Hilja Haahti ja Hämeenlinna

 

Katsoessani rakkaita vanhoja valokuvia Hämeenlinnasta 1800–luvun lopusta ja seuraavan alusta pohdin usein, keitä ovatkaan ihmiset kaduilla ja kujilla. Millaisen elämän he ovatkaan viettäneet ja mitä kohtalo on heille varannut? Eräskin panoraamakuva postikortissa esittää Tampereen suunnasta höyryävää junaa, jonka taustalla levittäytyy jäinen Vanaja sekä vastarannalla miltei taloton joen länsiranta. Näkymää katselee yksinäinen nainen joko sattumalta tai kuvaa varten lavastettuna. Toisessa kuvassa astelee väkeä yksin tai pareittain Raastuvankatua. Kuvan vasemmassa laidassa tunnistan muista korkeamman rakennuksen rakennelman, jollaisia aikoinaan löysi puhelinkeskusten katoilta.

 

Hilja Haahti - kuva:Wikimedia Commons

Mutta ne ihmiset. Niin, taannoin törmäsin aivan toisenlaisen, toistaiseksi vasta aihioksi jääneen kirjoitustyön valmistelun yhteydessä kirjailijaan nimeltä Hilja Haahti. Oikeammin kyseessä oli hänen äitinsä Theodolinda Hahnsson, Hämeenlinnassa vuosina 1871-92 asunut ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija, jonka sanotaan julkaiseen tuolloin pääosan tuotannostaan miehensä Johan Adrian Hahnssonin ollessa opettajana. Theodolinda toimi Hämeenlinnassa muun muassa ruotsinkielisessä lähetysompeluseurassa ja Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran johtokunnassa. Hilja Haahden nimen olen tosin jo lapsuudessani varmasti tavannut isoäitini hengellissävytteisten kirjojen selkämyksistä tuntematta tuolloin vielä mielenkiintoa. Vahvasti uskonnollinen kirjallisuus ei tuolloin vedonnut mieleen.

Vaan törmäsin Hahnsson-sukuun siis odottamatonta kautta, vaikkei se tarkemmin ajatellen niin tavaton sattuma ollutkaan. Toimihan aiemmin Vaasassa ja Kokkolassa opettanut Johan Adrian Hahnsson kuolemaansa, vuoteen 1888 asti Hämeenlinnassa, ja Hilja syntyi täällä 1874.

Etsin käsiini Hilja Haahden lapsuuden ja nuoruuden muistelmat kiinnostuneena, millaiselle matkalle ne veisivät vanhaan, kadonneeseen Hämeenlinnaan. Sain tosin aluksi käsiini nuoruuden muistelmat, joissa liikuttiin jo Helsingissä ja Keski-Euroopassa. Aivan lapsuuden tarinat olivat vielä eri teoksessa, joka esitteli aika perustellisesti myös sukutarinaa ennen päätymistä Hämeen sydämeen. Lopulta kuitenkin päästiin vuoteen 1871, jolloin hänen isänsä siirtyi Kokkolasta Hämeenlinnan ruotsinkielisen yläalkeiskoulun suomenkielen kollegaksi.

Hilja ei siis ollut vielä siinä vaiheessa syntynytkään, mutta perheessä oli jo poika Hannu, josta tuli aikanaan pappi. Hannu oli syntynyt jo kuutisen vuotta ennen muuttoa eli vuonna 1865, joten ikäeroa lapsilla jo oli. Perheeseen kuului myös Hannun kaitsijaksi pyydetty Maijastiina Antintytär Kiikan Kontin talosta, joka oli aikanaan hoitanut jo Hiljan äitiä. Tuossa vaiheessa perhe asui osoitteessa, johon myöhemmin rakennetun kauppahallirakennuksen seinässä on muistokyltti merkkinä Hilja Haahden synnyinkodin paikasta. Kirjassaan Kaukaisten aikojen takaa Haahti esittelee meille paikan:

”Perhe asui Hämeenlinnan laitapuolella vaskiseppä Alanderin talossa, jonka numero on Kasarminkatu 1, Palokunnankadun kulmassa. Verstasrakennus sijaitsi portista vasemmalle tilavan ikävän pihan perällä, missä kaikenlaiset suuret ja pienet, uudet ja korjattavat kojeet tekivät sen lapselle vaaran paikaksi. Oikealla portista oli kaksi pääportaikkoa, joihin myös keittiön sivuporras liittyi. Rakennuksen vieressä oli vähäinen aidattu puutarha portteinensa. Puutarhaa lähinnä olevia portaita noustiin Hahnssonin perheen asuntoon.”

Näin olemme sukeltaneet tarinaan. Pian saammekin todeta Maijastiinan toistuvasti joutuvan vahtimaan, mitä Hannu-poika keksii tutkiessaan Alanderin pihan koneita tai kadotessa piha-aidan aukosta kadulle. Varsinainen silmäterä tulee silti olemaan syyskuun 11. päivänä 1874 syntyvä Hilja, joka aluksi vajavaisella lapsen sanavarastollaan varsin pian nimeää hoitajansa uudestaan Nannaksi, joka tämä sitten kuolemaansa asti tulee olemaankin.

Seuraavaksi siirrytään tässä yhteydessä tarkemmin määrittelemättämänä ajankohtana Alanderin talosta tullinhoitaja Holmströmin taloon nykyisten Hallitus- ja Rauhankadun kulmaan (silloin Residenssi- ja Rauhankatu), missä Hahnssonien asuttavaksi tulee piharakennus, jonka ikkunat antavat Rauhankadulle. Väki on juuri aloittanut muuttotavaroiden sijoittamisen uuteen huusholliin. Avoimesta ikkunasta kantautuu posetiivin soittoa. Ihmetyksen aihe ei suinkaan ole pihalla musiikkikonetta vääntävä miekkonen, vaan tämän olkapäällä nököttävä marakatti. Hilja suostuttelee äitinsä päästämään hänet lähemmäksi tutkimaan moista. Nanna tarkkailee tilannetta ikkunasta käytyään ensin itsekin pihalla. Roposenkin he saavat mukaansa annettavaksi posetiivarille. Niin siinä sitten kuitenkin käy, että apinaa tyttö ei uskalla lähestyä. Rahantulokin soittopeliä veivaavalle tyssää vähiin, joten mies kerää tavaransa ja siirtyy toiselle pihalle. Siinä Hilja sitten seisoo hetken kaksin toisen, hieman isomman tytön kanssa ennen kuin tämä saa päähänsä houkutella uuden naapurinsa toiselle pihalle, jonne posetiivari on kantanut tavaransa. Niin talonmies Kustaassonnin Iitu houkuttelee Hiljan mukaansa heti muuttopäivänä, ja hämminki on valmis.

Aina kolmannelle pihalle asti kadonnutta tyttöä Nanna sitten lopulta saa hakea. Toista kertaa Hilja ei sitten karkaakaan, vaikka syksyllä markkinain edellä Juhanssonin pihalle ilmestyy karuselli. Sitä katsomaan ja ihmettelemään lähtevät sitten lopulta Hiljan kera Nannan avuksi otettu nuorempi palvelija ja naapurin lehtorin Santra.

1950-luvun puolivälissä Hilja Haahti kuvailee sekä lapsuutensa että 1950-luvun Hämeenlinnaa. Aikanaan rautatieasemakin oli varsin syrjässä itse kaupunkialueesta, jonka itäisenä rajana oli kuin luonnostaan Vanajaveden ylittävä ”pitkä silta”, vaikka kaupungin aluetta jo tuolloin oli hiukan idempänäkin, etenkin Lääninsairaala heti itärannalla ja sitä vastapäätä kruunun makasiinit eli nykyinen taidemuseo. Siinä itäisellä rannalla oli myös Pinella-kahvila ja puisto. Haahden ”oikeaksi kaupungiksi” kuvailema keskusta-alue rajoittui lännessä ”kuivaan siltaan” nykyisen Kauppakeskus Goodmanin kohdalla, missä pengersilta ylitti suoperäisen, joskin kesäisin vedettömän alueen. 

 

Kuivasilta ja Myllymäki 1880-luvulla. Vasemmassa yläkulmassa häämöttää ilmeisesti Akseli Salokanteleen
isän mylläri Johan Sirénin tuulimylly.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Hämeenlinnan Lydia

Haahden lapsuudessa kuivan sillan tuolla puolen ei ollut asutusta ennen sotaväen kasarmeja ja Myllymäkeä. Merkille pantavaa, että hän kertoo Myllykalliolla olleen kaikkiaan kolme tuulimyllyä. Vanhoista valokuvista olen nähnyt ainoastaan yhden. Haahti muistaa mainita ikätoverinsa Akseli Salokanteleen perheen omistaneen niistä yhden. Salokanteleen sisar Hilda oli jonkin aikaa Hiljan luokkatoverinakin, mutteivät he ilmeisesti lähemmin tutustuneet tämän oltua kuulemma hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Hilja ei edes saanut tuolloin tietää tämän asuinpaikkaa.

Hilja tunsi sen sijaan hyvin toisen myllymäkeläisen eli Betty Ahlgrenin, joka vietti kesälomilla jopa viikkokaupalla maalla Hiljan seurana. Kuitenkaan hän ei käynyt Bettynkään kotona Myllymäessä, vaan vasta tämän perustaessa sisarensa kanssa kangaskaupan keskikaupungille. Tuossa yhteydessä konkretisoitui Myllymäen huono maine asuinalueena, jossa asusteli kunniallisiksi tiedettyjen käsityöläisten ja ammatti-ihmisten lisäksi perin huonomaineistakin väkeä.

Huolimatta kaupunginosan maineesta Hilja toteaa, että jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen kulkemaan alueen ohitse usein hautausmaalle hän ei siellä mitään erityistä nähnyt ja arvelee sitä jännittävämmäksi Punaportin kylää, jossa asui vähävaraisempaa väkeä ja venäläisten sotilaiden perheitä. Eipä tainnut senkään maine olla ainakaan parempi kuin Myllymäen, muttei sielläkään päiväsaikaan mitään erikoisempaa sattunut. 

