Katsoessani rakkaita
vanhoja valokuvia Hämeenlinnasta 1800–luvun lopusta ja seuraavan
alusta pohdin usein, keitä ovatkaan ihmiset kaduilla ja kujilla.
Millaisen elämän he ovatkaan viettäneet ja mitä kohtalo on
heille varannut? Eräskin panoraamakuva postikortissa esittää
Tampereen suunnasta höyryävää junaa, jonka taustalla levittäytyy
jäinen Vanaja sekä vastarannalla miltei taloton joen länsiranta.
Näkymää katselee yksinäinen nainen joko sattumalta tai kuvaa
varten lavastettuna. Toisessa kuvassa astelee väkeä yksin tai
pareittain Raastuvankatua. Kuvan vasemmassa laidassa tunnistan muista
korkeamman rakennuksen rakennelman, jollaisia aikoinaan löysi
puhelinkeskusten katoilta.
Mutta ne ihmiset. Niin,
taannoin törmäsin aivan toisenlaisen, toistaiseksi vasta aihioksi
jääneen kirjoitustyön valmistelun yhteydessä kirjailijaan nimeltä
Hilja Haahti. Oikeammin kyseessä oli hänen äitinsä Theodolinda
Hahnsson, Hämeenlinnassa vuosina 1871-92 asunut ensimmäinen
suomenkielinen naiskirjailija, jonka sanotaan julkaiseen tuolloin
pääosan tuotannostaan miehensä Johan Adrian Hahnssonin ollessa
opettajana. Theodolinda toimi Hämeenlinnassa muun muassa
ruotsinkielisessä lähetysompeluseurassa ja Hämeenlinnan
Suomalaisen Seuran johtokunnassa. Hilja Haahden nimen olen tosin jo
lapsuudessani varmasti tavannut isoäitini hengellissävytteisten
kirjojen selkämyksistä tuntematta tuolloin vielä mielenkiintoa.
Vahvasti uskonnollinen kirjallisuus ei tuolloin vedonnut mieleen.
Vaan törmäsin
Hahnsson-sukuun siis odottamatonta kautta, vaikkei se tarkemmin
ajatellen niin tavaton sattuma ollutkaan. Toimihan aiemmin Vaasassa
ja Kokkolassa opettanut Johan Adrian Hahnsson kuolemaansa, vuoteen
1888 asti Hämeenlinnassa, ja Hilja syntyi täällä 1874.
Etsin käsiini Hilja
Haahden lapsuuden ja nuoruuden muistelmat kiinnostuneena, millaiselle
matkalle ne veisivät vanhaan, kadonneeseen Hämeenlinnaan. Sain
tosin aluksi käsiini nuoruuden muistelmat, joissa liikuttiin jo
Helsingissä ja Keski-Euroopassa. Aivan lapsuuden tarinat olivat
vielä eri teoksessa, joka esitteli aika perustellisesti myös
sukutarinaa ennen päätymistä Hämeen sydämeen. Lopulta kuitenkin
päästiin vuoteen 1871, jolloin hänen isänsä siirtyi Kokkolasta
Hämeenlinnan ruotsinkielisen yläalkeiskoulun suomenkielen
kollegaksi.
Hilja ei siis ollut vielä
siinä vaiheessa syntynytkään, mutta perheessä oli jo poika Hannu,
josta tuli aikanaan pappi. Hannu oli syntynyt jo kuutisen vuotta
ennen muuttoa eli vuonna 1865, joten ikäeroa lapsilla jo oli.
Perheeseen kuului myös Hannun kaitsijaksi pyydetty Maijastiina
Antintytär Kiikan Kontin talosta, joka oli aikanaan hoitanut jo
Hiljan äitiä. Tuossa vaiheessa perhe asui osoitteessa, johon
myöhemmin rakennetun kauppahallirakennuksen seinässä on
muistokyltti merkkinä Hilja Haahden synnyinkodin paikasta.
Kirjassaan Kaukaisten aikojen takaa Haahti esittelee meille
paikan:
”Perhe asui
Hämeenlinnan laitapuolella vaskiseppä Alanderin talossa, jonka
numero on Kasarminkatu 1, Palokunnankadun kulmassa. Verstasrakennus
sijaitsi portista vasemmalle tilavan ikävän pihan perällä, missä
kaikenlaiset suuret ja pienet, uudet ja korjattavat kojeet tekivät
sen lapselle vaaran paikaksi. Oikealla portista oli kaksi
pääportaikkoa, joihin myös keittiön sivuporras liittyi.
