Kukko-Lindberg, puuseppämestari

Kirjoituksessaan Esivanhempien muisto 1600-1900 (Sukututkija nro 3-5 1921) säveltäjä Armas Launis kirjoittaa mielenkiintoisesti Korppoossa 15.5.1830 syntyneestä ja Helsingissä 19.6.1915 kuolleesta isästään.

   Kukko-Lindberg eli Adolf Johansson Lindberg.
   Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta
   Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija
   nro 3-5 1921.

”Jo varhain heräsi hänessä halu puuveistostyöhön. Kahdentoistavuotiaana joutui hänen käsiinsä joku sorvaamalla valmistettu esine. Tämän nähtyään tahtoi poika valmistaa samallaisen ja näin johtui hän ominpäin laittamaan itselleen sorvin, johon hän teki sekä puu- että rautaosat itse. Tätä voinee jo pitää melkoisena saavutuksena kaksitoistavuotiaalta. Vähitellen muodostui Östergrannaksen vajarakennukseen kokonainen puusepänverstas. Mielellään olisi poika halunnut saada oikeata ammattiopetusta kaupungissa, mutta siihen eivät vanhemmat vielä suostuneet. Mutta kerran pääsi hän isänsä laivassa Turkuun. Täällä etsi hän puusepänliikkeen, johon meni sisälle katselemaan, miten ammattimies työskenteli. »Mitä sinä siinä töllistelet », sanoi sorvin ääressä puuhaileva mestari ja loi epäsuopean katseen vieraaseen maalaispoikaan. »Katselen vaan, miten muut sorvaa», sanoi poika, ja kun hän sitten sai tilaisuuden mestarin hämmästykseksi näyttää taitoaan, tehtiin sopimus, että poika tulisi mestarin luo puusepänoppiin. Niin jätti Adolf kotinsa.”

 

Ja edelleen:

”Opin käytyänsä sai isäni työnjohtajan toimen eräässä turkulaisessa liikkeessä. Näihin aikoihin suunnitteli hän useiden kehoituksesta antautua kuvanveistoa opiskelemaan. Puusepän opissa ollessaan oli hänessä näet ilmennyt huomattavia taipumuksia koristeveistoon,johon tarvittavat mallit hän myös itse suunnitteli.”

Adolfin nuorempi veli Gustaf oli tuolloin mennyt kultasepän oppiin Pietariin. Sinne myös hänkin aikoi omine suunnitelmineen siirtyä. Uudenvuoden iltana tai yönä v. 1856 Adolf kuitenkin näki näyn isävainajastaan, joka antoi hänelle joitain talon papereita. Silloin hän koki ajan koittaneen lähteä matkaan.

”Hän nousi laivaan matkustaakseen Pietariin, mutta kun laiva matkalla poikkesi Helsinkiin, muuttui täällä taas suunnitelma. Muudan tuttava tuli laivaan ja sai matkamiehen jäämään pääkaupunkiin. Mutta täälläkään ei isäni olo tullut pitkäaikaiseksi. Hän sai sen merkillisen mielenjuohteen, että hänen oli mentävä Hämeenlinnaan. Ajatus siirtyä tänne hänelle vieraskieliseen ja aivan outoon kaupunkiin oli siksi mahdoton, että hän koetti vapautua tuosta päähänpistosta. Mutta turhaan. Hän tuli lopulta niin levottomaksi, että, niin terve ja voimissaan kuin olikin, tuskin voi kolmeen päivään syödä ja nukkua. Hänen täytyi mennä, ja niin saapui hän tähän Hämeen kuolleena syntyneeseen ja kaikkia kehitysmahdollisuuksia vailla olevaan kaupunkiin.”

Myöhemmin vanhoilla päivillään puuseppämestari tosin totesi itselleen käyneen varsin hyvin tuon ihmeellisen sattumuksen kautta. Saavuttuaan tähän itselleen outoon kaupunkiin Adolf Johansson Lindberg vuokrasi Kasarmikadun numerosta 140 Kimnaasikadun kulmasta Armas Launiksen rakennuspahaseksi kutsuman verstaan ruotsinkieliseltä satulamaakarinleski Evastina Ingbergiltä. Siinä oli aiemmin pitänyt verstasta seppämestari Nyberg. Sinne siis tuli puusepänverstas ja asuinhuoneita uudelle tulokkaalle. 

 

Lindbergin talo nykyisten Kasarmikadun ja Lukiokaduin risteyksessä on säilynyt näihin päiviin
ja tunnistettavissa hyvin päätyovestaan.
Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta    Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija nro 3-5 1921.
.

   Adolf Lindbergin valmistama mahonkilipasto
   Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsi-
   työn historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Tontti oli tuohon aikaan pensasaidalla jaettuna, ja aidan toisella puolella käyskentelivät satulamaakarivainaan tyttäret. Kuinka ollakaan, Adolf sai tuuman kohottautua asemassaan naimalla joko lesken tai jonkun tyttäristä. Kuultuaan erästä tyttäristä kutsuttavan Karoliinaksi hän päätti naida tämän. Valinta näytti kuulemma erityisesti miellyttävän leskeä, joten asiassa edettiin. Virallinen kosinta sovittiin toiseksi joulupäiväksi. Tuolloin vain sattui niin, että kosiomiehellä oli muuta puuhaa ja hän unohti (!) tuon tärkeän toimituksen. Vaan Karoliinapa ei asiaa ollut unohtanut, joten mestarille lähettiin sana ja tämä kutsuttiin saapumaan uudenvuodenpäivänä, mikä tapahtuikin.

 

Paikalla odotti puoli tusinaa ikäneitoa, joista Adolfin oli pääteltävä, kuka Karoliina olikaan. Armas Launis ei tiedä kertoa, kuinka isänsä asian ratkaisi, mutta Karoliina osoittautui tyttäristä vanhimmaksi, toistakymmentä vuotta miestänsä iäkkäämmäksi.

Albert Edelfeltin isä, lääninarkkitehti K. A. Edelfelt piirsi pian Kimnaasikadun kulmaan kaksi uutta puutaloa. Edellä mainittu Karoliina ei kuitenkaan ollut tulevan säveltäjän äiti, sillä hän kuoli jo kesällä 1872. Seuraavana keväänä leski Adolf nai uuden vaimon, 24-vuotiaan sipoolaisen Maria Lovisa Silfverin, joka tämäkin kuoli seuraavan vuoden alussa. Jo saman vuoden lopussa Adolf otti kolmannen vaimon, 19-vuotiaan Amanda Gustava Emanuelintyttären Sääksmäeltä, josta sitten tuli Armas Launiksen äiti.

Sukuselvityksessään Launis toteaa omituisena seikkana tai sattumuksena, että samana yönä kun Adolfin toinen vaimo Maria Lovisa kuoli mainittu Amanda Gustava näki unta, että tämä oli kuollut ja saattojoukko vei vainajan hautuumaalle. Mainittuna aikana Amanda Gustava ei edes tiennyt näöltä rouva Lindbergiä tai tiennyt tämän sairaudesta.

Hämeenlinnan käsityön historiaa käsittelevässä tekstissään maisteri Kahila hiukan epävarmasti toteaa tahi olettaa Adolf Lindbergiä kutsutun Kukko-Lindbergiksi. Asiasta Armas Launis antaa oman selvityksensä seuraavasti:

”Jo Turussa opissa ollessaan oli isäni ottanut itselleen sukunimen Lindberg, toisten veljesten ottaessa nimen Erlund, joka nimi lienee ollut jo jollakin heidän sedällään. Tämä nimenvalinta, joka ei todistanut juuri hyvää makua, rankaisi pian itsensä. Löytyi näet muitakin tällä nimellä onnellistettuja, yksin Hämeenlinnan pienessä kaupungissa oli niitä toista kymmentä. Eroitukseksi toisistaan sai kukin oman enemmän tai vähemmän ihmeellisen kutsuntanimensä. Isälläni oli 1860-luvulla talossaan äkäinen kukko, oikea riiviö laatuisekseen, jonka sanotaan vieläpä hätyytelleen ohikulkevia lapsia, ja pian lahjoitti tämä oivallinen otus isännälleen nimen Kukko-Limperi, eroitukseksi toisesta samannimisestä puuseppämestarista, Ameriikkaan-Limperistä. Toisia Limperejä lajiteltiin ammattinsa y. m. mukaan, niin syntyivät nimet Ajuri-Limperi, Sutari-Limperi, Posti-Limperi, Autio-Limperi, Ranta-Limperi ja Porvari-Limperi.”

Kukin liikanimi antaa omaa osviittaansa sekä kantajansa luonteenlaadusta että ammatista.

Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsiyön historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Armas Launis toteaa koruttomasti väkijuomien käytön estäneen isäänsä toteuttamasta kaikkia lahjojaan ja aiheuttaneen myös taloudellisia haittoja. Ankara kuumetauti oli 50 ikävuoden tienoilla tuonut mukanaan kuulon heikentäneen jälkitaudin. Armas muistelee itse pienestä pitäen keskustelleensa isänsä kanssa kirjoittamalla. Aluksi kielenä oli suomi, mutta se vaihtui ruotsiksi puuseppämestarin kielitaidon heiketessä yhdessä kuulon kanssa. Viimeiset vuodet kuurona ja lähes sokeana ollut Adolf Lindberg oli vuoteenomana muutettuaan perheineen Helsinkiin 1893 kuollen kesällä 1915.

