Kiivas telefoonistreikki ynnä muita alkuaikojen puhelinjuttuja
 |
| Viktoriaaninen lady käyttää Bell-tyyppistä puhelin- laitetta. Piirros on vuodelta 1878 eli juuri telefoonin aloittaessa maailmanvalloitustaan. Tässä laitteessa näkyy olevan erilliset suu- ja kuuntelukappaleet. Kuva Wikimedia Commons. |
Jo ammoisista ajoista ovat ihmiset pyrkineet käyttämään eri menetelmiä viestin välittämiseksi etäisyyksien päähän. Jo ennen ajanlaskun alkua tietoa välitettiin huutamalla. Krimin sodan aikoihin oli yhä viestirovioita. Oma liukunsa olivat erilaiset optiset välineet, jotka luonnollisesti olivat alttiita sääilmiöille. Jo 1819 tutkittiin sähkövirran vaikutusta magneettineulaan, mikä johti lennättimen kehittämiseen. Suuri yleisö tuskin tuntee nimeä Philipp Reis, joka vuonna 1861 esitteli Frankfurtissa sähkömagnetismiin perustuvaa laitettaan, jolla ääntä pystyi siirtämään lankaa pitkin ollen lähellä nykyistä puhelinlaitetta. Sen sijaan tohtori Graham Bellin mainitseminen todennäköisesti herättää toisenlaisia tuntemuksia.
Tarina tohtori Bellistä
ja hänen laitteestaan on toki jollain tavalla dramaattisempi kuin
mielikuva totisista tiedemiehistä jonkin pöydän äärellä.
Kertomuksen mukaan elettäessä vuotta 1876 Bell oli kaatanut happoa
vaatteilleen. Moisessa hätätilassa hän kutsui kehittelemällään
laitteella työtoverin avukseen.
” Mr Watson, tulkaa! Tarvitsen teitä!”
Siinä olivat juuri niin dramaattiset sanat, jotka on tarvittu säilyäkseen nykypäiviin asti. Keksintö esiteltiin samana vuonna Philadelphian maailmannäyttelyssä. Aikansa oloissa tieto mullistavasta edistysaskeleesta levisi hämmästyttävää vauhtia, sillä jo samana vuonna Virallinen Lehti Suomessakin tiesi ihmetellä moista kojetta. Vuotta myöhemmin lehti jo jatkoi kuvaten ”pitkäkorvaksi” kutsumansa laitteen merkillisiä ominaisuuksia, kuten puhujan äänen tunnistamista ja että yhtä hyvin oli välitettävissä niin puhetta kuin lauluakin. Jatkokehittely ja parantelu olivat tuova ihmeitä mukanaan.
Maailman ensimmäinen puhelinjohto vedettiin Yhdysvalloissa 1877. Yhä uusia kokeilijoita ja kehittelijöitä ilmestyi kautta maailman. Jopa kaukaisessa Helsingissä muuan metallitehtailija Johan Nissinen yhdisti joulukuussa 1877 Annan- ja Eerikinkadun kulmassa konttorinsa huoneet pihan yli kulkevalla johdolla. Uskotaan, että tuota yhteyttä oli rakentamassa lennätinvirkailija Daniel Johannes Wadén, jota pidetään muutaman muunkin maassamme toimineen alan pioneerin ja tulevan kilpailijansa joukossa Suomen puhelintoimen uranuurtajana ja isänä. Wadén oli vaikuttava puhelimen kehitykseen laajalla maassamme mukaan lukien myös Hämeenlinna.
 |
| Suomen puhelinlaitoksen isäksi kutsuttu Daniel Johannes Wadén (1850-1830) ei suinkaan ollut ainoa alan toimija maassamme, mutta varmasti tärkein. Häneen törmäämme lähes joka puolella. Kuva Wikimedia Commons |
Jo joulukuussa 1877 ilmoittivat tehtailija Nissisen ohella kauppias Joh. Wallman, D. J.Wadén ja tehtailija John Stenberg, että heillä oli myynnissä puhelimia.Tehtailijoiden Nissisen ja Stenbergin sekä kauppias Wallmanin sijaan Wadénilla oli etuna sähkötekniikan tuntemus ja perehtyneisyys lennättimen toimintaan, millä oli ilmeisesti ratkaiseva osuus vastaisessa kehityksessä. Tuosta ajasta lähtien oli nähtävissä selkeä jako kahteen tekniikan peruslinjaan eli etenkin Wadénin edustamaan Bell-laitteisiin ja Ericssoniin.
