Valoa ja varjoa

 

MAAILMA VIELÄ ALLA MUSTANA ja yllä aamun hohtava kupari. Hiljalleen väistyvä yö vielä kätkee alleen
kansallismaiseman. Takana rivakka taival halki metsän kohti aamun ensi valoa. Pienen, taianomaisen
hetken saattaa kuvitella maailman vailla nykyajan uusimpia hullutuksia tai mahtipontisimpia rakennelmia.
Samalla kaakkoisen taivaanrannan voi kokea myös uhkana niin kuin vaikkapa 83 vuotta aiemmin. Silti
varhaisimman sunnuntaiaamun tovit vain lyhyiden linnunhuutojen katkaisemina ovat seisauttavia...

”Parahin serkku! Sinä olet pyytänyt minua kirjoittamaan, miltä minun olinpaikkani näyttää kesällä , ja sitten olet sinä wielä pyytänyt, että näin kirjeessä laatisin sinulle kaikesta siitä, mitä täällä on nähtäwää, seikkaperäisen selonteon...”

Näin aloittaa nimimerkki Antres sanomalehti Hämettäressä 13. heinäkuuta 1907 vieden lukijansa luonnollisesti Aulangolle, missä on juuri tuolloin tapahtunut suuria maisemallisia muutoksia. Hän kertoo, kuinka laiva vie kaupungin rannasta 25 pennillä Karlbergiin ohitse tukkilauttojen tukkipoikain laulun kaikuessa korvissa.

Luonnollisesti itse Karlberg jo saa osansa ylistyksestä ja ”kaupunki woi ylpeillä tällaisesta paikasta. Sadottain wetää se kesä-aikaan matkustajia puoleensa.”

Päärakennus torneineen ja terasseineen saa toki osansa huomiosta, mutta juuri nyt kulku vie tekorauniolinnan tornien lomitse metsään, jonka läpi tavoitteena on jotain muuta, mikä jättää kartanon eläintarhat siipikarjoineen, riikinkukkoineen ja hirvenvasoineen tavallista toisarvoisemmiksi. Vuorelle on nimittäin juuri kesällä valmistunut harmasta graniitista jykevä torni.

” Toden totta tekee se sinuun, serkkuseni, sen ensi kerran nähtyäsi enemmän kuin juhlallisen waikutuksen. Sinä kunnioittain olet walmis pääsi sen edessä paljastamaan...”

Vahvat hermot sallivat matkalaisten kuitenkin nousta ylös tornin korkeuksiin, mistä silmä tapaa järviä, vuoria , kukkuloita, metsiä...alla Hämeenlinna puistikoineen, kirkkoineen, toreineen ja tietenkin itse Karlberg.

Liikutuksen vallassa kertoja otaksuu illan koittaneen ja auringon laskeneen. Läntisellä taivaalla viipyy enää ruusunpunainen juova. Kertojan lukijoineen laskeutuessa viimein tornista on jo koittanut yö...

 

Nouseva aurinko kuin liekkeinä seinillä.

Maailma oli perin erilainen Aulangon kuulun näkötornin valmistuessa vuonna 1907. Maa oli osa tsaarien Venäjän imperiumia, ja viime vuosisadan suuret maailmanpalot olivat vasta edessä. Jo aivan alusta torni on ollut merkittävä kohde vierailtaessa kaupungissamme ja ympäristössä. Esimerkiksi jo elokuussa 1908 Hämeen Sanomat kirjoitti, kuinka itse kenraalikuvernööri muun ohjelmansa ohella vieraili tornissa ja Karhuluolassa. Näkemäänsä ylen ”ihastunut” kenraalikuvernööri kuulemma kirjoitti nimensä tornissa olleeseen matkailijain nimikirjaan. Melko tarkkaan kymmenen vuotta myöhemmin eli elokuussa 1918 sanomalehti Hämetär kertoi, että

”Karlbergissa ja Aulangolla käwijöitä on päättywän kesän kuluessa ollut melko runsaasti. Aulangon näkötornissa olewaan nimikirjaan on wiime sunnuntain iltapäiwään mennessä merkinnyt 5,000 matkailijaa nimensä.”

Mainittakoon, että vuosina 1910-15 Hämeenlinnan väkiluku oli alle 6500 asukasta. Juuri ennen talvisotaa vietettiin kuulemma vuonna 1939 Suomessa sangen hyvää, viimeiseksi vanhan ajan kunnon kesäksikin joskus luonnehdittua matkailusesonkia. Hämeen Sanomien mukaan tuolloin kesäkuussa oli myyty rautateille Helsingistä ja Tampereelta Hämeenlinnaan lähes 3000 viikonloppulippua. Näkötornissa oli ollut kävijöitä heinäkuun puoliväliin mennessä jo noin 18 000. Montakaan kuukautta ei sitten ehtinyt kulua ennen kuin tornille tuli totista käyttöä ilmavalvonnan merkeissä. 

Paljon on siis Aulangon graniittitorni ehtinyt 115 vuoden aikana nähdä, kokea ja todistaa. Ja jälleen saattaa moni jo paahaa aavistaen tähyillä kohti kaukaista itää... Sysäyksenä tälle kirjoitukselle on kuitenkin ollut hiukan jokin muu kuin vain edellä mainitut numerot tai historian haamut. Kolmisen viikkoa sitten koittanutta talviaikaan siirtymistä voi pitää viisareiden siirtämistä jonkinlaisena nykyajan talveen vaipumisen riittinä. Muutettaessa päivärytmiä tuntia myöhemmäksi loikataan samalla kohti pimeämpiä iltoja. Rämmittäessä sysipimeissä, märissä ja kylmissä päivissä kasvavan synkyyden ohella vähäinen valokin tuntuu saavan pehmeyttä aivan eri lailla kuin ollessaan miltei jatkuvasti läsnä kesäisin tai siivilöityessään terävän keltaisena ruskan lehtien lomitse. Raahustaessaan päivä päivältä alempana ja vähemmän aikaa taivaanrannassa aurinko levittää aamu aamulta ja ehtoo toisensa jälkeen hivenen eri lailla ja eri kulmasta loistettaan, joka on sydäntalvella kuin häivähdys kynttilänliekkiä. Yhtenä aamuna talonpäädyissä hohtaa hentoinen vaaleanpunainen ja toisinaan taas silmä tavoittaa ainoastaan kuparinkeltaista. Sitten tulevat taas usvaiset ja nuhruiset aamut, jolloin taivas vain roikkuu matalalla.

Kolmisen viikkoa sitten oli siis jälleen aika siirtää kelloja. Samalla mieleen juolahti etsiytyä Aulangon näkötornille, joka oli vuoden viimeisiä päiviä avoinna. Päivää aiemmin oli onneton sadekeli ja auringonnousun valon havaitseminen turha toive. Niinpä matka vei Aulangolle juuri viisareiden siirtämisen jälkeen. Kävely pimeän metsän halki tornille kohti puiden lomitse pilkottavaa itäistä taivasta oli kokemus sekin. Jostain huusi eläin, joka saattoi olla lintu... tai sitten jokin muu.

Pääsin tornin juurelle hyvissä ajoin ennen ilmoitettua auringonnousun hetkeä, mutta taivas itäkaakossa hohti jo nuotionkeltaisena, hehkuvana kuparina. Se oli miltei pistävä erotuksena pimeydestä ympärillään. Tuo hohde hiveli jo näköalatasanteen metallikaiteita. Siinä aikani ihailtuani näytelmää päätin kavuta hyvissä ajoin tornin välitasanteelle, jolta sentään oli odotettavissa vielä parempi näkymä auringonnousuun. Koska aikaa oli siirretty tunnilla taakse, ei ollut toiveita päästä enää parhaaseen aikaan tornin huipulle. Niinpä sain katsella perin matalalta, kuinka nousevan auringon säteet saivat kivipylväiden kyljet ja lukitut portaikon seinät kuin ilmiliekkeihin. Vain päivää aiemmin olisi ollut tilanne toisin ellei sadekeli siis olisi tehnyt aikeitani tyhjiksi.

Tunnelma oli tuollakin paikalla kuin toisesta ajasta; maisemassa viivytellyt pimeys varjoineen kätki katseelta kaikki kaukaisuuteen pyhätyt nykyajan rakennelmat. Jossain alapuolella selkenivät vähitellen Aulangonjärven piirteet. Joutsenten huudot kaikuivat sieltä jostain, kunnes silmä jo erotti kahden valkean hahmon lennon matalalta veden yltä, paljon tarkkailijan alapuolelta. 

 

Jokainen aamu on valaistuksensa suhteen siis erilainen. Kun sähkölukko lopulta päästi kapuamaan huipulle asti. Ilma oli muuttunut enemmän harmaaksi kuin talviaamun hohteeksi. Vanajan kiemurtelevan juoksun varrella tosin säkenöivät terästehtaan suurten rakennusten kyljet kuin maahan laskeutuneina tähtinä. Hetkeä aiemmin taivaanrannalla loistanut lumous oli kuitenkin kadonnut. Lisäksi korkealla tuulen aisti äkkiä perin raakana ja armottomana, mikä ei houkutellut viivyttelemään odotellen pilvien mahdollista uutta väistymistä.

