Esittelyssä Hämeenlinnan VPK:n talo vuonna 1899

 

Nyt kurkistamme menneisyyteen Brandluren – Palotorvi -julkaisun avulla. Sen ensimmäisen vuosikerran kuudes numero oli vuotta aiemmin esitellyt Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnan 25-vuotiusjuhlan tapahtumia ja vuotta myöhemmin, tarkemmin sanoen huhtikuun 1899 numerossa palataan Hämeelinnaan esitellen hämeenlinnalaisten kuutisen vuotta sitten valmistunutta uutta paloasemaa, joka on korvannut Tähtipuiston länsilaidassa sijaitsevan vanhan Ruiskuaseman. Palataanpa siis vuoteen 1899.

 

Brandluren - Palotorvi -lehti kirjoitti huhtikuussa 1899 edellisenä vuonna 25-vuotisjuhliaan viettäneen 
Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnankuutisen vuotta aiemmin valmistuneesta uudesta talosta.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Palotorvi aloittaa tekstinsä jakamalla selkeästi ruusunsa ja risunsa:

”V. P. K:n talo Hämeenlinnassa rakennettiin vuosina 1892—1893 etelä osalla kaupungin raatihuonetonttia, etusivu Rautatorille päin. Alakerros on tiilistä holvatulla katolla ja yläkerros puusta. Kalustohuoneen samoinkuin voimistelusalin lattia on sementistä betonipohjalla. Kalustohuoneella on kolme suurta ulospäin aukeavaa kaksoisovea, sisäpuolelta suljettavat irtonaisella puutelkillä. Talven aikana seisovat ruiskus rulla-alustalla oviin päin, mitkä kaipaavat kynnyksiä. Voimistelusalia ei ole voitu käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, koska tämän korkeus muun muassa ei ole täyttä 5 metriä. Juhlasaliin, joka on avara ja korkea kaltevalia katolla, voidaan itäisen seinän päähän| sijoittaa siirrettävä näyttämö, joka on helposti kokoonsaatava ja irroitettava. Salia voi myöskin käyttää konserttia varten. Ilmanvaihtoa varten löytyy salin katossa kaksi luukkua. Talossa on korkea ja avara vinti. Harjoitushuone puuttuu. Kustannukset talosta, lukuunottamatta ulkopuolista laudoitusta, nousivat päälle (30,000 markkaa, josta yli 10,000 markkaa meni perustan paalutukseen, kivijalkaan ja sokkeliin.”

Kokonaisuutena julkaisu kuitenkin toteaa talon vastaavan tarkoitustaan, etenkin kalustohuoneensa puolesta. Puutteena tosin todetaan sijainti jyrkän mäen alla. Aikanaan eri yhteyksissä on tullutkin esiin vetohevosten joutuminen melkoiselle rasitukselle heti alkumatkalla kiiruhdettaessa ylämäkeä palopaikalle. Kauppaa on kuulemma alun perin hierottu keskemmältä kaupunkia ja korkeammalta paikalta, mutta sellaista tontia ei ole saatu. On päädytty kuitenkin kaikista pyrkimyksistä huolimatta raatihuoneen tontin etelälaitaan. Mainitun tontin ovat tarjonneet aikanaan kaupunginvaltuutetut kunnan käytettäväksi. Tässä yhteydessä mainitaan kunnan oman rakennusrahaston jääneen 8300 markan vaiheille, jolloin lahjoitusvaroina oli saatu vielä 32630 markkaa sekä kuoletuslainana kaupunginkassasta 20000 markkaa. Mainittakoon, että rahamuseon laskurin mukaan 20000 vuoden 1892 markkaa vastaisi 101609,91 euroa 2025.

 

Myöhemmistä järjestelyistä todetaan:

  

”...Kunta, joka ei voinut velasta tehdä usempia kuin kaksi lyhennysmaksua, anoi senjälkeen, että jäljellä oleva osa tästä Smk 18,000 esiin tuoduista syistä poistettaisiin tili-kirjoista. Tämän johdosta päättivät kaupunginvaltuutetut kirjoittaa velka kuitiksi ja ottaa talo haltuunsa, myöntämällä kuitenkin kunnalle oikeus vastaiseksi vuokratta tässä käyttää tarpeen vaatimia huoneistoja.”

 

Hämeenlinnan VPK:n vuosina 1892-1893 rakennettu Rantatorin varrella 1800-luvulla.
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Vuonna 1899 eletään yhä aikaa, jolloin kaupunkimme paloturva on paloasetusten määräämien palotoimikunnan, vuodesta 1878 yleisen palosammutuskunnan sekä 1873 perustetun vapaaehtoisen palokunnan vastuulla. Palomestari J. J. Jägerroosin kutsusta maaliskuun 30. päivänä 1873 Raatihuoneella on pidetty kokous, jossa eräiden muiden kaupunkien esimerkin perusteella perustettiin vapaaehtoinen palosammutuskunta. Sen jäsenmäärä nousi pian sataan ja sittemmin yli 200. Palokalusto on saatu kaupungilta. Vakituisen palokunnan perustamista joudutaan odottamaan vuoteen 1911.

Luonnollisesti palovalvonnan tärkeys on havaittu jo huomattavasti aiemmin. Viimeistään vuoden 1831 vähintään 2/3 kaupungista tuhonnut suuri tulipalo on varmasti toiminut suurena herätyksenä. Jo ennen vapaaehtoisen palosammutuskunnan virallista perustamista on toimintaa ohjannut kaupungille vahvistettu vuoden 1865 paloasetus, jonka mukaan on asetettu erityinen palotoimikunta, johon kuuluu pormestari sekä jäseninä kuvernöörin, paloapuyhtiön ja raastuvankokouksen valitsemat edustajat. Vuonna 1873 kunnallislaki on aiheuttanut joitain uudelleen järjestelyjä unohtamatta vuoden 1878 paloasetusta.

Edellä mainittujen asetusten koukeroiden selvittely ei ole tämän kirjoituksen tavoitteena, joten todettakoon vain, että paloasetus velvoitti talonomistajat varustautumaan tikapuilla, kahdella palosangolla, palokoukulla sekä vesitynnyrillä. Aina vuoteen 1911 eli vakituisen palokunnan perustamiseen asti kaupungilla olivat kiertävät palovartijat. Yleisen palosammutuskunnan voi sanoa olleen koko kaupungin asia, mikä ilmenee tarkasteltaessa esimerkiksi ruiskumestarien ja miehistön nimilistoja. Ruiskumestareista on mainittu mm. kauppiaat A. Gust. Skogster, J. K. Fredriksson, tehtailija J. F. Alanko, maisteri W, Schmausser. Miehistöä oli ruiskua kohti noin 60 koostuen monenmoisesta väestä eri yhteiskuntaluokista. Koskimies luettelee esimerkiksi ruiskun nro 4 miehistöstä Kyösti Larssonin (Larin-Kyösti), tohtori Manner, arkkitehti H. Helin ja maisteri Gunnar Palander (myöh. professori Suolahti).

Huolimatta yleisestä osallistumisesta palotoimeen ja sen rinnastamisesta asevelvollisuuteen Koskimies toteaa vapaaehtoisen palokunnan olleen kaupungille paremmaksi turvaksi kuin yleinen palosammutuskunta. VPK:n jäsenet olivatkin vapautettuja pakollisesta [palovalvonta] palveluksesta. Jäsenyyden VPK:ssa katsotaan aikanaan merkiksi kaupungissa saavutetusta merkittävästä asemasta. Tämä ”porvariskaarti” ottaa univormuineen vastaan arvovieraat ja saattaa jäsenensä hautaan. Henkisiä harrastuksia ei sovi unohtaa. Vapaapalokuntalaisilla oli oma kirjastonsa, orkesterinsa, näytelmä- ja voimisteluseuransa. Ilmoitukset V.P.K:n iltamista ja muista huvitilaisuuksista toistuvat vanhojen sanmalehtien sivuilla muistumina kuluneista ajoista.

Mainittakoon esimerkkinä sivistystoiminnasta VPK:n vuonna 1878 perustettu Hämeenlinnan VPK:n soittokunta. Toimintaansa soittokunnassa syksystä 1892 muistelee Akseli Salokannel muistelmateoksessaan Vanhaa Hämeenlinnaa. Torvet oli ostettu Hämeenlinnan tarkka-ampujapataljoonan jäämistöstä. Soittokunnan puuhamiehillä olikin taustaa mainitusta pataljoonasta. Soittoharjoituksia Salokannel tosin kertoo pidetyn kahdesti viikossa Gaddin talossa ja VPK:n hallussa olleen lyseon tilava rukoussali ja kaksi pienempää huonetta. Salokanteleen tekstistä jää tosin mietityttämään, koskeeko harjoittelupaikkojen aika ja paikat ennen uutta taloa vai myös sen valmistuttua.

Palotorven vuonna 1899 julkaisemasta VPK:n talon pohjapiirroksesta ilmenee selvästi toiminnan moninaisuus aikana, jolloin kaupunkilaisten yhteinen kanssakäyminen ei säätyerojen vuoksi ollut itsestään selvää.

VPK:n talon pohjapiirroksen numeroitujen huoneiden selitykset. 
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

 

Hämeenlinnan VPK:n talon pohjapiirros vuonna 1899. 
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

  

 * * *

Lähteet:

Brandluren- Palotorvi. N:o 4 H;gissä 30 p:nä 1899

Akseli Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Y.S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

 

Höyryhevolla Hämeenlinnaan

 ”Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen - samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko maanosamme oli tehnyt pari kolme vuosikymentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja, yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin täsmällisyyteen...”

"Rautatien kulku Helsingin ja Hämeenlinnan wälillä alkoi tänä aamuna kello 8. Tämä päiwä on sentähden erittäin
merkillinen, tärkeä ja aina muistettawa päiwä Suomen ajantiedossa. Miten muut pienemmät ja muutkin ajan 
merkit, tämä Suomen ensimäinen rautatie todistaa uuden paremman ja ounelli- semman ajan tuloa sekä 
wa!mistaa sille soweliampaa tilaa. Eli toisin sanottu, tämä rautatie on tämän uuden ajan tuottamia, 
uuteen elämään heränneen Suomen kansan toimittamia. Luottamuksella tulevaisuuteensa toiwoo Suomen 
kansa tästä kansallis-toimesta paljon onnea ja menestystä."
Suomen Julkisia Sanomia 17.3.1862

Alun virkkeet kirjoitti Topelius vuonna 1880 historiallisten novelliensa kokoelmaan Vinterqvällar eli Talvi-iltain tarinoita kuuluneessa tarinassaan hovineitinä kuningatar Fredrika Dorotea Vilhelminan palveluksessa 1700-luvun lopussa toimineesta Mirabeau tädistä, jonka sijoitti tarinassaan asumaan vanhoilla päivillään kertojan sisarpuolena ”kauniilla maatilalla, Muistossa, joka oli Hämeessä Pälkäneen pitäjässä viiden peninkulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen”.