Wadén veti tammikuussa 1878 puhelinyhteyden asunnostaan Yrjönkadulta Aleksanterinkatu 52:een, Suomen lennätinpiirin hallitukseen ja Helsingin aluekonttoriin eli työpaikalleen. Aluksi yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä ja niillä pyrittiin tekemään kokeiluja. Wadénin ensimmäisestä myyntiorganisaatiosta 1878 ei muodostunut menestystä, vaan se koki epäonnistumisen. Hän jätti samana vuonna yhdessä kauppias Lindhin kanssa Helsingin maistraattiin anomuksen puhelinlaitoksen perustamiseksi, mutta tämä Suomen ensimmäinen suunnitelma ei ottanut tulta. Vuodesta 1877 oli Turussa rakennettu ilmeisen lyhytaikaisia yhteyksiä muun muassa Auran sokeritehtaalle (1877) ja Crichton Wulcan & Co:n työpajalle. Vuosi 1882 merkitsi puhelinlaitoksen perustamista Kauppias Anders Nordforsin johdolla ilmeisesti Ericssonin laittein. Saman vuonna perustettiin myös puhelinlaitokset Tampereelle, Ouluun, Vaasaan ja Viipuriin.
 |
| Hämeen Sanomat 16.2.1883 |
Hämeenlinnan vuoro tulikin sitten jo seuravana vuonna eli 1883. Hämeenlinnalainen kauppias A, Bogdanoff ja Wadén kutsuivat väkeä telefoniyhdistyksen (Tavastehus Telefonförening) perustavaan kokoukseen hotelli Rigaan 17.2.1883. Kokoukseen saapuneet yli 20 osanottajaa päättivät ryhtyä välittömästi toimeen tilaten kojeet Wadénilta. Toimilupa-anomus jätettiin senaattiin, eikä maistraatillakaan ollut mitään uutta laitosta vastaan. Tässä alkuvaiheessa lupa saatiinkin vielä sangen helposti, koska koko asia oli varsin uusi vailla tarkempaa lainsäädäntöä. Senaatti myönsi luvan huhtikuun alussa. Rakennustyöt saatiin valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä ja avajaiset leipuri E. W. Kronholmin kivitalon yläkerrassa (Linnankatu 1 tai lähteitten tulkinnasta riippuen Raatihuoneenkatu 13 Linnankadun puoli) torin vieressä olivat 1. heinäkuuta. Samana vuonna puhelinlaitos perustettiin myös Kuopioon ja Kotkaan. Wadén oli liikkeellä sielläkin. Aluksi toiminta rajoittui vain Hämeenlinnan kaupunkiin. Helsingin ja Hämeenlinnan välisen puhelinjohdon rakensi 1887 Helsingin Telefoniyhtiö.
 |
| Julia Druschinin valokuvattuna Pietarissa. Valokuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon kuvakokoelmista |
Hämeenlinnassa keskuksen hoitajaksi palkattiin neiti Julia Druschhinin, sittemmin rouva Afanasjew, joka oman kertomansa mukaan oli aivan nuori koulutyttö maaliskuussa 1883 tullessaan valituksi keskiön hoitajattareksi. Hän oletti olleensa aikanaan niin nuori, ettei sellaista Suomessa sen jälkeen ole ollut. Koulunkäynti hoidettiin siten, että hoitajattaren istuessa koulussa äitinsä ja vanhempi siskonsa huolehtivat puhelujen välittämisestä. Työpäivä kesti aamuseitsemästä ilta yhdeksään, kesäisin kymmeneen. 25 markan kuukausipalkan lisäksi tuli 2 huoneen ja keittiön asunto, jonka salissa oli keskuspöytä. Julia hoiti keskusta vuoteen 1898, jolloin hänen miehensä hovineuvos Afanasjew sai toimen muualta.
Keskus sijaitsi leipuri Kronholmin talon yläkerrassa vuoteen 1893, jolloin se siirtyi Raatihuoneenkadulla rva Lönnholtzin taloon (Raatihuonenkatu 23), jossa keskus toimi vuoteen 1965.
