Menneiden musiikkihetkien kaikuja
Tuskastuessamme nykyhetkemme kaoottiseen kiireeseen ja näköalattomuuteen saatamme kaihoten kääntää katseemme aikojen taakse selaten vanhoja valokuvia, harhaillen museoiden vanhojen esineiden keskellä tai tapaillen menneiden mestareiden kirjoituksia. Kaihomieli pyrkii rakentamaan kuvaa ajasta, jolloin ihminen kykeni suotuisissa olosuhteissa saamaan aikaan paljon enemmän kuin nykypäivien huomattavasti pitkäikäisemmille jälkipolville tunnutaan pääsääntöisesti poikkeuksia lukuunottamatta sallittavan.
 |
| Tanskalainen taidemaalari Peder Kroyer Wilhelm Petersin maalaamana pianon ääressä 1881-1883. Kuva Wikimedia Commons. |
Valokuvat ovat silti vain osa maailmaa, johon mielemme kaukokaipuu meitä pyrkii ajamaan; kaupunkikuvat esittäytyvät kulissikavalkadina, jonne usein on vangittu jotkin hevosvaunut tai kadunviertä kiiruhtanut satunnainen ihmishahmo paeten tarinoineen kauas pois historian verhon taakse. Maisemamaalauksissa ovat mukana värit, mutta asetelmia ja muotokuvia lukuunottamatta niissäkin ovat esineet tai ihmiset sivuosissa. Muistan itse vuosikymmeniä aiemmin vasta matkallani Lähi-idässä havahtuneeni muidenkin aistien kuin näön merkitykseen havainnoitaessa ympäristöä. Kojuissa roikkuneiden lihakimpaleiden, varastoihin kasattujen mausteiden tai eläinten jätösten sieraimiimme tuomat aistimukset ovat voimallisuudessaan hätkähdyttäviä varsin steriiliin pohjoismaiseen elinympäristöön tottuneelle. Juuri katsomistamme vanhoista valokuvista puuttuu värien lisäksi tuoksujen moninainen ja usein hienostelematon kimara.
Värien ja tuoksujen kautta tulemme sitten ääniin, joiden luonne on sekin ollut erilainen eri aikoina. Toki ratkaiseva ero on ollut myös harvaan asutulla Pohjolalla ja Keski-Euroopalla. Musikaaliset ihmiset puhuvat äänien erilaisista väreistä. 2020-luvun kaupunkien tauoton moottoriliikenteen huminan on jotain muuta kuin vielä 1900-luvun alussa vallalla olleen hevoskärryliikenteen kolina katukiveystä vasten. Sitten ihmiset ovat aikojen saatossa joutuneet havaitsemaan poikkeusoloissa pelottavinakin uudet, uhkaavat äänet. Tässä kohtaa mieleeni nousee ajatus talvisodan yössä pikkukaupunki Hämeenlinnan halki rautatieasemalta Poltinaholle kuljetettujen sotasaalistankkien siirrossa syntynyt jyrinä. Heti aikanaan asiasta lukiessani ikään kuin kuulin ja näin mielessäni sota-ajan Hämeenlinnan ja pohdin, kuinka tuokin kohtaus ihmisten mielessä koettiin.
 |
| Tässä flaamilaisen koulukunnan maalauksessa 1700-luvulta esitetään romanttisen hämyisessä valossa metsäistä maaseutua, jossa romanttissävyisessä hilpeydessä maalaiset tanssivat ja soittavat. Noihin aikoihin sijoittuvat myös taffelipianon kehitys- ja kukoistusajat. Kuva Wikimedia Commons |
Vaan välttääksemme vaipumasta liian syvälle pahaenteisten, pelottavienkin mielikuvien suohon on jo aika hapuilla kohti tuumailua, joka alun alkaen sai pohtimaan näitä asioita. Kenties ajatus on alkanut hiljakseen kasvaa Palanderin talon salissa taffelipianon ohittaessani. Voimme tietenkin ohittaa tuonkin esineen vain yhtenä museoon kannettuna menneen väen jäämistönä, mutta itse asiassa sekin on samalla lailla kuin mikä tahansa muukin esille asetettu esine paitsi ollut joskus jonkun ja joidenkin eläneiden ihmisten oma niin etenkin välikappale ihmiselämän hetkissä. Tässä tapauksessa se edustaa aikansa väen pyrkimystä musiikillisen yhdessäolon tuomaan virkistykseen ja helpotukseen arjen virrassa.
 |
| Taffelipiano Palanderin talon salissa kuvattuna kesällä 2025. |
Elämä 1800-luvun lopussa ja seuraavankin vuosisadan alussa oli tiukasti säätyjakoista eikä opinsaantikaan ollut jokaiselle yhtäläistä. Palanderin talossa kävijä saa kurkistaa kohti paremman, varakkaamman väen elämään, jossa pianon kaltainen esine nimenomaan edusti niitä hetkiä, jolloin seurapiiri kokoontui yhteen rentoutumaan ja vahvistamaan sosiaalisia suhteitaan.