Alussa Topelius kuvasi sitä muutosta, joka seutukunnalla ja koko maassa tapahtui kiskojen tullessa Helsingistä Hämeenlinnaan. Totta, että jo asettuminen jokseenkin yhtenäiseen aikaa ja aikatauluihin kuului suuriin muutoksiin, asemankellosta oli tuleva oma käsitteensä. Silti mikään äkkinäinen hyppäys rautatien tulo ei suinkaan maassamme ollut, vaan päättäjät Helsingissä ja Pietarissa asiaa hartaasti vatvoivat jo vuosikymmeniä.Kyseessä oli laaja, ratkaisuaan odottanut kysymys tavarankuljetuksesta, joka oli ratkaistava vastaisen kehityksen edellytyksenä. Sen palasina oli kiistely sekä vesiteistä että rautatielinjoista.

 

A1-veturi Pohja Hämeenlinnan rautatieasemalla 1865. Vanhin Suomen rautateitä esittävä valokuva.
Valokuva: wikimedia commons.

Jo 1840-luvulla Suomi alkoi vaurastua. Kuljetusongelmia korostivat muun muassa ennätykselliset viljasadot. Erityinen tie- ja vesikulkulaitoksen johtokunta asetetettiin 19 maaliskuuta 1849 etsimään ratkaisua ongelmaan. Tiedossa oli hyvin Euroopassa tapahtunut kehitys eikä kiskoliikennekään suinkaan maailmalla ollut mikään tavaton uutuus. Jo ainakin 1500-luvulla todennäköisesti kaivoksissa käytettiin puisia kiskoja ihmis- ja hevosvoimalla. Aluksi voimanlähteenä käytettiinkin hevosia. Uranuurtajia höyryvoiman käytössä olivat George ja Robert Stephenson olivat avanneet jo 27.9. 1825 pioneeriradan Stocktonista Darlingtoniin. Suomessa ensimmäiset kaavailut rautateistä olisivat olleet hevosvetoisia. Eversti Claes Alfred Stjernwall ehdotti sekä kiskojen että vesiteiden yhdistämistä.

Olen aiemmin eri yhteydessä lukenut liki 20 eri vaihtoehdosta, joita oli 1700-luvulla esillä Hämeenlinnan uudeksi paikaksi sitä siirrettäessä linnan kupeelta. Yksi niistä oli muistaakseni niinkin eksoottinen kuin Turkhauta lähellä Ryttylää, Janakkalan ja Hausjärven rajamailla. Stjernwallin ehdotuksessa tavaraliikenne etelästä olisi hoidettu hevosvetoisilla kiskovaunuilla Turkhautaan, jonka joen lastauspaikalta järvialueen yksityinen yritteliäisyys olisi toimittanut rahdin vesitse eteenpäin. Tämä liikenne-ehdotus asettaa varhaisemman kaupunkisuúnnitelman loogisempaan valoon kuin äkkiseltään huomaisi.

Eversti ei ollut ainoana liikkeellä, sillä usein jää huomiotta, että maaliskuun 7 pnä 1853 kokoontui Hämeenlinnassa maitraatti, jonka erityiseen istuntoon olivat kokoontuneet kaikki ns. silmäätekevät. Kokoontumisen aiheena ei ollut mikään sen vähäisempi kuin Janakkalan, Vanajan ja Hausjärven tilanomistajien yksityinen hanke rautatieyhtiön perustamisesta ja radan rakentamisesta Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Vt. kenraalikuvernööri Rokassovski kuitenkin aikaili asian esittämisessä senaatille. Aiemmin oli jo noussut esille kenraalikuvernööri Mensikovin kirjelmä vuodelta 1849, jossa pohjustettiin hevosrautatietä Turkhaudasta Helsinkiin. Yksityinen ratahanke jäi kyseisen selvityksen jalkoihin ja myöhempi toteutus jäi sittemmin muun muassa puolustuksellisista syistä valtiovallalle.

 

  Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, vapaaherra Lars
   Gabriel von Haartman, kuvattu 1857-1859.
   Valokuva: Finna

Ei ollut sitä paitsi täysin selvää, että rata ensiksi rakennettaisiin sisämaahan eikä Pietarista Viipuriin. Vapaaherra von Kothenin kyseinen ehdotus ei kuitenkaan edennyt. ”Hänen hirmuisuutensa”, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli Suomen suuriruhtinaskunnan ”pääministeri” sekä samanaikaisesti senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö 1841–1858 Lars Gabriel von Haartman toivoi myös yhteyttä Pietariin. Itäinen sota ja puolustustarpeet kaatoivat tuossa vaiheessa Pietarin radan. 1857 päädyttiin erinäisten vaiheiden jälkeen radan rakentamiseen Helsingistä Hämeenlinnaan, mistä kenraalikuvernööri Berg aikailematta ilmoitti jakavansa suunnitelman senaatille; rakennustöiden kerrotaan alkaneen jo kesällä 1857 viiteen eri ratajaksoon eli piiriin jaettuna. Jo tuossa vaiheessa alkoivat myös suunnitelmat radan jatkamisesta Tampereelle.

Ratahankkeella oli luonnollisesti vastustajansa, joista huomattavimpia lienee ollut senaattori Furuhjelm, jonka mukaan pääkaupungin ruokahuollon tehostaminen ja kyytivelvollisuuden keventäminen eivät käyneet perusteluiksi tällaiselle investoinnille. Hän piti maata liian kehittymättömänä rautateitä varten. Tavara- ja matkustajaliikenteen laskelmat olivat hänen mukaansa liioiteltuja. Rautateiden sijaan oli edistettävä maan laajojen soiden ja rämeiden ojittamista ja kuivaamista hallan torjumiseksi. Rautateitä parempana vaihtoehtona Furuhjelm piti Päijänteen ja muiden suurten vesistöjen yhdistämistä mereen. Häntä kannattivat senaattorit Hisinger, Federley ja Cronstedt.

Jalkaväenkenraali, kreivi, kenraalikuver-
nööri Fredrik Wilhelm Rembert Berg,
valokuvattu 1860-luvun alussa
valokuva: Finna

Kenraalikuvernööri Berg puolusti näkemyksiään rautatien hyödyllisyydestä maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden lisäksi strategisilla syillä. Lopulta ratahanke voitti äänestyksen. Merkillepantavaa oli, että keisarin 20.2./4.3.1857 vahvistamassa käskykirjeessä Helsingistä Hämeenlinnaan rakennettava rautatie oli alun alkaenkin pengerrettävä kahdelle kiskoparille, vaikka toistaiseksi asennettaisiin vain yksi. Tähän merkittävään yksityiskohtaan työvoimakustannusten, työvoimapulan yms ohella palattiin myöhemmin kauhisteltaessa hankkeen kohonneita kustannuksia, joista vastasi määräyksen mukaan Suomi. Vertailukohtana ollut ruotsalainen rata oli ainoastaan yhtä kiskoparia varten.

Tässä en ole luettellut kaikkia prosessissa vaikuttaneita henkilöitä. Sen tiimoilta esittäytyivät varmaankin liki kaikki aikakauden merkittävät henkilöt; esimerkiksi Snellman vertasi rautatien kustannuksia Saimaan kanavaan ja kannatti ensin mainittua, koska hänen mukaansa neljän peninkulman kanava oli tullut maksamaan kolme miljoonaa ruplaa kymmenen peninkulman radan Helsingistä Hämeenlinnaan maksaessa puolitoista miljoonaa sisältäen lisäksi veturit, vaunut ynnä muut.

Alussa lainattu Topelius puolestaan riiteli Viborg-lehden päätoimittajan K. J. Qvistin kanssa rata- ja kanavointihankkeista siten, että Qvist ajoi Saimaan kanavan jälkeen lisää vesirakennusta peläten ratahankkeiden tärvelevän ja estävän uusia kanavointitöitä. Lisksi Qvist katsoi rautatien ohjaavan tulevaa väestökehutystä antaen pääkauåungille tarpeettoman suuren kehityssysäyksen muuhun maahan nähden. Kanava puolestaan kehittäisi Viipuria.

Tämän enempää tässä yhteydessä ei ole syytä avata rautatien taustoja, vaan palataanpa alkuvuoteen 1862. Suomeen jo lokakuussa 1860 tuotu veturi tosin oli jo ajanut radalla elokuussa 1861. Höyryvaunujen kerrottiin porhaltavan jo syyskuussa 1861 Töölönlahden yli, mutta ensimmäinen juna höyrysi Hämeenlinnana 31. tammikuuta 1862 mukanaan arvovaltainen matkustajajoukko, joka oli aloittanut matkansa Helsingistä aamukuudelta matkaten vaunuissaan halki lumisateen. Hyvinkäällä seisahduttiin aamupalalle asemaravintolassa. Skoolaus ja shampanjapullojen pauke jatkui sittemmin Hämeenlinnassa. Maammelaulu kajahteli ja juhlapuheita pidettiin.

Nainen Hämeenlinnasta oli sanoittanut juhlallisuuksien yhteydessä lausutun runon, jonka loppusäe iskostui osanottajien mieleen:

”För frihet, ljus och framtidshopp. Den stängda port slå opp.”

  Hämeenlinnan vanha, vuonna 1918 tuhoutunut rautatieasema.
  Valokuva: wikimedia commons.

Kun kutsuvieraat olivat saaneet kokea höyryhevon, koitti rahvaan aika vihdoin 17. maaliskuuta 1862. Alun innostus tosin ei kestänyt kauan, sillä sanomalehdissä alettiin pian valitella huonosti suunniteltua aikataulua ynnä muutakin. Tässä yhteydessä voinemme antaa taas puheenvuoron Zacharias Topeliuksen Mirabeau tädin kertojalle:

”Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin miljoonien muiden , jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäki nähneet maisemien ja metsien ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. - - - Kummallinen kulku, vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma, pimeys ja ikkunanulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä, yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme jääneistä , sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät hyljännyt – kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti - - -”

Tätä tekstiä voivat Juhani Ahonsa lukeneet verrata teoksen Rautatie kuvaukseen, jonka Aho laati nelisen vuotta Topeliuksen jälkeen.

”Yhä kiihtyi kulku, metsöt, ja maat vilisi silmissä, kun ikkunasta katsasti...välistä se viheltää hiukasi, että selkäpiitä karmi...ja siloin tällöin paiskasi valkean savun ikkunan eteen...”

Juhani Aho laati Rautatien ensimmäisen käsikirjoituksen 1884, mutta rataosuus Kajaaniin valmistui vasta 1902. Hämeenlinnan-Tampereen ja Toijalan-Turun radat valmistuivat 1876, Tampere-Vaasa rakennettiin 1879-1883, joten voimme arvailla, miltä rataosilta kirjailija vaikutelmansa oli ammentanut sijoittaakseen Lapinlahdelle.