Yhdistyksen perustamiskutsussa mainitaan, että edellyttäen 40 osanottajaa kustannukset laitteista olisivat noin 275 markkaa henkilöä kohti, mikä takaa omistusoikeuden puhelinkoneeseen, osuuden keskiöön, sekä sinne vedettyyn johtoon. Maksut puheluista sekä ylläpitokustannukset on laskettu ”nykyisten suotuisain olosuhteiden vallitessa 30 markaksi vuodessa. Kaupungin ulkopuolella asuvat osanottajat maksavat kaupungissa edellytettyjen kustannusten lisäksi sata markkaa virstalta, laskettuna kaupungin tullista määräpaikkaan, minkä lisäksi osakkaat vastaisuudessa itse saavat huolehtia johtojen korjauskustannuksista.
HUOM! Osaatko käyttää telefoonilaitetta?
Kyseisen kojeen käyttämisessä on syytä ottaa huomioon tiettyjä toimenpiteitä, jotka ruotsalaisen Televerketin toimistopäällikkö C. A. Nyström on meille puhelintekniikan oppikirjassaan (1885) tuoreeltaan Hämeenlinnankin Telefonbolagetin saatua tarjonnut.
Käymme ohjeet tässä Moisala-Rahko-Turpeisen avustuksella lävitse.
 |
| Puhelinkeskus sijaitsi aluksi vuosina 1883-1893 nk. Kronholmin kivitalossa Linnankadun puolella, mistä se muutti sittemmin uuteen osoitteeseen Raatihuoneenkatu 23. Kuva on osa Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista löytyvää Raatihuoneen korttelia ja Hämeensaarta esittävää valokuvasta, joka hiljattain oli esillä museon näyttelyssä Muuttuva kaupunki kuvissa. |
 |
| 20.0.1883 Hämeen Sanomat kertoi Puhelinyhdistyksen saaneen 29 osakasta 300 mk maksua vastaan. |
Aluksi saattaisi vaikuttaa, että Pitkäkorva levittäytyi huimaa vauhtia. Hämeenlinnakin oli perustamisasioissa eturintamassa. Noissa varhaisvaiheitten käänteissä ratkaisevaa olivat yksityisten henkilöitten ja varakkaitten maanomistajien intressit ja mielenkiinto. Esimerkiksi Hämeenlinnassa mainitaan jo vuodelta 1882, kuinka insinööri C. G. Standerskjöld veti puhelinlinjan kotoaan Rantakadulta Vanajan ylitse rautatieasemalle. Tarvittavan osakasmäärän saaminen itse Telefooniyhdistykseen oli kuitenkin alkuaikoina vaikeata, vaikka Wadén merkitsi itselleen 4 osaketta.
Luonnollisesti laitoksen alkuvaiheissa sen kehitystä seurattiin kiinnostuneella jännityksellä. Suolahti vertaa kirjassaan vaikutelmia rautatien tuloon.Toukokuussa tunnelmat kohosivat johtoja alettaessa vetää keskuksesta osakkaille. Hämeenlinnalaisia kokoontuikin tuntimääriksi seisoskelemaan ja toljottamaan Helsingistä paikalle saapuneiden ammattimiesten touhuja. Kesäkuussa Wadén hankki Side-board-merkkisen puhelinpöydän ja osakkaille Bell-merkkiset puhelimet.
Telefonilankaa tuli vedettäväksi kaupungin ulkopuolellekin eli Kaupunginpuistoon, Poltinahon kasarmille ja Luolajan kesäleirille. Rautatieasemakin sai johtonsa. Alunperin oli Telefooniyhdistyksessä laskettu paljon Hämeenlinnan lähiympäristön vauraiden herraskartanoiden varaan, joiden otaksuttiin suorittavan 100 markkaa virstalta, mutta maaseudulla ei sittenkään tuossa vaiheessa ollut edes niin paljon innostusta kuin kaupungissa. Puhelinlaitteet olivat kaikesta huolimatta kustannuksiltaan tuolloin sangen hintavia. Osaltaan varautuneisuuteen tai silkkaan välinpitämättömyyteen vaikuttivat kaukojohtoa suunnittelevan Helsingin Telefooniyhtiön aikeet. Ne puolestaan edellyttivät erinäisiä väliasemia, kuten esimerkiksi Leppäkoskelle.Sinne olivat lupautuneet liittyä Hakoisten, Viralan, Monikkalan, Vanantaan, Leppäkosken, Ryttylän ja Kiipulan kartanot sekä Leppäkosken tiilitehdas, Tervakosken paperitehdas ynnä Ison ja Vähän-Hiiden tilat Janakkalassa. Pääkaupungin seudun puhelinyhteyteen oli tarkoituksena liittää myös Riihimäen ja Hyvinkään seudut.
