Gog

Groteskia levottomuutta ennen maailmanpaloa? Gogin matkassa maailman ääriin.

Palataan vielä matkailuvuoteen 1934. Otetaanpa kuitenkin hiukan eri lähestymiskulma. Edellisestä tekstistä opin, että 1930-luvun puolivälissä elettiin kansainvälistyvän matkailun aikakautta. Omaan aikaamme verrattuna rahvaan mahdollisuudet ja matkailun olemus olivat toki vielä vaatimattomat, mutta silti muuta kuin aivan vuosisatansa alussa. Selatessani kyseisen vuoden hämeenlinnalaisia sanomalehtiä silmiini osui nosto eräästä juuri tuolloin käännetystä romaanista, joka esiteltiin ”italialaisen dialektikon monisärmäisinpänä ja rajussa häikäilemättömyydessään tyrmistyttävinpänä teoksena” kirjan pessimistisen miljardööri-päähenkilön pohtiessa kirjallisuutta, taiteita, moraalifilosofiaa, matkailua ja tiedettä väitellen kaikkia aikansa muotiaatteita vastaan. Siinäpä näkökulma pohdittavaksi!

 

Kyseessä on Giovanni Papinin teos Gog. Alkajaisiksi voimme vaikkapa hahmotella sielumme silmin kesäisen päivän Hämeenlinnassa vuonna 1934. Majoitusliikkeissä on kuulemma ollut tuolloin täyttä, mutta matkailijamme on onnistunut saamaan huoneen hotellista. Hän on kenties jo viettänyt päivän kaksi kiertäen Aulangolla ja ihaillut Vanajan rannalla linnaa, joka toki on vankilana vierailta suljettua aluetta. Hän herää sateiseen aamuun aprikoiden, kuinka viettäisi vielä pari käytössään olevaa päivää. Matkailuesitteestä löytyy Rytkösen kirjakaupan mainos. Mielijohteesta tai vakaana aikeenaan hän suuntaa siis ostoksille.

 

Hyllystä löytyy Papinin sangen tuore käännös Gog. Valinta saattaa olla sattuman kauppaa tai tietoinen valinta. Kulkijamme mieleen on kenties syöpynyt tekstikatkelma Papinin vuonna vuonna 1925 suomennetusta teoksesta Sanovat miehen sammuneen:

 

    Hämeen Kansa 4.4.1934

”Minä en hyväksy todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliseen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivätkä valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas , jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoreesta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni , kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta...”

 

Odotettavissa on siis keskitasoa monimutkaisempi sekoitus pohdintaa ja julistusta. Kirja kuitenkin lähtee mukaan hotellihuoneeseen. Vilkaisu sisällysluetteloon on jo osoittanut Gogin vievän absurdille ja osin groteskillekin matkalle halki maanosien ja tapaamaan kirjailijan tulkintoja kuuluisuuksia Gandhista Einsteiniin ja Freudiin. Kohdataan Lenin ja Knut Hamsun. Todetaan myös, ettei uinti kullassa ole helppoa.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

Tarinan kehyksenä toimii kertomuksen esittelijän karu toteamus:

”Minua hävettää sanoa, missä Gogiin tutustuin: yksityisessä houruinhoitolassa.”

Mielenkiinto tarinan hahmoja ja tulkintoja kohtaa on jo herännyt. On muistettava, että lähes kaikista luettelon kuuluisuuksista on löytynyt mainintoja ja kuvauksia sanomalehdistä, joten jonkinlaisen oman käsityksensä kukin lukija on voinut jo etukäteen luoda antaakseen kirjailijalle tilaisuuden levittää esille tulkintansa. Niinpä matkailijammekin päästyään takaisin hotellihuoneensa rauhaan asettuu mukavaan asentoon vuoteelle aloittaakseen maailmanmatkansa houruinhuoneeseen päätyneen Gogin kyydissä. Toki pysähdymme tässä yhteydessä vain tiettyihin kohtiin.

Olkoon kertoja mielipuoli tai ei, hyvin pian käy selväksi, että lukijan oletetaan olevan selvillä klassisen sivistyksen perusteista ja niistä kulttuurihistorian hahmoista, joita vielä 1900-luvun alussa huolella koululaitoksessa käytiin lävitse.

Selvitettyään aluksi pikaisesti taideharrastustaan Gog vie lukijan kohtaamaan ensimmäisen vierailukohteensa eli Henry Fordin. Pohdinnan kiertyessä koneiden työpanokseen ja tuottavuuteen me 2020-luvun ihmiset saatamme olan ylitse kurkistellessamme kokea jonkinlaisen puistattavan värähdyksen.

 

Vuonna 1934 Henry Ford esiintyi hämeenlinnalaisissakin lehdissä sekä työelämä että perhedraaman kautta.

 

Lukijaa kiidätetään ”aikansa huippunopeilla junilla” ynnä muilla kulkupeleillä tapaamaan Gandhia, joka saa julistaa itsenäisyysaatteensa perusteita. Gogin mukaan tuo intialainen suurmies väittää alkaneensa lukea Bhagavad Gitata vasta Lontoossa ja vaikuttuneensa 19. vuosisadan eurooppalaisten vapaustaisteluista.

Kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin jälkeen tupsahdamme Kairoon, missä muuan professori - kuusikymmenvuotias, isokasvuinen ja kiivas väittelijä – tuttustuttaa meidät takaperoiseen historiaan avaimena kehityksen ja kohtalon oikeaan ymmärtämiseen.

Kapkaupungista löytyy liettualainen, joka on kyllästynyt ”viheliäisten yksinäisten rakennusten kauneudellisuuden orjuuteen”. Sulkas Perkunasikseksi nimetty Saksassa (!) opiskellut arkkitehti, kaupunkisuunnittelija vaatii luopumaan vanhentuneiden, yksittäisten rakennusryhmien korjailemisesta pyrkien ”kiinteään, yhtenäisen ja kumouksewllisen aatteen innoittamaan rakennsuten massaan”. Tässä kohtaa me myöhemmpien aikojen uteliaat saatamme ikävästi muistella erästä korpraalia, joka oli vain kymmenkunta vuotta myöhemmin uudistamassa kokonaista pääkaupunkia – tosin ei ilmeisesti järin modernein rakennuksin!

 

Norjalaisen Knut Hamsunin maine oli kärsivä
hänen suhteestaan kansallissosialismiin.
Hamsunin kerrotaan jopa tavanneen Hitlerin.
Tässä hänen mielipiteistään uutisoidaan
Hämeen Sanomissa 9.8.1934.

Jos kuitenkin sivuutamme arkkitehtuuriset pohdinnat ja harppaamme Algeriin. Siellä kohtaamme aran kummituksen. Isokyttyräinen, ontuva ja kasvoiltaan rokonarpinen tehtailija, diplomimatemaatikko ja Kansainvälisen Sovelletun Metafysiikan Seuran perustaja pyytää lyhyttä audienssia. Saamme johdatusta ”vanhentuneen spiritismin tieteellisen muunnoksen eli metafysiikan edistymiseen”.

Henkimaailman jutuista palataan Genevessä karuun arkipäivään ja etsitään tehokkainta tapaa estää rikoksia. Muuan asianajaja selvittää arnottomasti, että ”rikoksentekijäin alistaminen oikeuden käynnillä on liian kallista typeryyttä, mutta viattomia vastaan tähdätty oikeudenkäynti on velvollisuutensa muistavan valtion ylin tehtävä. Kun rikos on tapahtunut, silloin ei tuomarien kaikki taito, asianajajain kaunopuheisuus eikä pyövelin ankaruus voi saattaa vahinkoa ja loukkausta tapahtumattomaksi ja peruutetuksi. Mutta sen sijaan voitaisiin ehkäistä ainakin puolet niistä rikoksista, jotka tapahtuvat vastaisuudessa, jos luullut ”nuhteettomat” ja niin sanotut ”kunnialiset” pidettäisiin valvonnan alaisina ja vedettäisiin oikeuteen.” Rikokset asianajaja jakaisi kuoleman tuottaviin raskaisiin, karkotukseen johtaviin keskinkertaisiin ja raskaasti sakotettaviin lieviin rötöksiin.

Berliinissä kohdataan Einstein, joka soittaa viulua ja omaa itse asiassa soittotaiteilijan pään ottaen ilomielin vastaan Gogin Jerusalemin yliopistolle osoittaman 100 000 markan lahjoituksen. Fyysikko on kuitenkin ällistynyt, koska Gog ei tunnusta olevansa sen paremmin matemaatikko, tähtitieteilijä, insinööri, filosofi, musiikkimies, sanomalehtimies tai juutalainenkaan. Siihen Gog vastaa vaatimalla ilmaisemaan asiat ”jokapäiväisin sanoin”. Siinä sitten koetetaan käsitellä järjen ja vastakkaisten ilmiöiden ongelmia.

