Kun
Hämeenlinna perustettiin 1639, sen paikka saarella suon ja
Vanajaveden välissä on saattanut olla linnoitukselle oivallinen,
mutta kaupunkikylälle auttamattoman ahdas. Niinpä kirkonkaan
paikaksi ei ollut osoittaa järin oivallista sijaa. Kaupungin
ensimmäisen kirkon rakentamisesta Tyko Hagman ja K.O. Lindeqvist
antavat hiukan ristiriitaisia tietoja. Hagmanin todetessa kirkon
rakentamisen alkaneen heti kaupungin perustamisen jälkeen ja sen
valmistuneen 1652 Lindeqvist puolestaan mainitsee työn alkaneen
vasta linnan kirkon palettua 1659 ja töiden valmistuneen 1660-luvun
alussa.
 |
| Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kaupungin ensimmäinen koulu on sijainnut lähellä linnaa, mutta 1733 kurjaan kuntoon mennyt rakennus purettiin ja uusi rakennettiin kirkon viereen. Alavin maa lahden lounaispohjukassa on merkitty yksiselitteisesti vesijättömaaksi. Huomaa pappila lahden länsirannalla. KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA) |
Joka
tapauksessa kaupungilla oli siis 1600-luvun loppupuolella oma pieni,
mutta Hagmanin sanoin ”soma ja sievä” kirkkonsa. Mitään
kaunista tai viehättävää ei sen sijaan ollut kirkolle valitussa
paikassa. Rinne kaupungin pohjoispäässä nykyisen
Vanhankaupunginlahden rannassa sijaitsi tulvivalla alueella. Maaperä
lohkeili tulvavesien säännöllisesti saartaessa kirkon. Kirkon
länsipuolella ollutta hautausmaana käytettyä suoperäistä niittyä
vesi säännöllisesti peitti.
Isonvihan
aika oli koko maalle ja sen itäisille kaupungeille tuhoisaa. Hämeenlinnan
kirkko kärsi siitä erityisesti. Kirkon pelättiin tyystin
luhistuvan. Kaikkinainen korjaaminen oli hankalaa, sillä kirkkoherra
Chosselius ja kirkkoväärti Biuur olivat ottaneet kirkon kassan
mukaansa Ruotsiin paetessaan miehittäjiä ja jakaneet rahat
keskenään. Niin kuin 1729 todettiin, niin kirkko kuin vieressä
sijainnut pappilakin olivat ajautumassa perikatoon. Maaherra pyysi
kuninkaalta lupaa kolehdin keräämiseksi ympäri valtakuntaa
Hämeenlinnan surkean kirkon korjaamiseksi. Lupa tulikin, mutta
ainoastaan Turun ja Porvoon hiippakuntiin.
Kirkkoa
päästiin siis paikkailemaan, mutta 1731 nousi rovastinkäräjillä
esille kokonaan uuden kirkon rakentaminen, sillä sijaintipaikka oli
yhäti perin kurja. Koska Vanajan pinta oli ennen Lempäälän
Kuokkalankosken perkaamista 1857 parisen metriä nykyistä
korkeammalla, minkä lisäksi jokakeväiset tulvat nostivat
pahimmillaan vettä toisen mokoman. Niinpä kaupunkilaiset Saaristen,
Hätilän ja Ojoisten latokartanoiden talonpoikien avulla saivat
1735-38 valmiiksi uuden kirkon hiukan korkeammalle mäelle
ensimmöäisen kirkon viereen. Rakennusmestarina oli Hattulan lukkari
Heikki Oikolin. Myös kirkkomaata siirrettiin jonkin verran aiempaa
ylemmäksi.
Myös
pappilaa oli miehitysaika kohdellut kaltoin. Myös se oli uudelleen
rakennettava Pyövelimäen kupeelle.
Saivatkohan
vainajien luut rauhaisampaa lepoa kaupungin uudemmassa kirkossa?
Ainakin ns. pikkuvihan aikana 1742-43 uusikin kirkko sai kärsiä
jonkin verran. Jo vuonna 1746 kirkon kivijalka tarvitsi pikaista
korjaamista. 1751 kirkon idänpuoleinen seinä oli alkanut mädäntyä.
Köyhälle kirkolle tärkein tapa saada tuloja olivat niin sanotut
multarahat eli omaisilta perittävä korvaus siitä, mihin paikkaan
kirkossa tai kokonaan sen ulkopuolelle hautuumaalle vainaja
haudattiin. Yhä monet tahtoivat hautapaikkansa kirkon alle. Se
puolestaan toi omat haittansa niin kuin vuoden 1757
piispantarkastuksessa todettiin. Kevätaikana vesi valui kaivettaviin
hautoihin. Kuolleista nousi lämpiminä aikoina kammottava lemu.
Kaiken lisäksi ei ollut täyttä selvyytä ajasta tai paikasta,
mihin viimeksi oli haudattu. Niinpä pormestari Gottlieb Johnin
ehdotuksesta hautausmaksu kirkkoon korotettiin niin korkeaksi, että
yhä harvemmilla oli varaa hautaukseen kirkon lattian alle. Koska
hautaa oli usein perin hankala kaivaa, muurattiin suuren käytävän
alle holvi, jossa vainajat saattoivat odottaa hautausta. Sen lisäksi
kirkkomaalle oli toimitettava hiekkaa, koska ohut multakerros ja niin
sanottu kuohusavi tekivät asianmukaisen hautaamisen hankalaksi.