 |
| Joensuun Telefooni-Osakeyhtiön toimitalo vuonna 1933 Kauppakatu 15. Kuva esittää havainnollisesti, mitä katoille pystytetyt "kanahäkit" enimmillään merkitsivät. Kuva on Pohjois-Karjalan Museon kokoelmista/Finna. |
Itse puhelinlangan vetäminen kaupungissa ei sekään ollut yksinkertaista. Aluksi johdot ripustettiin katoille ja savupiipuille, koska itse pylväiden pystyttämisen ei suhtauduttu suopeasti. Hämeenlinnan ensimmäiset puhelinpylväät ilmeisesti palvelivat vuoden 1894 kesällä Västra Schausseella ja Raatihuoneenkadulla Myllymäelle vedettyjä johtoja ynnä Kasarmikadulla pohjoisen johtoja. Telefooniyhtiön pyrkimyksenä toki oli siirtää johdot pylväisiin jo siksikin, että talonomistajat, joiden luvan varassa oli toimittava, väittivät, että korjaus- ja työmiehet katoilla käydessään rikkoivat huopakattoja. Myös pelättiin salaman tunkeutuvan lankoja pitkin taloihin ja sytyttävän tulipaloja. Aina kuitenkaan pylväiden käyttäminen ei ollut mahdollista, vaan yhtiö joutui turvautumaan katoille pystytettävien telineitten tapauksissa talonomistajille anettuihin korvauksiin. Kiistat johtivat eräissä tapauksissa talonomistajan ja vuokralaisten asettamiseen ”telefoonipannaan” katolle asetettavien telineitten tultua torjutuiksi. ”Kanahäkeiksi” kutsutut kattotelineet olivat pitkään pääasiallisia taakankantajia; vielä 1907 ne olivat olennaisesti yhteyksien fyysisiä osasia ja niinkin myöhään kuin kesällä 1982 näkyi Raittiusseuran talon katolla suuri teline.
Talonomistajien lisäksi päänvaivana oli myös kaupungin sähkölaitos. 1800-luvun loppua kohden maisemaa halkomaan oli alkanut ilmestyä varsinainen johtoviidakko. Puhelin ja lennätinlinjojen lisäksi olivat myös sähköjohdot. Viimeksi mainituilla oli suorastaan haitallinen vaikutus kaukoliikenteen kuuluvuudelle. Puhelinlinjojen yksilankaisuus maayhteyksineen tarkoitti häiriöitä ollen vallitsevana vielä 1910-luvulle asti heikentäen kuuluvaisuuden tietyissä tilanteissa olemattomiin. Samalla viereisen langan puhelu saattoi kuulua toisella. Kaksilankaistaminen ajankohtaistui kautta 1900-luvun alun. Hämeenlinnalaisten tuskaillessa kustannusten kanssa aloite siirtyi Iittalaan ja Lasitehtaalle. Keskuksen johtoa anoneet Werner Lönnholtz ja A. Andersson lupasivat itse vastata kaikista kustannuksista ja lisälaitteista. Niinpä yhtiökokous Hämeenlinnassa suostui toukokuussa 1908 toisen langan vetoon.
