Metsäseutu Hauhossa Hämeessä

 

Vuosi 2023 päättyy ilmeisesti vanhanajan malliin lumisissa ja pakkasen jäätämissä merkeissä. Ajankierron käännyttyä kiihkeimmistä joulun ajan touhuista syvimpään talveen olen pysähtynyt kuin sattumalta erään Topeliuksen Matkustus Suomessa -teoksen talvisen kuvan ääreen. Kyseessä on H. Munsterhjelmin piirros nimeltä Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Sen kera Topelius johdattaa meidät Hämeenmaan saloseuduille.

 

H. Munsterhjelm. Metsämaa Hauhossa Hämeessä. Topeliuksen teoksen Matkustus Suomessa (1873)
kuvitusta.
kuva. Doria.fi. https://www.doria.fi/handle/10024/33443

Näin hän aloittaa:

”Lunta on Alpeilla, Karpateilla, Pyreneoilla, onpa Atlas-vuorillakin Afrikan paahtavan päivän alla, mutta vilkata elämätä lumen päällä ei nähdä muualla kuin pohjoismailla. Täällä, missä tietön, poluton salo aina on lähellä asunnon kynnystä, ovat siltoja rakentava ensimmäinen jää ja tietä tasoittava ensimmäinen lumi aina tervetulleita vierahia. Heitä paitsi meidän tukkimetsämme jäisivät kannoilleen lahoomaan, meidän laivamme kulkisivat tyhjinä, meidän karjamme kuolisivat nälkään ja tuli takassamme sammuisi talvisella pimeällä. Me itse olisimme puolet vuotta suljetut erille naapureistamme, ja pitkällinen pimeys tuntuisi meistä yksinäisyydessämme kahta synkemmältä.”

Katsellessani Munsterhjelmin piirrosta mieleeni tulee juuri syvimmän talven tammikuu. Tuolloin metsämailla hevosineen tai omineen liikkunut työteliäs hahmo on ollut ilmeisen tavallinen näky. Viimeistään Nuutin päivän jälkeen 7.1. tai 13.1. on saha ja kirves alkanut heilua salomailla. Jälkimmäiselle paikalle mainittu päivä on siirtynyt vuonna 1708, mitä ennen ja osin jälkeenkin rahvas vietti mainittua joulunajan päättäjäistä heti loppiaista seuraavana päivänä eli 7.1.

Kustaa Vilkunan sanoin työkalenterissa tammikuu oli sekä talvilevon että rakennus- ja tarvepuiden hakkuukautta. Tammikuussa puun katsotaan olevan lujaa eikä se kaadettuna lahoa tai homehdu. Toukat karttavat uskomuksen mukaan sitä tuolloin. Hirret eivät halkeile. Suurimittaisten töitten aloittamiselle tammi- eli sydänkuun ei katsota olleen soveliasta aikaa, mutta kaiken tuohon aikaan saadun on katsottu olleen kestävää. Puutavaran lisäksi ainakin Karjalassa on pyritty verkkolangat kehräämään tähän aikaan. Luteet ovat olleet tiineinä sydäntalvella, joten niidenkin hävittämistä sydänkuusta on pidetty tehokkaana.

Loppiaisesta alkavat siis selkäviikot tai härkäviikot niin kuin niitä yhä kuulee usein kuvailtavan. Tässäkin sopii siis kuvitella hauholainen talonpoika kasaamassa tulevien aikojen polttopuitaan. Entisaikaan on ollut myös tapana käyttää kaadettujen mäntyjen ja kuusten oksatkin hyväksi. Talonvaarit, lapset ja naiset pilkkoivat rangat polttopuiksi. Osa havuista levitettiin navettaan, talliin ja lammaskarsinoihin. Havut kypsyttivät eli lämmittivät lannan talvipakkasillakin osaltaan poistaen kylmyyttä navetasta.

Tässä talonpoika kuitenkin kasaa polttopuuta ympärillään luminen sydäntalven metsämaa. Kun pohtii jäätyneen maan parantuneita kuljetusolosuhteita, ei pimein talviaikakaan enää vaikuta yksinomaan vaikealta niin kuin jo Topeliuskin tekstissään antaa ymmärtää. Monet salomaitten pirttien rakennustarpeet on taannoin raahattu paikalleen juuri jäätyneitten suomaitten ja järvenselkien ylitse. Osaamalla varautua leudompana aikana ankaraa talvea vasten on entisaikain ihminen kyennyt hyödyntämään myös lumista ja kylmänhuurteista aikaa, jolloin valokin on jäänyt päivällä lyhyeksi hämyksi.