Rakennuksen vieressä oli vähäinen aidattu puutarha portteinensa.
Puutarhaa lähinnä olevia portaita noustiin Hahnssonin perheen
asuntoon.”
Näin olemme sukeltaneet
tarinaan. Pian saammekin todeta Maijastiinan toistuvasti joutuvan
vahtimaan, mitä Hannu-poika keksii tutkiessaan Alanderin pihan
koneita tai kadotessa piha-aidan aukosta kadulle. Varsinainen
silmäterä tulee silti olemaan syyskuun 11. päivänä 1874 syntyvä
Hilja, joka aluksi vajavaisella lapsen sanavarastollaan varsin pian
nimeää hoitajansa uudestaan Nannaksi, joka tämä sitten
kuolemaansa asti tulee olemaankin.
Seuraavaksi siirrytään
tässä yhteydessä tarkemmin määrittelemättämänä ajankohtana
Alanderin talosta tullinhoitaja Holmströmin taloon nykyisten
Hallitus- ja Rauhankadun kulmaan (silloin Residenssi- ja Rauhankatu),
missä Hahnssonien asuttavaksi tulee piharakennus, jonka ikkunat
antavat Rauhankadulle. Väki on juuri aloittanut muuttotavaroiden
sijoittamisen uuteen huusholliin. Avoimesta ikkunasta kantautuu
posetiivin soittoa. Ihmetyksen aihe ei suinkaan ole pihalla
musiikkikonetta vääntävä miekkonen, vaan tämän olkapäällä
nököttävä marakatti. Hilja suostuttelee äitinsä päästämään
hänet lähemmäksi tutkimaan moista. Nanna tarkkailee tilannetta
ikkunasta käytyään ensin itsekin pihalla. Roposenkin he saavat
mukaansa annettavaksi posetiivarille. Niin siinä sitten kuitenkin
käy, että apinaa tyttö ei uskalla lähestyä. Rahantulokin
soittopeliä veivaavalle tyssää vähiin, joten mies kerää
tavaransa ja siirtyy toiselle pihalle. Siinä Hilja sitten seisoo
hetken kaksin toisen, hieman isomman tytön kanssa ennen kuin tämä
saa päähänsä houkutella uuden naapurinsa toiselle pihalle, jonne
posetiivari on kantanut tavaransa. Niin talonmies Kustaassonnin Iitu
houkuttelee Hiljan mukaansa heti muuttopäivänä, ja hämminki on
valmis.
Aina kolmannelle pihalle
asti kadonnutta tyttöä Nanna sitten lopulta saa hakea. Toista
kertaa Hilja ei sitten karkaakaan, vaikka syksyllä markkinain edellä
Juhanssonin pihalle ilmestyy karuselli. Sitä katsomaan ja
ihmettelemään lähtevät sitten lopulta Hiljan kera Nannan avuksi
otettu nuorempi palvelija ja naapurin lehtorin Santra.
1950-luvun puolivälissä
Hilja Haahti kuvailee sekä lapsuutensa että 1950-luvun
Hämeenlinnaa. Aikanaan rautatieasemakin oli varsin syrjässä itse
kaupunkialueesta, jonka itäisenä rajana oli kuin luonnostaan
Vanajaveden ylittävä ”pitkä silta”, vaikka kaupungin aluetta
jo tuolloin oli hiukan idempänäkin, etenkin Lääninsairaala heti
itärannalla ja sitä vastapäätä kruunun makasiinit eli nykyinen
taidemuseo. Siinä itäisellä rannalla oli myös Pinella-kahvila ja
puisto. Haahden ”oikeaksi kaupungiksi” kuvailema keskusta-alue
rajoittui lännessä ”kuivaan siltaan” nykyisen Kauppakeskus
Goodmanin kohdalla, missä pengersilta ylitti suoperäisen, joskin
kesäisin vedettömän alueen.
Haahden lapsuudessa
kuivan sillan tuolla puolen ei ollut asutusta ennen sotaväen
kasarmeja ja Myllymäkeä. Merkille pantavaa, että hän kertoo
Myllykalliolla olleen kaikkiaan kolme tuulimyllyä. Vanhoista
valokuvista olen nähnyt ainoastaan yhden. Haahti muistaa mainita
ikätoverinsa Akseli Salokanteleen perheen omistaneen niistä yhden.