Alkaessani pohtia tätä kirjoitusta kävin mielessäni alussa läpi niitä tiedonhippusia, jotka olivat saatavissa juuri tuosta kyseisestä taffelipianosta, jotta olisin päässyt lähemmäksi niitä ihmisiä, jotka aikanaan ovat kerääntyneet sen eteen. Olennaistahan tässä tapauksessa, ettei mainittu taffelipiano ole alun alkaen ollut lainkaan Palanderin talossa, vaan se on hankittu museon kokelmiin muita teitä. Sen kerrotaan olleen aikanaan Tuuloksessa Sairialan kartanossa ja kulkeutuneen sittemmin perintöesineenä Häppälän taloon ja ollut vielä säilytettynä jossain kansliassa ennen hankintaa museon kokoelmiin. Selvitystä lukiessa toivoisi ihmisten käyttävän ymmärrettävää käsialaa tehdessään selkoa asioista.
Sairialan kartanoa isännöi vuodesta 1852 läheisen Toivoniemen kartanon omistaja Gustav Riggert Munsterhjelm, jonka suvun hallussa kartano oli 1900-luvun alkuvuosiin. Sitä ennen omistajana oli ollut Tudeeri-suku. Tässä vaiheessa pianon vaiheita pohtiessa luonnollisesti nousee mieleen kuvajainen kulttuurisuku Munsterhjelmista mainitun taffelipianon ääressä – muttei siis suinkaan kapteeni Grahnin aikanaan rakennuttamassa kaupunkitalossa, joka myöhemmin on tullut tunnetuksi lehtorien Gadd ja Palander sekä piirilääkäri von Fieandtin mukaan. En kuitenkaan ole toistaiseksi nähnyt mitään dokumenttia, joka selvästi sitoisi soittimen kehenkään tai mihinkään sukuun.
Taffelipianojen aika juontaa ilmeisesti jo varhaiselle 1740-luvulle, mutta niiden kaupallinen valmistus alkoi vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Englantilaisten vahvaan vaikutukseen kyseisen pianotyypin rakentamisessa vaikutti Saksassa vuonna 1756 puhjennut nk. Seitsenvuotinen sota, joka ajoi monta saksalaista ja alankomaalaista soitinrakentajaa Englantiin, muun muassa kuuluisa Johannes Zumpe.
 |
| Johannes Zumpe Londini Fecerunt 1773 et Buntebart Princes Street Hanover Square. Taffelipiano vuodelta 1773. Kuva Wikimedia Commons. |
Vanhin säilynyt Zumpen taffelipiano eli square piano on vuodelta 1762. Ensimmäisen kerran pianoa käytettiin säestykseen 1767 Lontoon Covent Garden Teatterissa. 1768 oli vuorossa ensimmäinen sooloesitys Englannissa, jolloin J. C. Bach esiintyi käyttäen yhtä Zumpen soitinta Lontoon Thatched Cottagessa. Vuonna 1771 taffeelipianoja aloitettiin valmistaa Venäjällä.
Palataksemme Hämeenlinnaan törmäämme jälleen Munsterhjelm-sukuun. Kirsi Vainio-Korhonen kirjoittaa teoksessa Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa, että klavesiinin eli cembalon soitto oli olennainen osa nuoren Sofie Munsterhjelmin koulutusta ranskan ja saksan kielen, historian, maantiedon, uskonnon ja piirustuksen ohella hänen opiskellessaan madame Ahlbergin ja tämän miehen koulussa Hämeenlinnassa 1810-luvulla. Kyse oli siis tuolloin vielä klavesiinista eli cembalosta. Matkalla tuohon soittimeen on sanottu käytetyn cembalistien ja urkureiden harjoitussoittimena 1300-luvulla klavikordia, jota käytettiin 1840-luvulle. Sen suorana jatkokehitelmänä päädyttiin taffelipianoon.
Muun muassa Englannissa taffelipianon suosio nostatti kuitenkin jo 1760-luvun alussa vaatimuksia paremmasta soittimesta, etenkin julkisia esityksiä varten. Kehitys kulki kohti flyygeliä. Vanhin sellainen on säilynyt vuodelta 1772.