Vaan antakaamme Topeliuksen vielä jatkaa:

”Edessämme on luminen salo Hämeenmaassa. Hanki on peittänyt hienovartiset kanervat, monikulmaiset kalliot, viidakot, kannot, puiden oksat. Havumetsä seisoo lakastumattomasti vihriäisenä, vaan lumi-taakan alla vaipuneena, ja tuossa rotkossa oikealla puolella on kenties karhulla talvipesänsä. Katsoppas tuota taivaan kaistaletta , joka vasemmalla puolella tuolla perällä näkyy! Se on paksu, harmaa uudin, joka ennen iltaa on tuiskuttava alas uusia, miehenkorkuisia nietoksia lisään; mutta tälle kuvalle ei olisi voinut keksiä sopivampaa taustaa, sillä sen päällä näkyvät puitten kaikki haarat ihmeteltävällä hienoudella. Kaikki on levolla, vaiti, jylhää ja jaloa. Luonto näkyy miettivän omaa salaisuuttansa. Välistä vaan risahduttaa orava hypätessään oksalta oksalle, ja ripoittelee metsäkana hienoja jälkiänsä äsken sataneesen lumi-vitihin.”

Näin siis kuvailee Topelius metsämaata Hämeen Hauholla. Onpa saattanut entisajan metsämies todella katsahtaa työnsä lomassa kohti puiden lomasta häämöttänyttä taivaankantta, joka keskitalvella roikkuu perin alhaalla puidenlatvuksilla. Tuolloin aprikoitiin tulevan kesän säitä tarkkailemalla alkuvuoden ilmoja; tammikuun katsottiin vastaavan heinäkuuta, helmikuun elokuuta jne. Kirkkaassa ja kylmässä tammikuisessa säässä odotettiin sitten poutaista, kuivaa heinäkuuta.

Ja nuo metsän eläimet ovat yhä nykyisinkin havaittavissa jopa yllättävästikin aivan kaupunkimetsiköissä. Äskettäin säpsähdin pientä harjumetsää reunustavalla kävelytiellä tavallista tikkaa tuhdimpaan metsätyöhön eli muutaman metrin päässä oli palokärki takomassa pensasmaisen lehtipuun kylkeä. Tuossa tapauksessa pari runkoa tuli lopulta kuin vesurilla veisteltyä useamman metrin matkalta ja yksi latvus melkein kokonaan katki! Lintu ei vaikuttanut häiriintyvän joidenkin metrin päästä alempaa lampsivista ihmisistä. Niinpä keskitalven metsä ei olekaan koskaan täysin kuollut, ja voimme siten myös antaa ajatuksemme lentää hauholaiselle metsämaalle 1800-luvulle yksinäisen miehen ja hevosensa ollessa kasaamassa polttopuitaan. Jotain sellaista voin ainakin itse tuumailla ulkoillessani jälleen tänä talvena hämäläisessä metsässä, tahi puistossakin.

* * *

Lähteet:

Topelius. Matkustus Suomessa. Ensimmäinen jakso

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto

 

 

 

”Tuomiopäivän pasuuna, se ennustettu tuomiopasuuna nyt soi...”

 

Näin kertoman mukaan vaikeroi muuan Joutseska rynnätessään uuden äänen hälyttämänä Nylundin talosta Raastuvankadun itäpäässä. Mutta, ei se suinkaan ollut mikään kohtalon torvi vaan Pinellan niemellä aloittaneen uuden teollisuuslaitoksen eli Hämeenlinnan werkatehtaan pilli, joka uskollisesti oli vuodesta toiseen sota-aikoja lukuunottamatta kertova pikkukaupungille ja sangen kauas sen ulkopuolellekin uudesta elämänrytmistä ilmoittaen samalla oikeasta kellonajasta.