Freud puolestaan väittää Wienissä ihmisten pahasti erehtyvän olettaessaan hänen panevan suurta painoa työnsä tieteellisyydelle ja pitävän päätarkoituksenaan sielun sairauksien parantamista. Psykoanalyytikko toteaa olevansa tieteilijä pakosta eikä kutsumuksesta. Myös Freud paljastaa olevansa todellisuudessa taiteilija suurena, salaisena ihanteenaan Goethe.

Siinä onkin paljastusta kerrakseen, kenties suoranaista suurta pettymystä. Mahdollisesti hyppäämme silkan turhautumisemme vuoksi joitain sivuja ylitse kahlaten harppoen ylitse Münchenin ja sen uuden veistotaiteen. Moskovassa törmäämme näyttelijättömään teatteriin. Amerikkalainen elinkeinoelämän edustaja vie Gogin ja meidät kaikki vakoilevat lukijat ja lukijoiden tarkkailijat yhdistettyyn kapakkaan, kahvilaan, teatteriin ja pelihelvettiin. Moskovassa! Kuten Gog itsekin toteaa tupakointi ja ikävystyminen on sitä samaa kuin kaikkialla.

Jossain vaiheessa matkaan liittyy nuori venäläinen mukanaan kumouksellinen oivallus: toisin kuin turmeltunessa Saksassa jne ”teatterin ei pidä olla todellisen elämän jäljittelyä, vaan sen tarkkaa toistamista.” Siksi ammatytinäyttelijät onkin karkotettu. Näyttämöllä ”Julius Caesarin täytyy todella kuolla ja Venetsian kauppiaassa Desdemonaa näyttelevän naisen täytyy todella tukehtua pään alusiinsa. Ei enää punamusteella tehtyä verta eikä valeruumiita. Veren täytyy olla todellista ihmisverta...”

 

Lenin ja Neuvosto-Venäjä olivat luonnollisesti esillä täkäläisissäkin lehdissä kautta vuoden.

Leninin tapaaminen vaatii Gogiltakin melkoisia ponnisteluja. Sairas ja väsynyt vallankumousjohtaja ei ole lainkaan innokas ottamaan vastaan kuin läheisimpiään muutettuaan Moskovasta läheisen kylän herraskartanoon. Gogin luvattua tukea Neuvostoliiton NEP-talousohjelmaa tapaaminen kuitenkin järjestyy. Me lukijat ja tarkkailijat olemme varmaan uteliaita tällaisesta tilaisuudesta. Mielialaamme ei horjuta lihava, juronlainen nainen, joka on ilmeisesti sairaanhoitaja ikään kuin valmiina lykkäämään meidätkin jollekin sairasvuoteelle.

Mongolilaismallista päätään vapisuttava, kuivunutta juustoa nupiltaan muistuttava, limaisten huultensa raosta irvistelevä ukko tekee joyenkin häijyn vaikutuksen. Gog saa Leninin kookkaaasta ja kaljusta pääkopasta mielikuvan esihistoriallisen hirviön otsaluusta koverretusta rasiasta. Keskustelu ei liene sitä, mitä Gog tai me olemme odottaneet. Leninin kiivas huuto on varmasti muuta kuin on odotettu. Olennaisena sanomana kajahtelee, että bolsevikit ovat ainoastaan omaksuneet ja kehittäneet edelleen tsaarien alulle panemaa ja Venäjän kansalle ainoaa sopivaa järjestelmää. ”Sataa miljoona elukkaa ei hallita ilman ruoskaa, vakoojia, salapoliisia, terroria, hirsipuuta, sotaoikeuksia, pakkotöitä ja kidutusta...”

Lenin alkaa nauraa mykkää nauruaan, Gogin sanoi ”kuin kauppias, joka on jonkun pettänyt ja iloisena katselee poistuvan petetyn selkää”.

Meille paljastuu, ettei Lenin suuremmin kunnioita Marxia, joka tosin on opettanut teoriain palkän välineellisen ja näennäisen arvon. ”Marx ei ollut muuta kuin englantilaisten tilastojen avulla kiipeillyt juutalainen porvari ja suurteollisuuden salainen ihailija. Raakuus oli hänelle vierasta ja siksi hän oli tuskin kolmannelta osaltaan ihminen. Hänen aivonsa olivat oluella ja hengellisyydellä kyllästetyt, ja ystävä Engels ruiskutti niihin muutamia nerokkaita ajatuksia. Venäjän vallankumous on Marxin ennustusten täydellinen peruutus. Siellä, missä porvaristo olim melkein olematon, juuri siellä kommunismi on päässyt voitolle. ”

Satunnainen lukijamme vuonna 1934 saattaa yhä lukea Gogin kirjaamaa Leninin vuodatusta, mutta meidän salaisten tarkkailijoiden anakronistisessa turhautumisessamme ja tietoisena tulevasta suhteessa kirjailijan 1930-luvun alussa laatimaan mielikuvaan on hetkeksi käännettävä päämme ehkä sivummalle? Korviimme jää kuitenkin kaikumaan Leninin sairaalloinen ääni: ”Ihmiset, herra Gog, ovat arkoja villejä, joiden hallitsijana pitää olla arkailematon villi, jommoinen minä olen. Kaikki muu on höpötystä, kirjallisuutta, filosofiaa ja muuta tyhmien tarpeeksi keksittyä musiikkia - - -”

* * *

Gogin matka jatkuu. New Jerseyssä hän tapaa Edisonin, joka myöntää tehneensä muutamia sähköön liittyneitä keksintöjä, ”leikkikaluja, joita ihmiset, nuo ikuiset lapset, mahtipontisesti sanovat ”suuriksi keksinnöiksi”. En sitä häpeäkään: johonkinhan sitä pitää aikaa kuluttaa ja käyttää pientä aivojen viekkautta , joka joutilaana tekee olon ikäväksi”.

Gogille Edison tunnustaa nuoruudessaan kuvitelleensa tyhmyydessään koko sivistyksen olevan koneissa ja pettyneenä jättäneensä keksimättä tärkeimmät kaksi konetta: ajattelukoneen ja naisen syhnytystuskista vapauttavan synnytyskoneen. Koneihmisteollisuus on yhä vielä kapaloissaan. (Me 2020-luvun ihmiset huokaisemme tässä, koska parahin Edison ei osaa vielä käyttää tekoälyn käsitettä, vaikka varmaan jo tietää robotiikan alkeista?) 

 

Kirjailija Herbert George Wells oli hyvin esillä Suomessakin vuonna 1934. Yleisradiossa luettiin säännöllisesti
hänen jännityskertomuksiaan äänessä näyttelijä Eino Jurkka. Tieteisromaanien lisäksi Wellsin yli 100 teoksen
tuotantoon kuuluu myös historiateoksia, yhteiskunnallisia satiireja, uskonnollismystisiä kirjoja ym. Vuodelta 
1934 on pistänyt silmään, kuinka Hämeen Kansa 27.11.1934 kertoo sensuurin iskeneen Hämeenlinnan naisvankilan
kirjastoon poistaen sieltä Wellsin teoksen Historian ääriviivat. Niin ikään sama sanomalehti ilmoittaa 26.7.
Wellsin olleen läsnä Moskovan "valtaisassa urheiluparaatissa". Oheen olen myös merkinnyt tiedon erikoislähetyksestä,
jonka radio välitti kaupungistamme ilmeisesti marraskuun 1934 alussa. Tuossapa olisikin ollut mielenkiintoinen
tietopaketti Hämeenlinnan historiasta ja silloisesta arkipäivästä!

 

Hämeenlinnalaiset pääsevät vuonna 1934 nauttimaan Raatihuoneella 18.3. vierailunäytäntönä Bernard Shawn näytelmästä Sankareita (Arms and the Man), joka esitellään kaupunkilaisille Hämeen Sanomissa, joten tuokaan maaimankirjallisuuden nimi ei täällä ole suinkaan tuntematon.

 

 

 

Matkallaan Gog kohtaa myös väkeä, joka uskoo varustautuvansa maailmanloppua vastaan. Pohditaan myös mainetta ja runoteollisuutta eli täysin kaupallistettua ja ohjattua runoutta. Tervehditään H. G. Wellsiä ihmetellen monenlaista muutakin. Reissu on hengästyttävä.

Ja kuten alussa kerrottu, tarinaa houruinhuoneelta. Silti jotain groteskin tuttuahan tuossa...

* * *

Alussa tuli tähdennettyä, että kirjailija ilmeisen oletusarvoisesti olettaa lukijoidensa olevan perehtynyt kulttuurihistoriaan ja maailman merkkihenkilöihin, joita hän karrikoi ja kohtelee osin kovakouraisestikin. Jottei todellisuuden karumpi puoli tyystin unohtuisi, liitettäköön tähän Hämeen Sanomissa 8.5.1934 julkaistu tulos pariisilaisen viikkolehden järjestämän kiertokyselyn tulos, joka osoittaa kadunmiesten ja -naisten silloisen tietämyksen aikansa vaikuttajista.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

 

* * *

Lopuksi perustietoja kirjailijasta:

Giovanni Papini (9. tammikuuta 1881 Firenze Italia – 8. heinäkuuta 1956 Firenze, Italia) oli italialainen toimittaja, esseisti, kriitikko ja kirjailija.

Papini toimi 1910-luvun alussa toimittajana lehdissä Il Leonardo ((1903–1907) ja La Voce (per. 1908), jotka hän perusti yhdessä Giuseppe Prezzolinin kanssa. Hän oli myös L'Animan toimittaja. Hän perusti myös itse Laberce-nimisen lehden (1913–1915), joka oli futurismin kannattaja, ja La vera Italia -lehden (1919-1920). Nuoruuden ateismista Papini kääntyi katoliseksi.

Vuonna 1945 ilmestyneessä Maailman kirjallisuuden kultaisessa kirjassa (osa 6) luonnehditaan kirjailijan ”paradoksaalisen ja yllättävän hahmon vievän keskelle sitä Italiaa, joka ulkomailta tulleitten oppien , kotimaassa syntyneitten ismien, poliitisten kamppailujen ja maailmansodan ankarain aaltojen kuohunnassa vähitellen kypsyi fascismin voittoon ja kiteytyi äskeiseen olomuotoonsa. Papinin oma kehitys heittelehtii suunnasta toiseen pysähtyen vihdoin eräänlaiseen katoliseen akateemisuuteen”.

Kiihkeän opinhaluinen nuori Papini oli intohimoinen kirjastonkäyttäjä alkaen jo 15-vuotiaana kirjoittamaan tietosanakirjaa ja 22-vuotiaana toisten nuorten kirjailijain ja taiteilijain kanssa oman lehden.

Merja Vannelan toimittamassa Espanjan Italian ja Portugalin kirjallisuutta käsittelevässä teoksessa kirjoitetaan kriitikko ja filosofi Benedetto Crocen todenneen ”Papinin polven olleen pikemmin uteliasta ja amatöörimäistä kuin kirjailijantyöhön vakavasti paneutuvaa”. Tämä lausuma siitäkin huolimatta, että Papinin vuonna 1912 ilmestyneen Sanovat miehen sammuneen kerrotaan hahmotelleen samalla kokonaisen sukupolven tilityksen.

Ensimmäisen maailmansodan katkerien kokemusten sanotaan ajaneen entisen futuristin fanaattiseen välienselvittelyyn modernin kulttuurin ilmiöiden kanssa. Hän vietti ilmeisesti elämänsä lopun luostarissa.

* * *

Lähteet:

 

Papini Giovanni. Gog

Maailmankirjallisuuden kultainen kirja, osa 6 Italia
Maailman kirjat ja kirjailijat. (toim.) Tuomas Anhava
Espanjan, Italian ja Portugalin kirjallisuus. (toim.) Merja Vannela

Sanomalehdet Hämeen Sanomat ja Hämeen Kansa vuodelta 1934 

Gogista toisaalla : Hyönteisdokumentti-blogi (2017)

 

Matkailuvuosi 1934

Joskus eteen tulee toistuvasti tekstejä ja kuvia, jotka lopulta vaativat jonkinlaista käsittelyä. Kurkistettakoon tällä kertaa vuoteen 1934 pontimenaan muuan Hämeenlinnaa käitellyt matkailuesite, joka on putkahdellut tuon tuostakin nähtäväkseni tehdessäni tiedonhakuja.

Hämeenlinna - matkailujulkaisu v 1934 Kuva: Doria.fi

Aloittakaamme tunnelmaan päästäksemme lainaamalla mainitun Suomen matkailijayhdistyksen Hämeenlinnan haaraosaston Yleisen Autoliiton Hämeenlinnan seudun avustamana vuonna 1934 toimittaman julkaisun ensimmäistä kappaletta:

”Yleisesti tunnettuja lienevät S. Topeliuksen kauniisti tulkitsemat ajatukset Kangasalan harjusta, Längelmäveden, Roineen ja Mallasveden välkkyvistä aalloista samoinkuin J. L. Runebergin säkeet Vanajaveden rannalla lepäävästä Hämeen pääkaupungista, jota hän oli ihaillut Hattclmalan harjulta. Mutta vasta viime vuosina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota yleensä Hämeeseen matkailumaana, joka maamme muiden turistiseutujen rinnalla kykenee tarjoamaan ainakin yhtä ihania nähtävyyksiä kuin ne, vieläpä sellaista, jota muualla maassamme ei tapaakaan. Silmiä hivelevien nähtävyyksien ohella saa matkailija Hämeessä tutustua ei vain tämän maakunnan, vaan koko maallekin tärkeisiin historiallisiin muistomerkkeihin. Vähäiseksi ei ole arvioitava sitä työtä, jonka tulokset näkyvät Hämeen viljavissa vainioissa ja hyvin hoidetuissa taloissa. Eikä unohtaa sovi, että täällä kukoistaa myös maan ehkä huomattavin teollisuus...”

Matkailu ja sen kehittäminen oli vahvasti esillä kaupungissamme jo 1930- luvun alkupuolella. Mainitulta vuodelta 1934 silmiimme osuu heti tammikuulta Hämeen Sanomien kirjoitus (11.1.), jossa otsikoidaan: ”Hämeen luonnonkauneudet tekevät tämän maakunnan erittäin sopivaksi matkailukeskukseksi – Ainoastaan mainostuksen puutteesta johtuu, ettei matkailuliikenne suuremmassa määrin suuntaudu tänne – Aulangolla kaikki edellytykset muodostua ensiluokkaiseksi talviurheilukeskukseksi.”

Sanomalehti oli tavannut Suomen Opintoretkeilykerhojen Liiton varapuheenjohtaja, johtaja Otto Sillantien, jolta saatiin tietää matkailutoiminnan silloisesta tilanteesta, mistä todettiin muun muassa tarpeesta voimakkaalle propagandalle ulkomaisen matkailuliikenteen suuntaamiseksi maahamme. Erikoisen merkityksellisenä pidettiin kahtena edellisenä kesänä Englannista järjestettyjä retkeilyjä. Erikoisesti mainitaan kesän 1933 Englannista Suomeen lähteneet retkeilijät, joita oli ollut saattamassa itse Walesin prinssi. Toiveita esitettiin etenkin Englannin ylioppilasretkeilyjärjestön toimintaan sen noin 800 vuosittaisesta seuramatkasta arvioitiin suunnilleen 400 suuntautuvan Euroopan eri maihin, missä yhteydessä toki toivottiin Suomen saavuttavan merkittävän aseman. Edellisen kesän mainitun järjestön yhdelle ylimääräiselle retkelle Suomeen oli ottanut osaa 18 henkeä.

Kuva Doria.fi

 

Tuossa yhteydessä katsottiin olennaiseksi vastavuoroisuus eli matkoja oli järjestettävä ulkomaidenkin suuntaan ja etenkin ryhmämatkoina, koska yksityishenkilöiden ei uskottu herättävän tarpeeksi huomiota. Koululaispiirien ylläpitämä ja koulumatkailutoimiston välittämä kirjeenvaihto mainitaan tärkeänä. Ajan olosuhteita kuvaavana kyseinen kirjeenvaihto tapahtui 70 %:n osuudella saksaksi ja englannin jäädessä 20% :iin. Kaikkinensa kirjeenvaihtotoimintaa pidettiin kuitenkin vielä vaatimattomana ulkomaihin nähden.

Pahana puutteena pidettiin Hämeen jäämistä väliin retkikuntien suunnatessa lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomeen. Osasyyksi mainittiin muun muassa hämäläinen vaatimattomuus esiteltäessä kotiseutuja. Esille otettiin Hämeenlinnan edullinen sijainti esimerkiksi autoreitillä kohti Tamperetta ehdottaen siirtymistä junaan vasta Tampereella. Rivien välistä on kuitenkin luettavissa hienoista tyytymättömyyttä aikakauden tieoloihin kritiikin esiintyessä tuolloin tietyissä muissa yhteyksissä ja kirjoituksissa.