 

 Alussa ihmiset valittivat muun  muassa huonosta tiedottamisesta ja varsinkin siitä,
että käytettiin yksinomaan ruotsia. Selityksenä on joskus käytetty valmistelujen
kiirettä. Joka tapauksessa kevään ja kesän aikana rautatieyhtiö alkoi säännöllisesti
ilmoitella muun muassa aikatauluista.
Kuvassa ilmoitus sanomalehti Hämäläisessä 20.6.1862.

  

Hämeenlinnalaisittain ei ehkä niin mairittelevastikaan, mutta ilmeisen kuvaavasti Topeliuksen tarinassa saavutaan Hämeenlinnaan.

”Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen, valoisaan huoneeseen , jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät heti kotiutumaan.

-   Onpa täällä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen turkin yltään, - Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän odotellessamm ehevosia? 

-   Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.

-   Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika hyvältä.

-   Ruokaa on kaupungissa.

-   Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...

-    Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se hänestä tuntuikin.

-   Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.

Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet Sortavalassa.

-   Sen kyllä ymmärrän – sanoi isä – että olemme asemalla, mutta totta kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.

-     On, ravintola on kaupungissa.

-     Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?

-     Virstan päässä.

-   Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö täällä siis ole ravintolaa matkustajille?

-    Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.

-    No mikä tässä sitten on?

-    Asemapäällikön asunto.

-    Antakaa anteeksi. ”

Sanomalehti Hämäläinen kertoi 15.8.1862 rautatien edellisen
heinäkuun tulonmuodostuksesta. Summat ovat ruplina ja 
kopeekkoina.

Tässä kuvataan tilannetta saavuttaessa Hämeenlinnaan rautatien alkuaikoina, jolloin asema oli varsin etäällä pienen keskustan itäpuolella. Mainittakoon kuitenkin, että olivathan asemarakennukset Helsingissä, Tikkurilassa ja Hämeenlinnassa sentään rakennettu kivestä, vaikka alun perin kaikki asemarakennukset oli ollut määrä tehdä puusta. Itse asiassa radan valmistuttua kohonneita kustannuksia kauhisteltaessa Hämeenlinna erottui Helsingistä, jossa oli jouduttu vaativiin ja kalliisiin kallioleikkauksiin ja pengerrystöihin. Oli tosin Hämeenlinnankin ympäristössä ollut suoalueita Kontilassa ja Turengissa sekä rämeitä Harvialassa ja Kautolassa, mutta niiden kustannukset olivat silti olleet pienempiä kuin Helsingissä.

 

Tässä osa Suomen yleiskarttaa 1866-1873, Sektion af Karta öfver Finland, jossa näkyy ratalinjan kulku.
Tässä kartassa näkyy jo vuonna 1876 valmistunut rata Tampereelle. Kutsivieraita tosin oli ilmeisesti
ajellut Tampereelle jo edellisen vuoden lopulla.
Kuva: Vanhakartta.fi

Emme kuitenkaan nyt jätä Topeliuksen Mirabeau tädin sukulaisia neuvottomiksi Hämeenlinnan asemapäällikön asunnon kynnykselle, vaan seuraamme heitä rautatieaseman eteen.

”Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.

-   Huutakaa tänne ajuri!

-   Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.

-   Tottahan Hämeenlinnassa lienee enmmän kuin neljä ajuria.

-   On, välistä niitä on kuusi.

-    No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?

-    Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.

Me lähdimme jalkaisin astua tallustamaan lokaista tietä ja saavuimme kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.

-  Olkaa hyvä, antakaa meille huone! 

-   Ei ole yhtään tyhjänä. 

-  Mitä? Eikö yhtään? 

-  Salista lähtee kohta eräs herra. 

-  Olkoon menneeksi sali sitten.”

On siis vastoinkäymisiä matkalaisilla Hämeenlinnassa. Ravintolassa he tapaavat junamatkalla kohtaamansa herrasmiehen, joka suosittelee tutustumaan esimerkiksi kaupungin linnaan. Vaunujen tilaamisessa matkanteon jatkamiseksi on omat hankaluutensa. Aikaa kuluu seuratessa tapahtumia kadulla ja tarkastellessa salin sisustusta. Päivällinen sentään tulee.

Iltahämärissä matkalaiset saavat tyytyä vaunujen sijaan epämääräisiin kyytirattaisiin. Juomarahojana odottava palveluspoika hämmästelee, ettei herrasväellä ole omia vaunuja, koska kuulemma kaikilla matkustavaisilla on omat vaununsa. Koska perheen äiti kieltäytyy nousemasta arveluttaville rattaille, ravintolan isäntä suostuu viimein vuokraamaan vanhat vaunut. Niinpä matka kohti Pälkänettä alkaa melkoisilla vaununrämillä vastamäkeä puiston syrjää. Siitä mieleeni tulee varsin nykyinen Tampereentie Kaupunginpuiston reunalla. Maininta mäestä on sikälikin osuva, että muistelisin joskus selanneeni pöytäkirjoja, joissa käsiteltiin mainitulla maantiellä ilmeisesti nk, Pikku-Parkin kohdalla olleiden mäkien loiventamista. Ne lienevät aikanaan jonkin verran jyrkempiä olleet.

Jätämme siis Topeliuksen matkaan laittamat ihmiset jatkamaan taivaltaan. Vuosi 1862 oli keskeisenä etappina uuden ajan koittaessa yhdessä elinkeinivapauden (1879) kanssa kaupunkiimme. Sinänsä käsityöläisten määrä kaikkinensa nousi hetkellisesti ennen vuosien 1866-68 nälkävuosia, mutta toisaalta kokonaisia ammatteja katosi tai muuttui toisenlaisiksi. Kaupungista katosivat vähitellen esimerkiksi hattumaakarit, vaunumaakarit, valurit, tynnyrinntekijät, värjärit ja hanskamaakarit. Suutareista tuli joko kenkäkauppiaita tai pelkän korjaustyöntekijöitä ja kellosepän työt muuttuivat samantapaisesti. Kuparisepät muuuttuivat läkki- ja peltisepäntöihin. Sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Kirjansidonta liittyi kirjapainotyöhön.

Vaikkei rahvas sitä kenties heti maaliskuussa 1862 täysin kokenut, aika oli muuttamassa Hämeenlinnaakin peruuttamattomasti. Hyvin pian koitti pienen kaupungin kulttuurielämässäkin varsinainen kulta-aika, jolon kiskot toivat esiintyviä taiteilijoita Helsingistä siten, että samanakin ehtoona saattoi joskus olla peräti kaksi konsertti. Unohtaa ei sovi, että muihinkin tilaisuuksiin, kuten esim. ensimmäisiin virallisiin valtion raveihinkin aikanaan järjestettiin erikoisjuna tuomaan väkeä Helsingistä niin kuin Joenhiisi on taannoin kirjoittanut.

 

Sangen pian helsinkiläiset oppivat matkaamaan viettämään vapaa-aikaansa Hämeenlinnaan.
Kaupungin kulttuurielämä koki piristyksen. Tässä sanomalehti Hämäläinen kertoo jo 20.
päivänä kesäkuuta 1862 50 helsinkiläisen saapuneen edellisenä sunnuntaina kaupunkiin
huvittelemaan.

* * *

 

Lähteet ja luettavaa:

Juhani Aho. Rautatie

Esa Kahila.Hömeenlinnan käsityön historiaa

Oiva Turpeinen. Höyryllä Hämeeseen. Rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan

Z. Topelius. Talvi-iltain tarinoita 1. Mirabeau täti

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia

 

  

 

Kukko-Lindberg, puuseppämestari

Kirjoituksessaan Esivanhempien muisto 1600-1900 (Sukututkija nro 3-5 1921) säveltäjä Armas Launis kirjoittaa mielenkiintoisesti Korppoossa 15.5.1830 syntyneestä ja Helsingissä 19.6.1915 kuolleesta isästään.

   Kukko-Lindberg eli Adolf Johansson Lindberg.
   Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta
   Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija
   nro 3-5 1921.

”Jo varhain heräsi hänessä halu puuveistostyöhön. Kahdentoistavuotiaana joutui hänen käsiinsä joku sorvaamalla valmistettu esine. Tämän nähtyään tahtoi poika valmistaa samallaisen ja näin johtui hän ominpäin laittamaan itselleen sorvin, johon hän teki sekä puu- että rautaosat itse. Tätä voinee jo pitää melkoisena saavutuksena kaksitoistavuotiaalta. Vähitellen muodostui Östergrannaksen vajarakennukseen kokonainen puusepänverstas. Mielellään olisi poika halunnut saada oikeata ammattiopetusta kaupungissa, mutta siihen eivät vanhemmat vielä suostuneet. Mutta kerran pääsi hän isänsä laivassa Turkuun. Täällä etsi hän puusepänliikkeen, johon meni sisälle katselemaan, miten ammattimies työskenteli. »Mitä sinä siinä töllistelet », sanoi sorvin ääressä puuhaileva mestari ja loi epäsuopean katseen vieraaseen maalaispoikaan. »Katselen vaan, miten muut sorvaa», sanoi poika, ja kun hän sitten sai tilaisuuden mestarin hämmästykseksi näyttää taitoaan, tehtiin sopimus, että poika tulisi mestarin luo puusepänoppiin. Niin jätti Adolf kotinsa.”

 

Ja edelleen:

”Opin käytyänsä sai isäni työnjohtajan toimen eräässä turkulaisessa liikkeessä. Näihin aikoihin suunnitteli hän useiden kehoituksesta antautua kuvanveistoa opiskelemaan. Puusepän opissa ollessaan oli hänessä näet ilmennyt huomattavia taipumuksia koristeveistoon,johon tarvittavat mallit hän myös itse suunnitteli.”

Adolfin nuorempi veli Gustaf oli tuolloin mennyt kultasepän oppiin Pietariin. Sinne myös hänkin aikoi omine suunnitelmineen siirtyä. Uudenvuoden iltana tai yönä v. 1856 Adolf kuitenkin näki näyn isävainajastaan, joka antoi hänelle joitain talon papereita. Silloin hän koki ajan koittaneen lähteä matkaan.

”Hän nousi laivaan matkustaakseen Pietariin, mutta kun laiva matkalla poikkesi Helsinkiin, muuttui täällä taas suunnitelma. Muudan tuttava tuli laivaan ja sai matkamiehen jäämään pääkaupunkiin. Mutta täälläkään ei isäni olo tullut pitkäaikaiseksi. Hän sai sen merkillisen mielenjuohteen, että hänen oli mentävä Hämeenlinnaan. Ajatus siirtyä tänne hänelle vieraskieliseen ja aivan outoon kaupunkiin oli siksi mahdoton, että hän koetti vapautua tuosta päähänpistosta. Mutta turhaan. Hän tuli lopulta niin levottomaksi, että, niin terve ja voimissaan kuin olikin, tuskin voi kolmeen päivään syödä ja nukkua. Hänen täytyi mennä, ja niin saapui hän tähän Hämeen kuolleena syntyneeseen ja kaikkia kehitysmahdollisuuksia vailla olevaan kaupunkiin.”