 

Hämeenlinnan Verkatehtaan konttori vuonna 1907
kuva Hämeenlinna  Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

 

Kehruukone hiukan varhemmalta ajalta
THE PENNY MAGAZINE, VOL XII
No. 711. 1843
kuva Wikimedia Commons

Vuonna 1895 Hämeenlinna sai Koskimiehen sanoin ensimmäisen suuremman teollisuuslaitoksensa eli Hämeenlinnan Verkatehtaan. Aiemmin oli toki ollut panimo- ja tupakkateollisuutta. Uuden laitoksen asialla oli kaksi ulkopaikkakuntalaista insinööriä eli turkulainen K. O. Tenlén ja Ruotsin Halmstadista kotoisin ollut Hugo Wallberg. Alun epäillysten jälkeen heidän ajatuksensa tehtaan perustamisesta sai paikkakuntalaisetkin kiinnostumaan hankkeesta. Helmikuun 1895 keskivaiheilla kaupungin ja maaseudunkin asukkaita oli saatu merkitsemään noin 300 osaketta 500 markan kappalehintaan. 17.2. pidettiin kokous, johon osallistui 46 henkilöä kuulemma kaikista sääty- ja ammattiluokista. Maaliskuun alussa senaatti vahvisti yhtiöjärjestyksen ja 24.3. oli vuorossa perustava yhtiökokous. Ensimmäisen johtokunnan jäseniksi valittiin insinööri K. O. Tenlén, tehtailija G. R. Fältmars, lääninkamreeri G. W. Liukkonen, kauppias W. C. Wilhelmsson ja pankinjohtaja A. Bogdanoff. 

 

Aluksi tehdas aiottiin rakentaa Kankaantaustankylän maalle. Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto kuitenkin luovutti Pinellan niemen 50 vuodeksi 300 markan vuosivuokralla, joten tehdas päätettiin rakentaa tuolle paikalle. Rakennustöihin tahdottiin ryhtyä varsin joutuisasti. Kevätaikaan hirsiä oli vaikea saada ja ne olisivat ainakin olleet kalliita, joten päätettiin käyttää tiiliä. Niiden hinnat olivat alhaalla. Valaistuksena katsottiin alusta asti sähkön olevan edullisinta ja sitä käytettiin siis jo ennen kuin itse kaupungissa moinen oli ehtinyt ajankohtaiseksi.

 

Itse rakennukset olivat suomalaista tekoa niin kuin höyrypannu ja -kone sekä valaistuslaitos. Vain kutoma- ja muut tehdaskoneet oli tilattava ulkomailta. Kutomaan päästiin marraskuusta 1895 ja seuraavan helmikuun alusta tehdas oli täydessä toiminnassa. Aluksi kutoma-koneita oli 15 (Belgiasta 10 ja 5 Saksasta). 

 

Peltosen historiikissa vanha eläkkeelle jäänyt kutomomestari G. A. Sulander muistelee tehtaan alkuaikoja. Hän itse oli aloittanut kutomotyönsä Littoisten ruukilla ja ollut Antskogin tehtaalla insinööri Tenlénin pyytäessä Hämeenlinnaan kutomomestariksi, mistä alkoi liki puolen vuosisadan rupeama kaupungissa. Hän oli aloittanut tehtaan rakennustöissä. Toiminta tehtaassa oli luonnollisesti alkuaikoina huomattavasti pienimuotoisempaa kuin millaiseksi se vuosikymmenten aikana laajeni. Ei ollut luomakonetta, vaan kangas luotiin käsipelillä. Liimaamiseenkaan ei ollut konetta. Väkeäkin oli alussa Antskogista 4 kutojaa, Littoisista 2 ynnä Tenlénin muualta tuomat kaksi. Lisää työväkeä piti opettaa kaupungista ja sen ympäristöstä. Vuoteen 1945 mennessä tehtaassa sitten ehti toimia useita pitkäaikaisiakin työntekijöitä, joista jotkut olivat palveluksessa yli 20, 25, 30 ja jopa yli 45 vuotta. Tehtaasta oli tuleva varsin merkittävä osa hämeenlinnalaista elämänmenoa. Työntekijöitä oli kutomomestareita, kutojia, kuivaajia, plyysääjiä, leikkaajia, parsijoita, yliparsijoita, dekateeraajia, karstaajia, puuseppiä, kehrääjiä, ylikehrääjiä, kehruumestareita, pesijöitä, siivoojia jne.