Hämeenlinnalaisittain todettiin, ettei tuolloin pääkaupunkilaisten keskuudessa erityisen suosittu Hyvinkää ollut lainkaan talviurheilukeskuksena verrattavissa Aulankoon. Mainittakoon, että myöhemmin kuuluisaa Aulangon kivirakennusta alettiin rakentaa kartanon palaneen päärakennuksen paikalle vasta vuonna 1936 valmistuen 1938, joten palaneen kartanon tilalla sanotaan olleen majoitushuoneiltaan riittämättömän puurakenteisen hotelli-ravintolan.

Päästäessä helmikuun alkuun Hämeen Sanomat jatkoi matkailualalla otsikoiden:”Voimakasta Suomen matkailumainostusta ulkomailla.” Kirjoituksessa todetaan Suomen olleen kuluneina vuosina harvoja maailman maita, joissa ulkomaisten matkailijoiden määrä on noussut verraten esim. Sveitsiin, Itävaltaan, Italiaan tai Norjaan, joissa käyrä on ollut laskeva. Etenkin Englanti ja Amerikka ovat olleet otollisia matkailijoiden lähtömaita, mikä näin jälkimaailman kannalta on mielenkiintoista, koska usein on ollut sittemmin käsitys, että maailmansotien välissä maassamme olisi ollut erityisesti keskieurooppalainen vaikutus vahvana.

Julkaisuina mainitaan muun muassa koko maata käsitellyt ”Finland for holidays” -julkaisu 40 000 kpl:n painoksella ja ”Summertours in Finland” 20 000 kpl, molemman 32-sivuisina ynnä joitakin muitakin painotuotteita, kuten urheilukalastajille ”Fishing in Finland”.

Jo maaliskuun lopulla osattiin jo toivoa vilkasta matkailukautta. Tiedusteluja oli tullut harvinaisen paljon Uudesta Seelannista, Australiasta ja Japanista asti. Matkailijoiden kokonaiusmäärä oli parina edellisenä vuonna kasvanut 10% ja turistien määrä 15%:lla. Erityisesti matkailijoita oli tullut edellisenä vuonna Ruotsista, Virosta ja Englannista. Jopa saksalaisten määrän kerrotaan kasvaneen, vaikka ilmeisesti heitä on rasittanut erilaiset rajoituksen.

  

  Hämeen Kansa 7.6.1934

Kesäkuun alussa päästiin toteamaan aikaisen kesän saattaneen matkailukauden käyntiin tavallista aikaisemmin ja etenkin ruotsalaisten olleen jo runsaasti liikkeellä. Matkailijoiden avuksi rautateillä otettiin kevätkesällä 1934 Hämeen Kansan mukaan ensi kertaa käyttöön erityiset rengasmatkat. Kiinteitä matkoja järjestettiin tuntuvilla alennuksilla kahdeksalla eri yhdistelmällä kattaen kaikki huomattavimmat kohteet. Rengasliput olivat voimassa kuukauden. Matkat voitiin aloittaa miltä asemalta tahansa valinnaisella kulkusuunnalla pysähdellen rajatta matkan varrella. Mainituista matkoista ilmestyi myös maksuton, asemilta saatava opasvihkonen tekstein ja kartoin. Siten siis matkustavaiset saattoivat edullisesti kesällä 1934 poiketa vaikkapa Hämeenlinna-esitteestä löytämissään kohteissa.

Matkailu toimialana oli esillä luonnollisesti matkailukauden alettuakin eikä Hämeen Sanomat unohtanut aihetta. Vielä kesäkuussa 1934 luotiin katsaus alan saavutuksiin todeten kehityksen muuttaneen toiminnan aiempaa lähemmäksi kansaa pois ylellisyysstatuksesta. Meillä kuitenkin lehden mukaan oli päästy paremmin asiasta selvyyteen vasta joinain edellisinä vuosina. Matkailun edistämistyötä sinänsä todettiin tehdyn jo 1880-luvulta asti, mihin liittyi Suomen Matkailijayhdistyksen perustaminen. Oman matkailupolitiikan edellytyksenä katsotaan olleen maamme itsenäistymisen. Vallinneesta pulakaudesta huolimatta aiempien kymmenen vuoden kuluessa oli saatu aikaan sekä kotimaisen että ulkomaisen matkailijaliikenteen suurta vilkastumista. Matkailualan suuri merkitys tulonlähteenä tuodaan selkeästi esille. Suotuisan kehityksen jatkamiseksi painotetaan yleisen mielipiteen muokkaamista asian perinpohjaiseksi ymmärtämiseksi.

Vuoden 1934 julkaisun katunäkymä Hämeenlinnan keskustasta huokuu vanhan ajan rauhaa - Doria.

 

Elokuun puolivälissä päästään lehdissä ilmoittamaan ulkomaisten retkeilijöiden määrän olleen maassamme suurempi kuin koskaan ennen. Vaikkei tarkkoja tilastoja tietenkään tuossa vaiheessa matkailukauden yhä jatkuessa voinut olla, uskallettiin siis julistaa ennätysvilkasta sesonkia. Varjopuolena tosin huomautetaan sisävesireittien omistajien valittaneen linjojen kannattamattomuutta todeten, ettei laivoilla ollut enää yhtä paljon rahtia kuin aiemmin. Näin siis maamme kuljetusyhteyksien vähittäinen parantuminen ja autobussien lisääntyminen oli ehtinyt vaikuttaa sisävesiliikenteeseen.

Matkailijoiden suosikkikohteena mainitaan erikseen Petsamo. Yleisesti todetaan matkailumajojen kapasiteetin riittämättömyys. Uusien rakentamiseen ei katsota olevan varoja, mutta kerrotaan esim. aikeista laajentaa Suursaaren matkailumajaa.

Lokakuun loppupuolella päästiin sitten esittämään jo joitain lukuja vuoden 1934 matkailijamääristä. Maahamme saapui kesä-elokuun aikana yhteensä 27 940 ulkomaalaista matkailijaa verrattuna edellisen kesän 19 856. Maamme tunnetuksi tekijöinä mainitaan kirjailijat, sanomalehtimiehet ja valokuvaajat. Suomen mainetta erikoisena, suosittuna matkailumaana oltiin vasta rakentamassa, mutta kehitys nähtiin erityisen suotuisana.

Marraskuun lopulla 1934 päästiin jo Hämeen Sanomissa arvioimaan Aulangon matkailuliikenteen tulosta kuluneena matkailusesonkina. Tavattujen kansallisuuksien lukumääräksi ilmoitettiin 19, vaikka todellista määrää epäiltiin suuremmaksikin. Kerrattiin aluksi ne aikansa tunnetut suomalaiset Sibelius, Saarinen, Kolehmainen ja Nurmi maamme tunnetuksi tehneinä. Kirjattiin tavoitteeksi tietouden levittämistä maamme luonnon kauneudesta. Tunnustettiin esim. Punkaharjun, Imatran ynnä jonkin muunkin paikan etulyöntiasema kilpailtaessa tutustujista.

Yleisten toimintaympäristöä kuvaavien luonnehdintojen jälkeen kerrattiin Aulanko-Karlberg Oy:n yhtiöjärjestyksen 1 § eli

”Aulanko-Karlberg O.Y.-nimisen ja Hämeenlinnan kaupunki kotipaikkanaan toimivan yhtiön tarkoituksena on matkailuliikenteen johtaminen Hämeeseen sekä hotelli-, kahvila- y.m. luvallisen liiketoiminnan harjoittaminen matkailijoita varten.”

Yhtiö siis julistaa selkeästi tarkoituksenaan toimia alueellisena vetonaulana. Vuosi 1934 kuvaillaan kaikkineen onnistuneeksi. Osan matkustajista kerrotaan joutuneen kääntymään poliisilaitoksen puoleen pyytäen yösijaa, koska kaikki hotellit ja matkustajakodit ovat olleet täysiä. Matkailijoita on ollut pakko sijoittaa myös yksityisiin perheisiin.

Aulangon näkötornin kävijämäärän kasvu kuvaa selkeästi matkailijamäärien kehitystä: vuonna 1932 12 000, 1933 16 000 ja 1934 21 000 henkeä.

Aulangon näkötorni kuvattuna v 2025. Näkymän jylhyys on ajatonta. Torni houkutteli myös vuonna 1934.

 

Kotimaisten matkailijoiden lisäksi ulkomaalaisten määrä on ollut huomattava. Aulanko nimenä on vakiinnuttanut asemaansa alalla. Vaalittavana oleva alueellinen kulttuuriperintö ja sen vaaliminen mainitaan tekstissä tärkeänä ja tunnustetaan työn keskeneräisyys. Etenkin läheisen Birger Jaarlin linnan kunto ja käyttötarkoitus [1934] koetaan suoranaiseksi häpeäpilkuksi. Koska yhtiö ei voi asiaan vaikuttaa, se ilmoittaa tarkastelevansa muita näköpiirissä olevia kohteita.

Hämeenlinnan kaupungin merkitystä alleviivataan, jotta Hämeenlinnasta muostuisi tärkeä matkailupaikka. Matkailu julistetaan kulttuurimuodoksi, joka enemmäön kuin mikään muu laajentaa ihmisen katsantoa ja opettaa tuntemaan ja rakastamaan omaa maata antaen ulkomaalaistenkin ymmärtää arvostaa maatamme. Toki painotetaan myös taloudellisen toiminnan merkitystä viitaten Hämeenlinnan saaneen vuonna 1934 vähintään 3 miljoonan marjan lisön liikevaihtoonsa Aulangon matkailusta.

Seuraavaksi tehtiin selkoa lehtori Väinö Teivaalan alustuksesta liittyen Hämeenlinnan mahdollisuuksiin talviurheiulumahdollisuuksien kehittämiseksi. Alustaja ei kuitenkaan itse ollut läsnä, vaan tekstin luki lehtori F. Seppälä. Alustuksessa todettii Lahden. Kymenlaakson, Ounasvaaran, Kuopion ym merkitys unohtamatyta Haapavettä tai Oulua. Tässä yhteydessä huomautetaan, ettei yleisesti esillä ole ollut Helsinkiä tai Viipuria.

Hämeenlinnaa ei arvotettu luetteloissa mainitsemisen arvoiseksi. Esimerkiksi Hattelmalan Hiihtojen aikaansaamiseksi ei selvityklsen mukaan ole teht tarpeeksi. Turisti- eikä retkilyhiihtöhien saamiseksi kaupunkiin ei selvityksen mukaan Hämeenlinnassa ole tehty tarpeeksi reklaameja eli mainostusta. Silti läsnäolijoile todetaan Hämeenlinnan voivan varsiun vaatimattomin panostuksin saavuttaa kadehdittavan talviurheilukeskuksen aseman.

Hämeenlinnan eduiksi luetellaan 1934:

1. Hiihto- ja mäenlaskuharrastuksen edullisuus

2. Hiihto- ja mäenlaskuharrastuksen laajuus

3. Jääurheilumuotojen hyvät edellytykset ja kohtalaisen hyvä yleisökannatus

4. Maineikas pikaluistelutaso

5. Kesämatkailun nopea kehitys ja sen antamat takeet siitä, että myös talvimatkailu, s.o. Hiihtoretkeilyt, urheilulomien vietto, ulkomaiseen malliin järjestetyt jääurheilujuhlat yms voivat houkutella tänne turisteja niin ulkomailta kuin kotimaasta.

Näin olemme silmäilleet matkailuvuotta 1934 niin meillä Hämeenlinnassa kuin muuallakin maassamme. Tässä yhteydessä on Aulanko noussut itseoikeutettuna esille. Jonkinlaisena loppukaneettina voimme tarkastella vielä Aulanko-Karlberg O.Y:n 5.12.1934 Hämeenlinna valtuustolle kirjattua kirjettä koskien ehdotusta Aulangon ravintolan laajentamiseksi. Lähtökohtaisesti siinä aluksi todetaan jo aiemmin käsittelemämme Suomen kansainvälisen matkailutrendin suotuisa kehitys mainittuna ajankohtana.

Aulangon ravintolahotelli oli jo vuonna 1934 kapasiteetiltaan riittämätön, mutta näkymä muuten hieno.

Kuva Doria.fi.

Yhtiön kertaa ottaneensa Aulangon hotellin laitteineen hoitaakseen vuonna 1931 alkaen samalla mainostaa voimakkaasti paikkakuntaa. Kirjeessä valtuustolle tuodaan julki kartanon vuonna 1928 palaneen päärakennuksen jälkeen rakennetun ravintolarakennuksen riittämättömyys ja etenkin matkustajahuonekapasiteetin vajaus - 26 huonetta kesällä ja 20 talvella viidessä eri rakennuksessa. Rakennuksen huomautetaan olevan alun perin rakennettu ainoastaan kesäkahvilan ja kesäravintolan käyttöön. Omia lisävaatimuksia kerrotaan koituvan muun muassa vuonna 1932 voimaan astuneesta väkijuomalaista.

Kaikkien rakenusten yhteydessä ei kerrota vuonna 1934 olevan edes käymälää puhumattakaan vesijohdosta. Matkustavaisille on vain yksi kylpyhuone, minkä todetaan koituneen erityisen ikäväksi seikaksi englantilaisille, jotka yleensä kylpevät joka päivä. Matkaa majoitusrakennuksista ravintolaan koituu n. ½ km tieuran muuttuessa huonolla kelillä mutavelliksi! Korjausten ja laajennuksen tarvetta painotetaan valtuustolle huomauttamalla ulkomaalaisten matkustajien osuudeksi kuluneena kesänä 55%.

Aulanko-Karlberg O.Y ehdottaa valtuustolle arkkitehti Martti Välikankaan laatimaa ehdotusta päärakennuksen muutoksista ja parannuksista. Kirjeessä eritellään vielä korjattavia ja muutettavia tiloja. Tunnettua kuitenkin on, että Suomen Matkailijayhdistys osti hotellin alueen kaupungilta vuonna 1936 perustaen yhdessä Oy Alkoholiliike Ab:n ja Suomen Höyrylaiva Oy:n kanssa Aulanko Oy:n aloittaen uuden hotellin rakentamisen, joka valmistui siis vuonna 1938.

Voimme vain pohtia, minkälainen Hämeenlinnankin matkailukehitys olisi ollut ilman kohtalon vuosia 1939-1944.

Kuin enteenä tulevasta. Kaupungin luonnetta varuskuntakaupunkina esiteltiin myös 1934. -Doria.fi

  

* * *

 

 Lähteet:

 

Hämeenlinna - matkailuesite (1934) - Doria

• Hämeen Kansa 7.6.1934

 

• Hämeen Sanomat 11.1.1934
• Hämeen Sanomat 7.2.1934
• Hämeen Sanomat 21.3.1934
• Hämeen Sanomat 1.6.1934
• Hämeen Sanomat 8.6.1934
• Hämeen Sanomat 15.8.1934
• Hämeen Sanomat 19.10.1934
• Hämeen Sanomat 20.11.1934

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus 1935

Matkailukeskus Aulanko-Karlberg Oy

 

 

Ja soitto soi

Menneiden musiikkihetkien kaikuja

Tuskastuessamme nykyhetkemme kaoottiseen kiireeseen ja näköalattomuuteen saatamme kaihoten kääntää katseemme aikojen taakse selaten vanhoja valokuvia, harhaillen museoiden vanhojen esineiden keskellä tai tapaillen menneiden mestareiden kirjoituksia. Kaihomieli pyrkii rakentamaan kuvaa ajasta, jolloin ihminen kykeni suotuisissa olosuhteissa saamaan aikaan paljon enemmän kuin nykypäivien huomattavasti pitkäikäisemmille jälkipolville tunnutaan pääsääntöisesti poikkeuksia lukuunottamatta sallittavan.

Tanskalainen taidemaalari Peder Kroyer Wilhelm Petersin
maalaamana pianon ääressä 1881-1883.
Kuva Wikimedia Commons.

Valokuvat ovat silti vain osa maailmaa, johon mielemme kaukokaipuu meitä pyrkii ajamaan; kaupunkikuvat esittäytyvät kulissikavalkadina, jonne usein on vangittu jotkin hevosvaunut tai kadunviertä kiiruhtanut satunnainen ihmishahmo paeten tarinoineen kauas pois historian verhon taakse. Maisemamaalauksissa ovat mukana värit, mutta asetelmia ja muotokuvia lukuunottamatta niissäkin ovat esineet tai ihmiset sivuosissa. Muistan itse vuosikymmeniä aiemmin vasta matkallani Lähi-idässä havahtuneeni muidenkin aistien kuin näön merkitykseen havainnoitaessa ympäristöä. Kojuissa roikkuneiden lihakimpaleiden, varastoihin kasattujen mausteiden tai eläinten jätösten sieraimiimme tuomat aistimukset ovat voimallisuudessaan hätkähdyttäviä varsin steriiliin pohjoismaiseen elinympäristöön tottuneelle. Juuri katsomistamme vanhoista valokuvista puuttuu värien lisäksi tuoksujen moninainen ja usein hienostelematon kimara.

Värien ja tuoksujen kautta tulemme sitten ääniin, joiden luonne on sekin ollut erilainen eri aikoina. Toki ratkaiseva ero on ollut myös harvaan asutulla Pohjolalla ja Keski-Euroopalla. Musikaaliset ihmiset puhuvat äänien erilaisista väreistä. 2020-luvun kaupunkien tauoton moottoriliikenteen huminan on jotain muuta kuin vielä 1900-luvun alussa vallalla olleen hevoskärryliikenteen kolina katukiveystä vasten. Sitten ihmiset ovat aikojen saatossa joutuneet havaitsemaan poikkeusoloissa pelottavinakin uudet, uhkaavat äänet. Tässä kohtaa mieleeni nousee ajatus talvisodan yössä pikkukaupunki Hämeenlinnan halki rautatieasemalta Poltinaholle kuljetettujen sotasaalistankkien siirrossa syntynyt jyrinä. Heti aikanaan asiasta lukiessani ikään kuin kuulin ja näin mielessäni sota-ajan Hämeenlinnan ja pohdin, kuinka tuokin kohtaus ihmisten mielessä koettiin. 

 

Tässä flaamilaisen koulukunnan maalauksessa 1700-luvulta esitetään romanttisen hämyisessä valossa
metsäistä maaseutua, jossa romanttissävyisessä hilpeydessä maalaiset tanssivat ja soittavat. Noihin
aikoihin sijoittuvat myös taffelipianon kehitys- ja kukoistusajat.
Kuva Wikimedia Commons

  

Vaan välttääksemme vaipumasta liian syvälle pahaenteisten, pelottavienkin mielikuvien suohon on jo aika hapuilla kohti tuumailua, joka alun alkaen sai pohtimaan näitä asioita. Kenties ajatus on alkanut hiljakseen kasvaa Palanderin talon salissa taffelipianon ohittaessani. Voimme tietenkin ohittaa tuonkin esineen vain yhtenä museoon kannettuna menneen väen jäämistönä, mutta itse asiassa sekin on samalla lailla kuin mikä tahansa muukin esille asetettu esine paitsi ollut joskus jonkun ja joidenkin eläneiden ihmisten oma niin etenkin välikappale ihmiselämän hetkissä. Tässä tapauksessa se edustaa aikansa väen pyrkimystä musiikillisen yhdessäolon tuomaan virkistykseen ja helpotukseen arjen virrassa.

 

Taffelipiano Palanderin talon salissa kuvattuna kesällä 2025.

Elämä 1800-luvun lopussa ja seuraavankin vuosisadan alussa oli tiukasti säätyjakoista eikä opinsaantikaan ollut jokaiselle yhtäläistä. Palanderin talossa kävijä saa kurkistaa kohti paremman, varakkaamman väen elämään, jossa pianon kaltainen esine nimenomaan edusti niitä hetkiä, jolloin seurapiiri kokoontui yhteen rentoutumaan ja vahvistamaan sosiaalisia suhteitaan.

Alkaessani pohtia tätä kirjoitusta kävin mielessäni alussa läpi niitä tiedonhippusia, jotka olivat saatavissa juuri tuosta kyseisestä taffelipianosta, jotta olisin päässyt lähemmäksi niitä ihmisiä, jotka aikanaan ovat kerääntyneet sen eteen. Olennaistahan tässä tapauksessa, ettei mainittu taffelipiano ole alun alkaen ollut lainkaan Palanderin talossa, vaan se on hankittu museon kokelmiin muita teitä. Sen kerrotaan olleen aikanaan Tuuloksessa Sairialan kartanossa ja kulkeutuneen sittemmin perintöesineenä Häppälän taloon ja ollut vielä säilytettynä jossain kansliassa ennen hankintaa museon kokoelmiin. Selvitystä lukiessa toivoisi ihmisten käyttävän ymmärrettävää käsialaa tehdessään selkoa asioista.

Sairialan kartanoa isännöi vuodesta 1852 läheisen Toivoniemen kartanon omistaja Gustav Riggert Munsterhjelm, jonka suvun hallussa kartano oli 1900-luvun alkuvuosiin. Sitä ennen omistajana oli ollut Tudeeri-suku. Tässä vaiheessa pianon vaiheita pohtiessa luonnollisesti nousee mieleen kuvajainen kulttuurisuku Munsterhjelmista mainitun taffelipianon ääressä – muttei siis suinkaan kapteeni Grahnin aikanaan rakennuttamassa kaupunkitalossa, joka myöhemmin on tullut tunnetuksi lehtorien Gadd ja Palander sekä piirilääkäri von Fieandtin mukaan. En kuitenkaan ole toistaiseksi nähnyt mitään dokumenttia, joka selvästi sitoisi soittimen kehenkään tai mihinkään sukuun.

Taffelipianojen aika juontaa ilmeisesti jo varhaiselle 1740-luvulle, mutta niiden kaupallinen valmistus alkoi vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Englantilaisten vahvaan vaikutukseen kyseisen pianotyypin rakentamisessa vaikutti Saksassa vuonna 1756 puhjennut nk. Seitsenvuotinen sota, joka ajoi monta saksalaista ja alankomaalaista soitinrakentajaa Englantiin, muun muassa kuuluisa Johannes Zumpe.

 

Johannes Zumpe Londini Fecerunt 1773 et Buntebart Princes Street Hanover Square. Taffelipiano
vuodelta 1773.
Kuva Wikimedia Commons.

 

Vanhin säilynyt Zumpen taffelipiano eli square piano on vuodelta 1762. Ensimmäisen kerran pianoa käytettiin säestykseen 1767 Lontoon Covent Garden Teatterissa. 1768 oli vuorossa ensimmäinen sooloesitys Englannissa, jolloin J. C. Bach esiintyi käyttäen yhtä Zumpen soitinta Lontoon Thatched Cottagessa. Vuonna 1771 taffeelipianoja aloitettiin valmistaa Venäjällä.

Palataksemme Hämeenlinnaan törmäämme jälleen Munsterhjelm-sukuun. Kirsi Vainio-Korhonen kirjoittaa teoksessa Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa, että klavesiinin eli cembalon soitto oli olennainen osa nuoren Sofie Munsterhjelmin koulutusta ranskan ja saksan kielen, historian, maantiedon, uskonnon ja piirustuksen ohella hänen opiskellessaan madame Ahlbergin ja tämän miehen koulussa Hämeenlinnassa 1810-luvulla. Kyse oli siis tuolloin vielä klavesiinista eli cembalosta. Matkalla tuohon soittimeen on sanottu käytetyn cembalistien ja urkureiden harjoitussoittimena 1300-luvulla klavikordia, jota käytettiin 1840-luvulle. Sen suorana jatkokehitelmänä päädyttiin taffelipianoon.

Muun muassa Englannissa taffelipianon suosio nostatti kuitenkin jo 1760-luvun alussa vaatimuksia paremmasta soittimesta, etenkin julkisia esityksiä varten. Kehitys kulki kohti flyygeliä. Vanhin sellainen on säilynyt vuodelta 1772.

1800-luvun alussa taffelipianoa silti yhä paranneltiin muun muassa rautakehyksin ja metalliosin. 1880-luvulla niiden valmistus loppui. Brutaalina aikakauden loppuna voidaan pitää vuotta 1903, jolloin Society of American Piano Manufacturers seremoniallisesti poltti ison kasan taffelipianoja Atlantic Cityssä.

 

Tässä Keravan kartanon (Humleberg) salissa 1930-luvun puolivälissä otetussa kuvassa ilmeisesti taffeli-
piano yhä paikallaan huoneen nurkassa.
Kuva Museovirasto/Finna.

Taffelipianojen aika oli siis jo väistämättä kallistumassa loppuansa kohti aikana, jolloin Hämeenlinnan lyseolaisten orkesterikin kokoontui Palenderin taloon Edvardin päivän nimipäiväkonsertteihin kunnioittamaan taloon 1884 muuttaneen lehtorin merkkipäivää. Olisipa mielenkiintoista tietää, millaisia säestysvälineitä viulun lisäksi oli tuolloin talossa käytössä. Ensimmäinen tunnettu nk, pystypiano rakennettiin niinkin varhain kuin 1735, joten meidän nykyisin parhaiten tuntemaamme pianotyyppiä kehiteltiin aluksi samaan aikaan kuin taffelipianoakin. 1738 Willian Southwell -niminen henkilö kuulemma kehitti ”upright square pianoksi” kutsutun soittimen. Kun katselemme varhaisia valokuvia ympärilleen kokoontuneine ihmisineen näemmekin niissä useimmiten eri aikojen pystypianoja. Merkille pantavaa, että taffelipianoja on silti nähtävissä kartanojen saleissa vielä 1930-luvun puolivälissä otetuissa valokuvissa.

Stuart Isacoff on kirjoittanut mielenkiintoisesti soitinten vaiheista ja eri viritysjärjestelmien kehityksestä oppiriitoineen vuosisatain aikana. Epämusikaaliselle maallikolle kaikki yksityiskohdat eivät luonnollisestikaan aukea, mutta saapa häivähdyksen oktaaveista, kvinteistä ynnä eri sävelten värähtelyistä sivuten myös samaa sävelten väriasiaa hiukan eri näkökulmasta kuin lukiessa, kuinka Jean Sibeliuksen kerrotaan jo lapsena nähneen äänet väreinä. Isacoffin mukaan 1800-luku oli pianon varsinaista kukoistusaikaamainitu vuosisadan puoliväliin mennessä Englannissa oli yli kolmesataa pianonrakentajaa. Vuonna 1868 Pariisissa 20 000 pianonsoiton opettajaa, joten pianotunnit olivat varsin huomattava osa silloista arkea.

Pianot eivät jääneet vain salonkien kaunistukseksi. Ne kulkivat hevosvaunuissa Yhdysvaltain länsirajojen mökkeihin, kamelien selkään sidottuina Itämaille. 1900-luvun alkuun tultaessa Yhdysvalloissa ostettiin yli 350 000 pianoa vuodessa. Emme siis voine edes olettaa aikakautensa ylemmän luokan tyyppikotia sisustamatta pianolla. Meillä Suomessakin Sibeliukselle kulkjettetiin kesällä flyygeliä milloin proomulla, milloin pianoa veneellä. Herrasväet tarvitsivat soittopelinsä kesähuviloilleen. Kesäpäivien tuokiokuvissa piano matkaamassa halki kankaiden ei siten ollut mitenkään tavatonta.

Saatamme muistaa kuuluisimman hämeenlinnalaisen Jean Sibeliuksen lapsuudesta kertomuksen, kuinka häntä häiritsivät tätinsä Julia Borgin oppilaiden huonot soittotaidot.

Sirénin Sibelius-kirjasta voimme lukea Linda Sibeliuksen toteavan:

”Muistan kuinka mukavaa oli soittaa Jannen, äidin ja Kittin kanssa Ave Mariaa. Meillä oli piano, sitten saimme harmonin ja myöhemmin Axel toi meille pianinon.”

Hilja Hahnsson eli Haahti puolestaan muistelmissaan kertonut pianonsoiton opinnoistaan Hämeenlinnan kouluvuosinaan 1800-luvun loppupuolella Sophie af Enehjelmin johdolla.

”Setä Geitlinin leikkipiano oli parahiksi virittänyt palavan haluni, jota puolentoista oktaavia ei tietystikään pystynyt tyydyttämään. Meille ostettiin Dammin pianokoulu, jonka mukaan saimme oppia teorian alkeita ja hyvin pian soittaa pieniä sävelmiä. Siitä sitten ura urkeni - - -

- - - Olin niin innoissani, että kesäksi, jolloin ei maalla pianoa ollut, laitoin paperista täyden koskettimiston ja sillä harjoittelin mykkää soittoa, kuvitellen säveleitä ja notkistellen sormiani. Jo seuraavana syksynä meidän oli pakko vaihtaa opettajaa, sillä neiti Wegelius meni naimisiin. Jatko- opettajamme oli etevä neiti Sofie af Enehjelm, joka kykeni meidät viemään niin pitkälle kuin mahdollisuutemme  riittivät. Uusi opettaja kannusti oppilaita myös kevätnäytteillä, jotka hän vuodesta toiseen pani toimeen kutsuvieraiden kokoontuessa hänen kauniiseen, avaraan kotiinsa.”

Musiikinsoitto oli siis olennainen osa säätyläisten ja muun paremman väen illanviettoa. Hämeenlinnan kulttuuripiirit olivat sangen kapeat lyseon opettajien ja hallintovirkamiesten muodostaessa sen ydinjoukon. Merkittävä kulttuuriruiske kaupungille oli suomenkielisen normaalilyseon sijoittaminen väliaikaisesti Hämeenlinnaan. Sen työtä jatkoi sitten Hämeenlinnan klassillinen lyseo vuodesta 1887. Sisämaan pikkukaupunki sai huomattavasti kokoaan merkittävämmän osuuden maamme silloisesta oppineistosta merkittävän opettajakunnan kautta. Kulttuuriväen piiri kokoontui tiiviisti toistensa luona, joten olisipa mielenkiintoista päästä tarkkailemaan tuon ajan illanveittoja. Tietenkään ei sovi unohtaa rautatien tulon merkitystä muun muassa konserttitarjonnan mahdollistajana. On kerrottu, että Hämeenlinnassa saattoi olla samana iltana kaksikin mielenkiintoista konserttia. 

Seth Wichmann (s.1885-k.1939) oli suomalainen lääkäri ja professori. Hän oli Helsingin yliopiston
naistentauti- ja synnytysopin dosentti vuosina 1916–1924 ja professori vuodesta 1924. Duodecim-
seuran Acta-sarjan päätoimittaja hän oli vuosina 1919–1938. Kuvassa pianon ääressä Lotte ja Gertrud 
Wichmann, taustalla professori Seth Wichmann helmikuussa 1938.
Kuva: Museovirasto/historian kuvakokoelma/ Finna.

 

Jokunen säilynyt valokuva kertoo aikansa ihmisistä kerääntyneenä esittämään ja kuuntelemaan musiikkia. Itse tahtoisin aistia edes osan siitä kokemuksesta, jolloin korkeiden nietosten keskelle luotujen polkujen kautta heikkoa valoaan luoneiden lyhtyjen kalpeasti valaisemia katuja korkeiden vitikasojen keskellä nuokkuneiden matalien puutalojen porstuasta on noustu lyhtyjen valaisemiin auloihin ja takit, viitat, silinterit jättäen astuttu kaakeliuunien lämmittämiin saleihin ottamaan osaa pienimuotoisiin musiikkiesityksiin ja herrasväen ilallisille. On tietenkin myönnettävä, että näkymä on ihanteellinen ohittaen Myllymäen matalien majojen arki, mutta se oli aikaa, jolloin valettiin sivistyksellinen pohja. Nykyihmiselle on varmasti vaikeata ymmärtää aikaa, jolloin virkamies vietti kustannuspaikalla pari kolme tuntia päivästä vetäytyen sen jälkeen muihin rientoihinsa. Silti tuolloin kaikkien sairauksien ja epäkohtiensakin keskellä taidettiin elää jotenkin terveemmin se aika, joka itse kullekin oli suotu.

Tässä saamme kurkistuksen paitsi paremman väen illanviettoihin myös työhön ja opintoihin noiden hetkien taustalla. Itse olen niin epämusikaalinen henkilö, etten ymmärrä musiikkijuttujen nyansseja, mutta eri teksteistä on esittäytynyt musiikin asema ihmisten elämässä, ja juuri häivähdyksinä eri sukupolvien elon hetkiin museoidemme pianotkin ovat reliikkejä hahmottaessamme omaa elämäämme verraten menneiden ihmisten elonhetkiin kohokohtineen ja vastoinkäymisineen. Siinä on kenties puuttuva osanen tarkastellessamme maisemaa ja muutosta esineiden kautta, saatamme löytää palasen elämää.

Lopuksi vielä valokuva 1950-luvun alusta. Musiikkituokio Kanneljärven kansanopistosta.

 

Väki kokoontunut viettämään musiikkituokiota. Kanneljärven kansanopisto 1950-luvun alussa.
Kuva:  Museovirasto- kansatieteen kuvakokoelma/ Finna.

 

* * * 

 

 LÄHTEITÄ JA LUETTAVAA:

 

• Kirsi Vainio-Korhonen.Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa

• Hilja Haahti. Kaukaisten aikojen takaa.

• Ihmisiä ja elämää Tuuloksen kirkonseudulla. Toimittaneet Kirsi-Marja Hurme, et al.

• Palanderin talo. Teksti Inka-Maria Laitila.

• Stuart Isacoff. Pianon taika.

• David Crombie. Piano. Evolution, Design and Performance.

• Vesa Sirén. Aina poltti sikaria. Jean Sibelius aikalaisten silmin.

• https://fi.wikipedia.org/wiki/Klavikordi

• https://fi.wikipedia.org/wiki/Bartolomeo_Cristofori

 

 

 

Linnanpuiston alue

Suuret muutostyöt linnamme äärellä antavat aihetta tarkastella seutukunnan historiaa useampaankin kertaan, joten aloitetaanpa.

Hämeen vanhan linnan ympäristöä voi syystä kutsua Hämeenlinnan sydämeksi, jota sen asukkaat elontiellään niin arjessa kuin juhlassa kulkevat. Sen yhteyteen nivoutuvat tiet ja polut puistoihin ja kaupunkilaisten pihoihin. Linnaa ja myöhemmin itse kaupunkia perustettaessa maisemaa hallitsi vesi, korkeudeltaan vaihdellen ja hallaa tuoden. Kuokkalan kosken perkaamisten saattaminen loppuun 1860-luvulla Lempäälässä hääti enimmät vedet kaupungin pelloilta, vaikka tulva oli silti tuttu vieras yhä sata vuotta myöhemminkin. Nyt kaupunkimme keskus on suuren mullistuksen kourissa. Maisemaa muokataan kenties enemmän kuin miltei koskaan sen jälkeen kun kaupunki vuonna 1777 päätettiin siirtää linnan kuopeelta Saaristen kuninkaallisen latokartanon Niementaustan mäelle ja asukkaat siirsivät asumuksiaan vuoden 1785 alkuun mennessä uudelle paikalle.

Luonnollisesti heti kaupungin siirtämisen yhteydessä laadittiin suunnitelmia, mitä kaistaleelle Niementaustan ja linnan välillä oikein tehtäisiin. Uuden kaupunginpaikan kuninkaalle ehdottanut kenraalimajuri Arbin laati kartan, jossa suunnitelmat hyvin näkyivät.

Näet kuvat suurempina niitä napsauttamalla. Oikealla karttamerkkien selityksiä.

Arbinin asemakaava vuodelta 1778. Kuva Hämeenlinnan Lydia.

Arbinin  asemakaavan selitykset teoksesta Kunnallis-Historiallinen  kertomus Hämeenlinnan kaupungista  (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman. Hämeenlinnna Lydia.

Tämä linnan ja kaupungin väliin jäävä alue on jättänyt muistijälkiä ohikulkeneisiin matkalaisiin. Suomen sodassa 1808 kaatunut luutnantti Carl Gustaf Ramsay matkusti 1807 Etelä-Suomessa muun muassa Hämeenlinnan kautta tarkoituksenaan kuvailla ja piirtää maisemia ja ihmisiä. Sattuneesta syystä hanke jäi viimeistelemättä, mutta kaiken muun lisäksi hänen mieleensä jäi kaupungista linnalle johtanut piilipuukujanne.

Kuten Einar Palmunen toteaa Saaristen latokartanon historiikissaan, Hämeensaari on aikoinaan linnan perustamisen tienoilla ollut kirjaimellisesti saari veden ympäröidessä sen tyystin ja varustuksetkin miltei kokonaan. Itse muistan voimallisena kokemuksena sankan lumipyryn päivän, jolloin tähyilin linnasta etelään. Valkoinen lumimassa täytti ilman peittäen näkymän kätkemällä Niittykadun jonnekin olemattomiin. Silloin koki vahvasti eristäytymistä kolkosta ulkomaailmasta linnan vahvojen seinien sisälle.

Lehtori A. Th. Böök kirjoittaa vuonna 1927 julkaistussa matkailuoppaassaan saapumisesta nykyisen Linnanpuiston kaakkoiskulmille:

”Rantapuiston ja linnan välillä on vetisen niityn reunassa kaupungin venevalkama.

Edessämme on nyt vanha Hämeen linna. Tie käy pitkin linnan kanavan vartta sivuuttaen pienen puistikon, jonka rehevät tammet ovat Rehbinderin aikuisia, ja yhtyen vihdoin kaupungista suoraan Hattulaan ja edelleen TampereelleVanajaveden itäpuolitse menevään valtamaantiehen, Linnaniemen esikaupungin kohdalla. Linnaniemi on osaksi kaupungin, osaksi maaseurakunnan aluetta.

Mainituista teiden yhtymäkohdasta vie puistoon saakka puistokujanne. ”

Alla osa Hämeenlinnan kaupungin asemakartasta vuodelta 1926 eli vuotta ennen Böökin matkailuopasta:

Kuva Hämeenlinnna Lydia.

Miltei jokaisella kaupungissamme pidempään asuneella varmasti on joitain muistoja linnan ja itse kaupunkikeskustan välissä levittäytyneeltä osin soiseltakin puistoalueelta, joka pengerryksin on yhdeltä kulmaltaan ollut jopa Vanajaveden pintaa matalammalla.Siitä Parkiksi eli Puistoksi kutsuttuun Kaupunginpuistoon ja Ojoisten pelloille ovat hiihtäneet lehtori Palanderin lapset ja kiiruhtanut erikoisluvalla linnan vankilaan tutustumaan nuori Hilja Haahti (alk. Hahnsson) tai pojanviikarit pyydystäneet sammakoita. Linnanpuiston aluetta ei voi mitenkään erottaa Hämeenlinnan sielusta. 

 

Enok Rytkösen 1930-luvulla ottamassa kuvassa on tyypillinen keväinen tilanne Linnanpuistossa.

Kuva Hämeenlinnan Lydia

Yksi merkillisimmistä ja samalla surullisimmista näytelmistä alueella oli nk. museotaloalueen hirsien pinoaminen 1960-luvulla käytännössä avomaalle mätänemään;kyseessä oli aikomus pystyttää esimerkiksi Keskustalon alta puretut talot myöhemmin perustettavalle talomuseo-alueelle. Muistelisin jossain nähneeni valokuvan yksinkertaisesta, seinättämästä katoksesta, jonka alle vesi ja lumi varmasti hyvin pääsivät seisomaan. Joku saattaa muistaa asian paremmin. Vuonna 1964 talomuseoaluetta kaavailtiin linnan ja Tampereentien väliselle alueelle. Kesäkuussa 1966 Hämeen Sanomissa Asiasta toiseen -palstalla aprikoitiin, että puretut Vainikaisen ja Lönnrotin talot voitaisiin pystyttää Kaupunginpuistoon nk. Larin-Kyöstin talon seuraksi. Viimeksi mainittu talo on samalta tontilta kuin varsinainen Larssonin hotellina toiminut talo. Kirjanoppineet ovat kiistelleet kirjailijan asumisesta kyseisessä puistoon siirretyssä talossa. Samassa pihapiirissä se kuitenkin on ollut, ja oletettavaa, että Larin-Kyösti on vaikuttanut siinä ainakin lapsena. Myöhemmin samana vuonna myös kaupunginhallitus esitti valtuustolle talomuseoalueen perustamista Kaupunginpuistoon. Kuten tiedämme, hankkeesta ei tullut mitään.

 

Puiston laitaa joulukuussa 2005.

Näkymää kirjaston rannasta vuonna 2005.

Puisto talviasussaan tammikuussa 2017.

Näkymä Klerckerinkalliolta puiston suuntaan syksyllä 2020.

Niinpä vähintään aiheellista lienee sekä muistella menneitä että seurata syyskesällä 2025 alkanutta täysremonttia sekä sanoin että kuvin. Tilannetta elokuun lopussa 2025.

 

Selkeinä muistikuvina jäävät elämään myös lukuisten keskiaikamarkkinoilla vietettyjen hetkien muistot lehtevien, vehreiden puiden varjoista suojaa paahteelta etsineine eläimineen. Juuri maiseman raju avaaminen puita kaatamalla elokuun lopussa 2025 on aivan sielua vääntänyt, vaikka kuinka itselleen tolkuttaisi ankeuden väliaikaisuutta ja tahtoisi uskoa kauniimman ajan vielä koittavan.

Hetki keskiaikamarkkinoilta vuonna 2016. Puut ovat vielä varsin vehreinä ja runsas lehväisinä.

* * *

LÄHTEET / LUETTAVAA:

Carl GustaF Ramsay. Matkapäiväkirja 1807
Hämeenlinna ympäristöineen. Matkailuopas. Laatinut A. Th. Böök.
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134025

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinnan historia II osa
Kunnallis-Historiallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (v. 1900). Toimittanut Tyko Hagman
https://digi.kirjastot.fi/items/show/134079

Kuokkalan kosken perkaukset. Lempäälä seura ry
https://www.lempaala-seura.fi/kuokkalankoskien-perkaukset/

Einar Palmunen. Saaristen Kuninkaallinen latokartano

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Hämeen Sanomat vuonna 1964 
Hämeen Sanomat vuonna 1966