Vuoden 1911 alussa kauppaneuvos A. Gust. Skogster otti kaksoisjohdotuksen uudelleen esille, Nyt siihen liittui myös kaapelointi. Hankkeen valmistelussa oli mukana jo aiemmin kaksilankaistamisen suunnitelmiin liittynyt helsinkiläinen insinööri Johannes Stenberg. Kaapeloinnin oli havaittu parantavan kuuluvaisuutta. Operaationa kaksilankaistaminen oli pitkällistä ja jatkuva kauas 1930-luvulle. 1911 vain 13 liikelaitosta tai yksityistä tilaajaa toivoi uutta järjestelyä. Esimerkiksi vuosina 1901-1902 oli ollut suunnitelmissa vetää ilmakaapeli Myllymäen suuntaan, ja tuolloin pysyttäessä yksilankaisissa yhteyksissä pitäydyttiin vielä vanhassa käytännössä. Vuonna 1911 päätettiin sentään jo aloittaa maakaapeloinnilla, mutta vain vähitellen kustannusten vuoksi.
 |
| 1800-luvun loppua kohti sekä puhelintekniikan kehitys, ettäpuhelinlaitteiden määrä kasvoi. Se luonnollisesti lisäsi myös puhelinkeskuksen kapasiteetin vaatimuksia. Keskuspöydätkin kuluivat toki käytössä. Jo 1890- luvun alussa lähes kaikki keskuksen numerot olivat käytössä. Tässä kuvassa Julia Druschhinin keskuspöydän ääressä vuonna 1895. Kuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista |
Lähestyttäessä suurta maailmanpaloa puhelimen merkitys osana sotilaallista puolustusta luonnollisesti lisääntyi. Jo 1877 oli Venäjän meriministeriö rakennuttanut 75 aseman optisen lennättimen verkon Kronstadtista Uuteenkaupunkiin. Kuten olemme jo edellä todenneet alkoivat tuolloin jo maailmalla kiivaat kokeilut nopeasti kehittyvällä puhelintekniikalla, joten jo 1880-luvulla esille nousi optisen viestiverkon korvaaminen puhelimella korjauksia vaativien optisten asemien sijaan. Vuonna 1893 päästiin sopimukseen ensimmäisten optiset asemat korvaavien tarkkailuasemien perustamisesta Suomen valtion kustannuksella. Muutamat asemista sijaitsivat saarilla Venäjän merisotalaitoksen valvonnassa, osa rannikolla tarkan vartioinnin alla. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laadittujen sunnitelmien mukaan tarvitteassa tuli edellä mainitut tarkkailupisteet yhdistävien keskusten lisäksi sotaväen ottaa käyttöönsä tärkeimpien kaupunkien puhelinkeskukset. Siihen joukkoon kuului myös luonnollisesti Hämeenlinna.
Mainittu vuosi 1893 oli Hämeenlinnassa puhelintoiminnan kannalta paikallisestikin merkittävä. Tavastehus Telefonförening eli Telefooniyhdistys oli ajautunut syviin vaikeuksiin ja sen tilalle perustettiin Tavastehus Telefonaktiebolag eli Telefooniosakeyhtiö. Vaivalloisesti alkanut yhdistyksen käytännön toiminta oli kärsinyt esimerkiksi laitteiston huonosta kunnosta, virheellisistä johtojen asennuksista ynnä vaikkapa sellaisestakin, että sanomalehti Hämäläisen (23.3.1892) sanoin ”telefoni Hämeenlinnan ja Helsingin välillä on tätä nykyä sangen kurjalla kannalla. Näyttää siltä, kun jotkut yksityiset henkilöt tai yhtiöt olisivat anastaneet itselleen yksinoikeuden pitää puhetta mainittua lankaa pitkin. Muut, jotka myös suorittavat vuosimaksunsa siitä oikeudesta, eivät pääse langan lähellekään, vaikka tilaavat langan itselleen useita tunteja aikaisemmin. Ja jos heille joskus johto suodaan, niin se jo samassa katkaistaan, ennenkuin he ovat päässeet puhumisen alkuunkaan. Kenessä on syy? Hämeenlinnan vai Helsingin Sentraalissa, mutta ojennusta se kaipaa ja juuri pikaista”.
 |
| Sangen nopeasti telefooni otettiin mukaan mainoksiin. Vasemmanpuoleinen juliste kertoo meille: "Send me one dozen Chadwick's no. 60. spool cotton, mamma says Chadwick's is the best." Oikealla taasen musikaalijulisteesta saamme tietää, että "Oh, my Estelle, she is the belle from Harlem way down to the Battery" Molemmat kuvat Wikimedia Commons; kuva 1/ kuva 2. |
Ei ollut mikään ihme, että asiakaskunta koki turhautumista, sillä maailmalta kantautui tietoja kehityksestä niin kuin esimerkiksi Suomen teollisuuslehti kirjoitti syyskuun 1892 numerossaan muun muassa näin:
”Telefonian alalla on jälkeen 1887 tehty niin suuria edistyksiä että mikään lisäuutuus tällä alalla tuskin enää herättäisikään ihmetystämme. Graham Bellin telefooni jota aluksi pidettiin vaan pienenä somana leikkikaluna on muutamassa vuodessa tullut kaikkein tärkeimmäksi ja välttämättömimmäksi välityskeinoksi. Kuitenkin yhä hartaasti työskennellään telefoonin täydentämiseksi jotta samalla kun ääni kauniisti kuuluu, sen myös voisi vahvistaa kuulumaan kuinka etäälle tahansa.”
Kun puhelinlaitoksen perinpohjaisen uudistamisen tarve alettiin ymmärtää, katsottiin toiminta osakeyhtiönä ainoaksi mahdollisuudeksi. Senaatti vahvisti maaliskuussa sen yhtiöjärjestyksen. Hidasteeksi tuli tuossa vaiheessa tulkinta verkon hallinnasta. Waden oli jo 10 vuotta aiemmin saanut oikeuden rakentaa puhelinverkon keskuksineen Hämeenlinnaan. Mukana sopassa olivat nyt puhelinyhdistyksen osakkaat, jotka olivat puhelimen lunastaessaan hankkineet oikeuden keskukseen vievään johtoon ja osuuden itse keskuksestakin. Asiaa tutkailtaessa yhdistyksen jäsenet olivat kuitenkin valmiita liittymään uuteen osakeyhtiöön. Kaksi tärkeätä poikkeusta kuitenkin oli ja ne olivat aiemmin yhdistystä perustettaessa voimallisesti toiminut tehtailija Saxelin ja lääninagronomi Bremer.
Epäselvyyttä oli myös kollegioneuvos Wadenin halukkuudesta luovuttaa toimilupansa Tavastehus Telefonaktiebolagille. Ilmeisesti Waden ei ollutkaan moiseen toimiluvan siirtoon halukas, joten uuden yhtiön johtokunta jätti toimilupa-anomuksen saaden myönteisen päätöksen 10. pnä elokuuta 1893.
Uudella yhtiöllä oli melkoinen työsarka edessään kurjaan kuntoon päässeen verkon korjaamisessa. Mainittakoon, että itse rakentamiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi navakat tuuletkin vaativat veronsa ylläpidossa. Keskuspöydässä olivat kuulemma kaikki numerot yhtä lukuunottamatta jo varattuina.
Ettei edellä mainituissa käytännön pulmissa olisi ollut tarpeeksi päänvaivaa Hämeenlinna- Helsinki -kaukojohdon siirtyminen samana vuonna Etelä-Suomen Kaupunkienvälisen Telefooniyhtiön omaisuudeksi tiesi omia ongelmiaan. Kyseisen yhtiön johdossa oli kaiken lisäksi samainen Waden, jolla oli maanlaajuisesti kätensä mukana puhelinalalla ja joka ei ollut suhtautunut järin myötämielisesti Hämeenlinnan uuteen Telefoniosakeyhtiöön. Sinänsä Wadenin uusin afääri tarkoitti hämeenlinnalaisillekin teknistä edistysaskelta, mutta kiukun nostattajana oli Hämeenlinnasta Helsinkiin pulitettavan puhelinmaksun nouseminen 25 penniksi.
Nya Pressenistä saatiin 25.6.1894 lukea, että puhelinlakko sietäisi loppua. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö oli ntanut ratkaisuehdotuksensa myöntäen alennuksia.
Seuraavana päivänä Päivälehti kertoi seuraavasti:
"Telefoonistreikki. Hämeenlinnan raastuwanoikeuden päätöksen mukaan otettiin wiime keskiwiikko-iltana kaupunkien wälisen telefooniosakeyhtiön telefoonijohtotolpat pois kaupunkien katukäytäkäytäwien reunoista, joten mainitulla yhtiöllä nyt ei liene omaa puheluasemaa."
