Olen jo hyvän aikaa tahtonut kirjoittaa Hämeenlinnan käsityöläisistä. Nyt heistä jonkin verran luettuani olen havahtunut huomaamaan, kuinka moninaista se on ollut ja lukuisia ammattinimikkeitä aikojen kuluessa kujiemme kulkijat ovatkaan mukanaan kuljettaneet. Sinänsä moinen ei ole mitenkään tavatonta, koska itse kaupungin tehtävä on alun perin ollut toimia torina ja torin sellaisten hyödykkeitten vaihdantapaikkana, joita ei agraariyhteiskunnassa ole kyetty tai sallittu itse tuottaa. Siinä yhteydessä kuvaan on astunut myös valtiovalta eli kruunu ottamaan osansa liikevaihdosta, mikä on luonut kaupunkien aseman hallintokeskuksina. Näinpä kaupunkien historiaa on itse asiassa mahdotonta tarkastella tutustumatta käsityöläisten elämään ja toimintaan.
 |
| Puuseppämestari työssään höyläpenkinsä ääressä 1890-luvun lopussa. Kuva: Finna.. |
Kaupunkimme ensimmäinen vuosisata varsinkaan ei ollut vielä varsinainen menestystarina. Vielä 1660-1670 – luvuilla ammatinharjoittajia kerrotaan olleen 11-12. Useimmissa tapauksissa kunkin ammatin harjoittamisesta vastasi vain yksi mestari. Heidän työskentelyään ei voinut verrata isompien kaupunkien käsityöläisiin. Oppipoikia heillä ei ole sanottu olleen. Torikauppa oli lähinnä Turusta ja Helsingistä saapuneiden myyjien käsissä. Oman kaupungin ammattilaisten osaksi jäi pääasiassa paikkaamis- ja korjaamistyöt. Niinpä tuohon aikana tarvittiin etenkin suutareita ja räätäleitä. Tässä tekstissä jätän vielä käsittelemättä kultasepän, pistoolisepän, lasimestarin, pyöräntekijän ja satulamaakarin alkaen etsiä, milloin tapaamme nikkareita, puuseppiä.
Luonnollisesti tarkkaa rajaa ei ole eri ammattien kohdalla alussa tehtävissä, koska Hämeenlinnan porvarit olivat ennemmin maanviljelijöitä ja kuin kaupunkilaisammattien harjoittajia. Siitäkin syytä lienee, että aikanaan kuhunkin kaupunkitonttiin kuului erottamattomasti sekä pelto- että niittypalsta, joita ei saanut myynnillä erottaa itse tontista. Mainittakoon tässä, että vaikka itse vanha kaupunkialue varsinkin ennen kaupungin siirtoa 1700-luvulla oli perin rajattu sijoittuen nykyisen Kaupunginpuiston ja linnan väliselle kaistaleelle, esimerkiksi Sairionranta Vanajan toisella puolella kuului alusta asti kaupungin alueeseen. Vuonna 1742 lukkoseppä Abraham Nyman sai porvarioikeudet puuseppänä, mikä osoittaa, etteivät ammattirajat suinkaan olleet aian tiukkoja. Vuonna 1755 räätäli Mårten Wredfors osasi maistraatin saaman tiedon mukaan myös puusepäntöitä. Väljähköön tulkintaan vaikutti ilmeisesti se, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan nikkaria.
Joudumme rientämään Ison vihan ajan tälle puolelle kaupungin jouduttua tuona miehitysaikana miltei tuhon omaksi joutuen vaikeasti toipumaan. Viimeistään vuonna 1753 paikkakunnalla on 16 käsityöläistä, joiden joukossa yksi puuseppä. Ilmeisesti eniten oli suutareita ja kankureita. Käsityöläisten suurin määrä vanhassa kaupungissa saavutettiin 1771 eli 31. Useimmat tulijat olivat ammentaneet oppinsa Turussa anoen maistraatilta lupaa ammatin harjoittamiseen. Entisten mestarien lausunnoilla oli ratkaiseva merkitys. He eivät suinkaan aina puoltaneet tulokkaiden asettumista kaupunkiin.
Erotuksena kaupunkimme ensimmäisiin vuosikymmeniin mestareilla alkoi olla 1700-luvulla oppipoikia ja kisällejä. Esimerkiksi 1760 kisällejä oli 11 – kaikki suutareilla ja kankureilla. Maaseudulta oli saatu oppipoikia, joita kirjoilla oli tuolloinn 20. Toinen merkittävä muutos oli ammattikuntien muodoataminen vuoden 1720 ammattijärjestyksen mukaan, mikä merkitsi sitä, että kolmen saman ammatinharjoittajan ollessa kaupungissa tuli heidän muodostaa oma ammattikuntansa. Lukumäärältään vähäisempien tuli kuulua lähimmän kaupungin ammattikuntaan. Tämän ammattikuntajärjestyksen selvittäminen kuuluisi tarkemmin oman juttunsa piiriin, joten kiiruhtakaamme kohti puuseppiä.