Me hämeenlinnalaiset voimme muistella häntä vaikkapa astellessamme vielä nykyäänkin Lukiokadun ja kasarmikadun kulmassa sijaitsevien puutalojen ohitse. Niistä toisen seinässä on hänen poikansa Armas Launiksen muistolaatta.

 

* * *

Lähteet:

Armas Launis. Esivanhempien muisto 1600-1900 – Sukututkija nro 3-5 1921

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921628?page=1

https://www.geni.com/people/Adolf-Lindberg/6000000028409235898

 

 

 

 

 

Kerinpuut ja hiukan muutakin nikkarointia

Olen jo hyvän aikaa tahtonut kirjoittaa Hämeenlinnan käsityöläisistä. Nyt heistä jonkin verran luettuani olen havahtunut huomaamaan, kuinka moninaista se on ollut ja lukuisia ammattinimikkeitä aikojen kuluessa kujiemme kulkijat ovatkaan mukanaan kuljettaneet. Sinänsä moinen ei ole mitenkään tavatonta, koska itse kaupungin tehtävä on alun perin ollut toimia torina ja torin sellaisten hyödykkeitten vaihdantapaikkana, joita ei agraariyhteiskunnassa ole kyetty tai sallittu itse tuottaa. Siinä yhteydessä kuvaan on astunut myös valtiovalta eli kruunu ottamaan osansa liikevaihdosta, mikä on luonut kaupunkien aseman hallintokeskuksina. Näinpä kaupunkien historiaa on itse asiassa mahdotonta tarkastella tutustumatta käsityöläisten elämään ja toimintaan.

Puuseppämestari työssään höyläpenkinsä ääressä 1890-luvun lopussa.
Kuva: Finna..

Kaupunkimme ensimmäinen vuosisata varsinkaan ei ollut vielä varsinainen menestystarina. Vielä 1660-1670 – luvuilla ammatinharjoittajia kerrotaan olleen 11-12. Useimmissa tapauksissa kunkin ammatin harjoittamisesta vastasi vain yksi mestari. Heidän työskentelyään ei voinut verrata isompien kaupunkien käsityöläisiin. Oppipoikia heillä ei ole sanottu olleen. Torikauppa oli lähinnä Turusta ja Helsingistä saapuneiden myyjien käsissä. Oman kaupungin ammattilaisten osaksi jäi pääasiassa paikkaamis- ja korjaamistyöt. Niinpä tuohon aikana tarvittiin etenkin suutareita ja räätäleitä. Tässä tekstissä jätän vielä käsittelemättä kultasepän, pistoolisepän, lasimestarin, pyöräntekijän ja satulamaakarin alkaen etsiä, milloin tapaamme nikkareita, puuseppiä.

Luonnollisesti tarkkaa rajaa ei ole eri ammattien kohdalla alussa tehtävissä, koska Hämeenlinnan porvarit olivat ennemmin maanviljelijöitä ja kuin kaupunkilaisammattien harjoittajia. Siitäkin syytä lienee, että aikanaan kuhunkin kaupunkitonttiin kuului erottamattomasti sekä pelto- että niittypalsta, joita ei saanut myynnillä erottaa itse tontista. Mainittakoon tässä, että vaikka itse vanha kaupunkialue varsinkin ennen kaupungin siirtoa 1700-luvulla oli perin rajattu sijoittuen nykyisen Kaupunginpuiston ja linnan väliselle kaistaleelle, esimerkiksi Sairionranta Vanajan toisella puolella kuului alusta asti kaupungin alueeseen. Vuonna 1742 lukkoseppä Abraham Nyman sai porvarioikeudet puuseppänä, mikä osoittaa, etteivät ammattirajat suinkaan olleet aian tiukkoja. Vuonna 1755 räätäli Mårten Wredfors osasi maistraatin saaman tiedon mukaan myös puusepäntöitä. Väljähköön tulkintaan vaikutti ilmeisesti se, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan nikkaria.

Joudumme rientämään Ison vihan ajan tälle puolelle kaupungin jouduttua tuona miehitysaikana miltei tuhon omaksi joutuen vaikeasti toipumaan. Viimeistään vuonna 1753 paikkakunnalla on 16 käsityöläistä, joiden joukossa yksi puuseppä. Ilmeisesti eniten oli suutareita ja kankureita. Käsityöläisten suurin määrä vanhassa kaupungissa saavutettiin 1771 eli 31. Useimmat tulijat olivat ammentaneet oppinsa Turussa anoen maistraatilta lupaa ammatin harjoittamiseen. Entisten mestarien lausunnoilla oli ratkaiseva merkitys. He eivät suinkaan aina puoltaneet tulokkaiden asettumista kaupunkiin.

Erotuksena kaupunkimme ensimmäisiin vuosikymmeniin mestareilla alkoi olla 1700-luvulla oppipoikia ja kisällejä. Esimerkiksi 1760 kisällejä oli 11 – kaikki suutareilla ja kankureilla. Maaseudulta oli saatu oppipoikia, joita kirjoilla oli tuolloinn 20. Toinen merkittävä muutos oli ammattikuntien muodoataminen vuoden 1720 ammattijärjestyksen mukaan, mikä merkitsi sitä, että kolmen saman ammatinharjoittajan ollessa kaupungissa tuli heidän muodostaa oma ammattikuntansa. Lukumäärältään vähäisempien tuli kuulua lähimmän kaupungin ammattikuntaan. Tämän ammattikuntajärjestyksen selvittäminen kuuluisi tarkemmin oman juttunsa piiriin, joten kiiruhtakaamme kohti puuseppiä.

Puutöiden kannalta yksi merkittävä tapahtuma oli huhtikuun 17 p:nä 1817, jolloin keisarillinen julistuskirja antoi sorvareille oikeuden asettua maaseudulle. Samassa yhteydessä toki säädettiin vastaavasti myös buldaanikutomoista [buldaani- eli purjekangaskutomo]. Samankaltaisia oikeuksia annettiin 1824 muillekin ammattiryhmille eli puu- ja satulasepille, hattumaakareille, savenvalajille pyöräntekijöille, säämiskänvalmistajille, kellosepille ja maalareille.

Omalla tavallaan huomattava ajankohta nikkareiden kannalta toki myös oli Hämeenlinnan palo vuonna 1831. Tällöin heidän tuotteistaan luonnollisesti oli puutetta, koska 2/3 kaupungista oli palanut. Heidän tuotteitaan oli haalittava eri puolilta maata. Vuonna 1830 nikkareita oli 3 mestaria ja viisi oppipoikaa, 1835 viisi mestaria, viisi kisälliä ja 13 oppilasta. Jonkinlainen huippukausi oli 1860-luvulla, jolloin 1865 mainitaan kaupungissa olleen mestareita 6, kisällejä 12 ja oppilaita 13. Nikkareiden ammattiryhmälle oli ilmeisesti yleistä käyttää sangen paljon kisällejä ja oppilaita.

Varsinainen ammattipakko kumottiin vasta 1860-luvulla. Kyseinen säädös aikanaan tarkoitti, että vain johonkin ammattikuntaan kuuluva käsityöläinen sai harjoittaa kyseiseen alaan kuuluvaa ammattia. Käytännössä ammattikunnista irtaantuminen kesti hyvän aikaa. Hämeenlinnassa niiden loistohetkiä olivat 1830-50 -luvut. Samaan aikaan kun pyrittiin eroon vanhanmallisesta ammattikuntalaitoksesta alkoi korostua peruskoulutuksen järjestämisen tarve koulujen muodossa. Hämeenlinnassakin porvarit muodostivat sunnuntaikoulun, jonka alkamista pyydettiin saada siirtää vuoteen 1861.

    Puuseppämestari Lindströn. Hämeenlinnan
    Käsityöläisyhdistyksen valtuuston jäsen
    Kuva: Hämeenlinnan käsityöläiset ja
    käsityöläis- ja tehtailijayhdistys/
    Hämeenlinnan käsityöläis- ja
    tehtailijayhdistyksen toimihenkilöt
    1868-1928/ Hämeenlinnan Lydia

Hämeenlinnan kaikkien käsityöläisten kannalta merkittävä tapaus oli Käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen synty vuonna 1868, jollaiset olivat suoraa seurausta samana vuonna säädetystä elinkeinolaista, joka astui voimaan 1.5. 1868 korvaten ammattikunnat laajemmilla yhdistyksillä. Käsityöläisten tehtailijain yhdistyksen valtuutettujen joukosta löydämme myös puuseppä Matti Aleniuksen.

Hämeenlinnan kannalta 1860-luvun alun mullistus oli rautatien tulo vuonna 1862. Joitakin ammatteja katosi ja joitakin yhdistyi muihin tai muutti muotoaan. Koneellistuminen astui kuvaan. Muun muassa sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Verstaansa käsityöläismestarista oli mahdollista tulla yritystään johtava liikemies. Joissakin tapauksissa ammattijohtajan yhteys itse johtamansa käsityöyrityksen ammattitaitoon katkesi.

