torstai 23. helmikuuta 2017

Kujien ja polkujen kertomaa


Hämeenlinnassa oli astuttu vuoden 1967 alusta uuteen aikaan pääosan Vanajan kunnasta tultua liitetyksi kaupungin alueeseen. Vanajalaisia kismitti kuntaliitoksessa ainakin veroäyrin korotus 3 pennillä. Viimeisimmän, vuonna 2009 tapahtuneen Hauhon, Rengon, Tuuloksen, Lammin ja Kalvolan Hämeenlinnaan liittämisen yhteydessä oli esillä muun muassa käytännön järjestelynä tiettyjä kadunnimien muuttamisia. Sanomalehti viiden vuosikymmenen takaa osoittaa, että katujen nimien samankaltaisuus aiheutti sekaannusta myös tuolloisessa, huomattavasti nykyistä pienemmässä kaupungissa.

Sepänkuja vuonna 1967 ja 2017. Viisikymmentä vuotta sitten se piti hallussa ainakin epävirallisesti kaupungin
lyhimmän kadun titteliä.

Hämeen Sanomat aloittaa vuonna 1967 juttunsa arvuuttelemalla, missä vanhassa Hämeenlinnan kaupunginosassa ei ollut yhtään katua. Kompakysymykseltä vaikuttavan utelun vastaukseksi tuli Keinusaari, josta kuulemma löytyi vain Viipurintie, Hämeentie, Cajanderintie, Kiistalantie jne. Nykyään pikainen vilkaisu Karttapalvelun sivulle tuo silmiin ainakin Keinukadun ja Vuotakadun. Viisikymmentä vuotta on siis tuonut ainakin jotain muutosta tuohonkin asiaan.

Kuten toimittaja tekstissä mainitsee, toki kaupunkilaiset pitävät mielessään katuina niin teitä kuin polkujakin. Siitä puolestaan tarina puolestaan ajautuu pohtimaan Pätkäpolun ja Sepänkujan sijaintia. Tuohon aikaan kaupunkilaisella ei ollut käytössään Karttapalvelun kaltaista nopeata Internet-sivua, vaan hänen täytyi tutkia paperista karttaa ellei ennalta kyseisten paikkojen sijaintia tuntenut. Apuna oli toki käytettävissä poliisilaitoksen osoitetoimiston kaupunginosittain koordinoitu kartta. Toimittaja päästää lukijan oitis uteliaisuuden mahdollisesti nostattamasta ahdistuksesta selittämällä Pätkäpolun löytyvän Kankaantaustasta ja Sepänkujan Hätilän ja Idänpään rajamailta. Näistä vinkeistä huolimatta paikannus kartalta on kuitenkin voinut viedä aikaa, sillä tuo polku ja kuja ovat sangen lyhyitä; Sepänkujaa tituleerataan vuonna 1967 jopa kaupungin lyhyimmäksi kaduksi. Sille annetaan mittaa noin 40 metriä. Nykyisessä Suur-Hämeenlinnassa lyhyimmän kadunpätkän määritteleminen lienee liki mahdotonta. Siksi lukemattomia kujia ja polkuja löytyy jo liitoskunnistakin puhumattakaan uusien asuntoalueiden nurkista.

Seppää tarvittiin aina. Hämeen Sanomissa
haettiin ammattimiehiä 11.6. 1918.
Sepänkujan löytyminen juuri Hätilästä on toki luonnollista sikälikin, että seppä oli aikanaan yhteisössään tärkeä ja Hätilä kartanona merkittävä. Einar Palmunen mainitsee teoksessaan Hätilän kylän ja kartanon vaiheet muun muassa vuoden 1838 henkikirjan, josta löytyy seppä E. Domander. Seppä Erik Domanderin ja hänen vaimonsa Ulrikan kohtaloksi koituivat 1860-luvun kuolonvuodet heinäkuussa 1867. Palmusen mukaan senaatin Sota-asiain toimituskunnan kirje 25.9.1866 kuvernööreille määräsi laatimaan tiluskartan kaikista kruununpuustellien maista. Siinä ollut luettelo pelloista ja niityistä on samanlainen kuin 1801-1818 laadittu. Joitain tonttejakin on ollut merkittyinä, muun muassa Ruutikellarintien alkupään tienoilta seppä Solmannin tontti. Vilkaisu Hämeenlinnan Karttapalvelun sivulle osoittaa, että Ruutikellarintien kaakkoispää osuu nykyään Kaisankujaan, jonka erottaa Sepänkujasta vain Tyynelänkuja.