 

Punaportin ja Poltinahoin alueen rakennuskantaa katsottuna Myllymäen suunnasta. Tällaisen maiseman
halki Hilja Haahti sai kulkea äitinsä kanssa vuonna 1888 kuolleen isänsä Johan Adrian Hahnsson haudalle
Ahveniston hautausmaalle. Kankaantaan ja siihen kuuluneen Punaportin alueen kohtalosta Vanajan kunta
kunta ja Hämeenlinna väänsivät pitkään kättä, koska kaupunki ei tahtonut ottaa niskoilleen alueen
vähävarausta ja epämääräiseksi katsottua väkeä. Niinpä Punaportti liitettiin Hämeenlinnaan vasta
vuonna 1948.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat

Ahveniston järveen hukuttautuneen upseerin tapauksen Hilja muistaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Se kuulemma järkytti kaupunkia. Itselleni tulee mieleen erään musiikinopettajan itsemurha rautatiesillalta [Riemun ja surun paikka], josta kirjoitin taannoin. Vesistöt kaupungin ympärillä ovat olleet toistuvasti murhenäytelmien näyttämöinä.

1950-luvulla Hilja kiertää linja-autolla entistä kotikaupunkiaan ohittaen Poltinahon ja nähden Kaurialan ”entisille kaalimaille” kohonneet oppilaitokset ja kerrostalot. Tässä yhteydessä hän huomauttaa hiukan yllättäin, ettei kirjoittaessaan romaanin Kaurialan kartanosta tietänyt sen nimistä paikkakuntaa olevankaan. Olen hiukan aprikoinut, kuinka tuohon toteamukseen olisi oikein suhtauduttava. Ainakin Kaurialan kylä jo taannoin oli Niementaustan naapurina vanhoja seutukunnan kyliä. Eikö siitä jossain vaiheessa puhuttu? Olivathan sen kolmen talon asukkaat aikanaan joutuneet siirtymään pois Saaristen latokartanon tieltä ja kylän maat liitetyiksi mainittun latokartanon maihin.

Matka jatkuu Ojoisten kartanon suuntaan. Hiljan Ensio-poika ja eräs kaupungin papeista on mukana kiertomatkalla ja kertovat sinne kohonneen karjalaisevakkojen kylän. He ohittavat Rinkelimäen ja Pullerinmäen. Niiden pohjoispuolella levittäytyy vielä tuohon aikaan omankin lapsuuteni Tiiriön suo- ja peltoaukea, joka maisemana on nykyään aivan tyystin toisenlainen. Määränpäänä on Visakankaan vastavalmistunut rukoushuone.

Itse Ojoinen on monellakin tapaa Hiljalle tuttu. Sen on ollut hänen lapsuudessaan kruunun virkatalo, jossa tuolloin on asunut ja viljellyt Normaalilyseon rehtori ja sittemmin Klassillisen lyseon rehtori Blomstedt, joka on hänen kummisetänsä, joten Hahnssonit on kutsuttu sinne useasti. Hiljan muistellessa 1950-luvulla tuota aikaa kyseessä on jo vankilan alue virkailijoineen ja maatilan töitä tekevine naisvankeineen.

Ojoisten kupeella ovat Hilja Haahden lapsuuden tärkeät paikat Hämeen linna ja Kaupunginpuisto. Hänen lapsuudessaan linnan luokse pääsee muun muassa suoraan nk. linnatietä, joka on leveä pengermä, jota reunustaa molemmin puolin vesi. Siellä [Pohjoisesta] Niittykadusta linnan suuntaan kaupungin laajentumista estelee kostea, suoperäinen maasto, jonka vuoksi lähitalojen kellarit ovat kevättulvien armoilla. Hilja kuvailee reittiä viehättävän erikoiseksi tulvan pengermän yli nostaman veden vuoksi aseteltuine lankku- ja lautakäytävineen. Jotkut tosin joskus ajavat vaunuilla vedessäkin kastellen jalankulkijat roiskeillaan. 

 

Tässä 1920-luvulla otetussa kuvassa näkyy selvästi Hiljankin muisytelema pengertie hänelle aikanaan niin
tärkeään linnaan. Alueen tulvat vaikuttivat merkittävästi elämään vielä 1960-luvulle asti.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia

Jos pääsisimme tuohon aikaan 1800-luvun lopulla astelemaan noille pitkospuille saattaisimme Hiljan kertoman mukaan törmätä myös lyseon opettaja, maisteri Otto Colliniin kuljettamassa oppilaitaan luontoretkellä. Mainittu Collin oli Hiljan mukaan aikanaan huonomaineinen vanhapoika, jonka maineelle ei ainakaan ole ollut hyväksi, että noilla retkillä on kerätty sammakoita, joita mainittu maisteri Hiljan väittämän mukaan on kerrottu opettavan tappamaan, paistamaan ja syömään. Hiljan Hannu-veli ei kuulemma ole sentään syönyt, mutta jopa Janne Sibelius on ilmeisesti kotonaan vetänyt sammakoita laukustaan säikäyttäen äitinsä ja siskonsa melkoisesti. Näin jälkipolvien on mahdotonta todentaa tarinoita, mutta joutuipa Collin aikanaan eroamaan virastaan, joten pikkukaupunkia hämmentävä originelli hän joka tapauksessa on ollut eivätkä Eino Leino tai Larin-Kyöstikään ole maisteria unohtaneet muistelmissaan mainita.

Itse linnaan Hilja Haahti pääsee tutustumaan täytettyään 16 vuotta. Eräillä perhekutsuilla hän päätyy istumaan vanginvartija neiti Kockströmin viereen. Niin hän saa tilaisuuden kysellä vartijan työstä. Neiti Kockström tarjoutuu jopa ottamaan Hiljan mukaan kiertokäynnille. Moinen tilaisuus jännittää nuorta tyttöä niin kovin, ettei uni tule seuraavana yönä odoteltaessa tarvittavaa erikoislupaa.

Kaupunginpuisto puolestaan on kouluajan rakkain retkeilykohde. Koulutytöt poimivat puiston rinteiltä sinivuokkoja, puista pihlajanmarjoja, istuvat nurmella ja haaveilevat huvimajoissa. Tätä lukiessamme voimme siis liittää puiston käytävillä kuljeksiviin menneisyyden varjoihin Hilja Haahden lapsuutensa leikkitovereineen. Jo tätä ennen olen sinne sijoittanut kaupunginmuseon perustajan lehtori Th Böökin, joka säännöllisesti käyskentelee Parkissa ystävänsä lääninagronomi Bremerin kanssa jopa niin uskollisesti, että kaupungin aikanaan Bremeriltä saaman testamenttilahjoituksen mukaan sinne pitäisii pystyttää näkötorni. Mainitun hankkeen estävät muun muassa kaksi maailmansotaa seurauksineen.

Vanajan toisella puolella häämöttää tietenkin Karlbergin kartano, myöhempi Aulanko. Siellä kohoaa vielä komea, sittemmin palanut päärakennus. Pidemmät retket sinne tehdään veneillä tarmokkaimpien soutaessa. Aulangon maastossa tytöt harjoittavat myös liikunnallisia ulkoleikkejä voimistelunopettajansa Fanny Stenrothin johdolla.

Kiertomatkan jälkeen on aika muistella vielä hetki Hahnssonien asuinpaikkoja eli jo mainittua Alanderin taloa ja Holmströmin taloa, joista jälkimmäisen piha-aidan ja rakennuksen väliin jääneitä vaahteroita Hilja muistelee vielä 1950-luvulla rakkaana, mielikuvitusta ruokkineena leikkipaikkana. Noiden kahden osoitteen jälkeen on vuorossa posteljooni Lönnin talo nykyisen Sibeliuksenkadun ja Lukiokadun kulmassa. Muistelmissaan Hilja ilmeisesti mainitsee virheellisesti Birger Jaarlinkadun, vaikka esimerkiksi Caweenin  asemakartan vuodelta 1887 mukaan tontti numero 109 sijaitsee juuri nykyisen Lukiokadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa vastapäätä paikkaa, jossa Larssonin hotelli sijaitsi,. Mainitusta paikasta juurikin näki esimerkiksi Gaddin taloon, jota tuskin olisi Birger Jaarlin kadun varrelta nähnytkään. Lisäksi Hämeenlinnan Osoite- ja ilmoituskalenteri vuodelta 1887 antaa maisteri Hahnssonin osoitteeksi Lönns g. V.-Slottsg. L.-Linnank. 109.  Mainitussa kadunkulmassa nykyistä Vapaakirkkoa vasttapäätä jopa on yhä jäljellä vanha puutalo.Siellä oli aiemmin toiminut tyttökoulu, jota Hiljakin oli jo vuoden käynyt. Tarkoituksena kuulemma oli alkaa pitää täysihoitolaisia. Jotta paikan kuva selventyisi mielessämme, antakaamme Hiljan vielä todeta, että Linnankadulle eli nykyiselle Sibeliuksenkadulle antaneista ikkunoista näkyi vastapäisellä puolella ollut Larssonin hotelli, jota piti Larin-Kyöstin äiti. Viereisestä Tähtipuistosta oli jo Hiljan lapsuuden aikana palanut ravintola.Vuoden 1887 Caweenin asemakartassa puiston on vielä piirretty tasasakaraisen ristin mallinen rakennus sekä lounaisnurkkaan palokunnan ruiskuhuone.

Mainittu ruiskuhuone esiintyy vielä Hämeenlinnan vuoden 1924 kunnalliskertomuksessa, jossa sitä turhaan esitettiin Hämeenlinnan Raittiusseuran käyttöön vakituisen palokunnan siirryttyä uuteen huoneistoonsa, mutta päätetään poistaa sen rumentaessa puistoa.

Tähtipuiston ja Larssonin hotellin lisäksi nähtävillä on muutakin. Silloisen Linnankadun varrella on myös sittemmin postikonttorina palvellut kivitalo, jossa Lyseo on aloittanut vastapäätä Birger Jaarlin kadun puolella Gaddin talo. Siellä pidetystä hartauskokouksesta palatessaan Hiljan isä sairastuu kulkiessaan turkki avoimena, parantumatta enää taudistaan. Niitä ikkunoita Hilja kertoo tuonakin iltana kotonaan tähyilleensä.