Äkkiä jäljellä oli taas viimainen loppusyksyn tai alkutalven nuhruiden keli. Olinpa sentään tavoittanut tovin aamunkoiton Aulangolla. Se oli siirtynyt niiden muistojen joukkoon, joita voi mielestään penkoa eri puolilta Vanajanlaaksoa. Jotenkin varhaiset aamut ovat mystillisempiä kuin iltahetket; kenties ne minusta tuntuvat siltä, koska aamuihmisenä olen tuolloin yleensä virkeämpi havainnoimaan kuin ehtoolla. Varhaisen aamun maailma on myös usein hiljaisempi kuin iltaansa sykkivä tienoo. Kenties hienoin Hämeenlinnassa kokemani valonäytelmä on sijoittunut Hattelmalanharjulle. Eräänä varhaisena aamuna näin siellä nousevan auringon värjäävän paksun usva- ja pilvikerroksen, joka kuin tiiviinä kantena peitti matalalla Hämeensaaren ja Niementaustan suuntaa eli aivan laaksonsa pohjalla kyhjöttänyttä Hämeenlinnan keskustaa. Pilvikerroksen alla oli tiivistä pimeyttä, mutta pilvikerroksen päällä liekehti aamun kuparinruskea hohde kuin kekäleinä. Tuolloin usvan seassa olisi yhtä hyvin voinut nuokkua pienoinen 1800-luvun Hämeenlinna kuin 2000-luvun alun betonielementtikeskusta. Valon ja varjon toistuva leikki tuntuu ikään kuin hetkeksi kadottavan kuluneen ajan ennen kuin tarkentuva maisema pyyhkäisee armotta esille nykyajan rumine rakennelmineen. Olen toisinaan pohtinut, että arvostelemme loppusyksyä ja talven pimeyttä usein turhankin raa´asti, koska juuri voiman ja määrän vähäisyys tuo esille valonkin eri vivahteita herkemmin kuin kesän ylenpalttisuus.

 

PÄÄSTESSÄNI tornin huipulle sain toki nähdä auringon sivelevän pilvien lomasta taivaanrantaan ja
sytyttäneen kaukaiset tehdasraennusten seinät ja savupiiput säkenöimään kirkkaina valopisteinä.
Silti varhaisen aamun suurin taika tuntui jo kaikonneen. Aamun valonäytelmät ovat joka aamu niin
lyhyitä ja joka kerta erilaisia.

 

 * * *

 

Lähteet:

Hämetär 13.7.1907
Hämeen Sanomat n:o 94 21.8.1908
Hämetär n:o 62 27.8.1918
Hämeen Sanomat n:o 163 20. 7. 1939
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Lottatähystäjät palasivat kyynelsilmin Aulangolle
https://yle.fi/a/3-5626908 (luettu 20.11.2022)

 

Hiilihappokylpyaineita, lääkeyrttejä, ruumiinhoitoa ja rukouksia

 

Mitä kaikkea onkaan ollut löydettävissä apteekkari Ölanderin talosta

 

Mitä varhaisempiin aikoihin ajatuksissamme hapuilemmekaan sitä vankemmin noihin mielikuviin astuu jonkinlaista alkemiaa porisevien ja kuplivien patojen ynnä lasiputkien ääressä. Samoin entisaikain apteekkarit oppipoikineen ovat varmasti olleet tietynlaisen pelonkin sekaisen hämmästelyn aiheina viljellessään palstoillaan monenmoisia outoja kasveja. Ajatus hämäristä touhuista ei ole niinkään villi, sillä aikanaan asiakkaat saivat itse seurata lääkeaineittensa viimeistelyä myyntitilojen pöydillä. Vilkaisu apteekkarien laboratorioihin olisi vielä epäilemättä vahvistanut vaikutelmaa noituudenomaisesta puuhastelussa merkillisten voimien ja aineosien kanssa.

 

Maailman kuuluuisin apteekkari lienee Shakespearen teoksessa Romeo ja Julia. Kuvassa Cavendish Morton, 1909.
Kuva: Wikimedia Commons.

 

Epäilemättä jotkut saattoivat suhtautua apteekkareihin jopa jotenkin pelonsekaisin tuntein. Käsitteliväthän he suoranaisia myrkkyjä, jotka pieninäkin annoksina ja käytettyinä väärin tuottivat silkan kuoleman. Hämeenlinnalaisilla oli taatusti vielä 1900-luvun alussa muistissa lehtori Sainion murha, jossa hänen rouvansa oli hankkinut strykniinin Pomoellin apteekista. 

Ölanderin apteekki Hämeenlinnan torin luoteiskulmassa 1910-luvulla.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Hämeenlinnan apteekeista olisi varmasti monenmoista kirjoitettavaa unohtamatta Elias Lönnrotia, mikä varmasti olisi useammankin kirjoituksen arvoista. Jotain on näemmä luettavissa myös Tori-Apteekin sivuilta. Tämän kirjoituksen pontimena on ollut osaltaan Hämeenlinnan kaupunginmuseon arkistosta löytyvä hämeenlinnalaisen apteekkari Alfred Ölanderin lääke- ja apteekkikirja. Hämeenlinnan kuuluisia vuoden 1911 laulujuhlia varten kootussa teoksessa Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet kuvaillaan mainittua apteekkia muun muassa näin:

”Alfr. Ölanderin Apteekki on paikkakunnan vanhin ja samalla virallinen piirikunnan apteekki. Sen perusti v. 1753 apteekkari J. M. Tingelund. Puolentoista vuosisadan kuluessa on apteekilla ollut 9 eri omistajaa, m. m. lahjoituksistaan yleisesti tunnettu apteekkari Anders Svahn (lahjoittanut m. m. Hlinnan kaupungin lääkärin kustantamiseksi, kirkolle ja koululle, sairashuoneelle y. m. yht. noin 12,500 riikintaalaria). Vuonna 1899 siirtyi apteekkioikeudet sen nykyiselle omistajalle apteekkari Alfr. Olanderille.”

Kyse on siis täkäläisittäin merkittävästä paikasta. Palatakseni vielä noihin maallikon silmin liki alkemistisiin puuhiin on syytä jatkaa vielä hiukan Ölanderin apteekin esittelyä opaskirjassa, sillä

”Nykyinen omistaja on jo monta vuotta laboratooriossaan valmistanut lääke-kylpy-aineita suuremmissa määrin. Se on ainoa erikoisliike maassamme, jolla tulee olemaan yhä suurempi merkitys mikäli lääkärit ja yleisö enemmän huomaavat erilaisten kylpyjen suuren merkityksen. Ölanderin hiilihappo- y. m. lääkekylvyt ovat tulleet tunnetuksi ympäri maan, jopa ulkopuolellakin.”

 

Maallikolle Ölanderin lääkekirjassa antoisinta ovat apteekkitilojen pohja-
piirrokset. Tässä laboratorio- ja kellaritilat
vuonna 1903. (NAPSAUTA HIIRELLÄ KUVAA SUURENTAAKSESI SITÄ)
Kuva Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseon arkisto

 

Apteekin ullakkokerros niin ikään vuonna 1903.
(NAPSAUTA HIIRELLÄ KUVAA SUURENTAAKSESI SITÄ)
Kuva Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseon arkisto

 

Turun Apteekkimuseossa pääsee hyvin menneen ajan apteekkitunnelmaan. Tällaista vahvaa 1800-luvun
ilmapiiriä on varmasti ollut yhä 1910-luvun pikkukaupungin apteekissa. Katsoja voi miltei kuulla
korvissaan hevoskärryjen äänet ikkuna takaa.

Lääkekirjan oheen liitetystä tonttikartasta ilmenevät Ölanderin toimintaan
liittyneet tontit 1900-luvun alun Hämeenlinnassa. ne on ympyröity punaisella.
(NAPSAUTA HIIRELLÄ KUVAA SUURENTAAKSEI SITÄ)
Kuva Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseon arkisto

Valveutunut ja aikaansa seurannut on jo
1800-luvun lopulta voinut lukea Euroopan
kylpylälaitoksista ja alkaa haaveilla
uusista terveyskäsittelyistä. Tässä on
esimerkkinä kuva julisteesta, jossa
mainitaan kylpyläkaupunki Bad Mergentheim.
Kuva: Wikimedia Commons

 Jo ainakin vuonna 1910 ovat suomalaisetkin saaneet Terveydenhoito lehdestä lukea A. J. Hällströmin kirjoituksen Halpahintaisia kylpylaitoksia joka pitäjään, missä tämä esittelee eri kylpymuotojen etuja mainiten erityisesti suolakylvyn, mäntykylvyn, hiilihappokylvyn, liisekylvyn, ja happikylvyn. Lisäksi Hällström kertoo vielä erilaisista kneipp-kylvyistä, ”joita voidaan valmistaa aivan yksinkertaisilla apuneuvoilla, kuten, ruiskukannun ja ämpärin eli sankosen avulla. Höyrykaapin, muurahaiskylvyn ja ryöppykylvyn saamme myöskin aikaan verrattain helposti ilman suuriakaan kustannuksia.”

Olavin kylpylaitos Savonlinnassa mainosti Hämettäressäkin 19.5.1910 ”kaikkia nykyaikaisia kylpyhoitoja", joten uusimmista alan virtauksista saivat hämeenlinnalaisetkin siis tuoreeltaan lukea. Jos kirjakaupasta sai vielä käsiinsä vuonna 1907 julkaistun maisteri A. Salavan teoksen Paras kotilääkäri ynnä koti-apteekki, saattoi oppia mun muassa: Kalmojuuresta (Acorus calamus L.) seuraavasti:

”Tämän kasvin juuri on koiruohon kanssa kaikkein parasta vatsalääkettä; sitä juodaan kupillinen aamulla ennen syömistä ja saman verran illalla ennen maatamenoa. Toht. Schilling kirjoittaa kalmojuuresta: saaden samalla aikaan suloisen lämmön tunteen vatsassa, lisää se ruokahalua ja on siis luettava yksinkertaisempien ja eniten ruokahalua herättävien apukeinojen joukkoon” Kalmomuurta käytetään vielä parantamaan monia tauteja, kuten luulotauteja (hypokondriaa) happi- ja kaasumuodostusta, luuvaloa y. m. Ulkonaisesti sitä käytetään kylvyissä . Riisitautia potevia lapsia kylvetetään vedessä, missä on 60-80 gr kalmojuurta. Teehen sekoitetaan 10-15 gr kalmojuurta ½ vesilitraa kohden.”

Luontoportti kertoo kalmojuuren tulleen Himalajalta tai Kiinasta tataarien mukana Eurooppaan 1500-luvulla. Kasvin nimi on synkkä, mutta sitä on pidetty monikäyttöisenä lääkekasvina, jonka juurakonpaloja pureskelemalla on uskottu voitavan suojautua tartuntataudeilta ruttoa myöten. Lisäksi historiallisten romaanien mukaan kasvilla on ollut osansa linnojen ilmanraikastimena munkkien vaaliessa sitä lääkekasvimaillaan.

