Jättiläinen, ryöväreitä ja Rengon siirtolohkareita

Rengon metsät tuntuvat kasvavan enemmän tai vähemmän suuria kiviä, jotka aika ja luonnonmullistukset tuntuvat unohtaneet keskelle korpea. Aivan oma lukunsa on etenkin Kuittilan takamailla Riikosen tien varrella sijaitseva Huntinkivi, joka on aikojen saatossa näyttänyt kasvattaneen huomattavaa kokoaan jopa moninkertaiseksi. Tämän tutkimusretken aiheena on ollut Hämeen Sanomista löytämäni vanha artikkeli, joka on saanut Joenhiiden samoilemaan renkolaismetsien kivillä.

Jättiläisellä oli muinoin pahat mielessään, mutta yritykseksi jäi.

Puolisen vuosisataa sitten välitetyn kansantarinan mukaan Huntinkivi olisi heitetty Lopen Kaakkomäestä. Jättiläisillä olisi ollut tarkoituksena pommittaa kivellä Rengon kirkkoa. Heittotarkkuudessa on kuitenkin ollut toivomisen varaa. Kirkko säästyi hävitykseltä, ja kivi sai sijansa renkolaiskorvesta.

Uteliaana paikallishistorian harrastajana Joenhiisi lähti paikantamaan mainittua Huntinkiveä. Nykyajan netti johdatti sangen pikaisesti Renkajoen lounaispuolelle Muurilan kylään. Jo lapsuudesta asti kulku on ajoittain vienyt tuon paikan ohitse. Synkän metsän siimeksessä metsätietä oli aikoinaan jouduttu jyrkästi taivuttamaan mutkalle Huntinkiven kohdalla. Saatuani vielä kuulla seudulla hiljaittain tehdyistä hakkuista odotin kiven löytyvän sangen helposti. Säidenkin vaihduttua lopulta suosiollisiksi varustauduin pyörämatkalle. Olen aina pitänyt kovin Rengon metsistä, joista Renkajoen varrelta löytyy paljon korkeuseroja ja karuja kivikoita. Lapsuusaikojeni vanhat metsät vain ovat saaneet viime vuosikymmeninä joutuneet yhä enemmän väistymään.

Huntinkivi Rengon Kuittilassa on toki kookas tavallisin normein, mutta jättiläisen aikanaan liikkeelle nakkaa-
ma järkäle on osoittautunut vielä huomattavasti tätäkin suuremmaksi.

Kivi Riikosentien varrella oli tukevasti sijallaan keskellä hakkuuaukeata. Tarinan mukaan lohkareella olisi ollut korkeutta yli 11 metriä. Sellaiseksi en muistikuvissani sitä sentään hahmottanut. Kenties metsä oli kätkenyt suurimman osan lohkareesta näkyvistä?

Rengon metsissä törmää tuon tuostakin siirtolohkareisin ja
onkaloitakin. Tämä luola ei kuitenkaan osoittautunut tällä
kertaa etsimäkseni.

Jo pikainen silmäys kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut sentään sellainen järkäle, josta tarina kertoi. Oliko Huntinkivi todella aivan tienlaidassa? Lähdin kiertelemään tienvarren metsässä varmistaakseni, ettei siellä ollut muita, suurempia lohkareita. Kyselin vastaantulleilta paikkakuntalaisilta Huntinkivestä. Tiedustelujen kuluessa paikannus sinänsä varmistui ja paljasti aprikointeja jopa aikoinaan kätketystä aarteesta. Kävi selväksi, ettei Huntinkivi ole mikään yli 11-metrinen lohkare. Onko kansantarinan kirjaaja yksinkertaisesti suurennellut kiven kokoa vai sekoittanut kaksi eri paikkaa?

Koska kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mikään aprillipäivän kasku, luonto ei antanut periksi luovuttaa asian penkomista. Oli siis syytä unohtaa toviksi Huntinkivi nimenä ja tavata tekstiä uudestaan... Niin, sehän alkaa kertomalla Härkätien tuntumassa Viialan kylässä sijaitsevasta Suomen suurimmaista yksinäisestä kivestä. Kuten jo todettu, Rengon metsissä on paljon kookkaita lohkareita, mutta mieltä kaiversi epävarmuus siitä, mistä etsiä. Koitti aika jättää myös sähköiset välineet sikseen ja lampsia Maanmittauslaitoksen asiakaspalveluun ja hankkia uusi maastokartta. Samalla oli tilaisuus esittää suora kysymys, löytyykö mainitulta alueelta ylipäänsä noin kookasta siirtolohkaretta.

Täytyy myöntää, että kysyjällä kävi onni. Toimistolta löytyi asiantuntija, joka tiesi kertoa hakemani paikan siksi tarkoin, että lopulta osasin kävellä miltei suoraan perille. Kivi lymyili lähellä peltoaukeata tiheän, hyttysiä kuhisevan kuusikon keskellä. Viitisenkymmenen vuotta sitten kiven todettiin lohjenneen kahteen osaan, mutta itse hahmotin kolme toisissaan liki kiinni ollutta kiveä, joista hiukan sivuun löytyi vielä neljäs, huomattavasti pienempi. Suurin järkäle kurottautui hyvinkin yli kymmenen metrin yläpuolelle ja oli sekin halkeillut.

Kävely Rengon Viialan metsässä huipentui etsityn kohteen löytymiseen. Aivan kuin se olisi yhtäkkiä
noussut tyhjästä kuusikon keskelle. Jo aiemmin toisaalla silmä oli tahtonut luoda suuren kiven ääriviivoja
ryteiköissä, mutta tämä oli silti oma kokemuksensa.

Koitti hetki poukkoilla intoa täynnä ympäri kiveä. Valaistusolosuhteet ja kiven mittasuhteet tekivät kuvaamisen hankalaksi. Liki viidessäkymmenessä vuodessa kasvusto oli vankistunut huomattavasti, mutta silti löysin vielä paikan, mistä vuoden 1966 lehtijuttuun liitetty vanha mustavalkoinen valokuva on otettu. Löytäessäni silmiini kiven uurteet saatoin viimein uskoa löytäneeni sen, itse Kiven.

Kiven mittasuhteet hahmottuivat kokonaisuudessaan vasta päästessäni sen juurelle. Tämä on suuri
murikka. Kulman takaa kiven kupeelta paljastui myös linnunpesä parin kolen metrin korkeudelta.

Jättilohkareelle ei ole merkitty edes nimeä maastokarttaan. Silmämääräisesti katsoen ei saata olla edes varma, onko sitä ylipäänsä näkyviin kirjattu. Tarinan mukaan se olisi ollut Ison Vihan aikana yksi Härkätien varren pakopaikoista, josta kyläläiset ovat etsineet turvaa. On myös kerrottu ryöväreiden majailleen siellä 1800-luvulla. Lohkareet ovatkin muodostaneet jonkinlaisen luolaksi kutsutun onkalon. Halkeamiin on voitu hyvinkin joskus kätkeä jotain. Vuosina 1917-18 turvapaikkaa ovat käyttäneet ne, jotka eivät ole tahtoneet taistella punaisten tai valkoisten puolella. Vuoden 1966 kirjoituksessa mainitaan vankikarkureiden piileskelleen kivien suojassa joitain vuosia aiemmin.

Syvään ja pitkään halkeamaan voi hyvin kuvitella jonkun joskus kätkeneen jotain. Selvästä ihmisvaikutuk-
sesta kertovat ainakin hiljakseen lahoavat tikapuut.Itse en sentään uskaltautunut kapuamaan korkeuksiin.

Kivenkolot ovat varmasti tarjonneet kaivattua
suojaa ja olleet synnyttämässä monia jo
unohtuneita tarinoita.
NAPAUTA KUVAA SUURENTAAKSESI SEN.

Vaikka edellisinä päivinä vallinnut kuluneena vuonna perin poikkeuksellinen helle olikin jo lientynyt sateita odottelevaan tunnelmaan, iltapäivän auringonpaiste työntyi silti terävänä lehvistön lävitse vasten kivenlakea, ja puiden lehdet kahisivat. Vaikka peltoaukea erottui sivulla ja hyttyset alkoivat ahdistella hetki hetkeltä kiivaammin, kulkija saattoi seisahtua aistimaan astuneensa aivan kuin luonnon temppeliin. 1960-luvulla paikalla oleskelleista lampaista ei näkynyt enää merkkiäkään. Ainoana ihmisjälkenä lahosivat vanhat tikapuut omaa verkkaista tahtiaan. Eräältä ulokkeelta pyrähti lintu pesästään. Jos vaikka jättiläinen olikin epäonnistunut aikeissaan hävittää Rengon kirkon, se oli sentään tullut pystyttäneeksi jotain jyhkeätä keskelle metsää. Ei ihme, että jotain maineesta on valunut myös Riikostentien varrelle.

* * * 

LÄHTEET:

Hämeen Sanonat 17.8.1966