Myöhemmin vanhoilla päivillään puuseppämestari tosin totesi itselleen käyneen varsin hyvin tuon ihmeellisen sattumuksen kautta. Saavuttuaan tähän itselleen outoon kaupunkiin Adolf Johansson Lindberg vuokrasi Kasarmikadun numerosta 140 Kimnaasikadun kulmasta Armas Launiksen rakennuspahaseksi kutsuman verstaan ruotsinkieliseltä satulamaakarinleski Evastina Ingbergiltä. Siinä oli aiemmin pitänyt verstasta seppämestari Nyberg. Sinne siis tuli puusepänverstas ja asuinhuoneita uudelle tulokkaalle. 

 

Lindbergin talo nykyisten Kasarmikadun ja Lukiokaduin risteyksessä on säilynyt näihin päiviin
ja tunnistettavissa hyvin päätyovestaan.
Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta    Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija nro 3-5 1921.
.

   Adolf Lindbergin valmistama mahonkilipasto
   Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsi-
   työn historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Tontti oli tuohon aikaan pensasaidalla jaettuna, ja aidan toisella puolella käyskentelivät satulamaakarivainaan tyttäret. Kuinka ollakaan, Adolf sai tuuman kohottautua asemassaan naimalla joko lesken tai jonkun tyttäristä. Kuultuaan erästä tyttäristä kutsuttavan Karoliinaksi hän päätti naida tämän. Valinta näytti kuulemma erityisesti miellyttävän leskeä, joten asiassa edettiin. Virallinen kosinta sovittiin toiseksi joulupäiväksi. Tuolloin vain sattui niin, että kosiomiehellä oli muuta puuhaa ja hän unohti (!) tuon tärkeän toimituksen. Vaan Karoliinapa ei asiaa ollut unohtanut, joten mestarille lähettiin sana ja tämä kutsuttiin saapumaan uudenvuodenpäivänä, mikä tapahtuikin.

 

Paikalla odotti puoli tusinaa ikäneitoa, joista Adolfin oli pääteltävä, kuka Karoliina olikaan. Armas Launis ei tiedä kertoa, kuinka isänsä asian ratkaisi, mutta Karoliina osoittautui tyttäristä vanhimmaksi, toistakymmentä vuotta miestänsä iäkkäämmäksi.

Albert Edelfeltin isä, lääninarkkitehti K. A. Edelfelt piirsi pian Kimnaasikadun kulmaan kaksi uutta puutaloa. Edellä mainittu Karoliina ei kuitenkaan ollut tulevan säveltäjän äiti, sillä hän kuoli jo kesällä 1872. Seuraavana keväänä leski Adolf nai uuden vaimon, 24-vuotiaan sipoolaisen Maria Lovisa Silfverin, joka tämäkin kuoli seuraavan vuoden alussa. Jo saman vuoden lopussa Adolf otti kolmannen vaimon, 19-vuotiaan Amanda Gustava Emanuelintyttären Sääksmäeltä, josta sitten tuli Armas Launiksen äiti.

Sukuselvityksessään Launis toteaa omituisena seikkana tai sattumuksena, että samana yönä kun Adolfin toinen vaimo Maria Lovisa kuoli mainittu Amanda Gustava näki unta, että tämä oli kuollut ja saattojoukko vei vainajan hautuumaalle. Mainittuna aikana Amanda Gustava ei edes tiennyt näöltä rouva Lindbergiä tai tiennyt tämän sairaudesta.

Hämeenlinnan käsityön historiaa käsittelevässä tekstissään maisteri Kahila hiukan epävarmasti toteaa tahi olettaa Adolf Lindbergiä kutsutun Kukko-Lindbergiksi. Asiasta Armas Launis antaa oman selvityksensä seuraavasti:

”Jo Turussa opissa ollessaan oli isäni ottanut itselleen sukunimen Lindberg, toisten veljesten ottaessa nimen Erlund, joka nimi lienee ollut jo jollakin heidän sedällään. Tämä nimenvalinta, joka ei todistanut juuri hyvää makua, rankaisi pian itsensä. Löytyi näet muitakin tällä nimellä onnellistettuja, yksin Hämeenlinnan pienessä kaupungissa oli niitä toista kymmentä. Eroitukseksi toisistaan sai kukin oman enemmän tai vähemmän ihmeellisen kutsuntanimensä. Isälläni oli 1860-luvulla talossaan äkäinen kukko, oikea riiviö laatuisekseen, jonka sanotaan vieläpä hätyytelleen ohikulkevia lapsia, ja pian lahjoitti tämä oivallinen otus isännälleen nimen Kukko-Limperi, eroitukseksi toisesta samannimisestä puuseppämestarista, Ameriikkaan-Limperistä. Toisia Limperejä lajiteltiin ammattinsa y. m. mukaan, niin syntyivät nimet Ajuri-Limperi, Sutari-Limperi, Posti-Limperi, Autio-Limperi, Ranta-Limperi ja Porvari-Limperi.”

Kukin liikanimi antaa omaa osviittaansa sekä kantajansa luonteenlaadusta että ammatista.

Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsiyön historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Armas Launis toteaa koruttomasti väkijuomien käytön estäneen isäänsä toteuttamasta kaikkia lahjojaan ja aiheuttaneen myös taloudellisia haittoja. Ankara kuumetauti oli 50 ikävuoden tienoilla tuonut mukanaan kuulon heikentäneen jälkitaudin. Armas muistelee itse pienestä pitäen keskustelleensa isänsä kanssa kirjoittamalla. Aluksi kielenä oli suomi, mutta se vaihtui ruotsiksi puuseppämestarin kielitaidon heiketessä yhdessä kuulon kanssa. Viimeiset vuodet kuurona ja lähes sokeana ollut Adolf Lindberg oli vuoteenomana muutettuaan perheineen Helsinkiin 1893 kuollen kesällä 1915.

Me hämeenlinnalaiset voimme muistella häntä vaikkapa astellessamme vielä nykyäänkin Lukiokadun ja kasarmikadun kulmassa sijaitsevien puutalojen ohitse. Niistä toisen seinässä on hänen poikansa Armas Launiksen muistolaatta.

 

* * *

Lähteet:

Armas Launis. Esivanhempien muisto 1600-1900 – Sukututkija nro 3-5 1921

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921628?page=1

https://www.geni.com/people/Adolf-Lindberg/6000000028409235898

 

 

 

 

 

Kerinpuut ja hiukan muutakin nikkarointia

Olen jo hyvän aikaa tahtonut kirjoittaa Hämeenlinnan käsityöläisistä. Nyt heistä jonkin verran luettuani olen havahtunut huomaamaan, kuinka moninaista se on ollut ja lukuisia ammattinimikkeitä aikojen kuluessa kujiemme kulkijat ovatkaan mukanaan kuljettaneet. Sinänsä moinen ei ole mitenkään tavatonta, koska itse kaupungin tehtävä on alun perin ollut toimia torina ja torin sellaisten hyödykkeitten vaihdantapaikkana, joita ei agraariyhteiskunnassa ole kyetty tai sallittu itse tuottaa. Siinä yhteydessä kuvaan on astunut myös valtiovalta eli kruunu ottamaan osansa liikevaihdosta, mikä on luonut kaupunkien aseman hallintokeskuksina. Näinpä kaupunkien historiaa on itse asiassa mahdotonta tarkastella tutustumatta käsityöläisten elämään ja toimintaan.

Puuseppämestari työssään höyläpenkinsä ääressä 1890-luvun lopussa.
Kuva: Finna..

Kaupunkimme ensimmäinen vuosisata varsinkaan ei ollut vielä varsinainen menestystarina. Vielä 1660-1670 – luvuilla ammatinharjoittajia kerrotaan olleen 11-12. Useimmissa tapauksissa kunkin ammatin harjoittamisesta vastasi vain yksi mestari. Heidän työskentelyään ei voinut verrata isompien kaupunkien käsityöläisiin. Oppipoikia heillä ei ole sanottu olleen. Torikauppa oli lähinnä Turusta ja Helsingistä saapuneiden myyjien käsissä. Oman kaupungin ammattilaisten osaksi jäi pääasiassa paikkaamis- ja korjaamistyöt. Niinpä tuohon aikana tarvittiin etenkin suutareita ja räätäleitä. Tässä tekstissä jätän vielä käsittelemättä kultasepän, pistoolisepän, lasimestarin, pyöräntekijän ja satulamaakarin alkaen etsiä, milloin tapaamme nikkareita, puuseppiä.

Luonnollisesti tarkkaa rajaa ei ole eri ammattien kohdalla alussa tehtävissä, koska Hämeenlinnan porvarit olivat ennemmin maanviljelijöitä ja kuin kaupunkilaisammattien harjoittajia. Siitäkin syytä lienee, että aikanaan kuhunkin kaupunkitonttiin kuului erottamattomasti sekä pelto- että niittypalsta, joita ei saanut myynnillä erottaa itse tontista. Mainittakoon tässä, että vaikka itse vanha kaupunkialue varsinkin ennen kaupungin siirtoa 1700-luvulla oli perin rajattu sijoittuen nykyisen Kaupunginpuiston ja linnan väliselle kaistaleelle, esimerkiksi Sairionranta Vanajan toisella puolella kuului alusta asti kaupungin alueeseen. Vuonna 1742 lukkoseppä Abraham Nyman sai porvarioikeudet puuseppänä, mikä osoittaa, etteivät ammattirajat suinkaan olleet aian tiukkoja. Vuonna 1755 räätäli Mårten Wredfors osasi maistraatin saaman tiedon mukaan myös puusepäntöitä. Väljähköön tulkintaan vaikutti ilmeisesti se, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan nikkaria.

Joudumme rientämään Ison vihan ajan tälle puolelle kaupungin jouduttua tuona miehitysaikana miltei tuhon omaksi joutuen vaikeasti toipumaan. Viimeistään vuonna 1753 paikkakunnalla on 16 käsityöläistä, joiden joukossa yksi puuseppä. Ilmeisesti eniten oli suutareita ja kankureita. Käsityöläisten suurin määrä vanhassa kaupungissa saavutettiin 1771 eli 31. Useimmat tulijat olivat ammentaneet oppinsa Turussa anoen maistraatilta lupaa ammatin harjoittamiseen. Entisten mestarien lausunnoilla oli ratkaiseva merkitys. He eivät suinkaan aina puoltaneet tulokkaiden asettumista kaupunkiin.