Ennen moottoritien rakentamista Nikkilänkujaa pääsi Nikkilänkadun jatkeena vanhalle Helsingintielle. Nyt
tämä kuja on hiukan kätköissä suuren valtatien kainalossa. Silti se on käyttökelpoinen yhdysväylä kevyelle
liikenteelle.
Pätkäpolku yhdistää näppärästi Kankaantaistantien Hattelmalantiehen.

Ennen aikaan siis osoitetoimisto oli apu etsittäessä katuja ja polkuja. Muuan samankaltaisten kadunnimien trio mainitaan jo 1967 Hämeenlinnasta. Se kelpasi mainioksi esimerkiksi lehtijuttuun. Nuo nimet löytyvät yhä alle kilometrin säteellä toisistaan. Kyseessä on nimittäin Rinkelinmäenkuja-Rinkelinmäenpolku-Rinkelinkatu -kolmikko. Koska ne sijaitsevat aivan jäähallin kulmalta, voisi kai leikkisästi puhua katuketjusta. Keskikaupungilla olivat Linnankatu, Linnaniemenkatu ja Linnantie. Tässä vaiheessa voi joku lukijani ihmetellä, että tässä on nyt jotain merkillistä. Linnankatu ja Linnaniemenkatu nimittäin kyllä löytyvät, mutta silmä ei tapaa Linnantietä. Hämeenlinnan Lydia tietää kertoa, että nykyisestä Kustaa III:n kadusta käytettiin vuoteen 1980 nimeä Linnantie. Nuokin kaikki kolme katua löytyvät sangen läheltä toisiaan, joten varsinkin satunnainen kulkija on saattanut hyvinkin sekaantua ja päätyä täysin väärää paikkaan – onneksi tosin lähelle määränpäätään.

Kulkija voi yhä sekaantua Rinkeleissä samalla lailla kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Kaiken lisäksi nämä
ovat erittäin lähellä toisiaan.

Alussa mainitsemani vuoden 1967 kuntaliitos toi Hämeenlinnaan myös ns. Vanajan asevelikylän. Sen kaduista jutussa mainitaan Kisatie, Tanhutie, Mestarintie ja Harjutie. Kaurialasta on puolestaan 1967 löytynyt Kisakuja, Myllymäessä löytyy yhä Tanhukatu, Asemantakana Mestarinpolku, Sairiossa Harjukatu. Luonnollista on sinänsä, että Asevelikylässä löytyy Sammontien ja Kuralantien välistä rinnakkain itä-länsisuuntaiset Vääpelin-, Kersantin-, Korpraalin-, Pioneerin- ja Jääkärintie. Pioneerintien itäpäästä lähtee suorassa kulmassa etelään Pioneeripolku, joka yhtyy Korpraalintiehen. Äsken mainitsemieni Korpraalin- yms teiden itäpäiden ja Marssitien välissä kulkee viimeksi mainitun suuntaisesti luoteis-kaakkosuuntaisesti Korsutie. Siitä erkanee lähellä Kuralantietä pienoinen Korsukuja, joka kilpailee lyhyydestä Sepänkujan kanssa.

Asevelikylästä löytyy luonnollisesti armeijahenkistä paikannimistöä. Ettei asia olisi liian yksinkertainen,
on ollut sattuneesta syystä ollut erikseen niin sanotut kaupungin ja Vanajan asevelikylät.

Hämeenlinna on siis oikeastaan täynnä kujia ja polkuja., jotka vain jäävät suurten katujen ja korkeiden talojen kätköihin. Toki uudisrakennukset ja asuinalueiden uudelleenjärjestelyt tuhoavat vanhoja kujia, vaikka uusiakin ”hukkapätkiä” toki jatkuvasti syntyy rakennusryppäiden laitamille. Sairion alueella entisen ja jo vuosia sitten hajotetun vaneritehtaan alueelta löytyy piskuinen Fanerikuja. Niinikään jo hajotetun entisen Turkistehtaan seutuvilla uudet asuintalot junaradan varressa reunustavat Turkistietä. Katujen ja kujien nimet ovat siis sen historian kaikuja, joka vähitellen häipyy kaupunkilaisten tajunnasta.

Fanerikujan nimen merkitys ja tarkoitus on vielä toistaiseksi paikkakuntalaisille sangen selkeä, mutta ajan
kanssa tämäkin herättänee kummastusta.

Muistikuvat radan varressa seisseestä Turkistehtaan rakennuksesta ovat yhä varttuneemmalle väelle selvät,
mutta uudet asukkaat pohtinevat pian, mistä Turkistiekin oikein nimensä on saanut.

Muistelmakirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa Akseli Salokannel kertoo lapsuutensa Myllymäestä, joka mutkikkaat kujat ja käyrät kadut ovat varsinkin kesäaikaan nautinnollisia kävely-ympäristöjä. Vielä viime vuosisadan alussa seutu yhdessä Punaportin kanssa oli salapolton ynnä kaikenlaisen muun jumalattomana pidetyn elämän keskuksen maineessa. Ainakin sanomalehdissä toistuvasti päiviteltiin muun muassa ”Myllymäen huligaaniosuuskunnan” aikaansaannoksia. Eipä siellä tainnut puukko järin tiukasti tupessa pysyäkään. Seutu oli pitkään asemakaavoituksen ulkopuolella. Vanajan puolella sijainneelle Punaportille puolestaan sijoittui kaikenlaista irtainta väkeä. Juuri tuo ilmeisen epämääräinen väestörakenne ja pitkään vallinnut säätelemätön rakentaminen yhdessä kallioisten olosuhteiden kanssa on ollut omiaan synnyttämään keskikaupungin suorasta ruutukaavasta poikenneita katuja, joista yhä on joitain jäljellä.


Kalliokujan yläpäässä yhtyvät siihen sekä Hakapolku että Hakakatu, Siellä on myös kallioinen aukio, jolla
ennen seissyt tuulimylly oli vielä 1890-luvulla seudun selkeä maamerkki. Muisto elää yhä kaupunginosan
nimessä. Näkymät sekä mäelle että mäeltä ovat ajan saatossa suuresti muuttuneet niin kuin saatamme hyvin
havaita vertaamalla uusia kuvia monille kaupunkilaisille tuttuun 1880-1890 -lukujen näkymään Kaivokadun
suunnasta Kuivansillan ylitse kohti Myllymäkeä. Kuulu postikorttikuva on löydettävissä Hämeenlinnan
Lydiasta, joka on sen julkaissut.

Entisen myllyn paikalle on asetettu opastaulu kertomaan
lyhyesti Myllymäen ja sen myllyn historiasta.
[VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI]
Salokannel kertoo muun muassa Louhimo- ja Torikatujen välissä vielä 1890-luvulla olleista kymmenestä riihestä, joiden omistajina hän sanoo olleen Myllymäen venäläiset puutarhurit ja kaupungin liikemiehet. Turuntietä reunustaneiden matalien talojen ohella ammoisen tarkkailijan katseen on sanottu nähneen nuo aitat, pakarit, tallit ja ulkohuoneet. Siksipä vaikuttaakin sopivalta, että mäen korkeimmalta paikalta löytyvät sekä Hakapolku, että Hakakatu. Entisen Myllymäen villiä rakentamista kuvastelee sekin, että Salokannel toteaa lapsuudenkotinsaa paikan jääneen Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa viimeksi mainitun kadun alle. Hänen vanhempiensa mukaan mainittu rakennus olisi siirretty aikanaan vanhasta kaupungista.

Varsinaisen uransa kansakouluntarkastajana tehnyt Akseli Salokannel oli myllärin poika. Hänen isänsä mylly sijaitsi Nykyisen kalliokujan yläpäässä, josta löytyy asiaan liittyvä opastaulu. Muistelmakirjassaan hän kertoo elävästi lapsuudentuntemuksiaan ja äänimaailmaa myllyn koneiston ja tuulen hallitessa aisteja. Nykyisille hämeenlinnalaisille ja heidän vanhemmilleenkin Myllymäki on ainoastaan kaupunginosan nimi, mutta 1890-luvulla maiseman korkeimmalla paikalla erottui taivasta vasten vielä tuulimylly. Sen löytää ainakin yhdestä paikkakuntalaisille tutusta postikorttivalokuvasta, joka esittää näkymää Kuivansillan yli kohti Myllymäkeä. Niin kuin kirjailija muistelmissaan toteaa, jauhatus oli täyttä työtä. Jauhettava vilja oli kannettava ilmeisen jyrkkiä portaita kolmanteen kerrokseen, josta se valui toisen kerroksen jauhinkiville. Alhaalla olleita säkkejä oli silloin tällöin nosteltava. Mitään koneellisia nostolaitteitahan tuohon aikaan ei ollut.

Satunnainen kulkija saattaa nykyään seisahtua tyhjälle, kallioiselle paikalle. Näkyväisyyttä keskikaupungille estävät kerrostalojen seinät, mutta jyrkkäpudotus pohjoiseen on yhä jäljellä, samoin joitain puutaloja niin kuin Hakakadun ja Hakapolun kulmassakin. Tovin tahtoisi jollain aikakoneella päästä näkemään sitä elämää ja niitä ihmisiä, joita kotiseutukirjailija on aikanaan sattuvasti kuvannut. Kun ottaa omaa aikaa ja harhailee kaupungin kujilla ja poluilla silmäillen tienviittojen sanomaa, saattaa hyvinkin päätyä pohdiskelemaan monenmoista. Näennäisen omituisilta vaikuttavat yksityiskohdat voivat selittyä tutkittaessa taustoja, vaikka paljon yksityiskohtia toki himmenee näkymättömiin perimätiedon haihtuessa.

Viiden vuosikymmenen takaisessa lehtijutussa kiinnitettiin huomiota
Linnunrata -nimiseen katuun. Aikanaan hiukan omituisenakin ilmeisesti
pidetty nimi on säilynyt ennallaan. Mainittu tienpätkä löytyy edelleen
Kankaantaustan ja Onnelan välimailta. Taustalla pilkistää entisen
Kanakoulun nurkka.




* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Lydia
Hämeen Sanomat 25.3.1966
Hämeen Sanomat 22.2.1967

Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita
Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa




sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ojia ja viemäreitä


Talvinen kävelyretki ojanperkauksen sivuitse nostaa mieleen sen vuosisataisen kamppailun, jota myös meidän kaupungissamme on käyty luonnonveden hallitsemiseksi. Meijeriojan perkaaminen on kuin repinyt esille kaupungin suonistoa. Vaikkemme toki missään Venetsiassa sentään elä, ojat ja viemäröintitekniikan kehitys ovat olleet täälläkin olennainen edellytys kaupungin kehitykselle ja laajentumiselle. Oma osansa toki on ollut myös Vanajaveden pinnan säännöstelyllä ja 1700-luvulla aloitetulla koskien perkauksella ja Lempäälän kanavalla. 1773-1774 noiden Lempäälän koskien on sanottu laskeneen Vanajan pintaa noin 90 cm, Kuokkalankosken perkaus laski 1800-luvulla vielä parisen metriä lisää. Oma lukunsa on vielä kevättulvien säätely.

Meijerinojan perkaus helmikuussa 2017. Rakennetun maiseman perusta paljastuu.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne
on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kirkon juurella ollen vesijättömaan ja pappilan välistä
erottuu selvästi Vanajaan laskeva ojalinja.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Vanhankaupunginlahteen laskevan ojan varrella näkyy
ihmistyön jälkiä ilmeisesti kaukaa vuosien takaa.
Kun kaupunki siirrettiin 1770-luvun lopulla Saaristen kartanon Niementaustan mäelle, tuo kivikoinen mäki oli todellakin saari, jota reunustivat Vanajan rannat ja vetinen suo.Nykyisen Goodmanin paikalla sijaitsi Selkäsuo, joka elää enää kadunpätkän nimenä Myllymäen kupeella. Vanhempia kaupunkilaisia on turha muistuttaa Niittykatuja [Eteläkatu ennen Eteläinen Niittykatu] reunustaneista tulva-alueista. Vanhoista kartoista voimme nähdä, kuinka ojien verkosto on ollut olennainen osa asutun alueen rakentumista. Kävelylenkillä linnan ja Ojoisten välistä saan huomata, kuinka Meijeriojan perkaus on paljastamassa ikivanhan maiseman perustaa eli paikkaa, jossa suota halkoi jonkinlainen oja ainakin jo 1600-luvulla yhtyen pappilan ja kirkkomaan välistä nykyiseen Vanhankaupunginlahteen. Kostein kaistale on ollut vuosisatoja jonkinlaisena joutomaana. Kaivinkoneen nyt auki uurtama ura symboloi ihmisen loputonta kamppailua luonnon kanssa.