 

Tässä seistään ilmeisesti Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlinkadun risteyk-
sessä katsoen Linnankatua eteläkaakkoon eli torin suuntaan. Kuvan keskellä häämöttää todennäköisesti apteekin
kyltti. Silloin kyseessä olisi 1900-luvun alussa Läntisen Linnankadun ja Residenssikadun kulmassa ollut
Ölanderin apteekki. Muistelmissaan Hilja tähyilee katua juuri päinvastaiseen suuntaan kohti Gaddin taloa ja
lyseon vanhaa rakennusta, jossa myöhemmin toimi mm. posti. Hiljan ja hänen äitinsä toiseksi viimeinen asuin-
paikka ilmeisesti jää tässä 19099-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otetun kuvan ottajan selän taakse
korttelin päähän .
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia (Enok Rytkönen)

Viimeiseksi osoitteeksi Hämeenlinnassa, isän Johan Arvid Hahnssonin jo kuoltua, jää ajuri Henrikssonin talo Kasarmikatu 15:ssa (Caweenin asemakartassa nro 116).

* * *

Varsinainen kesäohjelma Hahnssonin perheellä on suviajan vietto Kappolassa Katumaajärven rantamilla. Hilja käyttää järvestä juuri muotoa Katumaa. Vanajan Kappolan kesäkodista saapuu markkinapäiväksi väkeä vieraita. Markkinat ovat tuon ajan pikkukaupungissa varsinaisia huipputapahtumia, jonne saapuu väkeä läheltä ja kaukaa torin ja kujien kaikuessa monta kieltä. Monenlaisia herkkujakin on tarjolla. Hilja mainitsee muun muassa venäläisten myyskentelemän kermajäätelön, jonka huhuttu valmistustekniikka jopa ”likaisin jaloin sotkemalla ” ei häntä viehätä leikkihyrrän tai vallan ihanaksi kuvailemansa poltetulla sokerilla kuorutetun kookospähkinän puolikkaan tavoin. Erikseen hän vielä toteaa markkinapäivien merkittävyyden korostuneen ollen vapaapäiviä koulusta. Silloin kelpaa ihmetellä hevoismarkkinoita ynnä muuta ihmisvilinää.

Tässä yhteydessä sivuutamme Hiljan matka sukulaispaikoihin Hämeenlinnan ulkopuolelle. Kuljemme vanhan Hämeenlinna kujilla ja seuraamme pientä Hiljaa pitämässä asumahuoneensa nurkassa mielikuvituskoulua kuvitelluille oppilailleen eli opettamisen kutsumus taisi olla jo myötäsyntyistä. Isoveli Hannu ei luonnollisesti puuttunut siskonsa paperinukkeleikkeihin yms. Jotain kanssakäymistä toki on talossa koululaisten kortteerissa asuneitten poikien ja naapurin lasten kanssa ja lyseon rehtori Geitlinin talon pihan isolla kiikulla.

 

Katumajärvi, Kappola ja Pitkäniemi olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hämeenlinnalaisen
porvaris- ja kulttuuriväen suosittu kesänviettopaikka, jonne saapui sukulaisia kauempaakin. Lehtori
Palanderin ja piirilääkäri von Fieandtin perheen ohella siellä viettivät aikaansa myös Hahnssonit ja
monet muut. Paavo Cajanderkin liittyy Katumajärven ympäristön historiaan. Postikorttikuvassa Katuma
1900-luvun alussa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/ Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan postimerkkikerho ry.

Varsinainen kesän ihmemaa ja mielikuvituksen merten rantama avartuukin sitten Vanajan Kappolan talossa ja Katuma(a)järven rannoilla. Anna-Maria Vilkuna toteaakin Vanajan historia III:ssa, että Kappolan yksinäistalossa oli kesäisin vuokralla kaupunkilaisia kesävieraita, ja pysyvää huvila-asutusta alkoi syntyä 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Jo matkat perheen kesäpaikkaan ovat pienelle Hiljalle suuria elämyksiä maantien ojia reunustavine kasveineen ja moninaisia varjojaan langettavine metsineen. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän muistaa muun muassa Kruununmyllyn myllärin ruskeasilmäisen, punaposkisen tyttären ja myllypuron kohinan. Muistiin on myös jäänyt, kuinka kesäpaikan isäntä antaa tytölle hevosen ohjaksen keinumäen ja talon tullessa näkyviin.Myöhemmin muissakin yhteyksissä Hilja taitaa vielä kerrata, kuinka kuvitteli järven aaltoja merten tyrskyiksi uittaessaan kaarnaveneitä. Vuosien kuluessa perheen vieraita houkutellaan kiipeämään Kappolanvuorelle näköalaa ihailemaan. Itse kesäpaikan talo ei sijaitse rannalla, mutta järvi on silti väkevästi läsnä jo perheen innokkaan kalastusharrastuksen kautta. Taloa ympäröi laaja hedelmätarha ja pihanurmi. Hilja kertoo Kappolan isännän Johan Malinin omistaneen Kappolan vuoren alta järveen työntyvän Pitkäniemen. Muistelmiensa tässä kohtaa hän kertaa muutamalla sivulla niemen vaiheita mainiten myös Vanajan Parkun talossa asustelleen Paavo Cajanderin viettäneen seudulla kesäisin viikkokausia.

Hilja muistaa hyvin Pitkäniemen käärmeet. Erikseen tässä kohdin hän muistelee rapuretkiä ja nostaa lukijan silmiin tuokiokuvia Hanssonin perheestä kantamassa säilöttyjä raputölkillisiä Larssonin hotelliin Hämeenlinnaan ja öitä leirinuotioiden äärellä.

Pitkäniemi liittyy myös historiansa aikana lehtori Palanderin perheeseen. Kamreeri Schrey myi 1889 huvilansa Edvard Palanderille, joka sittemmin vietti siellä kesiään. Hilja Haati kertoo käyneensä Palanderien Hongistossa usein. Hänen vanhempansa olivat perheen ystäviä. Jäätyään leskeksi Theodolinda Hansson oli siellä kanssakäymisissä niin kauan kuin vielä Hämeenlinnassa asui vuoteen 1892. Palandereiden tytär Ellen (Elli) oli Hiljan rakas ystävä, Ernst ja Hugo olivat valmistavassa koulussa olleet hänen luokkatovereita. Hilja oli tuoloin tekemisissä myös Lehtori palanderin vaimon sukulaisten kanssa, Kockströmin neitien, jotka ainakin eräänä kesänä asuivat Välättälässä.

Nyt olemme kuitenkin harhautuneet pois vanhan Hämeenlinnan kaduilta, joilla tarkoitukseni on ollut jäljittää tuon ajan ihmisiä. Valmistavan koulun ajoilta Hilma muistelee joitain nimiä, joilla tuolloisia vekaroita varmasti on huhuiltu. Niistä lienee syytä kirjata tähän vain jokunen, kuten Edi (af Enehjelm, Karl (Sundman), Kalle (Schaumausser), tietenkin Palanderin veljekset sekä vaikkapa Gösta Larsson eli myöhempi Larin-Kyösti. Toki muitelmien sivuilla tapaa monia muitakin nimiä monet koulun paikalle tuomina kauempaakin lähtöisin. Erityisesti Hiljan kouluvuosien alusta lienee syytä nostaa esille valmistavan koulun johtaja Lucina Hagman, jonka eteen hän pääsee vielä Helsingin jatkokoulussakin.

Pääsyä Hämeenlinnan Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle luokalle himmensi sairastuminen tulirokkoon ja ja koulunkäynnin keskeytyminen moneksi viikoksi. Tuolloin ei vielä ollut penisilliiniä, joten kyseessä oli vakava tapahtuma. Hiukan toivuttaan hän sai lääkäriltään, tohtori Bartmanilta luettavakseen ruotsinmaalaisen lehden liitteitä nimeltään ”Barnens bok”, joita Theodolinda suomensi tyttärelleen. Setä Geitlin puolestaan lahjoitti tytölle leikkipianon huomattuaan tämän soittoa rakastavan. Myöhemmin mainittu leikkipiano lienee ollut osana innoittamassa Hiljaa edemmäksikin soitonalalala opettajanaan mm. etevä neiti Sofie Enehjelm.

Kun puhutaan Hilja Haahdesta, täytyy tietenkin muistaa hengellisyys, joka astui hänen elämäänsä jo varhaisvuosissa. Jo varhain kouluvuosiensa alussa hän oppi pitämään kirkonkäynnistä. Myöhemmin muistelmissaan hän toteaa:”Ajattelen, kuinka yksinäni taistelin vuosikaudet, ilman nuoren seuran suurta etuisuutta. Aluksi asia oli niin arka, että piilotin raamattuani, jos lukiessani joku tuli huoneeseen.”

Ja myös:

”Onnelliset nykyajan [v. 1956] lapset, jotka jo pieninä viedään pyhäkouluun ja sitten pääsevät toisten ”pikkusiskojen ” tai ”pikkuvelhjien” parvessa kerhoihin ja leireille, joissa johtajat ja tytöillä ”isot siskot ja pojilla ”isotveljet” ovat tarjona heidän uskonnollisia pulmiansa ratkomaan”.

Hiljan muistikuvat vilisevät lukemattomia nimiä. Saksankielessä oli muun muassa oli viisi opettajaa: Maria Jaeckell, Viivi Demander, Sakari Yrjö-Koskinen, Kaarlo Forsman ja E.W. Palander. Jonkinlaisia tuokiokuvina mielessäni, kuinka lehtori Palander lainaa nuorelle Hiljalle luettavaksi saksankielistä klassista kirjallisuutta ja joitain ajanvieteromaaneja. 

Uskonnollisuuden ohella Hilja Haahden elämää
väritti jo varhaisesta suomalaisuusaate, jonka
rientoihin hän otti säännöllisesti osaa. Niinpä
tästäkin Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran kirjaston
hyväksi järjestettyjen arpajaisten ilmoituksesta
löytyvät ystävättärien Hilja Hahnssonin ja Elli
Palanderin nimet.
Hämeen Sanomat 16.9.1890

Jo kuudesluokalaisena Hilja kertoo käyneensä säännöllisesti Suomalaisen Seuran kuukausikokouksissa seuraamassa esitelmiä, musiikkia, kuvaelmia jne. Jos olisimme tuolloin astelemassa Hämeenlinnan kaduilla, saattaisimme siis havaita hänet kiiruhtamassa vaikkapa sellaiseen kokoukseen.

