tiistai 4. kesäkuuta 2019

Pyhän Jaakon teillä


Menneenä talvena Hämeenlinnan Historiallinen Seura järjesti mielenkiintoisen esitelmän Hämeen linnaan johjaneista vanhoista teistä. Tärkeä osansa siinä oli luonnollisesti Hämeen Härkätiellä. Tarkasteltaessa kyseisestä maantiestä mielessä vallinneita mielikuvia huomasin itsekin hahmottaneeni sen pääasiassa 1600-luvun puolivälistä noudatetun, Alajärven pohjoispuolitse kulkeneen linjauksen mukaisesti ja kulkeneeni vuosikaudet kesäisin Renkoon juuri tuota uudempaa linjausta mukailevan tien kautta. Oli siis lopultakin aika tutustua tuohon vanhempaan reittiin niin tarkoin kuin se useamman vuosisadan jälkeen oli mahdollista. Se sopi sikälikin hyvin, että reitti aiheena sivuaa erästä vuosia työn alla ollutta laajempaa kirjoitusprojektiani.



Tästä retki alkaa. Valtatie rekkoineen suuntaa kohti Turkua, mutta Renkovahan tie kaartuu jonnekin alas.


Aluksi tutkailin Google Mapsin avulla, näkyikö kuvissa mahdollisia kulkureittejä 10-tien sivuitse ja Suvipielisen kautta Uuteenkylään. Vanhan Härkätien eteläinen linjaus suuntautui nimittäin Hattelmalan kylästä Renkovahan ja Suvitiellisen järven kautta Rengon Uuteenkylään. Muuan ystäväni on ikänsä kulkenut Suvipielisen ympäristössä ja häneltä sain vinkin Ilvesreitistä, jonka viitoitettu vaellusreitti johtaa sieltä Renkoon. Hän opastikin ystävällisesti keväällä pikaisen kierroksen Suvitiellisen ja Vesajärven välisellä kannaksella. Siitä jäi elämään ajatus patikkamatkasta Renkoon asti. Piti vielä keksiä sopiva aloituspaikka sillä 10-tien ja moottoritien yhtymäkohdan teollisuusalueilla vanhoista reiteistä tuskin paljon on enää jäljellä. Joenhiisi on jo kirjoittanut Härkätiestä Hattelmalassa ja Koskensillan maastosta, joten loogisimmalta paikalta aloittaa vaikutti Renkovahan risteys.

Vanha kätkö? Kalllionkolo tienposkessa.
Olen pyöräillyt pari kolme kertaa tuosta paikasta Alajoelle, mutta tällä kertaa piti pyrkiä seuraamaan Turun valtatietä. Teokseensa Hämeen Härkätie – Synty ja varhaisvaiheet Jaakko Masonen on hahmotellut karttaliitteeseen tulkintansa myös Alajärven eteläisestä tielinjasta. Renkovahan risteyksen kohdilla reitti olisi siirtynyt 10-tien pohjoispuolelle. Se näyttää asettuvan koko lailla Bremerintieksi nykyään nimetyn ajoväylän kohdalle. Matkan alku siis vaikutti varsin selkeältä.

Aamu oli kirkas ja sopivan lämmin vailla helteen hönkäilyjä. Jo laskeutuminen valtatieltä kohti metsää muutti liikenteen metelin vaimeaksi. Renkovahantien kivipylväinen aita on osin hajonnut kuin korostaen vertauskuvallista laskeutumista kohti menneiden aikojen aaveiden tavoittelua. Jyrkän kivikkoinen mäki on aikanaan varmasti ollut tehokas este ja pakottanut kiertämään. Aivan yllättäen kartalla tasavahvuiseksi merkitty tieura muuttui ruohottuneeksi kärrytieksi. Hetken emmittyä sitä sopi jatkaa kohti Humaristontietä. Nuori metsä oli valtaamassa maantietä kärrypoluksi. Jossain edellä jolkotteli iso mustavalkoinen kissa, koira tai mikä lie. Tarpeeksi utelias se ei ollut kiinnittääkseen huomiota satunnaiseen ja odottamattomaan kulkijaan. Pian ohitin talon, jonka suunnalta kiekuili kukko. Vaikka pihamaalla näkyi myös urbaanimpaan asutukseen viittaavia merkkejä, tunnelma kukon ansiosta alkoi lopulta lähennellä maaseutua.


Äkkiä Bremerintien vierusta alkaa niellä kulku-uraa. Väylä metsittyy.


Päästyäni Humaristontien T-risteykseen jouduin tekemään seuraavan reittiratkaisun. Puhtaasti karttaa aiemmin tarkastellessani olin hahmotellut mielessäni kaksi päävaihtoehtoa, joista lyhin jatkoreitti oli suunnistaa Humaristontietä suoraan 10-tielle, jolloin olisin joutunut kävelemään valtatien laitaa 200-300 metriä päästäkseni Suvipielisenten risteykseen. Toinen vaihtoehto puolestaan olisi ollut kiertää luoteen kautta Humaristontietä Vesajoentielle, jota olisi päässyt valtatielle puolisentoista sataa metriä Suvipielisen tiestä eteenpäin ja palata maantien pengertä tuo matka Hämeenlinnaan päin. Tuo kieromatka vaikutti lähinnä pöhköltä, koska tavoite oli seurailla arvioitua Härkätien reittiä mahdollisimman tarkasti. Masonen on liitteeseensä piirtänyt Härkätien leikkaamaan nykyisen 10-tien jokseenkin suoraan kohti Suvipielistä ja kohti Vesajärven ja Suvitiellisen kannasta. Kuinka ollakaan, edessäni johti Humaristontien vastakkaisella puolella polku, joka kutsui houkuttelevasti. Päätin seurata sitä, koska se oli juuri siinä, missä moisen pitikin olla ammoin ollut. Satakunta metriä tuonnempana polku avartui sellaiseksi uraksi, joka toi mieleen Holmbergin maalaukset tai erään toisen maalarin kuuluisan teoksen, jossa varikset touhuavat metsäpolulla. Eipä aikaakaan kun jäljet kaartuivat selvästi kohti valtatietä, jonka äänet voimistuivat. Tupsahdin pensaikosta juuri vastapäätä Suvipielisentien risteyksessä olevaa kivipaatta. Olin siis jokseenkin juuri siinä, missä Masosen karttaliitteen mukaan minun olisi pitänytkin olla, joten oli mitä ilmeisemmin hänen tulkintansa mukaan kulkenut pätkän vanhinta Härkätietä, joka on jo melkein kadonnut nykyisen valtatien kainaloon. 


Humaristontien risteyksen jälkeen odottaa synkän metsäinen polku. Tästäkö pääsee Suvipielisen risteykseen?


Jo avartuu. Tästä puuttuvat enää ne erään kuuluisan luontomaalauksen varikset!


Suvipieliseen johtava tie puolestaan on sangen säännöllisesti käytettynä jokseenkin persoonattoman oloinen suora, leveähkö metsäautotie. Siellä kuitenkin luonto alkoi olla jo entistäkin voimallisemmin läsnä. Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua kurkien huutoa. Seisahduin paikalle, josta näkyi matalamman metsän suuntaan kohti koillista. Siellä jossain olevalta suolta oletin äänien kuuluvan. Koska ne saattoivat tulla kaukaakin silti läheten, siirryin parisenkymmentä metriä metsän laitaan toivoen saavani näkyville edes jotain. Mukanani oli sekä vaatimaton taskukamerani että vieläkin tehottomampi taskukiikari, joka taitaa olla enemmän rekvisiittaa kuin käytännön apu. Juuri harkitessani kiikarin kaivamista varalta esille kurkipari lensi puunlatvoja hipoen ohitseni, toinen miltei ylitse ja toinen etäämpää, toisilleen huudellen. Kiikari ei ollut valmiina eikä sitten kamerakaan, vaikka niin läheltä jotain olisi jo poikkeuksellisesti saattanut linssiin saadakin. Onpa tuo kurkien siipien kärkiväli vain kerrassaan upeata tarkkailla lähietäisyydeltä!

Jonnekin Vesajärven suuntaan linnut taisivat suunnistaa. Minunkin oli aika jatkaa talsimistani kohti Suvitiellistä, jonka rannasta aloin seurailemaan Ilvesreittiä, joka ei voine olla kovin kaukana tuon kannaksen ja Uudenkylän välillä vanhan Härkätien reitistä. Polku järven rannalla tuo mieleen vanhojen maalausten jo mainitsemani ajourat, joiden kannot ja kivet katsoja miltei tuntee omassakin selässään ja kantapäissään seisoipa sitten millaisen gallerian avarassa salissa tahansa. Seuraavaksi pysähdyin siis huokaisemaan vasta Suvitiellisen rannassa, jokseenkin vastapäätä Suvipielistä. Tuossa paikassa myös viimeistään avautuu järven nimen koko merkitys: Suvitiellinen, sitä kautta ovat asukkaat ja kulkumiehet taittaneet kesäisin taivalta jo ammoisista ajoista. Siinä mieli jälleen tapaili etsiskellen menneiden vuosisatojen kulkijoiden haamuja tai edes niiden kuvajaisia, jotain aikaan jäänyttä metafyysistä luonnon kautta syntynyttä yhteyttä. Oma kantamukseni oli vain keveä reppu, mutta entisaikojen matkalaisilla oli kontit täynnä tavaraa tai hevonen talutettavana. Kovin suuria kärryjä ei ainakaan vanhimmalla ajalla tuskin voinut mukana ollakaan. Hevoset olivat lähinnä kuormajuhtia ihmisten tallustellessa rinnalla tai edellä.