Salokanteleen sisar Hilda oli jonkin aikaa Hiljan luokkatoverinakin,
mutteivät he ilmeisesti lähemmin tutustuneet tämän oltua kuulemma
hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Hilja ei edes saanut tuolloin
tietää tämän asuinpaikkaa.
Hilja tunsi sen sijaan
hyvin toisen myllymäkeläisen eli Betty Ahlgrenin, joka vietti
kesälomilla jopa viikkokaupalla maalla Hiljan seurana. Kuitenkaan
hän ei käynyt Bettynkään kotona Myllymäessä, vaan vasta tämän
perustaessa sisarensa kanssa kangaskaupan keskikaupungille. Tuossa
yhteydessä konkretisoitui Myllymäen huono maine asuinalueena, jossa
asusteli kunniallisiksi tiedettyjen käsityöläisten ja
ammatti-ihmisten lisäksi perin huonomaineistakin väkeä.
Huolimatta kaupunginosan
maineesta Hilja toteaa, että jouduttuaan isänsä kuoleman jälkeen
kulkemaan alueen ohitse usein hautausmaalle hän ei siellä mitään
erityistä nähnyt ja arvelee sitä jännittävämmäksi Punaportin
kylää, jossa asui vähävaraisempaa väkeä ja venäläisten
sotilaiden perheitä. Eipä tainnut senkään maine olla ainakaan
parempi kuin Myllymäen, muttei sielläkään päiväsaikaan mitään
erikoisempaa sattunut.
 |
Punaportin ja Poltinahoin alueen rakennuskantaa katsottuna Myllymäen suunnasta. Tällaisen maiseman halki Hilja Haahti sai kulkea äitinsä kanssa vuonna 1888 kuolleen isänsä Johan Adrian Hahnsson haudalle Ahveniston hautausmaalle. Kankaantaan ja siihen kuuluneen Punaportin alueen kohtalosta Vanajan kunta kunta ja Hämeenlinna väänsivät pitkään kättä, koska kaupunki ei tahtonut ottaa niskoilleen alueen vähävarausta ja epämääräiseksi katsottua väkeä. Niinpä Punaportti liitettiin Hämeenlinnaan vasta vuonna 1948. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginmuseon kokoelmat |
Ahveniston järveen
hukuttautuneen upseerin tapauksen Hilja muistaa vielä vuosikymmeniä
myöhemminkin. Se kuulemma järkytti kaupunkia. Itselleni tulee
mieleen erään musiikinopettajan itsemurha rautatiesillalta [Riemun ja surun paikka], josta
kirjoitin taannoin. Vesistöt kaupungin ympärillä ovat olleet
toistuvasti murhenäytelmien näyttämöinä.
1950-luvulla Hilja
kiertää linja-autolla entistä kotikaupunkiaan ohittaen Poltinahon
ja nähden Kaurialan ”entisille kaalimaille” kohonneet
oppilaitokset ja kerrostalot. Tässä yhteydessä hän huomauttaa
hiukan yllättäin, ettei kirjoittaessaan romaanin Kaurialan
kartanosta tietänyt sen nimistä paikkakuntaa olevankaan. Olen
hiukan aprikoinut, kuinka tuohon toteamukseen olisi oikein
suhtauduttava. Ainakin Kaurialan kylä jo taannoin oli Niementaustan
naapurina vanhoja seutukunnan kyliä. Eikö siitä jossain vaiheessa
puhuttu? Olivathan sen kolmen talon asukkaat aikanaan joutuneet
siirtymään pois Saaristen latokartanon tieltä ja kylän maat
liitetyiksi mainittun latokartanon maihin.
Matka jatkuu Ojoisten
kartanon suuntaan. Hiljan Ensio-poika ja eräs kaupungin papeista on
mukana kiertomatkalla ja kertovat sinne kohonneen karjalaisevakkojen
kylän. He ohittavat Rinkelimäen ja Pullerinmäen. Niiden
pohjoispuolella levittäytyy vielä tuohon aikaan omankin lapsuuteni
Tiiriön suo- ja peltoaukea, joka maisemana on nykyään aivan
tyystin toisenlainen. Määränpäänä on Visakankaan
vastavalmistunut rukoushuone.
Itse Ojoinen on
monellakin tapaa Hiljalle tuttu. Sen on ollut hänen lapsuudessaan kruunun
virkatalo, jossa tuolloin on asunut ja viljellyt Normaalilyseon rehtori ja
sittemmin Klassillisen lyseon rehtori Blomstedt, joka on hänen
kummisetänsä, joten Hahnssonit on kutsuttu sinne useasti. Hiljan
muistellessa 1950-luvulla tuota aikaa kyseessä on jo vankilan alue
virkailijoineen ja maatilan töitä tekevine naisvankeineen.
Ojoisten kupeella ovat
Hilja Haahden lapsuuden tärkeät paikat Hämeen linna ja
Kaupunginpuisto. Hänen lapsuudessaan linnan luokse pääsee muun
muassa suoraan nk. linnatietä, joka on leveä pengermä, jota
reunustaa molemmin puolin vesi. Siellä [Pohjoisesta] Niittykadusta
linnan suuntaan kaupungin laajentumista estelee kostea, suoperäinen
maasto, jonka vuoksi lähitalojen kellarit ovat kevättulvien
armoilla. Hilja kuvailee reittiä viehättävän erikoiseksi tulvan
pengermän yli nostaman veden vuoksi aseteltuine lankku- ja
lautakäytävineen. Jotkut tosin joskus ajavat vaunuilla vedessäkin
kastellen jalankulkijat roiskeillaan.
 |
Tässä 1920-luvulla otetussa kuvassa näkyy selvästi Hiljankin muisytelema pengertie hänelle aikanaan niin tärkeään linnaan. Alueen tulvat vaikuttivat merkittävästi elämään vielä 1960-luvulle asti. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia |
Jos pääsisimme tuohon
aikaan 1800-luvun lopulla astelemaan noille pitkospuille saattaisimme
Hiljan kertoman mukaan törmätä myös lyseon opettaja, maisteri
Otto Colliniin kuljettamassa oppilaitaan luontoretkellä. Mainittu
Collin oli Hiljan mukaan aikanaan huonomaineinen vanhapoika, jonka
maineelle ei ainakaan ole ollut hyväksi, että noilla retkillä on kerätty sammakoita, joita mainittu maisteri Hiljan väittämän
mukaan on kerrottu opettavan tappamaan, paistamaan ja syömään.
Hiljan Hannu-veli ei kuulemma ole sentään syönyt, mutta jopa
Janne Sibelius on ilmeisesti kotonaan vetänyt sammakoita laukustaan
säikäyttäen äitinsä ja siskonsa melkoisesti. Näin jälkipolvien
on mahdotonta todentaa tarinoita, mutta joutuipa Collin aikanaan
eroamaan virastaan, joten pikkukaupunkia hämmentävä originelli hän
joka tapauksessa on ollut eivätkä Eino Leino tai Larin-Kyöstikään
ole maisteria unohtaneet muistelmissaan mainita.
Itse linnaan Hilja Haahti
pääsee tutustumaan täytettyään 16 vuotta. Eräillä
perhekutsuilla hän päätyy istumaan vanginvartija neiti Kockströmin
viereen. Niin hän saa tilaisuuden kysellä vartijan työstä. Neiti
Kockström tarjoutuu jopa ottamaan Hiljan mukaan kiertokäynnille.
Moinen tilaisuus jännittää nuorta tyttöä niin kovin, ettei uni
tule seuraavana yönä odoteltaessa tarvittavaa erikoislupaa.
Kaupunginpuisto
puolestaan on kouluajan rakkain retkeilykohde. Koulutytöt poimivat
puiston rinteiltä sinivuokkoja, puista pihlajanmarjoja, istuvat
nurmella ja haaveilevat huvimajoissa. Tätä lukiessamme voimme siis
liittää puiston käytävillä kuljeksiviin menneisyyden varjoihin
Hilja Haahden lapsuutensa leikkitovereineen. Jo tätä ennen olen
sinne sijoittanut kaupunginmuseon perustajan lehtori Th Böökin,
joka säännöllisesti käyskentelee Parkissa ystävänsä lääninagronomi
Bremerin kanssa jopa niin uskollisesti, että kaupungin aikanaan
Bremeriltä saaman testamenttilahjoituksen mukaan sinne pitäisii pystyttää näkötorni. Mainitun hankkeen estävät muun muassa
kaksi maailmansotaa seurauksineen.
Vanajan toisella puolella
häämöttää tietenkin Karlbergin kartano, myöhempi Aulanko. Siellä kohoaa vielä komea, sittemmin palanut päärakennus. Pidemmät
retket sinne tehdään veneillä tarmokkaimpien soutaessa. Aulangon maastossa tytöt
harjoittavat myös liikunnallisia ulkoleikkejä
voimistelunopettajansa Fanny Stenrothin johdolla.
Kiertomatkan jälkeen on
aika muistella vielä hetki Hahnssonien asuinpaikkoja eli jo
mainittua Alanderin taloa ja Holmströmin taloa, joista jälkimmäisen
piha-aidan ja rakennuksen väliin jääneitä vaahteroita Hilja
muistelee vielä 1950-luvulla rakkaana, mielikuvitusta ruokkineena
leikkipaikkana. Noiden kahden osoitteen jälkeen on vuorossa
posteljooni Lönnin talo nykyisen Sibeliuksenkadun ja Lukiokadun kulmassa. Muistelmissaan Hilja ilmeisesti mainitsee virheellisesti Birger Jaarlinkadun, vaikka esimerkiksi Caweenin asemakartan vuodelta 1887 mukaan tontti numero 109 sijaitsee juuri nykyisen Lukiokadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa vastapäätä paikkaa, jossa Larssonin hotelli sijaitsi,. Mainitusta paikasta juurikin näki esimerkiksi Gaddin taloon, jota tuskin olisi Birger Jaarlin kadun varrelta nähnytkään. Lisäksi Hämeenlinnan Osoite- ja ilmoituskalenteri vuodelta 1887 antaa maisteri Hahnssonin osoitteeksi Lönns g. V.-Slottsg. L.-Linnank. 109. Mainitussa kadunkulmassa nykyistä Vapaakirkkoa vasttapäätä jopa on yhä jäljellä vanha puutalo.Siellä oli aiemmin toiminut tyttökoulu, jota
Hiljakin oli jo vuoden käynyt. Tarkoituksena kuulemma oli alkaa
pitää täysihoitolaisia. Jotta paikan kuva selventyisi mielessämme,
antakaamme Hiljan vielä todeta, että Linnankadulle eli nykyiselle
Sibeliuksenkadulle antaneista ikkunoista näkyi vastapäisellä
puolella ollut Larssonin hotelli, jota piti Larin-Kyöstin äiti.
Viereisestä Tähtipuistosta oli jo Hiljan lapsuuden aikana palanut
ravintola.Vuoden 1887 Caweenin asemakartassa puiston on vielä
piirretty tasasakaraisen ristin mallinen rakennus sekä
lounaisnurkkaan palokunnan ruiskuhuone.
Mainittu ruiskuhuone
esiintyy vielä Hämeenlinnan vuoden 1924 kunnalliskertomuksessa, jossa sitä turhaan esitettiin Hämeenlinnan Raittiusseuran käyttöön
vakituisen palokunnan siirryttyä uuteen huoneistoonsa, mutta
päätetään poistaa sen rumentaessa puistoa.
Tähtipuiston ja
Larssonin hotellin lisäksi nähtävillä on muutakin. Silloisen
Linnankadun varrella on myös sittemmin postikonttorina palvellut
kivitalo, jossa Lyseo on aloittanut. Lyseon koulusalissa pidetystä hartauskokouksesta
palatessaan ja ensin ystäväänsä pastori Appelqvistia saattaessaan Hiljan isä sairastuu kulkiessaan turkki avoimena,
parantumatta enää taudistaan. Niitä ikkunoita Hilja kertoo
tuonakin iltana kotonaan tähyilleensä.
 |
Tässä seistään ilmeisesti Läntisen Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun ja Birger Jaarlinkadun risteyk- sessä katsoen Linnankatua eteläkaakkoon eli torin suuntaan. Kuvan keskellä häämöttää todennäköisesti apteekin kyltti. Silloin kyseessä olisi 1900-luvun alussa Läntisen Linnankadun ja Residenssikadun kulmassa ollut Ölanderin apteekki. Muistelmissaan Hilja tähyilee katua juuri päinvastaiseen suuntaan kohti Gaddin taloa ja lyseon vanhaa rakennusta, jossa myöhemmin toimi mm. posti. Hiljan ja hänen äitinsä toiseksi viimeinen asuin- paikka ilmeisesti jää tässä 19099-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä otetun kuvan ottajan selän taakse korttelin päähän . Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan Lydia (Enok Rytkönen) |
Viimeiseksi osoitteeksi
Hämeenlinnassa, isän Johan Arvid Hahnssonin jo kuoltua, jää ajuri
Henrikssonin talo Kasarmikatu 15:ssa (Caweenin asemakartassa nro 116).