 

Ölanderin apteekin mainos Hämettäressä 30.5.1914 antaa jonkinlaisen kuvan kylpyainesten tarjonnasta.

 

 

Jo Hämeen Sanomista 19.12.1902 hämeenlinnalaiset saivat lukea Ölanderi  rohdosvalikoimasta.

  Euroopassa mainostettiin vuonna 1905
  Bad Nauheimin kylpylätippoja ynnä
  terveysyrttikatkeroja
  kuva: Wikimedia Commons

Jo yllä on tullut mainittua Ölanderin erikoistuneen muun muassa hiilihappokylpyihin. Menetelmää ei ole täysin tieteellisesti tunnustettu. Erään määritelmän mukaan hiilihappokylvyt ovat ”balneoterapiahoidon muoto ja viittaavat kylpyihin, joiden hiilihappolähteen hiilidioksidipitoisuus on vähintään yksi gramma kilogrammaa kohti vettä. Terapeuttisesti käytetty hiilidioksidilähde voi olla luonnollista tai keinotekoista alkuperää. Balneoterapeuttisessa [kylpyhoito, kylpylähoito] käytössä käytettyjä kylpylisäaineita kutsutaan usein hiilihappokylvyiksi.”

Jo 1910-luvulla esitettiin selkeitä varauksia moisia kylpyjä kohtaan. Muun muassa Suomen sairaanhoitajaryhdistyksen aikakauslehti Epione kirjoitti helmikuussa 1915:

”Aivan omituinen sijansa on hiilihappo- eli n. s. Nauheimer-kylvyillä, joita käytetään erityisesti sydäntaudeissa. Niiden tavallinen lämpö on 34°—-29°, mutta ne tuntuvat lämpimiltä, kun senlämpöinen hiilihappo tuntuu lämpimältä. Vuoroin viileän veden, vuoroin lämpöisten hiilihappoporeiden kosketus ihoon aiheuttaa omituisen vaikutuksen verisuoniin ja sydämeen, joista lähinnä seuraa lisääntynyt verenpaine ja sydämen vahvistuminen. Hiilihappokylvyt ovat hyvin tehokkaita eivätkä suinkaan vaarattomia kylpyjä. Siitä syystä niitä aina on annettava asiantuntevan lääkärin tarkasti valvoessa. Happokylvyissä kehittyy vedessä kemiallisten ainesten avulla happoporeita; ne kylvyt alentavat verenpainetta ja vaikuttavat sydäntä säästäen; hermostoa ne hyvin rauhottavat

Vesihoito täytyy siihen erityisesti valmistuneen henkilökunnan toimittaa. Valitettavasti moni vesiparannus on jäänyt onnistumatta, monta turmaa tuotettu ja vesiparannustaidon arvo usein kärsinyt siitä, että hoito on uskottu taitamattomille. Samoin kuin lääkäri, sairaanhoitaja ja kätilö tarvitsee erikoisvalmistuksensa, niin kylpyparannustaitokin tarvitsee tarpeellisen opin käyneen ja valmistuksensa saaneen ammattilaisen. Ja sama on sääntö tässä kuin muussakin, ettei siihen jokainen pysty eikä jokaisella ole siihen tarvittavaa taipumusta.

Varsin valitettava on, että äsken mainittuihin totuuksiin niin vähän huomiota maassamme kiinnitetään. Täällä näyttää kuka hyvänsä voivan potilaille määrätä kylpyjä ja niitä kylvyillä hoitaa. Niinpä esim. hyvin arkaluontoista eikä suinkaan vaaratonta kietomishoitoa antavat monin paikon henkilöt, joilla ei ole etäisintäkään aavistusta koko asiasta, sitäkin vähemmän siihen tarvittavia tietoja. Kerrassaan alakuloiseksi painaa mielen nähdessä sellaisia omaatuntoa ja vastuuta vailla olevain ihmisten hutiloimisen ja keinottelun seurauksia.”

 

Eipä vaikuta yksinkertaiselta toimenpiteeltä tuo hiilihappokylpy. Kenties kokeilumielisen apteekkiasiakkaan tulisi sen sijaan kokeilla vaikkapa Ölanderin niin ikään mainostamaa männynhavu-uutosta ja -öljyä. Männystäkin mainio maisteri Salava osaa kertoa:

”Sen, jolla on keuhkotaudin oireita, tulee paljon oleskella mäntymetsässä ja vetää siellä suu suljettuna täysin siemauksin henkeä sisäänsä, sillä heikoilla hengityselimillä varustetuille henkilöille on havupuiden henki terveellistä. Yleisesti tunnettuja ja kiitettyjä ovat n. k. Havukylvyt (katso kylpyjä!). Ne parantavat kaikellaisia rauhastauteja, ihottumia, reumatismia, luuvaloa, jäsenten kankeutta, vesitautia j. n. e. - Nuoria kasvannaisia, männynkerkkiä, käytetään myös sisällisesti samoja tauteja vastaan kuin kylpyjäkin siten että ne leikataan pieniksi ja keitetään vedessä, jota lusikallisittain nautitaan – Havumetsäilmaa saadaan huoneeseen, jos sekoitetaan yhteen litraan vettä muutamia tippoja tärpättiöljyä”.

No niin. Sitten ne kylvyt, joihin maisteri tekstissään viittaa eli männynhavukylvyt:

”Kylpy valmistetaan siten, että sekoitetaan 1-1 ½ kg havuneulasia 2-3 litraan vettä, joka sitten keitetään ja kaadetaan kylpyammeeseen. Tällainen kylpy ei saa kestää kauemmin kuin ½ tuntia ja havuveden lämpömäärä ei saa olla korkeampi kuin 27 astetta Reaumuria.”

 

Kuhne-kylpyjä Karjalan kannaksella sijainneessa Kirvun luonnonparantolassa oletettavasti 1910-luvulla.
Kuva: Wikimedia Commons

Nyt arvoisa lukija saattaa ihmetellä, että mikä pahuksen Reaumur. Kyseisellä asteikolla lämpötilat alkavat veden jäätymispisteestä, joka pitäisi olla 0 °Ré = 0 °C. Réaumur-asteikon lukemat voidaan muuttaa siis helposti Celsius-asteikon ja kelvin lukemiksi.

Ajatellessaan terveydenhoidon asiantuntijoiden varoituksia poloinen apteekin asiakas saattaa hyvinkin tyytyä vanhoihin koeteltuihin aineksiin vanhoja vaivoja varten niin kuin hunajaan monenmoisia syksyn hengitysvaivoja vastaan. Silti aatos hiilihappokylvyistä tai kylvyistä ylipäänsä voi kaivertaa mieltä, sillä onhan sitä mainostettu ja juuri apteekkari Ölander kuuluu olevan sen tarveaineiden johtavia toimittajia. Sattumoisin elokuussa 1911 Tuomelan lepokoti aivan rautatieaseman tuntumassa on juuri muutettu kylpylaitokseksi, jossa tamperelainen lääkäri A. B. Mäkkylä ottaa vastaan sairaita ja vastaa hoidoista. Koska yleinen mielenkiinto etenkin Louis Kuhnen lanseeraamista parannustavoista on ollut nousussa, voisi apu kolotuksiensa kanssa vaappuvalle ihmispololle löytyä sieltä ja varmuus koko hiilihappotouhusta?

 

Kaikenlaisten kylpyainesten lisäksi myös tuttua ja taattua lääkitystä syksyn ja talven koettelemuksiin oli
toki saatavilla Ölanderin apteekissa. Hämetär 18.12.1915.

Myös Hämeen Sanomat on tarttunut asiaan haastatellessaan mainittua lääkäriä 3.8.1911. Asialle antaa omaa lisävivahdettaan toimittaja todetessaan paikan olleen aiemmin jonkinasteisesti tunnettu ”kuhnelaisena luonnonparantolana”.

Toimittaja aloittaa suoraan kysyen, onko tohtori Mäkkylä Kuhnen kylpyjen kannalla. Tohtorin mukaan menetelmästä on joissain tapauksissa ollut kylläkin apua, muttei hän yleisellä tasolla tunnu sellaisia kylpyjä suosittelevan. Itse asiassa tohtori vastustaa niiden runsasta käyttämistä. Hänen mukaansa Kuhnen kylvyt ovat vaarallisia heikoille kuluneille ihmisille. Ne ovat voimia vaativia kylpyjä. Ihmisen on oltava jokseenkin terve kestäkseen käsittelyn. Toki ne [kylvyt] sopivat terveille virkistäytymiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.

Samassa yhteydessä tohtori Mäkkylä toteaa suoraan kysyttäessä, ettei Tuomelan kylpylaitoksella ole sopivaa paikka mainituille hoidoille, vaikkei voi täysin niitä kieltääkään. Kasvisruokavaliosta puheen ollen tohtori asettuu suomaan moisen potilaan hyvinvoinnin vaatiessa, mutta sallii molemmat [kasvis- ja sekaruokavalion]. Tuomelan kylpylaitoksessa ei suunnitella täydellistä kasvisruokavaliota, vaan toteutettaneen kaksi pöytää, toinen kasvisravinnolle. Potilaat saavat syödä kummasta haluavat. Toki ruokavalio määritellään niille, joiden aineenvaihdunta moista vaatii.

Jo elokuussa 1911 Tuomelassa on saatavilla kaikkia tavallisimpia kylpyjä, joita kohtuudella tavallisilta kylpylöiltä odotetaan. Myös lääkitystä käytetään muiden kylpylaitosten tapaan. Keuhkotautisia ei kuitenkaan oteta vastaan niin kuin ei tarttuvia tauteja (kuten sukupuolitauteja ym) potevia. Erittäin hernostuneitakaan ei oteta, mutta muuten potilaaksi hyväksytään kaiken ikäisiä. Kylpylaitos pyritään mahdollisuuksien saattamaan toimimaan ympäri vuoden. Tässä kylpylaitoksessa ei ole tarkoitus luottaa yksinomaan veteen eikä kasveihin. Tarkoituksena on käyttää kaikkia tarjolla olevia parannuskeinoja. Tohtori Mäkkylä uskoo sen olevan laitoksen menestykselle otollisinta yleisön saadessa siten parhaan hyödyn. Kaikkien laitokseen tulevien on käytävä lääkärintarkastuksessa tarttuvien tautien ehkäisemiseksi. Myös kuhnelaiset voivat omalla vastuullaan olla laitoksessa osallistuen silti lääkärintarkastukseen. Pakkoa hoitoihin ei silti ole, vaan hoidot voi itse valita. Aurinkokylvyt tulevat kuulumaan laitokasen parannuskeinoihin.