Suvitiellisen ranta. Järvi, jonka kesätie sivuuttaa. Tässä kohtaa aloin seurata Ilvesreittiä.


Suonsilmä tai rantakosteikko. Esimerkki vaaroista kulkijalle.
Vesajärven eteläkärjessä Ilvesreitti nousee jyrkän kallioista rinnettä. Siinä kohdin tarkemmin ajatellen alkaa pohtia Härkätien linjaa, joka on todennäköisesti mennyt hiukan eri kohdasta. Ilman metsää näköala Vesajärvelle olisi hieno. Nyt puut peittävät suurimmaksi osaksi näkökentän siihen suuntaan, vaikkei metsä vanhalta näytäkään. Kivikossa kompuroidessa ymmärtää hyvin, miksei seutua ole raivattu pelloksi. Missä maasto ei ole soista siellä tuntuu kiviä suorastaan kasvavan tantereesta. Samoin voi kuvitella, mitä vastuksia tielinjan suunnittelijoille on vuosisatojen kuluessa ollut tarjolla. Minulla on kokemusta Renkajoen ympäristön kivisistä metsistä, mutta niitäkin louhikkoisemman vaikutelman Suvipielisen ympäristö teki. Kenties syynä oli sekä jonkin verran karumpi kangamaasto Renkajoen kuusimetsiin verrattuna sekä hakkuiden monin paikoin paljaaksi raastamat kivenkyljet. 


Vesajärven eteläpuolella maasto on mäkistä ja karun kivistä. Ilvesreitti nousee aika jyrkästi kivien lomassa.


Ylhäällä kivikko jatkuu antaen perin vähän vihjeitä mahdollisesta kiinteämmästä kulku-urasta.


Kun sitten taas taipaleella laskeuduin soiden laidan sekametsään ja lehtomaisemaan ja kuusikkoon, näky muistutti jo selvemmin hiukan kauempana luoteessa, Rengon keskuskylien takana näkemääni. Tiheiden kuusten keskellä Renkoa lähestyttäessä oli vielä hetki seisahtua kuuntelemaan melkein täydellistä hiljaisuutta lintujenkin tauottua laulamasta. Nykyurbaanin elämän ja viihteen kaltoin kohtelemalla kuuloaistilla saattoi päätyä ponnistelemaan erottaakseen aavistuksenomaisen huminan , jota oksistossa vaeltanut tuuli pyrki kätkemään saaden sen ajoittain lähes kokonaan katoamaan. Kokemus on niin lähellä oikeata hiljaisuutta kuin nykyaikana vain voi olla eikä matkaa valtatielle ole kovinkaan paljon.

Hämärässä tästäkin tulee metsän  henkiolento...
Mieleeni avasi hiljaisuuden merkityksen eräs kirjailija kuvatessaan päähenkilönsä päätymistä ajassa taakse päin. Eläinten ja ihmisten satunnaisia ääniä lukuunottamatta entisajan maailmasta puuttui koneellisen infrastuktuurin ja liikenteen taukoamaton melu. Kun paikalla ei ollut elollista pitämässä ääntä, seudulla vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Jotain sellaista kaipaa kulkija, joka ei ole henkiseltä olemukseltaan peruuttamattomasti liimautunut meteliin. Lopultakin hyvin läheltä valtaväyliä voimme Suomessa vielä löytää hiljaisuutta. Toisaalta luonto ei pääse meitä pakoon niin kuin väistämättä tulee mieleen tätä kirjoittaessan juuri kuultuani peuran harjailtua aamulla keskellä kaupunkia, mutta se onkin sitten eri juttu.

Jälleen kerran sain havaita luonnon olemuksessa piirteitä, joita ihmisen mielikuvitus voi muovata millaiseksi tahansa. Hakkuuaukean laidasta tuuli on kaatanut juurineen isoja kuusia. Yhden juurakon ylälaidasta roikkuu kuin isona viittana raskas sammalmatto. Hämärässä moinen voisi kulkijan silmissä muuttua maahiseksi tai miksi tahansa pikkupiruksi. Polunlaidassa nököttää pään korkeudelta ilmeisesti jo vuosia aiemmin katkenut lehtipuu, joka on menettänyt kuortaan ja jonka eläimet ovat kovertaneet sisältä ontoksi. Kuvassa se tuo mieleen jättiläisen pilalle kuivuneen, pystyyn nostetun pajupillin. Juuri ennen taajaman ensimmäisten korviin kantautuvien heikkojen äänten väreilyä aistittaviksi jaloissa rahisee polulle tavalla tai toisella joutuneet rikkinäiset kattotiilet, joita on noin viidenkymmenen metrin matkalla siellä täällä pieninä maahan levinneinä esiintyminä. Sitten kun polku tekee viimeisiä mutkiaan vaihtuakseen metsää halkovaksi peltotieksi kulkija voi ohittaa pensaiden keskelle unohdetun vanhan peltotyökalun, joka kertoo selkeästi kylän läheisyydestä.


Hakkuualueen keskelle jäänyt vanha silta symboloi hyvin vanhoja jälkiä ihmistoiminnan murtamassa maisemassa.


Kuin muinaislinnoitus kohoaa hakkuiden paljastama maisema entisen metsän keskeltä.



Luonnon tilataidetta. Ontto puuntynkä.
Vielä pari mutkaa ennen kuin pikkutieksi muuttunut polku putkahti Kotirinteen ja hiukan tuonnempana Rengon Uudenkylän peltoaukeille. Nyt tätä kirjoittaessa voi vain arvailla, mitähän kaikkea niiden Kaurialan talonpoikien mielessä on liikkunut, jotka olivat saaneet täältä ja viereisestä Kuittilan kylästä korvaukseksi maata joutuessaan luopumaan Saaristen latokartanoon vuonna 1557 liitetyistä tiluksistaan. Oliko pelkkää hiljaista esivallan manailua vai varovaista helpotusta päästäessä etäämmälle linnan silmien alta? Nämä peltoaukeat ainakin yhä ovat olemassa, vaikka uusia taloja on tännekin ilmestynyt.

Tarina Rengon kirkon ympäriltä voi olla jonkin toisen tekstin aiheena. Taival kuului päättää juuri Pyhän Jaakon kirkkoon ja muistella apostolia, jota on pidetty paitsi kristinuskon puolustajana maureja vastaan myös mikä täällä tunnetuinta pyhiinvaeltajien ja kaikkien matkantekijöiden suojelijana. Niinpä kaikkia Rengon kirkkoon vieviä teitä voi yhtä lailla pitää jonkinlaisina pyhiinvaellusreitteinä, mutta erityisen mieltä säväyttävää on pyrkiä etsimään niitä polkuja, joita voi olettaa ihmisten käyttäneen etenkin varhaisempana, katolisena aikana. Kirkon viileiden kiviseinien sisällä oli hyvä kiittää sitä, että jälleen oli taittunut eräs matka kommelluksitta ja hiljentyä omien kiireidensä keskellä.


Kuin varkain tupsahtaa kulkija metsästä keskelle maalaismaisemaa. Täältä annettiin Kaurialan talonpojille maata korvauksena siitä, että heidän kylänsä linnan kupeesta liitettiin vuonna 1557 Saaristen latokartanoon.

 
Vielä viimeinen vilkaisu kohti Uuttakylää ennen kuin matka jatkui kohti kirkkoa. Vielä oli aikanaan kuuluisa ketjuun liitetty Naskalin muna paikallaan tolppaansa kahlittuna. Opastekstiä ei ollut vieläkään tullut telineeseen josta vuodet ovat tekstin pois. Paikallishistorian tarinat saavat jatkuvasti kamppailla katoamistaan vastaan.


Siellä ase viimein näkyi, Rengon kirkko keskellä alkukesän vehmautta. Tähän kuvaan sopii päättää tämä tarina.