Valmistuttuaan hämeenlinnalaisista kouluistaan Hilja Haahti vietti vielä parisen vuotta täällä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, Niistä vuosistaan hän kertoo muun muassa kuvernööri Ammondtin tyttären Dagmarin innoittamina varattomien lasten huollossa. Muuan yhdistys vuokrasi huoneiston köyhien lasten päiväkodiksi ja palkkasi siihen johtajattaren ja keittäjän. Sekä kansakoululaiset että pienemmät 5-6 vuotiaat saivat ravitsevan aterian. Kansakoulun kaksiosaisen työajan väliin jäävä aika oli sopiva ruokailuajaksi. Silloin myös oli mahdollista kertailla läksyjä ja auttaa astiainpesussa. Pienet tulivat jo aamulla ja viipyivät kauemmin. Johtokunnan mielestä johtajattaren oli syytä saada toriaikaan ja keskipäivällä vapaata ruokaostoksia yms varten. Tällöin Dagmar-neiti otti huolehtiakseen vapaaehtoisen lastenkaitsennan. Mainitussa tehtävässä lupautuivat auttamaan myös Hilja ja ystävänsä Elli Palander.

Näin kietoutuvat vähitellen kaupunkimme kaduilla liki 150 vuotta aiemmin liikkuneet ja varmasti joihinkin valokuviinkin ikuistuneet hahmot aikansa tapahtumiin. Hilja Haahden pitkässä elämässä oli monenlaista. Vuodet Hämeenlinnassa olivat vain häivähdys, mutta silti tärkeä ajanjakso, jolloin juoksennellessa ja leikkiessä milloin pihamailla, kaupunginpuiston rinteillä tai Katumajärven rantamilla hahmottuivat henkilökuvaa myöhemmin määrittäneet tekijät. Olennaista toki oli, että hän eli alusta asti kulttuuripiirin ympäröimänä,mitä korosti vielä sittemmin Helsingissä hänen äitinsä avioituminen senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. 

 

 

 

 

 

* * *

 

 Luettavaa:

 

Hilja Haahti: Kaukaisten aikojen takaa

Hämeenlinnan kunnalliskertomus v. 1924

Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Inka-Maria Laitila. Säätyläiskoti Hämeenlinnassa. Palanderin talo

1639 Hämeenlinnalaisia 1989

Toivo Saarilahti. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä. 1:3. Lähetystyön läpimurto. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895-1913

Anna-Maria Vilkuna. Vanajan historia III

 

 

 

 

 

 

 

 

Viktor Siipi – Hämeenlinnalainen voimahahmo

Vesilaitoksen johtaja, suojeluskuntaupseeri ja paikallisen uimaseuran pitkäaikainen puheenjohtaja Viktor Siipi (aemmin Sivén) todella oli henkilö, jonka vaikutus oli nähtävillä aikakautensa Hämeenlinnassa. Oma huomioni kiinnittyi taannoin Koskimiehen Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944 -teoksen valokuva-aukeamaan, jossa rinnakkaisissa kuvissa poseeraa mies sekä tunnettuna ulkoilmaihmisenä työhuoneessaan massiivisen kirjoituspöydän ääressä paidatta takanaan avoin ikkuna että viereisessä kuvassa tiukassa univormussa. Kuinka noin kumma persoona on saanut peräti kaksi kuvaa paikallishistorian kulmakivenä vuosikymmeniä olleeseen teokseen?

 

EI PELKÄSTÄÄN KOTIKAUPUNGISSAAN. Viktor Siipi
toimi myös alansa vaktakunnallisessa järjestötoiminnassa.
Suomen Konemestariliiton VI yleinen kokous Lappeenrannassa
23-24 maaliskuuta 1929 valitsi hänet luottamustehtäviin.
Voima ja käyttö -lehti 1929.

Marraskuun 23. päivä 1910 merkitsi Hämeenlinnassa 23 vuoden poliittistaloudellisen väännön päättymistä: vietettiin kaupungin vesijohtolaitoksen vihkiäisjuhlaa. Seuraavan vuoden alusta uuden laitoksen varsinainen toiminta pääsi käyntiin eikä oltu enää kaivojen varassa. Saattoihan aiemmin aivan kaivon vieressä sijaita lantatukio tai käymälä, joten kyse oli terveydellisesti huomattavasta parannuksesta.

Yhdessä laitoksen kanssa saapui kaupunkiin myös toimen ja periaatteen mies, joka vaikutti kaupunkimme elämään monella tavalla aivan kuolemaansa asti. Viktor Siipi (ennen vuotta 1919 Sivén) oli jo Hämeenlinnaan saapuessaan maailmaa nähnyt mies. Syntyjään Helsingistä hän oli käynyt 4 luokkaa Suomalaista normaalilyseota, työskennellyt John Stenbergin, Kone- ja Siltarakennus Oy:n ym. konepajoissa suorittaen 2. l. Konemestarikurssin, Helsingin Teollisuuskoulun koneosaston, sähköteknillisen kurssin sekä ylikonemestarin tutkinnon. Tämän jälkeen Viktor Sivén suuntasi merille toimien vuosia konemestarina valtamerilaivoilla ja opiskeli New Yorkin The Electrical Engineer Institutessa ennen kuin palasi kotimaahansa. Tällöin olivat vuorossa työt konemestarina ja työnjohtajana Laatokalla Pitkärannan sähkövoimalaitoksella ynnä helsinkiläisessä sähkövalaistus- ja koneliikkeessä.

Kun Hämenlinnaan valmistui Vesijohtolaitos, Viktor Sivén nimitettiin sen ensimmäiseksi ylikonemestariksi ja johtajaksi, jota tointa hän hoiti kuolemaansa asti.

Kyse oli kuitenkin vain yhdestä osasesta tuon toimen miehen askareissa, sillä hänen osakseen tuli myös varsin merkittävästi olla mukana kuohuvan aikansa yhteiskunnallissa asioissa muun muassa paikallisen suojeluskunnan osalta. Hämeenlinnan suojeluskunnan vaiheista kertovassa teoksessaan Oli vaaralle alttiina syntymämaa kirjoittaa Jaakko Korjus muun muassa: ”johtaja Viktor Siipi kunnostautui rohkeana aseiden hankkijana. Kauppaneuvos A. Gust. Skogster ja pastori Verneri Vartian muodostama nk. Siviilitoimikunta hankki tarvittavat varat aseiden ostoon”.

Viktor Siipi (tuolloin vielä Sivén) oli kaupungin valtauksen aikana muutamien vesilaitoksen lähellä asuvien miesten avustamana riisunut aseista pakenevia punakaartilaisia ja toimittanut heidät raatihuoneelle. Tästä oli varsin luonnollisena seurauksena, että poliisimestari af Enehjelm nimitti pian tämän jälkeen Siiven suojeluskunnan päälliköksi. Kun Tuuloksessa kaatuneita saksalaisia siunattiin Tähtipuiston sankarihautaan sinne jo aiemmin haudattujen lisäksi, Hämeenlinnan suojeluskunnan seppeleen laskivat V. Sivén (Siipi) ja W. Gustafsson. Aikakaudelle ominaiseen tapaan suojeluskunnan virkanimityksen vaihtelivat usein. 22. lokakuuta 1923 tehty Hämeenlinnan suojeluskunnan konekiväärikomppanian miehistöluettelo on säilynyt. Konekiväärikomppanien päällikkö oli vääpeli Viktor Siipi. Vielä ikämiehenäkin Siipi suoritti sk-upseeritutkinnon 1928 ja reserviupseeritutkinnon 1935. 

 

Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin kuukausijulkaisussa tammikuussa 1939, sattumoisin hänen itsensä
kuoleman aikoihin, julkaistiin suojeluskuntaveteraani Viktor Siiven kirjoitus, jossa korostettiin ikämiesten
merkitystä suojeluskuntatyössä.
Hämeen Ilves tammikuu 1939.

   Hämeen Sanomat kertoi tiistaina 19.7.1930,
    kuinka  Uimaseura järjesti Turengissa
    näytelmän.  Runoelma  kertoo mm:
 
  "Näytös alkoi täsmälleen, kun Rytkönen ja Siipi
   sekä Aalto Hiidensillan kaidepuulle kiipi;

   kaikki kolme korkealta syöksyi syvään veteen.
   Miesten sadanmetrin uinti sitten tuli eteen."

Luonnollisesti suojeluskuntaupseeri Viktor Siivestä alkoi kiertää kaskuja, kuten sekin, että ”yötä päivää hänet nähtiin ratsullaan tarkastamassa harjoituksia ja vartijoita, joita oli asetettu kaupunkiin ja kaupungista johtaville teille”. Suojeluskunnan 20-vuotisjuhlallisuuksista sunnuntaina 24.10.1927 Korjus kirjoittaa mm: ” Kello 15.45 lähti pitkä marssirivistö liehuvin lipuin ja KTR 1:n soittokunta edellään marssien suojeluskuntaupseeri ja -veteraani V. Siiven komennossa Palokunnankatua, Linnankatua ja Hallituskatua pitkin kunniakäynnille kirkkopuistossa sijaitsevalle suomalaiselle sankaripatsaalle. Sen ääreen olivat asettuneet rintamamiesten ja lottien kunniarivistöt”.

Viktor Siipi oli myös laulumiehiä ottaen osaa suojeluskunnan kuoroon. Erityisesti hänet muistetaan Hämeenlinnan Uimaseuran puheenjohtajuudesta, jossa ominaisuudessa hän myös ajoi ajanmukaisempaa uimalaa kuin se, joka tuolloin sijaitsi Vanajaveden rannalla, Hätilän suuntaan johtavan sillan kupeella. Hänen harrastuksiinsa kuului myös uimaopetus. Viktor Siipi kirjoitteli kuulemma lehtiin – mm. nimimerkillä Amphibi – ja puhui asiasta valtuutettujen kanssa. Itse olen tähän asti löytänyt Amphibilta ainoastaan yhden uimaseuran uintinäytöksestä kertovan kirjoituksen vuodelta 1938.

Asiaan perehtyneet muistanevat, että Ahveniston maauimala rakennettiin vuoden 1952 olympialaisiin. Uutterasti suunnitelmat Ahveniston suhteen olivat kuitenkin vireillä vuonna 1927, ja jonkinlainen päätöskin saatiin aikaiseksi, mutta laskelmat pettivät ja poliittinen tahto asiaan kariutui. Tässä asiaa enempää tässä käsittelemättä todettakoon, että vaikka Uimaseura oli päässyt 1926 sopimukseen Ahveniston rantoja hallinnoineen asutushallituksen kanssa ja jonkinlaista poliittista tukeakin oli aluksi ollut joulukuussa 1927 kaupunginvaltuusto käsitellessään laina-anomusta päätyi kieleteiseen kantaan. Maaliskuussa 1928 päädyttiin vanhan uimalan peruskorjaukseen.