 

Tehdasta kuitenkin kehitettiin koko ajan. Jo seuravana vuonna tuli 5 uutta kutomatuolia ja valmistuivat luoma- ja liimakoneet. Tämä kehitystyö siis oli käynnissä, vaikka Hallio historiikissaan toteaa tehtaan tuloksen olleen ”silloisiinkin oloihin werraten hywin waatimaton. Sen selitykseksi syyttää johtokunta ”rahain wähyyttä”. Waikka rahaa Suomessa jo w. 1895 oli runsaan puoleisesti, sanotaan wuosikertomuksessa, eiwät rahamiehet tahtoneet yritykseen ryhtyä, waan pienistä säästöistä suurimmakseen saatiin kokoon haalituksi säännöissä määrätty alin summa 150,000 markkaa, joka meni parhaastaan tehtaan rakennuksiin, koneisiin ja wälttämättömiin raaka aineisiin”.

 

Tuossa yhteydessä katsottiin aiheelliseksi tehdä vaihdoksia yhtiön johdossa. Siksi marraskuussa 1896 tehtaan isännöitsijäksi astui insinööri Henrik Holmen ja seuraavana vuonna teknilliseksi johtajaksi herra Karl Neu. Tehtaan toiminnan katsottiin noiden muutosten jälkeen parantuneen.

 

Tehtaassa oli aluksi ainoastaan kutomo ja voima-asema. Jo ensimmäisenä tilivuotena päädyttiin kuitenkin siihen, että tarvittiin kehräämö, joka valmistui 1897. Lisäksi hankittiin lisää yksi höyrypannu ja kaksi höyrykonetta. Myös oma korjauspaja oli tarpeellinen. Mainituilla laajennuksilla toimittiin vuoteen 1907, jolloin tarvittiin neljä kutomokonetta lisää nostaen niiden kokonaismäärän yhdeksääntoista. Tuolloin isännöitsijä sai oman asunon tehtaan alueelta. Vuonna 1914 oli vuorossa uusi kolmikerroksinen kehruurakennus.

 

Kilpailu oli alusta asti kovaa. Tässä A. Karenin kangasliikkeen mainos vuodelta 1899.
Sanomalehti Hämäläinen 26.4.1899

 

* * *

 

Syttynyt maailmanpalo oli ravisteleva myös Hämeenlinnan Verkatehdasta. Vuonna 1915 varovainen johtokunta suositteli työajan supistamista epävarmojen aikojen vuoksi. Sellaiseen ei kuitenkaan tarvinnut ryhtyä, koska Venäjä tarvitsi Suomesta tarvikkeita armeijansa tarpeiksi. Niinpä tuotanto itse asiassa kohosi voittoineen, mikä sai aikaan muun muassa osinkojen noston 20 %:iin tuona vuonna 1915 huolimatta varojen lisäämisestä uusien rakennusten rahastoon. Osakepääomaa korotettiin 700 000 markkaan ja edelleen 1917 1050000 markkaan antamalla yksi vapaaosake kahta entistä kohti.

Syksy 1917 toi kuitenkin tyrmäävän muutoksen tilanteeseen, joka kärjistyi vuoden 1918 tapahtumiin. Johtokunnan pöytäkirjassa 25.2.1918 todetaan Suomen Kansanvaltuuskunnan Intendenttitoimiston pakkolunastaneen tehtaasta tavaroita 476 787 markan arvosta. Maksua ei koskaan saatu. 

 

Sodan jälkeen raaka-aineiden hankintaketju ja tuotteiden markkinat olivat muuttuneet. Venäläisen villan ja lumppujen saanti oli loppunut. Tehdas jouduttiin osaksi seisauttamaan huhtikuun 22 päivänä ja viisi päivää myöhemmin työväki irtisanottiin kokonaan. Kesäkuun alusta tehdas seisahtui tyystin raaka-aineiden loputtua ja toiminnan muututtua kannattamattomaksi. Vaikka tehdas siis seisoi epämääräiseen tulevaisuuteen, osinkoa kuitenkin päätettiin jakaa jopa 40%. Vielä 22.3.1919 liki vuoden seisseen tehtaan varoisyta yhä maksaa osinkoa yhtä paljon! Tehtaan käynnistäminen jäi johtokunnan harkittavaksi.

 

   Hallion historiikki esittelee vuonna 1920 uutta
   kehräämöä. Toistuvista vaikeista ajoista huoli-
   matta tehdasta kehitettiin kautta vuosien.

Koko ajan yhteiskunnassa ja sen taloudessa kuitenkin tapahtui; niinpä maan vaatturityönantajat alkoivat pohtia mahdollisuuksia hankkia hallintaansa jotakin ensiluokkaista verkatehdasta. Ennestään tunnettu ja hyvässä maineessa ollut Hämeenlinnan Verkatehdas nousi tuossa vaiheessa esille. Sairastellut ja väsyneeksi kuvattu insinööri Holmen olikin halukas myymään osake-enemmistönsä, joten syksyllä 1919 siirtyi tehdas ”erään vaatturiliikkeen harjoittajista Helsingissä muodostetun yhtymän haltuun”. Entisen johtokunnan tilalle valitiin uusi eli pankinjohtaja F. Hallio, toimitusjohtaja Joh. Blomqvist ja liikkeenjohtaja V. Sutinen sekä varajäseniksi kauppaneuvos A. Gust. Skogster ja kauppias Matti Arvola.

 

Uudeksi isännöitsijäksi valittiin insinööri Fridolf Palmroos, joka aiemmin oli ollut vuodesta 1915 Turun Verkatehtaan teknillisenä johtajana. Suurena haasteena olikin tehtaan toiminnan aloittaminen kokonaan alusta vailla raaka-aineita tai värejä. Tavoitteena ollut tehtaan käynnistäminen heti vuoden 1920 alusta ei onnistunut, vaan mentiin syyskuulle asti ennen täyttä toimintaa. Osinkoa kuitenkin saatiin maksettua 30%. 

 

Heti seuraavana vuonna vastoinkäymiset iskivät jälleen. Maailmanpalon vaikutukset kourivat yhä yhteiskuntaa. Ihmisiä kehotettiin säästämään kaikin tavoin ja jättämään ostoksensa halvempaan aikaan, mikä tarkoitti ns. ostolakkoa. Suurehkot kangasliikkeet tuottivat maahan suuria määriä alennusmyynneistä ostettuja ulkomaalaisia kankaita, joiden kanssa kotimainen tuotanto ei kyennyt kilpailemaan. Näiden lisäksi oli vielä sopimus tehtaan tavaroiden yksinmyynnistä Suomen Vaatturien Kangaskauppa Oy:n kanssa, mikä tarkoitti tavaranvaihdon supistumista ja varaston kasvua huolimatta tehtaan tuotannon vähentämisestä. Tappiota syntyi myös raaka-aineiden ostamisesta velaksi. Heikkoa tulosta painoi yhä alas kampalankakankaiden myynti alihintaan.

 

Toukokuun lopulla päättyi kuitenkin sitoumus Suomen Vaatturien Kangaskaupan kanssa. Vuoden lopussa saapuivat Saksasta jo ennen sotaa tilatut kehruukoneet, mikä kasvatti tehtaan oman kehräämön kokoa. Kutomoakin suurennettiin viidellä koneella. Niinpä seuraavasta vuodesta 1922 tulikin suhteellisen edullinen.

 

Hämeenlinnan Verkatehtan mainos Hämeen Sanomissa 26.4.1922. Maailmanpalon ja vuoden 1918 tapahtumien
jälkeen saatiin tuona vuonna jälleen kohtuullinen tulos.

 

Markkinain aaltoliike ei silti jättänyt tehdasta rauhaan. Suotuisa vaihe ylitöineen jäi perin lyhyeksi. Vilkas ulkomainen kilpailu etenkin Saksasta ja Ranskasta valmisteiden hintojen laskun ohella kuritti. Vuodesta 1924 olikin sitten tulossa yhtiön toiminnan taloudellisesti heikoin, vaikka ainoastaan neljännes tappiosta johtui itse vuoden toiminnasta. Velkakuormaa oli ajan kanssa pahasti kertynyt.

 

Insinööri Palmroos jätti toimensa 8.1.1925. Hänen seuraajansa isännöitsijänä oli tekninen johtaja insinööri U. Tennberg, joka hoiti toistaiseksi myös toimitusjohtajan tehtäviä. Vuoden 1926 alusta sekä isännöitsijän että teknillisen johtajan virkaa tuli hoitamaan Oy Karlsmarkun Verkatehtaan entinen teknillinen johtaja, insinööri Alfred Malmström.

 

Tehtaan varasto oli päässyt epäkurantiksi ja liian suureksi. Rahanpuute alkoi silti seuraavina vuosina hellittää. Tultaessa vuoteen 1926 johtokunta saattoi todeta tehdasta uudistetun edeltäneinä 8 vuotena varsin mittavasti käsittäen 30 kutomakonetta, kaksi ryhmää karstakoneita ja kaksi selfaktoria, joissa yhteensä 700 värttinää. Uudenaikaisen erikoisviimeistelykoneen hankkiminen oli nostanut tehtaan tuotteiden laatua huomattavasti. Työntekijöitä oli 85. Pääosan tehtaan valmisteista muodostivat korkealaatuiset miesten ja naisten kampalankakankaat kulloinkin muodikkaissa väreissä ja kuoseissa. Tärkeässä osassa olivat myös erikoisesti hyvät herrojen juhla- ja virkapukukankaat sekä palttookankaat, hienot ulsterit, eskimo- ja doffelikankaat.

 

Vuoden 1927 alkupuolella osake-enemmistö siirtyi Amberlain suvulle, josta alkoi jälleen uusi vaihe tehtaan historiassa. Maaliskuun 19 päivän yhtiökokouksessa johtokuntaan valittiin puheenjohtajaksi varatuomari Asmberla ja jäseniksi insinööri Amberla ja pankinjohtaja Rydman sekä varajäseniksi kartanonomistaja Amberla ja kauppaneuvos Skogster.

 

Pulakausi jatkui edelleen ja painoi erityisesti kuitomateollisuutta. Eduskunta pyrki helpottamaan kotimaista tuotantoa laatimalla 1920-luvun lopulla mm kutomatuotteiden tullit. Hämeenlinnan Verkatehtaan toiminta vuonna 1929 pysyi silti myynnin osalta vielä ennallaan. Yhtiö onnistui ostamaan kaupungilta omakseen osan teollisuusalueen vuokratonttia. 

 

Vuonna 1945 Ville Peltonen omassa historiikissaan
saattoi jo esitellä tavattomasti laajentuneita
tuotantosaleja.

Vuonna 1930 maamme taloudellinen tilanne huononi edelleen. Yleismaailmallinen talouspula vaikutti kaikille aloille ja etenkin ulkomaisia tuontiraaka-aineita käyttäneille tahoille. Tuossa tilanteessa Hämeenlinna verkatehtaan osalta tilanne ei ollut heikoin, vaan se oli saanut oman vakauttamisohjelmansa kautta toteuttaa ulkomaiset ostot lyhyillä maksuajoilla. Vähitellen parantuneissa oloissa valmistemäärät ja myynti sitten jälleen kasvoivat. Kutomosalia jälleen laajennettiin, nyt 12 kutomakoneella.

 

Kampalankakankaiden korkea laatu oli tehtaalle ominaista. Oman kampalankakehräämön puute jätti riippuvaiseksi ulkoisista raaka-aineista. Niinpä 13.10.1933 päätettiin alkaa rakentaa sellaista varten uutta lisärakennusta. 

 

Vuoden 1936 kaikkien aikoijen suurinta liikevoittoa ja myyntiä seurasi sitten äkkinäinen, jyrkkä villan hintojen nousu. Markkinoilla jatkui kuitenkin noususuunta. Tehtaalla oli miltei jatkuvasti joitain laajennustöitä. Oma merkityksensä oli Lahden Verkatehdas Oy:n eli entisen Kosken Verkatehtaan kiinteistön ja koneiden hankkimisella. Itse lahtelainen kiinteistö oli myyty, mutta koneet oli siirretty Hämeenlinnaan.

 

Vuonna 1938 oli taas vuorossa talouden noususuunnan taittuminen laskuun. Talouteen ja toimintaa oli vaikuttava jälleen sota. Seuraavina sotavuosina oltiin pieniä Saksasta tai Italiasta saatuja sillaeriä lukuunotta kotimaisten raaka-aineiden varassa sidonta-aineittenkin suhteen. Saksasta saatiin 1942 pieni villaerä. Tuotantoa koetettiin pitää yllä huonojen lumppujen avulla. Säteri Oy:n sillatehdas pääsi käyntiin vuoden lopulla, mutta Hämeenlinnassa ei tyydytty odottamaan apua siitä. Niinpä ostettiin helsinkiläisen sellofaania valmistavan Visko Oy:n osakekanta ja koneet muutettiin sillan valmistukseen sopiviksi. Siten saatiin sillaa omasta tehtaasta.

 

Tehtaan toiminta oli siis jatkuvaa korjaus- ja rakennustyötä. Työväki sai muun muassa ruokasalin kampalankakehräämön ullakkokerrokseen. Erilaisia koneita hankittiin lisää. 

