Revolverisankari Tampereen junassa

Monet joutuvat päivittäin nököttämään junassa Helsingin ja Tampereen välillä. Loskainen ja pimeä marraskuu saattaa vaikuttaa masentavan tylsistyttävästi ihmispoloisen mielentilaan, ja sumuisen synkät maisemat – se mitä niistä nyt sitten näkeekään – tuskin kohottavat ajatuksia. 105 vuotta sitten, tarkemmin sanottuna iltapäivällä marraskuun kolmantena vuonna 1910 tapahtui junassa numero 366 Tampereelle jotain tavanomaiset rutiinit rikkonutta.

Juna oli puksuttamassa kohti Parolan asemaa konduktöörin ehdittyä tarkistamaan kolmannen luokan matkustajien matkalippuja. Tällöin muuan miekkonen oli alkanut käyttäytyä peräti sopimattomasti ja uhkaavasti. Rettelöitsijän matkanteko sai päättyä Parolan asemalle. Aivan tyystin vastustelematta tämä ei suostunut junasta poistumaan, vaan alkoi ammuskella konduktööriä kohti. Onneksi laukaukset jäivät osumatta. Seuraavana maalitauluna ollut jarrumieskin onnistui väistämään luodit, mutta yksi luoti osui sattumalta paikalla ollutta turkulaista asemamiestä vasempaan käsivarteen. Kaikkiaan laukauksia ammuttiin kolme.

Sekä revolverisankari että haavoittunut vietiin Toijalaan, toinen poliisin pahnoille ja toinen sidottavaksi. Tapaus oli aikanaan esillä Hattulan kihlakunnanoikeudessa. Tuomioksi tuli viisi vuotta kuritushuonetta ynnä erinäisiä kipurahoja ja oikeudenkäyntikuluja yhteensä 352 markkaa 42 penniä. Oikeuden päätös jätettiin vielä hovioikeuden tarkistettavaksi. Aiva ensikertalainen pyssymies ei sentään oikeuen edessä ollut, sillä hänellä oli aiempina rötöksinä tunnollaan törkeä varkaus vuoedlta 1904 (4 vuoden kuritushuonetuomio) ja vuosi ja yhdeksän kuukautta vankeutta useista varkauksista vuodelta 1908. Kaikkiaan hurjapää oli ollut kahdeksan eri kertaa vankeudessa. Viimeisimmän tuomion kuultuaan hunsvotti uhkasi kostaa saamansa rangaistuksen.

Kaikenlaisia kulkijoita siis on raiteillakin matkustanut kautta vuosien. Kenties uuvuttavan puuduttavat, tapahtumaköyhät työmatkat silti ovatkin jonkinlainen lahja. Sitä sopii seuraavan kerran pohtia junan kiitäessä Parolan aseman ohitse.

LÄHTEET

Hämeen Voima 5.11.1910 ja 29.11.1910

http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/629812#?page=2

http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/629822#?page=2

Waimareen peltojen äärellä

Paikannimet ovat kiehtova aihe pohtia. Niihin pysähtyy aivan liian harvoin, vaikka sitä kautta saattaa päätyä varsin mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin. Weimarista tulee mieleen etenkin Weimarin tasavalta Saksassa 1918-1933. Se on myös ollut yksi Thüringenin osavaltion merkittävistä kaupungeista Erfurtin, Jenan, Gothan, Geran, Eisenachin ja Suhlin kanssa. DDR:n 1952 lakkauttama osavaltio on sittemmin Saksojen yhdistyessä palautettu kartalle. Koska Saksojakin vielä jokin aika sitten oli kaksi, Hämeenlinnalla on kaksi saksalaista ystävyyskaupunkia, joista toinen on Weimar. Liittäessään vuonna 2009 muun muassa Rengon itseensä Hämeenlinna sai sisäänsäkin Weimarin, sillä Rengon Muurilan tytärkylän Vaimareen nimen on uskottu johtuneen Weimarista. Kuin täydennykseksi muistelen jostain lukeneeni, että Janakkalan Turenki saattaisi juontua itse Thüringenistä. Totta tai tarua, niinpä jos myös Janakkala olisi taipunut Hämeenlinnan yhteyteen, Sibeliuksen syntymäkaupunki olisi vertauskuvallisesti imaissut itseensä kokonaisen saksalaisen osavaltion.

Voit katsoa piirrosta vuoden 1572 Weimarista [Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library].

Vasemmalla kurkia Vaimareen peltoaukean yllä syksyn varmana merkkinä. Oikealla näkymä Anttilan suun-
nalta kohti lounasta.

Tie kohti Kuuliaisia erkani melkein sahan nurkalta.

Paikannimien historia osoittaa tietenkin vahvoja yhteyksiä maailmalle. Rengon vanhimmat kylät Muurila ja Vaimare ovat syntyneet Hämeen Härkätien varrelle. Näin siitä toteaa Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005:

”Vaimareen kylä on sijainnut n. 600 m Rengon kirkosta etelään, Rengonjoen länteen laskevan haaran etelärannalla. Muurilan tytärkylä Vaimare mainitaan ensimmäisen kerran v. 1470 tuomiokirjeessä (FMU 3437). (Härme 1993: 269–270.) Suomen v. 1560 asutuksen kyläluettelon mukaan Vaimareessa oli tuolloin vain yksi talo. Vaimareen kylätontilla on nykyisin Anttilan tilan rakennuksia; tontti rajautuu edelleen peltoihin. Piha-alueilla on saattanut säilyä myös vanhemman asutuskerroksen jäännöksiä.”

Kuuliaisten niitty vuoden 1752 kartassa. Osa Vaimareen kartasta. Vaimare 10:b.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto.MML 1, 3. HMA.

Tuossa olisi jo syytä paikallishistorian tutkailijalle lähteä seikkailemaan Hämeen Weimariin, mutta kun Antti Ilola kirjassaan Rengossa muinoin lisää peliin kansantarinoita, niin eikun polkupyörän selkään. Vanhan Vaimareen kylän lounaispuolella sijaitseva Kuuliainen olisi tarinan mukaan saanut nimensä Turkin sotaa odottaneista sotilaista, jotka olsiivat raivanneet paikalla olleita kahta pientä peltoa suuremmiksi. Nimi Kuuliainen olisi tarinan mukaan tullut sotilaiden palvelusalttiudesta. Mikäli on tarkoitettu Venäjän ja Osmanien 1877-1878 käymää sotaa, tarinan tulkinta lienee pätemätön, sillä nimi Cuuliainen esiintyy jo vuoden 1752 kartassa.

