Ja soitto soi

Menneiden musiikkihetkien kaikuja

Tuskastuessamme nykyhetkemme kaoottiseen kiireeseen ja näköalattomuuteen saatamme kaihoten kääntää katseemme aikojen taakse selaten vanhoja valokuvia, harhaillen museoiden vanhojen esineiden keskellä tai tapaillen menneiden mestareiden kirjoituksia. Kaihomieli pyrkii rakentamaan kuvaa ajasta, jolloin ihminen kykeni suotuisissa olosuhteissa saamaan aikaan paljon enemmän kuin nykypäivien huomattavasti pitkäikäisemmille jälkipolville tunnutaan pääsääntöisesti poikkeuksia lukuunottamatta sallittavan.

Tanskalainen taidemaalari Peder Kroyer Wilhelm Petersin
maalaamana pianon ääressä 1881-1883.
Kuva Wikimedia Commons.

Valokuvat ovat silti vain osa maailmaa, johon mielemme kaukokaipuu meitä pyrkii ajamaan; kaupunkikuvat esittäytyvät kulissikavalkadina, jonne usein on vangittu jotkin hevosvaunut tai kadunviertä kiiruhtanut satunnainen ihmishahmo paeten tarinoineen kauas pois historian verhon taakse. Maisemamaalauksissa ovat mukana värit, mutta asetelmia ja muotokuvia lukuunottamatta niissäkin ovat esineet tai ihmiset sivuosissa. Muistan itse vuosikymmeniä aiemmin vasta matkallani Lähi-idässä havahtuneeni muidenkin aistien kuin näön merkitykseen havainnoitaessa ympäristöä. Kojuissa roikkuneiden lihakimpaleiden, varastoihin kasattujen mausteiden tai eläinten jätösten sieraimiimme tuomat aistimukset ovat voimallisuudessaan hätkähdyttäviä varsin steriiliin pohjoismaiseen elinympäristöön tottuneelle. Juuri katsomistamme vanhoista valokuvista puuttuu värien lisäksi tuoksujen moninainen ja usein hienostelematon kimara.

Värien ja tuoksujen kautta tulemme sitten ääniin, joiden luonne on sekin ollut erilainen eri aikoina. Toki ratkaiseva ero on ollut myös harvaan asutulla Pohjolalla ja Keski-Euroopalla. Musikaaliset ihmiset puhuvat äänien erilaisista väreistä. 2020-luvun kaupunkien tauoton moottoriliikenteen huminan on jotain muuta kuin vielä 1900-luvun alussa vallalla olleen hevoskärryliikenteen kolina katukiveystä vasten. Sitten ihmiset ovat aikojen saatossa joutuneet havaitsemaan poikkeusoloissa pelottavinakin uudet, uhkaavat äänet. Tässä kohtaa mieleeni nousee ajatus talvisodan yössä pikkukaupunki Hämeenlinnan halki rautatieasemalta Poltinaholle kuljetettujen sotasaalistankkien siirrossa syntynyt jyrinä. Heti aikanaan asiasta lukiessani ikään kuin kuulin ja näin mielessäni sota-ajan Hämeenlinnan ja pohdin, kuinka tuokin kohtaus ihmisten mielessä koettiin. 

 

Tässä flaamilaisen koulukunnan maalauksessa 1700-luvulta esitetään romanttisen hämyisessä valossa
metsäistä maaseutua, jossa romanttissävyisessä hilpeydessä maalaiset tanssivat ja soittavat. Noihin
aikoihin sijoittuvat myös taffelipianon kehitys- ja kukoistusajat.
Kuva Wikimedia Commons

  

Vaan välttääksemme vaipumasta liian syvälle pahaenteisten, pelottavienkin mielikuvien suohon on jo aika hapuilla kohti tuumailua, joka alun alkaen sai pohtimaan näitä asioita. Kenties ajatus on alkanut hiljakseen kasvaa Palanderin talon salissa taffelipianon ohittaessani. Voimme tietenkin ohittaa tuonkin esineen vain yhtenä museoon kannettuna menneen väen jäämistönä, mutta itse asiassa sekin on samalla lailla kuin mikä tahansa muukin esille asetettu esine paitsi ollut joskus jonkun ja joidenkin eläneiden ihmisten oma niin etenkin välikappale ihmiselämän hetkissä. Tässä tapauksessa se edustaa aikansa väen pyrkimystä musiikillisen yhdessäolon tuomaan virkistykseen ja helpotukseen arjen virrassa.

 

Taffelipiano Palanderin talon salissa kuvattuna kesällä 2025.

Elämä 1800-luvun lopussa ja seuraavankin vuosisadan alussa oli tiukasti säätyjakoista eikä opinsaantikaan ollut jokaiselle yhtäläistä. Palanderin talossa kävijä saa kurkistaa kohti paremman, varakkaamman väen elämään, jossa pianon kaltainen esine nimenomaan edusti niitä hetkiä, jolloin seurapiiri kokoontui yhteen rentoutumaan ja vahvistamaan sosiaalisia suhteitaan.

Alkaessani pohtia tätä kirjoitusta kävin mielessäni alussa läpi niitä tiedonhippusia, jotka olivat saatavissa juuri tuosta kyseisestä taffelipianosta, jotta olisin päässyt lähemmäksi niitä ihmisiä, jotka aikanaan ovat kerääntyneet sen eteen. Olennaistahan tässä tapauksessa, ettei mainittu taffelipiano ole alun alkaen ollut lainkaan Palanderin talossa, vaan se on hankittu museon kokelmiin muita teitä. Sen kerrotaan olleen aikanaan Tuuloksessa Sairialan kartanossa ja kulkeutuneen sittemmin perintöesineenä Häppälän taloon ja ollut vielä säilytettynä jossain kansliassa ennen hankintaa museon kokoelmiin. Selvitystä lukiessa toivoisi ihmisten käyttävän ymmärrettävää käsialaa tehdessään selkoa asioista.

Sairialan kartanoa isännöi vuodesta 1852 läheisen Toivoniemen kartanon omistaja Gustav Riggert Munsterhjelm, jonka suvun hallussa kartano oli 1900-luvun alkuvuosiin. Sitä ennen omistajana oli ollut Tudeeri-suku. Tässä vaiheessa pianon vaiheita pohtiessa luonnollisesti nousee mieleen kuvajainen kulttuurisuku Munsterhjelmista mainitun taffelipianon ääressä – muttei siis suinkaan kapteeni Grahnin aikanaan rakennuttamassa kaupunkitalossa, joka myöhemmin on tullut tunnetuksi lehtorien Gadd ja Palander sekä piirilääkäri von Fieandtin mukaan. En kuitenkaan ole toistaiseksi nähnyt mitään dokumenttia, joka selvästi sitoisi soittimen kehenkään tai mihinkään sukuun.

Taffelipianojen aika juontaa ilmeisesti jo varhaiselle 1740-luvulle, mutta niiden kaupallinen valmistus alkoi vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Englantilaisten vahvaan vaikutukseen kyseisen pianotyypin rakentamisessa vaikutti Saksassa vuonna 1756 puhjennut nk. Seitsenvuotinen sota, joka ajoi monta saksalaista ja alankomaalaista soitinrakentajaa Englantiin, muun muassa kuuluisa Johannes Zumpe.

 

Johannes Zumpe Londini Fecerunt 1773 et Buntebart Princes Street Hanover Square. Taffelipiano
vuodelta 1773.
Kuva Wikimedia Commons.