 

 

Tässä 1930-luvun kuvassa näkyy oikeassa alakulmassa Vanajaveden rannassa sijainnut uimalaitos, vasta-
rannalla piippuineen Verkatehtaan rakennukset. Tässä valokuvassa kevättulva on muuttanut
Vanajan itärannan melkein tunnstamattomaksi ja lähes yhdistänyt Vanajaveden Pikkujärveen.
Kuva löytyy Hämeenlinnan Lydiasta, https://digi.kirjastot.fi/items/show/134321,
URN:NBN:fi-fe2019121146814.

 

Tässä Hämeen Sanomat 19.7.1927 kertoo Ahvenistolle suunnitellusta uimalaitoksesta.

Vuonna 1927 käytiin Hämeen Sanomissa polemiikkia Onni Lehtonen -nimisen miehen ja Viktor Siiven välillä käsitellen uimalan rakentamista Ahvenistolle. 12.8 Lehtonen luetteli perusteita hankkeen hautaamiseksi:

• Ahvenisto liian kaukana, Hämeenlinnan liikenne ei ole tarpeeksi kehittynyttä.

• Matka Ahvenistolle liian pitkä ja epämiellyttävä.

• Kuinkahan monen lapsen vanhemmat päästävät lapsensa uimakouluun niin pitkän matkan päähän; lapset rasittuvat moisesta matkasta.

• Ahveniston lähettyvillä on useasti paljon humalassa olevia henkilöitä, joten lasten rauhallisuus ei ole taattua.

• Siiven toteamukseen, että Ahvenistolla käy uimassa enemmän väkeä kuin uimalaitoksella, Lehtonen huomauttaa, että sinne sijoitettavaa uimalaitosta kuitenkin käyttäisi hyvin pieni prosentti, koska muuallakin on hyvät uintipaikat.

• Lehtonen epäilee myös Siiven väitettä vedenlaadusta, joka kuulemma kelpaisi vaikka juomavedeksi, ainakin pintaveden suhteen.

• Ahvenistolla on myös vaarallisia pyörteitä.

• Jos uimala on pakko siirtää, Lehtonen esittää lopputoteamuksenaan uimalan siirtämistä kaupunginpuiston lahteen, jolloin vieraspaikkakuntalaisetkin tullessaan laivalla tai muuten löytävät paikalle.

Viktor Siipi vastaa 17.8:

• Velvollisuutensa tuntevat vanhemmat kyllä lähettävät lapsensa hiukan kauemmaksikin hyvään ja matalaan veteen toisin kuin lähemmäksi syvään ja likaiseen.

• Kunnollisessa uimahuoneesa voitaisiin sovittaa uimakoulun aika nykyistä paremmin. Nykyisessä uimalaitoksessa uimakoulun pitäminen muullloin kuin epämukavasti aamuisin häiritisi liiaksi laitoksen muita käyttäjiä.

• Väitteet juopuneista Siipi tyrmää täysin viitaten jo kieltolakiaikaankin.

• Siipi Uimaseuran puheenjohtajana kiistää myös seuran jäsenistössä esiintyneen lainkaan vastustusta suunnitelmaa kohtaan.

• (Kaupungin)puiston lahti on liian matalavetinen hyppääjille. Vaikka sitä voitaisiin syventääkin, tuollaisessa paikassa kuoppa menisi pikaisesti umpeen. Vaikka kauounki toki voisi tahtoessaan rakentaa uimalaitoksen mainittuun lahteen, sellainen olisi moisessa mutapohjaisessa paikassa uimaseuralle liian kallista.

Lopuksi Viktor Siipi mainitsee myös tuolloin olleet suunnitelmat uimahallistakin, joka tulisi sekin sijoittaa Ahvenistolle päin. Kuten me 2020-luvun ihmiset tiedämme, uimahalliaan Hämeenlinna toki sai odottaa pitkälle vuoteen 1976 eikä se tullut Ahvenistolle, mutta maauimala sentään kohosi olympialaisia varten – vasta vuoden 1952 olympialaisiin sekin.

Elokuussa 1927 Viktor Siipi ja Onni Lehtonen kävivät sanomalehtien palstoilla tiukkaa polemiikkia
Ahveniston soveliaisuudesta uimahuonetta varten.
Tässä Hämeen Sanomat 12. ja 17.8.1927

 

Katseltaessa nykyään useita tuolta ajalta säilyneitä valokuvia voimme vain pohtia sitä kiihkeänkin keskustelun henkeä, jonka ne kätkevät sisäänsä semminkin kun on todettu seuran huippu-uimareitten nostaneen Hämeenlinnan koko valtakunnan uintiurheilun kärkirintamaan.

Viktor Valerian Siipi kuoli käytännössä kesken toimiensa 63-vuotiaana keuhkokuumeen kaatamana tammikuun lopulla vuonna 1939. Hänen merkitystään kaupungille ja laajemminkin osoittivat osaltaan hautajaiset. Satalukuinen saattoväki seurasi vainajan kotitaloon. Arkunkantajina toimivat vesilaitoksen työntekijät surutalon puutarhan pääkäytävältä Hämeenlinnan suojeluskunnan kunniakomppanian lippuineen tehdessä kunniaa ja KTR 1:n soittokunnan esittäessä surumarssin. Suojeluskuntaupseeri A. Valve ja jääkärivääpeli H. Sakko kantovat vainajan kunniamerkkejä kohti seurakunnan kalmistoa. Arkkua seurasivat omaisten lisäksi sukulaiset ja ystävät, Hämeenlinnan suojeluskunnan esikunta ja upseerit, soittokunta, sk:n kunniakomppania ja Suomen Konemestariliiton ja sen eri yhdistysten edustajat lippuineen. Suojeluskunnan upseerit asettuivat surutalon portilla molemmin puolin ruumisautoa, johon arkku nostettiin. Ruumiin siunasi lääninrovasti E. A. Alanen kunniakomppanien jäädessä siunauksen ajaksi vartioon hautausmaan päätielle avoimen haudan ääreen. Kaupungin muistosanat lausui kaupunginjohtaja V. Uusoksa. Muistopuheen piti myös suojeluskunnan esikunnan jäsen sk-upseeri A. Gust. Skogster.

 

Viktor Siiven hautajaiset olivat monelle mieleenpainuva ja vaikuttava tilaisuus.

 

Viktor Valerian Siipi (1876-1939) menehtyi maailmanpalon synkkien varjojen alkaessa jo kasaantua taivaanrannalle. 

 

* * *

LÄHTEET:

• Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

• 1639 Hämeenlinnalaisia 1989

• Jaakko Korjus. Oli vaaralle alttiina syntymämaa. Suojeluskunta- ja lotta toiminta Hämeenlinnassa ja Hämeenlinnan maalaiskunnassa 1917-1944

• Sulevi Pellinen. Vuasisata on jo tehty numeroo. Hämeenlinnan Uimaseura 100 vuotta 1912-2012

• Voima ja käyttö – Julkaisu koneenkäyttöä ja käyttötaloutta varten. Suomen Konemestariliiton julkaisema. N:o 3 maaliskuu 1929

• Hämeen Sanomat 23.1.1936, Viktor Siiven 60-vuotiskirjoitus

• Hämeen Sanomat 31.1.1939, Viktor Siiven kuolinilmoitus

• Hämeen Sanomat 7.2.1939, ruumiinsiunaus ja surusaatto

”Haloo...Kuuluuko?”

 Kiivas telefoonistreikki ynnä muita alkuaikojen puhelinjuttuja

 

  Viktoriaaninen lady käyttää Bell-tyyppistä puhelin-
  laitetta. Piirros on vuodelta 1878 eli juuri
  telefoonin aloittaessa maailmanvalloitustaan.
  Tässä laitteessa näkyy olevan erilliset suu- ja
  kuuntelukappaleet.
  Kuva Wikimedia Commons.

Jo ammoisista ajoista ovat ihmiset pyrkineet käyttämään eri menetelmiä viestin välittämiseksi etäisyyksien päähän. Jo ennen ajanlaskun alkua tietoa välitettiin huutamalla. Krimin sodan aikoihin oli yhä viestirovioita. Oma liukunsa olivat erilaiset optiset välineet, jotka luonnollisesti olivat alttiita sääilmiöille. Jo 1819 tutkittiin sähkövirran vaikutusta magneettineulaan, mikä johti lennättimen kehittämiseen. Suuri yleisö tuskin tuntee nimeä Philipp Reis, joka vuonna 1861 esitteli Frankfurtissa sähkömagnetismiin perustuvaa laitettaan, jolla ääntä pystyi siirtämään lankaa pitkin ollen lähellä nykyistä puhelinlaitetta. Sen sijaan tohtori Graham Bellin mainitseminen todennäköisesti herättää toisenlaisia tuntemuksia.

Tarina tohtori Bellistä ja hänen laitteestaan on toki jollain tavalla dramaattisempi kuin mielikuva totisista tiedemiehistä jonkin pöydän äärellä. Kertomuksen mukaan elettäessä vuotta 1876 Bell oli kaatanut happoa vaatteilleen. Moisessa hätätilassa hän kutsui kehittelemällään laitteella työtoverin avukseen. 

” Mr Watson, tulkaa! Tarvitsen teitä!”

Siinä olivat juuri niin dramaattiset sanat, jotka on tarvittu säilyäkseen nykypäiviin asti. Keksintö esiteltiin samana vuonna Philadelphian maailmannäyttelyssä. Aikansa oloissa tieto mullistavasta edistysaskeleesta levisi hämmästyttävää vauhtia, sillä jo samana vuonna Virallinen Lehti Suomessakin tiesi ihmetellä moista kojetta. Vuotta myöhemmin lehti jo jatkoi kuvaten ”pitkäkorvaksi” kutsumansa laitteen merkillisiä ominaisuuksia, kuten puhujan äänen tunnistamista ja että yhtä hyvin oli välitettävissä niin puhetta kuin lauluakin. Jatkokehittely ja parantelu olivat tuova ihmeitä mukanaan.

Maailman ensimmäinen puhelinjohto vedettiin Yhdysvalloissa 1877. Yhä uusia kokeilijoita ja kehittelijöitä ilmestyi kautta maailman. Jopa kaukaisessa Helsingissä muuan metallitehtailija Johan Nissinen yhdisti joulukuussa 1877 Annan- ja Eerikinkadun kulmassa konttorinsa huoneet pihan yli kulkevalla johdolla. Uskotaan, että tuota yhteyttä oli rakentamassa lennätinvirkailija Daniel Johannes Wadén, jota pidetään muutaman muunkin maassamme toimineen alan pioneerin ja tulevan kilpailijansa joukossa Suomen puhelintoimen uranuurtajana ja isänä. Wadén oli vaikuttava puhelimen kehitykseen laajalla maassamme mukaan lukien myös Hämeenlinna. 

 

Suomen puhelinlaitoksen isäksi kutsuttu
Daniel Johannes Wadén (1850-1930)
ei suinkaan ollut ainoa alan toimija
maassamme, mutta varmasti tärkein.
Häneen törmäämme lähes joka puolella.
Kuva Wikimedia Commons

Jo joulukuussa 1877 ilmoittivat tehtailija Nissisen ohella kauppias Joh. Wallman, D. J.Wadén ja tehtailija John Stenberg, että heillä oli myynnissä puhelimia.Tehtailijoiden Nissisen ja Stenbergin sekä kauppias Wallmanin sijaan Wadénilla oli etuna sähkötekniikan tuntemus ja perehtyneisyys lennättimen toimintaan, millä oli ilmeisesti ratkaiseva osuus vastaisessa kehityksessä. Tuosta ajasta lähtien oli nähtävissä selkeä jako kahteen tekniikan peruslinjaan eli etenkin Wadénin edustamaan Bell-laitteisiin ja Ericssoniin.

Wadén veti tammikuussa 1878 puhelinyhteyden asunnostaan Yrjönkadulta Aleksanterinkatu 52:een, Suomen lennätinpiirin hallitukseen ja Helsingin aluekonttoriin eli työpaikalleen. Aluksi yhteydet olivat kahden puhelimen välisiä ja niillä pyrittiin tekemään kokeiluja. Wadénin ensimmäisestä myyntiorganisaatiosta 1878 ei muodostunut menestystä, vaan se koki epäonnistumisen. Hän jätti samana vuonna yhdessä kauppias Lindhin kanssa Helsingin maistraattiin anomuksen puhelinlaitoksen perustamiseksi, mutta tämä Suomen ensimmäinen suunnitelma ei ottanut tulta. Vuodesta 1877 oli Turussa rakennettu ilmeisen lyhytaikaisia yhteyksiä muun muassa Auran sokeritehtaalle (1877) ja Crichton Wulcan & Co:n työpajalle. Vuosi 1882 merkitsi puhelinlaitoksen perustamista Kauppias Anders Nordforsin johdolla ilmeisesti Ericssonin laittein. Saman vuonna perustettiin myös puhelinlaitokset Tampereelle, Ouluun, Vaasaan ja Viipuriin.

 

Hämeen Sanomat 16.2.1883

Hämeenlinnan vuoro tulikin sitten jo seuravana vuonna eli 1883. Hämeenlinnalainen kauppias A, Bogdanoff ja Wadén kutsuivat väkeä telefoniyhdistyksen (Tavastehus Telefonförening) perustavaan kokoukseen hotelli Rigaan 17.2.1883. Kokoukseen saapuneet yli 20 osanottajaa päättivät ryhtyä välittömästi toimeen tilaten kojeet Wadénilta. Toimilupa-anomus jätettiin senaattiin, eikä maistraatillakaan ollut mitään uutta laitosta vastaan. Tässä alkuvaiheessa lupa saatiinkin vielä sangen helposti, koska koko asia oli varsin uusi vailla tarkempaa lainsäädäntöä. Senaatti myönsi luvan huhtikuun alussa. Rakennustyöt saatiin valmiiksi kesäkuun loppuun mennessä ja avajaiset leipuri E. W. Kronholmin kivitalon yläkerrassa (Linnankatu 1 tai lähteitten tulkinnasta riippuen Raatihuoneenkatu 13 Linnankadun puoli) torin vieressä olivat 1. heinäkuuta. Samana vuonna puhelinlaitos perustettiin myös Kuopioon ja Kotkaan. Wadén oli liikkeellä sielläkin. Aluksi toiminta rajoittui vain Hämeenlinnan kaupunkiin. Helsingin ja Hämeenlinnan välisen puhelinjohdon rakensi 1887 Helsingin Telefoniyhtiö.

 

  Julia Druschinin valokuvattuna Pietarissa.
  Valokuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon
   kuvakokoelmista

Hämeenlinnassa keskuksen hoitajaksi palkattiin neiti Julia Druschhinin, sittemmin rouva Afanasjew, joka oman kertomansa mukaan oli aivan nuori koulutyttö maaliskuussa 1883 tullessaan valituksi keskiön hoitajattareksi. Hän oletti olleensa aikanaan niin nuori, ettei sellaista Suomessa sen jälkeen ole ollut. Koulunkäynti hoidettiin siten, että hoitajattaren istuessa koulussa äitinsä ja vanhempi siskonsa huolehtivat puhelujen välittämisestä. Työpäivä kesti aamuseitsemästä ilta yhdeksään, kesäisin kymmeneen. 25 markan kuukausipalkan lisäksi tuli 2 huoneen ja keittiön asunto, jonka salissa oli keskuspöytä. Julia hoiti keskusta vuoteen 1898, jolloin hänen miehensä hovineuvos Afanasjew sai toimen muualta.

Keskus sijaitsi leipuri Kronholmin talon yläkerrassa vuoteen 1893, jolloin se siirtyi Raatihuoneenkadulla rva Lönnholtzin taloon (Raatihuonenkatu 23), jossa keskus toimi vuoteen 1965.

Yhdistyksen perustamiskutsussa mainitaan, että edellyttäen 40 osanottajaa kustannukset laitteista olisivat noin 275 markkaa henkilöä kohti, mikä takaa omistusoikeuden puhelinkoneeseen, osuuden keskiöön, sekä sinne vedettyyn johtoon. Maksut puheluista sekä ylläpitokustannukset on laskettu ”nykyisten suotuisain olosuhteiden vallitessa 30 markaksi vuodessa. Kaupungin ulkopuolella asuvat osanottajat maksavat kaupungissa edellytettyjen kustannusten lisäksi sata markkaa virstalta, laskettuna kaupungin tullista määräpaikkaan, minkä lisäksi osakkaat vastaisuudessa itse saavat huolehtia johtojen korjauskustannuksista.

HUOM! Osaatko käyttää telefoonilaitetta? 

Kyseisen kojeen käyttämisessä on syytä ottaa huomioon tiettyjä toimenpiteitä, jotka ruotsalaisen Televerketin toimistopäällikkö C. A. Nyström on meille puhelintekniikan oppikirjassaan (1885) tuoreeltaan Hämeenlinnankin  Telefonbolagetin saatua tarjonnut. 

Käymme ohjeet tässä Moisala-Rahko-Turpeisen avustuksella lävitse.

 

 

 

Puhelinkeskus sijaitsi aluksi vuosina 1883-1893 nk. Kronholmin kivitalossa Linnankadun puolella, mistä se
muutti sittemmin uuteen osoitteeseen Raatihuoneenkatu 23. Kuva on osa Hämeenlinnan kaupunginmuseon
kokoelmista löytyvää Raatihuoneen korttelia ja Hämeensaarta esittävää valokuvasta, joka hiljattain oli
esillä museon näyttelyssä Muuttuva kaupunki kuvissa.

  20.0.1883 Hämeen Sanomat kertoi Puhelinyhdistyksen
   saaneen 29 osakasta 300 mk maksua vastaan.

Aluksi saattaisi vaikuttaa, että Pitkäkorva levittäytyi huimaa vauhtia. Hämeenlinnakin oli perustamisasioissa eturintamassa. Noissa varhaisvaiheitten käänteissä ratkaisevaa olivat yksityisten henkilöitten ja varakkaitten maanomistajien intressit ja mielenkiinto. Esimerkiksi Hämeenlinnassa mainitaan jo vuodelta 1882, kuinka insinööri C. G. Standerskjöld veti puhelinlinjan kotoaan Rantakadulta Vanajan ylitse rautatieasemalle. Tarvittavan osakasmäärän saaminen itse Telefooniyhdistykseen oli kuitenkin alkuaikoina vaikeata, vaikka Wadén merkitsi itselleen 4 osaketta.

Luonnollisesti laitoksen alkuvaiheissa sen kehitystä seurattiin kiinnostuneella jännityksellä. Suolahti vertaa kirjassaan vaikutelmia rautatien tuloon.Toukokuussa tunnelmat kohosivat johtoja alettaessa vetää keskuksesta osakkaille. Hämeenlinnalaisia kokoontuikin tuntimääriksi seisoskelemaan ja toljottamaan Helsingistä paikalle saapuneiden ammattimiesten touhuja. Kesäkuussa Wadén hankki Side-board-merkkisen puhelinpöydän ja osakkaille Bell-merkkiset puhelimet.

Telefonilankaa tuli vedettäväksi kaupungin ulkopuolellekin eli Kaupunginpuistoon, Poltinahon kasarmille ja Luolajan kesäleirille. Rautatieasemakin sai johtonsa. Alunperin oli Telefooniyhdistyksessä laskettu paljon Hämeenlinnan lähiympäristön vauraiden herraskartanoiden varaan, joiden otaksuttiin suorittavan 100 markkaa virstalta, mutta maaseudulla ei sittenkään tuossa vaiheessa ollut edes niin paljon innostusta kuin kaupungissa. Puhelinlaitteet olivat kaikesta huolimatta kustannuksiltaan tuolloin sangen hintavia. Osaltaan varautuneisuuteen tai silkkaan välinpitämättömyyteen vaikuttivat kaukojohtoa suunnittelevan Helsingin Telefooniyhtiön aikeet. Ne puolestaan edellyttivät erinäisiä väliasemia, kuten esimerkiksi Leppäkoskelle.Sinne olivat lupautuneet liittyä Hakoisten, Viralan, Monikkalan, Vanantaan, Leppäkosken, Ryttylän ja Kiipulan kartanot sekä Leppäkosken tiilitehdas, Tervakosken paperitehdas ynnä Ison ja Vähän-Hiiden tilat Janakkalassa. Pääkaupungin seudun puhelinyhteyteen oli tarkoituksena liittää myös Riihimäen ja Hyvinkään seudut. 

 

Joensuun Telefooni-Osakeyhtiön toimitalo vuonna 1933
Kauppakatu 15. Kuva esittää havainnollisesti, mitä
katoille pystytetyt "kanahäkit" enimmillään merkitsivät.
Kuva on Pohjois-Karjalan Museon kokoelmista/Finna.

Itse puhelinlangan vetäminen kaupungissa ei sekään ollut yksinkertaista. Aluksi johdot ripustettiin katoille ja savupiipuille, koska itse pylväiden pystyttämisen ei suhtauduttu suopeasti. Hämeenlinnan ensimmäiset puhelinpylväät ilmeisesti palvelivat vuoden 1894 kesällä Västra Schausseella ja Raatihuoneenkadulla Myllymäelle vedettyjä johtoja ynnä Kasarmikadulla pohjoisen johtoja. Telefooniyhtiön pyrkimyksenä toki oli siirtää johdot pylväisiin jo siksikin, että talonomistajat, joiden luvan varassa oli toimittava, väittivät, että korjaus- ja työmiehet katoilla käydessään rikkoivat huopakattoja. Myös pelättiin salaman tunkeutuvan lankoja pitkin taloihin ja sytyttävän tulipaloja. Aina kuitenkaan pylväiden käyttäminen ei ollut mahdollista, vaan yhtiö joutui turvautumaan katoille pystytettävien telineitten tapauksissa talonomistajille anettuihin korvauksiin. Kiistat johtivat eräissä tapauksissa talonomistajan ja vuokralaisten asettamiseen ”telefoonipannaan” katolle asetettavien telineitten tultua torjutuiksi. ”Kanahäkeiksi” kutsutut kattotelineet olivat pitkään pääasiallisia taakankantajia; vielä 1907 ne olivat olennaisesti yhteyksien fyysisiä osasia ja niinkin myöhään kuin kesällä 1982 näkyi Raittiusseuran talon katolla suuri teline.

Talonomistajien lisäksi päänvaivana oli myös kaupungin sähkölaitos. 1800-luvun loppua kohden maisemaa halkomaan oli alkanut ilmestyä varsinainen johtoviidakko. Puhelin ja lennätinlinjojen lisäksi olivat myös sähköjohdot. Viimeksi mainituilla oli suorastaan haitallinen vaikutus kaukoliikenteen kuuluvuudelle. Puhelinlinjojen yksilankaisuus maayhteyksineen tarkoitti häiriöitä ollen vallitsevana vielä 1910-luvulle asti heikentäen kuuluvaisuuden tietyissä tilanteissa olemattomiin. Samalla viereisen langan puhelu saattoi kuulua toisella. Kaksilankaistaminen ajankohtaistui kautta 1900-luvun alun. Hämeenlinnalaisten tuskaillessa kustannusten kanssa aloite siirtyi Iittalaan ja Lasitehtaalle. Keskuksen johtoa anoneet Werner Lönnholtz ja A. Andersson lupasivat itse vastata kaikista kustannuksista ja lisälaitteista. Niinpä yhtiökokous Hämeenlinnassa suostui toukokuussa 1908 toisen langan vetoon.

Vuoden 1911 alussa kauppaneuvos A. Gust. Skogster otti kaksoisjohdotuksen uudelleen esille, Nyt siihen liittui myös kaapelointi. Hankkeen valmistelussa oli mukana jo aiemmin kaksilankaistamisen suunnitelmiin liittynyt helsinkiläinen insinööri Johannes Stenberg. Kaapeloinnin oli havaittu parantavan kuuluvaisuutta. Operaationa kaksilankaistaminen oli pitkällistä ja jatkuva kauas 1930-luvulle. 1911 vain 13 liikelaitosta tai yksityistä tilaajaa toivoi uutta järjestelyä. Esimerkiksi vuosina 1901-1902 oli ollut suunnitelmissa vetää ilmakaapeli Myllymäen suuntaan, ja tuolloin pysyttäessä yksilankaisissa yhteyksissä pitäydyttiin vielä vanhassa käytännössä. Vuonna 1911 päätettiin sentään jo aloittaa maakaapeloinnilla, mutta vain vähitellen kustannusten vuoksi.

 

1800-luvun loppua kohti sekä puhelintekniikan kehitys, ettäpuhelinlaitteiden määrä kasvoi. Se luonnollisesti
lisäsi myös puhelinkeskuksen kapasiteetin vaatimuksia. Keskuspöydätkin kuluivat toki käytössä. Jo 1890-
luvun alussa lähes kaikki keskuksen numerot olivat käytössä. Tässä kuvassa Julia Druschhinin keskuspöydän
ääressä vuonna 1895.
Kuva Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmista

 

Lähestyttäessä suurta maailmanpaloa puhelimen merkitys osana sotilaallista puolustusta luonnollisesti lisääntyi. Jo 1877 oli Venäjän meriministeriö rakennuttanut 75 aseman optisen lennättimen verkon Kronstadtista Uuteenkaupunkiin. Kuten olemme jo edellä todenneet alkoivat tuolloin jo maailmalla kiivaat kokeilut nopeasti kehittyvällä puhelintekniikalla, joten jo 1880-luvulla esille nousi optisen viestiverkon korvaaminen puhelimella korjauksia vaativien optisten asemien sijaan. Vuonna 1893 päästiin sopimukseen ensimmäisten optiset asemat korvaavien tarkkailuasemien perustamisesta Suomen valtion kustannuksella. Muutamat asemista sijaitsivat saarilla Venäjän merisotalaitoksen valvonnassa, osa rannikolla tarkan vartioinnin alla. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laadittujen sunnitelmien mukaan tarvitteassa tuli edellä mainitut tarkkailupisteet yhdistävien keskusten lisäksi sotaväen ottaa käyttöönsä tärkeimpien kaupunkien puhelinkeskukset. Siihen joukkoon kuului myös luonnollisesti Hämeenlinna.

Mainittu vuosi 1893 oli Hämeenlinnassa puhelintoiminnan kannalta paikallisestikin merkittävä. Tavastehus Telefonförening eli Telefooniyhdistys oli ajautunut syviin vaikeuksiin ja sen tilalle perustettiin Tavastehus Telefonaktiebolag eli Telefooniosakeyhtiö. Vaivalloisesti alkanut yhdistyksen käytännön toiminta oli kärsinyt esimerkiksi laitteiston huonosta kunnosta, virheellisistä johtojen asennuksista ynnä vaikkapa sellaisestakin, että sanomalehti Hämäläisen (23.3.1892) sanoin ”telefoni Hämeenlinnan ja Helsingin välillä on tätä nykyä sangen kurjalla kannalla. Näyttää siltä, kun jotkut yksityiset henkilöt tai yhtiöt olisivat anastaneet itselleen yksinoikeuden pitää puhetta mainittua lankaa pitkin. Muut, jotka myös suorittavat vuosimaksunsa siitä oikeudesta, eivät pääse langan lähellekään, vaikka tilaavat langan itselleen useita tunteja aikaisemmin. Ja jos heille joskus johto suodaan, niin se jo samassa katkaistaan, ennenkuin he ovat päässeet puhumisen alkuunkaan. Kenessä on syy? Hämeenlinnan vai Helsingin Sentraalissa, mutta ojennusta se kaipaa ja juuri pikaista”.

 

Sangen nopeasti telefooni otettiin mukaan mainoksiin.
Vasemmanpuoleinen juliste kertoo meille:
"Send me one dozen Chadwick's no. 60. spool cotton, mamma says Chadwick's is the best."
Oikealla taasen musikaalijulisteesta saamme tietää, että
"Oh, my Estelle, she is the belle from Harlem way down to the Battery"
Molemmat kuvat Wikimedia Commons; kuva 1/ kuva 2.

 

Ei ollut mikään ihme, että asiakaskunta koki turhautumista, sillä maailmalta kantautui tietoja kehityksestä niin kuin esimerkiksi Suomen teollisuuslehti kirjoitti syyskuun 1892 numerossaan muun muassa näin:

”Telefonian alalla on jälkeen 1887 tehty niin suuria edistyksiä että mikään lisäuutuus tällä alalla tuskin enää herättäisikään ihmetystämme. Graham Bellin telefooni jota aluksi pidettiin vaan pienenä somana leikkikaluna on muutamassa vuodessa tullut kaikkein tärkeimmäksi ja välttämättömimmäksi välityskeinoksi. Kuitenkin yhä hartaasti työskennellään telefoonin täydentämiseksi jotta samalla kun ääni kauniisti kuuluu, sen myös voisi vahvistaa kuulumaan kuinka etäälle tahansa.”

Kun puhelinlaitoksen perinpohjaisen uudistamisen tarve alettiin ymmärtää, katsottiin toiminta osakeyhtiönä ainoaksi mahdollisuudeksi. Senaatti vahvisti maaliskuussa sen yhtiöjärjestyksen. Hidasteeksi tuli tuossa vaiheessa tulkinta verkon hallinnasta. Waden oli jo 10 vuotta aiemmin saanut oikeuden rakentaa puhelinverkon keskuksineen Hämeenlinnaan. Mukana sopassa olivat nyt puhelinyhdistyksen osakkaat, jotka olivat puhelimen lunastaessaan hankkineet oikeuden keskukseen vievään johtoon ja osuuden itse keskuksestakin. Asiaa tutkailtaessa yhdistyksen jäsenet olivat kuitenkin valmiita liittymään uuteen osakeyhtiöön. Kaksi tärkeätä poikkeusta kuitenkin oli ja ne olivat aiemmin yhdistystä perustettaessa voimallisesti toiminut tehtailija Saxelin ja lääninagronomi Bremer.

Epäselvyyttä oli myös kollegioneuvos Wadenin halukkuudesta luovuttaa toimilupansa Tavastehus Telefonaktiebolagille. Ilmeisesti Waden ei ollutkaan moiseen toimiluvan siirtoon halukas, joten uuden yhtiön johtokunta jätti toimilupa-anomuksen saaden myönteisen päätöksen 10. pnä elokuuta 1893.