Ilolan mukaan jossain vanhassa kartassa esiintyisi myös paikannimi Kuåliainen.Udmurteilla kuulemma tunnetaan Kuolla kalmiston kulttihuoneena. Jo edesmenneiden muistelijoiden mukaan jossain Kuuliaisten alueella olisi ollut kalmisto. Nykyisessäkin peruskartassa Kuuliaistenmäen luoteispuolelta löytyy Torro, peruja paikalle muuttamaan joutuneista Torroista. Haudat ja haudanryöstö on elänyt vahvasti Kuuliaisten seudun tarinoissa. Ilola kertoo karhusta, joka oli keksinyt haaskan haudoilta. Otson kulkureitille perustettiin väijytyspaikka pahankurisen otuksen touhujen kertakaikkiseksi lopettamiseksi. Ilmeisesti ruotsin sanasta post lähtenyt väijypaikan nimi Karhunposta on vääntynyt aikojen kuluessa Karhunportaaksi, jonka niminen paikka löytyy yhä aivan nykyisen saha-alueen vierestä.

Peltoa Kuuliaistentien varrella. Jossain täällä sijaitsi Kuuliaistenniitty.

Vielä lähtiessään taipaleelle Joenhiisi ei ollut kyennyt hahmottamaan maisemaa kartojen avulla edes sillä tavoin kuin nyttemmin useamman kerran palattuaan mielessään retken vaikutelmiin. Luonnollisesti vuoden 1752 kartan antamat vihjeet ovat olleet perin suuripiirteisiä ja muutokset ympäristössä suuria. Manalle jo ehtineet vanhan kansan ihmiset olisivat olleet jututettavina ensiarvoisen tärkeitä. Toisaalta tarkoituksena tämäntapaisilla reissuilla on ollut aistia niitä vaikutelmia, jotka sangen vaivattomasti eteensä on saanut antaa levittäytyä.

Vaimare on sinänsä kylänä sikälikin mielenkiintoinen, että se yhtä aikaa sekä on ettei ole. Käytännössähän Muurila on sen imaissut. Toisesta suunnasta taas sahan alue on levittäytynyt muokkaamaan seutua vahvasti. Renkajoen haara Anttilan tilan pohjoispuolella erottuu hyvin mutkineen peruskartassa ja sen kulkua olen verrannut 1750-luvun karttaan. Paikan päällä käydessäni yllätyin nähdessäni peltoaukean laajuuden. Vielä tuolloin tähkät huojuivat tuulessa puimattomina, ja kurjet lentelivät niiden yllä huudellen ihmeissään syksyisiä kutsujaan.

Kuuliainen itsessään oli helposti löydettävissä lähdettyäni seuraamaan sahan lähettyvillä olleen tienviitan osoittamaa suuntaa. Tie ylitti kapean jokiuoman, ei ojaa kummemman. Vaikka maisema oli jo saanut syksyistä sävyä, vehreys oli yhä aistittavissa. Ainoastaan sahalaitoksen taukoamaton hurina taustalla särki vaikutelmaa. Muutaman rakennuksen sivuitse maantie sukeltautui peltoaukean laitaan. Siellä vasemmalla peltojen takana häämötti Anttilan tila eli siis vanha Vaimareen kyläkeskus niin kuin myöhemmin sain selville. Tämä kulma Rengosta oli minulle uutta ja outoa.

Vasemmassa kuvassa Kuuliaistenmäki, jonka sivuitse peltotie kiersi päättyäkseen metsän ympäröimälle
pellolle kylän lounaispuolelle.

Vähitellen tieura kapeni. Vimeisten talojen jälkeen tienpientareiden vieressä vuorotteli metsä peltojen kanssa. Yritin samalla hahmottaa peltotilkkujen muotoja olettaen niiden perusteiltaan kaikesta huolimatta säilyneen vuosikymmeniä ellei -satoja. Metsät Rengossa ovat perin kivisiä ja karuja, joten sikälikin viljelyalan saattaa kuvitella säilyneen kauan raivattuna siinä laajuudessaan kuin se on ollut tarkoituksenmukaista. Kurkien kokoontuminen pieneksi auraksi suoraan pään päällä loi omaa jyhkeätä tunnelmaansa. Ylläni esitettiin ikiaikaista vuodenkiertoon liittynyttä näytelmää, vaikka ilma yhä oli kesäisen lämmintä.

Päätin seurata tietä niin pitkälle kuin se johti. Kartan mukaan sen oli määrä johtaa jollekin metsän keskelle raivatulle pellonlämpäreelle. Reitti kiersi Kuuliaistenmäen luoteis- ja lounaispuolitse. Uskoin päässeeni muinaisten Kuuliaisten maille olivatpa he sitten aikanaan ketä tahansa. Taakse jäi Torro ja oikealla sivulla häämötti Mattila. Jossain seudulla siis on kerrottu olleen uhrilehdon. Näin jälkeen päin ajatellen en ole kovin huolissani, vaikkeivät tapaamani ihmiset asiasta tainneet mitään tietääkään. Paikka on kuitenkin seutua, jolla on oma historiansa ja tarunsa. Osa siitä elää yhä nimistössä ja hyvä niin.

Vaimareen ja Kuuliaisten seutua. Rengon kirkosta on siis ollut nykyisen Anttilan tilan rakennusten seutuvilla
olleelle Vaimareen kylätontille noin 600 m. Ei ihme, että kylä helposti mielessä sulautuu Muurilaan.

Tie muuttui poluksi ja polku päättyi pellon laitaan. Kenties sieltä jostain olisi vielä lähtenyt ikivanhoja reittejä kohti Ruokojärveä ja Hirvilammin erämaaseutuja. Vuoden 1752 Vaimareen kartasta olen löytänyt myös maininnan Ruokojärvenniitystä. Paikannimet tanssivat mielessäni eri aikakausien välillä. Ihmisen pienuus ajassa erottuu siinäkin, että perimätieto haalistuu vuosikymmenten kuluessa olemattomiin. Niin paljon on iäksi kadotettu ihmisten juurettomuuden lisäännyttyä. Seistyäni aikani polun päässä päätin lopulta kääntää pyöräni ja lähteä etsimään Karhunporrasta, tarinoiden karhun, häpeämättömän hautarosvon väijytyspaikkaa. Sen etsinnän ei sinänsä pitänyt olla kovin hankalaa, sillä nimi on selkeästi peruskartassa nähtävissä laajan saha-alueen vieressä. Se toki mietitytti, oliko paikalle minkäänlaista pääsyä.

Vanhaa Vaimareen kylätonttia nykyisen peltoaukean ja jokiuoman välissä.
Kartassa näkyy hyvin kirkolle johtaneen tien silta jokiuoman ylitse.
Osa Vaimareen kartasta vuodelta 1752 nro 10:b. Hämeenlinnan maanmittaus-
toimiston arkisto MML 1, 3. HMA. NAPSAUTA KUVAA SUUREMMAKSI.