 

Vanhin säilynyt Zumpen taffelipiano eli square piano on vuodelta 1762. Ensimmäisen kerran pianoa käytettiin säestykseen 1767 Lontoon Covent Garden Teatterissa. 1768 oli vuorossa ensimmäinen sooloesitys Englannissa, jolloin J. C. Bach esiintyi käyttäen yhtä Zumpen soitinta Lontoon Thatched Cottagessa. Vuonna 1771 taffeelipianoja aloitettiin valmistaa Venäjällä.

Palataksemme Hämeenlinnaan törmäämme jälleen Munsterhjelm-sukuun. Kirsi Vainio-Korhonen kirjoittaa teoksessa Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa, että klavesiinin eli cembalon soitto oli olennainen osa nuoren Sofie Munsterhjelmin koulutusta ranskan ja saksan kielen, historian, maantiedon, uskonnon ja piirustuksen ohella hänen opiskellessaan madame Ahlbergin ja tämän miehen koulussa Hämeenlinnassa 1810-luvulla. Kyse oli siis tuolloin vielä klavesiinista eli cembalosta. Matkalla tuohon soittimeen on sanottu käytetyn cembalistien ja urkureiden harjoitussoittimena 1300-luvulla klavikordia, jota käytettiin 1840-luvulle. Sen suorana jatkokehitelmänä päädyttiin taffelipianoon.

Muun muassa Englannissa taffelipianon suosio nostatti kuitenkin jo 1760-luvun alussa vaatimuksia paremmasta soittimesta, etenkin julkisia esityksiä varten. Kehitys kulki kohti flyygeliä. Vanhin sellainen on säilynyt vuodelta 1772.

1800-luvun alussa taffelipianoa silti yhä paranneltiin muun muassa rautakehyksin ja metalliosin. 1880-luvulla niiden valmistus loppui. Brutaalina aikakauden loppuna voidaan pitää vuotta 1903, jolloin Society of American Piano Manufacturers seremoniallisesti poltti ison kasan taffelipianoja Atlantic Cityssä.

 

Tässä Keravan kartanon (Humleberg) salissa 1930-luvun puolivälissä otetussa kuvassa ilmeisesti taffeli-
piano yhä paikallaan huoneen nurkassa.
Kuva Museovirasto/Finna.

Taffelipianojen aika oli siis jo väistämättä kallistumassa loppuansa kohti aikana, jolloin Hämeenlinnan lyseolaisten orkesterikin kokoontui Palenderin taloon Edvardin päivän nimipäiväkonsertteihin kunnioittamaan taloon 1884 muuttaneen lehtorin merkkipäivää. Olisipa mielenkiintoista tietää, millaisia säestysvälineitä viulun lisäksi oli tuolloin talossa käytössä. Ensimmäinen tunnettu nk, pystypiano rakennettiin niinkin varhain kuin 1735, joten meidän nykyisin parhaiten tuntemaamme pianotyyppiä kehiteltiin aluksi samaan aikaan kuin taffelipianoakin. 1738 Willian Southwell -niminen henkilö kuulemma kehitti ”upright square pianoksi” kutsutun soittimen. Kun katselemme varhaisia valokuvia ympärilleen kokoontuneine ihmisineen näemmekin niissä useimmiten eri aikojen pystypianoja. Merkille pantavaa, että taffelipianoja on silti nähtävissä kartanojen saleissa vielä 1930-luvun puolivälissä otetuissa valokuvissa.

Stuart Isacoff on kirjoittanut mielenkiintoisesti soitinten vaiheista ja eri viritysjärjestelmien kehityksestä oppiriitoineen vuosisatain aikana. Epämusikaaliselle maallikolle kaikki yksityiskohdat eivät luonnollisestikaan aukea, mutta saapa häivähdyksen oktaaveista, kvinteistä ynnä eri sävelten värähtelyistä sivuten myös samaa sävelten väriasiaa hiukan eri näkökulmasta kuin lukiessa, kuinka Jean Sibeliuksen kerrotaan jo lapsena nähneen äänet väreinä. Isacoffin mukaan 1800-luku oli pianon varsinaista kukoistusaikaamainitu vuosisadan puoliväliin mennessä Englannissa oli yli kolmesataa pianonrakentajaa. Vuonna 1868 Pariisissa 20 000 pianonsoiton opettajaa, joten pianotunnit olivat varsin huomattava osa silloista arkea.

Pianot eivät jääneet vain salonkien kaunistukseksi. Ne kulkivat hevosvaunuissa Yhdysvaltain länsirajojen mökkeihin, kamelien selkään sidottuina Itämaille. 1900-luvun alkuun tultaessa Yhdysvalloissa ostettiin yli 350 000 pianoa vuodessa. Emme siis voine edes olettaa aikakautensa ylemmän luokan tyyppikotia sisustamatta pianolla. Meillä Suomessakin Sibeliukselle kulkjettetiin kesällä flyygeliä milloin proomulla, milloin pianoa veneellä. Herrasväet tarvitsivat soittopelinsä kesähuviloilleen. Kesäpäivien tuokiokuvissa piano matkaamassa halki kankaiden ei siten ollut mitenkään tavatonta.

Saatamme muistaa kuuluisimman hämeenlinnalaisen Jean Sibeliuksen lapsuudesta kertomuksen, kuinka häntä häiritsivät tätinsä Julia Borgin oppilaiden huonot soittotaidot.

Sirénin Sibelius-kirjasta voimme lukea Linda Sibeliuksen toteavan:

”Muistan kuinka mukavaa oli soittaa Jannen, äidin ja Kittin kanssa Ave Mariaa. Meillä oli piano, sitten saimme harmonin ja myöhemmin Axel toi meille pianinon.”

Hilja Hahnsson eli Haahti puolestaan muistelmissaan kertonut pianonsoiton opinnoistaan Hämeenlinnan kouluvuosinaan 1800-luvun loppupuolella Sophie af Enehjelmin johdolla.

”Setä Geitlinin leikkipiano oli parahiksi virittänyt palavan haluni, jota puolentoista oktaavia ei tietystikään pystynyt tyydyttämään. Meille ostettiin Dammin pianokoulu, jonka mukaan saimme oppia teorian alkeita ja hyvin pian soittaa pieniä sävelmiä. Siitä sitten ura urkeni - - -

- - - Olin niin innoissani, että kesäksi, jolloin ei maalla pianoa ollut, laitoin paperista täyden koskettimiston ja sillä harjoittelin mykkää soittoa, kuvitellen säveleitä ja notkistellen sormiani. Jo seuraavana syksynä meidän oli pakko vaihtaa opettajaa, sillä neiti Wegelius meni naimisiin. Jatko- opettajamme oli etevä neiti Sofie af Enehjelm, joka kykeni meidät viemään niin pitkälle kuin mahdollisuutemme  riittivät. Uusi opettaja kannusti oppilaita myös kevätnäytteillä, jotka hän vuodesta toiseen pani toimeen kutsuvieraiden kokoontuessa hänen kauniiseen, avaraan kotiinsa.”