Esa Kahilan mukaan Hämeenlinnan nikkareiden tuotannosta tiedetään varsin vähän. Ammattitaitonsa ja jälkipolville jääneiden todistuskappaleiden kannalta erilaiset mestarinäytteinä valmistetuit esineet ovat merkittävä kurkistus tuohon käsityöalan aikaan. Vaatekaapin teki mestarinäytteenään Henric Lindbom v. 1796 leppäpuusta. Tavallisin raaka-aine oli toki koivu unohtamatta silti ulkomaisiakaan puulajeja. Nikkarimestari Lindberg kuulemma ilmoitti vuonna 1862 myyvänsä kaksi mahonkilipastoa.

 

Huonekalutehtailija Fagerström.
Kuva kuten ed.

1800-luvulla yleinen kehitys ja asumisratkaisut suosivat huonekaluvalmistusta, sillä uudella ajalla ensin säätyläisten keskuudessa ja sitten alemmankin kansan piirissä yleistynyt irtainten huonekalujen käyttö vaikutti vähitellen niiden muotoihin ja koristeluun. On sanottu, että vasta 1800-luvulla muotiin tuli säätyläiskodeissa kalusteiden ryhmittely keskilattialle. Mestarinäytteissä viriteltyä taitoa saammekin ihailla eri kotimuseoissa esitellyissä esineissä.

Tällä ilmeisesti Kukko-Lindbergiksikin kutsutulla oli tuon ajan neljästä puusepästä suurin liike. Hänen lisäkseen toimivat muun muassa puusepänliikkeissään F. Fagerström ja F. Lindstedt. Näistä Fagerström oli ammatiltaan oikeastaan verhoilija ja verstastaan kutsuttiin tehtaaksi hänen ottaessaan vastaan myös verhoilijantöitä. Mainittakoon hänen erikoisuutenaan erilaisten, etenkin rautatiematkoille sopivien matkalaukkujen myynti. Koska rautatie oli valmistunut vasta edellisenä vuonna, hän oli oitis seurannut aikaansa!

Elinkeinovapauden luotua uudet olot vuosisadan lopun huoneitten sisustuksessa itsenäisesti ammattiaan harjoittaneet sorvarit eli hanamaakarit ottivat osansa työtilaisuuksista. He eivät suinkaan ollet pelkkiä puusorvareita kyeten valmistamaan monenmoisia pikkuesineitä myös luusta tai sarvesta tms.

F. Fagerström mainosti 13. helmikuuta 1863 Hämäläisessä valmiita
huonekaluja, ottavansa tilauksia uusista ja tarjosi myös verhoilu-
palveluja.

 

 

Puuseppämestarien tuotevalikoima oli aikanaan sangen laaja. J. L. Hambom
tarjosi 29.4.1864 Hämäläisessä muun muassa valmiita metsästäjänhattuja,
sateenvarjoja korjauspalveluineen. Joidenkin kollegoidensa tapaan hän
valmisti myös piippuja ulkomailta hankituin erikoisosin.

  Johan Ludvig Hambomin mestarinäyteenä
  valmistamat kerinpuut ovat olleet näh-
  tävillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon
  Palanderin talossa.

Johan Ludvig Hambom anoi vuonna 1859 porvarioikeuksia selittäen olevansa kykenevä valmistamaan mestarinäytteekseen vaikkapa täydellisen luisen shakkipelin tai jotain vielä hienompaa. Tobias Lindstedtin mestarinäytteenä oli 1836 kerinpuut. Eric Lagerman valmisti v,.. 1841 rukin. Hambom oli jo kisällintyökseen tehnyt rukin. Hambomin yllämainittu mestarinäyte-esitys ei miellyttänyt kahta muuta sorvaria, joten he ehdottivat näytteeksi hyvin kiillotetun ja petsatun kaksoisrukin sekä täydellisen puisen shakkipelin. Lopulta Hambom valmisti mestarinäytteenään rukin ja kerinpuut. Viimeksi mainitut Hambomin kerinpuut ovat olleet esillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon Palanderin talossa. Siinä on luuta käytetty pienissä nupeissa.

Puuseppämestari Johan Ludvig Hambomin tyttärestä hatuntekijä Linda Hambomista Joenhiisi on kirjoittanut aiemmin tekstissä Koleraa ja muotihattuja.

Rukin tärkeydestä sorvarin tuotannossa kertoivat heidän kyltteinään yleisesti käyttämät rukinpyörät. 1800-luvun tultaessa kuitenkin rukkien suhteen työtä oli enemmän vanhojen korjaamisessa kuin uusien työstämisessä. Tärkeänä tuotteena olivat piiput, jollaisilla Kahilan mukaan kerrotaan Henrik Helinin hankkineen talon hinnan. Hän hankki tarveaineita vuosittain Pietarista, kuten safiaanin ja sorvattavat sarvet. Hienompien piipujen helat tulivat kultasepiltä.

Järvelin-niminen sorvari perusti 1869 sorvarin- ja leikkikalutehtaan.

K. L. Helander seuraavana vuonna alkoi tehtaassaan valmistaa sateenvarjoja ja keppejä. Myös Hambom ja Henrik Helin sateenvarjoja valmistivat. Teräs tuotiin Pietarista ja varsi sorvattiin viimeistellen kiillottaen.

Varsin moninaista käsityöläisyys ja jossain vaiheessa pienteollisuudeksikin kutsuttu toiminta on kaupungissamme ollut selvittyään alkuvuosikymmenen kituliaisuudesta vaihdellen osin jyrkästikin eri ajanjaksoina ollen suoraan riippuvainen ympäristönsä olosuhteista. Näistä menneisyyden hämärään vaipuneista puurtajista riittänee kirjoittamista vastaisuudessakin.

 

* * *

 Lähteet:

 

K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan käsityöläiset ja Hämeenlinnan Käsityöläis- ja tehtailijayhdistys.

Esa Kahila. Hämeenlinnan käsityön historiaa

Timo Niiranen. Miten ennen asuttiin

 

 

 

 

Hilja Haahti ja Hämeenlinna

 

Katsoessani rakkaita vanhoja valokuvia Hämeenlinnasta 1800–luvun lopusta ja seuraavan alusta pohdin usein, keitä ovatkaan ihmiset kaduilla ja kujilla. Millaisen elämän he ovatkaan viettäneet ja mitä kohtalo on heille varannut? Eräskin panoraamakuva postikortissa esittää Tampereen suunnasta höyryävää junaa, jonka taustalla levittäytyy jäinen Vanaja sekä vastarannalla miltei taloton joen länsiranta. Näkymää katselee yksinäinen nainen joko sattumalta tai kuvaa varten lavastettuna. Toisessa kuvassa astelee väkeä yksin tai pareittain Raastuvankatua. Kuvan vasemmassa laidassa tunnistan muista korkeamman rakennuksen rakennelman, jollaisia aikoinaan löysi puhelinkeskusten katoilta.

 

Hilja Haahti - kuva:Wikimedia Commons

Mutta ne ihmiset. Niin, taannoin törmäsin aivan toisenlaisen, toistaiseksi vasta aihioksi jääneen kirjoitustyön valmistelun yhteydessä kirjailijaan nimeltä Hilja Haahti. Oikeammin kyseessä oli hänen äitinsä Theodolinda Hahnsson, Hämeenlinnassa vuosina 1871-92 asunut ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija, jonka sanotaan julkaiseen tuolloin pääosan tuotannostaan miehensä Johan Adrian Hahnssonin ollessa opettajana. Theodolinda toimi Hämeenlinnassa muun muassa ruotsinkielisessä lähetysompeluseurassa ja Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran johtokunnassa. Hilja Haahden nimen olen tosin jo lapsuudessani varmasti tavannut isoäitini hengellissävytteisten kirjojen selkämyksistä tuntematta tuolloin vielä mielenkiintoa. Vahvasti uskonnollinen kirjallisuus ei tuolloin vedonnut mieleen.

Vaan törmäsin Hahnsson-sukuun siis odottamatonta kautta, vaikkei se tarkemmin ajatellen niin tavaton sattuma ollutkaan. Toimihan aiemmin Vaasassa ja Kokkolassa opettanut Johan Adrian Hahnsson kuolemaansa, vuoteen 1888 asti Hämeenlinnassa, ja Hilja syntyi täällä 1874.

Etsin käsiini Hilja Haahden lapsuuden ja nuoruuden muistelmat kiinnostuneena, millaiselle matkalle ne veisivät vanhaan, kadonneeseen Hämeenlinnaan. Sain tosin aluksi käsiini nuoruuden muistelmat, joissa liikuttiin jo Helsingissä ja Keski-Euroopassa. Aivan lapsuuden tarinat olivat vielä eri teoksessa, joka esitteli aika perustellisesti myös sukutarinaa ennen päätymistä Hämeen sydämeen. Lopulta kuitenkin päästiin vuoteen 1871, jolloin hänen isänsä siirtyi Kokkolasta Hämeenlinnan ruotsinkielisen yläalkeiskoulun suomenkielen kollegaksi.