Kun
päätös kaupungin muuttamisesta uudelle paikalle viimein 1776
viimein tuli, kesti kuitenkin kolmisen vuotta ennen kuin Saaristen
kartanon loppukatselmus pidettiin ja kirkkoa ja hautausmaata
käytettiin vielä pitkän aikaa ennen kuin uusin kirkkoa valmistui
1798. Myös vanhan kaupungin alueelle haudattiin ihmisiä vielä
hyvän aikaa. Hagmanin mukaan venäläistä kivikasarmia
rakennettaessa vanhan kaupungin hautausmaalta vietiin luita ja
pääkalloja uuden kauoungin hautausmaalle. Pohtineeksi vain tulee,
kuinka monen maalliset jäänteet on tullut siirrretyiksi. Oma
lukunsa on toki samaisella vesijättömäällä sijaitseva punaisten
toverihauta vuodelta 1918.
Vaan
kenen saattaisi otaksua kummittelevan rauhattomana Hämeenlinnan
Vanhan kaupungin alueella? Jotenkin mieleeni nousee vanhan ajan
kuulusin hämeenlinnalainen eli Krister Henrikinpoika Silke, joka
kuoli 1699 ja haudattiin Hämeenlinnan vanhimman kaupunkikirkon
arvokkaimmalle paikalle eli kuoriin. Silke oli aikansa suurporvari,
joka osasi liiketoiminnan salat.
Silken
on otaksuttu syntyneen Turussa 1650-luvulla, vaikka tiedot ovatkin
ristiriitaisia. Se tiedetään, että hän siirtyi ensiksi Anskogin
ruukin kirjanpitäjäksi. Moinen asema ei tyydyttänyt hänen
kunnianhimoaan, vaan pian hän alkoi harjoittaa rahanlainausta
vähintään 50 prosentin korolla. Moinen toiminta ei toki herättänyt
järin paljon ihastusta.
Niinpä
Krster Silke, Silkki-Kristeri, hakeutui 1680 Hämeenlinnaan, jossa
oli asioinut jo aiemmin ruukin asioissa. Hän sai pikaisesti
porvarioikeudet ja jatkoi rahanlainaustoimintaansa. Lisöksi hän
välitti erilaisia Anskogin tehdastuotteita laajalle alueelle
Tammelaa, Hattulaa ja Kalvolaa myöten. Siinä sivussa monet
talonpojat päätyivät toivottomaan velkasuhteeseen. 1694 muun
muassa kaksi talonpoikaa Kalvolan Heinusta ja toiset kaksi Tammelan
Portaasta menettivät talonsa Silkelle. Suolan velkakauppa oli johtaa
myös Hattulan Sipi Sipinpojan mierontielle, mutta tämä onnistui
puolustautumaan.
Vähän
ennen kuolemaansa Silke avioitui taloudenhoitajansa, syntyperäisen
Beada Jaakontyttären kanssa. Pariskunta oli asustellut yhdessä jo
kymmenisen vuotta nostattaen tavatonta paheksuntaa. Beada meni Silken
kuoleman jälkeen uusiin naimisiin toisen kauppiaan kanssa ja hänen
elikkonsa aiheuttivat tavan takaa vahinkoa naapurien pelloilla ja
saivat aikaan toistuvia oikeusjuttuja.
 |
| Hämeenlinnan vanhojen kirkkojen mäki ojan ylittävältä sillalta katsottuna marraskuussa 2014. Vanhan kirkon muistokivi sijaitsee näiden kahden kuvan liitoskohdassa. Kuten kuva kertoo 1700-luvun lopun jälkeen alueella on tehty sangen paljon maanmuokkausta. |
Niin.
Eipä arvoisa Silke saattanut arvata, että jo Isonvihan aika
suistaisi hänen hautakirkkonsa turmioon ja kaupungin muutto
1770-luvun lopussa johtaisi vanhan kaupungin alueen toisenkin kirkon
katoamiseen. Yksinpä kirkon rakenteet ja kirkkoaita olivat sata
vuotta Silken kuoleman jälkeen huutokaupan. Jos joku rauhaton sielu
sattuu Hämeenlinnan Vanhankaupunginlahdella leposijaansa - aikanaan
pienen kaupungin parasta - haeskelemaan, se saattaa hyvinkin olla
Krister Henrikinpoika Silke, jonka kauppa haudasta viimeisenä
liiketoimena vastoin odotuksia on epäonnistunut.
LÄHTEET.
Hagman
Tyko. Kunnallis-historiallinen Kertomus Hämeenlinnan
Kaupungista.1900
Hämeen
Sanomat 19.5.1968
Kartta Hämeenlinnan
pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)
Lindeqvist.
Hämeenlinnan kaupungin historia. II osa. Kaupungin historia Ruotsin
vallan aikana. 1926
Maaherranpuiston
ja aleksis kiven puiston kunnostuksen yleissuunnitelma
– Suunnitelmaselostus.
28.8.2008
21.2.2015 klo 15:34