Musiikinsoitto oli siis olennainen osa säätyläisten ja muun paremman väen illanviettoa. Hämeenlinnan kulttuuripiirit olivat sangen kapeat lyseon opettajien ja hallintovirkamiesten muodostaessa sen ydinjoukon. Merkittävä kulttuuriruiske kaupungille oli suomenkielisen normaalilyseon sijoittaminen väliaikaisesti Hämeenlinnaan. Sen työtä jatkoi sitten Hämeenlinnan klassillinen lyseo vuodesta 1887. Sisämaan pikkukaupunki sai huomattavasti kokoaan merkittävämmän osuuden maamme silloisesta oppineistosta merkittävän opettajakunnan kautta. Kulttuuriväen piiri kokoontui tiiviisti toistensa luona, joten olisipa mielenkiintoista päästä tarkkailemaan tuon ajan illanveittoja. Tietenkään ei sovi unohtaa rautatien tulon merkitystä muun muassa konserttitarjonnan mahdollistajana. On kerrottu, että Hämeenlinnassa saattoi olla samana iltana kaksikin mielenkiintoista konserttia. 

Seth Wichmann (s.1885-k.1939) oli suomalainen lääkäri ja professori. Hän oli Helsingin yliopiston
naistentauti- ja synnytysopin dosentti vuosina 1916–1924 ja professori vuodesta 1924. Duodecim-
seuran Acta-sarjan päätoimittaja hän oli vuosina 1919–1938. Kuvassa pianon ääressä Lotte ja Gertrud 
Wichmann, taustalla professori Seth Wichmann helmikuussa 1938.
Kuva: Museovirasto/historian kuvakokoelma/ Finna.

 

Jokunen säilynyt valokuva kertoo aikansa ihmisistä kerääntyneenä esittämään ja kuuntelemaan musiikkia. Itse tahtoisin aistia edes osan siitä kokemuksesta, jolloin korkeiden nietosten keskelle luotujen polkujen kautta heikkoa valoaan luoneiden lyhtyjen kalpeasti valaisemia katuja korkeiden vitikasojen keskellä nuokkuneiden matalien puutalojen porstuasta on noustu lyhtyjen valaisemiin auloihin ja takit, viitat, silinterit jättäen astuttu kaakeliuunien lämmittämiin saleihin ottamaan osaa pienimuotoisiin musiikkiesityksiin ja herrasväen ilallisille. On tietenkin myönnettävä, että näkymä on ihanteellinen ohittaen Myllymäen matalien majojen arki, mutta se oli aikaa, jolloin valettiin sivistyksellinen pohja. Nykyihmiselle on varmasti vaikeata ymmärtää aikaa, jolloin virkamies vietti kustannuspaikalla pari kolme tuntia päivästä vetäytyen sen jälkeen muihin rientoihinsa. Silti tuolloin kaikkien sairauksien ja epäkohtiensakin keskellä taidettiin elää jotenkin terveemmin se aika, joka itse kullekin oli suotu.

Tässä saamme kurkistuksen paitsi paremman väen illanviettoihin myös työhön ja opintoihin noiden hetkien taustalla. Itse olen niin epämusikaalinen henkilö, etten ymmärrä musiikkijuttujen nyansseja, mutta eri teksteistä on esittäytynyt musiikin asema ihmisten elämässä, ja juuri häivähdyksinä eri sukupolvien elon hetkiin museoidemme pianotkin ovat reliikkejä hahmottaessamme omaa elämäämme verraten menneiden ihmisten elonhetkiin kohokohtineen ja vastoinkäymisineen. Siinä on kenties puuttuva osanen tarkastellessamme maisemaa ja muutosta esineiden kautta, saatamme löytää palasen elämää.

Lopuksi vielä valokuva 1950-luvun alusta. Musiikkituokio Kanneljärven kansanopistosta.

 

Väki kokoontunut viettämään musiikkituokiota. Kanneljärven kansanopisto 1950-luvun alussa.
Kuva:  Museovirasto- kansatieteen kuvakokoelma/ Finna.

 

* * * 

 

 LÄHTEITÄ JA LUETTAVAA:

 

• Kirsi Vainio-Korhonen.Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa

• Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa.

• Ihmisiä ja elämää Tuuloksen kirkonseudulla. Toimittaneet Kirsi-Marja Hurme, et al.

• Palanderin talo. Teksti Inka-Maria Laitila.

• Stuart Isacoff. Pianon taika.

• David Crombie. Piano. Evolution, Design and Performance.

• Vesa Sirén. Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin.

• https://fi.wikipedia.org/wiki/Klavikordi

• https://fi.wikipedia.org/wiki/Bartolomeo_Cristofori

 

 

 

Linnanpuiston alue

Suuret muutostyöt linnamme äärellä antavat aihetta tarkastella seutukunnan historiaa useampaankin kertaan, joten aloitetaanpa.

Hämeen vanhan linnan ympäristöä voi syystä kutsua Hämeenlinnan sydämeksi, jota sen asukkaat elontiellään niin arjessa kuin juhlassa kulkevat. Sen yhteyteen nivoutuvat tiet ja polut puistoihin ja kaupunkilaisten pihoihin. Linnaa ja myöhemmin itse kaupunkia perustettaessa maisemaa hallitsi vesi, korkeudeltaan vaihdellen ja hallaa tuoden. Kuokkalan kosken perkaamisten saattaminen loppuun 1860-luvulla Lempäälässä hääti enimmät vedet kaupungin pelloilta, vaikka tulva oli silti tuttu vieras yhä sata vuotta myöhemminkin. Nyt kaupunkimme keskus on suuren mullistuksen kourissa. Maisemaa muokataan kenties enemmän kuin miltei koskaan sen jälkeen kun kaupunki vuonna 1777 päätettiin siirtää linnan kuopeelta Saaristen kuninkaallisen latokartanon Niementaustan mäelle ja asukkaat siirsivät asumuksiaan vuoden 1785 alkuun mennessä uudelle paikalle.

Luonnollisesti heti kaupungin siirtämisen yhteydessä laadittiin suunnitelmia, mitä kaistaleelle Niementaustan ja linnan välillä oikein tehtäisiin. Uuden kaupunginpaikan kuninkaalle ehdottanut kenraalimajuri Arbin laati kartan, jossa suunnitelmat hyvin näkyivät.

Näet kuvat suurempina niitä napsauttamalla. Oikealla karttamerkkien selityksiä.

Arbinin asemakaava vuodelta 1778. Kuva Hämeenlinnan Lydia.

Arbinin  asemakaavan selitykset teoksesta Kunnallis-Historiallinen  kertomus Hämeenlinnan kaupungista  (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman. Hämeenlinnna Lydia.

Tämä linnan ja kaupungin väliin jäävä alue on jättänyt muistijälkiä ohikulkeneisiin matkalaisiin. Suomen sodassa 1808 kaatunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay matkusti 1807 Etelä-Suomessa muun muassa Hämeenlinnan kautta tarkoituksenaan kuvailla ja piirtää maisemia ja ihmisiä. Sattuneesta syystä hanke jäi viimeistelemättä, mutta kaiken muun lisäksi hänen mieleensä jäi kaupungista linnalle johtanut piilipuukujanne.

Kuten Einar Palmunen toteaa Saaristen latokartanon historiikissaan, Hämeensaari on aikoinaan linnan perustamisen tienoilla ollut kirjaimellisesti saari veden ympäröidessä sen tyystin ja varustuksetkin miltei kokonaan. Itse muistan voimallisena kokemuksena sankan lumipyryn päivän, jolloin tähyilin linnasta etelään. Valkoinen lumimassa täytti ilman peittäen näkymän kätkemällä Niittykadun jonnekin olemattomiin. Silloin koki vahvasti eristäytymistä kolkosta ulkomaailmasta linnan vahvojen seinien sisälle.

Lehtori A. Th. Böök kirjoittaa vuonna 1927 julkaistussa matkailuoppaassaan saapumisesta nykyisen Linnanpuiston kaakkoiskulmille:

”Rantapuiston ja linnan välillä on vetisen niityn reunassa kaupungin venevalkama.

Edessämme on nyt vanha Hämeen linna. Tie käy pitkin linnan kanavan vartta sivuuttaen pienen puistikon, jonka rehevät tammet ovat Rehbinderin aikuisia, ja yhtyen vihdoin kaupungista suoraan Hattulaan ja edelleen TampereelleVanajaveden itäpuolitse menevään valtamaantiehen, Linnaniemen esikaupungin kohdalla. Linnaniemi on osaksi kaupungin, osaksi maaseurakunnan aluetta.

Mainituista teiden yhtymäkohdasta vie puistoon saakka puistokujanne. ”

Alla osa Hämeenlinnan kaupungin asemakartasta vuodelta 1926 eli vuotta ennen Böökin matkailuopasta:

Kuva Hämeenlinnna Lydia.

Miltei jokaisella kaupungissamme pidempään asuneella varmasti on joitain muistoja linnan ja itse kaupunkikeskustan välissä levittäytyneeltä osin soiseltakin puistoalueelta, joka pengerryksin on yhdeltä kulmaltaan ollut jopa Vanajaveden pintaa matalammalla.Siitä Parkiksi eli Puistoksi kutsuttuun Kaupunginpuistoon ja Ojoisten pelloille ovat hiihtäneet lehtori Palanderin lapset ja kiiruhtanut erikoisluvalla linnan vankilaan tutustumaan nuori Hilja Haahti (alk. Hahnsson) tai pojanviikarit pyydystäneet sammakoita. Linnanpuiston aluetta ei voi mitenkään erottaa Hämeenlinnan sielusta. 

 

Enok Rytkösen 1930-luvulla ottamassa kuvassa on tyypillinen keväinen tilanne Linnanpuistossa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia

Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista näytelmistä alueella oli nk. museotaloalueen hirsien pinoaminen 1960-luvulla käytännössä avomaalle mätänemään;kyseessä oli aikomus pystyttää esimerkiksi Keskustalon alta puretut talot myöhemmin perustettavalle talomuseo-alueelle. Muistelisin jossain nähneeni valokuvan yksinkertaisesta, seinättämästä katoksesta, jonka alle vesi ja lumi varmasti hyvin pääsivät seisomaan. Joku saattaa muistaa asian paremmin. Vuonna 1964 talomuseoaluetta kaavailtiin linnan ja Tampereentien väliselle alueelle. Kesäkuussa 1966 Hämeen Sanomissa Asiasta toiseen -palstalla aprikoitiin, että puretut Vainikaisen ja Lönnrotin talot voitaisiin pystyttää Kaupunginpuistoon nk. Larin-Kyöstin talon seuraksi. Viimeksi mainittu talo on samalta tontilta kuin varsinainen Larssonin hotellina toiminut talo. Kirjanoppineet ovat kiistelleet kirjailijan asumisesta kyseisessä puistoon siirretyssä talossa. Samassa pihapiirissä se kuitenkin on ollut, ja oletettavaa, että Larin-Kyösti on vaikuttanut siinä ainakin lapsena. Myöhemmin samana vuonna myös kaupunginhallitus esitti valtuustolle talomuseoalueen perustamista Kaupunginpuistoon. Kuten tiedämme, hankkeesta ei tullut mitään.

 

Puiston laitaa joulukuussa 2005.

Näkymää kirjaston rannasta vuonna 2005.

Puisto talviasussaan tammikuussa 2017.

Näkymä Klerckerinkalliolta puiston suuntaan syksyllä 2020.

Niinpä vähintään aiheellista lienee sekä muistella menneitä että seurata syyskesällä 2025 alkanutta täysremonttia sekä sanoin että kuvin. Tilannetta elokuun lopussa 2025.

 

Selkeinä muistikuvina jäävät elämään myös lukuisten keskiaikamarkkinoilla vietettyjen hetkien muistot lehtevien, vehreiden puiden varjoista suojaa paahteelta etsineine eläimineen. Juuri maiseman raju avaaminen puita kaatamalla elokuun lopussa 2025 on aivan sielua vääntänyt, vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi ankeuden väliaikaisuutta ja tahtoisi uskoa kauniimman ajan vielä koittavan.

Hetki keskiaikamarkkinoilta vuonna 2016. Puut ovat vielä varsin vehreinä ja runsas lehväisinä.

* * *

LÄHTEET / LUETTAVAA:

Carl GustaF Ramsay. Matkapäiväkirja 1807
Hämeenlinna ympäristöineen. Matkailuopas. Laatinut A. Th. Böök.
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134025

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan historia II osa
Kunnallis-Historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134079

Kuokkalan kosken perkaukset. Lempäälä seura ry
https://www.lempaala-seura.fi/kuokkalankoskien-perkaukset/

Einar Palmunen. Saaristen Kuninkaallinen latokartano

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Hämeen Sanomat vuonna 1964 
Hämeen Sanomat vuonna 1966 

Kesäpäivien aaveita Katumajärven rantamailla

 

”Kaupungista itään päin Katumaan järvelle 1 km. Venematka hupainen huviloihin järven itäisellä vuorisella rannalla. Kappolanvuoreltalaaja, kaunis näköalakaupungin ja sen ympäristöjen yli.”

Näin esittelee seutukunnan Suomen matkailija-yhdistyksen 
oppaan Matkasuuntia Suomessa vuoden 1888 painoksen
ensimmäinen osa. 

Näkymä Katumajärven pohjoispäästä etelään. Tällainen
maisema tervehti kaupungista huviloilleen matkannutta
herrasväkeäkin. Kuuman kesä utua heinäkuussa 2025.

Kuumana heinäkuun suvipäivänä utuinen auer hivelee jo varhaisesta rantoja. Metsässä tuoksuu kypsä kesä. Olen täyttänyt viimein lähes nolon aukon kokemuspiiristyäni eli lähtenyt kiertelemään Katumajärven rantoja. Hellepäivään valmistautuvan seutukunnan hiljakseen heräilevä tunnelma auttaa mainiosti virittäytymään tunnelmaan ja muistelemaan menneitä aikoja ja unohtamaan sen luvun, joka nykyään kirjataan allakkaan. Kun oikein kuuntelen vienoa tuulta lehvistössä saatan sieluni silmin kuvitella ne kaukaiset kesät, joista vain luemme kirjoista.

Merkittävä osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kaupunkiemme virkamiehistön ja porvariston vuodenkiertoa oli muutto kesäkuukausiksi huvilalle. Niin myös Hämeenlinnassa. Kirjailija Hilja Haahti kuvailee muistelmissaan kesiään, joita perhe vietti isän kuolemaan 1887 asti Vanajan Kappolan talossa. Saatamme nähdä keväiset muuttotouhut edellä kulkeneine mööpelivaunuineen, joihin oli kasattu kaikenlaista perheen kesäkuukausina tarvitsemia tavaroita unohtamatta erilaisia kasveja, joita ei ollut jätetty kaupunkiin talonmiehen rouvan hoidettaviksi. Seuraavina olivat vaunut, joilla kappolan isäntä oli tullut herrasväkeä noutamaan. Oma ohjelmanumeronsa oli perheen lemmikkikissan kuljetus, koska eläinparka ei moista rahtaamista ymmärtänyt karaten ainakin kerran sylistä takaisin kaupunkikotiin.