Puutöiden kannalta yksi merkittävä tapahtuma oli huhtikuun 17 p:nä 1817, jolloin keisarillinen julistuskirja antoi sorvareille oikeuden asettua maaseudulle. Samassa yhteydessä toki säädettiin vastaavasti myös buldaanikutomoista [buldaani- eli purjekangaskutomo]. Samankaltaisia oikeuksia annettiin 1824 muillekin ammattiryhmille eli puu- ja satulasepille, hattumaakareille, savenvalajille pyöräntekijöille, säämiskänvalmistajille, kellosepille ja maalareille.
Omalla tavallaan huomattava ajankohta nikkareiden kannalta toki myös oli Hämeenlinnan palo vuonna 1831. Tällöin heidän tuotteistaan luonnollisesti oli puutetta, koska 2/3 kaupungista oli palanut. Heidän tuotteitaan oli haalittava eri puolilta maata. Vuonna 1830 nikkareita oli 3 mestaria ja viisi oppipoikaa, 1835 viisi mestaria, viisi kisälliä ja 13 oppilasta. Jonkinlainen huippukausi oli 1860-luvulla, jolloin 1865 mainitaan kaupungissa olleen mestareita 6, kisällejä 12 ja oppilaita 13. Nikkareiden ammattiryhmälle oli ilmeisesti yleistä käyttää sangen paljon kisällejä ja oppilaita.
Varsinainen ammattipakko kumottiin vasta 1860-luvulla. Kyseinen säädös aikanaan tarkoitti, että vain johonkin ammattikuntaan kuuluva käsityöläinen sai harjoittaa kyseiseen alaan kuuluvaa ammattia. Käytännössä ammattikunnista irtaantuminen kesti hyvän aikaa. Hämeenlinnassa niiden loistohetkiä olivat 1830-50 -luvut. Samaan aikaan kun pyrittiin eroon vanhanmallisesta ammattikuntalaitoksesta alkoi korostua peruskoulutuksen järjestämisen tarve koulujen muodossa. Hämeenlinnassakin porvarit muodostivat sunnuntaikoulun, jonka alkamista pyydettiin saada siirtää vuoteen 1861.
 |
| Puuseppämestari Lindströn. Hämeenlinnan Käsityöläisyhdistyksen valtuuston jäsen Kuva: Hämeenlinnan käsityöläiset ja käsityöläis- ja tehtailijayhdistys/ Hämeenlinnan käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen toimihenkilöt 1868-1928/ Hämeenlinnan Lydia |
Hämeenlinnan kaikkien käsityöläisten kannalta merkittävä tapaus oli Käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen synty vuonna 1868, jollaiset olivat suoraa seurausta samana vuonna säädetystä elinkeinolaista, joka astui voimaan 1.5. 1868 korvaten ammattikunnat laajemmilla yhdistyksillä. Käsityöläisten tehtailijain yhdistyksen valtuutettujen joukosta löydämme myös puuseppä Matti Aleniuksen.
Hämeenlinnan kannalta 1860-luvun alun mullistus oli rautatien tulo vuonna 1862. Joitakin ammatteja katosi ja joitakin yhdistyi muihin tai muutti muotoaan. Koneellistuminen astui kuvaan. Muun muassa sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Verstaansa käsityöläismestarista oli mahdollista tulla yritystään johtava liikemies. Joissakin tapauksissa ammattijohtajan yhteys itse johtamansa käsityöyrityksen ammattitaitoon katkesi.
Esa Kahilan mukaan Hämeenlinnan nikkareiden tuotannosta tiedetään varsin vähän. Ammattitaitonsa ja jälkipolville jääneiden todistuskappaleiden kannalta erilaiset mestarinäytteinä valmistetuit esineet ovat merkittävä kurkistus tuohon käsityöalan aikaan. Vaatekaapin teki mestarinäytteenään Henric Lindbom v. 1796 leppäpuusta. Tavallisin raaka-aine oli toki koivu unohtamatta silti ulkomaisiakaan puulajeja. Nikkarimestari Lindberg kuulemma ilmoitti vuonna 1862 myyvänsä kaksi mahonkilipastoa.
 |
| Huonekalutehtailija Fagerström. Kuva kuten ed. |
1800-luvulla yleinen kehitys ja asumisratkaisut suosivat huonekaluvalmistusta, sillä uudella ajalla ensin säätyläisten keskuudessa ja sitten alemmankin kansan piirissä yleistynyt irtainten huonekalujen käyttö vaikutti vähitellen niiden muotoihin ja koristeluun. On sanottu, että vasta 1800-luvulla muotiin tuli säätyläiskodeissa kalusteiden ryhmittely keskilattialle. Mestarinäytteissä viriteltyä taitoa saammekin ihailla eri kotimuseoissa esitellyissä esineissä.
Tällä ilmeisesti Kukko-Lindbergiksikin kutsutulla oli tuon ajan neljästä puusepästä suurin liike. Hänen lisäkseen toimivat muun muassa puusepänliikkeissään F. Fagerström ja F. Lindstedt. Näistä Fagerström oli ammatiltaan oikeastaan verhoilija ja verstastaan kutsuttiin tehtaaksi hänen ottaessaan vastaan myös verhoilijantöitä. Mainittakoon hänen erikoisuutenaan erilaisten, etenkin rautatiematkoille sopivien matkalaukkujen myynti. Koska rautatie oli valmistunut vasta edellisenä vuonna, hän oli oitis seurannut aikaansa!
Elinkeinovapauden luotua uudet olot vuosisadan lopun huoneitten sisustuksessa itsenäisesti ammattiaan harjoittaneet sorvarit eli hanamaakarit ottivat osansa työtilaisuuksista. He eivät suinkaan ollet pelkkiä puusorvareita kyeten valmistamaan monenmoisia pikkuesineitä myös luusta tai sarvesta tms.
 |
| F. Fagerström mainosti 13. helmikuuta 1863 Hämäläisessä valmiita huonekaluja, ottavansa tilauksia uusista ja tarjosi myös verhoilu- palveluja. |
 |
| Puuseppämestarien tuotevalikoima oli aikanaan sangen laaja. J. L. Hambom tarjosi 29.4.1864 Hämäläisessä muun muassa valmiita metsästäjänhattuja, sateenvarjoja korjauspalveluineen. Joidenkin kollegoidensa tapaan hän valmisti myös piippuja ulkomailta hankituin erikoisosin. |
 |
| Johan Ludvig Hambomin mestarinäyteenä valmistamat kerinpuut ovat olleet näh- tävillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon Palanderin talossa. |
Johan Ludvig Hambom anoi vuonna 1859 porvarioikeuksia selittäen olevansa kykenevä valmistamaan mestarinäytteekseen vaikkapa täydellisen luisen shakkipelin tai jotain vielä hienompaa. Tobias Lindstedtin mestarinäytteenä oli 1836 kerinpuut. Eric Lagerman valmisti v,.. 1841 rukin. Hambom oli jo kisällintyökseen tehnyt rukin. Hambomin yllämainittu mestarinäyte-esitys ei miellyttänyt kahta muuta sorvaria, joten he ehdottivat näytteeksi hyvin kiillotetun ja petsatun kaksoisrukin sekä täydellisen puisen shakkipelin. Lopulta Hambom valmisti mestarinäytteenään rukin ja kerinpuut. Viimeksi mainitut Hambomin kerinpuut ovat olleet esillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon Palanderin talossa. Siinä on luuta käytetty pienissä nupeissa.
Puuseppämestari Johan Ludvig Hambomin tyttärestä hatuntekijä Linda Hambomista Joenhiisi on kirjoittanut aiemmin tekstissä Koleraa ja muotihattuja.
Rukin tärkeydestä sorvarin tuotannossa kertoivat heidän kyltteinään yleisesti käyttämät rukinpyörät. 1800-luvun tultaessa kuitenkin rukkien suhteen työtä oli enemmän vanhojen korjaamisessa kuin uusien työstämisessä. Tärkeänä tuotteena olivat piiput, jollaisilla Kahilan mukaan kerrotaan Henrik Helinin hankkineen talon hinnan. Hän hankki tarveaineita vuosittain Pietarista, kuten safiaanin ja sorvattavat sarvet. Hienompien piipujen helat tulivat kultasepiltä.
Järvelin-niminen sorvari perusti 1869 sorvarin- ja leikkikalutehtaan.
K. L. Helander seuraavana vuonna alkoi tehtaassaan valmistaa sateenvarjoja ja keppejä. Myös Hambom ja Henrik Helin sateenvarjoja valmistivat. Teräs tuotiin Pietarista ja varsi sorvattiin viimeistellen kiillottaen.
Varsin moninaista käsityöläisyys ja jossain vaiheessa pienteollisuudeksikin kutsuttu toiminta on kaupungissamme ollut selvittyään alkuvuosikymmenen kituliaisuudesta vaihdellen osin jyrkästikin eri ajanjaksoina ollen suoraan riippuvainen ympäristönsä olosuhteista. Näistä menneisyyden hämärään vaipuneista puurtajista riittänee kirjoittamista vastaisuudessakin.
* * *
Lähteet:
K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan käsityöläiset ja Hämeenlinnan Käsityöläis- ja tehtailijayhdistys.
Esa Kahila. Hämeenlinnan käsityön historiaa
Timo Niiranen. Miten ennen asuttiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti