikin lienee ollut näillä main ennen sisällisotaa. Tämän arkisen maanantaipäivän kamerakierros oli hyvä lopettaa rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmaan, jossa värikkään historian omaava entinen Annskeluyhtiön talo / Virastotalo on saamassa jälleen uuden elämän asunnoiksi muutettuna. taisin nähdä sen ensi kertaa aikoihin muoveista riisuttuna.

Vapaana muoveista. 23.10.2017 oli uusi aika koittamassa myös entiselle Anniskeluyhtiön talolle

Tämä oli vain yksi maanantai, mutta näiden kuvien myötä olen toivonut ikuistaneeni sen jollain tavalla hippuseksi muistojen joukkoon.

Maisemia

Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin

Kirjoittamieni blogien taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo 1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset. Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä hätäillen.

Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan
taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin
sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle.

Taidehistorioitsijat erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan, kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan eri kulmasta.

Vuosikausia olennainen vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie. Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?

Postitie Hämeessä. Yhdessä teoksen Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) kanssa se on ollut
todennäköisesti eniten minuun vaikuttanut suomalainen taidemaalaus. Ilman tätä Joenhiittä
ei kenties olisikaan. Tuo maantie on vuosikaudet karuudellaan miettimään aikaa, jolloin
etäisyydet hallitsivat ihmistä. Paikoilla yhdessä matkanteon itsensä kanssa oli muukin
arvo kuin vain jatkuvan matkustuksen tavoittelu. Maantien laidalla nököttäviä kiviä tai
kilometripylväitä ei ohitettu niitä tuskin huomaten. Virstan sisälle saattoi sisältyä enemmän
elämää kuin nykyään sadan kilometrin.

Eräs varhainen matkani Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut mahdollista.

Huomattavasti uudempi tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen rantavedessä.

Monissa maisemissa olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle. Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin. Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen huminan.

Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut.

Torppa Kurussa korostaa myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.

Näköala Turusta vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia, jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.

Näyttelyjulkaisussa todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta. Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän kiihkeässä elämänrytmissä.

Siltaharjoitelma. Suurten maisematöiden rakennuspalikoita. Samalla tavalla kirjailija kerää ympäriltään
vaikutelmia vastaista käyttöä varten. Tämänkaltaisia yksityiskohtia saattaa havaita aivan arkipäiväisessä
ympäristössä tiettynä ajankohtana valon osuessa maisemaan jollain erityisellä tavalla.

Ehkä Holmbergissa onkin niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.

Taiteilija ei ehtinyt aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden välillä.

Matka Holmbergin tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului hitaammin.

* * *

Luettavaa:

Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017