 

Vuoden 1945 historiikissa todetaan Hämeenlinnan Verkatehtaan johdon ja sen työntekijöiden keskinösiten suhteiden olleen pitkin aikaa hyvät. Kirjan loppuun kerätyissä lyhyissä muisteluksissa nimettömäksi jäävä työmies toteaa erään tehtaalla jonkin aikaa olleen saksalaisen mstarin aikanaan olleen hyvin häijy ja riitautuen liki kaikkien kanssa.

 

Vaikka työväen ja johdon välejä historiikissa kuvataankin varsin sopuisaksi, tehdas ei tietenkään ollut erillään
yhteiskunnallisista jännitteistä. Kyseessä oli tärkeä ja suuri työnantaja, jonka palvelukseen tuli väkeä ilmeisen
laajalta alueelta. Tässä on vuodelta 1907 sosiaalidemokraattisen sanomalehti Hämeen Voiman palstoilla käytyä irti-
sanomistapauksen polemiikkia. Esillä on kaksi eri näkemystä eli työnantajan ja työntekijän. Voimme vain arvailla
kyseisen tapauksen taustoja muistaen 1900-luvun alun kiristyneet yhteiskunnalliset suhteet. Tehtaan pilli puhalsi
varmasti myös vaikutteita yleisestä työelämästä ja yhteiskunnasta.

 

 

* * *

Teerijoki puolestaan toteaa koruttomasti kuvatessaan toisen maailmansodan jälkeistä Hämeenlinnaa tekstiiliteollisuuden äkkinäisten ja maailmanlaajuisten suhdannevaihtelujen iskeneen pikaisesti Hämeenlinnaankin. Verkatehtaan nopea kasvu vaihtui rajuksi pudotukseksi. Kuten jo edellä kautta tehtaan historian olemme saaneet lukea, suhdanteiden alituiset vaihtelut olivat tehtaan toistuvina vitsauksina. Syksyn 1951 ja kevään 1952 välillä tehtaalta irtisanottiin 300 työntekijää, loppukeväästä 1952 miltei sata lisää. Myös vapaaehtoisia irtrisanoutumisia toivottomien tulevaisuudennäkymien vallitessa tapahtui paljon. Vielä 1950-luvun puolivälissä tehdas koki lyhyen joutsenlaulun Pohjoismaiden ainoan uudenaikaisen karstalankakoneiston avulla työntekijämäärän kasvaessa jälleen lähes tuhanteen.

 

Alan kilpailukykyä pyrittiin parantamaan seitsemän itsenäisen toimijan yhteenliittymällä, johon myös juuri ennen toimenpidettä nimensä Hämeen Veraksi muuttanut Hämeenlinnan Verkatehdaskin kuului. Kuitenkin jo joulukuussa 1962 tuo Villayhtymä Oy ilmoitti siirtävänsä Hämeenlinnan tuotannon muihin laitoksiin ja sulkevansa tehtaan syksyyn 1963 mennessä. Vaiherikas ja monista vastoinkäymisistä selvinnyt tehdaslaitos oli tullut tiensä päähän.

 

* * *

 

Ja lopuksi sitten kuva kuuluisasta Spinning- Jennystä eli Kehruu-Jennystä, joka aikanaan sai aikaan raivoisat reaktiot koneellistumista vastaan. Kyseessä on James Hargreavesin vuonna 1770 patentoima kehruukone, jota pidetään ensimmäisenä laitteena, jolla voitiin kehrätä useita lankoja samanaikaisesti. Monet saattavat muistaa nk. luddiitit, jotka särkivät koneita. Hämeenlinnassa kuitenkin yhä uudet koneet laajensivat tehdasta pitäen sitä pystyssä alituisessa kilpailutilanteessa, kunnes kehitys kaikista ponnisteluista huolimatta ajoi tuotannon muualle.