Hilja ei siis ollut vielä siinä vaiheessa syntynytkään, mutta perheessä oli jo poika Hannu, josta tuli aikanaan pappi. Hannu oli syntynyt jo kuutisen vuotta ennen muuttoa eli vuonna 1865, joten ikäeroa lapsilla jo oli. Perheeseen kuului myös Hannun kaitsijaksi pyydetty Maijastiina Antintytär Kiikan Kontin talosta, joka oli aikanaan hoitanut jo Hiljan äitiä. Tuossa vaiheessa perhe asui osoitteessa, johon myöhemmin rakennetun kauppahallirakennuksen seinässä on muistokyltti merkkinä Hilja Haahden synnyinkodin paikasta. Kirjassaan Kaukaisten aikojen takaa Haahti esittelee meille paikan:

”Perhe asui Hämeenlinnan laitapuolella vaskiseppä Alanderin talossa, jonka numero on Kasarminkatu 1, Palokunnankadun kulmassa. Verstasrakennus sijaitsi portista vasemmalle tilavan ikävän pihan perällä, missä kaikenlaiset suuret ja pienet, uudet ja korjattavat kojeet tekivät sen lapselle vaaran paikaksi. Oikealla portista oli kaksi pääportaikkoa, joihin myös keittiön sivuporras liittyi. Rakennuksen vieressä oli vähäinen aidattu puutarha portteinensa. Puutarhaa lähinnä olevia portaita noustiin Hahnssonin perheen asuntoon.”

Näin olemme sukeltaneet tarinaan. Pian saammekin todeta Maijastiinan toistuvasti joutuvan vahtimaan, mitä Hannu-poika keksii tutkiessaan Alanderin pihan koneita tai kadotessa piha-aidan aukosta kadulle. Varsinainen silmäterä tulee silti olemaan syyskuun 11. päivänä 1874 syntyvä Hilja, joka aluksi vajavaisella lapsen sanavarastollaan varsin pian nimeää hoitajansa uudestaan Nannaksi, joka tämä sitten kuolemaansa asti tulee olemaankin.

Seuraavaksi siirrytään tässä yhteydessä tarkemmin määrittelemättämänä ajankohtana Alanderin talosta tullinhoitaja Holmströmin taloon nykyisten Hallitus- ja Rauhankadun kulmaan (silloin Residenssi- ja Rauhankatu), missä Hahnssonien asuttavaksi tulee piharakennus, jonka ikkunat antavat Rauhankadulle. Väki on juuri aloittanut muuttotavaroiden sijoittamisen uuteen huusholliin. Avoimesta ikkunasta kantautuu posetiivin soittoa. Ihmetyksen aihe ei suinkaan ole pihalla musiikkikonetta vääntävä miekkonen, vaan tämän olkapäällä nököttävä marakatti. Hilja suostuttelee äitinsä päästämään hänet lähemmäksi tutkimaan moista. Nanna tarkkailee tilannetta ikkunasta käytyään ensin itsekin pihalla. Roposenkin he saavat mukaansa annettavaksi posetiivarille. Niin siinä sitten kuitenkin käy, että apinaa tyttö ei uskalla lähestyä. Rahantulokin soittopeliä veivaavalle tyssää vähiin, joten mies kerää tavaransa ja siirtyy toiselle pihalle. Siinä Hilja sitten seisoo hetken kaksin toisen, hieman isomman tytön kanssa ennen kuin tämä saa päähänsä houkutella uuden naapurinsa toiselle pihalle, jonne posetiivari on kantanut tavaransa. Niin talonmies Kustaassonnin Iitu houkuttelee Hiljan mukaansa heti muuttopäivänä, ja hämminki on valmis.

Aina kolmannelle pihalle asti kadonnutta tyttöä Nanna sitten lopulta saa hakea. Toista kertaa Hilja ei sitten karkaakaan, vaikka syksyllä markkinain edellä Juhanssonin pihalle ilmestyy karuselli. Sitä katsomaan ja ihmettelemään lähtevät sitten lopulta Hiljan kera Nannan avuksi otettu nuorempi palvelija ja naapurin lehtorin Santra.

1950-luvun puolivälissä Hilja Haahti kuvailee sekä lapsuutensa että 1950-luvun Hämeenlinnaa. Aikanaan rautatieasemakin oli varsin syrjässä itse kaupunkialueesta, jonka itäisenä rajana oli kuin luonnostaan Vanajaveden ylittävä ”pitkä silta”, vaikka kaupungin aluetta jo tuolloin oli hiukan idempänäkin, etenkin Lääninsairaala heti itärannalla ja sitä vastapäätä kruunun makasiinit eli nykyinen taidemuseo. Siinä itäisellä rannalla oli myös Pinella-kahvila ja puisto. Haahden ”oikeaksi kaupungiksi” kuvailema keskusta-alue rajoittui lännessä ”kuivaan siltaan” nykyisen Kauppakeskus Goodmanin kohdalla, missä pengersilta ylitti suoperäisen, joskin kesäisin vedettömän alueen. 

 

Kuivasilta ja Myllymäki 1880-luvulla. Vasemmassa yläkulmassa häämöttää ilmeisesti Akseli Salokanteleen
isän mylläri Johan Sirénin tuulimylly.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Hämeenlinnan Lydia

Haahden lapsuudessa kuivan sillan tuolla puolen ei ollut asutusta ennen sotaväen kasarmeja ja Myllymäkeä. Merkille pantavaa, että hän kertoo Myllykalliolla olleen kaikkiaan kolme tuulimyllyä. Vanhoista valokuvista olen nähnyt ainoastaan yhden. Haahti muistaa mainita ikätoverinsa Akseli Salokanteleen perheen omistaneen niistä yhden. Salokanteleen sisar Hilda oli jonkin aikaa Hiljan luokkatoverinakin, mutteivät he ilmeisesti lähemmin tutustuneet tämän oltua kuulemma hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Hilja ei edes saanut tuolloin tietää tämän asuinpaikkaa.

Hilja tunsi sen sijaan hyvin toisen myllymäkeläisen eli Betty Ahlgrenin, joka vietti kesälomilla jopa viikkokaupalla maalla Hiljan seurana. Kuitenkaan hän ei käynyt Bettynkään kotona Myllymäessä, vaan vasta tämän perustaessa sisarensa kanssa kangaskaupan keskikaupungille. Tuossa yhteydessä konkretisoitui Myllymäen huono maine asuinalueena, jossa asusteli kunniallisiksi tiedettyjen käsityöläisten ja ammatti-ihmisten lisäksi perin huonomaineistakin väkeä.

Huolimatta kaupunginosan maineesta Hilja toteaa, että jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen kulkemaan alueen ohitse usein hautausmaalle hän ei siellä mitään erityistä nähnyt ja arvelee sitä jännittävämmäksi Punaportin kylää, jossa asui vähävaraisempaa väkeä ja venäläisten sotilaiden perheitä. Eipä tainnut senkään maine olla ainakaan parempi kuin Myllymäen, muttei sielläkään päiväsaikaan mitään erikoisempaa sattunut. 

 

Punaportin ja Poltinahoin alueen rakennuskantaa katsottuna Myllymäen suunnasta. Tällaisen maiseman
halki Hilja Haahti sai kulkea äitinsä kanssa vuonna 1888 kuolleen isänsä Johan Adrian Hahnsson haudalle
Ahveniston hautausmaalle. Kankaantaan ja siihen kuuluneen Punaportin alueen kohtalosta Vanajan kunta
kunta ja Hämeenlinna väänsivät pitkään kättä, koska kaupunki ei tahtonut ottaa niskoilleen alueen
vähävarausta ja epämääräiseksi katsottua väkeä. Niinpä Punaportti liitettiin Hämeenlinnaan vasta
vuonna 1948.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat

Ahveniston järveen hukuttautuneen upseerin tapauksen Hilja muistaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Se kuulemma järkytti kaupunkia. Itselleni tulee mieleen erään musiikinopettajan itsemurha rautatiesillalta [Riemun ja surun paikka], josta kirjoitin taannoin. Vesistöt kaupungin ympärillä ovat olleet toistuvasti murhenäytelmien näyttämöinä.

1950-luvulla Hilja kiertää linja-autolla entistä kotikaupunkiaan ohittaen Poltinahon ja nähden Kaurialan ”entisille kaalimaille” kohonneet oppilaitokset ja kerrostalot. Tässä yhteydessä hän huomauttaa hiukan yllättäin, ettei kirjoittaessaan romaanin Kaurialan kartanosta tietänyt sen nimistä paikkakuntaa olevankaan. Olen hiukan aprikoinut, kuinka tuohon toteamukseen olisi oikein suhtauduttava. Ainakin Kaurialan kylä jo taannoin oli Niementaustan naapurina vanhoja seutukunnan kyliä. Eikö siitä jossain vaiheessa puhuttu? Olivathan sen kolmen talon asukkaat aikanaan joutuneet siirtymään pois Saaristen latokartanon tieltä ja kylän maat liitetyiksi mainittun latokartanon maihin.

Matka jatkuu Ojoisten kartanon suuntaan. Hiljan Ensio-poika ja eräs kaupungin papeista on mukana kiertomatkalla ja kertovat sinne kohonneen karjalaisevakkojen kylän. He ohittavat Rinkelimäen ja Pullerinmäen. Niiden pohjoispuolella levittäytyy vielä tuohon aikaan omankin lapsuuteni Tiiriön suo- ja peltoaukea, joka maisemana on nykyään aivan tyystin toisenlainen. Määränpäänä on Visakankaan vastavalmistunut rukoushuone.