 Lähteet:

Jaakko Masonen: Hämeen Härkätie - Synty ja varhaisvaiheet
Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano
Hiekkanen/Härme : Rengon historia
Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä





keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Ensiaskelia sodan jälkeen



Toukokuun kuudentenatoista 1918 valkoisten paraati Helsingissä päätti seremoniallisesti sisällissodan. Vankileirien ja yleisen puutteen kautta kansallinen murhenäytelmä ei kuitenkaan ollut mitenkään ohitse. Hämeenlinnassa esimerkiksi Hämetär julkaisi pari päivää myöhemmin Hämeen läänin Lääninkomitean 17. päivälle päivätyn tiedonannon, jonka mukaan ”sattuneesta syystä saa Lääninkomitea täten ilmoittaa, että elintarvikelautakunnat eivät ole oikeutettuja antamaan yksityisille perunain osto- ja kuljetuslupia, paitsi jos perunat todistettavasti ovat kuljetusluvan anojan itse viljelemiä, sekä että aikaisemminkin annetut lupakirjat ovat menettäneet voimansa”. Oli koittanut raskas toipumisen aika

Valtuusto asetti komitean, jonka puheenjohtaja A. TH: Böök kuulutti viljelyspalstojen vuokraukseen halukkaita, etenkin vähävaraisia, ilmoittautumaan ennen tiistaita 21.5. entisessä Alasen talossa.

Heti valkoisten paraatipäivänä käynnistyivät Hämeenlinnassa asevelvollisuuskutsunnat. Hämettären mukaan 16.5. torstaina kävi kaikkiaan 212 miestä, joista määrättiin 40 varsinaiseen väkeen, 82 varaväkeen ja 100 hylättiin. Seuraavan päivän luvut olivat yhteensä 229 miestä, joista 40 varsinaiseen. 100 varaväkeen ja 89 hylättiin.

Koulujen vajaiksi jääneitä lukuvuosia pääteltiin. Samassa yhteydessä todettiin uusien oppilaiden sisäänpääsytutkintojen jäävän seuraavaan syksyyn.


Rengon kunnan Suojeluskunnan Esikunta julkaisi 18. toukokuuta kuulutuksen, jonka mukaan jokaisen kunnan asukkaan oli itse kunniasanallaan vakuutettava antaneensa oikeat tiedot hallussaan torstaina 23.6. kello 12 olevista elintarveaineista. Samalla oli ilmoitettava perheen silloinen jäsenluku. Kunkin talollisen oli otettava ilmoitukset vastaan alustalaisiltaan ja laadittava niistä luettelo toimittaen sen viimeistään perjantaina 24.6. Rengon Elintarvikelautakunnan kansliaan Sajaniemessä. Erikseen korostettiin ilmoituksen laiminlyönnistä koituvia petosrangaistuksia. Samalla ilmoitettiin elintarvikkeiden kuljetuksen kunnan rajojen ulkopuolelle kielletyksi ilman Elintarvikelautakunnan lupaa. Nälänhädän uhka oli todellinen.


Sekä Hämeen Sanomissa että Hämettäressä julkaistiin 18.5.1918 Elintarvikehallituksen voimakas vetoomus
kaikelle kansalle taistelusta uhkaavaa nälänhätää vastaan. Sota oli kenties ohitse, mutta koettelemukset
yhä jatkuivat.


Ilkka Teerijoki on hiljattain ilmestyneessä kirjassaan kuvannut sangen perusteellisesti Hämeenlinnan vankileirien aikaa. En yritäkään tässä kerrata sitä, mutta vilkaisu Hämeen Sanomiin lauantailta 8. kesäkuuta 1918 osoittaa heti etusivulla, että jotenkin erityistä aikaa kaupungissamme vietettiin. Vankileirin päällikkö Bruno Andersin haki ilmoituksella 35 reipasta ja tarmokasta miestä toistaiseksi sotavankileirin palvelukseen vartijaksi Palkkana tarjottiin 450 mk ja ruoka. Etenkin tuo ruoka oli luonnollisesti pula-aikana melkoinen etu. Luonnollisesti hakijoilta edellytettiin luotettavuustodistusta suojeluskunnalta. Mainittu 450 mk vastaisi rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan nykyrahassa 159,60 euroa. Saman laskurin mukaan työmiehen kesdkimääräinen tuntipalkka oli 1918 2,49 mk. Junalippu 2lk Helsinki-Hämeenlinna 1918 11,25 mk (2018 15,00 €).

Hiukan alempana samaisessa sanomalehdessä kaivataan kirjallisuutta sotavangeille. Luonnollisesti kyseessä ei ollut ihan minkälainen lukemisto tahansa, vaan kaikkien joilla oli hallussaan ”raamattuja, raamatun osia, uskonnollista tai hyvää kaunokirjallista kirjallisuutta, jota ei tarvitse, pyydetään jätämään nämä kirjansa sotavangeille jaettavaksi Kivikasarmin vankileirin kansliaan”. Myös rahalahjat kyseiseen tarkoitukseen olivat tervetulleita.

Hämeenlinnan sotavankileirillä oli myös erityinen kasvatusasiain johtaja Niilo Mustala, joka haki ilmoituksella ”heti suurempaa määrää asiaa harrastavia ylioppilaita ja kansakoulunopettajia” huolehtimaan vankienhenkisestä hoidoksi. Palkaksi mainitaan 650 mk kuussa. Ruoasta ei ole mitään mainintaa, joten suuremmasta markkamäärästä huolimatta todellinen ansio saattoi olosuhteista johtuen jäädä alle vanginvartijoiden.

Kuin hirtehisenä sattumana heti sotavankileirin ilmoitusten alla mainostaa tuotteitaan Uusi Ruumisarkkuliike Helin & K;l . Tietenkin sopii pohtia, tokkopa leirillä menehtyneitä arkutettiin. Puutteenalaisia menehtyi oletettavasti silti aitausten ulkopuolellakin. Kaikkien jo kohdattujen koettelemusten lisäksi levisi maahamme nimittäin nk. Espanjantauti, johon menehtyi väkeä [Espanjantauti Lahdessa]. 


Ilmoitukset Hämeen Sanomissa 18.5.1918 kertovat, kuinka elämä sodan jälkeen pyrki toipumaan.



Kesäkuun 15. 2018 kirjoitti Hämeen Sanomat, kuinka punaiset olivat Hämeenlinnasta paetessaan Mierolansillan. Samassa yhteydessä oli tuhottu kolme laivaa, lotja ynnä ampumatarvikkeita. Kesäkuun alussa vedestä oli nostettu tykki. Kyläläisille oli tullut touhua mainitun sotavälineen pesemisestä. Joessa oli kuulemma vielä kuularuisku eli konekivääri. Seuraavan kerran Mierolassa poiketessa taidankin pohtia, vieläkö siellä jossain lymyilee tuo vanha ase vai onnistuivatko etsijät sen löytämään?

Samassa lehdessä vedottiin jo kymmenien tuhansien vankileireillä viruneiden puolesta. Vaikka myönnettiin joukossa olevan myös törkeästi syyllisiä, huomautettiin aitojen taakse joutuneen tyystin syyttömiäkin ja niitä, jotka eivät ole käsittäneet tekojensa rikollisuutta. Huomiota kiinnitettiin niihin, jotka olivat täyttäneet punaisten joukossa inhimillistä velvollisuuttaan, kuten sairaanhoitajat. Lisäksi huomautettiin monia ajaneen tekoihinsa suoranaisen itsensä ja perheensä nälkäkuoleman uhan. Aseellista pakottamista punakaartiin ei sitäkään unohdettu mainita. Lisäksi todettiin kunnon työmiesten tarve yhteiskunnassa.

Viime päivinä Tornio on ollut uutisissa lähinnä kevään 2018 huipputulvien vuoksi. Sata vuotta sitten hämeenlinnalaiset saivat lukea lehdestään, että siellä haikailtiin vuoden 1917 oloja. Vaikka oli eletty suuren maailmansodan aikoja, lehden mukaan Tornio oli vielä edellisenä vuonna ollut ”kansainwälisen tawara- ja matkustajaliikkeen kauttakulkupaikkana, jonka vuoksi Torniossa wilisi wäkeä melkeinpä maailman joka kulmalta ja tawaraliike oli suurenmoinen”. Kesäkuussa 1918 Torniossa kuulemme ikävöitiin ”kilometrejä pitkiä tawarakasoja” rautatien varrelta. Kauttakulkuliikenne oli siirtynyt Etelä-Suomeen, ja Tornio oli hiljentynyt.

Me rauhallisen ja vakaan maan asukkaat tuskin kykenemme ymmärtämään sitä yhteiskunnan läpi käynyttä myllerrystä, jonka läpi vasta itsenäistynyt Suomi raahautui. Liian helposti silloisia tekoja ja tekijöitä arvostellaan nykypäivän lähtökohdista käsin.


* * *


Lähteet:


Hämetär 18.5.1918

Hämeen Sanomat 18.5.1918

Hämeen Sanomat 8.6.1918

Hämeen Sanomat 15.6.1918



Rengon verinen huhtikuu


Ymmärrettävästi täkäläistä sisällissodan muistelua ovat hallinneet tapahtumat niin Hämeenlinnassa kuin Hauhon, Lammin ja Tuuloksen suunnalla. Vailla veritekoja ei säästytty silti Rengossakaan, sillä 4. toukokuuta tiesi Hämeen Sanomat kertoa tapahtumista tuossa pitäjässä.