Kiista kaukopuheluista ajautui niin kitkeräksi, että hämeenlinnalaiset lakkauttivat kesäkuun alussa 1894 kaikki Helsinkiin menevät kaukopuhelut. Oli koittanut hirmuinen Telefoonistreikki, joka oli kestävä miltei kyseisen kuukauden. Kaupunkienvälinen Telefooniyhtlö antoi tiettyjä myönnytyksiä, vaikka puhelinmaksu jäi edelleen 25 penniin. Kuitenkin jos maksut neljännesvuosittain nousivat 10 markkaan, myönnettiin 20%:n alennus, 15 markasta 30 % alennus, 20 markasta 40% ja 25 markasta 50%.
Hämeenlinnalaisia oli rasittanut myös puhelinjohdon käytön rajoittaminen määrätunteihin päivässä. Samoilla langoilla olivat nimittäin myös tamperelaiset, jotka käyttivät Hämeenlinnaa väliasemanaan. Vuonna 1895 ehdotettiinkin omia vuosimaksujaan niin Iittalalle, Lammille, Tampereelle ja Helsingille kaikkien noiden asemien maksaessa kauttakulkupuheluistaan 1½ penniä puhelulta. Erityistä närkästystä oli todennäköisesti aiheuttanut juuri Tampere, sillä muita taksoja ehdotettaessa tietyllä viiveellä tamperelaisten oli määrä maksaa kyseistä korvausta oitis.
Kaukopuhelujen määrän kasvaessa alkoi nousta polttava tarve uusia johtoja Hämeenlinnan Telefoniyhtiö kääntyi 1898 viimein kaupunkienvälisen yhtiön puoleen anoen tätä vetämään toisen johdon entisen lisäksi Hämeenlinnasta Helsinkiin. Ernesti Suolahden mukaan ei olut tietoa tamperelaisten tahollaan mahdollisesti tekemistä aloitteista, mutta toinen johto Hämeenlinnasta Tampereelle vedettiin 1896 ja samoin Hämeenlinnasta Helsinkiin 1899.
Kaupunkienvälisen puhelinyhtiön Hämeenlinnan keskukselle maksamista korvauksista alettiin riidellä niistäkin, ja sotajalalle hämeenlinnalaisia vastaan nousi jälleen oman yhtiönsä puolesta kukas muukaan kuin Waden. Lopputuloksena vuosimaksuksi määrittyi 200 markkaa, josta ei suotu tingittävän. Samana maksu pysyi vuoteen 1903, jolloin se nousi 1000 markkaan. Juuri ennen maailmansotaa vuonna 1913 päädyttiin maksu vielä kaksinkertaistamaan, jonka lisäksi kaupunkienvälinen yhtiö maksoi vielä 300 markkaa jokaisesta Hämeenlinnan keskukseen liittämästään uudesta kaksoisjohdosta ja 125 duplex-johdosta. Kuitenkin jo 1915 oli taas kädenvääntö uudesta sopimuksesta (4500 mk heinäkuuhun 1918, siitä vuoden 1921 alkuun 5500 mk).
Tuossa vaiheessa alkoi tappelu uudesta hämeenlinnalaisten maksamasta puhelutaksasta kaupunkienvälisen yhtiön tahtoessa nostaa sen 25 pennistä 30 penniin. Jälleen asiasta sopimaan saapui Waden. Tällä kertaa ei kuitenkaan lähdetty pitkällisten rettelöitten tielle, vaan 5 pennin korotus hyväksyttiin. Hämeenlinnalaisia taatusti lämmitti Wadenin toteamus, että kaupunkienvälisiä yhteyksiä välittivät maassa parhaiten Turun ja Hämeenlinnan keskukset.
1900-luvun alussa tapahtui kehitystä niin verkossa kuin laitteistossa. Sivuutamme ne kuitenkin tällä kertaa päästäksemme lopulta kohti Hämeenlinnan puhelinolojen alkuvuosikymmenten suorastaan räjähtävää loppukohtausta.