Haahti kertoo jo matkan olleen elämys ojien kukkiessa rentukoita ja notkojen hohtaessa valkoisina. Mielikuvitus loi metsiin varjoihin salaperäisiä piirteitä. Kruununmyllyn myllypuron kohina jäi syvästi mieleen. Etuistuimelle pyrkinyt nuori Hilja pyrki loppumatkasta pitelemään itse ohjia. Isäntä sallikin sen auttaen huomaamatta; toki hevonenkin tunsi tien vallan hyvin.

Toinen reitti oli järvitie veneessä, jolloin sai ihailla järven korkeita rantoja ja saaria. Osallistuminen soutamiseen yhdellä airolla tai peränpitämiseen melalla olivat oma kohokohtansa maisemien ihailun ohella.

Itse Kappolan talo ei ollut aivan järven rannalla, vaan jonkin verran kauempana ruohopihan, laajan hedelmätarhan ja avaran nurmikentän ympäröimänä. Mainittu kenttä tarjosi oivan ympäristön talon ja kesävieraiden nuorison kesäsille pihaleikeille. Katuman ja Kappolan seutu onkin ollut Haahden kuvailemana aikana useamman hämeenlinnalaisen herrasväen kesänviettopaikkana. 

 

Hahnssonien kesäpaikka Kappolan talossa ei siis ollut aivan järven rannalla, mutta polkuja pitkin pääsi
hyvin vaeltamaan Kappolanvuoren jyrkän kivisiin maisemiin, joissa tosin sai hyvinkin varoa käärmeitä.

Kappolan isännästä ja kesävieraista on syytä Haahden muistelmien mukaan syytä mainita jokunen sana. Johan Malin omisti Pitkäniemen ollen yksi kuudesta veljeksestä. Yhden periessä talon toiset lähetettiin opiskelemaan herroiksi. Kahdesta tuli pappeja ja kahdesta koulunrehtoreita eri puolille maatamme. Yksi kouluun lähetetyistä oli nimeltään Juhan päätyen kuitenkin isänsä taloon toisen maanviljelijäveljen ostaessa talon Hauholta. Kaikki veljekset kuitenkin pitivät kuulemma ainakin aluksi Haahden mukaan yhteyttä kotiseutuunsa. Porilainen rehtori Malin oli lomaillessaan niin mieltynyt Pitkäniemeen ja vuokrasi niemen 50 vuodeksi veljeltään suostutellen naapurikseen hämeenlinnalaisen kamreeri F. W. Schreyn. Kappolanvuoren juurelta niemen kapeimman kohdan ohitse jatkuneen osan Haahti muistelee jaetun kahteen osaan; niemen loppuosaa puolestaan vuokraajat suunnittelivat yhteislaitumeksi. Sopimus laadittiin vuonna 1879 ja lainhuudatus 1880, jolloin huviloita alettiin rakentaa. Myöhemmin vuokraajat ostivat alueensa omaksi siten, että rehtorille jäi etelänpuoleinen huvila-alue, Koivisto ja kamreerille Tuomarinsaarta vastapäinen, Hongisto. Tienrakennuksesta vastasi Kappolan isäntä.

Kappolanvuoren rinteet ovat nykyisin sangen metsittyneitä, mutta sentään jostain erottuu Pitkäniemikin.

Hilja Haahti muistelee etenkin rehtorin huvilaa lapsuutensa juhannusaattojen suosikkikohteenaan, jossa kelpasi etsiä mielenkiintoisia kukkia kasviston ollessa monipuolisempaa kuin rajatummalla Kappolan alueella. Oma lukunsa on aikanaan ollut rehtorin huvilan laaja puutarhamansikkamaa.

Hilja Haahti teoksessaan Kaukaisten aikojen takaa vuonna 1956:

”Kauniin Katumajärven rannat ovat nykyisin huviloitten köynnöstämät, mutta lapsuuteni aikana vielä löytämättömät. Komea näköalapaikka oli Kappolan vuori, jonne jyrkkä polku johti, kun ensin oli talosta käsin sivuutettu peltoja, niittyjä, metsää sekä laaja mansikka-aho. Milloin kaukaisempia vieraita kävi, heidät aina vietiin vuorelle näköalaa ihailemaan. Oikealla kuumotti yli veden ja metsien Hämeenlinnan kirkontorni, mutta muuten olisi luullut joutuneensa eräkorpeen. - - -”

Hilja Haahti kertoo vieraat viedyn ihailemaan näköalaa Kappolanvuorelta. Hän mainitsee kaukaisuudesta
siintäneen Hämeenlinnan kirkontornin. Nykyään metsämaa salpaa näkymän siten, että sentään viljasiilot
Kantolasta erottuvat. Menneinä aikoina rannat eivät olleet niin rakennettuja kuin nykyään, mutta silti
yhä vehreimmän kesän vallitessa ripaus maalaismaisuutta on yhä jäljellä.

Runoilija ja suomentaja Paavo Cajander asustellessaan 1880-luvulla Vanajan Parkun talon rauhassa vietti Haahden mukaan viikkokaupalla yksinäisen vanhapoikarehtorin seurana Koivistossa uskaltautuen tavoistaan poiketen, yleensä julkisia esiintymisiä karttaen Koiviston juhannustapaamisissa runojansa tai kappaleita Shakespeare-käännöksestänsä. Ilonpidon päättyessä kokon polttamiseen. Haahti muistelee Paavo Cajanderin vierailleen myös kamreeri Shreyn huvilalla. Runoilijan isä oli nahkurina päätynyt kosketuksiin Pälkäneen Rönnvikin kartanoon, jonka omisti Karl Johan Schrey perheineen. Kouluajan asuinpaikkaa vailla ollut Fredrik Schrey asui koko tuon ajan Cajandereilla.

Nyt kun tähyilen kohti Pitkäniemen kärkeä koetan hahmottaa mielessäni Cajanderin seisoskelemassa rannalla, kenties jätettyään kokon ympärille kerääntyneen väen hieman syrjemmälle. Hän näkee edessään järven toisella puolella Mantereenvuoren, Mantereenlinnaksikin kutsutun jyrkän kalliorannan. Olettaa sopii, että sen graniittikyljet ovat 1880-luvulla olleet paljaammat kuin nykyään, kätkeytyen näinä päivinä runsaan puumassan taakse. On kerrottu näkymän innoittaneen runoelmaan Vapautettu kuningatar. Vaikka runoilija ei olekaan Juhani Niemen mukaan selkeästi sanoittanut paikkakunnalle sijoittunutta runoa yhtä Hämeenlinnan lyceekartanon vihkiäisiä varten 1886 laadittua lukuunottamatta, on silti siis selvä maiseman antaneen joitain aineksia huolimatta myöhemmin muualta maasta, etenkin Keuruun suunnalta tulleesta vaikutuksesta. On kiintoisaa pohtia asuinpaikainsa suhteen muuttolinnuksi ja Hämeenlinnaan tuskastuneen Cajanderin sentään viihtyneen aikansa Vanajan seutuvilla. Oma lukunsa on tietenkin nähdä mielikuvissaan mestari kesäpäivänä työssään niin Kankaisten parkun vinttihuoneessa kuin tuttaviensa luona Katuman Pitkäniemessä.