Itse Ojoinen on monellakin tapaa Hiljalle tuttu. Sen on ollut hänen lapsuudessaan kruunun virkatalo, jossa tuolloin on asunut ja viljellyt Normaalilyseon rehtori ja sittemmin Klassillisen lyseon rehtori Blomstedt, joka on hänen kummisetänsä, joten Hahnssonit on kutsuttu sinne useasti. Hiljan muistellessa 1950-luvulla tuota aikaa kyseessä on jo vankilan alue virkailijoineen ja maatilan töitä tekevine naisvankeineen.

Ojoisten kupeella ovat Hilja Haahden lapsuuden tärkeät paikat Hämeen linna ja Kaupunginpuisto. Hänen lapsuudessaan linnan luokse pääsee muun muassa suoraan nk. linnatietä, joka on leveä pengermä, jota reunustaa molemmin puolin vesi. Siellä [Pohjoisesta] Niittykadusta linnan suuntaan kaupungin laajentumista estelee kostea, suoperäinen maasto, jonka vuoksi lähitalojen kellarit ovat kevättulvien armoilla. Hilja kuvailee reittiä viehättävän erikoiseksi tulvan pengermän yli nostaman veden vuoksi aseteltuine lankku- ja lautakäytävineen. Jotkut tosin joskus ajavat vaunuilla vedessäkin kastellen jalankulkijat roiskeillaan. 

 

Tässä 1920-luvulla otetussa kuvassa näkyy selvästi Hiljankin muisytelema pengertie hänelle aikanaan niin
tärkeään linnaan. Alueen tulvat vaikuttivat merkittävästi elämään vielä 1960-luvulle asti.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia

Jos pääsisimme tuohon aikaan 1800-luvun lopulla astelemaan noille pitkospuille saattaisimme Hiljan kertoman mukaan törmätä myös lyseon opettaja, maisteri Otto Colliniin kuljettamassa oppilaitaan luontoretkellä. Mainittu Collin oli Hiljan mukaan aikanaan huonomaineinen vanhapoika, jonka maineelle ei ainakaan ole ollut hyväksi, että noilla retkillä on kerätty sammakoita, joita mainittu maisteri Hiljan väittämän mukaan on kerrottu opettavan tappamaan, paistamaan ja syömään. Hiljan Hannu-veli ei kuulemma ole sentään syönyt, mutta jopa Janne Sibelius on ilmeisesti kotonaan vetänyt sammakoita laukustaan säikäyttäen äitinsä ja siskonsa melkoisesti. Näin jälkipolvien on mahdotonta todentaa tarinoita, mutta joutuipa Collin aikanaan eroamaan virastaan, joten pikkukaupunkia hämmentävä originelli hän joka tapauksessa on ollut eivätkä Eino Leino tai Larin-Kyöstikään ole maisteria unohtaneet muistelmissaan mainita.

Itse linnaan Hilja Haahti pääsee tutustumaan täytettyään 16 vuotta. Eräillä perhekutsuilla hän päätyy istumaan vanginvartija neiti Kockströmin viereen. Niin hän saa tilaisuuden kysellä vartijan työstä. Neiti Kockström tarjoutuu jopa ottamaan Hiljan mukaan kiertokäynnille. Moinen tilaisuus jännittää nuorta tyttöä niin kovin, ettei uni tule seuraavana yönä odoteltaessa tarvittavaa erikoislupaa.

Kaupunginpuisto puolestaan on kouluajan rakkain retkeilykohde. Koulutytöt poimivat puiston rinteiltä sinivuokkoja, puista pihlajanmarjoja, istuvat nurmella ja haaveilevat huvimajoissa. Tätä lukiessamme voimme siis liittää puiston käytävillä kuljeksiviin menneisyyden varjoihin Hilja Haahden lapsuutensa leikkitovereineen. Jo tätä ennen olen sinne sijoittanut kaupunginmuseon perustajan lehtori Th Böökin, joka säännöllisesti käyskentelee Parkissa ystävänsä lääninagronomi Bremerin kanssa jopa niin uskollisesti, että kaupungin aikanaan Bremeriltä saaman testamenttilahjoituksen mukaan sinne pitäisii pystyttää näkötorni. Mainitun hankkeen estävät muun muassa kaksi maailmansotaa seurauksineen.

Vanajan toisella puolella häämöttää tietenkin Karlbergin kartano, myöhempi Aulanko. Siellä kohoaa vielä komea, sittemmin palanut päärakennus. Pidemmät retket sinne tehdään veneillä tarmokkaimpien soutaessa. Aulangon maastossa tytöt harjoittavat myös liikunnallisia ulkoleikkejä voimistelunopettajansa Fanny Stenrothin johdolla.

Kiertomatkan jälkeen on aika muistella vielä hetki Hahnssonien asuinpaikkoja eli jo mainittua Alanderin taloa ja Holmströmin taloa, joista jälkimmäisen piha-aidan ja rakennuksen väliin jääneitä vaahteroita Hilja muistelee vielä 1950-luvulla rakkaana, mielikuvitusta ruokkineena leikkipaikkana. Noiden kahden osoitteen jälkeen on vuorossa posteljooni Lönnin talo nykyisen Sibeliuksenkadun ja Lukiokadun kulmassa. Muistelmissaan Hilja ilmeisesti mainitsee virheellisesti Birger Jaarlinkadun, vaikka esimerkiksi Caweenin  asemakartan vuodelta 1887 mukaan tontti numero 109 sijaitsee juuri nykyisen Lukiokadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa vastapäätä paikkaa, jossa Larssonin hotelli sijaitsi,. Mainitusta paikasta juurikin näki esimerkiksi Gaddin taloon, jota tuskin olisi Birger Jaarlin kadun varrelta nähnytkään. Lisäksi Hämeenlinnan Osoite- ja ilmoituskalenteri vuodelta 1887 antaa maisteri Hahnssonin osoitteeksi Lönns g. V.-Slottsg. L.-Linnank. 109.  Mainitussa kadunkulmassa nykyistä Vapaakirkkoa vasttapäätä jopa on yhä jäljellä vanha puutalo.Siellä oli aiemmin toiminut tyttökoulu, jota Hiljakin oli jo vuoden käynyt. Tarkoituksena kuulemma oli alkaa pitää täysihoitolaisia. Jotta paikan kuva selventyisi mielessämme, antakaamme Hiljan vielä todeta, että Linnankadulle eli nykyiselle Sibeliuksenkadulle antaneista ikkunoista näkyi vastapäisellä puolella ollut Larssonin hotelli, jota piti Larin-Kyöstin äiti. Viereisestä Tähtipuistosta oli jo Hiljan lapsuuden aikana palanut ravintola.Vuoden 1887 Caweenin asemakartassa puiston on vielä piirretty tasasakaraisen ristin mallinen rakennus sekä lounaisnurkkaan palokunnan ruiskuhuone.

Mainittu ruiskuhuone esiintyy vielä Hämeenlinnan vuoden 1924 kunnalliskertomuksessa, jossa sitä turhaan esitettiin Hämeenlinnan Raittiusseuran käyttöön vakituisen palokunnan siirryttyä uuteen huoneistoonsa, mutta päätetään poistaa sen rumentaessa puistoa.

Tähtipuiston ja Larssonin hotellin lisäksi nähtävillä on muutakin. Silloisen Linnankadun varrella on myös sittemmin postikonttorina palvellut kivitalo, jossa Lyseo on aloittanut. Lyseon koulusalissa pidetystä hartauskokouksesta palatessaan ja ensin ystäväänsä pastori Appelqvistia saattaessaan Hiljan isä sairastuu kulkiessaan turkki avoimena, parantumatta enää taudistaan. Niitä ikkunoita Hilja kertoo tuonakin iltana kotonaan tähyilleensä.

 

Tässä seistään ilmeisesti Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlinkadun risteyk-
sessä katsoen Linnankatua eteläkaakkoon eli torin suuntaan. Kuvan keskellä häämöttää todennäköisesti apteekin
kyltti. Silloin kyseessä olisi 1900-luvun alussa Läntisen Linnankadun ja Residenssikadun kulmassa ollut
Ölanderin apteekki. Muistelmissaan Hilja tähyilee katua juuri päinvastaiseen suuntaan kohti Gaddin taloa ja
lyseon vanhaa rakennusta, jossa myöhemmin toimi mm. posti. Hiljan ja hänen äitinsä toiseksi viimeinen asuin-
paikka ilmeisesti jää tässä 19099-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otetun kuvan ottajan selän taakse
korttelin päähän .
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia (Enok Rytkönen)

Viimeiseksi osoitteeksi Hämeenlinnassa, isän Johan Arvid Hahnssonin jo kuoltua, jää ajuri Henrikssonin talo Kasarmikatu 15:ssa (Caweenin asemakartassa nro 116).

