Kirjavaraston aarteita 7
Nykyinen Hämeenlinna on
näyttäytynyt ulkopaikkakuntalaiselle kenties eniten
nelipyöräisten kaupunkina julkisella Toriparkin vastaisella taistelullaan ja taannoisella surullisenkuuluisalla Sunny Car Center
-näytelmällään ja vaikeuksista rautatieyhteyksien ylläpidossa. Silti olisi syytä muistaa, että kaupungillamme
on ollut aikanaan osansa myös toisenlaisten kulkupelien ympärille
kehkeytyneessä toimeliaisuudessa ja kontaktit maailmalle niiden
parissa toimineiden kautta. Onhan meille aikanaan ensimmäisenä
vedetty rautatie ja ja tällä kertaa hyllystä käsiini sattuneen
teoksen teeman mukaisesti vireänä ollut aikanaan myös polkupyöräily.
Mikko Kylliäisen vuonna
2013 ilmestynyt teos Welleniuksesta Vaakunaan on jo joitain vuosia
sitten saanut esittelynsä muun muassa polkupyöräilyyn
teemoittuneen blogistin Fillarantin tekstissä, mutta ansaitsee yhä
esilletuontia jo siitäkin syystä, kuinka virkistävä lukukokemus
ja kiinnostava löytö se minulle henkilökohtaisesti on ollut palauttaessaan
mieleen aiempia lukemiani tarinakatkelmia ja omia pyörämatkoja ynnä sitä tosiasiaa,
että Hämeenlinnassa on ollut joskus muutakin kuin nykypäivän
julkista keskustelua paljolti hallinnut autolähtöinen
liikennepoliittinen pysäköintipolemiikki. Teos kertoo tiivistetysti
hämeenlinnalaisen polkupyöräilyn ja polkupyörien kokoamisen
kehityksen unohtamatta muutamia mielenkiintoisia esimerkkejä eri
yhteiskuntaluokkia edustaneista aikalaisista, joiden elämään
polkupyöräily on tuonut uutta väriä.
Sotaväen merkitys
kaupungillemme näyttäytyy olennaisena myös velosipedien
(vélocipède=pikajalka) eli polkupyörien ja Hämeenlinnan
yhteisessä historiassa armeijan hyödyntäessä ensimmäisten
joukossa uutta kulkuvälinettä jo 1800-luvulla palveluskäytössä.
Lukija saattaa sielunsa silmin nähdä luutnantti G. E. Enehjelmin
polkemassa lokakuussa 1886 hämäläisiä maanteitä
reservikomppanioiden kivääritarkastuksiin tai vuotta myöhemmin
luutnantti Savoniuksen kymmenhenkisen etukomennuskunnan
tiedustelemassa sotaharjoituksiin marssiville valmisteltavia
levähdys- ja majapaikkoja. Tässä yhteydessä lukija kenties jo
innostuu hyödyntämään nykyajan suomia mahdollisuuksia ja etsiä
polkupyöräilyä tuon ajan lehdistä. Pikaisesti paljastuu, että
maassamme useat lehdet, muun muassa Tampere ja Waasan lehti
keskiviikkona 3.6. 1885 kirjoittavat:
”Welosipedi.
Washingtonissa kulkewat nykyään useat lääkärit welosipedilla.
Sähkösanomain kuljettajat owat siellä jo kauan käyttäneet sitä
kulkuneuwoa. - Baijerissa koetetaan käyttää welosipedia
sotapalvelukseen. Aluksi pannaan semmoiset sotamiehet, jotka osaawat
ajaa welosipedia, läheteiksi.”
Entisenä lyseolaisena
koen tietenkin pienen sävähdyksen opinahjoni noustessa Kylliäisen
teoksessa uudella tavalla esille polkupyöräilleiden lyseolaisten
kautta. Kesäkuun 28. päivänä vuonna 1887 kirjoittaa Hämeen
Sanomat lyseolainen Werner Lönnholtzin ”ripeästä” urotyöstä
hänen ajettuaan Kalvolan Niemen kartanosta Hämeenlinnaan tunnissa
ja 45 minuutissa taittaen näin lähes kolme peninkulmaa
mainitussa ajassa.
 |
| I. K. Inha 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuva Karl Emil Ståhlberg/ Wikimedia Commons |
I- K. Inha ei juuri
kulttuuria seuranneiden piirissä esittelyjä kaipaa, mutta hänen
yhteytensä Hämeenlinnaan saa huokaisemaan kunnioitusta mielessä,
että hänkin... Inha eli Into Konrad Nyström liittyy olennaisesti
suomalaisen pyöräilyn historiaan. Uskotaanhan hänen tuoneen meille
sanan polkupyörä, vaikka sitä kerrotaan käytetyn jo jonkin aikaa
ennen häntä. Niin tai näin, olettaa sopii, että Inhalla on ollut
olennainen merkitys termin vakiintumisessa. Vuonna 1888 sanomalehdet,
kuten Hämäläinen ja Uusi Suometar, seuraavat Nyströmin matkaa
Saksaan ja Sveitsiin kuin jatkokertomusta. Matkallaan Euroopan
laivalle hän on ajanut pyörällä Helsingistä Hämeenlinnaan
tervehtimään vanhoja opettajiaan ennen suunnistamista satamaan
Pohjanmaalle.
Kalvolalaisen Ernst
Geitlinin ja tamperelaisen Alfred Frestadiuksen polkupyörämatkasta
kirjoittaa Hämeen Sanomat tiistaina heinäkuun 24. 1888 seuraavasti:
”Nopea
polkupyörämatka. Ylioppilas Ernst Geitlin lähti paluumatkallensa
Ylävedeltä, 12 wirstaa Wiipurin tuolta puolen 16 p. heinäkuuta kl.
10 e. p. p. ja saapui Ryttylän asemalle keskiwiikkona kl. 1
päiwällä, muutama minuutti tawarajunan lähdön jälkeen, jolla
hän oli aikonut päästä kotiinsa Kalwoilaan. Tähän noin 32
peninkulman pituiseen matkaan tarwittiin 51 tuntia, huokuuajat siihen
luettuina. Hänen matkatowerinsa A. Frestadius, jonka polkupyörä
rikkoontui wähä ennen kuin Sortawalasta päästiin Wiipuriin,
pakoitettiin tämän kautta rautateitse palaamaan kotiinsa
Tampereelle.”
 |
| Tie harjun rinteessä. Korpiselän Tolvajärvi 1893. I. K. Inhan saattaa ihan mielessään nähdä liikkumassa tuon maiseman halki. Vaikka seutu onkin nyt jäänyt rajan taakse, jotain samaa on varmasti ollut Inhan ja hänen aikalaistensa pyöräretkillä halki suomalaisen korven meitä lähempänäkin. Kuva: C. W. Alopaeus, kustantaja ; Inha I. K., kuvaaja ; K. E. Ståhlberg, tuottaja 1893/ Museovirasto - Musketti/ Finna.fi |
Ilmeisesti mainittu
ylioppilas A. Frestadius otti aiemmin osaa myös itselleen
suosiollisemmille polkupyörämatkoille. Aura kirjoittaa kesäkuun
30. 1888 :
”Urheilua. Ylioppilaat
A. Frestadius ja K Pitkänen saapuiwat wiime tiistain aamuna Poriin
Huittisista, kulettuaan matkan sieltä, noin kuusi ja puoli
peninkulmaa, polkupyörällä (welosipeedillä) seitsemässä
tunnissa. Nopeamminkin olisiwat tämän matkan tehneet, jollei
maantie Tonkan kankaalla olisi pakottanut matkailijoita käwellen
waeltamaan noin 10 wirstaa. Kokemäellä oli maantie sitä wastoin
ollut warsin edullinen polkupyörällä kulkea. - Herra Frestadius on
polkupyörällä kulkenut myöskin Tampereelta Huittisiin, herra F.
matkusti Porista tiistai illalla laiwalla Turkuun, sieltä
kulkeakseen polkupyörällä Tampereelle. Herra P. lähti
polkupyörällään takaisin Huittisiin, tietää L.”
 |
| Myynti-ilmoitus Wiipurin Sanomissa 19.4.1888. Näemme sulassa sovussa purjeveneen ja kaljatynnyrin seassa myös lasten welosipedin, mikä osoittaa, että jo tuona aikana rakennettiin lapsosille omia kulkupelejä. |
Siinäpä tuli meille
myös tietoutta vuoden 1888 tieoloista. Otaksua sopii, etteivät
ihmiset tuohon aikaan järin pienistä kuopista tiellä järkyttyneet,
joten osaksi varsin huonossa kunnossa maantie Huittisten ja Porin
välissä kuulostaa olleen.
Täkäläisten
opiskelijoiden tai suomalaisen sivistyneistön riennot
kaksipyöräisillä eivät tietenkään olleet mitenkään irrallaan
tapahtumista maailmalla. Lehdissä luonnollisesti kirjoitettiin myös
ulkomaisista tempauksista. Liitän tähän mielestäni kuvaavan
lainauksen Karjalatar -lehdessä elokuun 17. päivänä 1883 olleesta
kirjoituksesta, jollaiset ovat saattaneet osaltaa olla ratkaisevasti
innostamassa myös I. K. Inhan kaltaisia tien päälle omine
tavoitteineen:
”Uusi hurjanrohkea
yritys. Kuten tiedetään on monelle rohkealle uimarille onnistunut
uida englannin ja Ranskan wälisen kanawan yli. Matkustus
ilmapallossa kanawan ylitse on joskus myöskin onnistunut, mutta
omituisin yritys, mitä tähän asti on tapahtunut, on äskettäin
erään englantilaisen tekemä; hän on näet matkustanut kanawan yli
kolmipyöräisellä welosipedilla. Miehen nimi on Terry. Hän ajoi
ensin welosipedillaan Lontoosta, jossa hän asuu, Doweriin ja
sijoitti wiime mainitussa kaupungissa itsensä sekä welosipedinsa
pieneen wenheesen, joka oli ainoastaan 9 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa
leweä. Welosipedi kiinnitettiin wenheeseen siten, että sen
weiwiakselit yhdistettiin kahteen siipirattaasen wenheessä, jotka
taas welosipedillaan istuwa mies pani liikkeelle, saattaen siten
wenheenkin kulkemaan aika wauhtia. Dowerissa peljättiin, että
Terrylle käwisi hullusti, sillä mitään pelastuswenhettä ei ollut
saapuwilla. Mutta sitten on kuitenkin saatu tietää, että hän
saapui onnellisesti Calaisiin , josta hän kohta jatkoi matkaansa
welosipedillaan suoraa tietä Italiaan.”
 | |
Kuten teksti kertookin,
tässä ovat jännittävät loppuhetketket kilpamatkalta
Hämeenlinnasta Helsinkiin, mikä
selvästi osoittaa, ettei
kaupunkimme suinkaan ole ollut mitään periferiaa polkupyöräilynkään
saralla. Kuva on
Suomen ensimmäisen
yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julkaistusta kirjasesta
Polkupyöräily arvoonsa v. 1927
. |
Seuraavana vuonna eli
1884 Oulussa ilmestynyt Kaiku puolestaan tietää kertoa kesäkuun
18. päivänä, että kaksipyöräinen yhtä aikaa hevosen että
kärryjen virkaa toimittava kummajainen nimeltä welosipedi on vähän
nopeakulkuisempi kuin nopein hevonen. New Yorkissa on nimittäin
ryhdytty kilpasille pyöräilijäin ja ratsastajain kesken. Kilpailu
on ollut varsinainen kestävyyskisa, sillä sen kerrotaan vieneen
kokonaista kuusi ja puoli vuorokautta. Sen päättyessä
welosipideilla on saatu kokoon ”1,073 Englannin peninkulmaa” [
eli mailia] ratsujen taipaleen jäädessä puolitoista peninkulmaa
lyhyemmäksi.
 |
| Nokian renkaiden mainos teoksesta Polkupyöräily arvoonsa vuodelta 1927 osoittaa, että kotimaassa pyrittiin valmistamaan polkupyöräilytarvikkeita. |
Tärkeä lukunsa on myös
polkupyörien rekisteröinti, jonka vaiheet Kylliäinen myös
selkeästi esittelee samoin kun säilyneiden rekisterien kautta
meille jääneitä tietoja polkupyöräilleistä hämeenlinnalaisista,
jotka edustivat kaikkia yhteiskuntaluokkia. Esimerkkeinä mainitaan
niin röörimies Tikkanen, teurastaja Lehtonen kuin
kulttuuri- ja liikemiespiireistä muun muassa maisteri Ernst Suolahti, kustantaja Arvi A. Karisto, kirjakauppias Enok Rytkönen
kuin kirjailija Larin-Kyösti. Tässä yhteydessä näin lukijana en
voi olla saamatta mielikuvaa esimerkiksi Enok Rytkösestä pyörän
päällä saamassa ajatuksia uusista kohteistaan kameralleen tai
Larin-Kyöstistä säkeitä päähänsä suvisen Hämeen vyöryttäessä
ylle tuoksuja ja ääniään.
Tulee väkisin ajatuksiin, että ajanjakso ensimmäisistä velocipedeistä
1930-luvun lamakauteen ynnä toiseen maailmaansotaan oli jonkinlaista
hämeenlinnalaisenkin polkupyöräilyn kulta-aikaa. 1800- ja
1900-luvun vaihteessa kaiken uuden ja hienon lailla
kaksipyöräisetkin kiehtoivat ihmisiä. Toki ajan kuluessa aluksi
kalliit ajopelit halpenivat ja sitäkin kautta yleistyivät etenkin
työväestön keskuudessa. Kotimainen tuotanto – tai ainakin
pyörien kokoaminen - lisääntyi, kunnes sota-aika katkaisi
kehityksen. Sitten oli vielä 1950-luku ennen kuin autojen valtakausi
todella alkoi. Oma kiinnostava asianhaaransa olisi myös kerätä
tietoutta aikanansa eri puolilla maata isommissa ja pienemmissä
verstaissa kasatuista polkupyörämerkeistä, joihin Kylliäinen myös
tarjoaa kurkistuksen kaupunkimme osalta. Kirja on oiva
tienviitta kohti olennaista osaa hämeenlinnalaisestakin historiasta
ja osviitta pohtimaan pyöräilyn menneisyyttä laajemminkin sekä
millainen tulevaisuus polkupyöräilyllä tuleekaan olemaan
nykyaikaisessa ja entistä ympäristötietoisemmassa maailmassa.
Nytkin alkava
monenlaisten rajoitusten kesä 2020 voikin olla monin tavoin
kaksipyöräisten ja suvisten maanteiden kiireetöntä aikaa,
korvessa kaukana ihmisjoukoista tutkaillen luontoa ja omia aatoksia.
Tänä kesänä jos milloin on syytä toistaa jo 15.5. 1927 Suomen
ensimmäisen yleisen pyöräilypäivän yhteydessä julistettua
sanomaa: Polkupyöräily arvoonsa!
* * *
Lähteet:
Mikko Kylliäinen. Welleniuksesta Vaakunaan
Vanhat sanomalehdet tekstissä olevien mainintojen mukaan Kansalliskirjaston osoitteessa