Verinen käänne tapahtui huhtikuun puolivälissä. Lauantaina 13. päivänä saapui Rengon Oinaalan Kuusivaaran taloon kaksi Hämeenlinnan ”tiedusteluosastoon” kuuluvaa miestä nimeltään Roos ja Nuutinen. Näistä jälkimmäinen meni sisälle uhaten oitis kiväärillään Kuusivaaraa ja luvaten säästää tämän hengen, mikäli Kuusivaara allekirjoittaisi sanellun pöytäkirjan. Niinpä Nuutinen saneli pöytäkirjan, joka olisi muka pidetty kokouksessa Ali-Hakkolan talossa kahdeksan päivää aiemmin. Tuossa väitetyssä kokouksessa olisi suojeluskunta herätetty uudelleen eloon. Puheenjohtajaksi merkittiin opettaja Santalahti ja kirjuriksi Kuusivaara. Kuusivaaran allekirjoitettua paperin Nuutinen väärensi Santalahden nimen. Sitten hän alkoi jälleen tähtäillä toista aseellaan, mutta uhattu onnistui pakenemaan ulos ja rakennusten taitse metsään saaden laukauksia peräänsä.

Kuusivaarasta asemiehet menivät Uudenkylän koululle etsimään opettaja Santalahtea, joka viime ajat oli piileskellyt asuntonsa ylisillä. Kauniisti puhumalla kaksikko sai opettajan vaimon kutsumaan miehensä kuitenkin alas. Niinpä opettaja saapui keittiönsä portaille, mihin punaiset tämän ampuivat 6-7 laukauksella.

Seuraavana oli vuorossa kanttori Salorannan asunto. Siellä kyseltiin yhtä tämän pojista. Etsitty sattui olemaan tallissa ja huomasi vaaran. Pelastukseksi koitui tallinluukku, josta pääsi metsään. Tallinovi sen sijaan kärsi useista laukauksista.

Sitten haettiin kauppias Kustaa Kyläkalliota, jota vaadittiin ulos. Tämän pannessa vastaan punaiset turvautuivat väkivaltaan. Kauppias raahattiin läheiselle pellolla ja kävelytettiin siellä edes takaisin sopivan ampumamatkan löytämiseksi. Ruumis raahattiin kalustovajaan ja sen suu täytettiin kalkilla.

Miehet majoittivat yöksi ”elintarvikepäällikkö” Lehtosen luo. Sieltä Nuurinen ja eräs paikkakunnalla oleskellut salolainen lähtivät aamulla jälleen liikkeelle. Ensin oli vuorossa Oinaalan Markkulan talo, missä isäntä pakotettiin ylös vuoteesta ja ammuttiin oitis pihalle. Kiireellä matka jatkui Ali-Hakku[?]laan. Siellä isäntä oli jo tietoinen kauhutöistä ja oli juuri viemässä viimeistä hevostaan piiloon. Hänet ammuttiin tallin ovelle.

Murhatöiden johdosta Rengon punaiset eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin. Jälkikäteen tarkastellen voi lukija toki pohtia, olisiko paikallisilla ollut mahdollisuutta pahemmin vastustellakaan tapahtumia joutumatta vastavallankumouksellisten kirjoihin. Onhan myöhemmin tunnettua, että niin punaisella kuin valkoisellakin puolella mellasti pitäjästä toiseen kulkevia kuolemanpartioita. Tietenkin Hämeen Sanomien julkaistessa juttunsa sangen tuoreeltaan heti toukokuun alussa moinen toimettomuus vaikutti varmaan erittäin raskauttavalta.

Murhatyöt eivät vielä päättyneet, vaan huhtikuun kuudentenatoista murhattiin Rengossa talollinen K. Juppala tullessaan myllystä. Tapahtumapaikka sijaitsi punaisten vartiopaikan lähellä Ahoisten ja Oinaalan välillä. Juppalan murhaajan punaiset kuitenkin ampuivat.

Huhtikuun 11. päivästä lähtien Renkoon alkoi saapua pakolaisia. Seuraavat kaksi viikkoa pitäjä olikin jatkuvasti pakolaisleirinä. Kulkijat majoittuivat taloihin ja Hämeen Sanomat kertoo heidän ryöstelleen kaiken irti saamansa. Silloisissa maailmanlopun ja kuolemanpelon oloissa sellaista epäilemättä tapahtuikin.Varsinkin naiset kuulemma ryöväsivät häikäilemättömästi. Matkaan lähtivät niin kullat kuin hopeat, vaatetavarat, elintarpeet, rehut, hevoset ja ajoneuvot. Kerrottiin paikoin, ettei asukkaille jäänyt muita vaatteita kuin päällään olleet. Viimeistä päivää paikkakunnalla ollessaan jotkut pakolaiset veivät kahdelta emännältä kengätkin suoraan jaloista. Rengon säästöpankki ryöstettiin, kassakaapit rikottiin ja kirjat hukattiin. Murhatun opettaja Santalahden asunto rosvottiin tyystin. Karu kohtalo oli myös meijerin 16000 markan kassalla.

Puhelinasemallakin riehuttiin ja sentraalikone kannettiin perunakuoppaan. Punaisten aikomuksena oli räjäyttää kirkko ja polttaa talot, mutta kiire lähtö esti moiset puuhat. Renkoon oli kerääntyneenä kaikkiaan parisen tuhatta punaista päällikkonään Pitkänen -niminen mies. Rengossa toimitettiin myös pakko-otto 50 miehelle, jotka lähetettiin Riihimäelle. Pakkovärvätyt eivät kuitenkaan ehtineet sinne perille. Osan heistä onnistui pakenemaan kivääreineen antaen alun Rengon nummikaartiksi kutsutulle suojeluskunnalle.

Punaiset lähtivät Rengosta 27. huhtikuuta. Edellisenä yönä olivat saksalaiset puhdistaneet Kosken sillan juoksuhaudat. Punaiset valtasi ankara pakokauhu, mitä kasvatti myös nummikaarti aloittamalla samalla metsien haravoimisen saaden 20-30 vankia. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina oli vuorossa nummikaarti marssi kirkolle valkeat nauhat hihoissaan ja torvisoittokunta edellään. Paikalle saapui myös pienehkö saksalainen joukko-osasto saaden seki osakseen torvisoittokunnan tervehdyksen. Sittemmin tuli vielä Teurolta Uudenmaan rakuunaosasto kersantti Lehtosen ja korpraali Deschin johdolla.

Toukokuun neljäntenä Hämeen Sanomat totesi olojen alkavan olla Rengossa jälleen rauhalliset. Sisällisodan aikanen mellastelu murhatöineen jätti tälläkin paikkakunnalla epäilemättä syviä haavoja ihmisten mieliin. Tämä on muistettava arvioitaessa sodan loppuselvityksiä.


* * *


Lähde:

Hämeen Sanomat 4.5.1918





Punavalta Vuohiniemellä


Opettaja Heikkilä vastaan punakaarti


Sisällissodan jälkeen sanomalehti Hämetär oli mukana ruotimassa kuluneiden kuukausien tapahtumia. Erittäinkin yksi seutukunta nousi heinäkuun alussa esille. Se oli Hattulan Vuohiniemi.




Syntilistaa alettiin lehden jutussa vatvoa toteamalla, että ”tuskin löytyy paikkakuntaa Wuohiniemen weroista siinä prosenttiluwussa, jolla mitataan kansamme osanotto äskeiseen punawaltaan”. Punaisiksi väitettiin ainakin 90 prosenttia väestä, joskin tunnustettiin osa sangen ”vaaleahtawiksi”. Tuon seikan todettiin ajaneen ihmiset erityisen vainon alaisiksi. Kansakoulunopettaja Heikkilän kertomusta esiteltiin esimerkkinä punaisten ilkitöistä.

Jo marraskuun suurlakon aikana [puna]kaartin valiojoukon sanottiin käyneen koululla vaatimassa opettajaa koululakkoon tämän moiseen suostumatta ”sellaisten waatimusten tähden”. Kaarti piti kokouksen ja lähetti pöytäkirjan otteen, jossa todettiin, ettei opettaja Heikkilä ollut tuonut esille pätevää syytä olla lakkoon yhtymättä. Siksi opettajaa vaadittiin koulu heri sulkemaan. Kun Vuohiniemen punakaartia vaadíttiin asevoimin se tekemään, paikallinen kaarti vastasi ilmoittamalla olevansa kykenemätön moiseen.

Punaiset eivät tietenkään vastaukseen tyytyneet, vaan asia vietiin Sattulan työväenyhdistykselle ja Helsingin lakkokomitealle. Kyseltiin, mitä pitäisi tehdä opettaja Heikkilälle. Saadusta vastauksesta ei ollut tietoa. Paavolaksi kutsuttu opettaja mainitaan osallisena punaisten toimintaan hänen välitettyään heidän viestejään.

Seuraavana ahdistelujenj kohteeksi joutui Vuohiniemen kirjastoseura, koska sillä oli rahavaroja puolitoista sataa markkaa. Punakaarti havitteli tuollaista rahamäärää. Jälleen oli Heikkilä kaartia vastassa. Heikkilän toimesta tulivat kaikki punaiseen vivahtavatkin erotetuiksi seurasta. Rahavarat jäivät sellaisen henkilön haltuun, joka ei ilmaissut sen olinpaikkaa tiukoista vaatimuksiata huolimatta.