  

Mitä säkeitä hän onkaan lausunut juhannusjuhlissa antauduttuaan ääneen vastoin tapojaan?

Vaikka epäilisikin edellä mainitun Vapautetun kuningattaren syntyä juuri Katuman ja Pitkäniemen seutuvilla, jylhät rannat ovat jo ammoin olleet mielikuvitusta ruokkivien tarinain tyyssijoina alkaen vaikkapa tarusta pakanain katumamielellä pyrkiessä pesemään pois saamansa kasteen. Kustaa Aho kirjoittaa vuoden 1959 Vanajan Joulu- julkaisussa Mantereenlinnaan ja Kappolan vuoreen liittyvistä vanhoista tarinoista, muun muassa Kaapo-nimisestä uljaasta ritarista, josta olisi johdettu Kappola-nimi. Mainitun Kaapon kaksi kaunista tytärtä, joista toinen ei huolinut kenestäkään kosijasta isänsä suureksi suuttumukseksi. Tällöin isä muutti uppiniskaisen tyttärensä tämän omastakin tahdosta Ilmattareksi, ikuiseksi immeksi. Toinen tytär asettui asumaan Kappolan linnaan yhdessä mahtavan ritarin kanssa. Ilmatar tuli kateelliseksi sisarensa onnelle istuen kesäisinä öinä Mantereenlinnan huipulla itkemässä. Ilmattaren kovan katumuksen kirvoittamista kyynelistä on tarinan mukana syntynyt Katumajärvi.

Näille Mantereenvuoren tai -linnan kallioille on siis tarinoissa sijoitettu vangittuja tai muuten vain onnettomia
neitoja itkemään surkeata kohtaloaan. Eipä ihme, että mielikuvitus on sijoittanut mitä merkillisimpiä
linnoja paikalle. Onhan se luokiteltu muinaislinnaksi.

Avaruuden tuntua Mantereenvuoren laella.

Hilja Haahti mainitsee äitinsä, Sofia Theolinda Hahnssonin, ensimmäisen suomenkielisen naiskirjailijan muuten, sepittäneen sadun nimeltä Pitkäniemen synty, jossa Mantereenlinnaan vangitun Lempi-neitosen koettaa pelastaa Aimo-sankari rakentamalla nurmitien Kappolanvuorelta Mantereenvuorelle. Tuloksena oli kuitenkin pitkä niemi, koska Mantereen haltija Kammo oli liitossa Ahdin, vedenhaltijan kanssa, joka teki järven siltä kohtaa pohjattomaksi. Tässäkin tarinassa Mantereenlinnassa kärsi onneton sielu eli tässä tapauksessa Lempi, joka pääsi illoin lyhyiksi hetkiksi ulos vankilasta. Kirkkaana tyynenä iltana Aimo hyppäsi Pitkäniemen päästä uimaan noutaakseen Lemmen. Pako kuitenkin huomattiin. Ahti auttoi Kammoa ja nostatti myrskyn. Vankeuden sijasta Lempi valitsi kuolon Aimon sylissä, jolloin Tapio, metsän kuningas istutti haudalle kauniin saaren.

Parhaiten erottaa eteen työntyvän Mantereenvuoren rannan jylhyyden etelän suunnasta Solvikista

Useisiin Katumajärven saariin liittyy esimerkiksi Kustaa Ahon kertoma tarina Tuomarinsaaresta:

”Kappolassa asui ennen tuomari, joka kuului vapaamuurareihin ja oli liitossa paholaisen kanssa. Kun hän kuoli, niin hänelle muodostettiin hautajaiset suuret ja komeat. Oli talviaika ja ruumista alettiin viedä kirkolle kahden valkean oriin vetämällä reellä. Hautaussaatossa oli joukko arvokkaita ulkomaalaisia vieraita. Kun päästiin saaren kohdalle, alkoivat hevoset pärskyä ja raskaasti huuahtaa. Ponnistuksista huolimatta ei päästy eteenpäin vaikka ruoskaakin käytettiin. Vihdoin hevoset lopen uupuneina alkoivat hikoilla verta. Turhaan muutettiin hevosia. Ei auttanut manaukset eikä rukoukset. Miesvoimillakaan ei reki liikkunut. Turhaan käski pappi valjastaa härkiä reen eteen. Kun suunnattiin kulku saarta kohti alkoi reki helposti luistaa. Tällä saarella tuomari oli tehnyt liiton paholaisen kanssa ja täällä hänen piti saada viimeinen leposijansa. Siitä asti on saarta kutsuttu Tuomarin saareksi.”

Tuomarinsaari sijaitsee lahdelmassa Pitkäniemen ja Paavolankulman välissä. Kaija Hillebrandtin mukaan Paavolankulman rantamien vanhin rakennus on Onnelan huvila eli Valpuri piirilääkäri Karl von Fieandtin ostama huvilapalsta erotettiin Katisten kartanon mailta Paavolan tilasta vuonna 1899. Jos pääsisimme seuraamaan 1900-luvun alun elämää noilla rannoilla, saisimme tarkkailla aikakauden tyypillistä herrasväen kesänviettoa palvelijoineen ja kultturelleine vieraineen. Niitty- ja metsäpoluilla ynnä tomuisella maantiellä liikkui kuitenkin myös tavallista rahvasta. Kuulemme kenties karjankellon kilkatusta sekä ainakin hallin haukkua. Tuolloin aivan naapurissa asustivat Niemelän torpan asukkaat arkitöineen. Hillebrandtin tekstin innoittamana mielenmaisemamme kuva täydentyy röyhelöhameessaan niityn ja metsän halki kallioille kapuavasta Nanna von Fieandtista mukanaan tuolloin ei niin vielä tavallinen laite eli valokuvauskone. Näin paljastuu kyseisen säätyläisneidon aikanaan yllättävä harrastus.

 

Nanna von Fieandtin 1900-luvun alussa ottamassa kuvassa Niemelän torppa Mäskälän kylän Paavolassa.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Tähän yhteyteen on siis syytä laittaa Nanna von Fieandtin ottama valokuva poimittuna Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia-palvelusta. Etualalla näkyy Niemelän torppa umpipihoineen. Taustalla erottuvat Pitkäniemi, Tuomarinsaari ja Mantereenlinna eli kesäisen matkamme koko näyttämö. Hillebrandt kirjoittaa itse kiivenneensä valokuvan ottopaikalle ja todenneensa sen olevan kyseisen kallion korkein paikka, joten valokuvaaja ei ole säästellyt vaivojaan.

Välähdyksen aikansa huvilaelämästä antaa myös oheinen postikorttikuva Katumajärven
rantapuistosta, joka on ilmeisesti Paavolankulman rannalta 1899-1902.
Kuva: Hämeenlinnan kaupunginkirjasto/Hämeenlinnan kaupunginkirjaston Lydia.

Keskiviikkona lokakuun 3 pnä 1888 hämeenlinnalaiset
saivat lukea sanomalehti Hämäläisestä, että täkäläinen
varalääninkamreeri Schrey on myynyt Hongisto.nimisen
huvilansa lehtori Palanderille.