Palasin jälkiäni takaisin ja sain tilaisuuden vaihtaa muutaman sanan vesakkoa harventamassa olleen miehen kanssa. Kalmistoasiasta ei selvyyttä tullut, mutta varmistuin toki paikastani kartalla. Saavuttuani suuren Vaimareen eteläpuoleisen aukean laitaan kysäisin vielä jotain paikannimistä tien vierellä puutarhassa askaroineen miehen kanssa. Leppoinen sananvaihto seudun ihmisten kanssa tilaisuuden tullen on tällaisen retkeilyn suola.

Jatkaessani matkaa poikkesin peltoaukean halkaisevalle sivutielle, joka johti suoraan kohti Anttilaa. Kurjet pitivät yhä ääntä ja leikkaamaton vilja tuoksui miltei huumaavasti. Ympärilläni huojui tuulessa laaja keltaisenruskea kenttä kuin järvenä. Päätin ohikulkiessani tutkia, kuinka kauas Hinkaloisten suuntaan tie haarautui. Aukean itälaitaan se tyssäsi, joten sain palata pian takaisin kohti Muurilaa. Joenuoman ylitin vanhan kirkkotien sillan seutuvilta. Sittemmin olen vertaillut vanhaa 1750-luvun karttaa ja uutta peruskarttaa tullen siihen tulokseen, ettei sillan paikka liene kovin paljon vaihtunut.

Jokivarren mutkien takaa kantautuivat nykyajan äänet saha-alueelta. Törmällä nuokkui vanha mökki
muistutuksena vanhoilta ajoilta.

Palattuani Heinisillantielle reitti oli selkeä sahan alueen sivuitse aina Mustialantien koillispäähän. Seisahtuessani Karhunportaan tasalle saatoin nähdä ryteikkön sisään kätkeytyneen mäen odottavan sivullani. Aivan ensi silmäykseltä ei ainakaan ollut havaittavissa esteitä paikan etsimiselle. Kompuroidessani kosteaan metsään saatoin ainakin kuvitella harhailevani ikivanhojen tarinoiden jäljessä ja etsiväni paikkaa, jonne haaska muinoin asetettiin ja talonpojat jäivät metsänkuningasta väijymään saattaakseen sen tilille hautarauhan rikkomisesta. Lopulta olikin erotettavissa ympäristöään korkeampi paikka, jonka äärellä otson saattaa hyvinki kuvitella muinoin matkansa pään tavoittaneen.

Karhunporras. Pusikkoiselta mäeltä löytyi kivikkoinen nyppylä, jolla hyvinkin on voinut muinoin olla
jonkinlainen väijytyspaikka. Oikealla näkymä Sahantien varrelta kohti lounasta. Karhunporras häämöt-
tää jossain pellon toisella puolella.

Jälleen oli osanen kotimaakunnan piirteitä hahmottunut hivenen aiempaa tarkemmin mieleeni polkiessani tyytyväisenä kohti Rengon kirkonkylää. Niin, minulle tuo kylä Härkätien ja Renkajoen varrella on aina nimenomaan Rengon kirkonkylä eikä mikään Hämeenlinnan etäispesäke – ja sen kupeella siis uinuu myös tuo Hämeen ikioma Weimar.

* * *

LÄHTEET:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Th%C3%BCringen / https://fi.wikipedia.org/wiki/Thüringen

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimar

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta

Renko – Pitäjän nimestä

http://www.sukuhistoria.fi/wiki/index.php/Renko

Jussi Härme teoksessa Rengon historia

FM Johanna Enqvist. ARKEOLOGISEN KULTTUURIPERINNÖN TÄYDENTÄVÄT SELVITYKSET HÄMEESSÄ 2005–2006

Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=110370&ttyyppi=pdf&kunta_id=109  2.10.2015 klo 15.15.

Antti Ilola. Rengossa muinoin. Tarua ja totta. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkin_sota

Weimarin kartta; the Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library

http://historic-cities.huji.ac.il/germany/weimar/maps/braun_hogenberg_I_25_1_b.jpg

http://historic-cities.huji.ac.il/search_a_z.html

Naskalin muna

Hämeestä löytyy oikea Kivenpyörittäjien kylä. Ainakin siellä on aikanaan katsottu aiheelliseksi kytkeä levottomasti liikuskellut kivi raskaalla ketjulla kiinni lyhtypylvääseen. Pysyypä ainakin mokoma paikallaan tarkan silmälläpidon alla.

Rengon Uusikylä. Vanhan ryhmäkylän malli on yhä nähtä-
vissä. Tielinja kohti Oinaalaa on oikaistu kulkemaan kuvasta
oikealle. Naskalin muna löytyi kylän talojen vierestä, kuva-
kulmasta poikittain kulkevan raitin oikeasta päästä.

Vakavasti puhuen olin jo unohtanut Rengon Uudenkylän kiven, kunnes sain käsiini Antti Ilolan kirjan Rengossa muinoin – tarua ja totta. Sen monista tarinoista pisti oitis silmiini Uudenkylän ja Oinaalan nuorten miesten vanha kiistanaihe eli Naskalin muna. Yli kolmekymmentä vuotta sitten Joenhiisikin kulki melkein päivittäin sen ohitse. Ilolan mukaan kiven tarina alkoi muinoin Uudenkylän paimenien löydettyä pyöreäksi hioutuneen kiven Hanhisyrjästä. Hevosenhakumatkoillaan urhot kuulemma pyörittivät mulperia aina jonkin matkaa. Kuudessa vuodessa se oli päätynyt Konkkiin asti jatkaaksen matkaa sontakärryillä Uuteenkylään.

Nimensä kiven on sanottu saaneen suutari Naskaliinilta, joka aikanaan kylällä vaikutti. Aikansa maailman ihmettä etäältä katsottuaan Oinaalan nuoret miehet päättivät anastaa naapuriensa ylpeydenaiheen ja kätkivät sen kaivoon. Uuskyläiset saivat kuitenkin lopulta tietää kätkön ja palauttivat miehuutensa merkin raittinsa päähän ja kiinnittivät lujalla ketjulla pylvääseen. Operaatiossa käytettiin monenmoisia konsteja aina mallassaunaa, viinaa ja nuoria naisia myöten. Ilola toteaa selontekonsa lopuksi, että ilmeisesti kapina-ajat tekivät Oinaalan poikien vastaiskut tyhjiksi.

Häveliäästi sähkökaapin vieressä. Uudenkylän nähtävyys on miltei unohdettu. Pylvään kyljessä on ilmei-
sesti joskus ollut jonkinlainen opastaulukin. Toivottavasti renkolaiset eivät anna tämän kuriositeetin ja
kansanperinteen palasen kadota.