Suurin viha opettaja Heikkilää kohjtaa nousi vuodenvaihteessa. Lopen Topenon kansakoulusta virkavapaalla ollut opettaja Paavola saarnasi uudenvuodenyönä asiaansa. Puheen sisällöstä jutun Hämettäreen kirjoittaneella ei ollut tietoa, mutta puhetilaisuuden seurauksena Paavolan kannatus vasemmistopiireissä kohosi. Hänen pyrkimystensä tiellä vaikutti alinomaa seisovan Heikkilä.

Vallankumouksen koittaessa Paavola julisti kaiken vallan kouluissakin kuuluvan yksinomaan punakaartille, Ylihallitusta ei ollut. Tarkastajista oli päästy, ja kaarti määräsi kaikesta. Heikkilän kimpuun käytiin toden teolla. Asetarkastus ei tuottanut toivottua tulosta, mutta Heikkilän paheksunta moisen vuoksi pantiin merkille. Koska Heikkilä oli paikkakuntalaisten kehotuksesta hankkinut useita nelikoita silakoita elintarvikelautakunnan luvalla jaettavaksi paikkakuntalaisille, kaarti tahtoi ne itselleen. Helmikuun 6. pnä saapui parikymmentä kaartilaista silakoita takavarikoimaan. Tuolla kertaa Heikkilän vastalauseet takavarikosta saivat kaartin luopumaan aikeistaan palaten kuitenkin viidentoista minuutin kuluttua uudestaan kesken koulutunnin. Heikkilä vastusteli edelleen, mutta lupasi antaa silakat, mikäli niistä maksetaan. Sitä kaarti piti pilkantekona.

Tilanne kehittyi entistä ikävämmäksi koululasten itkiessä täyttä kurkkua ja opettajan selittäessä, kuinka väärin punakaartilaiset toimivat. Lapsetkin pyysivät opettajaa lähtemään luokasta silakoita antamaan, jottei häntä olisi luokkaan ammuttu. Punaiset eivät hellittäneet, vaan kaksi vahvaa miestä komennettiin kantamaan opettaja katederilta alas ja raahaamaan ulos. Opettajan oli täytettävä erään oppilaan kelkka silakoilla. Huonossa kelissä opettajaa hoputettiin asein. Tuolloin ei enempää vaadittu, mutta häntä ilmeisesti koetettiin saada tekemään jotain raskauttavaa.

Helmikuun yhdeksäntenä tultiin taas opettaja Heikkilän luokse, jälleen kesken koulutyön. Tuolla kertaa hänet otettiin mukaan. Päämääräksi paljastui Hämeenlinna. Vastaavan kohtalon saaneita oli toki muitakin. Heikkilän syytteiksi kirjattiin:

  1. Marraskuun suurlakossa ei opettaja Heikkilä sulkenut Vuohiniemen koulua, vaan uhmaili.
  2. Opettaja Heikkilä on estänyt hätäaputöiden järjestämisen Vuohiniemellä.
  3. Opettaja Heikkilä on jakanut koululapsille ”Työmiehen isänmaa” nimistä kirjaa.
  4. Opetaja Heikkilä on koululapsille puhunut: pian tulee lahtarit ja tappaa kaikki punakaartilaiset, joten heistä pian pääsemme.

Heikkilä todettiin vielä suullisesti vaaralliseksi vastavallankumoukselliseksi, joten häntä vaadittiin eroamaan Vuohiniemen koulun opettajan toimesta. Pari päivää myöhemmin esiteltiin uusi rankaisuvaatimus, jossa Heikkilän oli tuomittava ”ainaiseksi wirkansa menettäneeksi sekä 48 tunnin kuluessa poistumaan Hattulasta, jotta sijaisopettajan asema olisi turwattu”. Mainituksi sijaisopettajaksi oli nimetty valtakirjalla Paavola. Heikkilää pidettiin yhdeksän vuorokautta Hämeenlinnan raatihuoneella ennen kuin hänet laskettiin vapaalle jalalle odottamaan, kunnes Hattulan vallankumousoikeus oli määrä saada kuntoon ja asia lopullisesti päätetyksi.

Heikkilän palkka maksettiin helmikuun 8 päivästä Paavolalle. Samoin koulun paloöljy oli annettava Paavolalle. Toki Heikkilä valitti tarkastajalle kokemastaan vääryydestä. Vallankumousoikeus vaatikin maaliskuun 18. pnä Paavolan poistettavaksi, mutta ehdotti Heikkilä palkan 5 viikon virkasulun ajalta pidätettäväksi vallankumoukselle ja toteutti uhkauksensa. Tämän oletettiin johtuneen siitä, ettei Heikkilä ollut suostunut ottamaan tarkastajalta sos. dem. opettajaliiton jäsenkirjaa.

Opettaja Heikkilän koettelemukset eivät suinkaan olleet ohitse, vaan väsymättä punaiset etsivät keinoja raivatakseen hänet tieltä. Mielivaltaisuuksien kiihtyessä tultiin lopulta tilanteeseen, jossa punaisten johtomiehet päättivät, että ”heti on 5 miestä Renkajärven rannalta tapettawa.” Asian sattui kuulemaan eräs valkoisia kannattanut poika, joka oivalsi heti, keitä tarkoitettiin. Joukossa oli myös opettaja Heikkilä. Tappotuoimion saivat siten asianomaiset huhtikuun 15. pnä tietää lukuunottamatta matkoilla ollutta työnhohtaja Silwoa. Miehet pakenivat metsään, jossa viettivät kaksi viikkoa.

Hämeenlinnasta lähetettiin yhdeksän miestä etsimään karkureita metsistä. Käskynä oli tappaa etsityt oitis soihin. K. Peuran omistamassa Paavolan talossa pidettiin kotietsintä yöllä. Talonväki herätettiin ampumalla. Perusteellisista etsinnöistä huolimatta karkureita ei löydetty. Koululla ei sen enempää tiedetty miehistä kuin arveltiin niiden lähteneen pois, ”ehkä Tyrwäätä kohti”.

22. huhtikuuta päätettiin koululla olleilta rouva Heikkilältä ja neiti Heikkilältä sekä neiti Nikanderilta ottaa selvyys paenneiden olinpaikasta. Kuulusteltujen oli mahdotonta tietää vastausta. Vartioituina heillä ei ollut yhteyttä karkureihin. Kuulustelut olivat joka tapauksessa tiukat ja sitkeät. Yksitellen heidät vietiin koulun vintille. Kun rouva Heikkilä ei kyennyt kertomaan miehensä olin paikkaa, hänen päänsä peitettiin. Huolimatta peitteestä hän saattoi erottaa, kuinka kivääri ojennettiin häntä kohti. Pettyneenä kuulustelija komensi rouvan komeroon. Nikanderista punaiset eivät kostuneet sen enempää, joen palasivat vielä rouva Heikkilän luokse laihoin tuloksin. Ampumisella uhkaaminen ei tehonnut, vaikka ase laukesikin aivan ohimon vierestä. Sitten Nikanderin annettiin turhaan luulla rouva Heikkilän kuolleen, joten hänet komennettiin toiseen vinttikomeroon. Hänen päänsä ylitse ammuttiin. Hetkeksi taintuneena hän havahtui myöhemmin neiti Heikkilän itkuun tämän joutuessa piinattavaksi.

Heikkilän tytär osoitti yhtä suurta taipumattomuutta kuin toiset naiset, joten punaiset uhkasivat sitoa hänet puuhun ja hakata kuoliaaksi. Hän riuhtoi kuitenkin itsensä irti, eikä punaisten sisu lopulta kestänyt toteuttaa uhkaustaan. Kuulustelut jäivät tuloksettomiksi. Etsintöjä jatkettiin metsissä. Ryöstetyksi tuli elintarpeita, vaatteita, polkupyöriä ynnä muuta. Karkurit uhattiin alituisesti tappaa näiden ilmaantuessa esille. He tulivat ihmisten ilmoille kuitenkin vasta Hämeenlinnan antauduttua saksalaisille, ja punaiset päätyivät vuorostaan tuomiolle. Tällaisten tarinoiden alkaessa ilmestyä julki yhdessä eri osapuolten omakohtaisten kokemusten kanssa ei ole ihme, että sisällissodan vaiheiden ja lopputuleman käsittely on ollut vuosikymmenten vaiettu, vaikea prosessi.


* * *

Lähde:

Hämetär 2.7.1918

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Koleraa ja muotihattuja


Toisinaan arkistoja selatessa huomio kiinnittyy tarinaan, joka ei jätä rauhaan. Olen aina ollut kiinnostunut kuulemaan ja lukemaan elämäntarinoita ja välähdyksiä niistä ihmisistä, jotka ovat aikanaan astelleet samoilla kaduilla kuin me.