Kehitys oli ensimmäisissä liki muutamassa vuosikymmenessä puheenvälittämisen tekniikan osalta ottanut melkoisia kehitysaskelia. Yhtiön johto alkoi vuonna 1917 tutkia mahdollisuutta korvata yhä epäkäytännöllisemmiksi käyneet toimitilat uusilla. Jo vuonna 1893 oli aikanaan siirrytty leipuri Kronholmin yläkerrasta Lönnholtzin kivitaloon, mutta nekin tilat olivat siis jo käyneet ahtaiksi. Seuraavaksi toimipaikaksi kaavailtiin insinööri Ingmannintaloa Hallituskadun varrella. Sen etuna oli tontin rakentamaton osa, jonne keskusasema olisi voitu rakentaa. Talonomistaja korotti kuitenkin viime hetkellä kauppasummaa, joten hanke kariutui viime metreillä. Koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, muuttohanke tuolloin kariutui.
 |
| Maamme puhelinlaitteet oli karkeasti jaettavissa kahteen leiriin. Daniel Wadén kumppaneineen käytti Bell- laitteita, jollainen on nähtävill muun muassa Hämeenlinnan Palanderin talossa. Wadenin tärkein kilpailija Frans Ferdinand Nordfors puolestaan kuului Ericssonin leiriin toimiessaan etenkin läntisen Suomen ja Tampereen puhelinolojen järjestelijänä. Kuvassa oikealla näemme Ericsson-tyyppisen seinäpuhelimen kuvattuna Australiassa, Museum of the Riverina (Wikimedia Comons). |
Seuraavan talven yhteiskunnallinen käymistila kosketteli kouriintuntuvasti puhelinkeskustakin. Valtaapitävät pyrkivät tarkoin valvomaan välitettäviä puheluja. Tammikuussa 1918 punakaarti valtasi puhelinkeskuksen.
Sitten huhtikuun 30. päivänä 1918 Hämeen Sanomat kirjoittaa edellisen perjantain tapahtumista muun muassa seuraavasti otsikolla Tunnelma ainoa laatuaan:
” - - - Kaupunki aiwan tyhjillään. Roistokratian edustajat owat joutuneet lähtöön ihan äkillisesti. Ankara pamaus aiwan lähellä. Yhä uusia. Rautatie-aseman tienoo alkaa palaa. Pian on itse asemakin ilmiliekeissä, hehkuen kilpaa lenseän kevät-ehtoopäiwän auringonhohteen kanssa. Owatko punakaartilaiset räjähdyttelemässä taloja - hehän owat niitä miinoitelleet – wai walkoistenko tykit tekewät työtänsä? Tutisuttawa räjähdys järäyttää kaupungin perustuksia, ja sen paikka ilmenee, kun nähdään puhelinkeskusaseman kohdalta sawun nousewan. Ja jo wiuhuu shrapneleja ilmassa kaupungin yli asematielle, Hattelmalan harjulta päin. Pihaamme putoaa kuuma pomminsiru. No, wapauttajatkin siis joka tapauksessa owat lähellä...”
Jo 1920-luvullekin asti tultaessa puhelintoiminta oli ehtinyt kulkea melkoisin harppauksin ja muovata kaupunkinäkymiä niin kuin voimme huomata alla olevasta Bell telephone magazinessa vuonna 1922 julkaistusta valokuvasta. Katujen ylitse vedetyt johdot hallitsivat ilmatilaa.
On sanottu, että tuolloin sisällisodan jälkeen Hämeenlinnan kaupungin puhelinlaitos oli nostettava jalkeilleen kolmannen kerran. Varhaisvaiheitten tarkastelun luontevaksi päätepisteeksi sopii asettaa joulukuun 1. 1924, jolloin kaupunkienvälisen yhtiön aikakausi alkoi kääntyä loppuunsa valtion astuessa toimijaksi. Ilman riitoja valtiokaan ei päässyt aloittamana toimintaansa, mutta Hämeenlinnan puhelinyhtiön kaltaiset toimijat eivät uskaltaneet yhtä rajusti vastustella valtiota kuin aiempaa yksityisten toimijoiden yhtiötä. Uusi aika oli väistämättä koittamassa puhelinlinjoillekin.
* * *
LÄHTEET.:
Ernesti Suolahti. Hämeenlinnan puhelilaitos 1883-1933
Moisala. Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977
Kataja. Kotikylästä maailmankylälle
Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
Lehto. Yhtä soittoa sata vuotta. Hämeen Puhelin Oy 1883 - 1983
Aikakauden sanoma- ja aikakauslehdet mainittuina kuvien ja tekstin yhteydessä.
