Lyhyt on aina joulunaika jälkeen päin ajatellen. Nopsasti saapuu loppiainen ynnä Nuutti vuodesta toiseen, ja tallustamme kukin tavallamme sydäntalven viikkoja.
Kustaan Vilkuna aloittaa kuvailunsa loppiaisesta toteamalla sen jääneen luterilaisessa Suomessa kansan mielissä vähemmälle huomiolle kuin läheinen Nuutinpäivä. Karjalassa ja Inkerissä puolestaan oli kuulemma ohjelmassa tärkeä uskonnollinen veden vihkiminen eli Jordanilla käynti. Muun muassa Salmilta on säästynyt tieto, ettei vettä saanut hakea järvestä tai kaivosta ennen kuin pappi oli päästänyt ihmiset kirkosta ja käyttänyt Jordanilla. Enteitä tutkailtiin samaan tapaan kuin muualla meillä uutenavuotena. Väki kuulosteli ja tähyili lähteillä, avantojen äärellä ja kaivonkansilla. Vetehisen uskottiin saattavan nousta avannolle. Silloin oli tarpeen taito puhutella olentoa takaperin, mikäli tahtoi saada tietoonsa tulevia kohtaloita. Inkeriläiset piirsivät ovenpieliin ja ikkunan sivuihin ristejä.
 |
| Loppiaisen suuri veden vihkiminen ns. Jordanilla käynti. Uspenskin katedraalista lähtenyt ristisaatto Katajanokan kanavan rannalla. Papiston takana kenraalikuvernööri Seyn. (1909-1907 Helsinki) Kuva: Finna/ Helsingin kaupunginmuseo |
 |
| Suomalainen savupirtti ja sen asukkaita. Pimeän ajan ja savuisen pirtin lämmittäminen on ollut sellainen arkielämän ohjelmanumero, ettei valon määrän lisääntyminen ole tietenkään jäänyt havaitsematta. Loppiaisena on jo ollut mukana häivähdys valoa kohti kulkemisesta. Kuva: Finna/Museovirasto - Kansatieteen kuvakokoelma |
Säätä luonnollisesti tutkailtiin tarkasti; sen sanoman uskottiin olevan kutakuinkin sama kuin uutenavuotena eli loppiaisen sään uskottiin määrittävän paljolti koko kevättalven sään. Meille säästyneissä sanonnoissa kaikuaa myös perintöä ammoisten aikojen arkielämästä. Siitä osoituksena on muistutus talvisesta lämmityskaudesta savupirttien päiviltä; niiden kiukaat lämpenivät joulun aikaan koko lyhyen valoisan ajan ihmisten voidessa toimitella askareitaan ulkosalla tuvan ollessa täynnä savua. Loppiaisena päivä oli alkanut jo pidetä ja valoisan ajan suhde kiukaiden lämmitykseen oli jo havaittavissa, joten Siilinjärveltäkin on säästynyt vanha sanonta:
”Loppiaisena on päivä tuvan lämmittämisajan verran pitempi.”
 |
| SYMBOLEIN PAHAA VASTAAN. Jännä vertauskohta loppiaisen ristinmaalaukselle löytyy kaukaa Ecuadorin aarniometsistä, missä intiaanit ovat maalanneet henkiolentojen kuvia Pastazajoen yläjuoksulla suojelemaan pahoilta hengiltä. Kuva: Rafael Karsten 1916-1919 Finna/Museovirasto/Yleisetnografinen kuvakokoelma |
Inkerin puolelta Soikkolan kylästä (ven. Soikino) on säästynyt loppiaisaattoiltaa kuvaava sanonta, jonka mukaan ristit tehdään kaikkien aukkojen neljälle puolelle seiniin, paitsi oven, jonka alapuolelle ei tehdä ristiä, ettei sitä jouduttaisi tallomaan. Oviaukon neljäsristi tehdään oveen. Niinikään ristit tehdään akkkiin talon esineisiin. Lapset piirtävät seiniin kaikenlaisia elukoiden ja esineiden kuvia, kuten vuohensarvia yms. Piirrokset ja ristit saavat kaikki olla kolme vuorokautta, jolla ajalla ei kehrätä eikä jauheta. Kolmanteba aamuna emäntä heti silmänsä pestyään puyyhkiin ensi töikseen ristit pois pirtistä, mutta muualla ne saavat olla, kunnes kulumalla häviävät. Ennen annettiin ristin pyyhkijälle patapuuroa.
Niin ikään Inkerissä veseristän eli Jordanilla käynnin aattona tytöt ottivat kuivan päreen, kastoivat kaivoon tai avantoon sytyttäen sitten palamaan. Jos päre paloi hyvin, tuli hyvä onni sinä vuonna, jos ei, kehno.
Posiolta kerrotaan, että loppiaisena rukit on koottava yhteen ja peitettävä raanulla, jotta lampaat pysyisivät kesällä yhdessä laumassa.