Joenhiisi siis näki mainitun kiven ensi kerran jo 1970-luvulla. Sittemmin olin lukevinani kivelle tapahtuneen jotain kykenemättä sitä mieleeni palauttamaan. Ilolan tekstin luettuani päätin kuitenkin lähteä tutkimaan, onko kivi kenties nähtävissä Uudessakylässä. Tielinjaa kohti Oinaalaa on joka tapauksessa jo vuosia sitten muutettu oikaisemaan peltojen poikki. Aluksi ei kulkija ole kiveä löytää, vaikka kyllä se ihan paikallaan nököttää vanhanaikaisen isojakoa uhmanneen kylänraitin päässä. Hiukan rapistuneen näköiseltä se vaikuttaa. Kettinki on ruostunut. Jonkinlainen opastaulu on menettänyt tekstinsä seisahtuessani syyskuisena päivänä tienristeykseen.

Uudenkylän takamaita 1840-luvulla. Jostain tuolta on Naskalin munan kerrottu
olevan peräisin. Kivi on tarinan mukaan ollut kylän nuorten urhojen miehuuden
näyttö, jonka anastamalla Oinaalan miehet saivat aikaan kestämättömän nöyryy-
tyksen.  Kuvassa on osa pitäjänkarttaa, 2131 05 Vanaja, 1840-luvulta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> ja
Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214239
NAPSAUTA KARTTA SUUREMMAKSI

Kivi on siis saanut olla hyvän aikaa unohtumassa paikalleen. Ilolan kirjaaman muistitiedon mukaan se on siis kotoisin Hanhisyrjästä. Joku lukijoista saattaa tietää paikan, joten tarkennukset ovat tervetulleita tähänkin blogiin. Vanhoista pitäjänkartoista 1840-luvulta löytyy karttoja myös Vanajasta ja sen ympäristöstä. Sieltä löytyy myös karttalehti. Joka esittää Uudenkylän ja Oinaalan ympäristöä. Oinaalan länsipuolelle on merkitty ilmeisesti jälkeen päin Uudenkylän takamaita. Tätä kirjoittaessani en ole löytänyt Hanhisyrjää, mutta mainitulla alueella nykyisen Isosuon koilliskulmassa sijaitsee Hanhilammin erämaalampi. Melkein suoralla linjalla tuolta löytyy Konkki, jonne kiveä tarun mukaan ähellettiin kuutisen vuotta.

Totta tai tarua, katsellessa tuota ajan jo koettelemaa rautaketjua ehjämuotoisen kiven kyljessä päätyy taas pohtimaan, kuinka paljon onkaan esi-isiemme puuhien muistoja hautautunut unohduksen varjoihin. Elämä ennen televisiota ja nykyajan ajanvietettä ei suinkaan ollut pitkäveteistä. Silloin matka kahden kylän välillä saattoi olla jo maailmanmitta. Toivottavasti uuskyläläiset osaavat pitää arvossa paikkakuntansa erikoisuutta. Vai pitäisikö Oinaalan väen nostattaa jälleen sen arvoa?

Lähde:

Antti Ilola. Rengossa muinoin - Tarua ja totta

Työn patsas

Jos tahtoo etsiä Hämeenlinnasta, vanhan Hämeenlinnan maalaiskunnan tai Vanajan alueelta jotain symbolista merkkiä agraariyhteiskunnan murroksesta kohti nykyistä jälkiteollista maailmaa, ehkä paras paikka löytyy Viisarilta, Tiiriön suuntaan kasvaneen teollisuus-, kauppa- ja asuinalueen kupeelta. Maaseutuaikakautensa muistomerkkinä Työn patsas seisoo kadun vieressä lähes ympäristöönsä uponneena siten, että liukkailla keleillä joku kulkija saattaa siihen törmätä. Valitettavasti niin on joskus käynytkin.

Kaupunki on nielaissut tämän peltojen ja maatyön muisto-
merkin sisäänsä. Kuinkahan moni matkalainen mahtaa sitä
edes kunnolla havaita? Se on kuitenkin kunniateko seudun
historialle ja maatyön merkitykselle kansakunnan kehityk-
selle.Penkit paaden äärellä olivat aikanaan nuorten
kokoontumispaikkana.

Kyseinen muistomerkki saattaa olla yksi unohtuneimpia Hämeenlinnassa. Silti sen paljastus Maataloustuottajain keskusliiton 20-vuotisjuhlassa 4.7.1937 oli aikanaan suurimpia aatteellisia tekoja Hämeenlinnassa, ainakin Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Vasta kaksi vuosikymmentä aiemmin itsenäistyneessä Suomessa koettiin tuolloin elettävän voimakasta valtiollisen, yhteiskunnallisen, henkisen ja taloudellisen toiminnan nousuaikaa niin kuin presidentti Kyösti Kallio totesi juhlapuheessaan.

Jo muistomerkin sijoittamispaikan valinnan voidaan katsoa kuvastelevan sitä maaseututyön ja menneiden raivaajasukupolvien työn kunnioitusta, jolle paasi on ollut omistettu. Teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille todetaan paikalla sijainneella kolmionmuotoisella tontilla olleen aikanaan Iso-Loviisan mökin. Mäkelän kartanossa työskennelleen Loviisan on kerrottu olleen työteliäs ihminen ja myöhästyneen vain kerran töistä, synnytyksen vuoksi. Hänen kerrottiin kantaneen miehensä ja hehdon kauroja voittaakseen vedonlyönnissä viljaa. Paikalta ovat myös lähteneet maantie Parolan leirille kuin Vuorentaan tiehen johtanut Myllykuja. Myllykuja nimenä on puolestaan viitannut siihen, että maalaiskunnan Parolan eli niin kutsutun Pikku-Parolan talot käyttivät reittiä matkallaan Renkajoen varren Vahteriston myllylle. Työn patsas on siis sijoitettu aivan entisen maaseutuyhteisön sydämeen.

Hämeenlinnan maalaiskunnan Maataloustuottajain yhdistys toimi patsaan pystyttäjänä. Mäkelän kartanon isäntä Viljo Visa oli ajatuksen isänä tuottajain kokouksessa 1935. Ateneumin opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jonka voitti Kalervo Kallion kylväjä-aiheinen suunnitelma. Patsaaseen on hakattu Eino Leinon sanat:”Työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut´ päämäärä ei, johon hän pyrkivi puuttehen alta. Se kaukana on, on loppumaton rata kultainen rakkauden auringon. Tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys, kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys – työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta”.