Uudella yhtiöllä oli melkoinen työsarka edessään kurjaan kuntoon päässeen verkon korjaamisessa. Mainittakoon, että itse rakentamiseen liittyvien hankaluuksien lisäksi navakat tuuletkin vaativat veronsa ylläpidossa. Keskuspöydässä olivat kuulemma kaikki numerot yhtä lukuunottamatta jo varattuina.

Ettei edellä mainituissa käytännön pulmissa olisi ollut tarpeeksi päänvaivaa Hämeenlinna- Helsinki -kaukojohdon siirtyminen samana vuonna Etelä-Suomen Kaupunkienvälisen Telefooniyhtiön omaisuudeksi tiesi omia ongelmiaan. Kyseisen yhtiön johdossa oli kaiken lisäksi samainen Waden, jolla oli maanlaajuisesti kätensä mukana puhelinalalla ja joka ei ollut suhtautunut järin myötämielisesti Hämeenlinnan uuteen Telefoniosakeyhtiöön. Sinänsä Wadenin uusin afääri tarkoitti hämeenlinnalaisillekin teknistä edistysaskelta, mutta kiukun nostattajana oli Hämeenlinnasta Helsinkiin pulitettavan puhelinmaksun nouseminen 25 penniksi. 

 

Nya Pressenistä saatiin 25.6.1894 lukea, että puhelinlakko sietäisi loppua. Kaupunkienvälinen puhelinyhtiö oli ntanut ratkaisuehdotuksensa myöntäen alennuksia.

Seuraavana päivänä Päivälehti kertoi seuraavasti: 

"Telefoonistreikki. Hämeenlinnan raastuwanoikeuden päätöksen mukaan otettiin wiime keskiwiikko-iltana kaupunkien wälisen telefooniosakeyhtiön telefoonijohtotolpat pois kaupunkien katukäytäkäytäwien reunoista, joten mainitulla yhtiöllä nyt ei liene omaa puheluasemaa."

 

Kiista kaukopuheluista ajautui niin kitkeräksi, että hämeenlinnalaiset lakkauttivat kesäkuun alussa 1894 kaikki Helsinkiin menevät kaukopuhelut. Oli koittanut hirmuinen Telefoonistreikki, joka oli kestävä miltei kyseisen kuukauden. Kaupunkienvälinen Telefooniyhtlö antoi tiettyjä myönnytyksiä, vaikka puhelinmaksu jäi edelleen 25 penniin. Kuitenkin jos maksut neljännesvuosittain nousivat 10 markkaan, myönnettiin 20%:n alennus, 15 markasta 30 % alennus, 20 markasta 40% ja 25 markasta 50%.

Hämeenlinnalaisia oli rasittanut myös puhelinjohdon käytön rajoittaminen määrätunteihin päivässä. Samoilla langoilla olivat nimittäin myös tamperelaiset, jotka käyttivät Hämeenlinnaa väliasemanaan. Vuonna 1895 ehdotettiinkin omia vuosimaksujaan niin Iittalalle, Lammille, Tampereelle ja Helsingille kaikkien noiden asemien maksaessa kauttakulkupuheluistaan 1½ penniä puhelulta. Erityistä närkästystä oli todennäköisesti aiheuttanut juuri Tampere, sillä muita taksoja ehdotettaessa tietyllä viiveellä tamperelaisten oli määrä maksaa kyseistä korvausta oitis.

Kaukopuhelujen määrän kasvaessa alkoi nousta polttava tarve uusia johtoja Hämeenlinnan Telefoniyhtiö kääntyi 1898 viimein kaupunkienvälisen yhtiön puoleen anoen tätä vetämään toisen johdon entisen lisäksi Hämeenlinnasta Helsinkiin. Ernesti Suolahden mukaan ei olut tietoa tamperelaisten tahollaan mahdollisesti tekemistä aloitteista, mutta toinen johto Hämeenlinnasta Tampereelle vedettiin 1896 ja samoin Hämeenlinnasta Helsinkiin 1899.

Kaupunkienvälisen puhelinyhtiön Hämeenlinnan keskukselle maksamista korvauksista alettiin riidellä niistäkin, ja sotajalalle hämeenlinnalaisia vastaan nousi jälleen oman yhtiönsä puolesta kukas muukaan kuin Waden. Lopputuloksena vuosimaksuksi määrittyi 200 markkaa, josta ei suotu tingittävän. Samana maksu pysyi vuoteen 1903, jolloin se nousi 1000 markkaan. Juuri ennen maailmansotaa vuonna 1913 päädyttiin maksu vielä kaksinkertaistamaan, jonka lisäksi kaupunkienvälinen yhtiö maksoi vielä 300 markkaa jokaisesta Hämeenlinnan keskukseen liittämästään uudesta kaksoisjohdosta ja 125 duplex-johdosta. Kuitenkin jo 1915 oli taas kädenvääntö uudesta sopimuksesta (4500 mk heinäkuuhun 1918, siitä vuoden 1921 alkuun 5500 mk).

Tuossa vaiheessa alkoi tappelu uudesta hämeenlinnalaisten maksamasta puhelutaksasta kaupunkienvälisen yhtiön tahtoessa nostaa sen 25 pennistä 30 penniin. Jälleen asiasta sopimaan saapui Waden. Tällä kertaa ei kuitenkaan lähdetty pitkällisten rettelöitten tielle, vaan 5 pennin korotus hyväksyttiin. Hämeenlinnalaisia taatusti lämmitti Wadenin toteamus, että kaupunkienvälisiä yhteyksiä välittivät maassa parhaiten Turun ja Hämeenlinnan keskukset.

1900-luvun alussa tapahtui kehitystä niin verkossa kuin laitteistossa. Sivuutamme ne kuitenkin tällä kertaa päästäksemme lopulta kohti Hämeenlinnan puhelinolojen alkuvuosikymmenten suorastaan räjähtävää loppukohtausta.

Kehitys oli ensimmäisissä liki muutamassa vuosikymmenessä puheenvälittämisen tekniikan osalta ottanut melkoisia kehitysaskelia. Yhtiön johto alkoi vuonna 1917 tutkia mahdollisuutta korvata yhä epäkäytännöllisemmiksi käyneet toimitilat uusilla. Jo vuonna 1893 oli aikanaan siirrytty leipuri Kronholmin yläkerrasta Lönnholtzin kivitaloon, mutta nekin tilat olivat siis jo käyneet ahtaiksi. Seuraavaksi toimipaikaksi kaavailtiin insinööri Ingmannintaloa Hallituskadun varrella. Sen etuna oli tontin rakentamaton osa, jonne keskusasema olisi voitu rakentaa. Talonomistaja korotti kuitenkin viime hetkellä kauppasummaa, joten hanke kariutui viime metreillä. Koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, muuttohanke tuolloin kariutui.

 

Maamme puhelinlaitteet oli karkeasti jaettavissa kahteen leiriin. Daniel Wadén kumppaneineen käytti Bell-
laitteita, jollainen on nähtävill muun muassa Hämeenlinnan Palanderin talossa. Wadenin tärkein kilpailija
Frans Ferdinand Nordfors puolestaan kuului Ericssonin leiriin toimiessaan etenkin läntisen Suomen ja
Tampereen puhelinolojen järjestelijänä. Kuvassa oikealla näemme Ericsson-tyyppisen seinäpuhelimen
kuvattuna Australiassa, Museum of the Riverina (Wikimedia Comons).

 

Seuraavan talven yhteiskunnallinen käymistila kosketteli kouriintuntuvasti puhelinkeskustakin. Valtaapitävät pyrkivät tarkoin valvomaan välitettäviä puheluja. Tammikuussa 1918 punakaarti valtasi puhelinkeskuksen.

Sitten huhtikuun 30. päivänä 1918 Hämeen Sanomat kirjoittaa edellisen perjantain tapahtumista muun muassa seuraavasti otsikolla Tunnelma ainoa laatuaan:

” - - - Kaupunki aiwan tyhjillään. Roistokratian edustajat owat joutuneet lähtöön ihan äkillisesti. Ankara pamaus aiwan lähellä. Yhä uusia. Rautatie-aseman tienoo alkaa palaa. Pian on itse asemakin ilmiliekeissä, hehkuen kilpaa lenseän kevät-ehtoopäiwän auringonhohteen kanssa. Owatko punakaartilaiset räjähdyttelemässä taloja - hehän owat niitä miinoitelleet – wai walkoistenko tykit tekewät työtänsä? Tutisuttawa räjähdys järäyttää kaupungin perustuksia, ja sen paikka ilmenee, kun nähdään puhelinkeskusaseman kohdalta sawun nousewan. Ja jo wiuhuu shrapneleja ilmassa kaupungin yli asematielle, Hattelmalan harjulta päin. Pihaamme putoaa kuuma pomminsiru. No, wapauttajatkin siis joka tapauksessa owat lähellä...”

 Jo 1920-luvullekin asti tultaessa puhelintoiminta oli ehtinyt kulkea melkoisin harppauksin ja muovata kaupunkinäkymiä niin kuin voimme huomata alla olevasta  Bell telephone magazinessa vuonna 1922 julkaistusta valokuvasta. Katujen ylitse vedetyt johdot hallitsivat ilmatilaa.

 

 

On sanottu, että tuolloin sisällisodan jälkeen Hämeenlinnan kaupungin puhelinlaitos oli nostettava jalkeilleen kolmannen kerran. Varhaisvaiheitten tarkastelun luontevaksi päätepisteeksi sopii asettaa joulukuun 1. 1924, jolloin kaupunkienvälisen yhtiön aikakausi alkoi kääntyä loppuunsa valtion astuessa toimijaksi. Ilman riitoja valtiokaan ei päässyt aloittamana toimintaansa, mutta Hämeenlinnan puhelinyhtiön kaltaiset toimijat eivät uskaltaneet yhtä rajusti vastustella valtiota kuin aiempaa yksityisten toimijoiden yhtiötä. Uusi aika oli väistämättä koittamassa puhelinlinjoillekin.

* * *

 LÄHTEET.:

 

Ernesti Suolahti. Hämeenlinnan puhelilaitos 1883-1933

Moisala. Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977

Kataja. Kotikylästä maailmankylälle

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Lehto. Yhtä soittoa sata vuotta. Hämeen Puhelin Oy 1883 - 1983

Aikakauden sanoma- ja aikakauslehdet mainittuina kuvien ja tekstin yhteydessä.