Verilammin korvessa

Hämeenlinnan ympäristön historiaa ei kykene käsittelemään pysähtymättä tarkastelemaan Härkätien ja sen varrella olevien kylien vaiheita. Kymmenisen vuotta sitten keräsin maakunta-arkistolla taustatietoja kylistä, jotka liittyvät Hattulan kihlakunnan vuoden 1616 valitusluetteloon. Tällöin törmäsin Lauri Tuomenvirran tallentamaan muistitietoon Hattulan pitäjän Hyrvälän ja Kosken kylistä. Erityisen mielenkiintoisia olivat merkinnät talviteistä.

Mäyränmäen puolesta välistä oli kuulemma ennen oikaistiin Sammon kautta Hämeenlinnaan. Kosken ja Takajärven suunnalta oli myös reittejä Härkätielle. Näiden ikivanhojen reittien varrelta löytyvät Verioja, Verilammi ja Murhalammi (ent. Pikku-Verilampi). Pienet suolammet ovat perimätiedon mukaan saaneet nimensä Nuijasodan aikaisesta taistelusta, jossa olisi veri vuotanut niin kovin, että oja olisi värjäytynyt punaiseksi. Paikalla on kulkenut rataspolku ja sitä ennen ratsupolku, jotka ovat yhtyneet Härkätiehen.

Verioja halkoo rehevää maisemaa.

Tässä yhteydessä on mahdotonta ottaa lopullista kantaa muistitiedon paikkansapitävyyteen. Silti on pakko myöntää, että Härkätiehän yhdisti Turun ja Hämeen linnat. Se oli tärkeä kulkusuoni salomaiden halki. Nuijasota oli moninaisempi sarja kahakoita kuin yleensä oivalletaan. Jospa paikalla tosiaan on joskus hurme virrannut? Ainakin kulkijoita on ollut monella asialla.

Tänä keväänä mieleeni nousi ajatus kierrellä Hämeen linnan ympäristön kyliä ja etsiä merkkejä menneiltä ajoilta. Pohtiessani kohteita muistin tarinan suolammesta, jolla on hyytävä menneisyys. Siitä oli hyvä aloittaa matka Härkätiellä.

Ensimmäinen etappi Vuorentaan kautta Alajoelle entisten kauppojen risteykseen nykyisen puutarhan kulmalle oli tuttua, joka kesäistä pyöräilyreittiä. Juuri ennen risteystä Hämeenlinnasta tultaessa oikealla häämötti peltoaukean takana Härkälänmäki. Tuomenvirran mukaan Härkälänmäki oli ennen härkien laidun- eli hakamaana. Höykönmäen kaakkoisrinteillä puolestaan on ennen ollut naurishautoja ynnä 1870-luvulla pari sudenkuoppaa aikana, jolloin sudet olivat oikea uhka karjalle eli elannolle.

Verilammi

Kartalla tietä reunustivat vanhoista teksteistä tutut nimet: löytyy Jussila, Tupala, Perttula, Pirttilä ja Simola. Maantiet olivat vuosisatojen kuluessa levinneet, kuoppia ilmestynyt harjujen kylkiin. Tarkkaan tutkimalla reitti suolammille oli silti löydettävissä. Asian pääsin vielä kysäisemään kyläläiseltä, jonka ohitin.

Kärrytietä tupsahdin lopulta miltei yllättävästi paikalle, jossa ylitin Veriojan. Kaikki karttamerkit tukivat päätelmääni, joten valmistauduin suunnistamaan muutaman kymmenen metrin matkan Verilammille. Hätistelin hyttysiä kimpustani ja kuuntelin etäistä käen kukkumista. Taisi olla joutsenkin äänessä. Lähinnä raakkui kuitenkin varis. Muutaman askeleen päässä odotti rehevä maasto.