Viisarin ja Vuorentaan peltoja 1840 tuntemattoman tekijän kartassa.
Osa kartasta 2131 09, 2132 07 vanaja.jpg; Hämeenlinna ympäristöineen.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi>
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. PPysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246
SUURENNA KUVAA NAPSAUTTAMALLA.

Patsas saatiin valmiiksi vuoden 1937 juhliin. Paikalle saapui myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuorentaakse johtava maantie oli suljettu presidentin istuessa nojatuolissa keskellä tietä ja kuunnellessa torvisoittoa. Maataloustuottajain Keskusliiton 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa hän totesi liiton alkutaipaleesta muun muassa:

” - - - Olot olivat silloin kaikin puolin poikkeukselliset. Eristetyissä ja puutteellisissa oloissa jouduimme valmistumattomina huolehtimaan toimeentulostamme . Elintarpeiden puute, niiden säännöstely ja hintapolitiikka, maanomistus ja yhteiskunnalliset olot eivät asettaneet kansamme ainoastaan taloudellisesti, vaan myös siveellisesti kovalle koetukselle. Me emme saaneet ajatella niissä oloissa vain sen hetken tilannetta, vaan valtakunnan ja sen talouselämän vakaannuttamista. Sellaiset poikkeukselliset olot, joita häiritsi vielä syvästi valitettava yhteisymmärryksen ja ehyen kansallistunnon puute, vaativat niin hyvin tuottajilta kuin kuluttajiltakin rakentavaa, yhteiskunnallista mieltä.

Nyt 20 vuoden taipaleen takaa on meillä mahdollisuus luoda katseet taaksepäin ja arvioida, miten valtio ja maataloustuottajat sekä heidän edustajansa ovat ”leiviskänsä” hoitaneet. - - - ”

Presidentti käsitteli avajaispuheessaan myös tulevaisuudennäkymiä ja pyrkimystä omavaraisuuden ja taloudellisen itsenäisyyden lujittamiseen sekä silloisen pääelinkeinon menestyksen valvomiseen. Hänen mielestään maaseutuelinkeinoa ei ollut pidettävä ainoastaan luonnollisena vaan myös yhteiskuntaa lujittavana voimana. Piti pyrkiä siihen, että maatalouden harjoittajat saisivat tuotantokustannuksia vastaavia hintoja voidakseen maksaa työväestölleen kohtuullisia palkkoja ja täyttää itse yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Maatalouden tuli voimistua entistä lujemmaksi itsenäisyytemme kulmakiveksi.

Pellot kasvavat nykyään teollisuushalleja ja asuintaloja. Kuokka ja aura ovat saaneet väistyä uuden ajan
tieltä. Silti Työn patsaalla on yhä paikkansa tämänkin seudun historiassa.

Kun satunnainen kulkija nyt seisoo Viisarilla Vuorentaantien varrella, hän saa huomata, että patsasta ennen reunustaneet Parolan kylän viljavainiot kasvavat nykyään tiheään kasattuja pientalotontteja. Viljan huminan korvaa liikenteen melu myymälähallien ympäriltä. Noista palatseista saattaa löytää kaikkea mahdollista, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Olisi itse kullekin hyväksi pysähtyä tämän muistomerkin ääreen ja muistella sitä työtä, mitä menneet polvet ovat tehneet.

* * *

LÄHTEET:

Kiuru-Marttila-Laine-Mikkola. Rinkelinmäeltä Viisarille – Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä. Wanaja-Seura Ry. 2001

Hämeenlinna-Wanaja -kotiseutujulkaisu 1974

Hakkila. Presidentti Kyösti Kallion puheita. Werner Söderström Osakeyhtiö 1942

Jallen mänty

Koko maisema itse asiassa on muistomerkki meitä ennen eläneistä, heidän toiveistaan ja arjestaan. Silmät auki kunnailla kulkiessaan itse kukin saattaa kokea häivähdyksen omasta lapsuudestaan ja esivanhempiensa elämäntyöstä. Tämä tietenkin edellyttää kosketuksen säilyttämistä niihin seutuihin, joilla on varttunut. Taivaltaessaan vieraammillakin tanhuvilla toisinaan huomaa yksityiskohtia ajalta, jolloin maailma oli suurempi ja oma elinpiiri pienempi kuin nykyään.

Silloin 1967. Yhä toisinaan Jallen mänty herättää
kulkijoiden huomiota muistutuksena menneiltä
ajoilta.

Jo ainakin viiden vuosikymmenen ajan Hyvinkään-Hausjärven tiellä Erkylän kohdalla on kulkija on voinut seisahtua vanhan männyn äärelle ja kummastella sen kylkeen kiinnitettyä kylttiä:”Jallen mänty”.

Syyskuussa 1967 Erkylän kartanon isäntä, metsänhoitaja Ernst Fabritius selvitti Hämeen Sanomissa muistomerkin tarkoitusta lapsuutensa tapahtumilla. Hän oli nimennyt aikanaan puun lapsuutensa leikkitoverin ja jo edesmenneen Jarl Olof Sandelinin mukaan. Sandelin toimi aikanaan muun muassa Oitin tiilitehtaan johtajana. Kovia kokenut, muun muassa reiän kylkeensä saanut puu oli ollut pojanviikareiden leikkipaikkana. Mainittu Jalle oli kiintynyt kovin puuhun ja väittänyt muun muassa jonkin eläimen kurkistelleen rungossa olleesta reiästä. Vuosien kuluessa puu haavoineen oli jatkanut elämäänsä ja pojat varttuneet. Lapsuustoverin kuoltua Fabritius maalautti puun kylkeen kilven tämän muistoksi.

Niin oli kiintymys vanhoja muistoja kohtaan kiinnittynyt maisemaan ja puuhun, jonka ohitse elämä nykyäänkin kiiruhtaa tavan takaa silti seisahtuen miettimään, mitä kummaa tuonkin männyn luona joskus mahtaa olla tapahtunut. Onpa muistomerkki huomioitu museotietokannassakin. 

Ajat muuttuvat ja maantiet levenevät. Vielä jatkuu Jallen männyn tarina. Tuulisen ja sateisen kesän 2015
taivasta vasten piirtyy sen latva muistutuksena eräästä elämäntarinasta ja ystävyydestä.

Selatessani taannoin vanhaa lehteä juolahti mieleeni tarkistaa, mitä nykyään Hikiäntien varrelta löytyy. Kuinka aika ja ihmiset ovat mäntyä kohdelleet? Miltä maisema näyttää? Rauhannummen hautausmaa oli hyvä maamerkki lähteä suunnistamaan kohti Hikiäntietä. 1960-luvun valokuvassa mänty seisoo jokseenkin omissa korkeuksissaan sitä ympäröivän nuoren metsän keskellä. Nyttemmin kyltitetty mänty kyllä löytyy vilkkaan, päällystetyn tien reunasta, mutta puuvanhus on ikään kuin kietoutunut naapuriensa suojaan. Lähettyville, hiukan Hikiän suuntaan on kohonnut jokin teollisuuslaitos, jonka portille tuollakin hetkellä kaartaa rekka-auto. Pystysuunnassa runkoa nousee arpeutunut haavauma männyn sinnitellessä yhä eloaan. Jonkinlainen reikäkin löytyy. Kylttiin on kiinnitetty jotain ylimääräistä, josta erottuu teksti:”Jalli”. Silti alta näkee yhä himmeämmän vanhan tekstin.