Vasemmassa kuvassa keskellä sorvarimestarin leski Amanda Hambom (o.s. Saxelin), myöhemmin Ikonen,
Albert Hambom (s. 25.11.1865 ja k. 1914 Helsingissä Postihallituksen Tiliosaston ylireviisorina)
ja oikealla Linda Hambom (s. 22.9.1864 k. 29.10.1941). Oikeassa kuvassa Linda Hambom aikuisena.
Kuvat Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Täytyy myöntää, että etsiessäni käsiini Hämeenlinnan Käsityöläisten ja tehtailijain yhdistyksen arkiston tavoittelin tuollaista häivähdystä ihmisistä. Voimme yhä nähdä jopa Hämeenlinnassa joitakin 1960- ja 1970-luvun betonielementtivimmasta säästyneitä rakennuksia. Aivan uusimman liikekeskuksen vieressä nököttää pieni hautausmaa kivineen. Käsityöläisyys ja kauppa on hallinnon ohella ollut kaupungin perustehtävä alusta asti.

Yhdistyksen merkittävä toimintakenttä oli alkeiskoulutuksen järjestäminen. Kun nk. sunnuntaikoulut oli lakkautettu ja käsityöläiskoulut perustettu, tuli varmistaa viimeksi mainittuihin pääseville lain vaatimat ylemmän kansakoulun läpikäyneen taidot. Koska sellaisia vielä tuolloin läheskään kaikilla käsityöläisoppilailla ei ollut, täytyi käsityöläisyhdistyksen järjestää valmistavia luokkia maaliskuun 2 pnä 1890. Ongelmatonta koulutus ei ollut, sillä läheskään kaikki oppilaat eivät viihtyneet koulussa, jonka kahdella luokalla järjestettiin opetusta niin äidinkielessä, laskennossa, oikeinkirjoituksessa, kaunokirjoituksessa kuin piirustuksessakin. Etenkin maalaiset kutsuivat lapsensa toisinaan kotiin maatöihin. Lisäksi useita oppilaita kohtaan oli syytä ryhtyä kurinpitotoimiin.

Toiminnasta ilmenee pöytäkirjojen perusteella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oleellinen toiminta kisällien ja aloittelevien käsityöläisten opintomatkojen rahoittamisessa apurahoin. Useamman kerran myönnettyjä varoja jouduttiin perimään takaisin erinäisten syiden takia. Toisinaan matkalaisten vastoinkäymiset johtuivat täysin hallitsemattomista tapahtumista maailmalla. Niin myös eräässä tapauksessa kesällä 1894.

Linda Hambomin stipendianomuksen alku.

Heinäkuun 24 pnä 1894 pidetyssä Hlinnan Käsityöläisten ja Tehdastelijain yhdistyksen kokouksessa muuan neiti Linda Hambom ilmoitti, ettei ollut voinut käyttää saamaansa stipendiä säädetyllä tavalla, koska matkalla Ruotsiin von Döbeln -nimisen laivan oli täytynyt Turun ja Tukholman välillä jäädä karanteeniin puhjenneen koleran vuoksi. Päästyään viimein Tukholmaan hän ei voinut saada työpaikkaa. Toisista lähteistä on ilmennyt, etteivät ruotsalaiset sallineet karanteenissa olleiden ryhtyä perillä töihin. Luonnollisesti yhdistys suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta ohjeisti asianomaista stipendiaattia matkustamaan uudestaan Ruotsiin. Myöhemmin elokuussa hän suostuikin lähtemään uudestaan.


Kolerakaranteenista kirjoitettiin laajasti eri sanomalehdissä. Jo tuossa olisi pienen elokuvan tai kirjan aihe. Jotenkin
näen usein silmissäni pikkukaupungin modistin reelingin ääressä pohtimassa, kuinka stipendimatka lopulta päättyykään.

Döbelnin matkustajalistaa, jossa näkyy
myös neiti Hambom.
Hufvudstadsbladet 10.7.1894
Jotenkin olen tavan takaa nähnyt silmissäni tuon von Döbeln -aluksen lähtemässä koleran riivaamasta Pietarista matkalleen kohti Tukholmaa. 2. heinäkuuta 1894 se jatkoi Helsingistä Hankoon ja Turkuun. Lähdettäessä Turusta mukana oli 116 matkustajaa ja 31 miehistön jäsentä. Kyseinen alus oli vakiinnuttanut asemansa Pietarin ja Tukholman välisessä liikenteessä. Muun muassa kuuluisa madame Kollontai [s. 31.3.1872], tuleva Neuvostoliiton suurlähettiläs Ruotsissa, kertoo muistelmissaan tehneensä kuusitoistavuotiaana ensimmäisen matkansa Tukholmaan juuri von Döbelnillä. Vuoden 1894 koleraepidemiassa Suomi selvisi sangen vähällä lähinnä edellisten koettelemusten opettamana. Ruotsalaiset kuitenkin suhtautuivat vakavasti idästä maahansa pyrkineisiin aluksiin. Döbeln oli ainoastaan yksi Tukholman ulkopuolelle Fejan saaren karanteeniin päätyneistä laivoista. Ruotsinkieltä taitavat voivat lukea tapauksesta tästä ja tästä. Vaikka suomalaisten matkustajien todettiin jälkeen päin pysyneen ilmeisen terveinä, tilanne oli vakava. Täysin kuolemantapauksilta ei säästytty, sillä muuan englantilainen, Mr Thomas Bleiben Englannin Birminghamista, sai hautakiven saarelle.

Olin jo aiemmin törmännyt Linda Hambomin nimeen tutustuessani vuonna 1911 painettuun oppaaseen Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet ynnä joulun alla 1914 Hämettäressä olleeseen esittelyyn kaupunkimme kauppaliikkeistä. Tuolloin muistettiin mainita Hambomin myyneen muotiliikkeensä Anni Martinille. Kolera tai vaikeudet opintomatkalla eivät siis estäneet tuota modistia perustamasta omaa muotiliikettä. Vaikka parisen vuotta emminkin tutkia lähemmin tapausta olen siis nyt jonkin verran selannut arkistoja löytääkseni lisää mainintoja tästä henkilöstä.

Linda Amanda Hambom syntyi 22.9.1864 sorvarimestari Johan Ludvig Hambomin ja Amanda Hambomin (o.s. Saxelin, myöh. Ikonen) tyttärenä. Hänen vuotta nuorempi veljensä Albert päätyi lopulta Helsinkiin Postihallituksen Tiliosaston ylireviisoriksi kuollen jo vuonna 1914. Sorvarimestari-isä oli syntynyt vuonna 1835 Helsingissä, mutta käynyt opin Hämeenlinnassa, joka kuului Helsingin sorvarien ammattikuntaan. Toimittuaan ensin Helsingissä sorvarimestari Hambom siirtyi Hämeenlinnaan saaden 22.4.1866 lainhuudon maalari Karl Johan Lagermanilta ostamaansa taloon tontiin nro 20. Se sijaitsi Saaristenkadun ja Prykikadun (nykyinen Palokunnankatu) risteyksen koilliskulmassa. John Ludvig Hambom kuoli kuitenkin jo tammikuussa 1868. Leski Amanda meni uusiin naimisiin 27.8.1875 räätäli Matti Ikosen kanssa. 

Hämeenlinnan Käsityöläis- ja Tehtailijainyhdistyksen arkistosta löytyy Linda Hambomin stipendianomus vuodelta 1893. Sen liitteenä olevasta Amanda Ikosen lausunnosta ilmenee, että ”tyttäreni Linda Hambom on monen vuoden ajan eli lapsuudesta alkaen työskennellyt olkiteollisuuden alalla ja päättäen siitä että on yleisesä näyttelyssä saanut palkinnon hyvällä menestyksellä, jonka puolueettomasti todistan”. Tähän asti en ole löytänyt todistusta palkinnosta, mutta jo vuonna 1900 Linda Hambom Hämeenlinnasta mainitaan erityisesti Pellervo-julkaisun numerossa 8. Siinä kerrotaan, kuinka ”Etelä-Hämeen maalaisseura wiime wuonna palkkasi neiti Hambomin Hämeenlinnasta. Hän oli wiikon kussakin seuran 4:ssä pitäjässä, antaen opetusta keskipitäjällä olewalla koululla. Palkkiota annettiin 100 mk ynnä täysihoito siltä ajalta, siis 25 mk. tuli kustannus kutakin kuntaa kohden, mutta siitäkin suoritti pääseura puolet. Oppilaiden määrä nousi paljon toiselle sadalle, ja omatekoisissa hatuissaan sieltä moni tyttönen palasi. Asia sietäisi ottaa huomioon muuallakin, ja juuri nyt, kun olet alkawat olla paraillaan. Kaswaessa ne olisi katkottawa, että saa hywiä ja eheitä. Kun seura haluaa opetusta, kirjoittakoon yllämainitulle neidille yllämainitulla osotteella, ehkä hän suostuu lähtemään.


Pellervo -aikakauslehti nro 8/1900 osoittaa Linda Hambomin saavuttaneen jo kansallista kuuluisuutta ammatti-
alallaan.

Esimerkkinä vuoden 1900 hattumuodista voimme katsoa Kansalliskirjaston kokoelmista kuvaa Finska strå- och filthattfagriks aktiebolaget -yhtiön [vapaasti käännettynä Suomen Olki- ja vilttihattu Osakeyhtiö] mainoksen vuodelta 1900. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomioni on kiinnittyneenä siihen että tuossa yhteydessä mainitaan Olga Lundell -niminen henkilö. Linda Hambomin Albert -veljen vaimon Naemin on kerrottu olleen omaasukuaan Lundell. Tuossa on jo hattujen ja sukunimien yhteyksiä tavalla, joka pistää miettimään. En ole kuitenkaan tutkinut asiaa sen tarkemmin.

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden arkiston luettelossa Hämeenlinnan liikkeenharjoittajista 1909-1910 löytyy merkintä, jonka mukaan Linda Hambomin liike on ilmoitettu rekisteriin 15.9.1900. Kuitenkin hän siis on harjoittanut jonkinlaista toimintaa jo aiemminkin. Vuosien 1900 ja 1911 välillä Linda Hambomin muotiliike toimi useissa osoitteissa. Monta kertaa lehdissä olleissa mainoksissa liikepaikka tyydyttiin ilmoittamaan sangen pikkukaupunkimaiseen tapaan, kuten ”Rökmanin kauppahuoneisto (v. 1900)” tai ”vastapäätä herra Ohlsonin kukkakauppaa (v.1902)”. Eräästä myöhemmästä mainoksesta tosin ilmenee, että tuo paikka vastapäätä mainittua kukkakauppaa sijaitsi osoitteessa Kasarmikatu 26. Kolmisen vuotta myöhemmin oli vuorossa kauppias Söderlundin talo Residenssikatu 60 (nyk. Hallituskatu). 19.9.1908 Linda Hambom ilmoitti muuttaneensa muotiliikkeen Strönbergin eli sittemmin Korrin taloon eli tontille nro 21 Saaristenkadulle.



Residenssikatu vuoden 1892 asemakaavassa. Merkittynä on yksi osoitteista, joissa Linda Hambomin liike
toimi, tontti 60 korttelissa 15. Kuten näkyy tontilla oli useampia rakennuksia.

Muutospiirustus 1870-luvulta korttelista nro 60. Pitkä sivu ilmeisesti Kasarmikadun puolelta. Piirustuksesta
näkyvät hyvin liike- ja asuintilat. VOIT NAPSAUTTAA KUVAA SAADAKSESI SEN HIUKAN SUUREMMAKSI.
Kuva Hämeenlinnan maistraatin arkisto/ Purettujen kiinteistöjen rakennuspiirustusten kokoelma / KA


Hattukauppa kävi laajemmaltikin kuin vain tietyssä osoitteessa. Esimerkiksi 17. ja 18.toukokuuta 1909 kesähattuja oli myytävänä kahvila Kotirauhassa Forssassa, missä Linda Hamdom oli hattuineen ilmeisesti useammankin kerran. Kuten jo mainitsin, hän lopetti liikkeensä ja myi sen Anni Martinille vuonna 1911 jatkaen vielä joitain vuosia työtänsä modistina. Arkistomerkintöjen mukaan hän selvisi vuosien 1917-18 mullistuksista kuolen vuonna 1941 ehtimättä siis nähdä toisen maailmanpalon seurauksia. Ahveniston hautausmaalta olen löytänyt paikan, missä hän lepää yhdessä äitinsä ja räätäli Ikosen ynnä eräiden muiden Ikosten kanssa.


Hämetär 16. maaliskuuta 1911. Lind Hambomin nimi poistui julkisuudesta.






* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Käsityöläisten ja Tehtailijain arkisto / KA 

Hämeenlinnan käsityöläiskortisto/ KA

Hämeenlinnan raastuvanoikeuden ja maistraatin arkisto/ KA

Hauhon kihlakunnan henkikirjoitajan arkisto/ Hämeenlinnan kaupungin henkikirjat / KA

Museo Skogster/ Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Valtiokalenterit 1894-1914

Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kirkonkirjat / KA





perjantai 27. lokakuuta 2017

Kamera kiersi


Vain aivan tavallinen maanantai 23.10.2017


Hetki ennen ensilumen saapumista. Aivan kuin taivaanrannan takana jo jotaín odottaisi. Kovin helposti arki rutiineineen on pyrkinyt herpaannuttamaan tarkkailijan havainnoimasta ympäristöä. Tapahtumat maailmalla ja lehtien otsikoissa soljuvat armottomana virtana ohitse seisahtumatta mihinkään tiettyyn hetkeen. Sitten jossain välissä koittaa tunne, että on syytä lähteä pälyilemään ympärilleen siinä samassa kaupungissa, jossa on kaikki nämä viimeksi kuluneet kuukaudet viettänyt niin kuin lukemattomat edellisetkin. Kenties osansa tuntemuksen synnyssä on ollut, että edellisenä päivänä on taas täytyynyt yksi elinvuosi, ketju unholaan vaipuneita arkipäiviä.

Vanajavesi ja Niittykatu 1

Kävelylenkki suuntautui kuin luonnostaan ensiksi Linnanpuiston halki Niittykadun kulmaan. Laiturissa keinui yhä jokunen vene aivan kuin kesästä unohtuneena. Nupukivikatu oli oudon tyhjän tuntuinen, vaikka oltiin melkein keskipäivässä. Korttien talon aikaan oli joskus tullut poikettua Niittykatu 1:ssä ja tähyiltyä sieltä ulos. Koska olivat jo jonkin aikaa kertoneet lumen pian tulevan, kareili mielessä ajatus l'hestyvästä talvesta. Niittykadun päässä muistolaatta kertoo itsensä Eino Leinon asuneen paikalla kouluaikoinaan. Siitä taas palaa mieleen runoilijan ihastelleen Vanajavedenlaakson ilmastoa, joka ainakin tuolloin oli hänen mukaansa huomattavasti leppeämpi kuin pohjoisessa Paltamossa.

Syksyinen Pinella on tunnelmallinen paikka kuin kätköissä vilkkaiden siltojen välissä ja Taidemuseon vieressä.

Ehdittyäni Viipurintien sillan ylitse Verkatehtaan ja Taidemuseon kulmalle otan pari kuvaa Pinellan puistosta, josta aina tulee mieleen eri julkaisuissa ollut kuva herrasmiehestä istumassa penkillä hattuineen. Kotiarkistosta löytämässäni kuvassa mainittu mies on kääntyneen' katsomaan jotain sivuttain penkin selkänojan ylitse. Tarkemmin nyt tuota kuvaa katsoessa selviää, että otos onkin entisen keskussairaalan rannasta.

Schmausserin talo hohtaa kuin sokeripala pakallaan entisen panimoralennnuksen / Hopeakeskuksen vieressä.

Kun matka jatkui, kiertyi näkökentässä länsirannan kaari Hopeaseppiensillan alle. Keskustan etelärannasta oli pakko ottaa muutama kuva muistoksi, sillä kuten tunnettua, Engelinrannaksi kutsuttu rakennusprojekti tullee ilmeisesti perusteellisesti tulevina vuosina muokkaamaan maisemaa. Vielä nyt kulkija saattaa tallettaa mieleensä jonkilaisen näkemyksen 1900-luvun lopun tavoitellusta kaupunkinäkymästä. Joenhiisi tosin katselisi mieluummin säilytettyä puutalokeskustaa kuin persoonattomia elementtiseiniä.

Ilmeisesti osa katoavaa näkymää kuvastelee 1900-luvun lopun Hämeenlinnaa, joka toki on paljon puhutusti
menettänyt idyllisimmän puutaloilmeensä. Tuleva Engelinranta mullistanee jälleen kerran maiseman. Se voi
olla enemmän 2000-luvun mieleen, mutta kauneusarvot jäävät myöhemmin arvioitaviksi. Tällainen näkymä oli
kuitenkin tarjolla 23.10.2017.

Tavallisena maanantaina ei tahtonut kuitenkaan raskauttaa kävelylenkkiään turhan synkillä aatoksilla. Sitä vain katseli ohitsee kulkevaa, isoa karvaista koiraa taluttavaa naista tai pontevasti askeltavaa eläkeläistä. Jostain lähimpien rakennusten lomasta häämötti nostokurjen siluetti. Ahaa, pian erottui siis ihmisiä telineillä. Keinusaaren nurkalle kohoaa vielä joitakin uusia rakennuksia. Pilvettömältä taivaalta lankeava valo oli syksyn tapaan terävää ja voimistui keltaisista lehdistä tavoitellen monissa tasoissa hohtavia seiniä.

Ihmisiä telineillä.

Ymmärrettävästi kuvaamme yleisemmin merkittävissä sukutapaamisissa ja erityisesti muistettaviksi olettamissamme tilanteissa. Niinpä suurin osa jälkeemme jäävistä valokuvista onkin kokoelmia jäykähköä pönötystä ja juhlapöytiä. Siten kadotamme tavattomasti niitä ihan tavallisia arkihetkiä, jotka todennäköisesti kiinnostaisivat eniten vuosikymmenten jälkeen. Itse harmittelen joidenkin lapsuuskuvieni rajausta, joista on luonnollisesti jätetty pois ne mieltä erityisesti kutkuttelevat yksityiskohdat menneestä Hämeenlinnasta.