Sää oli pilvinen ja sateenuhkainen. Taivas tuntui olevan matalalla. Vaikka kumollaan ollut vene, pieni betonirakennelma ja ruostunut öljytynnyri kertoivat ihmisen toiminnasta, tunnelma alkoi olla jo sangen vapaa sivilisaatiosta. Lokit kaartelivat lammen yllä. Kolme sinisorsaa uiskenteli miltei paikallaan. Tutkin kartastani toisten lampien sijaintia. Vielä 1980-luvun alussa joitain vanhoja kulku-uria oli ollut havaittavissa seudulla, joten toivoin löytäväni polkuja. Sinänsä etäisyydet eivät olleet kummoisia.

Hanhisuon liepeiltä löytyneen veneen tarina

alkaa olla loppu niin kuin monen muunkin 

ihmisen aikaansaannoksen vuosisatojen 

kuluessa.

Palasin siis metsäautotielle ja jatkoin matkaani kohti länttä. Muutaman sadan metrin päästä tavoitinkin ajouran, joka johti metsään. Niin löysin reitin Hanhisuon äärimmäiselle pohjoiskoilliselle kulmalle. Olin äkkiä kapealla polulla, joka seurasi suon laitaa. Aprikoin, millaista onkaan kolmisensataa vuotta sitten ollut taivaltaa kylien väliä tuollaisessa maastossa. Jospa olisikin voinut tavoittaa kuvajaisen muinaisista kulkijoista. Itse asiassa eihän siitä lopultakaan ole kovin kauan kun monet tärkeät seudun tiet rakennettiin viime vuosisadalla. Vanhat reitit sulautuivat maisemaan ja sukelsivat paikannimiin, ja vain vanha kansa enää osasi ne tulkita.

Löydettyäni näkymän suon yli kohti Seppä Matin saarta käännyin takaisin etsimään pääsyä Verilamminharjulle. Maisema toi mieleen lapsuuteni ajan Renkajoen rantamat, jolloin siellä vielä oli useita selviä polkuja. Jyrkät rinteet ja äkkinäiset pudotukset olivat aivan samanlaisia. Kuinka paljon soita onkaan Hämeen ja Turun välillä!

Seppä Matin saari

Synkkä polku kiertää suon laitaa.

Oksiston takaa kantautui silloin tällöin lähes aavemaisia ääniä. Päästessäni viimein Murhalammin rantaan olin jo valmis näkemään silmissäni jonkin menneisyyden tylyn tarinan. Äkkiä olin kovin kaukana öljysorateiltä ja kaksituhattaluvulta. Olin päätynyt korpeen yllättävän lähelle tuttua reittiäni eli Härkätietä sellaisena kuin sen nykyään näemme. Silti näiden suolampien äärellä uskoin pääseväni edes hitusen lähemmäksi sitä tunnelmaa, joka seurasi kulkijaa reitin metsätaipaleilla parisensataa vuotta aiemmin. Seuraavan kerran löytäessäni jostain tekstistä maininnan Hyrvälän Murhalammesta tai Seppä Matin saaresta suon keskeltä muistan jyrkät harjunrinteet ja turpeelta tuoksuvat suolampien rannat. Saatan kuvitella, miltä maisema näyttääkään verhoutuessaan syksyn usvaan.

Ojan ylitse aiokoinaan rakennettu silta on sortumassa. Näin häviävät vanhojen sukupolvien merkit
vähitellen näkyvistämme. Tästä on ilmeisesti ennen ollut säännöllistä kulkua pitkin Hanhisuon
laitaa.

Hanhisuolle johtava oja halkaisee jyrkät rinteet. Tämä paikka lienee 

aurinkoisena päivänäkin synkkä. Tunnelmaa korostavat kaukaa

kantautuvat eläinten äänet.

Murhalammi eli entinen Pikku-Verilammi. Mitähän välienselvittelyä matkalaiset täällä ovatkaan käyneet?

Lähde:

Lauri Tuomenvirta. Tallennettua muistitietoa Hattulan pitäjän Hyrvälän ja Kosken kylistä