Vuosikymmenten kuluessa niin mänty kuin sen kylkeen kiinnitetty kylttikin ovat saaneet kokea paljon.
Aika on uurtanut arvet aja lähes tukkinutg reiät. Maisema on kuin ihmisruumis.

Muistutus Jarl Olof Sandelinin kiintymyksestä puuhunsa ja pojanviikareiden kesistä seisoo siis yhä paikallaan maantien laidassa. Maisemassa on varmasti yhä paljon samaa kuin ennen ja silti maailma ympärillä on muuttunut niin kovin paljon. Tällaisen paikan tavoittaminen aina hätkähdyttää aikana, jolloin ei tunnu palloltamme löytyvän paikkaa, jonne eivät sankarimatkailijat päätänsä tunkisi ja meille näkemäänsä esittelisi. Jokaisella kivellä ja maastokohdalla kotiseudullammekin on oma tarinansa, joista suurin osa valitettavasti on jo kadonnut. Lähtiessään paikalta Joenhiisi toivottaa mielessään pitää ikää Jallen männylle ja monille kaltaisilleen eri puolilla maatamme.

Lähteet:

Hämeen Sanomat 12.9.1967

Häme-Wiki;  http://www.hamewiki.fi/wiki/Oitti

Jättiläinen, ryöväreitä ja Rengon siirtolohkareita

Rengon metsät tuntuvat kasvavan enemmän tai vähemmän suuria kiviä, jotka aika ja luonnonmullistukset tuntuvat unohtaneet keskelle korpea. Aivan oma lukunsa on etenkin Kuittilan takamailla Riikosen tien varrella sijaitseva Huntinkivi, joka on aikojen saatossa näyttänyt kasvattaneen huomattavaa kokoaan jopa moninkertaiseksi. Tämän tutkimusretken aiheena on ollut Hämeen Sanomista löytämäni vanha artikkeli, joka on saanut Joenhiiden samoilemaan renkolaismetsien kivillä.

Jättiläisellä oli muinoin pahat mielessään, mutta yritykseksi jäi.

Puolisen vuosisataa sitten välitetyn kansantarinan mukaan Huntinkivi olisi heitetty Lopen Kaakkomäestä. Jättiläisillä olisi ollut tarkoituksena pommittaa kivellä Rengon kirkkoa. Heittotarkkuudessa on kuitenkin ollut toivomisen varaa. Kirkko säästyi hävitykseltä, ja kivi sai sijansa renkolaiskorvesta.

Uteliaana paikallishistorian harrastajana Joenhiisi lähti paikantamaan mainittua Huntinkiveä. Nykyajan netti johdatti sangen pikaisesti Renkajoen lounaispuolelle Muurilan kylään. Jo lapsuudesta asti kulku on ajoittain vienyt tuon paikan ohitse. Synkän metsän siimeksessä metsätietä oli aikoinaan jouduttu jyrkästi taivuttamaan mutkalle Huntinkiven kohdalla. Saatuani vielä kuulla seudulla hiljaittain tehdyistä hakkuista odotin kiven löytyvän sangen helposti. Säidenkin vaihduttua lopulta suosiollisiksi varustauduin pyörämatkalle. Olen aina pitänyt kovin Rengon metsistä, joista Renkajoen varrelta löytyy paljon korkeuseroja ja karuja kivikoita. Lapsuusaikojeni vanhat metsät vain ovat saaneet viime vuosikymmeninä joutuneet yhä enemmän väistymään.

Huntinkivi Rengon Kuittilassa on toki kookas tavallisin normein, mutta jättiläisen aikanaan liikkeelle nakkaa-
ma järkäle on osoittautunut vielä huomattavasti tätäkin suuremmaksi.

Kivi Riikosentien varrella oli tukevasti sijallaan keskellä hakkuuaukeata. Tarinan mukaan lohkareella olisi ollut korkeutta yli 11 metriä. Sellaiseksi en muistikuvissani sitä sentään hahmottanut. Kenties metsä oli kätkenyt suurimman osan lohkareesta näkyvistä?

Rengon metsissä törmää tuon tuostakin siirtolohkareisin ja
onkaloitakin. Tämä luola ei kuitenkaan osoittautunut tällä
kertaa etsimäkseni.

Jo pikainen silmäys kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut sentään sellainen järkäle, josta tarina kertoi. Oliko Huntinkivi todella aivan tienlaidassa? Lähdin kiertelemään tienvarren metsässä varmistaakseni, ettei siellä ollut muita, suurempia lohkareita. Kyselin vastaantulleilta paikkakuntalaisilta Huntinkivestä. Tiedustelujen kuluessa paikannus sinänsä varmistui ja paljasti aprikointeja jopa aikoinaan kätketystä aarteesta. Kävi selväksi, ettei Huntinkivi ole mikään yli 11-metrinen lohkare. Onko kansantarinan kirjaaja yksinkertaisesti suurennellut kiven kokoa vai sekoittanut kaksi eri paikkaa?

Koska kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mikään aprillipäivän kasku, luonto ei antanut periksi luovuttaa asian penkomista. Oli siis syytä unohtaa toviksi Huntinkivi nimenä ja tavata tekstiä uudestaan... Niin, sehän alkaa kertomalla Härkätien tuntumassa Viialan kylässä sijaitsevasta Suomen suurimmaista yksinäisestä kivestä. Kuten jo todettu, Rengon metsissä on paljon kookkaita lohkareita, mutta mieltä kaiversi epävarmuus siitä, mistä etsiä. Koitti aika jättää myös sähköiset välineet sikseen ja lampsia Maanmittauslaitoksen asiakaspalveluun ja hankkia uusi maastokartta. Samalla oli tilaisuus esittää suora kysymys, löytyykö mainitulta alueelta ylipäänsä noin kookasta siirtolohkaretta.