* * *

Varsinainen kesäohjelma Hahnssonin perheellä on suviajan vietto Kappolassa Katumaajärven rantamilla. Hilja käyttää järvestä juuri muotoa Katumaa. Vanajan Kappolan kesäkodista saapuu markkinapäiväksi väkeä vieraita. Markkinat ovat tuon ajan pikkukaupungissa varsinaisia huipputapahtumia, jonne saapuu väkeä läheltä ja kaukaa torin ja kujien kaikuessa monta kieltä. Monenlaisia herkkujakin on tarjolla. Hilja mainitsee muun muassa venäläisten myyskentelemän kermajäätelön, jonka huhuttu valmistustekniikka jopa ”likaisin jaloin sotkemalla ” ei häntä viehätä leikkihyrrän tai vallan ihanaksi kuvailemansa poltetulla sokerilla kuorutetun kookospähkinän puolikkaan tavoin. Erikseen hän vielä toteaa markkinapäivien merkittävyyden korostuneen ollen vapaapäiviä koulusta. Silloin kelpaa ihmetellä hevoismarkkinoita ynnä muuta ihmisvilinää.

Tässä yhteydessä sivuutamme Hiljan matka sukulaispaikoihin Hämeenlinnan ulkopuolelle. Kuljemme vanhan Hämeenlinna kujilla ja seuraamme pientä Hiljaa pitämässä asumahuoneensa nurkassa mielikuvituskoulua kuvitelluille oppilailleen eli opettamisen kutsumus taisi olla jo myötäsyntyistä. Isoveli Hannu ei luonnollisesti puuttunut siskonsa paperinukkeleikkeihin yms. Jotain kanssakäymistä toki on talossa koululaisten kortteerissa asuneitten poikien ja naapurin lasten kanssa ja lyseon rehtori Geitlinin talon pihan isolla kiikulla.

 

Katumajärvi, Kappola ja Pitkäniemi olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hämeenlinnalaisen
porvaris- ja kulttuuriväen suosittu kesänviettopaikka, jonne saapui sukulaisia kauempaakin. Lehtori
Palanderin ja piirilääkäri von Fieandtin perheen ohella siellä viettivät aikaansa myös Hahnssonit ja
monet muut. Paavo Cajanderkin liittyy Katumajärven ympäristön historiaan. Postikorttikuvassa Katuma
1900-luvun alussa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/ Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan postimerkkikerho ry.

Varsinainen kesän ihmemaa ja mielikuvituksen merten rantama avartuukin sitten Vanajan Kappolan talossa ja Katuma(a)järven rannoilla. Anna-Maria Vilkuna toteaakin Vanajan historia III:ssa, että Kappolan yksinäistalossa oli kesäisin vuokralla kaupunkilaisia kesävieraita, ja pysyvää huvila-asutusta alkoi syntyä 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Jo matkat perheen kesäpaikkaan ovat pienelle Hiljalle suuria elämyksiä maantien ojia reunustavine kasveineen ja moninaisia varjojaan langettavine metsineen. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän muistaa muun muassa Kruununmyllyn myllärin ruskeasilmäisen, punaposkisen tyttären ja myllypuron kohinan. Muistiin on myös jäänyt, kuinka kesäpaikan isäntä antaa tytölle hevosen ohjaksen keinumäen ja talon tullessa näkyviin.Myöhemmin muissakin yhteyksissä Hilja taitaa vielä kerrata, kuinka kuvitteli järven aaltoja merten tyrskyiksi uittaessaan kaarnaveneitä. Vuosien kuluessa perheen vieraita houkutellaan kiipeämään Kappolanvuorelle näköalaa ihailemaan. Itse kesäpaikan talo ei sijaitse rannalla, mutta järvi on silti väkevästi läsnä jo perheen innokkaan kalastusharrastuksen kautta. Taloa ympäröi laaja hedelmätarha ja pihanurmi. Hilja kertoo Kappolan isännän Johan Malinin omistaneen Kappolan vuoren alta järveen työntyvän Pitkäniemen. Muistelmiensa tässä kohtaa hän kertaa muutamalla sivulla niemen vaiheita mainiten myös Vanajan Parkun talossa asustelleen Paavo Cajanderin viettäneen seudulla kesäisin viikkokausia.

Hilja muistaa hyvin Pitkäniemen käärmeet. Erikseen tässä kohdin hän muistelee rapuretkiä ja nostaa lukijan silmiin tuokiokuvia Hanssonin perheestä kantamassa säilöttyjä raputölkillisiä Larssonin hotelliin Hämeenlinnaan ja öitä leirinuotioiden äärellä.

Pitkäniemi liittyy myös historiansa aikana lehtori Palanderin perheeseen. Kamreeri Schrey myi 1889 huvilansa Edvard Palanderille, joka sittemmin vietti siellä kesiään. Hilja Haati kertoo käyneensä Palanderien Hongistossa usein. Hänen vanhempansa olivat perheen ystäviä. Jäätyään leskeksi Theodolinda Hansson oli siellä kanssakäymisissä niin kauan kuin vielä Hämeenlinnassa asui vuoteen 1892. Palandereiden tytär Ellen (Elli) oli Hiljan rakas ystävä, Ernst ja Hugo olivat valmistavassa koulussa olleet hänen luokkatovereita. Hilja oli tuoloin tekemisissä myös Lehtori palanderin vaimon sukulaisten kanssa, Kockströmin neitien, jotka ainakin eräänä kesänä asuivat Välättälässä.

Nyt olemme kuitenkin harhautuneet pois vanhan Hämeenlinnan kaduilta, joilla tarkoitukseni on ollut jäljittää tuon ajan ihmisiä. Valmistavan koulun ajoilta Hilma muistelee joitain nimiä, joilla tuolloisia vekaroita varmasti on huhuiltu. Niistä lienee syytä kirjata tähän vain jokunen, kuten Edi (af Enehjelm, Karl (Sundman), Kalle (Schaumausser), tietenkin Palanderin veljekset sekä vaikkapa Gösta Larsson eli myöhempi Larin-Kyösti. Toki muitelmien sivuilla tapaa monia muitakin nimiä monet koulun paikalle tuomina kauempaakin lähtöisin. Erityisesti Hiljan kouluvuosien alusta lienee syytä nostaa esille valmistavan koulun johtaja Lucina Hagman, jonka eteen hän pääsee vielä Helsingin jatkokoulussakin.

Pääsyä Hämeenlinnan Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle luokalle himmensi sairastuminen tulirokkoon ja ja koulunkäynnin keskeytyminen moneksi viikoksi. Tuolloin ei vielä ollut penisilliiniä, joten kyseessä oli vakava tapahtuma. Hiukan toivuttaan hän sai lääkäriltään, tohtori Bartmanilta luettavakseen ruotsinmaalaisen lehden liitteitä nimeltään ”Barnens bok”, joita Theodolinda suomensi tyttärelleen. Setä Geitlin puolestaan lahjoitti tytölle leikkipianon huomattuaan tämän soittoa rakastavan. Myöhemmin mainittu leikkipiano lienee ollut osana innoittamassa Hiljaa edemmäksikin soitonalalala opettajanaan mm. etevä neiti Sofie Enehjelm.

Kun puhutaan Hilja Haahdesta, täytyy tietenkin muistaa hengellisyys, joka astui hänen elämäänsä jo varhaisvuosissa. Jo varhain kouluvuosiensa alussa hän oppi pitämään kirkonkäynnistä. Myöhemmin muistelmissaan hän toteaa:”Ajattelen, kuinka yksinäni taistelin vuosikaudet, ilman nuoren seuran suurta etuisuutta. Aluksi asia oli niin arka, että piilotin raamattuani, jos lukiessani joku tuli huoneeseen.”

Ja myös:

”Onnelliset nykyajan [v. 1956] lapset, jotka jo pieninä viedään pyhäkouluun ja sitten pääsevät toisten ”pikkusiskojen ” tai ”pikkuvelhjien” parvessa kerhoihin ja leireille, joissa johtajat ja tytöillä ”isot siskot ja pojilla ”isotveljet” ovat tarjona heidän uskonnollisia pulmiansa ratkomaan”.

Hiljan muistikuvat vilisevät lukemattomia nimiä. Saksankielessä oli muun muassa oli viisi opettajaa: Maria Jaeckell, Viivi Demander, Sakari Yrjö-Koskinen, Kaarlo Forsman ja E.W. Palander. Jonkinlaisia tuokiokuvina mielessäni, kuinka lehtori Palander lainaa nuorelle Hiljalle luettavaksi saksankielistä klassista kirjallisuutta ja joitain ajanvieteromaaneja. 

Uskonnollisuuden ohella Hilja Haahden elämää
väritti jo varhaisesta suomalaisuusaate, jonka
rientoihin hän otti säännöllisesti osaa. Niinpä
tästäkin Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran kirjaston
hyväksi järjestettyjen arpajaisten ilmoituksesta
löytyvät ystävättärien Hilja Hahnssonin ja Elli
Palanderin nimet.
Hämeen Sanomat 16.9.1890

Jo kuudesluokalaisena Hilja kertoo käyneensä säännöllisesti Suomalaisen Seuran kuukausikokouksissa seuraamassa esitelmiä, musiikkia, kuvaelmia jne. Jos olisimme tuolloin astelemassa Hämeenlinnan kaduilla, saattaisimme siis havaita hänet kiiruhtamassa vaikkapa sellaiseen kokoukseen.