Erotuksena kaupunkimme ensimmäisiin vuosikymmeniin mestareilla alkoi olla 1700-luvulla oppipoikia ja kisällejä. Esimerkiksi 1760 kisällejä oli 11 – kaikki suutareilla ja kankureilla. Maaseudulta oli saatu oppipoikia, joita kirjoilla oli tuolloinn 20. Toinen merkittävä muutos oli ammattikuntien muodoataminen vuoden 1720 ammattijärjestyksen mukaan, mikä merkitsi sitä, että kolmen saman ammatinharjoittajan ollessa kaupungissa tuli heidän muodostaa oma ammattikuntansa. Lukumäärältään vähäisempien tuli kuulua lähimmän kaupungin ammattikuntaan. Tämän ammattikuntajärjestyksen selvittäminen kuuluisi tarkemmin oman juttunsa piiriin, joten kiiruhtakaamme kohti puuseppiä.

Puutöiden kannalta yksi merkittävä tapahtuma oli huhtikuun 17 p:nä 1817, jolloin keisarillinen julistuskirja antoi sorvareille oikeuden asettua maaseudulle. Samassa yhteydessä toki säädettiin vastaavasti myös buldaanikutomoista [buldaani- eli purjekangaskutomo]. Samankaltaisia oikeuksia annettiin 1824 muillekin ammattiryhmille eli puu- ja satulasepille, hattumaakareille, savenvalajille pyöräntekijöille, säämiskänvalmistajille, kellosepille ja maalareille.

Omalla tavallaan huomattava ajankohta nikkareiden kannalta toki myös oli Hämeenlinnan palo vuonna 1831. Tällöin heidän tuotteistaan luonnollisesti oli puutetta, koska 2/3 kaupungista oli palanut. Heidän tuotteitaan oli haalittava eri puolilta maata. Vuonna 1830 nikkareita oli 3 mestaria ja viisi oppipoikaa, 1835 viisi mestaria, viisi kisälliä ja 13 oppilasta. Jonkinlainen huippukausi oli 1860-luvulla, jolloin 1865 mainitaan kaupungissa olleen mestareita 6, kisällejä 12 ja oppilaita 13. Nikkareiden ammattiryhmälle oli ilmeisesti yleistä käyttää sangen paljon kisällejä ja oppilaita.

Varsinainen ammattipakko kumottiin vasta 1860-luvulla. Kyseinen säädös aikanaan tarkoitti, että vain johonkin ammattikuntaan kuuluva käsityöläinen sai harjoittaa kyseiseen alaan kuuluvaa ammattia. Käytännössä ammattikunnista irtaantuminen kesti hyvän aikaa. Hämeenlinnassa niiden loistohetkiä olivat 1830-50 -luvut. Samaan aikaan kun pyrittiin eroon vanhanmallisesta ammattikuntalaitoksesta alkoi korostua peruskoulutuksen järjestämisen tarve koulujen muodossa. Hämeenlinnassakin porvarit muodostivat sunnuntaikoulun, jonka alkamista pyydettiin saada siirtää vuoteen 1861.

    Puuseppämestari Lindströn. Hämeenlinnan
    Käsityöläisyhdistyksen valtuuston jäsen
    Kuva: Hämeenlinnan käsityöläiset ja
    käsityöläis- ja tehtailijayhdistys/
    Hämeenlinnan käsityöläis- ja
    tehtailijayhdistyksen toimihenkilöt
    1868-1928/ Hämeenlinnan Lydia

Hämeenlinnan kaikkien käsityöläisten kannalta merkittävä tapaus oli Käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen synty vuonna 1868, jollaiset olivat suoraa seurausta samana vuonna säädetystä elinkeinolaista, joka astui voimaan 1.5. 1868 korvaten ammattikunnat laajemmilla yhdistyksillä. Käsityöläisten tehtailijain yhdistyksen valtuutettujen joukosta löydämme myös puuseppä Matti Aleniuksen.

Hämeenlinnan kannalta 1860-luvun alun mullistus oli rautatien tulo vuonna 1862. Joitakin ammatteja katosi ja joitakin yhdistyi muihin tai muutti muotoaan. Koneellistuminen astui kuvaan. Muun muassa sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Verstaansa käsityöläismestarista oli mahdollista tulla yritystään johtava liikemies. Joissakin tapauksissa ammattijohtajan yhteys itse johtamansa käsityöyrityksen ammattitaitoon katkesi.

Esa Kahilan mukaan Hämeenlinnan nikkareiden tuotannosta tiedetään varsin vähän. Ammattitaitonsa ja jälkipolville jääneiden todistuskappaleiden kannalta erilaiset mestarinäytteinä valmistetuit esineet ovat merkittävä kurkistus tuohon käsityöalan aikaan. Vaatekaapin teki mestarinäytteenään Henric Lindbom v. 1796 leppäpuusta. Tavallisin raaka-aine oli toki koivu unohtamatta silti ulkomaisiakaan puulajeja. Nikkarimestari Lindberg kuulemma ilmoitti vuonna 1862 myyvänsä kaksi mahonkilipastoa.

 

Huonekalutehtailija Fagerström.
Kuva kuten ed.

1800-luvulla yleinen kehitys ja asumisratkaisut suosivat huonekaluvalmistusta, sillä uudella ajalla ensin säätyläisten keskuudessa ja sitten alemmankin kansan piirissä yleistynyt irtainten huonekalujen käyttö vaikutti vähitellen niiden muotoihin ja koristeluun. On sanottu, että vasta 1800-luvulla muotiin tuli säätyläiskodeissa kalusteiden ryhmittely keskilattialle. Mestarinäytteissä viriteltyä taitoa saammekin ihailla eri kotimuseoissa esitellyissä esineissä.

Tällä ilmeisesti Kukko-Lindbergiksikin kutsutulla oli tuon ajan neljästä puusepästä suurin liike. Hänen lisäkseen toimivat muun muassa puusepänliikkeissään F. Fagerström ja F. Lindstedt. Näistä Fagerström oli ammatiltaan oikeastaan verhoilija ja verstastaan kutsuttiin tehtaaksi hänen ottaessaan vastaan myös verhoilijantöitä. Mainittakoon hänen erikoisuutenaan erilaisten, etenkin rautatiematkoille sopivien matkalaukkujen myynti. Koska rautatie oli valmistunut vasta edellisenä vuonna, hän oli oitis seurannut aikaansa!

Elinkeinovapauden luotua uudet olot vuosisadan lopun huoneitten sisustuksessa itsenäisesti ammattiaan harjoittaneet sorvarit eli hanamaakarit ottivat osansa työtilaisuuksista. He eivät suinkaan ollet pelkkiä puusorvareita kyeten valmistamaan monenmoisia pikkuesineitä myös luusta tai sarvesta tms.

F. Fagerström mainosti 13. helmikuuta 1863 Hämäläisessä valmiita
huonekaluja, ottavansa tilauksia uusista ja tarjosi myös verhoilu-
palveluja.

 

 

Puuseppämestarien tuotevalikoima oli aikanaan sangen laaja. J. L. Hambom
tarjosi 29.4.1864 Hämäläisessä muun muassa valmiita metsästäjänhattuja,
sateenvarjoja korjauspalveluineen. Joidenkin kollegoidensa tapaan hän
valmisti myös piippuja ulkomailta hankituin erikoisosin.

  Johan Ludvig Hambomin mestarinäyteenä
  valmistamat kerinpuut ovat olleet näh-
  tävillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon
  Palanderin talossa.

Johan Ludvig Hambom anoi vuonna 1859 porvarioikeuksia selittäen olevansa kykenevä valmistamaan mestarinäytteekseen vaikkapa täydellisen luisen shakkipelin tai jotain vielä hienompaa. Tobias Lindstedtin mestarinäytteenä oli 1836 kerinpuut. Eric Lagerman valmisti v,.. 1841 rukin. Hambom oli jo kisällintyökseen tehnyt rukin. Hambomin yllämainittu mestarinäyte-esitys ei miellyttänyt kahta muuta sorvaria, joten he ehdottivat näytteeksi hyvin kiillotetun ja petsatun kaksoisrukin sekä täydellisen puisen shakkipelin. Lopulta Hambom valmisti mestarinäytteenään rukin ja kerinpuut. Viimeksi mainitut Hambomin kerinpuut ovat olleet esillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon Palanderin talossa. Siinä on luuta käytetty pienissä nupeissa.

Puuseppämestari Johan Ludvig Hambomin tyttärestä hatuntekijä Linda Hambomista Joenhiisi on kirjoittanut aiemmin tekstissä Koleraa ja muotihattuja.

Rukin tärkeydestä sorvarin tuotannossa kertoivat heidän kyltteinään yleisesti käyttämät rukinpyörät. 1800-luvun tultaessa kuitenkin rukkien suhteen työtä oli enemmän vanhojen korjaamisessa kuin uusien työstämisessä. Tärkeänä tuotteena olivat piiput, jollaisilla Kahilan mukaan kerrotaan Henrik Helinin hankkineen talon hinnan. Hän hankki tarveaineita vuosittain Pietarista, kuten safiaanin ja sorvattavat sarvet. Hienompien piipujen helat tulivat kultasepiltä.

Järvelin-niminen sorvari perusti 1869 sorvarin- ja leikkikalutehtaan.

K. L. Helander seuraavana vuonna alkoi tehtaassaan valmistaa sateenvarjoja ja keppejä. Myös Hambom ja Henrik Helin sateenvarjoja valmistivat. Teräs tuotiin Pietarista ja varsi sorvattiin viimeistellen kiillottaen.

Varsin moninaista käsityöläisyys ja jossain vaiheessa pienteollisuudeksikin kutsuttu toiminta on kaupungissamme ollut selvittyään alkuvuosikymmenen kituliaisuudesta vaihdellen osin jyrkästikin eri ajanjaksoina ollen suoraan riippuvainen ympäristönsä olosuhteista. Näistä menneisyyden hämärään vaipuneista puurtajista riittänee kirjoittamista vastaisuudessakin.

 

* * *

 Lähteet:

 

K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan käsityöläiset ja Hämeenlinnan Käsityöläis- ja tehtailijayhdistys.

Esa Kahila. Hämeenlinnan käsityön historiaa

Timo Niiranen. Miten ennen asuttiin

 

 

 

 

Hilja Haahti ja Hämeenlinna

 

Katsoessani rakkaita vanhoja valokuvia Hämeenlinnasta 1800–luvun lopusta ja seuraavan alusta pohdin usein, keitä ovatkaan ihmiset kaduilla ja kujilla. Millaisen elämän he ovatkaan viettäneet ja mitä kohtalo on heille varannut? Eräskin panoraamakuva postikortissa esittää Tampereen suunnasta höyryävää junaa, jonka taustalla levittäytyy jäinen Vanaja sekä vastarannalla miltei taloton joen länsiranta. Näkymää katselee yksinäinen nainen joko sattumalta tai kuvaa varten lavastettuna. Toisessa kuvassa astelee väkeä yksin tai pareittain Raastuvankatua. Kuvan vasemmassa laidassa tunnistan muista korkeamman rakennuksen rakennelman, jollaisia aikoinaan löysi puhelinkeskusten katoilta.

 

Hilja Haahti - kuva:Wikimedia Commons

Mutta ne ihmiset. Niin, taannoin törmäsin aivan toisenlaisen, toistaiseksi vasta aihioksi jääneen kirjoitustyön valmistelun yhteydessä kirjailijaan nimeltä Hilja Haahti. Oikeammin kyseessä oli hänen äitinsä Theodolinda Hahnsson, Hämeenlinnassa vuosina 1871-92 asunut ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija, jonka sanotaan julkaiseen tuolloin pääosan tuotannostaan miehensä Johan Adrian Hahnssonin ollessa opettajana. Theodolinda toimi Hämeenlinnassa muun muassa ruotsinkielisessä lähetysompeluseurassa ja Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran johtokunnassa. Hilja Haahden nimen olen tosin jo lapsuudessani varmasti tavannut isoäitini hengellissävytteisten kirjojen selkämyksistä tuntematta tuolloin vielä mielenkiintoa. Vahvasti uskonnollinen kirjallisuus ei tuolloin vedonnut mieleen.

Vaan törmäsin Hahnsson-sukuun siis odottamatonta kautta, vaikkei se tarkemmin ajatellen niin tavaton sattuma ollutkaan. Toimihan aiemmin Vaasassa ja Kokkolassa opettanut Johan Adrian Hahnsson kuolemaansa, vuoteen 1888 asti Hämeenlinnassa, ja Hilja syntyi täällä 1874.

Etsin käsiini Hilja Haahden lapsuuden ja nuoruuden muistelmat kiinnostuneena, millaiselle matkalle ne veisivät vanhaan, kadonneeseen Hämeenlinnaan. Sain tosin aluksi käsiini nuoruuden muistelmat, joissa liikuttiin jo Helsingissä ja Keski-Euroopassa. Aivan lapsuuden tarinat olivat vielä eri teoksessa, joka esitteli aika perustellisesti myös sukutarinaa ennen päätymistä Hämeen sydämeen. Lopulta kuitenkin päästiin vuoteen 1871, jolloin hänen isänsä siirtyi Kokkolasta Hämeenlinnan ruotsinkielisen yläalkeiskoulun suomenkielen kollegaksi.

Hilja ei siis ollut vielä siinä vaiheessa syntynytkään, mutta perheessä oli jo poika Hannu, josta tuli aikanaan pappi. Hannu oli syntynyt jo kuutisen vuotta ennen muuttoa eli vuonna 1865, joten ikäeroa lapsilla jo oli. Perheeseen kuului myös Hannun kaitsijaksi pyydetty Maijastiina Antintytär Kiikan Kontin talosta, joka oli aikanaan hoitanut jo Hiljan äitiä. Tuossa vaiheessa perhe asui osoitteessa, johon myöhemmin rakennetun kauppahallirakennuksen seinässä on muistokyltti merkkinä Hilja Haahden synnyinkodin paikasta. Kirjassaan Kaukaisten aikojen takaa Haahti esittelee meille paikan:

”Perhe asui Hämeenlinnan laitapuolella vaskiseppä Alanderin talossa, jonka numero on Kasarminkatu 1, Palokunnankadun kulmassa. Verstasrakennus sijaitsi portista vasemmalle tilavan ikävän pihan perällä, missä kaikenlaiset suuret ja pienet, uudet ja korjattavat kojeet tekivät sen lapselle vaaran paikaksi. Oikealla portista oli kaksi pääportaikkoa, joihin myös keittiön sivuporras liittyi. Rakennuksen vieressä oli vähäinen aidattu puutarha portteinensa. Puutarhaa lähinnä olevia portaita noustiin Hahnssonin perheen asuntoon.”

Näin olemme sukeltaneet tarinaan. Pian saammekin todeta Maijastiinan toistuvasti joutuvan vahtimaan, mitä Hannu-poika keksii tutkiessaan Alanderin pihan koneita tai kadotessa piha-aidan aukosta kadulle. Varsinainen silmäterä tulee silti olemaan syyskuun 11. päivänä 1874 syntyvä Hilja, joka aluksi vajavaisella lapsen sanavarastollaan varsin pian nimeää hoitajansa uudestaan Nannaksi, joka tämä sitten kuolemaansa asti tulee olemaankin.

Seuraavaksi siirrytään tässä yhteydessä tarkemmin määrittelemättämänä ajankohtana Alanderin talosta tullinhoitaja Holmströmin taloon nykyisten Hallitus- ja Rauhankadun kulmaan (silloin Residenssi- ja Rauhankatu), missä Hahnssonien asuttavaksi tulee piharakennus, jonka ikkunat antavat Rauhankadulle. Väki on juuri aloittanut muuttotavaroiden sijoittamisen uuteen huusholliin. Avoimesta ikkunasta kantautuu posetiivin soittoa. Ihmetyksen aihe ei suinkaan ole pihalla musiikkikonetta vääntävä miekkonen, vaan tämän olkapäällä nököttävä marakatti. Hilja suostuttelee äitinsä päästämään hänet lähemmäksi tutkimaan moista. Nanna tarkkailee tilannetta ikkunasta käytyään ensin itsekin pihalla. Roposenkin he saavat mukaansa annettavaksi posetiivarille. Niin siinä sitten kuitenkin käy, että apinaa tyttö ei uskalla lähestyä. Rahantulokin soittopeliä veivaavalle tyssää vähiin, joten mies kerää tavaransa ja siirtyy toiselle pihalle. Siinä Hilja sitten seisoo hetken kaksin toisen, hieman isomman tytön kanssa ennen kuin tämä saa päähänsä houkutella uuden naapurinsa toiselle pihalle, jonne posetiivari on kantanut tavaransa. Niin talonmies Kustaassonnin Iitu houkuttelee Hiljan mukaansa heti muuttopäivänä, ja hämminki on valmis.

Aina kolmannelle pihalle asti kadonnutta tyttöä Nanna sitten lopulta saa hakea. Toista kertaa Hilja ei sitten karkaakaan, vaikka syksyllä markkinain edellä Juhanssonin pihalle ilmestyy karuselli. Sitä katsomaan ja ihmettelemään lähtevät sitten lopulta Hiljan kera Nannan avuksi otettu nuorempi palvelija ja naapurin lehtorin Santra.

1950-luvun puolivälissä Hilja Haahti kuvailee sekä lapsuutensa että 1950-luvun Hämeenlinnaa. Aikanaan rautatieasemakin oli varsin syrjässä itse kaupunkialueesta, jonka itäisenä rajana oli kuin luonnostaan Vanajaveden ylittävä ”pitkä silta”, vaikka kaupungin aluetta jo tuolloin oli hiukan idempänäkin, etenkin Lääninsairaala heti itärannalla ja sitä vastapäätä kruunun makasiinit eli nykyinen taidemuseo. Siinä itäisellä rannalla oli myös Pinella-kahvila ja puisto. Haahden ”oikeaksi kaupungiksi” kuvailema keskusta-alue rajoittui lännessä ”kuivaan siltaan” nykyisen Kauppakeskus Goodmanin kohdalla, missä pengersilta ylitti suoperäisen, joskin kesäisin vedettömän alueen. 

 

Kuivasilta ja Myllymäki 1880-luvulla. Vasemmassa yläkulmassa häämöttää ilmeisesti Akseli Salokanteleen
isän mylläri Johan Sirénin tuulimylly.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Hämeenlinnan Lydia

Haahden lapsuudessa kuivan sillan tuolla puolen ei ollut asutusta ennen sotaväen kasarmeja ja Myllymäkeä. Merkille pantavaa, että hän kertoo Myllykalliolla olleen kaikkiaan kolme tuulimyllyä. Vanhoista valokuvista olen nähnyt ainoastaan yhden. Haahti muistaa mainita ikätoverinsa Akseli Salokanteleen perheen omistaneen niistä yhden. Salokanteleen sisar Hilda oli jonkin aikaa Hiljan luokkatoverinakin, mutteivät he ilmeisesti lähemmin tutustuneet tämän oltua kuulemma hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Hilja ei edes saanut tuolloin tietää tämän asuinpaikkaa.

Hilja tunsi sen sijaan hyvin toisen myllymäkeläisen eli Betty Ahlgrenin, joka vietti kesälomilla jopa viikkokaupalla maalla Hiljan seurana. Kuitenkaan hän ei käynyt Bettynkään kotona Myllymäessä, vaan vasta tämän perustaessa sisarensa kanssa kangaskaupan keskikaupungille. Tuossa yhteydessä konkretisoitui Myllymäen huono maine asuinalueena, jossa asusteli kunniallisiksi tiedettyjen käsityöläisten ja ammatti-ihmisten lisäksi perin huonomaineistakin väkeä.

Huolimatta kaupunginosan maineesta Hilja toteaa, että jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen kulkemaan alueen ohitse usein hautausmaalle hän ei siellä mitään erityistä nähnyt ja arvelee sitä jännittävämmäksi Punaportin kylää, jossa asui vähävaraisempaa väkeä ja venäläisten sotilaiden perheitä. Eipä tainnut senkään maine olla ainakaan parempi kuin Myllymäen, muttei sielläkään päiväsaikaan mitään erikoisempaa sattunut. 

 

Punaportin ja Poltinahoin alueen rakennuskantaa katsottuna Myllymäen suunnasta. Tällaisen maiseman
halki Hilja Haahti sai kulkea äitinsä kanssa vuonna 1888 kuolleen isänsä Johan Adrian Hahnsson haudalle
Ahveniston hautausmaalle. Kankaantaan ja siihen kuuluneen Punaportin alueen kohtalosta Vanajan kunta
kunta ja Hämeenlinna väänsivät pitkään kättä, koska kaupunki ei tahtonut ottaa niskoilleen alueen
vähävarausta ja epämääräiseksi katsottua väkeä. Niinpä Punaportti liitettiin Hämeenlinnaan vasta
vuonna 1948.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat

Ahveniston järveen hukuttautuneen upseerin tapauksen Hilja muistaa vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Se kuulemma järkytti kaupunkia. Itselleni tulee mieleen erään musiikinopettajan itsemurha rautatiesillalta [Riemun ja surun paikka], josta kirjoitin taannoin. Vesistöt kaupungin ympärillä ovat olleet toistuvasti murhenäytelmien näyttämöinä.

1950-luvulla Hilja kiertää linja-autolla entistä kotikaupunkiaan ohittaen Poltinahon ja nähden Kaurialan ”entisille kaalimaille” kohonneet oppilaitokset ja kerrostalot. Tässä yhteydessä hän huomauttaa hiukan yllättäin, ettei kirjoittaessaan romaanin Kaurialan kartanosta tietänyt sen nimistä paikkakuntaa olevankaan. Olen hiukan aprikoinut, kuinka tuohon toteamukseen olisi oikein suhtauduttava. Ainakin Kaurialan kylä jo taannoin oli Niementaustan naapurina vanhoja seutukunnan kyliä. Eikö siitä jossain vaiheessa puhuttu? Olivathan sen kolmen talon asukkaat aikanaan joutuneet siirtymään pois Saaristen latokartanon tieltä ja kylän maat liitetyiksi mainittun latokartanon maihin.

Matka jatkuu Ojoisten kartanon suuntaan. Hiljan Ensio-poika ja eräs kaupungin papeista on mukana kiertomatkalla ja kertovat sinne kohonneen karjalaisevakkojen kylän. He ohittavat Rinkelimäen ja Pullerinmäen. Niiden pohjoispuolella levittäytyy vielä tuohon aikaan omankin lapsuuteni Tiiriön suo- ja peltoaukea, joka maisemana on nykyään aivan tyystin toisenlainen. Määränpäänä on Visakankaan vastavalmistunut rukoushuone.

Itse Ojoinen on monellakin tapaa Hiljalle tuttu. Sen on ollut hänen lapsuudessaan kruunun virkatalo, jossa tuolloin on asunut ja viljellyt Normaalilyseon rehtori ja sittemmin Klassillisen lyseon rehtori Blomstedt, joka on hänen kummisetänsä, joten Hahnssonit on kutsuttu sinne useasti. Hiljan muistellessa 1950-luvulla tuota aikaa kyseessä on jo vankilan alue virkailijoineen ja maatilan töitä tekevine naisvankeineen.

Ojoisten kupeella ovat Hilja Haahden lapsuuden tärkeät paikat Hämeen linna ja Kaupunginpuisto. Hänen lapsuudessaan linnan luokse pääsee muun muassa suoraan nk. linnatietä, joka on leveä pengermä, jota reunustaa molemmin puolin vesi. Siellä [Pohjoisesta] Niittykadusta linnan suuntaan kaupungin laajentumista estelee kostea, suoperäinen maasto, jonka vuoksi lähitalojen kellarit ovat kevättulvien armoilla. Hilja kuvailee reittiä viehättävän erikoiseksi tulvan pengermän yli nostaman veden vuoksi aseteltuine lankku- ja lautakäytävineen. Jotkut tosin joskus ajavat vaunuilla vedessäkin kastellen jalankulkijat roiskeillaan. 

 

Tässä 1920-luvulla otetussa kuvassa näkyy selvästi Hiljankin muisytelema pengertie hänelle aikanaan niin
tärkeään linnaan. Alueen tulvat vaikuttivat merkittävästi elämään vielä 1960-luvulle asti.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia

Jos pääsisimme tuohon aikaan 1800-luvun lopulla astelemaan noille pitkospuille saattaisimme Hiljan kertoman mukaan törmätä myös lyseon opettaja, maisteri Otto Colliniin kuljettamassa oppilaitaan luontoretkellä. Mainittu Collin oli Hiljan mukaan aikanaan huonomaineinen vanhapoika, jonka maineelle ei ainakaan ole ollut hyväksi, että noilla retkillä on kerätty sammakoita, joita mainittu maisteri Hiljan väittämän mukaan on kerrottu opettavan tappamaan, paistamaan ja syömään. Hiljan Hannu-veli ei kuulemma ole sentään syönyt, mutta jopa Janne Sibelius on ilmeisesti kotonaan vetänyt sammakoita laukustaan säikäyttäen äitinsä ja siskonsa melkoisesti. Näin jälkipolvien on mahdotonta todentaa tarinoita, mutta joutuipa Collin aikanaan eroamaan virastaan, joten pikkukaupunkia hämmentävä originelli hän joka tapauksessa on ollut eivätkä Eino Leino tai Larin-Kyöstikään ole maisteria unohtaneet muistelmissaan mainita.

Itse linnaan Hilja Haahti pääsee tutustumaan täytettyään 16 vuotta. Eräillä perhekutsuilla hän päätyy istumaan vanginvartija neiti Kockströmin viereen. Niin hän saa tilaisuuden kysellä vartijan työstä. Neiti Kockström tarjoutuu jopa ottamaan Hiljan mukaan kiertokäynnille. Moinen tilaisuus jännittää nuorta tyttöä niin kovin, ettei uni tule seuraavana yönä odoteltaessa tarvittavaa erikoislupaa.

Kaupunginpuisto puolestaan on kouluajan rakkain retkeilykohde. Koulutytöt poimivat puiston rinteiltä sinivuokkoja, puista pihlajanmarjoja, istuvat nurmella ja haaveilevat huvimajoissa. Tätä lukiessamme voimme siis liittää puiston käytävillä kuljeksiviin menneisyyden varjoihin Hilja Haahden lapsuutensa leikkitovereineen. Jo tätä ennen olen sinne sijoittanut kaupunginmuseon perustajan lehtori Th Böökin, joka säännöllisesti käyskentelee Parkissa ystävänsä lääninagronomi Bremerin kanssa jopa niin uskollisesti, että kaupungin aikanaan Bremeriltä saaman testamenttilahjoituksen mukaan sinne pitäisii pystyttää näkötorni. Mainitun hankkeen estävät muun muassa kaksi maailmansotaa seurauksineen.

Vanajan toisella puolella häämöttää tietenkin Karlbergin kartano, myöhempi Aulanko. Siellä kohoaa vielä komea, sittemmin palanut päärakennus. Pidemmät retket sinne tehdään veneillä tarmokkaimpien soutaessa. Aulangon maastossa tytöt harjoittavat myös liikunnallisia ulkoleikkejä voimistelunopettajansa Fanny Stenrothin johdolla.

Kiertomatkan jälkeen on aika muistella vielä hetki Hahnssonien asuinpaikkoja eli jo mainittua Alanderin taloa ja Holmströmin taloa, joista jälkimmäisen piha-aidan ja rakennuksen väliin jääneitä vaahteroita Hilja muistelee vielä 1950-luvulla rakkaana, mielikuvitusta ruokkineena leikkipaikkana. Noiden kahden osoitteen jälkeen on vuorossa posteljooni Lönnin talo nykyisen Sibeliuksenkadun ja Lukiokadun kulmassa. Muistelmissaan Hilja ilmeisesti mainitsee virheellisesti Birger Jaarlinkadun, vaikka esimerkiksi Caweenin  asemakartan vuodelta 1887 mukaan tontti numero 109 sijaitsee juuri nykyisen Lukiokadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa vastapäätä paikkaa, jossa Larssonin hotelli sijaitsi,. Mainitusta paikasta juurikin näki esimerkiksi Gaddin taloon, jota tuskin olisi Birger Jaarlin kadun varrelta nähnytkään. Lisäksi Hämeenlinnan Osoite- ja ilmoituskalenteri vuodelta 1887 antaa maisteri Hahnssonin osoitteeksi Lönns g. V.-Slottsg. L.-Linnank. 109.  Mainitussa kadunkulmassa nykyistä Vapaakirkkoa vasttapäätä jopa on yhä jäljellä vanha puutalo.Siellä oli aiemmin toiminut tyttökoulu, jota Hiljakin oli jo vuoden käynyt. Tarkoituksena kuulemma oli alkaa pitää täysihoitolaisia. Jotta paikan kuva selventyisi mielessämme, antakaamme Hiljan vielä todeta, että Linnankadulle eli nykyiselle Sibeliuksenkadulle antaneista ikkunoista näkyi vastapäisellä puolella ollut Larssonin hotelli, jota piti Larin-Kyöstin äiti. Viereisestä Tähtipuistosta oli jo Hiljan lapsuuden aikana palanut ravintola.Vuoden 1887 Caweenin asemakartassa puiston on vielä piirretty tasasakaraisen ristin mallinen rakennus sekä lounaisnurkkaan palokunnan ruiskuhuone.

Mainittu ruiskuhuone esiintyy vielä Hämeenlinnan vuoden 1924 kunnalliskertomuksessa, jossa sitä turhaan esitettiin Hämeenlinnan Raittiusseuran käyttöön vakituisen palokunnan siirryttyä uuteen huoneistoonsa, mutta päätetään poistaa sen rumentaessa puistoa.

Tähtipuiston ja Larssonin hotellin lisäksi nähtävillä on muutakin. Silloisen Linnankadun varrella on myös sittemmin postikonttorina palvellut kivitalo, jossa Lyseo on aloittanut. Lyseon koulusalissa pidetystä hartauskokouksesta palatessaan ja ensin ystäväänsä pastori Appelqvistia saattaessaan Hiljan isä sairastuu kulkiessaan turkki avoimena, parantumatta enää taudistaan. Niitä ikkunoita Hilja kertoo tuonakin iltana kotonaan tähyilleensä.

 

Tässä seistään ilmeisesti Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlinkadun risteyk-
sessä katsoen Linnankatua eteläkaakkoon eli torin suuntaan. Kuvan keskellä häämöttää todennäköisesti apteekin
kyltti. Silloin kyseessä olisi 1900-luvun alussa Läntisen Linnankadun ja Residenssikadun kulmassa ollut
Ölanderin apteekki. Muistelmissaan Hilja tähyilee katua juuri päinvastaiseen suuntaan kohti Gaddin taloa ja
lyseon vanhaa rakennusta, jossa myöhemmin toimi mm. posti. Hiljan ja hänen äitinsä toiseksi viimeinen asuin-
paikka ilmeisesti jää tässä 19099-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otetun kuvan ottajan selän taakse
korttelin päähän .
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia (Enok Rytkönen)

Viimeiseksi osoitteeksi Hämeenlinnassa, isän Johan Arvid Hahnssonin jo kuoltua, jää ajuri Henrikssonin talo Kasarmikatu 15:ssa (Caweenin asemakartassa nro 116).

* * *

Varsinainen kesäohjelma Hahnssonin perheellä on suviajan vietto Kappolassa Katumaajärven rantamilla. Hilja käyttää järvestä juuri muotoa Katumaa. Vanajan Kappolan kesäkodista saapuu markkinapäiväksi väkeä vieraita. Markkinat ovat tuon ajan pikkukaupungissa varsinaisia huipputapahtumia, jonne saapuu väkeä läheltä ja kaukaa torin ja kujien kaikuessa monta kieltä. Monenlaisia herkkujakin on tarjolla. Hilja mainitsee muun muassa venäläisten myyskentelemän kermajäätelön, jonka huhuttu valmistustekniikka jopa ”likaisin jaloin sotkemalla ” ei häntä viehätä leikkihyrrän tai vallan ihanaksi kuvailemansa poltetulla sokerilla kuorutetun kookospähkinän puolikkaan tavoin. Erikseen hän vielä toteaa markkinapäivien merkittävyyden korostuneen ollen vapaapäiviä koulusta. Silloin kelpaa ihmetellä hevoismarkkinoita ynnä muuta ihmisvilinää.