1800-luvun alussa taffelipianoa silti yhä paranneltiin muun muassa rautakehyksin ja metalliosin. 1880-luvulla niiden valmistus loppui. Brutaalina aikakauden loppuna voidaan pitää vuotta 1903, jolloin Society of American Piano Manufacturers seremoniallisesti poltti ison kasan taffelipianoja Atlantic Cityssä.
 |
| Tässä Keravan kartanon (Humleberg) salissa 1930-luvun puolivälissä otetussa kuvassa ilmeisesti taffeli- piano yhä paikallaan huoneen nurkassa. Kuva Museovirasto/Finna. |
Taffelipianojen aika oli siis jo väistämättä kallistumassa loppuansa kohti aikana, jolloin Hämeenlinnan lyseolaisten orkesterikin kokoontui Palenderin taloon Edvardin päivän nimipäiväkonsertteihin kunnioittamaan taloon 1884 muuttaneen lehtorin merkkipäivää. Olisipa mielenkiintoista tietää, millaisia säestysvälineitä viulun lisäksi oli tuolloin talossa käytössä. Ensimmäinen tunnettu nk, pystypiano rakennettiin niinkin varhain kuin 1735, joten meidän nykyisin parhaiten tuntemaamme pianotyyppiä kehiteltiin aluksi samaan aikaan kuin taffelipianoakin. 1738 Willian Southwell -niminen henkilö kuulemma kehitti ”upright square pianoksi” kutsutun soittimen. Kun katselemme varhaisia valokuvia ympärilleen kokoontuneine ihmisineen näemmekin niissä useimmiten eri aikojen pystypianoja. Merkille pantavaa, että taffelipianoja on silti nähtävissä kartanojen saleissa vielä 1930-luvun puolivälissä otetuissa valokuvissa.
Stuart Isacoff on kirjoittanut mielenkiintoisesti soitinten vaiheista ja eri viritysjärjestelmien kehityksestä oppiriitoineen vuosisatain aikana. Epämusikaaliselle maallikolle kaikki yksityiskohdat eivät luonnollisestikaan aukea, mutta saapa häivähdyksen oktaaveista, kvinteistä ynnä eri sävelten värähtelyistä sivuten myös samaa sävelten väriasiaa hiukan eri näkökulmasta kuin lukiessa, kuinka Jean Sibeliuksen kerrotaan jo lapsena nähneen äänet väreinä. Isacoffin mukaan 1800-luku oli pianon varsinaista kukoistusaikaamainitu vuosisadan puoliväliin mennessä Englannissa oli yli kolmesataa pianonrakentajaa. Vuonna 1868 Pariisissa 20 000 pianonsoiton opettajaa, joten pianotunnit olivat varsin huomattava osa silloista arkea.
Pianot eivät jääneet vain salonkien kaunistukseksi. Ne kulkivat hevosvaunuissa Yhdysvaltain länsirajojen mökkeihin, kamelien selkään sidottuina Itämaille. 1900-luvun alkuun tultaessa Yhdysvalloissa ostettiin yli 350 000 pianoa vuodessa. Emme siis voine edes olettaa aikakautensa ylemmän luokan tyyppikotia sisustamatta pianolla. Meillä Suomessakin Sibeliukselle kulkjettetiin kesällä flyygeliä milloin proomulla, milloin pianoa veneellä. Herrasväet tarvitsivat soittopelinsä kesähuviloilleen. Kesäpäivien tuokiokuvissa piano matkaamassa halki kankaiden ei siten ollut mitenkään tavatonta.
Saatamme muistaa kuuluisimman hämeenlinnalaisen Jean Sibeliuksen lapsuudesta kertomuksen, kuinka häntä häiritsivät tätinsä Julia Borgin oppilaiden huonot soittotaidot.
Sirénin Sibelius-kirjasta voimme lukea Linda Sibeliuksen toteavan:
”Muistan kuinka mukavaa oli soittaa Jannen, äidin ja Kittin kanssa Ave Mariaa. Meillä oli piano, sitten saimme harmonin ja myöhemmin Axel toi meille pianinon.”
Hilja Hahnsson eli Haahti puolestaan muistelmissaan kertonut pianonsoiton opinnoistaan Hämeenlinnan kouluvuosinaan 1800-luvun loppupuolella Sophie af Enehjelmin johdolla.
”Setä Geitlinin leikkipiano oli parahiksi virittänyt palavan haluni, jota puolentoista oktaavia ei tietystikään pystynyt tyydyttämään. Meille ostettiin Dammin pianokoulu, jonka mukaan saimme oppia teorian alkeita ja hyvin pian soittaa pieniä sävelmiä. Siitä sitten ura urkeni - - -
- - - Olin niin innoissani, että kesäksi, jolloin ei maalla pianoa ollut, laitoin paperista täyden koskettimiston ja sillä harjoittelin mykkää soittoa, kuvitellen säveleitä ja notkistellen sormiani. Jo seuraavana syksynä meidän oli pakko vaihtaa opettajaa, sillä neiti Wegelius meni naimisiin. Jatko- opettajamme oli etevä neiti Sofie af Enehjelm, joka kykeni meidät viemään niin pitkälle kuin mahdollisuutemme riittivät. Uusi opettaja kannusti oppilaita myös kevätnäytteillä, jotka hän vuodesta toiseen pani toimeen kutsuvieraiden kokoontuessa hänen kauniiseen, avaraan kotiinsa.”
Musiikinsoitto oli siis olennainen osa säätyläisten ja muun paremman väen illanviettoa. Hämeenlinnan kulttuuripiirit olivat sangen kapeat lyseon opettajien ja hallintovirkamiesten muodostaessa sen ydinjoukon. Merkittävä kulttuuriruiske kaupungille oli suomenkielisen normaalilyseon sijoittaminen väliaikaisesti Hämeenlinnaan. Sen työtä jatkoi sitten Hämeenlinnan klassillinen lyseo vuodesta 1887. Sisämaan pikkukaupunki sai huomattavasti kokoaan merkittävämmän osuuden maamme silloisesta oppineistosta merkittävän opettajakunnan kautta. Kulttuuriväen piiri kokoontui tiiviisti toistensa luona, joten olisipa mielenkiintoista päästä tarkkailemaan tuon ajan illanveittoja. Tietenkään ei sovi unohtaa rautatien tulon merkitystä muun muassa konserttitarjonnan mahdollistajana. On kerrottu, että Hämeenlinnassa saattoi olla samana iltana kaksikin mielenkiintoista konserttia.
 |
| Seth Wichmann (s.1885-k.1939) oli suomalainen lääkäri ja professori. Hän oli Helsingin yliopiston naistentauti- ja synnytysopin dosentti vuosina 1916–1924 ja professori vuodesta 1924. Duodecim- seuran Acta-sarjan päätoimittaja hän oli vuosina 1919–1938. Kuvassa pianon ääressä Lotte ja Gertrud Wichmann, taustalla professori Seth Wichmann helmikuussa 1938. Kuva: Museovirasto/historian kuvakokoelma/ Finna. |
Jokunen säilynyt valokuva kertoo aikansa ihmisistä kerääntyneenä esittämään ja kuuntelemaan musiikkia. Itse tahtoisin aistia edes osan siitä kokemuksesta, jolloin korkeiden nietosten keskelle luotujen polkujen kautta heikkoa valoaan luoneiden lyhtyjen kalpeasti valaisemia katuja korkeiden vitikasojen keskellä nuokkuneiden matalien puutalojen porstuasta on noustu lyhtyjen valaisemiin auloihin ja takit, viitat, silinterit jättäen astuttu kaakeliuunien lämmittämiin saleihin ottamaan osaa pienimuotoisiin musiikkiesityksiin ja herrasväen ilallisille. On tietenkin myönnettävä, että näkymä on ihanteellinen ohittaen Myllymäen matalien majojen arki, mutta se oli aikaa, jolloin valettiin sivistyksellinen pohja. Nykyihmiselle on varmasti vaikeata ymmärtää aikaa, jolloin virkamies vietti kustannuspaikalla pari kolme tuntia päivästä vetäytyen sen jälkeen muihin rientoihinsa. Silti tuolloin kaikkien sairauksien ja epäkohtiensakin keskellä taidettiin elää jotenkin terveemmin se aika, joka itse kullekin oli suotu.
Tässä saamme kurkistuksen paitsi paremman väen illanviettoihin myös työhön ja opintoihin noiden hetkien taustalla. Itse olen niin epämusikaalinen henkilö, etten ymmärrä musiikkijuttujen nyansseja, mutta eri teksteistä on esittäytynyt musiikin asema ihmisten elämässä, ja juuri häivähdyksinä eri sukupolvien elon hetkiin museoidemme pianotkin ovat reliikkejä hahmottaessamme omaa elämäämme verraten menneiden ihmisten elonhetkiin kohokohtineen ja vastoinkäymisineen. Siinä on kenties puuttuva osanen tarkastellessamme maisemaa ja muutosta esineiden kautta, saatamme löytää palasen elämää.
Lopuksi vielä valokuva 1950-luvun alusta. Musiikkituokio Kanneljärven kansanopistosta.
 |
| Väki kokoontunut viettämään musiikkituokiota. Kanneljärven kansanopisto 1950-luvun alussa. Kuva: Museovirasto- kansatieteen kuvakokoelma/ Finna. |
* * *
LÄHTEITÄ JA LUETTAVAA:
Kirsi Vainio-Korhonen.Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa
Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa.
Ihmisiä ja elämää Tuuloksen kirkonseudulla. Toimittaneet Kirsi-Marja Hurme, et al.
Palanderin talo. Teksti Inka-Maria Laitila.
Stuart Isacoff. Pianon taika.
David Crombie. Piano. Evolution, Design and Performance.
Vesa Sirén. Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin.