* * *
Varsinainen kesäohjelma
Hahnssonin perheellä on suviajan vietto Kappolassa Katumaajärven
rantamilla. Hilja käyttää järvestä juuri muotoa Katumaa. Vanajan
Kappolan kesäkodista saapuu markkinapäiväksi väkeä vieraita.
Markkinat ovat tuon ajan pikkukaupungissa varsinaisia
huipputapahtumia, jonne saapuu väkeä läheltä ja kaukaa torin ja
kujien kaikuessa monta kieltä. Monenlaisia herkkujakin on tarjolla.
Hilja mainitsee muun muassa venäläisten myyskentelemän
kermajäätelön, jonka huhuttu valmistustekniikka jopa ”likaisin
jaloin sotkemalla ” ei häntä viehätä leikkihyrrän tai vallan
ihanaksi kuvailemansa poltetulla sokerilla kuorutetun kookospähkinän
puolikkaan tavoin. Erikseen hän vielä toteaa markkinapäivien
merkittävyyden korostuneen ollen vapaapäiviä koulusta. Silloin
kelpaa ihmetellä hevoismarkkinoita ynnä muuta ihmisvilinää.
Tässä yhteydessä
sivuutamme Hiljan matka sukulaispaikoihin Hämeenlinnan ulkopuolelle.
Kuljemme vanhan Hämeenlinna kujilla ja seuraamme pientä Hiljaa
pitämässä asumahuoneensa nurkassa mielikuvituskoulua kuvitelluille
oppilailleen eli opettamisen kutsumus taisi olla jo myötäsyntyistä.
Isoveli Hannu ei luonnollisesti puuttunut siskonsa
paperinukkeleikkeihin yms. Jotain kanssakäymistä toki on talossa
koululaisten kortteerissa asuneitten poikien ja naapurin lasten
kanssa ja lyseon rehtori Geitlinin talon pihan isolla kiikulla.
 |
Katumajärvi, Kappola ja Pitkäniemi olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hämeenlinnalaisen porvaris- ja kulttuuriväen suosittu kesänviettopaikka, jonne saapui sukulaisia kauempaakin. Lehtori Palanderin ja piirilääkäri von Fieandtin perheen ohella siellä viettivät aikaansa myös Hahnssonit ja monet muut. Paavo Cajanderkin liittyy Katumajärven ympäristön historiaan. Postikorttikuvassa Katuma 1900-luvun alussa. Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/ Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan postimerkkikerho ry. |
Varsinainen kesän
ihmemaa ja mielikuvituksen merten rantama avartuukin sitten Vanajan
Kappolan talossa ja Katuma(a)järven rannoilla. Anna-Maria Vilkuna
toteaakin Vanajan historia III:ssa, että Kappolan yksinäistalossa
oli kesäisin vuokralla kaupunkilaisia kesävieraita, ja pysyvää
huvila-asutusta alkoi syntyä 1800- ja 1900-luvun taitteessa.
Jo matkat perheen
kesäpaikkaan ovat pienelle Hiljalle suuria elämyksiä maantien ojia
reunustavine kasveineen ja moninaisia varjojaan langettavine
metsineen. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin hän muistaa muun muassa
Kruununmyllyn myllärin ruskeasilmäisen, punaposkisen tyttären ja
myllypuron kohinan. Muistiin on myös jäänyt, kuinka kesäpaikan
isäntä antaa tytölle hevosen ohjaksen keinumäen ja talon tullessa
näkyviin.Myöhemmin muissakin yhteyksissä Hilja taitaa vielä
kerrata, kuinka kuvitteli järven aaltoja merten tyrskyiksi
uittaessaan kaarnaveneitä. Vuosien kuluessa perheen vieraita
houkutellaan kiipeämään Kappolanvuorelle näköalaa ihailemaan.
Itse kesäpaikan talo ei sijaitse rannalla, mutta järvi on silti
väkevästi läsnä jo perheen innokkaan kalastusharrastuksen kautta.
Taloa ympäröi laaja hedelmätarha ja pihanurmi. Hilja kertoo
Kappolan isännän Johan Malinin omistaneen Kappolan vuoren alta
järveen työntyvän Pitkäniemen. Muistelmiensa tässä kohtaa hän
kertaa muutamalla sivulla niemen vaiheita mainiten myös Vanajan
Parkun talossa asustelleen Paavo Cajanderin viettäneen seudulla
kesäisin viikkokausia.
Hilja muistaa hyvin
Pitkäniemen käärmeet. Erikseen tässä kohdin hän muistelee
rapuretkiä ja nostaa lukijan silmiin tuokiokuvia Hanssonin perheestä
kantamassa säilöttyjä raputölkillisiä Larssonin hotelliin
Hämeenlinnaan ja öitä leirinuotioiden äärellä.
Pitkäniemi liittyy myös
historiansa aikana lehtori Palanderin perheeseen. Kamreeri Schrey myi
1889 huvilansa Edvard Palanderille, joka sittemmin vietti siellä
kesiään. Hilja Haati kertoo käyneensä Palanderien Hongistossa
usein. Hänen vanhempansa olivat perheen ystäviä. Jäätyään
leskeksi Theodolinda Hansson oli siellä kanssakäymisissä niin
kauan kuin vielä Hämeenlinnassa asui vuoteen 1892. Palandereiden
tytär Ellen (Elli) oli Hiljan rakas ystävä, Ernst ja Hugo olivat
valmistavassa koulussa olleet hänen luokkatovereita. Hilja oli
tuoloin tekemisissä myös Lehtori palanderin vaimon sukulaisten
kanssa, Kockströmin neitien, jotka ainakin eräänä kesänä
asuivat Välättälässä.
Nyt olemme kuitenkin
harhautuneet pois vanhan Hämeenlinnan kaduilta, joilla tarkoitukseni
on ollut jäljittää tuon ajan ihmisiä. Valmistavan koulun ajoilta
Hilma muistelee joitain nimiä, joilla tuolloisia vekaroita varmasti
on huhuiltu. Niistä lienee syytä kirjata tähän vain jokunen,
kuten Edi (af Enehjelm, Karl (Sundman), Kalle (Schaumausser),
tietenkin Palanderin veljekset sekä vaikkapa Gösta Larsson eli
myöhempi Larin-Kyösti. Toki muitelmien sivuilla tapaa monia
muitakin nimiä monet koulun paikalle tuomina kauempaakin lähtöisin.
Erityisesti Hiljan kouluvuosien alusta lienee syytä nostaa esille
valmistavan koulun johtaja Lucina Hagman, jonka eteen hän pääsee
vielä Helsingin jatkokoulussakin.
Pääsyä Hämeenlinnan
Suomalaisen Tyttökoulun ensimmäiselle luokalle himmensi
sairastuminen tulirokkoon ja ja koulunkäynnin keskeytyminen
moneksi viikoksi. Tuolloin ei vielä ollut penisilliiniä, joten
kyseessä oli vakava tapahtuma. Hiukan toivuttaan hän sai
lääkäriltään, tohtori Bartmanilta luettavakseen ruotsinmaalaisen
lehden liitteitä nimeltään ”Barnens bok”, joita
Theodolinda suomensi tyttärelleen. Setä Geitlin puolestaan
lahjoitti tytölle leikkipianon huomattuaan tämän soittoa
rakastavan. Myöhemmin mainittu leikkipiano lienee ollut osana
innoittamassa Hiljaa edemmäksikin soitonalalala opettajanaan mm.
etevä neiti Sofie Enehjelm.
Kun puhutaan Hilja
Haahdesta, täytyy tietenkin muistaa hengellisyys, joka astui hänen
elämäänsä jo varhaisvuosissa. Jo varhain kouluvuosiensa alussa
hän oppi pitämään kirkonkäynnistä. Myöhemmin muistelmissaan
hän toteaa:”Ajattelen, kuinka yksinäni taistelin vuosikaudet,
ilman nuoren seuran suurta etuisuutta. Aluksi asia oli niin arka,
että piilotin raamattuani, jos lukiessani joku tuli huoneeseen.”
Ja myös:
”Onnelliset nykyajan
[v. 1956] lapset, jotka jo pieninä viedään pyhäkouluun ja
sitten pääsevät toisten ”pikkusiskojen ” tai ”pikkuvelhjien”
parvessa kerhoihin ja leireille, joissa johtajat ja tytöillä ”isot
siskot ja pojilla ”isotveljet” ovat tarjona heidän uskonnollisia
pulmiansa ratkomaan”.
Hiljan muistikuvat
vilisevät lukemattomia nimiä. Saksankielessä oli muun muassa oli
viisi opettajaa: Maria Jaeckell, Viivi Demander, Sakari
Yrjö-Koskinen, Kaarlo Forsman ja E.W. Palander. Jonkinlaisia
tuokiokuvina mielessäni, kuinka lehtori Palander lainaa nuorelle
Hiljalle luettavaksi saksankielistä klassista kirjallisuutta ja
joitain ajanvieteromaaneja.
 |
Uskonnollisuuden ohella Hilja Haahden elämää väritti jo varhaisesta suomalaisuusaate, jonka rientoihin hän otti säännöllisesti osaa. Niinpä tästäkin Hämeenlinnan Suomalaisen Seuran kirjaston hyväksi järjestettyjen arpajaisten ilmoituksesta löytyvät ystävättärien Hilja Hahnssonin ja Elli Palanderin nimet. Hämeen Sanomat 16.9.1890 |
Jo kuudesluokalaisena
Hilja kertoo käyneensä säännöllisesti Suomalaisen Seuran
kuukausikokouksissa seuraamassa esitelmiä, musiikkia, kuvaelmia jne.
Jos olisimme tuolloin astelemassa Hämeenlinnan kaduilla,
saattaisimme siis havaita hänet kiiruhtamassa vaikkapa sellaiseen
kokoukseen.
Valmistuttuaan
hämeenlinnalaisista kouluistaan Hilja Haahti vietti vielä parisen
vuotta täällä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, Niistä
vuosistaan hän kertoo muun muassa kuvernööri Ammondtin tyttären
Dagmarin innoittamina varattomien lasten huollossa. Muuan yhdistys
vuokrasi huoneiston köyhien lasten päiväkodiksi ja palkkasi siihen
johtajattaren ja keittäjän. Sekä kansakoululaiset että pienemmät
5-6 vuotiaat saivat ravitsevan aterian. Kansakoulun kaksiosaisen
työajan väliin jäävä aika oli sopiva ruokailuajaksi. Silloin
myös oli mahdollista kertailla läksyjä ja auttaa astiainpesussa.
Pienet tulivat jo aamulla ja viipyivät kauemmin. Johtokunnan
mielestä johtajattaren oli syytä saada toriaikaan ja keskipäivällä
vapaata ruokaostoksia yms varten. Tällöin Dagmar-neiti otti
huolehtiakseen vapaaehtoisen lastenkaitsennan. Mainitussa tehtävässä
lupautuivat auttamaan myös Hilja ja ystävänsä Elli Palander.
Näin kietoutuvat
vähitellen kaupunkimme kaduilla liki 150 vuotta aiemmin liikkuneet
ja varmasti joihinkin valokuviinkin ikuistuneet hahmot aikansa
tapahtumiin. Hilja Haahden pitkässä elämässä oli monenlaista. Vuodet
Hämeenlinnassa olivat vain häivähdys, mutta silti tärkeä
ajanjakso, jolloin juoksennellessa ja leikkiessä milloin pihamailla,
kaupunginpuiston rinteillä tai Katumajärven rantamilla hahmottuivat
henkilökuvaa myöhemmin määrittäneet tekijät. Olennaista toki
oli, että hän eli alusta asti kulttuuripiirin ympäröimänä,mitä
korosti vielä sittemmin Helsingissä hänen äitinsä avioituminen
senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa.
* * *
Luettavaa:
Hilja Haahti: Kaukaisten
aikojen takaa
Hämeenlinnan
kunnalliskertomus v. 1924
Y. S. Koskimies.
Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
Hämeenlinnan
kaupunginmuseo/Inka-Maria Laitila. Säätyläiskoti Hämeenlinnassa.
Palanderin talo
1639 Hämeenlinnalaisia
1989
Toivo Saarilahti. Sata
vuotta suomalaista lähetystyötä. 1:3. Lähetystyön läpimurto.
Suomen Lähetysseuran toiminta kotimaassa 1895-1913
Anna-Maria Vilkuna.
Vanajan historia III