Yksityiskohta Arbinin asemakaavasta kaupungin siirtämisen ajalta 1778 osoittaa selvän maastollisen esteen
linnan ja Niementaustan mäen välillä. Vanhojen karttojen merkitä upottavasta suosta tarkoitti täyttä
totta. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle tulva-aikoina vesi katkaisi tien linnalle.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginarkisto




Vesi ei ole koskaan kadonnut Linnanpuistosta. Kosteana aikana välillä yli äyräidensä virtaava oja sukeltaa
joksikin matkaa maan alle ennen Vanajaa.

Jatkaessani matkaani kohti Linnanpuistoa muistan hyvin näkemäni kartat, joissa nykyisen Käänteenaron ja Niittykadun välinen alue on merkitty upottavaksi suoksi. Tulva-aikoina siinä on voitu ja täytynyt kulkea jonkinlaisella veneellä tai ruuhella. Koska osa Linnanpuistosta on yhä joenpintaa matalammalla, paljon kaupungistamme on yhä keinotekoisesti kuivana huolimatta siitä, että Vanajavesi on säännösteltynä. Puistoa halkovat ojat täytyvät sadeaikoina ja osa puista joutuu nököttämään silkassa lammikossa. Ojien ja viemäröintitekniikan ei tarvitsisi olla kauan epäkunnossa ennen kuin monien kaupunkilaisten olo alkaisi muuttua sangen tukalaksi. Sikälikin järjestäytyneellä ja yhteisiä varoja käyttävällä yhteiskunnalla on eittämättömät puolensa.

Gustafssonin asemakaavassa vuodelta 1845 erottuu hyvin suoaluetta halkonut karnaalioja.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ojat ja viemärit ovat keskustassa lähinnä maanpoven kätköissä, mutta siellä täällä ne pilkistävät esille aivan yhdinkeskustassa Goodmanin vieressä, missä oja yhtyy Vikmaninlahteen. Carl Johan Edvard Gustafssonin laatimassa asemakaavassa vuodelta 1845 näkyy selvästi jonkinlaisena pääsuonena suoaluetta halkova ja kaupunkialuetta niin lännestä kuin pohjoisesta reunustava karnaali eli viemärioja. Jokseenkin samoilla sijoilla on siellä täällä näkyvillä yhä oja.

Tämä on se monille hämeenlinnalaisille tuttu valokuva Myllymäen ja keskustan väliltä 1890-luvulta, joka
edustaa mielikuvia kevättulvista. Nykyäänhän paikalla sijaitsee moottoritien päälle rakennettu kauppa-
keskus Goodman.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä näin vuonna 2017 virtaa vesi ojassa, joka yhtyy Vikmaninlahteen.


Vuosien varrella olen kuullut vanhempien ihmisten kertomuksia, kuinka ruta velloi rakennettaessa kaupunkia halkovaa moottoritietä. Kuormakaupalla Ahvenistonharjun kyljestä kiskottua soraa on laskettu patjaksi suon päälle; vaikuttaakin siksi ihmeelliseltä, että tielinja on säilynyt tuollaisena vuosikymmenet. Nyt sitten vielä Selkäsuolle on pystytetty uhkea, joskin sangen ruma kauppakeskus.


Brahenkadulla ovat velloneet vedet joka kesä. Maaperän kosteuden näkee parhaiten alkukevääästä lumen ja
jään sulettua mutta puiden ja pensaiden ollessa vielä lehdettömiä.

Vesi ei kuitenkaan anna unohtaa itseään. Brahenkadun alikulkusillan jokakesäiset käyttökatkot ovat yhä tuttu ilmiö sadevesien syöksyessä moottoritien alle jätettyyn painanteeseen. Seminaarin koulun suunnasta maaperä näyttää kesäisin tihkuvan vettä, ja koivikkon alta kiemurtelee ojia Brahenkadun laitaan. Jatkettaessa matkaa kohti pohjoista ja Puhelinkatua löydän jälleen Meijeriojan, jonka jää yli kymmen asteen pakkasessakin on läpikuultavaa. Suomaa voi olla kesytettyä, mutta pinnan alla virtaavat yhä vedet. Riennän jälleen moottoritien alitse ja suuntaan kohti Härkätien siltaa. Leveän tielinjan suojavallia reunustaa selvä ojamainen painanne, ja palloiluhallien kohdalla sillankupeessa pistää vallista esille putken pää kuin odottaen mahdollisia tulvavesia ja antaen pikkunisäkkäille reitin suunnistaa kohti Tiiriötä.

Puhelinkadun varrella kulkija löytää jälleen Meijeriojan. Merkkejä ojalinjoista näkee moottoritien varressa
matkalla kohti Härkätien siltaa.

Itselleni varsinainen Suo on ollut aina juuri Tiiriönsuo, jota kohti kulkiessani usein muistan lapsuudessani kuulemani tarinat veneistä, joita vanha kansa säilytti suon laidassa, lähellä paikkaa, jossa nykyään ilmeisesti on jokin autoliike ja kierrätyskeskus. Ojista sai kuulemma myös aikanaan kutuhaukia. Tuota lapsuuteni suota reunusti valtaoja, joka lapsen silmin toki oli varsinainen vallihauta vihertävine vesineen. Tuo este oli tavalla tai toisella ylitettävä matkalla toisinaan uhkarohkeillekin retkille . Siellä suonlaidassa kasvoi myös tukevarunkoinen aukeanpaikan mänty, jonka alaoksilta kelpasi lapsena tähyillä maisemaa kohti Ojoisia. Nykyisten rivitalojen paikalla oli tuolloin pelto, jota ainakin yhtenä keväänä selkeästi muistan peittäneen vesikerroksen. Näin jälkeen päin ajatellen en enää niin kovin ihmettelekään niitä tarinoita vanhankansan venepaikoista samalla tavoin kuin lapsena.

Tiiriönsuon itälaitaa helmikuussa 2017.

Vaikka vuosikymmenet ovat muovanneet suota ja sen laitaa, Teerentien länsipäästä kohti Katsastusmiehentietä johtavan kevyenliikenteenväylän lounaispuolella on jäljellä yhä joitain tuttuja piirteitä. Suon itälaidan pusikoiden ympäröimien suonsilmien paikalla on jo kauan ollut tavaratalo, samalla tavoin suon päällä sorapatjallaan kelluen kuin monet muutkin alueelle pystytetyt rakennukset. Kaupparakennuksen seinustan suuntaisesti erottuu miltei viivasuorana oja. Jossain jäljellejääneen pellon reunassa, suon kaakkoiskulmassa seisoi se mänty, joka toisinaan yhä mieleeni palaa. Seuratakseni ojalinjaa minun täytyy kiertää tavaratalon toiselle puolelle ja lampsia pitkän rakennuksen eteläpäätyyn.

Siinä se yhä on, lapsuuden vallihauta. Kovin ovat penkereet loiventuneet ja maisema metsittynyt.

Alueen luoteiskulmassa Pitkätanhuankadun reunassa oja sukeltaa vielä maisemaan. Keskellä talveakin
monet puista seisovat vedessä. Ojanpenkalla nököttävät osmankäämit samaan tapaan kuin aikanaan
Citymarket-tavaratalon paikalla. Kauppaliikkeitten alta kurkistelee yhä suo.

Siellä sijaitsee kenties ensimmäinen eläessäni näkemäni oja. Kuten jo mainitsin, silloin se ei suinkaan ollut pieni raapaisu maisemassa. Nyttemmin penkereet ovat madaltuneet ja metsittyneet siten, että paikkaa tuskin kesällä erottaa kuin aivan kohdalta. Jäästä päätellen ojassa on sentään yhä runsaasti vettä. Muuttuneenakin oja lienee liki ainoa tunnistettava piirre maisemassa verrattuna entiseen. Poissa ovat niin suopelto, entinen maatila kuin suonsilmät kannaksineen. Yhtä kaikki, syvällä maiseman iholla on täälläkin virtaa vesi. Voin yhä tavoittaa suota reunustaneen ojan Pitkätanhuankadun reunasta. Ihmiset saattavat kuvitella kesyttäneensä suon, mutta siellä ojanpenkalla talveaan nököttävät osmankäämit patukoineen vihjailevat sen vain uinuvan rakentamamme vaipan alla niin kuin muuallakin Niementaustan mäen ympäristössä.

Ilman ojien ja viemäreiden suonistoa luonto ottaisi laaksossa omansa takaisin.

* * *

Niin, ojitus on ollut tärkeä osa maamme kehittämistä. Näin kirjoitti Hämeen Sanomat 9. elokuuta 1910:




 * * *

Lähteet:



Palmunen Einar. Saaristen kuninkaallinen latokartano