Laitosta on aikomus tulevaisuudessa laajentaa nykyisen 30 potilaan kapasiteetista. Suunnitteilla on jopa kivinen kylpylaitois. Tekniseltä puolelta on aikomuksena hankkia keskuslämmitus ja sähkövalo.

 

Tuomelan kylpylaitos mainosti toimintaansa jo kesällä 1911. Tässä ilmoitus Hämettärestä 29.7.1911.

 

 

Hämetär 12.8.1911.

 

 

Mainio opaskirjasemme Hämeenlinnan liike-elämästä ja liikkeistä vuodelta 1911 tietää toki kertoa kahdesta muustakin kylpylaitoksesta:

Ensinnä mainitaan leskirouva Anna Wathinin kylpylaitos, joka on perustettu vuonna 1885. Aiemmin pienenä saunaliikkeenä toimittuaan se on laajennettu 1895 rakentamalla uudestaan ajanmukaiseksi. Ollen ainoa kylpylä varsinaisen Hämeenlinnan alueella se sijaitsee omassa talossaan, Hallituskatu 98. Asiakkaitaan se palvelee joka päivä klo 2-10. Tarjolla on sekä halvempia että kalliimpia kylpymuotoja, amme-, höyrykaappi jne.

Myllymäestä löytyy vielä rouva Ida Lautelan vuonna 1905 perustama ja juuri 1911 herra J. Ranttilalle siirtynyt laitos, jossa pääsee kylpemään joka päivä niin huokeasti kuin tilauksesta perhesaunassa ja muissa kylvyissä, jotka ovat esittelyn mukaan saavuttaneet suosiota.

Kylpyläelämä Hämeenlinnassa on ilmeisesti vuonna 1911 tietyssä nousussa kaupungissamme, koska lehdenlukija on saattanut jo helmikuun puolivälissä ainakin Hämeen Sanomista nähdä kutsun Hämeenlinnan Kylpylaitos Osakeyhtiön perustavaan kokoukseen. Sittemmin samaisen lehden välityksellä etsitään 14.9. koneenkäyttäjää samaiselle laitokselle, joten Hämeenlinnan kylpyläelämästä riittäisi varmasti enemmänkin kirjoitettavaa tämän tekstin lisäksi.

Aikansa eri kylpyjä ja lääkeaineita pohdittuaan kohtuukuntoinen ja varovainen apteekkiasiakas saattaa kyllä tyytyä vaikkapa - Eau de Gologneen. Lääkitysten ja rohtojen sijasta hän voi myös päätyä kuuntelemaan saarnaa talossa sijainneelle rukoushuoneelle. Ölander ilmoittaa myös säännöllisesti vuokralle tarjoamastaan asunnosta. Ei ole syytä unohtaa kiinteistöllä vastaanottoaan pitävää sairashuoneen lääkäriä, Einar Anthonia. Myös asianajaja on jossain vaiheessa ollut Ölanderin talosta löydettävissä. Näin apteekkari Ölanderin nimi on liitettävissä moninaiseen toimintaan kaupungissamme. Ellei muuta niin satunnainen apteekkiasiakas voisi hankkia uteliaisuuttaan mukaansa vaikkapa alkoholitonta viiniä.

Näin olemme käyneet tutustumassa apteekkari Ölanderin talon moninaisiin toimintoihin ja jopa kenties löytäneet sieltä paikan kallistaa päämme.

Apteekkari Ölanderin lääkekirjan latina ei juuri maallikolle paljon kerro, mutta Eau de Colognen sentään
sieltä tunnistaa.
Kuvat Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseon arkisto

 

* * *

Lähteet:

Apteekkimuseo ja Qwenselin talo

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet, 1911

A. Salava: Paras kotilääkäti ynnä koti-apteekki tai kuinka yleisesti esiintyvistä lääkekasveista voi itse valmistaa vaikuttavia lääkkeitä , aromaattisia teelajeja, joita voi nauttia ulkomaisten kahvi- ja teelajien sijaan, ja vahvistavia terveyskylpyjä, 1907

Suomen Terveydenhoito lehti, nro 11 1910

EPIONE Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen aikakauslehti, helmikuu 1915

Hämeen Sanomat 3.8.1911; 16.2.1911; 14.9.1911

Kohlensäurebad(=hiilihappokylpy)

Luontoportti

 

Mathilda Lundin revolverisurma

 

Puolenpäivän aikoihin 12.12.1881 kajahti laukauksia Kaivokadun ja Kymnaasinkadun eli nykyisen Lukiokadun risteyksessä. Larsonin ravintolan tarjoilija – tai ravintolan palvelija niin kuin sanomalehti Hämeen Sanomat muutama päivä myöhemmin kuvaili – ampui morsiamensa, vanginvartijantyttären Mathilda, ”Tilda” Lundin yrittäen sen jälkeen vielä surmata itsensäkin.

KAUHEA TEKO. Hämeen Sanomat kertoi järkyttävästä
tapauksesta 16.12.1881. Nainen oli surmattu ampumalla
kadulle keskellä päivää. Hirvittävä mustasukkaisuus oli
ajanut ampujan tekoonsa.

Vaikka kirjailija Larin-Kyösti aikansa tiiviisti pikkukaupunkiamme tarkkailtuaan ja sitä ihmisineen teksteissään kuvailtuaan kuulemma totesikin ilmapiirin tietyssä elämänvaiheessaan arjeltaan ankeaksi ja käyneeksi itselleen kenties liiankin pieneksi, näyteltiin täällä silti jo hänen lapsuudessaan draamaa, joka sivusi läheltä hänen vanhempiaankin. Tapahtunutta ja sen keskushenkilöitä ajateltaessa korostuu mielikuva alle 4000 asukkaan kaupungista kokoaan suurempana ihmiskohtaloiden risteysasemana.

Larin-Kyöstiin perehtyneet tietävät hänen vanhempiensa tulleen Ruotsista umpiruotsalaisina. Kankurimestari Gustaf Larsonin poika Gustaf Israel Larson vietti lapsuutensa Norrköpingissä päätyen etsimään töitä Tukholmasta; konttoristin ura ei auennut, vaan tie vei viinuriksi. Niin kuin Juhani Niemi Larin-Kyösti- teoksessaan toteaa kirjailijan aikanaan kuvailleen. Uravalinta ilmeisesti kadutti syvästi. Kierreltyään Itä-Göötanmaalla ja Södermanlandissa Gustaf Israel Larson jonkin aikaa asuttuaan Westervikissä lähti 1860-luvun lopulla Suomeen tavaten matkansa varrella niin ikään Ruotsista Suomeen muuttaneen Wilhelmina Skogin, jonka kanssa avioitui. Pariskunta päätyi sittemmin Hämeenlinnaan.

Oikeuden pöytäkirjoissa selvitellään joulukuun 12. päivän revolveriampujan sukutaustaa. Abraham Frithiaf [Fritz] Nordström oli syntynyt 5.1.1860 Tukholmassa panimomestari Abraham Alfred Nordströmin ja Ida Nordströmin poikana. Äiti kuoli ilmeisesti sangen varhain, ja leski muutti poikansa kanssa aikanaan Suomeen kiertäen Euran ja Kurun kautta Tampereelle. Aloitettuaan tamperelaisen maakauppiaan palveluksessa Frithiaf Nordström siirtyi ravintoloitsija Baeurin palkkalistoille ravintola Societehusetiin.

Tammikuussa 1881 Nordström päätyi Hämeenlinnaan Gustaf Larsonin ravintolaan. Tässä vaiheessa pohdiskelija aprikoi syyn ja sattumien summaa. Oliko sekä ravintoloitsijan että tarjoilijan taustoilla jotain merkitystä vai mitä?

Joka tapauksessa pian alkoi kehittyä Larsonien taloudessa draama, jonka syitä ja traagisia seurauksia selviteltiin pikkukaupungissa pitkään ja aiheesta sepitettiin arkkiveisukin. Larin-Kyöstin vanhempien palveluksessa työskenteli nimittäin hetken samaan aikaan hämeenlinnalaisen vanginvartijan Carl Lundin tytär Mathilda. Tamperelaisen tarjoilijan ja vanginvartijan tyttären välille kehkeytyi suhde, jota arkkiveisu kuvailee muun muassa:

”Hee usein yhdes haastelit,
Ja toisiansa – katselit.
Rinnoissa paloi rakkaus,
Sydämmis lemmen kauneus..”

Myöhemmät todistajanlausunnot antavat viitteitä, että todellisuus oli jonkin verran karumpi kuin alkuasetelmasta voisi kuvitella; Mathilda Lund luopui työpaikastaan sangen pian ja palasi vanhempiensa luokse. Yhteydenpito kirjeitse pariskunnan välillä kulki Mathilda Lundin ystävättären kautta. Myöhemmissä todistajanlausunnossaan mainittu ystävätär antaa julki, ettei Mathilda ollut suinkaan lupautunut naimisiin Nordströmin kanssa.

Nordströmillä kuitenkin oli vankka usko annetuista lupauksista, ja hän omien sanojensa mukaan jopa pyrki tiedustelemaan naisen vanhemmilta syytä morsiamensa vapaamieliseen ja julkeana pitämäänsä käytökseen kaupungin asevelvollisten sotilaiden kanssa. Syytetty itse väitti luopuneensa aivan tekoaan edeltävien päivien aikana 10. joulukuuta käynnistään Mathildan kotitalossa tämän äidin luona nähtyään morsiamensa portilla kolmen tai neljän asevelvollisen seurassa. Myöhemmissä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa puolestaan käsitellään useammassa kohtaa riitaa, jota Nordström ja Mathilda Lund olivat käyneet talon kuistilla.