Astellessani maanantaipäivän syysauringossa kohti Kantolan tapahtumapuistoa muistelen toki menneiden kesien ihmispaljoutta, mutta tarkkailen ympäristöä aivan tavallisena arkipäivänä, josta todennäköisesti ei tule jäämään mitään erikoisia muistoja. Miltä seutu näyttääkään arkipäivän hohteessa? Ehtiessäni tyhjän kentän laitaan otan siitä kuvan hetkellä, jolloin se ei oikeastaan ihmisten mielessä ole edes olemassa. Tapahtumapuisto ilman tapahtumaa vaikuttaa jotenkin absurdilta ajatukselta, vaikka ruohokentät ja mahdolliset aidat pysyvät paikoillaan, kunnes joku ne jyrää tieltään. Viime kesänä oivalsin esimerkiksi yhden korkean rakennuksen kadonneen kentän vierestä. Mainittu harmaanruskea talo oli kaikessa rumuudessaan jopa viehättävän persoonalline  näky. Äkkiä se vain oli poissa.

Tapahtumapuiston kenttää kuvattuna kesäkuun alussa 2015 ja 23.10.2017. Näkyvin muutos on ollut yhden
korkean rakennuksen katoaminen. Syksyisenä päivänä ovat rokkarit faneineen poissa. Autius odottaa
uusia tapahtumia. Silti tämä hiljaisuus on nykyäänkin kuitenkin paikan yleisin ilme ja pohjimmainen
olemus.

Kuluneen kesän ja syksyn yleinen puheenaihe Kantolan suhteen on ollut muraalitaiteilija, joka ilmestyi maalaamaan vanhojen siilojen kylkiä. Maalausten kuvaaminen siis ei sinänsä ole tällä hetkellä mitenkään omaperäinen idea, sillä niitä ovat ihmiset käyneet läheltä ja kauempaakin ikuistamassa. Ne ovat kuitenkin sellainen piirre maisemassa, jota ei nyt voi ohi kulkiessaan huomiotta sivuuttaa. Ainakin jonkin aikaa ne paikalla ovat myös silloin kun suuri yleisö on jo laukannut jonnekin  muualle jonkin uuden asian perässä. Kiistää ei sovi, että maalaukset ovat hienoja ja tuntuvat jollain merkillisellä tavalla istuvan maisemaan. Samalla kulkija voi kävellessään verrata ihmisen töitä luonnon omiin jälkiin toisten siilojen kyljessä. Ainakin olettaisin Luukaankadun alkupään siilojen sinien jälkien olevan luonnon omia jälkiä - vaikka eihän sitä nykytaiteesta koskaan tiedä! Moiset raaputukset voisivat olla kovakin sana jonkin nykytaiteen museon salissa.

Seinätaidetta. Vasemmalla ihmisen kädenjälkeä ja oikealla luonnon versio.


Muraalit kyllä seisahduttavat.

Vanha teollisuusalue on kaikkinensa hieno maisema erilaisia seinäpintoja ja tasoja. Kenties seutu on saamassa uutta elämää vanhan savupiippukauden väistyttyä. Myllärinkadun ja Vanajankadun päässä on havaittavissa häkellyttävästi eri aikakausien jäämiä. Paikallislehden kuva-arvoituksenakin jokunen  vuosi sitten ollut vanha kivinavetta rapistuu hiljakseen. Alakerros toki seisoo kuin linnanraunio, mutta puinen  yläparvi odottaa hiljakseen romahdusta. Aiemmilla kävelyretkillä olen jo huomannut seinän aukosta pilkistävän rautasängyn päädyn. Aina ohitse kulkiessani tarkistan, vieläkö sängynpääty paikoillaan nököttää. Paikallislehden mukaan tuo kivinavetta on viimeinen merkki kylän agraariajalta. Myllärikatua reunustavat rotvallit ja jalkakäytävänpätkät.


Mitä tarinoita vanha kivinavetta ja sen ylisille hylätty rautasänky voisivatkaan kertoa?

10-tien alikulku. Tästä ovat ennen menneet myös raiteet.

Kevyenliikenteen väylä Vanajan kirkolta Hattelmalaan ja Miemalaan on vuosikauden ollut mukava reitti ulkoilla. Sitä lampsiessa on saanut myös tarkkailla ohitse mörisevää liikennettä. Vanajan ylittävä silta on palauttanut mieleen, mistä kaupungin ja linnan sijoittelussa on ollut aikaan kyse. Hämeenlinna varustuksineen on ollut siten eri ilmansuunnista risteävien kulkuväylien yhtymäkohdasssa, että se on kieltäytynyt kuihtumasta, vaikka Isonvihan jälkeen jopa kaupungin lakkauttaminen kävi esivallan mielessä.

Ikivanha reitti etelästä kohti linnaa. Vielä 23.10.2017 lumi ei langennut alas taivaalta, mutta jo kello 13 tienoilla
koko aamun sinisenä hohtanut taivas oli alkanut kääriytyä yhä synkempiin pilviin. Selvät enteet alkutalven
myräkästä olivat siis jo ilmassa.

Niin itä ja länsi kuin etelä ja pohjoinenkin kohtaavat, mikä lienee painavin syy pikkukaupungin säilymiseen
hengissä kautta myllerrysten.

Vuosien varrella olen oppinut ihastelemaan näkyä, joka ensinnä levittäytyy kaupunkiin etelästä saapuvan
eteen. Kaupunki on todella syntynyt laaksoon. Yhä vielä aivan keskustan tuntumassa sinnittelee pieniä
pelttotilkkuja.


Jotain vertauskuvallista on siinä, että Engelinrannaksi kutsuttua rakennusprojektia valmisteltaessa työkoneet myllertävät Vikmanninlahden täyttömaalla, joka on itse asiassa viime vuosisadan puolivälin tienoilla hävitetyn Hämeenlinnan raatoa. Keskusta puretun kaupungin rakennusjäte nimittäin kuulemma nakattiin järveen täyttömaaksi. Mikäli tuleva Engelinranta siis koetaan elimelliseksi osaksi 2000-luvun  kaupunkia, se pohjataan käytännössä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kaupungin "luiden" päälle. Maallikko voi vain arvella, mitä ympäristöriskejä nyttemmin on havaittu. Lisäksi täyttömaa on aina täyttömaata niin kuin kaikkialla entisen Saaristen kartanon ympärillä.


Maansiirtotöitä täyttömaalla uimahallin vieressä. Mitä kaikkea maan sisässä onkaan ollut?

Kapakkalaivojen aika Hämeenlinnassa vaikuttaisi olevan ainakin toistaiseksi ohitse. Silti niiden jäljet yhä
sinnittelevät. Tyyne-laivan raato sentään näyttäisi jo kadonneen Hopeaseppien sillan kupeelta.

Tuokiokuva talletettavaksi. Liikennettä Paasikiventiellä 23.10.2017 klo 14:11.

Sanonta loppuelämän ensimmäisestä päivästä lienee puhkikulunut, mutta jotain sellaista Joenhiiden päässä kuitenkin liikkui tällä kävelylenkillä. Vaikka ikää onkin jo tullut sen verran, ettei sitä oikeastaan numeroina enää tahdo laskea, juuri syntymäpäivien jälkeiset arkipäivät taitavat olla niitä, jotka luiskahtavat syvimmälle unohduksen suohon. Aivan vahingossa kulku osui Paavonkulmalle, josta tietyn aikakauden hämeenlinnalaisista monet ovat elämäntaipaleensa aloittaneet. Siellä sijaitsi tohtori Ensio Kurki-Suonion perustama synnytyssairaala synnytyssairaala ”Höyhensaari”. Koska paikasta ei ole tullut otetuksi aiemmin kuvia, päätin napata yhden.


Paavonkulma 23.10.2017 noin kello 14:15. Täällä sijainneesta Höyhensaari-nimisestä synnytyssairaalasta
alkoi Joenhiidenkin elämäntaival.

Synnytysairaala lakkautettiin jo vuonna 1968. Paikalla on aikanaan ollut myös muun muassa hotelli. Kaupungin ns. juutalaiskorttelikin lienee ollut näillä main ennen sisällisotaa. Tämän arkisen maanantaipäivän kamerakierros oli hyvä lopettaa rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmaan, jossa värikkään historian omaava entinen Annskeluyhtiön talo / Virastotalo on saamassa jälleen uuden elämän asunnoiksi muutettuna. taisin nähdä sen ensi kertaa aikoihin muoveista riisuttuna.


Vapaana muoveista. 23.10.2017 oli uusi aika koittamassa myös entiselle Anniskeluyhtiön talolle

Tämä oli vain yksi maanantai, mutta näiden kuvien myötä olen toivonut ikuistaneeni sen jollain tavalla hippuseksi muistojen joukkoon.