Tässä yhteydessä sivuutamme Hiljan matka sukulaispaikoihin Hämeenlinnan ulkopuolelle. Kuljemme vanhan Hämeenlinna kujilla ja seuraamme pientä Hiljaa pitämässä asumahuoneensa nurkassa mielikuvituskoulua kuvitelluille oppilailleen eli opettamisen kutsumus taisi olla jo myötäsyntyistä. Isoveli Hannu ei luonnollisesti puuttunut siskonsa paperinukkeleikkeihin yms. Jotain kanssakäymistä toki on talossa koululaisten kortteerissa asuneitten poikien ja naapurin lasten kanssa ja lyseon rehtori Geitlinin talon pihan isolla kiikulla.

 

Katumajärvi, Kappola ja Pitkäniemi olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hämeenlinnalaisen
porvaris- ja kulttuuriväen suosittu kesänviettopaikka, jonne saapui sukulaisia kauempaakin. Lehtori
Palanderin ja piirilääkäri von Fieandtin perheen ohella siellä viettivät aikaansa myös Hahnssonit ja
monet muut. Paavo Cajanderkin liittyy Katumajärven ympäristön historiaan. Postikorttikuvassa Katuma
1900-luvun alussa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/ Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan postimerkkikerho ry.

Varsinainen kesän ihmemaa ja mielikuvituksen merten rantama avartuukin sitten Vanajan Kappolan talossa ja Katuma(a)järven rannoilla. Anna-Maria Vilkuna toteaakin Vanajan historia III:ssa, että Kappolan yksinäistalossa oli kesäisin vuokralla kaupunkilaisia kesävieraita, ja pysyvää huvila-asutusta alkoi syntyä 1800- ja 1900-luvun taitteessa.

Jo matkat perheen kesäpaikkaan ovat pienelle Hiljalle suuria elämyksiä maantien ojia reunustavine kasveineen ja moninaisia varjojaan langettavine metsineen. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän muistaa muun muassa Kruununmyllyn myllärin ruskeasilmäisen, punaposkisen tyttären ja myllypuron kohinan. Muistiin on myös jäänyt, kuinka kesäpaikan isäntä antaa tytölle hevosen ohjaksen keinumäen ja talon tullessa näkyviin.Myöhemmin muissakin yhteyksissä Hilja taitaa vielä kerrata, kuinka kuvitteli järven aaltoja merten tyrskyiksi uittaessaan kaarnaveneitä. Vuosien kuluessa perheen vieraita houkutellaan kiipeämään Kappolanvuorelle näköalaa ihailemaan. Itse kesäpaikan talo ei sijaitse rannalla, mutta järvi on silti väkevästi läsnä jo perheen innokkaan kalastusharrastuksen kautta. Taloa ympäröi laaja hedelmätarha ja pihanurmi. Hilja kertoo Kappolan isännän Johan Malinin omistaneen Kappolan vuoren alta järveen työntyvän Pitkäniemen. Muistelmiensa tässä kohtaa hän kertaa muutamalla sivulla niemen vaiheita mainiten myös Vanajan Parkun talossa asustelleen Paavo Cajanderin viettäneen seudulla kesäisin viikkokausia.

Hilja muistaa hyvin Pitkäniemen käärmeet. Erikseen tässä kohdin hän muistelee rapuretkiä ja nostaa lukijan silmiin tuokiokuvia Hanssonin perheestä kantamassa säilöttyjä raputölkillisiä Larssonin hotelliin Hämeenlinnaan ja öitä leirinuotioiden äärellä.

Pitkäniemi liittyy myös historiansa aikana lehtori Palanderin perheeseen. Kamreeri Schrey myi 1889 huvilansa Edvard Palanderille, joka sittemmin vietti siellä kesiään. Hilja Haati kertoo käyneensä Palanderien Hongistossa usein. Hänen vanhempansa olivat perheen ystäviä. Jäätyään leskeksi Theodolinda Hansson oli siellä kanssakäymisissä niin kauan kuin vielä Hämeenlinnassa asui vuoteen 1892. Palandereiden tytär Ellen (Elli) oli Hiljan rakas ystävä, Ernst ja Hugo olivat valmistavassa koulussa olleet hänen luokkatovereita. Hilja oli tuoloin tekemisissä myös Lehtori palanderin vaimon sukulaisten kanssa, Kockströmin neitien, jotka ainakin eräänä kesänä asuivat Välättälässä.

Nyt olemme kuitenkin harhautuneet pois vanhan Hämeenlinnan kaduilta, joilla tarkoitukseni on ollut jäljittää tuon ajan ihmisiä. Valmistavan koulun ajoilta Hilma muistelee joitain nimiä, joilla tuolloisia vekaroita varmasti on huhuiltu. Niistä lienee syytä kirjata tähän vain jokunen, kuten Edi (af Enehjelm, Karl (Sundman), Kalle (Schaumausser), tietenkin Palanderin veljekset sekä vaikkapa Gösta Larsson eli myöhempi Larin-Kyösti. Toki muitelmien sivuilla tapaa monia muitakin nimiä monet koulun paikalle tuomina kauempaakin lähtöisin. Erityisesti Hiljan kouluvuosien alusta lienee syytä nostaa esille valmistavan koulun johtaja Lucina Hagman, jonka eteen hän pääsee vielä Helsingin jatkokoulussakin.

Pääsyä Hämeenlinnan Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle luokalle himmensi sairastuminen tulirokkoon ja ja koulunkäynnin keskeytyminen moneksi viikoksi. Tuolloin ei vielä ollut penisilliiniä, joten kyseessä oli vakava tapahtuma. Hiukan toivuttaan hän sai lääkäriltään, tohtori Bartmanilta luettavakseen ruotsinmaalaisen lehden liitteitä nimeltään ”Barnens bok”, joita Theodolinda suomensi tyttärelleen. Setä Geitlin puolestaan lahjoitti tytölle leikkipianon huomattuaan tämän soittoa rakastavan. Myöhemmin mainittu leikkipiano lienee ollut osana innoittamassa Hiljaa edemmäksikin soitonalalala opettajanaan mm. etevä neiti Sofie Enehjelm.

Kun puhutaan Hilja Haahdesta, täytyy tietenkin muistaa hengellisyys, joka astui hänen elämäänsä jo varhaisvuosissa. Jo varhain kouluvuosiensa alussa hän oppi pitämään kirkonkäynnistä. Myöhemmin muistelmissaan hän toteaa:”Ajattelen, kuinka yksinäni taistelin vuosikaudet, ilman nuoren seuran suurta etuisuutta. Aluksi asia oli niin arka, että piilotin raamattuani, jos lukiessani joku tuli huoneeseen.”

Ja myös:

”Onnelliset nykyajan [v. 1956] lapset, jotka jo pieninä viedään pyhäkouluun ja sitten pääsevät toisten ”pikkusiskojen ” tai ”pikkuvelhjien” parvessa kerhoihin ja leireille, joissa johtajat ja tytöillä ”isot siskot ja pojilla ”isotveljet” ovat tarjona heidän uskonnollisia pulmiansa ratkomaan”.

Hiljan muistikuvat vilisevät lukemattomia nimiä. Saksankielessä oli muun muassa oli viisi opettajaa: Maria Jaeckell, Viivi Demander, Sakari Yrjö-Koskinen, Kaarlo Forsman ja E.W. Palander. Jonkinlaisia tuokiokuvina mielessäni, kuinka lehtori Palander lainaa nuorelle Hiljalle luettavaksi saksankielistä klassista kirjallisuutta ja joitain ajanvieteromaaneja. 

Uskonnollisuuden ohella Hilja Haahden elämää
väritti jo varhaisesta suomalaisuusaate, jonka
rientoihin hän otti säännöllisesti osaa. Niinpä
tästäkin Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran kirjaston
hyväksi järjestettyjen arpajaisten ilmoituksesta
löytyvät ystävättärien Hilja Hahnssonin ja Elli
Palanderin nimet.
Hämeen Sanomat 16.9.1890

Jo kuudesluokalaisena Hilja kertoo käyneensä säännöllisesti Suomalaisen Seuran kuukausikokouksissa seuraamassa esitelmiä, musiikkia, kuvaelmia jne. Jos olisimme tuolloin astelemassa Hämeenlinnan kaduilla, saattaisimme siis havaita hänet kiiruhtamassa vaikkapa sellaiseen kokoukseen.

Valmistuttuaan hämeenlinnalaisista kouluistaan Hilja Haahti vietti vielä parisen vuotta täällä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, Niistä vuosistaan hän kertoo muun muassa kuvernööri Ammondtin tyttären Dagmarin innoittamina varattomien lasten huollossa. Muuan yhdistys vuokrasi huoneiston köyhien lasten päiväkodiksi ja palkkasi siihen johtajattaren ja keittäjän. Sekä kansakoululaiset että pienemmät 5-6 vuotiaat saivat ravitsevan aterian. Kansakoulun kaksiosaisen työajan väliin jäävä aika oli sopiva ruokailuajaksi. Silloin myös oli mahdollista kertailla läksyjä ja auttaa astiainpesussa. Pienet tulivat jo aamulla ja viipyivät kauemmin. Johtokunnan mielestä johtajattaren oli syytä saada toriaikaan ja keskipäivällä vapaata ruokaostoksia yms varten. Tällöin Dagmar-neiti otti huolehtiakseen vapaaehtoisen lastenkaitsennan. Mainitussa tehtävässä lupautuivat auttamaan myös Hilja ja ystävänsä Elli Palander.

Näin kietoutuvat vähitellen kaupunkimme kaduilla liki 150 vuotta aiemmin liikkuneet ja varmasti joihinkin valokuviinkin ikuistuneet hahmot aikansa tapahtumiin. Hilja Haahden pitkässä elämässä oli monenlaista. Vuodet Hämeenlinnassa olivat vain häivähdys, mutta silti tärkeä ajanjakso, jolloin juoksennellessa ja leikkiessä milloin pihamailla, kaupunginpuiston rinteillä tai Katumajärven rantamilla hahmottuivat henkilökuvaa myöhemmin määrittäneet tekijät. Olennaista toki oli, että hän eli alusta asti kulttuuripiirin ympäröimänä,mitä korosti vielä sittemmin Helsingissä hänen äitinsä avioituminen senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. 

 

 

 

 

 

* * *

 

 Luettavaa:

 

Hilja Haahti: Kaukaisten aikojen takaa

Hämeenlinnan kunnalliskertomus v. 1924

Y. S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Hämeenlinnan kaupunginmuseo/Inka-Maria Laitila. Säätyläiskoti Hämeenlinnassa. Palanderin talo

1639 Hämeenlinnalaisia 1989

Toivo Saarilahti. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä. 1:3. Lähetystyön läpimurto. Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895-1913

Anna-Maria Vilkuna. Vanajan historia III