Valmistuttuaan hämeenlinnalaisista kouluistaan Hilja Haahti vietti vielä parisen vuotta täällä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, Niistä vuosistaan hän kertoo muun muassa kuvernööri Ammondtin tyttären Dagmarin innoittamina varattomien lasten huollossa. Muuan yhdistys vuokrasi huoneiston köyhien lasten päiväkodiksi ja palkkasi siihen johtajattaren ja keittäjän. Sekä kansakoululaiset että pienemmät 5-6 vuotiaat saivat ravitsevan aterian. Kansakoulun kaksiosaisen työajan väliin jäävä aika oli sopiva ruokailuajaksi. Silloin myös oli mahdollista kertailla läksyjä ja auttaa astiainpesussa. Pienet tulivat jo aamulla ja viipyivät kauemmin. Johtokunnan mielestä johtajattaren oli syytä saada toriaikaan ja keskipäivällä vapaata ruokaostoksia yms varten. Tällöin Dagmar-neiti otti huolehtiakseen vapaaehtoisen lastenkaitsennan. Mainitussa tehtävässä lupautuivat auttamaan myös Hilja ja ystävänsä Elli Palander.

Näin kietoutuvat vähitellen kaupunkimme kaduilla liki 150 vuotta aiemmin liikkuneet ja varmasti joihinkin valokuviinkin ikuistuneet hahmot aikansa tapahtumiin. Hilja Haahden pitkässä elämässä oli monenlaista. Vuodet Hämeenlinnassa olivat vain häivähdys, mutta silti tärkeä ajanjakso, jolloin juoksennellessa ja leikkiessä milloin pihamailla, kaupunginpuiston rinteillä tai Katumajärven rantamilla hahmottuivat henkilökuvaa myöhemmin määrittäneet tekijät. Olennaista toki oli, että hän eli alusta asti kulttuuripiirin ympäröimänä,mitä korosti vielä sittemmin Helsingissä hänen äitinsä avioituminen senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. 

 

 

 

 

 

* * *

 

 Luettavaa:

 

Hilja Haahti: Kaukaisten aikojen takaa

Hämeenlinnan kunnalliskertomus v. 1924

Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Inka-Maria Laitila. Säätyläiskoti Hämeenlinnassa. Palanderin talo

1639 Hämeenlinnalaisia 1989

Toivo Saarilahti. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä. 1:3. Lähetystyön läpimurto. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895-1913

Anna-Maria Vilkuna. Vanajan historia III

 

 

 

 

 

 

 

 

Viktor Siipi – Hämeenlinnalainen voimahahmo

Vesilaitoksen johtaja, suojeluskuntaupseeri ja paikallisen uimaseuran pitkäaikainen puheenjohtaja Viktor Siipi (aemmin Sivén) todella oli henkilö, jonka vaikutus oli nähtävillä aikakautensa Hämeenlinnassa. Oma huomioni kiinnittyi taannoin Koskimiehen Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944 -teoksen valokuva-aukeamaan, jossa rinnakkaisissa kuvissa poseeraa mies sekä tunnettuna ulkoilmaihmisenä työhuoneessaan massiivisen kirjoituspöydän ääressä paidatta takanaan avoin ikkuna että viereisessä kuvassa tiukassa univormussa. Kuinka noin kumma persoona on saanut peräti kaksi kuvaa paikallishistorian kulmakivenä vuosikymmeniä olleeseen teokseen?

 

EI PELKÄSTÄÄN KOTIKAUPUNGISSAAN. Viktor Siipi
toimi myös alansa vaktakunnallisessa järjestötoiminnassa.
Suomen Konemestariliiton VI yleinen kokous Lappeenrannassa
23-24 maaliskuuta 1929 valitsi hänet luottamustehtäviin.
Voima ja käyttö -lehti 1929.

Marraskuun 23. päivä 1910 merkitsi Hämeenlinnassa 23 vuoden poliittistaloudellisen väännön päättymistä: vietettiin kaupungin vesijohtolaitoksen vihkiäisjuhlaa. Seuraavan vuoden alusta uuden laitoksen varsinainen toiminta pääsi käyntiin eikä oltu enää kaivojen varassa. Saattoihan aiemmin aivan kaivon vieressä sijaita lantatukio tai käymälä, joten kyse oli terveydellisesti huomattavasta parannuksesta.

Yhdessä laitoksen kanssa saapui kaupunkiin myös toimen ja periaatteen mies, joka vaikutti kaupunkimme elämään monella tavalla aivan kuolemaansa asti. Viktor Siipi (ennen vuotta 1919 Sivén) oli jo Hämeenlinnaan saapuessaan maailmaa nähnyt mies. Syntyjään Helsingistä hän oli käynyt 4 luokkaa Suomalaista normaalilyseota, työskennellyt John Stenbergin, Kone- ja Siltarakennus Oy:n ym. konepajoissa suorittaen 2. l. Konemestarikurssin, Helsingin Teollisuuskoulun koneosaston, sähköteknillisen kurssin sekä ylikonemestarin tutkinnon. Tämän jälkeen Viktor Sivén suuntasi merille toimien vuosia konemestarina valtamerilaivoilla ja opiskeli New Yorkin The Electrical Engineer Institutessa ennen kuin palasi kotimaahansa. Tällöin olivat vuorossa työt konemestarina ja työnjohtajana Laatokalla Pitkärannan sähkövoimalaitoksella ynnä helsinkiläisessä sähkövalaistus- ja koneliikkeessä.

Kun Hämenlinnaan valmistui Vesijohtolaitos, Viktor Sivén nimitettiin sen ensimmäiseksi ylikonemestariksi ja johtajaksi, jota tointa hän hoiti kuolemaansa asti.

Kyse oli kuitenkin vain yhdestä osasesta tuon toimen miehen askareissa, sillä hänen osakseen tuli myös varsin merkittävästi olla mukana kuohuvan aikansa yhteiskunnallissa asioissa muun muassa paikallisen suojeluskunnan osalta. Hämeenlinnan suojeluskunnan vaiheista kertovassa teoksessaan Oli vaaralle alttiina syntymämaa kirjoittaa Jaakko Korjus muun muassa: ”johtaja Viktor Siipi kunnostautui rohkeana aseiden hankkijana. Kauppaneuvos A. Gust. Skogster ja pastori Verneri Vartian muodostama nk. Siviilitoimikunta hankki tarvittavat varat aseiden ostoon”.

Viktor Siipi (tuolloin vielä Sivén) oli kaupungin valtauksen aikana muutamien vesilaitoksen lähellä asuvien miesten avustamana riisunut aseista pakenevia punakaartilaisia ja toimittanut heidät raatihuoneelle. Tästä oli varsin luonnollisena seurauksena, että poliisimestari af Enehjelm nimitti pian tämän jälkeen Siiven suojeluskunnan päälliköksi. Kun Tuuloksessa kaatuneita saksalaisia siunattiin Tähtipuiston sankarihautaan sinne jo aiemmin haudattujen lisäksi, Hämeenlinnan suojeluskunnan seppeleen laskivat V. Sivén (Siipi) ja W. Gustafsson. Aikakaudelle ominaiseen tapaan suojeluskunnan virkanimityksen vaihtelivat usein. 22. lokakuuta 1923 tehty Hämeenlinnan suojeluskunnan konekiväärikomppanian miehistöluettelo on säilynyt. Konekiväärikomppanien päällikkö oli vääpeli Viktor Siipi. Vielä ikämiehenäkin Siipi suoritti sk-upseeritutkinnon 1928 ja reserviupseeritutkinnon 1935. 

 

Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin kuukausijulkaisussa tammikuussa 1939, sattumoisin hänen itsensä
kuoleman aikoihin, julkaistiin suojeluskuntaveteraani Viktor Siiven kirjoitus, jossa korostettiin ikämiesten
merkitystä suojeluskuntatyössä.
Hämeen Ilves tammikuu 1939.

   Hämeen Sanomat kertoi tiistaina 29.7.1930,
    kuinka  Uimaseura järjesti Turengissa
    näytelmän.  Runoelma  kertoo mm:
 
  "Näytös alkoi täsmälleen, kun Rytkönen ja Siipi
   sekä Aalto Hiidensillan kaidepuulle kiipi;

   kaikki kolme korkealta syöksyi syvään veteen.
   Miesten sadanmetrin uinti sitten tuli eteen."

Luonnollisesti suojeluskuntaupseeri Viktor Siivestä alkoi kiertää kaskuja, kuten sekin, että ”yötä päivää hänet nähtiin ratsullaan tarkastamassa harjoituksia ja vartijoita, joita oli asetettu kaupunkiin ja kaupungista johtaville teille”. Suojeluskunnan 20-vuotisjuhlallisuuksista sunnuntaina 24.10.1927 Korjus kirjoittaa mm: ” Kello 15.45 lähti pitkä marssirivistö liehuvin lipuin ja KTR 1:n soittokunta edellään marssien suojeluskuntaupseeri ja -veteraani V. Siiven komennossa Palokunnankatua, Linnankatua ja Hallituskatua pitkin kunniakäynnille kirkkopuistossa sijaitsevalle suomalaiselle sankaripatsaalle. Sen ääreen olivat asettuneet rintamamiesten ja lottien kunniarivistöt”.