Aiemmin tuona päivänä 10. joulukuuta Nordström oli tavannut Mathildan kadulla Raatihuoneenkadulla päässään huivi, jonka oli saanut kuulemma Nordströmiltä. Vihansa vimmassa Hän oli riistänyt huivin, arkkiveisun sanoin:

”Nyt tarttu sulho huiwihin,
Äkisti morsiamen siin,
Ja pirstaleiksi repäisi;
Wihoissa poijes erisi...”

Sunnuntaina 11 joulukuuta oli ilmeisesti hierottu jonkinlaista sovintoa välikohtauksen jälkeen kaksikon tavattua Birger Jaarlin kadulla Tähtipuiston ja siellä sijainneen kesäravintola Stjernan [Stjärna] liepeillä. Yhteinen kävelymatka oli kuitenkin aikanaan päättynyt Mathildan selittäessä joutuvansa lähtemään kotiin tapaamaan joitakin sukulaisiaan. Nordström kuitenkin kertoi nähneensä tämän myöhemmin iltapäivällä uudelleen ja sillä kertaa asevelvollisten seurassa. Myöhemmin kuulusteltaessa syytetty kertoi unettomasta yöstä ja tuntemastaan katkeruudesta, mutta väitti, ettei hänellä ollut selkeätä mielikuvaa aikeista surmata Mathilda Lund.

Joka tapauksessa myöhempien oikeuskäsittelyjen aikana kauppias Alexander Bogdanoffin palveluksessa ollut kirjanpitäjä Hänninen todisti, että Nordsröm oli juuri joulukuun 12. päivänä aamulla kello kymmenen maissa saapunut ostamaan revolverin ja laatikollisen patruunoita.

Siinä vaiheessa Nordström uskoi ilmeisesti vakaasti morsiamenaan pitämänsä Mathilda Lundin huonotapaisuuteen, mutta aikoiko hän tuossa mielentilassaan surmata juuri tämän vai itsensä? Joka tapauksessa revolverin ostaminen tuossa tilanteessa enteili selkeästi veritekoa. Myöhemmät todistajalausunnot vahvistivat kuvaa harhasta, jonka valtaan mies oli joutunut. Uhrin äiti Gustava Lund kuvasi tytärtään hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Hän oli toki kuullut huhuja Nordströmin ja tyttärensä suhteesta, mutta piti väitteitä avioliitosta perättöminä. Niin hän kuin aikanaan epäkiitolliseen postinvälittäjän asemaan joutunut Wilhelmina Lindroos molemmat kertoivat Matildan selittäneen saaneensa sormuksen arpajaisista tms. 

 

Wileniuksen asemakaavasta vuodelta 1872 löydämme paikan, jossa mustasukkaisuutensa riivaama Abraham
Frithiaf [Fritz] Nordström laukoi asettaan surmaten Mathilda Lundin yrittäen lopuksi amoua itsensä.
Kuva: Hämeenlinnan Lydia/kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginarkisto

 

Kello yhdentoista ja kahdentoista aikoihin ennen puoltapäivää Kaivokadun ja Kymnaasinkadun (Lukiokatu) liepeillä oli liikeellä muutamia ihmisiä, joita myöhemmin kuulusteltiin.

Renki Henrik Samuelsson oli ollut tulossa hevoskärryjensä kanssa maantietä Myllymäen suunnasta Vanhan hautausmaan ja Kaivokadun välillä. Välimatka aivan tarkkojen havaintojen tekemiseen oli ollut liian pitkä, eikä hän ollut osannut kiinnittänyt kadulla liikkuneisiin ihmisiin suurempaa huomiota ennen kuin oli kuullut laukaukset. Sitten hän oli erottavinaan jotain savunkaltaista Nordströmin ja Mathilda Lundin ympärillä, Mathilda Lundin juoksevan Kaivokadulla kadoten näkyvistä Kymnaasinkadulle. Todistaja ei voinut päätellä, yrittikjö Nordström ampua Mathilda Lundia vai itseään.

Varamaanmittari Nordman oli mainittuna aikana huoneessaan kello yhdentoista ja kahdentoista välillä kuullut huoneeseensa ainakin kaksi tai kolme edellä mainituista laukauksista. Ne eivät tulleet kaukaa pihasta, joten hän kiiruhti Kymnaasinkadun puoleisen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä jopa osan Kaivokadusta. Silti hän ei saattanut nähdä mustaan päällystakkiin pukeutuneen ja huivi päässään juosseen naisen koko matkaa, mutta havaitsi tämän Hollmingin, Manströmin ja Konstbergin pihojen kulmauksessa ja miehen juoksevan naisen perässä revolveri kohotettuna huutaen täyttä kurkkua.

Todistajan itse ehtiessä kadulle oli Kaivokadulta tullut mies juuri heittäytynyt kadulle kaatuneen naishenkilön viereen itsekin verissään. [Nordström yritti ampua itsensäkin siinä onnistumatta]. Siinä vaiheessa paikalle oli kokoontunut muutakin väkeä ja joku oli jo käskenyt kutsua paikalle poliisin.

Tapauksen oikeuskäsittelyn aikana käytiin läpi lääkärinlausunto vammoista ja kuulusteltiin useita tapaukseen liittyneitä silminnäkijöitä ja todistajia. Syytetyn ja uhrin liikkeet pyrittiin selvittämään mahdollisimman tarkoin. Asiaa puitiin kerta toisensa jälkeen ennen kuin kuolemantuomio julistettiin. Syyskuun toisena päivänä 1882 hämeenlinnalaiset saivat lukea sanomalehti Hämäläisestä Turun hovioikeuden vahvistaneen annetun tuomion ja jättäneen sen vielä senaatin ja keisarin ratkaistavaksi.

Joulukuun toisena 2. pnä 1882 eli melkein vuosi surmatyön jälkeen tuli lopulta tieto, jonka mukaan kuolemantuomio oli muutettu 12 vuodeksi ja 28 päiväksi ”kuritushuoneeseen vedelle ja leiwälle”. Surmaajan lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa, mutta sitä vain voi kuvitella, millaista henkistä rasitusta draaman lähipiiri on aikanaan käynyt lävitse kuukausien tutkinnan aikana pikkukaupungissa, jossa lähes jokainen on tuntenut jollain lailla toisensa. Kaiken lisäksi Nordströmiä on säilytetty linnan vankilassa uhrin isän ollessa ammatiltaan vanginvartija. Mathilda Lundilla oli aikanaan toisenlainen kohtalo täkäläisen varuskunnan suhteen kuin jokin vuosikymmen myöhemmin eräällä toisella täkäläisellä, vuonna 1887 syntyneellä, vanginvartijantyttärellä eli Hilma Lehtosella, joka puolestaan päätyi Latvian silmäätekevimpien piirien kautta Stalinin leireille päästen vasta viimeisiksi vuosikseen kaiken menegtäneenä leskenä takaisin lapsuutensa kaupunkiin. Niin, ihmiskohtaloiden risteysasemana näen kaupungit - myös piskuisen Hämeenlinnan, joka on kautta vuosisatojen sekä tuonut ihmisiä yhteen että erottanut.

Ruotsista kaupunkiimme päätynyt Nordström tarttui revolveriin, surmasi ja tuomittiin kuritushuoneeseen. Niin ikään meren takaa tullut Gustaf Israel Larson koki vain parisen vuotta edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen eli maaliskuun lopussa 1884 elämänsä ajautuneen niin tuskallisesti umpikujaan, että surmasi itsensä viiltäen valtimonsa peilinpalasella. Kirjailija Larin-Kyösti kertoi isänsä teon johtuneen peliveloista. Ravintoloitsija oli ilmeisesti liiaksi hyväuskoinen ja taiteellinen liike-elämään ja kohtaamaan monenmoisia helppoheikkejä ja onnenonkijoita. Sitä olen vain viime aikoina pohtinut, millainen kuorma lopulta koko Larsonin ravintolan ympärille kerääntyneelle yhteisölle pitkällisesti käsitelty revolverisurmakin kuulusteluineen ynnä kaikkinaisine tutkimuksineen on ollut ja yhdistettynä muuhun ihmisjuonitteluun. Se on varmasti vääntänyt herkimpiä mieliä katkeamispisteeseen. Ja kuinkahan tapahtumien seuraaminen on vaikuttanut Larin-Kyöstiin, joka juuri aiemmin eli 1880 oli aloittanut opintiensä Lucina Hagmanin kolmivuotisessa valmistavassa koulussa ja tunnetusti jo ilmeisen varhain tarkkaili valppaasti ympäristöään. Joka tapauksessa Larsoneilla palveluväen tragedia ymmärrettävästi ja todennäköisesti pian peittyi itse isä-Gustafia ja perhettä itseään kohdanneen murhenäytelmän alle.  Mistään asiakirjoista emme kykene hahmottamaan tapahtumaketjun kaikkia kipeitä vivahteita.

 

 * * *

 

Lähteet:

Gustafsson, G. W.: Kahden kihlatun onneton rakkaus, eli kuinka sulho päätti morsiammen päiwät rewolwerin laukauksella/
(Hämeenlinnan kaupunginkirjaston käsikirjasto)


Hämäläinen     14.12.1881;
                        2.9.1882;
                        2.12.1882

Hämeen Sanomat 16.12.1881

Hämeenlinnan raastuvanoikeus ja maistraatti (KA/Hämeenlinna):
RO:n varsinaisasiain pöytäkirjat 1882
Konseptikirja 1881-1883

Juhani Niemi: Larin-Kyösti. Kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Reima T. Luoto (toim): Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944



Hämeenlinnan Lydia, Wileniuksen asemakaava 1872

Otto Collin

 

Pöllömaisteri ja linnunmunat

Äskettäin nappasin mieleeni eräästä brittiläisestä epookkisarjasta sananvaihdon, jossa eripuraiset siskokset nieleskelivät ilmiriitaan joutunutta ihmissuhdettaan. Sanatarkka lainaus olisi näin ulkomuistista epätarkka, mutta jotenkin siten oivallus meni, että toisilleen läheisten ihmisten on lopultakin turha vihoitella toisilleen kalman porteille asti, koska lopultakin he ovat viime kädessä jonon viimeisinä muistelemassa toisilleen ja itselleen merkityksellisiä lapsuuden tapahtumia ja ihmisiä. Tämä toteamus on jäänyt itselleni päähän kiertämään. Museot voivat esitellä meille esineitä, joita tiedämme menneiden polvien käsitelleen arjessaan. Saatamme tavoitella mielessämme yhteyttä noihin menneisyyden varjoihin nähdessämme jälkeen jääneet kapistukset. Sittenkin koemme hoippuvamme olemattomalla pohjalla pyrkiessämme ymmärtämään kadonneen ajan ihmisiä murheineen ja etenkin iloineen.