Täytyy myöntää, että kysyjällä kävi onni. Toimistolta löytyi asiantuntija, joka tiesi kertoa hakemani paikan siksi tarkoin, että lopulta osasin kävellä miltei suoraan perille. Kivi lymyili lähellä peltoaukeata tiheän, hyttysiä kuhisevan kuusikon keskellä. Viitisenkymmenen vuotta sitten kiven todettiin lohjenneen kahteen osaan, mutta itse hahmotin kolme toisissaan liki kiinni ollutta kiveä, joista hiukan sivuun löytyi vielä neljäs, huomattavasti pienempi. Suurin järkäle kurottautui hyvinkin yli kymmenen metrin yläpuolelle ja oli sekin halkeillut.

Kävely Rengon Viialan metsässä huipentui etsityn kohteen löytymiseen. Aivan kuin se olisi yhtäkkiä
noussut tyhjästä kuusikon keskelle. Jo aiemmin toisaalla silmä oli tahtonut luoda suuren kiven ääriviivoja
ryteiköissä, mutta tämä oli silti oma kokemuksensa.

Koitti hetki poukkoilla intoa täynnä ympäri kiveä. Valaistusolosuhteet ja kiven mittasuhteet tekivät kuvaamisen hankalaksi. Liki viidessäkymmenessä vuodessa kasvusto oli vankistunut huomattavasti, mutta silti löysin vielä paikan, mistä vuoden 1966 lehtijuttuun liitetty vanha mustavalkoinen valokuva on otettu. Löytäessäni silmiini kiven uurteet saatoin viimein uskoa löytäneeni sen, itse Kiven.

Kiven mittasuhteet hahmottuivat kokonaisuudessaan vasta päästessäni sen juurelle. Tämä on suuri
murikka. Kulman takaa kiven kupeelta paljastui myös linnunpesä parin kolen metrin korkeudelta.

Jättilohkareelle ei ole merkitty edes nimeä maastokarttaan. Silmämääräisesti katsoen ei saata olla edes varma, onko sitä ylipäänsä näkyviin kirjattu. Tarinan mukaan se olisi ollut Ison Vihan aikana yksi Härkätien varren pakopaikoista, josta kyläläiset ovat etsineet turvaa. On myös kerrottu ryöväreiden majailleen siellä 1800-luvulla. Lohkareet ovatkin muodostaneet jonkinlaisen luolaksi kutsutun onkalon. Halkeamiin on voitu hyvinkin joskus kätkeä jotain. Vuosina 1917-18 turvapaikkaa ovat käyttäneet ne, jotka eivät ole tahtoneet taistella punaisten tai valkoisten puolella. Vuoden 1966 kirjoituksessa mainitaan vankikarkureiden piileskelleen kivien suojassa joitain vuosia aiemmin.

Syvään ja pitkään halkeamaan voi hyvin kuvitella jonkun joskus kätkeneen jotain. Selvästä ihmisvaikutuk-
sesta kertovat ainakin hiljakseen lahoavat tikapuut.Itse en sentään uskaltautunut kapuamaan korkeuksiin.

Kivenkolot ovat varmasti tarjonneet kaivattua
suojaa ja olleet synnyttämässä monia jo
unohtuneita tarinoita.
NAPAUTA KUVAA SUURENTAAKSESI SEN.

Vaikka edellisinä päivinä vallinnut kuluneena vuonna perin poikkeuksellinen helle olikin jo lientynyt sateita odottelevaan tunnelmaan, iltapäivän auringonpaiste työntyi silti terävänä lehvistön lävitse vasten kivenlakea, ja puiden lehdet kahisivat. Vaikka peltoaukea erottui sivulla ja hyttyset alkoivat ahdistella hetki hetkeltä kiivaammin, kulkija saattoi seisahtua aistimaan astuneensa aivan kuin luonnon temppeliin. 1960-luvulla paikalla oleskelleista lampaista ei näkynyt enää merkkiäkään. Ainoana ihmisjälkenä lahosivat vanhat tikapuut omaa verkkaista tahtiaan. Eräältä ulokkeelta pyrähti lintu pesästään. Jos vaikka jättiläinen olikin epäonnistunut aikeissaan hävittää Rengon kirkon, se oli sentään tullut pystyttäneeksi jotain jyhkeätä keskelle metsää. Ei ihme, että jotain maineesta on valunut myös Riikostentien varrelle.

* * * 

LÄHTEET:

Hämeen Sanonat 17.8.1966

Koskensilta - portti lännestä

Hämeenlinna sijaitsee Vanajaveden laaksossa paikallaan idästä länteen ja etelästä pohjoiseen johtavien teiden risteyksessä. Tämä strateginen paikka on oivallettu jo vuosisatoja sitten. Koskensilta on se alueen läntinen portti, joka nykyään liiankin joutuisasti ohitetaan päällystettyä valtatietä pitkin matkalla kohti Turkua. Kannas entisen Sammon- eli Alajärven ja Iso-Munakkaan välillä on ollut jo Härkätien vanhimman linjauksen reitillä kohti Rengon Kuittilaa.

Koskensillan merkitys on näkynyt kartoissa kautta aikojen. Vasemmalla on osa tuntemattoman tekijän
1840-luvulla laatimasta Luolajan kartasta [2131 09, 2132 07 vanaja].  Mielenkiintoiseksi kartan tekee
selvästi jälkikäteen lisätty merkintä Koskenniskasta ja tielinjasta. Kuvernööri Rehbinder teki vuonna
1844 ehdotuksen Härkätien uudesta linjauksesta uudestaan Alajärven eteläpuolitse, mikä toteutui 1850-
luvulla. Oikealla on osa Avanderin 1706 laatimasta kartasta, jossa paikka on myös huomioitu.
Molemmat kartat on tuottanut www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston
julkaisuarkisto. Pysyvät linkit karttoihin ovat
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246 ja http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805164429

Koskensilta HämeenlinnanLuolajassa ohitetaan nykyään
turhankin huomaamattomasti. Satakunta vuotta sitten niin
ei todellakaan ollut

Hiukan hätäistä tarkempi vilkaisu karttaan riittää osoittamaan, että Koskensilta on ollut todennäköinen paikka mitellä voimia kansakunnan kriisivaiheissa, mikäli Hämeenlinnan hallinta on ollut kyseessä. Janakkalan Laurinmäki on ollut aikanaan autonomian lopussa varustuksena oma lukunsa ja ilmeisesti vain punaisten taitamattomuus esti siellä saksalaisia jumittumasta paikoilleen. Mikäli Venäjän imperiumi olisi ollut voimissaan, hyökkäys Janakkalan kautta olisi ollut verisempi. Läntinen suunta Turusta Hämeenlinnaan jää ilmeisesti usein varjoon.

Taannoin Kaupunkiuutisissa julkaistu juttu Luolajan juoksuhaudoista sai Joenhiiden tutustumaan paikkaan. Sata vuotta on ollut pitkä aika Alajärven ja Iso-Munakkaan rantamilla. Maisema on muuttunut sangen radikaalisti. Silta on enää hankalasti hahmoteltavissa osana 10-tietä. Nykyajan kulkijat porhaltavat yhdysjoen ylitse sitä useinkaan edes tajuamatta. Raili Rytkösen Vanajan historia II -teoksen sivulta 393 löytyy valokuva Koskensillasta 1890-luvulta. Vaikka tuossakin kuvassa näkyy metsää länsirannalla, itse sillan tienoo on aukeata. Valokuvassa katsotaan siis kohti Renkoa. Kuvaajan taakse vasemmalle on jäänyt osin jyrkkärinteinen louhikkomäki, jota vielä tänäänkin kiertävät sata vuotta aiemmin kaivetut juoksuhaudat. Mikäli nyt malttaa seisahtua Luolajantien ja 10-tien risteykseen, huomaa en koilisrinteen hakkuujäljet, jotka osin paljastavat puiden enimmäkseen kätkemät maastonmuodot, jotka ovat varmasti linnoitustöiden aikana olleet paljaaksi hakattuina.

Metsä on vallannut ryteiköllään sen, mistä voisi katseellaan tavoittaa kaivantojen alun. Aika ja luonto ovat
maiseman muovaajina lähes yhtä armottomia kuin ihminen.

Kukkulan laella etsintä lopulta palkittiin.

Juoksuhaudan jäänteet alkavat kuin varkain sankasti pusikoituneesta alarinteestä. Aivan aluksi en niitä havainnut, vaan harhailin noin kahdenkymmenen metrin päästä niiden ohitse. Vasta palatessani osasin katsoa oikein vesakon verhoamaan viiltoon tienpientareella. Pusikon takana paljastui aluksi mäen kallioisuus, ja uskoin olevani oikeilla jäljillä. Silti täytyy tunnustaa, että ilman lähistöltä tapaamani paikallisen neuvoja en olisi ryteikköön uskaltautunut kompuroimaan. Ensimmäiset merkit juoksuhaudoista pistivät kuin varkain pusikon keskeltä palattuani hitaasti mäkeä alas. Sen jälkeen olikin helppoa seurata mutkittelevaa uraa, joka muuttui kaakon suuntaan yhä selvemmäksi. Lopulta löytyi jo ristikkäisiä kaivantoja. Pusikon vaihtuessa kookkaiksi puiksi oli hautakin syvempää päättyen yhtäkkiä metsän eteläreunassa. Samoin kaivanto päättyi kuin seinään korkeammalla mäellä.

Tahtomattani tein vertailuja vuotta aiemmin Laurinmäellä näkemiini kaivantoihin. Samoja piirteitä oli nähtävissä niin maisemassa kuin ihmiskäden töiden jäänteissä. Tuolla Koskensillan alueella yksityiskohdat olivat joiltain osiltaan hiukan pienempiä. Samalla aivan 10-tien kahtapuolta myöhemmät rakennustyöt ovat varmaan tuhonneet rakennelmia. Edellä mainitun Kaupunkiuutisten jutun mukaanhan ainakin Koskensillan juoksuhautoja purkaminen alkoi melkein heti niiden valmistuttua. Hirret käytettiin uudelleen.

Juoksuhaudan jäänteet sulautuvat maastoon alkaen ja päättyen yhtäkkiä.

Laurinmäellä sotatoimet jäivät lyhyiksi. Entä kuinka olikaan Koskensillan laita? Oliko siellä tehty tyystin turhaa työtä? Anna-Maria Vilkuna on liittänyt Vanajan historia III -teokseensa luolajalaisen maanviljelijä Markku Seppälän tallentaman tarinan Luolajan taistelusta, jonka henkiset jäljet ovat repineet sittemmin kuulemma tämän entisen Vanajan pitäjän suurimman kylän asukkaiden sisikuntaa.

27. huhtikuuta 1918 Hämeenlinna oli jo saksalaisten hallinnassa punaisten joukon ilmestyessä lännestä kohti Koskensiltaa. Tulijat olivat ilmeisesti tietämättömiä kaupungissa tapahtuneesta vallanvaihdosta. Saksalaiset olivat ehtineet kaivaa varustuksia maantien varrelle ja saattoivat rauhassa kone- ja pikakiväärinsä kanssa odottaa mahdollisia vihollisia. Punaisten saapuessa apujoukkoja hälytettiin kaupungista ja tykkejä ajettiin asemiin sepää Luoman pajan lähelle suutari Aron perunapellolle.

Voimasuhteet huomioon ottaen sen lopputulos ei ollut yllätys. Kuusi punakaartilaista kaatui, aseita heitettiin metsiin ja ojiin, kuormastot hylättiin tielle. Ratsain kynnelle kyenneet punaiset pakenivat ratsain Hyrvälän, Mierolan ja Alvettulan kautta Hauholle ja Lahteen. Siinä onkin sitten pohtimista, ovatko pakenijat palanneet Kuittilaan asti vai millaisia polkuja on tuohon aikaan ollut Renkovahan ja Järviöisten kautta Kouvalaan, mikä olisi suorin reitti kohti Hyrvälää. Vanhat kartat ovat antaneet joitain viitteitä jonkinlaisista poluista osan matkasta. Onhan Järviöisistäkin sentään ollut pakko jotenkin ihmisten ilmoille päästä. Jospa tuohonkin joskus selvyyden saan. Ratsukot ovat sentään polkujakin voineet edetä. Menon on täytynyt olla paniikkimainen ratsastusta hevosia säästämättä. Alajärven länsirantakin siis sai noina kevään 1918 hirvittävinä viikoina oman kaoottisen pakotarinansa.

Vanhalla tielinjalla kuluneina vuosisatoina liikkuneita ja matkansa pään Koskensillan pielessä tavanneita on toki ollut muitakin kuin mainitut punakaartilaiset. Kesäkuun 16. 1910 kirjoitti sanomalehti Hämetär Koskensillan mäestä tien vierestä kuolleena löytyneestä kauppamatkustajasta, jonka uskottiin tehneen itsemurhan myrkkypullon avulla. Pelkkää tuskaa ja kuolemaa ei sentään Koskensillan historiasta ole ollut pikaisella lukemisella löydettävissä. Linnoitustyöt tarjosivat aikanaan runsaasti töitä. Vuoden 1881 toukokuussa sanomalehdet Hämäläinen ja Hämeen Sanomat julistivat 300 hevosmiehelle töitä lankkujen vetämiseen muun muassa Koskensillasta.

* * *

Lähteet:

Raili Rytkönen. Vanajan historia I

Anna-Maria Vilkuna. Vanajan historia III

Hämetär 16.6.1910
Hämäläinen 28.5.1881; Hämeen Sanomat 27.5.1881
Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset 17.9.2014