Hillebrandt kertoo von Fieandtien tuttavuussuhteesta Edvard Palanderin perheeseen ja viittaa myös Palanderin talossa olevaan valokuvaan, jossa Valborg tuttavineen istuu kesähuvilan portailla kesällä 1900. Pitkäniemen Hongistossa eli Palanderien huvilalla tenniskenttä. Naisilla on yllään aikansa tennisasu, joten oletettavasti valokuvauspäivän ohjelmaan on kuulunut myös pelaamista. Vaikkei suoraan missään kerrota, valokuvauspaikka olisi tuolla perusteella juuri Hongisto. Maaseudun suviseen äänimaailmaan voisimme siis liittää myös tennispelin.

 

Omissa muistelmissaan Hilja Haahti kertoo siis Kappolan seudun suvisista kasvinkeräyskilpailuista, mutta merkille voimme panna myös vuonna 1881 syntyneen Valborg von Fieandtin, joka opiskeli filosofian maisteriksi maan-, kasvi- ja eläintieteestä tehden pitkän uran Hämeenlinnassa luonnonhistorian ja maantieteen opettajana. Kaukaa haettua tuskin siis on oletus, että Katumajärven luonto on ollut lapsuudessa pontimena tuossakin ammatinvalinnassa herättäen intohimoisen luontosuhteen, joka aikanaan sai nuoren opettajattaren kuljettamaan oppilaitaan pitkin Hattelmalanharjun ja Ahveniston metsiä tutustumassa suoraan kasvikuntaan.

Nyt olemme tähyilleet muistojen ja tarujen kulkijoita järven rantamailla. Voimme vielä lopuksi kääntää katseemme vesille, sillä tokihan Ahdin antimien pyynti on ollut kautta aikojen myös Katumalla oleellinen osa elämää. Kyläläisten lisäksi veneillään liikkuivat kesäasukkaatkin. Hilja Haahden isä ja veli olivat innokkaita kalamiehiä ja ravustajia. Hiljan veli Hannu Hahnsson (vuodesta 1906 Haahti) piti kalakirjaa pitkäsiiman tiimoilta kirjaten tarkasti koukku- ja kalamäärän ja painon jne. Mainitut muistiinpanot olisivat varmasti mielenkiintoisia tutkimusmielessäkin. Hilja Haahti toteaa onkikalastuksen sitten olleen erikseen, jolloin äitinsä (Sofia Theolinda) kävi toisinaan iltasyöntiä kokeilemassa saaden taitavasti saalistakin. Mukaan otettiin tällöin usein myös Hilja itse. Tähyillessämme aikojen taakse Katuman vesille saatamme siis mielessämme nähdä veneen, jossa kyseisen rouvan lisäksi touhuaa omine vapoineen myös nuori Hilja Haahti, Tyttö toki jännitti itse kalastustapahtumaa, mutta saaliin tappaminen tai syöminen ei niinkään kiinnostanut. Parasta oli kuitenkin vain istua veneessä ja ihailla maisemia.

Lopuksi on syytä laittaa muistoksi pari merkintää Katuman vesiltä aikakauslehti Uljaan numerossa 9 joulukuussa 1886. Nimimerkki H.H. on ottanut muistiin kaksi koukkua nielleen ahvenen ja epämuodostuneen tai vioittuneen heikkokuntoisen ravun tapauksen. Viitaten edellä olleeseen kertomukseen Hannu Haahden lapsuuden kalakirjanpidosta ei olisi mielestäni kaukaa haettua arvella, kukapa kyseinen nimimerkki H. H. saattaisi olla...tietenkään tässä yhteydessä voimatta asiaa todistaa.

Havaintoja Katumajärven vesiltä vuodelta 1886. Nimimerkki H.H.
Julkaisuna Uljas- Urheuden ja reippauden edustaja n:o 9 1886.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Näin olen viettänyt yhden kuuman suvisen heinäkuun päivän Katuman ympäristössä tavoitellen aavekuvia siellä ammoin kesiään viettäneistä ihmisistä tarinoineen. Toki paljon on jäänyt esille kaivamatta, mutta niinpähän jää jutun juurta tilaisuuden tullen vastaisuuttakin varten.

 

* * * 

 

 Lähteet:

 

Aikakauslehti: Uljas – Urheilun ja reippauden edustaja. N:o 9 Vk. 1 1886

Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa – Sukuni, lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni muistoja

Inka-Maria Laitinen. Palanderin talo – Säätyläiskoti Hämeenlinnassa

Juhani Niemi. Paavo Cajander. Suomentajan ja runoilijan muotokuva.

Kaija Hillebrandt. Paavolankulma – Muinaismuistoja, huvielämää ja golfia

https://katumajarvi.fi/wp-content/uploads/2023/08/PAAVOLANKULMA.pdf (23.7.2025)

Suomen matkailija-yhdistys. Matkasuuntia Suomessa. 1888 vuoden painos I.

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningatar runoantologiasta Pieni helmivyö. Suomen runoja koulunuorisolle (1895)        https://www.doria.fi/handle/10024/33444 

Vanajan joulu 1959. Kustaa Ahon kirjoitus Katumajärvi.

 

 

 

 

 

 

Esittelyssä Hämeenlinnan VPK:n talo vuonna 1899

 

Nyt kurkistamme menneisyyteen Brandluren – Palotorvi -julkaisun avulla. Sen ensimmäisen vuosikerran kuudes numero oli vuotta aiemmin esitellyt Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnan 25-vuotiusjuhlan tapahtumia ja vuotta myöhemmin, tarkemmin sanoen huhtikuun 1899 numerossa palataan Hämeelinnaan esitellen hämeenlinnalaisten kuutisen vuotta sitten valmistunutta uutta paloasemaa, joka on korvannut Tähtipuiston länsilaidassa sijaitsevan vanhan Ruiskuaseman. Palataanpa siis vuoteen 1899.

 

Brandluren - Palotorvi -lehti kirjoitti huhtikuussa 1899 edellisenä vuonna 25-vuotisjuhliaan viettäneen 
Hämeenlinnan vapaaehtoisen palokunnankuutisen vuotta aiemmin valmistuneesta uudesta talosta.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Palotorvi aloittaa tekstinsä jakamalla selkeästi ruusunsa ja risunsa:

”V. P. K:n talo Hämeenlinnassa rakennettiin vuosina 1892—1893 etelä osalla kaupungin raatihuonetonttia, etusivu Rautatorille päin. Alakerros on tiilistä holvatulla katolla ja yläkerros puusta. Kalustohuoneen samoinkuin voimistelusalin lattia on sementistä betonipohjalla. Kalustohuoneella on kolme suurta ulospäin aukeavaa kaksoisovea, sisäpuolelta suljettavat irtonaisella puutelkillä. Talven aikana seisovat ruiskus rulla-alustalla oviin päin, mitkä kaipaavat kynnyksiä. Voimistelusalia ei ole voitu käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, koska tämän korkeus muun muassa ei ole täyttä 5 metriä. Juhlasaliin, joka on avara ja korkea kaltevalia katolla, voidaan itäisen seinän päähän| sijoittaa siirrettävä näyttämö, joka on helposti kokoonsaatava ja irroitettava. Salia voi myöskin käyttää konserttia varten. Ilmanvaihtoa varten löytyy salin katossa kaksi luukkua. Talossa on korkea ja avara vinti. Harjoitushuone puuttuu. Kustannukset talosta, lukuunottamatta ulkopuolista laudoitusta, nousivat päälle (30,000 markkaa, josta yli 10,000 markkaa meni perustan paalutukseen, kivijalkaan ja sokkeliin.”