 

MIES JA TURKKI. Y.S. Koskimiehen teoksesta
Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
löytyy tämä kuva maisteri Collinista
seisomassa Hämeenlinnan torilla tunnetussa
turkisasussaan.
Kuva Hämeenlinnan kaupungin kuvakokoelma/
Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Tietyt ammattiryhmät ovat olleet toisia otollisempia jättämään toisilleen tavoitettavia muistijälkiä. Oma ryhmänsä ovat olleet väärintekijät, joiden ilkitöistä huutavat käräjäkirjat. Suurmiehet valtakuntien monoliittisissa historiikeissa ovat toinen ääripää. Siinä välissä ja siihen lokoseen hiljalleen luisuva ryhmä ovat olleet opintiedon jakajat eli opettajat, joista on aina aikalaisten keskuudessa kaskuja liikkunut, mutta suurin osa tarinoista on ollut tuomittu vaipumaan unholaan oppilasjoukon toisensa jälkeen sortuessa itsekin unholaan. Nyt en yritäkään muistella omien kouluaikojeni kansankynttilöistä liikkuneita kaskuja, jotka ovat jo ehtineet painua pois mielestä nykypäivän muiden asioiden tieltä.

Kaupunki on historiassa lopultakin ainoastaan seiniä ja museoiden esineitä ellei niihin saada liitetyksi ihmisiä. Ajan kulun kadottavaa otetta pystyvät vastustamaan yleensä ainoastaan poikkeusyksilöt eli ne jotka joko hirmuisilla ilkitöillään tai jollain erityisominaisuudellaan iskevät leimansa aikakirjoihin. Samalla heidän vanavedestään saattaa joskus olla erottavinaan häivähdyksen niistä hahmoista, joita ei koskaan ole säädetty jäämään yleiseen tietoisuuteen. Vuosien varrella oma mielenkiintoni on keskitynyt enemmän juuri tuohon rajavyöhykkeen väkeen ja sen alle. Kruunupäistä ja ylimystöstä riittää tarinaa muutenkin.

En tarkkaan muista miten törmäsin Otto Collinin haamuun. Ehkä se on käynyt erään toisen tuttavuuden kautta vähitellen, mutta se jääköön toiseksi tarinaksi. Intellektuellit ja originellit ovat oma ihmisluokkansa, joita sekä sätitään että ylistetään; heissä yhdistyy sekä alitajuinen tarve kohdata rajoja rikkovat ihmiset että kokemus omasta hajuraosta kaoottiseen epävarmuuteen ynnä alituiseen huoleen. He ovat yhtä aikaa kaikkea sitä mitä tahtoisimme olla ja sitä mitä pelkäämme kohtaavamme.

Miksi juuri Otto Collin? En nyt muista tarkalleen kumpi kiinnostus on käynyt edellä: Larin-Kyösti vai hänen osin armottomastikin kuivailemansa ”Maishteri”. Joka tapauksessa kuva kyseisestä henkilöstä määrittyy juuri Larin-Kyöstin kuvaileman henkilön kautta. Epäilemättä Hämeenlinnan katuja aikanaan mittaillut paksuun turkkiin sonnustautunut hahmo on ollut osa sitä erityistä, jota Hämeenlinna on edustanut 1800-luvun lopulla. Hän jos mikä on ollut varsinainen romaanihenkilö tosielämässä.

Jos saisin joskus laatia elokuvakäsikirjoituksen , se olisi juuri Otto Collinista Hämeenlinnassa. Hän oli varsinainen kuuma kekäle aikansa yhteisössä ja hänen elämänkaarensa todella kuin suoraan romaanista: aluksi akateemisena oppineena huolehtimassa virkavirheen takia joksikin aikaa sivuraiteelle joutuneesta lääkäriveljestään ja lopulta itse joutuen viralta. Lääkärivelikin kuolee jokseenkin pian eli 1894 Maisterin päätyessä sortokausien sensuuriviranomaiseksi ja Larin-Kyöstin mukaan kaupustelemaan satunnaisten lahjoitusten varassa kaikenlaista irtaimistoa ja kokoelmiaan.

Larin-Kyöstin hyvä toveri Eino Leino kuvailee muistelmissaan Otto Collinia tiedoiltaan ja taidoiltaan tunnustetuksi ja tunnetuksi ”suorastaan monomaanisesta rakkaudestaan luontoon”. Leinon mukaan maisterin kyvyt alkeellisimpaankin kurinpitoon olivat alle kaiken arvostelun. Hahmosta piirtyy selkeä kuva siitä surullisesta oppineisuuden tyypistä, joka olosuhteiden pakosta joutuu yrittämään tiedon valaisua uppiniskaisille ja kurittomille ihmistaimille, vaikka olisi omimmillaan omissa tutkimuksissaan rakastamansa empiirisen havainnoinnin parissa. Sellaisia ihmistyyppejä varmasti itse kukin kohtaa opintiensä aikana ja saattaa kovinkin myöhemmin katua kokiessaan lapsellisuuttaan aikanaan ehkä varsin ylenkatsoneensa tarjolla olleita tiedonjyviä.

Leinon muistelmista nousee esille perin selkeästi, ikään kuin näytelmällisenä kohtauksena tuo luonnontutkija saapastelemassa arkipuvussaan, keräilykotelo selässä hämäläiseen talonpoikaistaloon. Isäntäväki on viettämässä kesäistä sunnuntaiaamua einehtien pitkän pöytänsä ääressä. Tulija seisahtuu kynnykselle täysin oman luonnonkokemuksensa valloissa utelemaan:

”Onks täälläpäin nähty semmottoist´lintuu, joka sanoo pi-uuh, pi-uuh?”

Sanomattakin on selvää, että hölmistyneet harjastukat päätyvät isännän johdolla pohtimaan, mistähän hullujenhuoneelta tuokin ukko on päästetty kuljeksimaan.

Ristiriita luonteenlaadun ja arkielämän jäykkien vaatimusten välillä oli johtava väistämättä katastrofiin. Leino toteaakin Collinin yksinkertaisesti kokeneen tarpeelliseksi intomielisenä luonnontutkijana valaista oppilailleen liiankin selkeästi ja ajan tapojen vastaisesti murrosiän vaaroista ja niiden välttämisestä niin kuin runoilija muistelmissaan asian jotenkin kieli keskellä suuta muotoilee. Voimme toki olettaa, että Maisterin epäsovinnainen olemus merkillisine tapoineen on yleisestikin vain odottanut tilaisuutta päätyä julkisella päätöksellä erotetuksi vuonna 1890 syytettynä oppilaiden ”moraalin turmelemisesta”.

Hämeenlinnan kaupungin historian vuosilta 1875-1944 kirjoittanut Y. S. Koskimies tyytyy lyhyesti esittelemään Otto Collinin luetellessaan Hämeenlinnan normaalilyseosta klassiseen lyseoon jääneitä opettajia käyttäen seuraavia sanoja:

” - - - luonnontieteiden lehtori Otto Collin, huomattu tutkija ja kokoilija, mutta luonteeltaan perin omituinen (erotettu virastaan 1890, kuoli Hämeenlinnassa 1924).”

Draamaa on näytelty siis 1800-luvun lopun Hämeenlinnan historiassa. Larin-Kyöstin elämää tutkineet ovat olleet havaitsevinaan runoilijan asenteessa entistä oppimestariaan kohtaan ajan myötä tiettyä lieventymistä. Joka tapauksessa Larin-Kyöstin kertomuksessa ”Maishteri” julki tuoma kuva ei kohteestaan luo järin rohkaisevaa kuvaa. Kuinka paljon kirjailijan tarinassa on kärjistystä lienee tässä ajassa mahdotonta täysin arvioida, mutta Otto Collinin ”opettajakummituksen” hahmo epäilemättä on tarjonnut otollisen lähtökohdan hurjillekin ajatuksen siveltimenvedoille.

”Koko miehen muoto oli naurua herättävä. Soikiomaisissa kasvoissa kuului harvojen ripsien lomassa kaksi pientä porsaansilmää. Niiden alapuolella oli kartionmuotoinen, litteänlainen nenä, jossa oli pienenpieniä mustia pisteitä, kuten nenän ympärillä ja ohimoilla. Kasvojen väri oli harmahtava. Päästä riippuivat pitkät hiussuortuvat niskaan, yli vanhan kuluneen ponsuurin hilsepeitteisen kauluksen. Hän kulki epämääräisen vaappuvasti kumarassa huojuen niin koulun käytävässä kuin kadullakin. Uskalsin joskus harvoin hänen takanaan kulkien matkia noita hänen omituisia liikkeitään...”

 

Vuonna 1986 Hämeen Sanomat kustansi faksimilepainoksen
Otto Collinin teoksesta Suomessa tavattavien pöllöjen
pesimissuhteista. Collinin itsensä osin  muste- ja
lyijykynällä jälkeen päin sekä suomeksi että ruotsiksi
tekemät lisäykset kertovat jälkipolville tarkasta ja
huolellisesta tutkimustyöstä. Ne ovat selkeä muistomerkki
tutkijan rakkaudesta aihettaan kohtaan.

Tarinassaan Larin-Kyösti kuvaa ilkitöitä ja kujeita, joiden kohteeksi ukkoparka toisinaan joutui. Osansa saa myös Maisterin lääkäriveli, joka täydentää ilmeisen omalaatuisen parivaljakon. Epäilemättä vanhat kunnon hämeenlinnalaiset ovat aikanaan saaneet päivitellä, millaiset veljekset aikanaan raatimiehenä toiminut hämeenlinnalainen kauppias Collin oli jälkeläisikseen saanut.