Loppiaisen ja Nuutinpäivän tietynlaisen yhteyden ymmärtää, koska Nuutti siirrettiin nykyiselle paikalleen 13.1. vasta vuonna 1708. Sitä ennen sitä vietettiin jo 7.1., joten loppiainen ja Nuutti ovat olleet siis tiiviissä kytköksessä. Jo 1600-luvulla ruotsalaisessa almanakassa siirto on tapahtunut, mutta Vilkunan mukaan Suomessa esimerkiksi Forsiuksen almanakoissa tuo tanskalaisen pyhän Knut-kuninkaan, 7.1.1131 murhatun herttua Knut Lavardin muistopäivä oli vielä 1608-1624 juuri vanhalla paikalaan (Suomessa herttua, ”kuningas” Kanatus keskiaikaisissa pyhimyskalentereissa). Knut katosi meillä tammikuun seitsemännen päivän kohdalta lopullisesti vasta 1700-luvu alussa Lucianuksen tieltä, joka puolestaan sai tehdä sadan vuoden kuluttua tilaa Aukustille. Tuo Vuoden 1811 muutos pohjautui todennäköisesti vuonna 1809 Ruotsin kruununperilliseksi tulleeseen Augustenborgin prinssiin Kristian Augustiin. Vanhoja Ruotiin sitoneita siteitämme kuvastaa hyvin, että Aukusti löysi tiensä omaankin almanakkaamme 30 vuotta myöhemmin valtilisen yhteyden jo aikaa katkettua.
Kustaa Vilkuna pohtii syytä Nuutin siirtymiseen miltei viikkoa myöhäisemmäksi. Hän ottaa esille vanhemmissa ruptsalaisissa kalentereissa esiintyneen tammikuun 13. päivän eli Octava epiphanie Dominin, mikä on merkinnyt joulurauhan loppumista. Toisaalta useiden keskiaikaisten lähteiden mukaan joulurauha olisi päättynyt jo vanhanan Nuutin päivänä eli 7.1. Kaksi joulurauhan päättymisen päivää on saattanut johtaa kirkollisen epifania-juhlan jälkipyhään.
Joka tapauksessa Nuutti on siis merkinnyt kemujen päättymistä. Tosin samallakaan paikkakunnalla juhlintaa ei päätetty välttämättä samana päivänä. Vallasväki on voinut jatkaa viikonkin kauemmin kuin talonpojat ja köyhä kansa. Kansanelämässä ajankohta tarkoitti kuitenkin tavallisten arkitöiden aloittamista. Työkapistukset kannettiin esille ja pitkiin talvitöihin valmistauduttiin. Jos joululta oli jäänyt juomia, niistä tehtiin loppu. Saatamme muistaa kertomukset Knuutin kiertueista ja talosta taloon kiertäneistä knuuttipukeista. Tapa eli voimakkaana 1930-luvulle asti erityisesti Etelä- ja Lounais-Hämeessä sekä Varsinais-Suomessa. Iitin Lyöttilästä Vilkuna kertoo kiertueesta vuodelta 1939, mutta talvisota esti seuraavan. Sitten olivat kiertämistä estämässä sorkkatauti ja jatkosota, joten perin painavia syitä on ollut yleisen aikojen muuttumisen lisäksi tukahduttamassa perinnettä.
Sinänsä riehassa on ollut jotain sellaista, jota voisimme pitää jopa epäsuomalaisena; hassunkurisen pukeutumisen ja sukupuolten sonnustautimisen ristiin toistensa vaatteisiin saattaisimme liittää enemmän etelänmaihin kuin täkäläiseen jäyhään elämäntyyliin. Epäilemättä oluttynnyreiden kaikenpuolinen tyhjenteleminen johti paikoin perin perusteelliseen juhlintaan, jonka seurauksia selviteltiin pitkin alkanutta vuotta. Ihmisluonnon tietäen ”Olvitapit auki” ei varmasti aina sujunut loppuun asti siistein seurauksin. Tässä yhteydessä nousee mieleen jo vuosia sitten tullut oivallus, että vuodenkierron suuret juhlat olivat varmasti eri lailla iholla kuin meillä, koska kalma saattoi kaataa kenet tahansa ennen seuraavan vuoden merkkipäiviä aivan toisella voimalla kuin nykyään tai ainakin kuolevaisuuden kokemus todennäköisesti oli läsnä voimakkaammin kuin meillä. Kenties viime vuosien kulkutautiajat ovat osin palauttaneet mieliin voimattomuuttamme kohtalon edessä?
 |
|
"Nuutin-Putti" eli nuuttipukki, olennolla on häntänä saunavihta. Tammela, Lunkaa. |
Vilkunan mukaan olutta ynnä muita tarjoamuksia ei aina nautittu paikalla, vaan saatettiin koota rekeen ja viedä kylän suurimpaan tupaan, missä tanssittiin ja leikittiin joulukauden viimeinen rieha. Se luonnollisesti korosti entisestäänkin ajankohdan merkitystä – ja epäilemättä toisinaan seurauksiakin. On myös syytä muistaa, että entisaikojen ihmiset uskoivat eri päivämäärien vaarallisuuteen ja yhteyteen henkimaailmaan. Vuodenkierron taitekohdat olivat riskialttiita, joten niiden aikaan tarkattiin kaikkinaisia enteitä. Etenkin joulunaikaa pidettiin omalla tavallaan pelottavana. Siksikin juuri joulun päättyminen saatettiin kokea erityisen otollisena ajankohtana kierrellä talosta taloon.
Teoksessaan Suomenselän vieriltä Samuli Paulaharju toteaa erämaan vuoden vierähtämisestä muun muassa:
”Hiiva-Nuuttiin loppui joulunpito, ruokaisa joulupöytä katosi jo ennen sitäkin. Joulu vaati joulun hyvät, mutta arkinen viikko pani kansan työhön, syöttäen vain arkipäiväisillä raatajan ruoilla. Korviin kihahtavan jouluoluen sijaan tuotiin pöydälle vain tavallista kaljaa, jota oli rykätty ruisjauhoista kuumaan veteen...”
Nuutin perässä asteli karu arki.
* * *
LÄHTEET:
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto
Jouko Hautala (toim): Vanhat merkkipäivät
Samuli Paulaharju: Suomenselän vieriltä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti