Ensiaskelia sodan jälkeen

Toukokuun kuudentenatoista 1918 valkoisten paraati Helsingissä päätti seremoniallisesti sisällissodan. Vankileirien ja yleisen puutteen kautta kansallinen murhenäytelmä ei kuitenkaan ollut mitenkään ohitse. Hämeenlinnassa esimerkiksi Hämetär julkaisi pari päivää myöhemmin Hämeen läänin Lääninkomitean 17. päivälle päivätyn tiedonannon, jonka mukaan ”sattuneesta syystä saa Lääninkomitea täten ilmoittaa, että elintarvikelautakunnat eivät ole oikeutettuja antamaan yksityisille perunain osto- ja kuljetuslupia, paitsi jos perunat todistettavasti ovat kuljetusluvan anojan itse viljelemiä, sekä että aikaisemminkin annetut lupakirjat ovat menettäneet voimansa”. Oli koittanut raskas toipumisen aika

Valtuusto asetti komitean, jonka puheenjohtaja A. TH: Böök kuulutti viljelyspalstojen vuokraukseen halukkaita, etenkin vähävaraisia, ilmoittautumaan ennen tiistaita 21.5. entisessä Alasen talossa.

Heti valkoisten paraatipäivänä käynnistyivät Hämeenlinnassa asevelvollisuuskutsunnat. Hämettären mukaan 16.5. torstaina kävi kaikkiaan 212 miestä, joista määrättiin 40 varsinaiseen väkeen, 82 varaväkeen ja 100 hylättiin. Seuraavan päivän luvut olivat yhteensä 229 miestä, joista 40 varsinaiseen. 100 varaväkeen ja 89 hylättiin.

Koulujen vajaiksi jääneitä lukuvuosia pääteltiin. Samassa yhteydessä todettiin uusien oppilaiden sisäänpääsytutkintojen jäävän seuraavaan syksyyn.

Rengon kunnan Suojeluskunnan Esikunta julkaisi 18. toukokuuta kuulutuksen, jonka mukaan jokaisen kunnan asukkaan oli itse kunniasanallaan vakuutettava antaneensa oikeat tiedot hallussaan torstaina 23.6. kello 12 olevista elintarveaineista. Samalla oli ilmoitettava perheen silloinen jäsenluku. Kunkin talollisen oli otettava ilmoitukset vastaan alustalaisiltaan ja laadittava niistä luettelo toimittaen sen viimeistään perjantaina 24.6. Rengon Elintarvikelautakunnan kansliaan Sajaniemessä. Erikseen korostettiin ilmoituksen laiminlyönnistä koituvia petosrangaistuksia. Samalla ilmoitettiin elintarvikkeiden kuljetuksen kunnan rajojen ulkopuolelle kielletyksi ilman Elintarvikelautakunnan lupaa. Nälänhädän uhka oli todellinen.

Sekä Hämeen Sanomissa että Hämettäressä julkaistiin 18.5.1918 Elintarvikehallituksen voimakas vetoomus
kaikelle kansalle taistelusta uhkaavaa nälänhätää vastaan. Sota oli kenties ohitse, mutta koettelemukset
yhä jatkuivat.

Ilkka Teerijoki on hiljattain ilmestyneessä kirjassaan kuvannut sangen perusteellisesti Hämeenlinnan vankileirien aikaa. En yritäkään tässä kerrata sitä, mutta vilkaisu Hämeen Sanomiin lauantailta 8. kesäkuuta 1918 osoittaa heti etusivulla, että jotenkin erityistä aikaa kaupungissamme vietettiin. Vankileirin päällikkö Bruno Andersin haki ilmoituksella 35 reipasta ja tarmokasta miestä toistaiseksi sotavankileirin palvelukseen vartijaksi Palkkana tarjottiin 450 mk ja ruoka. Etenkin tuo ruoka oli luonnollisesti pula-aikana melkoinen etu. Luonnollisesti hakijoilta edellytettiin luotettavuustodistusta suojeluskunnalta. Mainittu 450 mk vastaisi rahamuseon rahanarvolaskurin mukaan nykyrahassa 159,60 euroa. Saman laskurin mukaan työmiehen kesdkimääräinen tuntipalkka oli 1918 2,49 mk. Junalippu 2lk Helsinki-Hämeenlinna 1918 11,25 mk (2018 15,00 €).

Hiukan alempana samaisessa sanomalehdessä kaivataan kirjallisuutta sotavangeille. Luonnollisesti kyseessä ei ollut ihan minkälainen lukemisto tahansa, vaan kaikkien joilla oli hallussaan ”raamattuja, raamatun osia, uskonnollista tai hyvää kaunokirjallista kirjallisuutta, jota ei tarvitse, pyydetään jätämään nämä kirjansa sotavangeille jaettavaksi Kivikasarmin vankileirin kansliaan”. Myös rahalahjat kyseiseen tarkoitukseen olivat tervetulleita.

Hämeenlinnan sotavankileirillä oli myös erityinen kasvatusasiain johtaja Niilo Mustala, joka haki ilmoituksella ”heti suurempaa määrää asiaa harrastavia ylioppilaita ja kansakoulunopettajia” huolehtimaan vankienhenkisestä hoidoksi. Palkaksi mainitaan 650 mk kuussa. Ruoasta ei ole mitään mainintaa, joten suuremmasta markkamäärästä huolimatta todellinen ansio saattoi olosuhteista johtuen jäädä alle vanginvartijoiden.

Kuin hirtehisenä sattumana heti sotavankileirin ilmoitusten alla mainostaa tuotteitaan Uusi Ruumisarkkuliike Helin & K;l . Tietenkin sopii pohtia, tokkopa leirillä menehtyneitä arkutettiin. Puutteenalaisia menehtyi oletettavasti silti aitausten ulkopuolellakin. Kaikkien jo kohdattujen koettelemusten lisäksi levisi maahamme nimittäin nk. Espanjantauti, johon menehtyi väkeä [Espanjantauti Lahdessa]. 

Ilmoitukset Hämeen Sanomissa 18.5.1918 kertovat, kuinka elämä sodan jälkeen pyrki toipumaan.

Kesäkuun 15. 2018 kirjoitti Hämeen Sanomat, kuinka punaiset olivat Hämeenlinnasta paetessaan Mierolansillan. Samassa yhteydessä oli tuhottu kolme laivaa, lotja ynnä ampumatarvikkeita. Kesäkuun alussa vedestä oli nostettu tykki. Kyläläisille oli tullut touhua mainitun sotavälineen pesemisestä. Joessa oli kuulemma vielä kuularuisku eli konekivääri. Seuraavan kerran Mierolassa poiketessa taidankin pohtia, vieläkö siellä jossain lymyilee tuo vanha ase vai onnistuivatko etsijät sen löytämään?

Samassa lehdessä vedottiin jo kymmenien tuhansien vankileireillä viruneiden puolesta. Vaikka myönnettiin joukossa olevan myös törkeästi syyllisiä, huomautettiin aitojen taakse joutuneen tyystin syyttömiäkin ja niitä, jotka eivät ole käsittäneet tekojensa rikollisuutta. Huomiota kiinnitettiin niihin, jotka olivat täyttäneet punaisten joukossa inhimillistä velvollisuuttaan, kuten sairaanhoitajat. Lisäksi huomautettiin monia ajaneen tekoihinsa suoranaisen itsensä ja perheensä nälkäkuoleman uhan. Aseellista pakottamista punakaartiin ei sitäkään unohdettu mainita. Lisäksi todettiin kunnon työmiesten tarve yhteiskunnassa.

Viime päivinä Tornio on ollut uutisissa lähinnä kevään 2018 huipputulvien vuoksi. Sata vuotta sitten hämeenlinnalaiset saivat lukea lehdestään, että siellä haikailtiin vuoden 1917 oloja. Vaikka oli eletty suuren maailmansodan aikoja, lehden mukaan Tornio oli vielä edellisenä vuonna ollut ”kansainwälisen tawara- ja matkustajaliikkeen kauttakulkupaikkana, jonka vuoksi Torniossa wilisi wäkeä melkeinpä maailman joka kulmalta ja tawaraliike oli suurenmoinen”. Kesäkuussa 1918 Torniossa kuulemme ikävöitiin ”kilometrejä pitkiä tawarakasoja” rautatien varrelta. Kauttakulkuliikenne oli siirtynyt Etelä-Suomeen, ja Tornio oli hiljentynyt.

Me rauhallisen ja vakaan maan asukkaat tuskin kykenemme ymmärtämään sitä yhteiskunnan läpi käynyttä myllerrystä, jonka läpi vasta itsenäistynyt Suomi raahautui. Liian helposti silloisia tekoja ja tekijöitä arvostellaan nykypäivän lähtökohdista käsin.

* * *

Lähteet:

Hämetär 18.5.1918

Hämeen Sanomat 18.5.1918

Hämeen Sanomat 8.6.1918

Hämeen Sanomat 15.6.1918

Rengon verinen huhtikuu

Ymmärrettävästi täkäläistä sisällissodan muistelua ovat hallinneet tapahtumat niin Hämeenlinnassa kuin Hauhon, Lammin ja Tuuloksen suunnalla. Vailla veritekoja ei säästytty silti Rengossakaan, sillä 4. toukokuuta tiesi Hämeen Sanomat kertoa tapahtumista tuossa pitäjässä.

Verinen käänne tapahtui huhtikuun puolivälissä. Lauantaina 13. päivänä saapui Rengon Oinaalan Kuusivaaran taloon kaksi Hämeenlinnan ”tiedusteluosastoon” kuuluvaa miestä nimeltään Roos ja Nuutinen. Näistä jälkimmäinen meni sisälle uhaten oitis kiväärillään Kuusivaaraa ja luvaten säästää tämän hengen, mikäli Kuusivaara allekirjoittaisi sanellun pöytäkirjan. Niinpä Nuutinen saneli pöytäkirjan, joka olisi muka pidetty kokouksessa Ali-Hakkolan talossa kahdeksan päivää aiemmin. Tuossa väitetyssä kokouksessa olisi suojeluskunta herätetty uudelleen eloon. Puheenjohtajaksi merkittiin opettaja Santalahti ja kirjuriksi Kuusivaara. Kuusivaaran allekirjoitettua paperin Nuutinen väärensi Santalahden nimen. Sitten hän alkoi jälleen tähtäillä toista aseellaan, mutta uhattu onnistui pakenemaan ulos ja rakennusten taitse metsään saaden laukauksia peräänsä.

Kuusivaarasta asemiehet menivät Uudenkylän koululle etsimään opettaja Santalahtea, joka viime ajat oli piileskellyt asuntonsa ylisillä. Kauniisti puhumalla kaksikko sai opettajan vaimon kutsumaan miehensä kuitenkin alas. Niinpä opettaja saapui keittiönsä portaille, mihin punaiset tämän ampuivat 6-7 laukauksella.

Seuraavana oli vuorossa kanttori Salorannan asunto. Siellä kyseltiin yhtä tämän pojista. Etsitty sattui olemaan tallissa ja huomasi vaaran. Pelastukseksi koitui tallinluukku, josta pääsi metsään. Tallinovi sen sijaan kärsi useista laukauksista.

Sitten haettiin kauppias Kustaa Kyläkalliota, jota vaadittiin ulos. Tämän pannessa vastaan punaiset turvautuivat väkivaltaan. Kauppias raahattiin läheiselle pellolla ja kävelytettiin siellä edes takaisin sopivan ampumamatkan löytämiseksi. Ruumis raahattiin kalustovajaan ja sen suu täytettiin kalkilla.

Miehet majoittivat yöksi ”elintarvikepäällikkö” Lehtosen luo. Sieltä Nuurinen ja eräs paikkakunnalla oleskellut salolainen lähtivät aamulla jälleen liikkeelle. Ensin oli vuorossa Oinaalan Markkulan talo, missä isäntä pakotettiin ylös vuoteesta ja ammuttiin oitis pihalle. Kiireellä matka jatkui Ali-Hakku[?]laan. Siellä isäntä oli jo tietoinen kauhutöistä ja oli juuri viemässä viimeistä hevostaan piiloon. Hänet ammuttiin tallin ovelle.

Murhatöiden johdosta Rengon punaiset eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin. Jälkikäteen tarkastellen voi lukija toki pohtia, olisiko paikallisilla ollut mahdollisuutta pahemmin vastustellakaan tapahtumia joutumatta vastavallankumouksellisten kirjoihin. Onhan myöhemmin tunnettua, että niin punaisella kuin valkoisellakin puolella mellasti pitäjästä toiseen kulkevia kuolemanpartioita. Tietenkin Hämeen Sanomien julkaistessa juttunsa sangen tuoreeltaan heti toukokuun alussa moinen toimettomuus vaikutti varmaan erittäin raskauttavalta.

Murhatyöt eivät vielä päättyneet, vaan huhtikuun kuudentenatoista murhattiin Rengossa talollinen K. Juppala tullessaan myllystä. Tapahtumapaikka sijaitsi punaisten vartiopaikan lähellä Ahoisten ja Oinaalan välillä. Juppalan murhaajan punaiset kuitenkin ampuivat.

Huhtikuun 11. päivästä lähtien Renkoon alkoi saapua pakolaisia. Seuraavat kaksi viikkoa pitäjä olikin jatkuvasti pakolaisleirinä. Kulkijat majoittuivat taloihin ja Hämeen Sanomat kertoo heidän ryöstelleen kaiken irti saamansa. Silloisissa maailmanlopun ja kuolemanpelon oloissa sellaista epäilemättä tapahtuikin.Varsinkin naiset kuulemma ryöväsivät häikäilemättömästi. Matkaan lähtivät niin kullat kuin hopeat, vaatetavarat, elintarpeet, rehut, hevoset ja ajoneuvot. Kerrottiin paikoin, ettei asukkaille jäänyt muita vaatteita kuin päällään olleet. Viimeistä päivää paikkakunnalla ollessaan jotkut pakolaiset veivät kahdelta emännältä kengätkin suoraan jaloista. Rengon säästöpankki ryöstettiin, kassakaapit rikottiin ja kirjat hukattiin. Murhatun opettaja Santalahden asunto rosvottiin tyystin. Karu kohtalo oli myös meijerin 16000 markan kassalla.

Puhelinasemallakin riehuttiin ja sentraalikone kannettiin perunakuoppaan. Punaisten aikomuksena oli räjäyttää kirkko ja polttaa talot, mutta kiire lähtö esti moiset puuhat. Renkoon oli kerääntyneenä kaikkiaan parisen tuhatta punaista päällikkonään Pitkänen -niminen mies. Rengossa toimitettiin myös pakko-otto 50 miehelle, jotka lähetettiin Riihimäelle. Pakkovärvätyt eivät kuitenkaan ehtineet sinne perille. Osan heistä onnistui pakenemaan kivääreineen antaen alun Rengon nummikaartiksi kutsutulle suojeluskunnalle.

Punaiset lähtivät Rengosta 27. huhtikuuta. Edellisenä yönä olivat saksalaiset puhdistaneet Kosken sillan juoksuhaudat. Punaiset valtasi ankara pakokauhu, mitä kasvatti myös nummikaarti aloittamalla samalla metsien haravoimisen saaden 20-30 vankia. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina oli vuorossa nummikaarti marssi kirkolle valkeat nauhat hihoissaan ja torvisoittokunta edellään. Paikalle saapui myös pienehkö saksalainen joukko-osasto saaden seki osakseen torvisoittokunnan tervehdyksen. Sittemmin tuli vielä Teurolta Uudenmaan rakuunaosasto kersantti Lehtosen ja korpraali Deschin johdolla.

Toukokuun neljäntenä Hämeen Sanomat totesi olojen alkavan olla Rengossa jälleen rauhalliset. Sisällisodan aikanen mellastelu murhatöineen jätti tälläkin paikkakunnalla epäilemättä syviä haavoja ihmisten mieliin. Tämä on muistettava arvioitaessa sodan loppuselvityksiä.

* * *

Lähde:

Hämeen Sanomat 4.5.1918

Punavalta Vuohiniemellä

Opettaja Heikkilä vastaan punakaarti

Sisällissodan jälkeen sanomalehti Hämetär oli mukana ruotimassa kuluneiden kuukausien tapahtumia. Erittäinkin yksi seutukunta nousi heinäkuun alussa esille. Se oli Hattulan Vuohiniemi.

Syntilistaa alettiin lehden jutussa vatvoa toteamalla, että ”tuskin löytyy paikkakuntaa Wuohiniemen weroista siinä prosenttiluwussa, jolla mitataan kansamme osanotto äskeiseen punawaltaan”. Punaisiksi väitettiin ainakin 90 prosenttia väestä, joskin tunnustettiin osa sangen ”vaaleahtawiksi”. Tuon seikan todettiin ajaneen ihmiset erityisen vainon alaisiksi. Kansakoulunopettaja Heikkilän kertomusta esiteltiin esimerkkinä punaisten ilkitöistä.

Jo marraskuun suurlakon aikana [puna]kaartin valiojoukon sanottiin käyneen koululla vaatimassa opettajaa koululakkoon tämän moiseen suostumatta ”sellaisten waatimusten tähden”. Kaarti piti kokouksen ja lähetti pöytäkirjan otteen, jossa todettiin, ettei opettaja Heikkilä ollut tuonut esille pätevää syytä olla lakkoon yhtymättä. Siksi opettajaa vaadittiin koulu heri sulkemaan. Kun Vuohiniemen punakaartia vaadíttiin asevoimin se tekemään, paikallinen kaarti vastasi ilmoittamalla olevansa kykenemätön moiseen.

Punaiset eivät tietenkään vastaukseen tyytyneet, vaan asia vietiin Sattulan työväenyhdistykselle ja Helsingin lakkokomitealle. Kyseltiin, mitä pitäisi tehdä opettaja Heikkilälle. Saadusta vastauksesta ei ollut tietoa. Paavolaksi kutsuttu opettaja mainitaan osallisena punaisten toimintaan hänen välitettyään heidän viestejään.

Seuraavana ahdistelujenj kohteeksi joutui Vuohiniemen kirjastoseura, koska sillä oli rahavaroja puolitoista sataa markkaa. Punakaarti havitteli tuollaista rahamäärää. Jälleen oli Heikkilä kaartia vastassa. Heikkilän toimesta tulivat kaikki punaiseen vivahtavatkin erotetuiksi seurasta. Rahavarat jäivät sellaisen henkilön haltuun, joka ei ilmaissut sen olinpaikkaa tiukoista vaatimuksiata huolimatta.

Suurin viha opettaja Heikkilää kohjtaa nousi vuodenvaihteessa. Lopen Topenon kansakoulusta virkavapaalla ollut opettaja Paavola saarnasi uudenvuodenyönä asiaansa. Puheen sisällöstä jutun Hämettäreen kirjoittaneella ei ollut tietoa, mutta puhetilaisuuden seurauksena Paavolan kannatus vasemmistopiireissä kohosi. Hänen pyrkimystensä tiellä vaikutti alinomaa seisovan Heikkilä.

Vallankumouksen koittaessa Paavola julisti kaiken vallan kouluissakin kuuluvan yksinomaan punakaartille, Ylihallitusta ei ollut. Tarkastajista oli päästy, ja kaarti määräsi kaikesta. Heikkilän kimpuun käytiin toden teolla. Asetarkastus ei tuottanut toivottua tulosta, mutta Heikkilän paheksunta moisen vuoksi pantiin merkille. Koska Heikkilä oli paikkakuntalaisten kehotuksesta hankkinut useita nelikoita silakoita elintarvikelautakunnan luvalla jaettavaksi paikkakuntalaisille, kaarti tahtoi ne itselleen. Helmikuun 6. pnä saapui parikymmentä kaartilaista silakoita takavarikoimaan. Tuolla kertaa Heikkilän vastalauseet takavarikosta saivat kaartin luopumaan aikeistaan palaten kuitenkin viidentoista minuutin kuluttua uudestaan kesken koulutunnin. Heikkilä vastusteli edelleen, mutta lupasi antaa silakat, mikäli niistä maksetaan. Sitä kaarti piti pilkantekona.

Tilanne kehittyi entistä ikävämmäksi koululasten itkiessä täyttä kurkkua ja opettajan selittäessä, kuinka väärin punakaartilaiset toimivat. Lapsetkin pyysivät opettajaa lähtemään luokasta silakoita antamaan, jottei häntä olisi luokkaan ammuttu. Punaiset eivät hellittäneet, vaan kaksi vahvaa miestä komennettiin kantamaan opettaja katederilta alas ja raahaamaan ulos. Opettajan oli täytettävä erään oppilaan kelkka silakoilla. Huonossa kelissä opettajaa hoputettiin asein. Tuolloin ei enempää vaadittu, mutta häntä ilmeisesti koetettiin saada tekemään jotain raskauttavaa.

Helmikuun yhdeksäntenä tultiin taas opettaja Heikkilän luokse, jälleen kesken koulutyön. Tuolla kertaa hänet otettiin mukaan. Päämääräksi paljastui Hämeenlinna. Vastaavan kohtalon saaneita oli toki muitakin. Heikkilän syytteiksi kirjattiin:

1. Marraskuun suurlakossa ei opettaja Heikkilä sulkenut Vuohiniemen koulua, vaan uhmaili.
2. Opettaja Heikkilä on estänyt hätäaputöiden järjestämisen Vuohiniemellä.
3. Opettaja Heikkilä on jakanut koululapsille ”Työmiehen isänmaa” nimistä kirjaa.
4. Opetaja Heikkilä on koululapsille puhunut: pian tulee lahtarit ja tappaa kaikki punakaartilaiset, joten heistä pian pääsemme.

Heikkilä todettiin vielä suullisesti vaaralliseksi vastavallankumoukselliseksi, joten häntä vaadittiin eroamaan Vuohiniemen koulun opettajan toimesta. Pari päivää myöhemmin esiteltiin uusi rankaisuvaatimus, jossa Heikkilän oli tuomittava ”ainaiseksi wirkansa menettäneeksi sekä 48 tunnin kuluessa poistumaan Hattulasta, jotta sijaisopettajan asema olisi turwattu”. Mainituksi sijaisopettajaksi oli nimetty valtakirjalla Paavola. Heikkilää pidettiin yhdeksän vuorokautta Hämeenlinnan raatihuoneella ennen kuin hänet laskettiin vapaalle jalalle odottamaan, kunnes Hattulan vallankumousoikeus oli määrä saada kuntoon ja asia lopullisesti päätetyksi.

Heikkilän palkka maksettiin helmikuun 8 päivästä Paavolalle. Samoin koulun paloöljy oli annettava Paavolalle. Toki Heikkilä valitti tarkastajalle kokemastaan vääryydestä. Vallankumousoikeus vaatikin maaliskuun 18. pnä Paavolan poistettavaksi, mutta ehdotti Heikkilä palkan 5 viikon virkasulun ajalta pidätettäväksi vallankumoukselle ja toteutti uhkauksensa. Tämän oletettiin johtuneen siitä, ettei Heikkilä ollut suostunut ottamaan tarkastajalta sos. dem. opettajaliiton jäsenkirjaa.

Opettaja Heikkilän koettelemukset eivät suinkaan olleet ohitse, vaan väsymättä punaiset etsivät keinoja raivatakseen hänet tieltä. Mielivaltaisuuksien kiihtyessä tultiin lopulta tilanteeseen, jossa punaisten johtomiehet päättivät, että ”heti on 5 miestä Renkajärven rannalta tapettawa.” Asian sattui kuulemaan eräs valkoisia kannattanut poika, joka oivalsi heti, keitä tarkoitettiin. Joukossa oli myös opettaja Heikkilä. Tappotuoimion saivat siten asianomaiset huhtikuun 15. pnä tietää lukuunottamatta matkoilla ollutta työnhohtaja Silwoa. Miehet pakenivat metsään, jossa viettivät kaksi viikkoa.

Hämeenlinnasta lähetettiin yhdeksän miestä etsimään karkureita metsistä. Käskynä oli tappaa etsityt oitis soihin. K. Peuran omistamassa Paavolan talossa pidettiin kotietsintä yöllä. Talonväki herätettiin ampumalla. Perusteellisista etsinnöistä huolimatta karkureita ei löydetty. Koululla ei sen enempää tiedetty miehistä kuin arveltiin niiden lähteneen pois, ”ehkä Tyrwäätä kohti”.

22. huhtikuuta päätettiin koululla olleilta rouva Heikkilältä ja neiti Heikkilältä sekä neiti Nikanderilta ottaa selvyys paenneiden olinpaikasta. Kuulusteltujen oli mahdotonta tietää vastausta. Vartioituina heillä ei ollut yhteyttä karkureihin. Kuulustelut olivat joka tapauksessa tiukat ja sitkeät. Yksitellen heidät vietiin koulun vintille. Kun rouva Heikkilä ei kyennyt kertomaan miehensä olin paikkaa, hänen päänsä peitettiin. Huolimatta peitteestä hän saattoi erottaa, kuinka kivääri ojennettiin häntä kohti. Pettyneenä kuulustelija komensi rouvan komeroon. Nikanderista punaiset eivät kostuneet sen enempää, joen palasivat vielä rouva Heikkilän luokse laihoin tuloksin. Ampumisella uhkaaminen ei tehonnut, vaikka ase laukesikin aivan ohimon vierestä. Sitten Nikanderin annettiin turhaan luulla rouva Heikkilän kuolleen, joten hänet komennettiin toiseen vinttikomeroon. Hänen päänsä ylitse ammuttiin. Hetkeksi taintuneena hän havahtui myöhemmin neiti Heikkilän itkuun tämän joutuessa piinattavaksi.

Heikkilän tytär osoitti yhtä suurta taipumattomuutta kuin toiset naiset, joten punaiset uhkasivat sitoa hänet puuhun ja hakata kuoliaaksi. Hän riuhtoi kuitenkin itsensä irti, eikä punaisten sisu lopulta kestänyt toteuttaa uhkaustaan. Kuulustelut jäivät tuloksettomiksi. Etsintöjä jatkettiin metsissä. Ryöstetyksi tuli elintarpeita, vaatteita, polkupyöriä ynnä muuta. Karkurit uhattiin alituisesti tappaa näiden ilmaantuessa esille. He tulivat ihmisten ilmoille kuitenkin vasta Hämeenlinnan antauduttua saksalaisille, ja punaiset päätyivät vuorostaan tuomiolle. Tällaisten tarinoiden alkaessa ilmestyä julki yhdessä eri osapuolten omakohtaisten kokemusten kanssa ei ole ihme, että sisällissodan vaiheiden ja lopputuleman käsittely on ollut vuosikymmenten vaiettu, vaikea prosessi.

* * *

Lähde:

Hämetär 2.7.1918