Kokonaisuutena julkaisu kuitenkin toteaa talon vastaavan tarkoitustaan, etenkin kalustohuoneensa puolesta. Puutteena tosin todetaan sijainti jyrkän mäen alla. Aikanaan eri yhteyksissä on tullutkin esiin vetohevosten joutuminen melkoiselle rasitukselle heti alkumatkalla kiiruhdettaessa ylämäkeä palopaikalle. Kauppaa on kuulemma alun perin hierottu keskemmältä kaupunkia ja korkeammalta paikalta, mutta sellaista tontia ei ole saatu. On päädytty kuitenkin kaikista pyrkimyksistä huolimatta raatihuoneen tontin etelälaitaan. Mainitun tontin ovat tarjonneet aikanaan kaupunginvaltuutetut kunnan käytettäväksi. Tässä yhteydessä mainitaan kunnan oman rakennusrahaston jääneen 8300 markan vaiheille, jolloin lahjoitusvaroina oli saatu vielä 32630 markkaa sekä kuoletuslainana kaupunginkassasta 20000 markkaa. Mainittakoon, että rahamuseon laskurin mukaan 20000 vuoden 1892 markkaa vastaisi 101609,91 euroa 2025.

 

Myöhemmistä järjestelyistä todetaan:

  

”...Kunta, joka ei voinut velasta tehdä usempia kuin kaksi lyhennysmaksua, anoi senjälkeen, että jäljellä oleva osa tästä Smk 18,000 esiin tuoduista syistä poistettaisiin tili-kirjoista. Tämän johdosta päättivät kaupunginvaltuutetut kirjoittaa velka kuitiksi ja ottaa talo haltuunsa, myöntämällä kuitenkin kunnalle oikeus vastaiseksi vuokratta tässä käyttää tarpeen vaatimia huoneistoja.”

 

Hämeenlinnan VPK:n vuosina 1892-1893 rakennettu Rantatorin varrella 1800-luvulla.
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

Vuonna 1899 eletään yhä aikaa, jolloin kaupunkimme paloturva on paloasetusten määräämien palotoimikunnan, vuodesta 1878 yleisen palosammutuskunnan sekä 1873 perustetun vapaaehtoisen palokunnan vastuulla. Palomestari J. J. Jägerroosin kutsusta maaliskuun 30. päivänä 1873 Raatihuoneella on pidetty kokous, jossa eräiden muiden kaupunkien esimerkin perusteella perustettiin vapaaehtoinen palosammutuskunta. Sen jäsenmäärä nousi pian sataan ja sittemmin yli 200. Palokalusto on saatu kaupungilta. Vakituisen palokunnan perustamista joudutaan odottamaan vuoteen 1911.

Luonnollisesti palovalvonnan tärkeys on havaittu jo huomattavasti aiemmin. Viimeistään vuoden 1831 vähintään 2/3 kaupungista tuhonnut suuri tulipalo on varmasti toiminut suurena herätyksenä. Jo ennen vapaaehtoisen palosammutuskunnan virallista perustamista on toimintaa ohjannut kaupungille vahvistettu vuoden 1865 paloasetus, jonka mukaan on asetettu erityinen palotoimikunta, johon kuuluu pormestari sekä jäseninä kuvernöörin, paloapuyhtiön ja raastuvankokouksen valitsemat edustajat. Vuonna 1873 kunnallislaki on aiheuttanut joitain uudelleen järjestelyjä unohtamatta vuoden 1878 paloasetusta.

Edellä mainittujen asetusten koukeroiden selvittely ei ole tämän kirjoituksen tavoitteena, joten todettakoon vain, että paloasetus velvoitti talonomistajat varustautumaan tikapuilla, kahdella palosangolla, palokoukulla sekä vesitynnyrillä. Aina vuoteen 1911 eli vakituisen palokunnan perustamiseen asti kaupungilla olivat kiertävät palovartijat. Yleisen palosammutuskunnan voi sanoa olleen koko kaupungin asia, mikä ilmenee tarkasteltaessa esimerkiksi ruiskumestarien ja miehistön nimilistoja. Ruiskumestareista on mainittu mm. kauppiaat A. Gust. Skogster, J. K. Fredriksson, tehtailija J. F. Alanko, maisteri W, Schmausser. Miehistöä oli ruiskua kohti noin 60 koostuen monenmoisesta väestä eri yhteiskuntaluokista. Koskimies luettelee esimerkiksi ruiskun nro 4 miehistöstä Kyösti Larssonin (Larin-Kyösti), tohtori Manner, arkkitehti H. Helin ja maisteri Gunnar Palander (myöh. professori Suolahti).

Huolimatta yleisestä osallistumisesta palotoimeen ja sen rinnastamisesta asevelvollisuuteen Koskimies toteaa vapaaehtoisen palokunnan olleen kaupungille paremmaksi turvaksi kuin yleinen palosammutuskunta. VPK:n jäsenet olivatkin vapautettuja pakollisesta [palovalvonta] palveluksesta. Jäsenyyden VPK:ssa katsotaan aikanaan merkiksi kaupungissa saavutetusta merkittävästä asemasta. Tämä ”porvariskaarti” ottaa univormuineen vastaan arvovieraat ja saattaa jäsenensä hautaan. Henkisiä harrastuksia ei sovi unohtaa. Vapaapalokuntalaisilla oli oma kirjastonsa, orkesterinsa, näytelmä- ja voimisteluseuransa. Ilmoitukset V.P.K:n iltamista ja muista huvitilaisuuksista toistuvat vanhojen sanmalehtien sivuilla muistumina kuluneista ajoista.

Mainittakoon esimerkkinä sivistystoiminnasta VPK:n vuonna 1878 perustettu Hämeenlinnan VPK:n soittokunta. Toimintaansa soittokunnassa syksystä 1892 muistelee Akseli Salokannel muistelmateoksessaan Vanhaa Hämeenlinnaa. Torvet oli ostettu Hämeenlinnan tarkka-ampujapataljoonan jäämistöstä. Soittokunnan puuhamiehillä olikin taustaa mainitusta pataljoonasta. Soittoharjoituksia Salokannel tosin kertoo pidetyn kahdesti viikossa Gaddin talossa ja VPK:n hallussa olleen lyseon tilava rukoussali ja kaksi pienempää huonetta. Salokanteleen tekstistä jää tosin mietityttämään, koskeeko harjoittelupaikkojen aika ja paikat ennen uutta taloa vai myös sen valmistuttua.

Palotorven vuonna 1899 julkaisemasta VPK:n talon pohjapiirroksesta ilmenee selvästi toiminnan moninaisuus aikana, jolloin kaupunkilaisten yhteinen kanssakäyminen ei säätyerojen vuoksi ollut itsestään selvää.

VPK:n talon pohjapiirroksen numeroitujen huoneiden selitykset. 
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

 

Hämeenlinnan VPK:n talon pohjapiirros vuonna 1899. 
VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SUUREMMAKSI.
Kuva: Brandluren-Palotorvi/digi.kansalliskirjasto.fi

  

 * * *

Lähteet:

Brandluren- Palotorvi. N:o 4 H;gissä 30 p:nä 1899

Akseli Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Y.S. Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944