Viktor Siipi oli myös laulumiehiä ottaen osaa suojeluskunnan kuoroon. Erityisesti hänet muistetaan Hämeenlinnan Uimaseuran puheenjohtajuudesta, jossa ominaisuudessa hän myös ajoi ajanmukaisempaa uimalaa kuin se, joka tuolloin sijaitsi Vanajaveden rannalla, Hätilän suuntaan johtavan sillan kupeella. Hänen harrastuksiinsa kuului myös uimaopetus. Viktor Siipi kirjoitteli kuulemma lehtiin – mm. nimimerkillä Amphibi – ja puhui asiasta valtuutettujen kanssa. Itse olen tähän asti löytänyt Amphibilta ainoastaan yhden uimaseuran uintinäytöksestä kertovan kirjoituksen vuodelta 1938.

Asiaan perehtyneet muistanevat, että Ahveniston maauimala rakennettiin vuoden 1952 olympialaisiin. Uutterasti suunnitelmat Ahveniston suhteen olivat kuitenkin vireillä vuonna 1927, ja jonkinlainen päätöskin saatiin aikaiseksi, mutta laskelmat pettivät ja poliittinen tahto asiaan kariutui. Tässä asiaa enempää tässä käsittelemättä todettakoon, että vaikka Uimaseura oli päässyt 1926 sopimukseen Ahveniston rantoja hallinnoineen asutushallituksen kanssa ja jonkinlaista poliittista tukeakin oli aluksi ollut joulukuussa 1927 kaupunginvaltuusto käsitellessään laina-anomusta päätyi kieleteiseen kantaan. Maaliskuussa 1928 päädyttiin vanhan uimalan peruskorjaukseen.

 

 

Tässä 1930-luvun kuvassa näkyy oikeassa alakulmassa Vanajaveden rannassa sijainnut uimalaitos, vasta-
rannalla piippuineen Verkatehtaan rakennukset. Tässä valokuvassa kevättulva on muuttanut
Vanajan itärannan melkein tunnstamattomaksi ja lähes yhdistänyt Vanajaveden Pikkujärveen.
Kuva löytyy Hämeenlinnan Lydiasta, https://digi.kirjastot.fi/items/show/134321,
URN:NBN:fi-fe2019121146814.

 

Tässä Hämeen Sanomat 19.7.1927 kertoo Ahvenistolle suunnitellusta uimalaitoksesta.

Vuonna 1927 käytiin Hämeen Sanomissa polemiikkia Onni Lehtonen -nimisen miehen ja Viktor Siiven välillä käsitellen uimalan rakentamista Ahvenistolle. 12.8 Lehtonen luetteli perusteita hankkeen hautaamiseksi:

• Ahvenisto liian kaukana, Hämeenlinnan liikenne ei ole tarpeeksi kehittynyttä.

• Matka Ahvenistolle liian pitkä ja epämiellyttävä.

• Kuinkahan monen lapsen vanhemmat päästävät lapsensa uimakouluun niin pitkän matkan päähän; lapset rasittuvat moisesta matkasta.

• Ahveniston lähettyvillä on useasti paljon humalassa olevia henkilöitä, joten lasten rauhallisuus ei ole taattua.

• Siiven toteamukseen, että Ahvenistolla käy uimassa enemmän väkeä kuin uimalaitoksella, Lehtonen huomauttaa, että sinne sijoitettavaa uimalaitosta kuitenkin käyttäisi hyvin pieni prosentti, koska muuallakin on hyvät uintipaikat.

• Lehtonen epäilee myös Siiven väitettä vedenlaadusta, joka kuulemma kelpaisi vaikka juomavedeksi, ainakin pintaveden suhteen.

• Ahvenistolla on myös vaarallisia pyörteitä.

• Jos uimala on pakko siirtää, Lehtonen esittää lopputoteamuksenaan uimalan siirtämistä kaupunginpuiston lahteen, jolloin vieraspaikkakuntalaisetkin tullessaan laivalla tai muuten löytävät paikalle.

Viktor Siipi vastaa 17.8:

• Velvollisuutensa tuntevat vanhemmat kyllä lähettävät lapsensa hiukan kauemmaksikin hyvään ja matalaan veteen toisin kuin lähemmäksi syvään ja likaiseen.

• Kunnollisessa uimahuoneesa voitaisiin sovittaa uimakoulun aika nykyistä paremmin. Nykyisessä uimalaitoksessa uimakoulun pitäminen muullloin kuin epämukavasti aamuisin häiritisi liiaksi laitoksen muita käyttäjiä.

• Väitteet juopuneista Siipi tyrmää täysin viitaten jo kieltolakiaikaankin.

• Siipi Uimaseuran puheenjohtajana kiistää myös seuran jäsenistössä esiintyneen lainkaan vastustusta suunnitelmaa kohtaan.

• (Kaupungin)puiston lahti on liian matalavetinen hyppääjille. Vaikka sitä voitaisiin syventääkin, tuollaisessa paikassa kuoppa menisi pikaisesti umpeen. Vaikka kauounki toki voisi tahtoessaan rakentaa uimalaitoksen mainittuun lahteen, sellainen olisi moisessa mutapohjaisessa paikassa uimaseuralle liian kallista.

Lopuksi Viktor Siipi mainitsee myös tuolloin olleet suunnitelmat uimahallistakin, joka tulisi sekin sijoittaa Ahvenistolle päin. Kuten me 2020-luvun ihmiset tiedämme, uimahalliaan Hämeenlinna toki sai odottaa pitkälle vuoteen 1976 eikä se tullut Ahvenistolle, mutta maauimala sentään kohosi olympialaisia varten – vasta vuoden 1952 olympialaisiin sekin.

Elokuussa 1927 Viktor Siipi ja Onni Lehtonen kävivät sanomalehtien palstoilla tiukkaa polemiikkia
Ahveniston soveliaisuudesta uimahuonetta varten.
Tässä Hämeen Sanomat 12. ja 17.8.1927

 

Katseltaessa nykyään useita tuolta ajalta säilyneitä valokuvia voimme vain pohtia sitä kiihkeänkin keskustelun henkeä, jonka ne kätkevät sisäänsä semminkin kun on todettu seuran huippu-uimareitten nostaneen Hämeenlinnan koko valtakunnan uintiurheilun kärkirintamaan.

Viktor Valerian Siipi kuoli käytännössä kesken toimiensa 63-vuotiaana keuhkokuumeen kaatamana tammikuun lopulla vuonna 1939. Hänen merkitystään kaupungille ja laajemminkin osoittivat osaltaan hautajaiset. Satalukuinen saattoväki seurasi vainajan kotitaloon. Arkunkantajina toimivat vesilaitoksen työntekijät surutalon puutarhan pääkäytävältä Hämeenlinnan suojeluskunnan kunniakomppanian lippuineen tehdessä kunniaa ja KTR 1:n soittokunnan esittäessä surumarssin. Suojeluskuntaupseeri A. Valve ja jääkärivääpeli H. Sakko kantovat vainajan kunniamerkkejä kohti seurakunnan kalmistoa. Arkkua seurasivat omaisten lisäksi sukulaiset ja ystävät, Hämeenlinnan suojeluskunnan esikunta ja upseerit, soittokunta, sk:n kunniakomppania ja Suomen Konemestariliiton ja sen eri yhdistysten edustajat lippuineen. Suojeluskunnan upseerit asettuivat surutalon portilla molemmin puolin ruumisautoa, johon arkku nostettiin. Ruumiin siunasi lääninrovasti E. A. Alanen kunniakomppanien jäädessä siunauksen ajaksi vartioon hautausmaan päätielle avoimen haudan ääreen. Kaupungin muistosanat lausui kaupunginjohtaja V. Uusoksa. Muistopuheen piti myös suojeluskunnan esikunnan jäsen sk-upseeri A. Gust. Skogster.

 

Viktor Siiven hautajaiset olivat monelle mieleenpainuva ja vaikuttava tilaisuus.

 

Viktor Valerian Siipi (1876-1939) menehtyi maailmanpalon synkkien varjojen alkaessa jo kasaantua taivaanrannalle. 

 

* * *

LÄHTEET:

• Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

• 1639 Hämeenlinnalaisia 1989

• Jaakko Korjus. Oli vaaralle alttiina syntymämaa. Suojeluskunta- ja lotta toiminta Hämeenlinnassa ja Hämeenlinnan maalaiskunnassa 1917-1944

• Sulevi Pellinen. Vuasisata on jo tehty numeroo. Hämeenlinnan Uimaseura 100 vuotta 1912-2012

• Voima ja käyttö – Julkaisu koneenkäyttöä ja käyttötaloutta varten. Suomen Konemestariliiton julkaisema. N:o 3 maaliskuu 1929

• Hämeen Sanomat 23.1.1936, Viktor Siiven 60-vuotiskirjoitus

• Hämeen Sanomat 31.1.1939, Viktor Siiven kuolinilmoitus

• Hämeen Sanomat 7.2.1939, ruumiinsiunaus ja surusaatto