Mikäli tahtoi päästä maisterin suosioon, hyvä keino oli koota harvinaisia kasveja ja linnunmunia. Vuodelta 1886 on säilynyt sekä sanomalehti Hämäläisessä että Hämeen Sanomissa ilmoitukset, joissa luvataan 10 markan palkinto sille, joka ”saattaa näistä seuduista antaa warman tiedon Kotkan pesästä”. Mainittakoon, että Rahamuseon laskurin mukaan 10 vuoden 1886 markkaa vastasi 57,72 nykyeuroa työmiehen tuntipalkan ollessa tuolloin 0,23 markkaa ja junalipun 2. luokassa Hämeenlinnasta Helsinkiin maksaessa 4 markkaa. Sievoinen lisätienesti oli siis metsässä liikuville luvassa moisista tiedoista. Niinpä kertoo Larin-Kyöstikin toverinsa kanssa eräänä kesänä samoilleensa Kirstulan metsissä linnunmunia keräämässä.

Linnunmunat olivat maisteri Collinille siis pyhä asia. Joutuipa hän siis niiden kautta silkan pilanteonkin kohteeksi oppilaittensa taholta. Milloin kiikutettiin hivenen käsiteltyjä kananmunia tai arkisen variksen munia. Hänen perehtyneisyyteensä voivat jälkipolvet kuitenkin tutustua juuri edellä mainittuna vuonna 1886 Hämeenlinnassa painetun teoksen ”Suomessa tavattavien pöllöjen pesimissuhteista” sivuilla.

Muun muassa sarvipöllöstä Collin kirjoittaa:

 

”1) Ojoisten metsässä a) pesä ja siinä 7 pientä poikasta 29/5 1883, b) pesä ja 5 poikasta 30/4 1884, c) 4 munaa entisessä harakanpesässä (sekametsässä) 30/4 1886.

2) Rapamäessä a) pesä, jossa oli 6 tuoretta [yliviivattu sana tuoretta]munaa, 16/5 1883 (samasta pesästä oli 29/4 otettu 4 variksen munaa), b) pesä ja 3 täysin haudottua munaa 31/5 1885.

3) Kirstulan maalla, pesä ja 6 vähän haudottua munaa (nuoressa lehtimetsässä) 6/5 1883...”

Matrikkelin mukaan Kaarlo Kyösti Larson tuli normaalilyseon I luokalle 1884, joten mikäli hän todella tarinansa mukaan Kirstulassa munia maisterille etsi, noita munia ne eivät ainakaan olleet.

Pelkkää pesä- ja munaluetteloa teos ei tietenkään ole, vaan Collin selostaa eri pöllölajien elintapoja ja levinneisyyttä. Tunturi- eli Lumipöllöä hän muun muassa kuvailee erinomaisen kauniiksi pöllölajiksi, joka toisinaan – etenkin nuoret yksilöt – runsaslumisina talvina vaeltavat eksyen maamme eteläisimpiinkin osiin.

”Eräs naaras, joka on minulla ollut kesynä useampia vuosia, päästää joskus silloin, kun se ilmaisee mielipahaansa tai pelkoaan, hienon ja kimakan viheltävän äänen: ” rik, rik, rik, rik”

Muun  muassa 6.4.1886 Otto Collin kyseli palkkiota
vastaan tietoja korkanpesistä tällä Hämeen Sanomissa
olleella ilmoituksella. 

Maisterin kertoma kesyyntynyt pöllö oli saatu Hattulan Parolan kylän läheltä susikuopasta tapettuaan syöttinä olleen ankan. Myöhemmin tekstin sivuun on lisätty käsin linnun kuolleen 8/12 1886. Myös Larin-Kyöstiltä saamme tietää, ettei edellä mainittu pöllö suinkaan ollut ainoa ”opettajakummituksen” suojatti.

”Ahtaassa pihassa, vanhan kirkon alapuolella, vielä tulipalolta säilyneessä kaupunkikorttelissa on pienien hökkelien naapurimaille pystytetty isoja häkkejä pöllöille, joita viisauden symboleja maisteri erikoisesti näkyi suosivan. Uhrien hankkiminen nälkäisille pöllöille oli sekin keino päästä maisterin fidespojaksi.”

Jos Collineilla tosiaan oli vielä pihallaan tarhattuna parvi pöllöjä, on moinen meno varmasti aiheuttanut pikkukaupungissa jonkinlaista mutinaa ja lintujen aavemaista huhuilua öisin.

Kertomuksensa loppupuolella Larin-Kyösti osoittaa jo jonkinlaista myötätuntoa entistä opettajahirmuaan kohtaan kuvaillessaan tämän joutumista virkaheitoksi. Omituinen hahmo turkissaan kulkee silti yhä iltahämäriä katuja ja kujia asu kauhtuen ja puiden nyrkkiä ilkkuville katupojille. Niin kuin aikanaan Collin oppilaittensa pilkan ja kujeiden kohteena oli ollutkin kirjailija mainitsee entisten koulupoikien hankkivan tälle vaatteita ja houkuttelevan jopa parturiin. Vieläpä saunaankin äijä puijataan. Siunatuksi lopuksi maisteria järkytetään vielä kodin täydellisellä siivouksella sillä seurauksella, että pelästynyt miekkonen joutuu säntäämään tarkastamaan munakaappinsa tilan. Mikäli meidän on siis Larin-Kyöstiä uskominen, täysin hylätty ja jonkinlaista arvostustakaan vailla entinen opettaja ei ilmeisesti vanhemmilla päivillään silti ollut.

Näin tutustuttuani kyseiseen originelliin hahmoon näiden jälkeen jääneiden rivien kautta taidankin joskus iltahämyssä olla erottavinani pitkään, kuluneeseen turkkiin sonnustautuneen aaveen vaappumassa kaupunkimme kirkon alapuolisia kortteleita kiertävillä kaduilla tavoittelemassa rakastamiensa pöllöjen huutoja. Pian tulee kuluneeksi sata vuotta tuon persoonan kuolemasta. Saapa nähdä, muistaako Hämeenlinna miten omaa Pöllömiestään.

Tämä postikorttikuva viimeistään vuodelta 1906 nousee aina esille, kun pyrkii hahmottamaan Hämeenlinnan
kirkon itäpuolista kaupunkia, joka säästyi kaupungin suurelta vuoden 1831 tulipalolta.Näin saa jonkin
kuvan siitä sokkeloisesta vanhasta kaupungista, jonka eräällä takapihalla Otto Collin siis piti pöllöjään
ja minkä kaduilla ynnä kujanpätkillään hän iltahämyssä asteli.
Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupinginkirjasto/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

 

 * * *

 Lähteet:

 
Larin-Kyöstin  Hämeenlinna (Reima T. A. Luoto toim.)
Eino Leino: Muistelmat, kulttruurikuvat, tunnustukset I
Otto Collin: Suomessa tavattavien pöllöjen pesimissuhteista
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupunginhistoria 1875-1944

https://fi.wikipedia.org/wiki/Otto_Collin

Ahveniston hautausmaan virtuaalipolku

https://www.hamewiki.fi/wiki/Otto_Collin

Lisäksi: Rahan arvonlaskuri

 

 

 

Kirjakaupassa

Olen joskus pohtinut, millainen kokemus olisi päästä seikkailemaan vaikka viime vuosisadan alun kirjakaupoissa. Se saattaisi tarjota mielenkiintoisen ikkunan aikansa maailmaan.

 

Rytkösen kirjakaupan myyjättäriä v. 1910.
Heidän luokseen ilmeisesti saapuisimme
tiedusteluimme etsiessämme hengen ravintoa.
kuva:
Hämeenlinnan Lydia/
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
– Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Hämeenlinnassa vuosi 1911 oli varsin kulttuurillinen: merkittävänä tapauksena olivat hartaasti valmistellut laulujuhlat [laulujuhlista *1*, *2*, *3*, *4*] jotka kokosivat pikkukaupunkiin suuret väkijoukot. Merkkivuotta varten kaupungin liikkeistä julkaistiin myös opaskirjanen, josta saamme tietää paikkakunnan kirjakaupoista. Niitä mainitaan kolme eli:

• Kirkollinen Kirjakauppa O.Y.

• Suomalainen Kirjakauppa O.Y.

• Enok Rytkönen. Kirja- ja paperikauppa.

Jälkipolville paikkakunnalta on jäänyt liki legendaariseksi kauppias Enok Rytkösen nimi, jonka ottamien lukuisten valokuvien kautta vanha Hämeenlinna on jäänyt elämään. Sopivaa on siis suunnata mielikuvitusmatkallaan juuri Rytkösen Kirja- paperikauppaan. Koska vuoden 1911 opaskirjassa vielä selkeästi kerrotaan, että ”Enok Rytkösen kirjakauppa on täydellinen, monipuolinen liike, joka nykyisen omistajansa aikana on laajentunut ja täydellisentynyt. Kuluvana vuonna on se siirtynyt uuteen vartavasten rakennettuun ja ajanmukaiseen liikehuoneistoonsa kauppatorin varrella Lääninhallituksen vieressä.” Kaupan pitäisi siis vaivatta löytyäkin.

 

Itse kunkin taloudessa saattavat lisätienestit houkutella. Mistäpä muualta tarvittavia ohjeita löytäisi kuin
kirjakaupasta?
Mainos Hämeen Sanomissa 23.9.1911.

 

Ei kannata lähteä liikkeelle aivan vuoden alussa, jotta ehtii noita tuoreimpia kirjoja ilmestyä myyntiin. Maaliskuun 28. päivänä kerrotaan huomattavasta kirjasta, josta lienee syytä aloittaa, ettei heti sorru liian kepeään lukemistoon. Hämeen Sanomat ripittää lukijoitaan muun muassa seuraavasti:

”On sanottu, että yhteiskunnallisten asioiden harrastaminen ja siis myöskin niiden tunteminen on ei ainoastaan meidän warsinaisen kansamme, mutta myöskin sen n.k. siwistyneihin kuuluwien keskuudessa puuteellista”.

Ratkaisu huonoa omaatuntoa potevalle on siis juuri ilmestynyt lukuisten asiantuntijoiden avustuksella toimitettu ”Yhteiskunnallinen Käsikirja”. Onhan moisen asian harrastus toki sanomalehdenkin mukaan sentään kohenemaan päin muun muassa eduskuntauudistukseen liittyneen puoluetoiminnan kautta.

 

  Leskien lempeä löytyy Doriasta.

Yhteiskunnallisen tietämyksen lisäksi on saatavilla myös käytännön oppaita esimerkiksi kanalan pitoa ja mehiläishoitoa varten. Näiden opettavaisten teosten jälkeen saattaakin jo tarvita vaikkapa hetkiä Maiju Lassilan 4-näytöksisen huvinäytelmän Kun lesket lempivät parissa; miten se alkaakaan...

Ollaan Simo Kämäräisen mökissä. Liedellä iso vesikattila...

RONKAINEN (tupakoiden): ”Ei ...ei sitä olisi uskonut, että Joroisten pitäjästä ei saa sinunlaiselle miehelle muijaa! . . . Kuutta eri eläjää kosittiin, mutta eipähän vaan lähtenyt toispuoleista.”

KÄMÄRÄINEN (synkkänä, murahtaen): ”Ka oma syynsäpähän on (Sylkäsee) akkojen . . . Kun eivät älynneet etuaan, niin joutavat katua!”

RONKAINEN: ”Joutavat . . . Joutavat katua akat . . .”

Eksyksiin preerialle pääsee Dorian kautta.

Jaha, mitähän tuosta tuleekaan? Ehkä nuorekkaammalle ja seikkailunhaluisammalle mielelle sopisivat äskeistä paremmin tarinat kaukomailta ja meriltä. Teuvo Pakkalan toimittamana olisi sarjassa Mailta ja meriltä nro 18 eli Ch. Sealsfieldin kirjoittama Eksyksissä präria-aavikolla ja Heinrich Zschokken Yö Brczwezmcislissä.

 

”Oli vuosi 1832. Siihen aikaan Texas vielä tuskin nimeksikään oli asuttua. Laajoja maa-aloja oli viljelemättä. Hallitus toivot hartaasti Texasin asuttamista; sentähden se kaikella tavalla kannatti maahanmuuttoa. Mitättömästä hinnasta saattoi ken tahansa hankkia itselleen suuria maatiloja...”

Tai tämä :

”En ollenkaan epäile vuonna 1706 olleen monta kauheaa yötä, varsinkin italialaisille ja saksalaisille. Se oli Napoleon Bonaparten ensimäinen voittovuosi ja Moreaun paluun aika. Silloin olin syntymäkaupunkini yliopistossa lopettanut akateemiset opintoni: olin molempien oikeuksien tohtori ja rohkenin tuomariksi toivottuna, ruveta selvittelemään kaikkien europalaisten keisarien ja kuninkaitten ja silloisen Ranskan tasavallan välistä oikeusjuttua...” 

    Vuodelta 1911 on tämäkin Amanda
     Lydia Granfeltin suomentama teos,
     joka löytyy Doriasta.

Hiukan siis lievikettä kaukokaipuulle ja kurkistusta vieläkin kauemmaksi menneisyyteen kuin vain vuoden 1911 Hämeenlinnaan. Vielä ennen joulua voisi etsiä tunnelmallisia tekstejä lapsosille ja lapsenmielisille, kuten esimerkiksi Johanna Spyrin Pieni italialainen, joka alkaa hiljaisessa talossa:

”Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni, Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan mustaksi painunut...”

Joulun alla löytyisi Pienestä kotikirjastosta vielä
yhtä jos toista hyödyllistä luettavaa. Vinkkejä
löytyy Hämeen Sanomista 23.12.1911

Kirjoja olisi varmasti paljon tutkittavaksi. Jälkimaailma tietäisi, että seuraava vuosi eli 1912 merkitsee tuotteliaan kirjailijan, Larin-Kyöstin lähtöä kaupungista. Vuoden 1911 tuotantoa olisi Oli kerran - Satuja nuorille ja aikuisille. Mikäli sitä ei mielikuvamatkallemme olisi saatavissa käsille, kiinostaisi toki edellisenä vuonna ilmestynyt Katupeilin kuvia, jossa kirjailija kuulemma kuvaa muun muassa muuttoa Kusti Laurelan taloon Läntiselle Linnankadulle. Monista runoista esimerkkinä voisi olla katkelma vuonna 1908 ilmestyneestä kokoelmasta Vuorivaeltaja, jossa Vanha viiri alkaa säkein:

 

 

”Torin yli kuudan sillan valaa,

loisraa yli vanhain taitekattojen,

valkeen kirkon yllä kevättähdet palaa

kimmeltäissä lohikäärmeviirien...”

Meidän uuden ajan ihmisten näkökulmasta tuo viiri on voinut olla toki missä tahansa, mutta astuessamme mielikuvituksessamme kadonneeseen Rytkösen kirjakauppaan vuonna 1911 vieressämme on juuri tori ja kirkko.

Kun mukaan on kertynyt sopiva kasa kirjoja, voi myös harkita rentoutumista laivaretkellä. Kirjakaupoista on saatavilla lippuja ainakin Hämeenläänin Metsästysseuran elokuun kuudentena päivänä Ruskeen niemessä järjestämään kansanjuhlaan laivapiletteineen. Lisäksi heinäkuun 30. päivänä näkyisi olevan Tyrvännön raittiustalolla Hämeenlinnan Raittiuspiiritoimikunnan kesäjuhla, jonne on myytävillä lippua sekä toimikunnan jäseniltä että Suomalaisesta kirjakaupasta.

On vielä kesäjuhlien lisäksi syytä kipaista Suomalaiseen Kirjakauppaan toisenkin syyn vuoksi, sillä se on ilmoittanut Hämeen Sanomissa myyvänsä oikeita grammofooneja ynnä niissä soitettavia levyjä. Se sopinee hyvin, koska kaupunki on kuluneena vuonna 1911 aivan värissyt musiikkia. Olisi todella mielenkiintoista päästä tutustumaan ajan valikoimaan.

 

Helsingin Kaiku on 12.8.1911 opastanut suurta yleisöä puhekoneista, joten on niistä toki
kuultu Hämeenlinnassakin. Laitteita on kuulemma saatavilla Suomalaisessa kirjakaupassa
ja myös levyjäkin.
Helsingin Kaiku/ kansalliskirjasto

Mitähän voisimme löytääkään kuunneltavaksemme?

2020-luvun ihminen saaYlen Elävästä arkistosta kuultavakseen ainakin Juho Koskelon äänitteen. Kerrotaan, että 1900-luvun alussa muutamia vuosia Berliinin filharmonikoissa soittanut muusikko muutti 1910 Amerikkaan, jossa hänestä tuli siirtosuomalaisten keskuudessa suosittu laulaja. Hän teki konserttikiertueita suomalaisten keskuuteen eri puolille Yhdysvaltoja ja toimi myös sellistinä. Hän kuitenkin kuoli jo 1923 unohdettuna New Yorkissa. Hän ehti kuitenkin tehdä 1910-1923 lähes 150 levyä, joten jokin niistä olisi saattanut päätyä kaukaiseen Suomeenkin.

Näyte Kolme veljestä on alun perin levytetty juuri vuonna 1911.

EIKÖ JUU,      >> J. Alfred Tanner levytti pianon säestyksellä 15.9.1911

Nyt niitä on tullut, äänikiekkoja
grammofooneja varten.
Ilmoitus Hämeen Sanomissa 18.3.1911

Bassobaritoni Hjalmar Frey (1856-1913) oli aikansa tunnetuimpia suomalaisia laulajia. Ylen Elävän arkiston kautta saamme tietää, että Frey teki vuosina 1903-1909 yli sata levytystä neljälle eri levy-yhtiölle. Hänen levytuotantonsa käsitti mm. Sibeliuksen, Järnefeltin, Schubertin ja Rubinsteinin lauluja.

"Per svinaherde" on ruotsalainen kansanlaulu, jota Frey mielellään esitti konserttiensa ylimääräisenä numerona. Levytys on tehty Gramophone-yhtiölle Pietarissa vuonna 1903.

Pasi Jääskeläisen sanoittama "Tammerkosken sillalla" äänitettiin Gramophone-levymerkille vuonna 1904 laulaja säestäessä.

Hanna Granfelt
kuva Finna/Åbo Akademin säätiö

Hanna Granfelt teki melko paljon levytyksiä 1910-luvulla ja vuoden 1930 molemmin puolin. Hän levytti yksinlauluja, kansanlauluja ja ooppera-aarioita. Tämä esimerkki [Tuijotin tulehen kauan] on tosin levytetty vasta vuonna 1933 Tanskassa, mutta kuvitteellisilla ostoksillamme vuonna 1911 olisimme siis saattaneet löytää hänen varhaisempia esityksiään.

Siinä onkin ollut joitakin esimerkkejä äänikiekoista, joita saattaisimme löytää päätyessämme kaupoille satunnaisena päivänä vuonna 1911. Mennyttä aikaa pohtiessamme meistä varmaan monet ovat joskus tulleet miettineeksi, millaista olisi toviksi päätyä sellaisena kuuluisana ”kärpäsenä” kattoon tarkkailemaan ammoista maailmanmenoa. Vanhat rakennukset ovat jo ympäriltämme jokseenkin tuhottuja, mutta kuvia ja esineitä onneksi sentään on jäljellä.

 

 

Lopuksi vielä vinkki lukuhaluisille hauholaisille vuodelta 1911:

 

Ilmoitus Hämeen Sanomissa 23.3.1911

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto - Hämeenlinnan Liike-elämä ja Liikkeet. 1911

Larin-Kyöstin Hämeenlinna -tarinoita pienestä kauoungista. (toim.) Reima T.A. Luoto
Larin-Kyöstin kauneimmat runot 

Maiju Lassila: Kun lesket lempivät.
Ch. Sealsfield: Eksyksissä präria-aavikolla
Heinrich Zschokke: Yö Brczwezmcislissä.

Yle Elävä Arkisto
Kansalliskirjasto -  digitaaliset aineistot