Kehruu-Jenny
kuva Wikimedia Commons/Helmshore Mills Textile Museum 12.4.2011

* * *

Lähteet:

Hallio. F. Hämeenlinnan verkatehdas oy : 1895-1920 (1920)
Koskimies Y. S. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944
Peltonen Ville. Hämeenlinnan verkatehdas : 1895-1945
Teerijoki Ilkka. Hämeenlinnan historia ensimmäisestä maailmansodasta 200-luvulle

 

 

 

Piirilääkäri von Fieandt ja Kalvolan lukkari-urkurin koettelemukset

Hämeenlinnassa sijaitsee Palanderin taloksi kutsuttu kotimuseo, jossa vierailleet ja siitä lukeneet muistanevat piirilääkäri Karl von Fieandtin perheineen muuttaneen taloon vuonna 1904 Palanderien jälkeen ja pitäneen siellä aluksi myös omaa vastaanottoaan. Liian usein me jälkipolvet joudumme tutkailemaan säilyneiden rakennusten seiniä pohtien kaihoten ammoin siellä eläneiden vaiheita. Silloin tällöin sattuma johdattaa pienten välähdysten lailla tapauksiin, joita on näillä paikoilla läpikäyty. Sinänsä tuskallista miettiä, että nämä kirjatut tapahtumat ovat useimmiten tavalla tai toisella olleet asianomaisille ikäviä tai kohtalokkaita. Eräs nimenomainen tapaus on sittemmin palaillut mieleeni tavan takaa taiteillessani liukkailla jalkakäytävillä juuri Palanderin talon liepeillä.

Hämeenlinnalaisten lääkärien vastaanottoaikoja
Hämeen Sanomissa syyskuun toisena pnä 1904.
Näihin joutui myös Kalvolan lukkariurkurikin
tapaturmansa vuoksi turvautumaan.

Taannoin etsiskelin vihjeitä Palanderin talon historiaan liitettyjen ihmisten vaiheista ja törmäsin Hämeen Sanomissa 20. helmikuuta 1905 olleeseen kirjoitukseen, jossa Kalvolan lukkari-urkuri Kumpumäki kertoo kokemuksistaan, koska ”nykyisin kiertelee Hämeenlinnan kaupungissa että sen ympäristössä ja Kalwolan seurakunnassa semmoinen huhu, että minä mukamas olen mielenwikainen ja ”juoppo-hullu”...”

Lukkari-urkuri selittää kärsineensä edellisenä kesänä kolme viikkoa vuoteenomana aivokuumeesta ja poteneensa myös sydäntautia kokien olleensa vainottuna eräiden kalvolalaisten taholta tavalla jos toisellakin. Perin kohtalokkaaksi oli osoittautua joulukuun 18. päivä, jolloin K liukastui jäätiköllä halkaisten sanojensa mukaan päänsä ja saaden ankaran aivotäräyksen.

Tohtori von Fieandt hoiti potilasta kahdeksan päivää ennen kuin lähetti Helsingin diakonilaitokselle. Yhdeksän vuorokauden hoidon jälkeen K totesi oleskelun siellä liian kalliiksi ja vaati pääsyä pois. Potilas päästettiinkin perin vastentahtoisesti omienkin tuntemustensa mukaan heikkona kotiinsa. Häntä vaadittiin kyllä kiiruhtamaan takaisin tohtori von Fienandtin tykö. Niinpä hän kertoo yrittäneensä turhaa tavoittaa tohtoria tämän kotoa. Nyt saatan mielessäni nähdä heikkokuntoisen miehen horjuvan Lukiokatu 4:n portilla, soittavan kelloa ja saavan tietää, ettei herra piirilääkäri ole tavattavissa.

K joutui siis niine hyvineen ajamaan vossikan reellä Hämeenlinnan asemalle. Asemasiltaa kauemmaksi hän ei kuitenkaan ehtinyt ennen kuin menetti tajunsa joutuen puolisen tuntia avopäin pakkasessa odottamaan apua. Hänen onnekseen paikalle saapuivat muuan tuttava Kalvolasta ja hämeenlinnalainen tohtori Wichmann toimittamaan potilaan sairaalaan. Tohtori Wichmannin sairaalassa ei kuitenkaan ollut tilaa, ja K joutui vuorokauden hoidon jälkeen lähtemään lääkemääräyksen kanssa kotiin.

Lukkari-urkuri kertoo pyörtyneensä uudelleen kolmantena päivänä kotiutuksensa jälkeen. Sairasaikanaan K kertoo tulleensa kotipuolessa ruhjotuksi mutta kuitenkin tammikuun 14. päivään mennessä kuntoutuneensa. Siinä vaiheessa oli hänen asunnolleen saapunut neljä miestä vaatimaan lähtöä Hämeenlinnaan lääkärin puheille.

Seuraavaksi saan silmiini kohtauksen toipilaasta peräämässä pääsyä tohtori von Fieandtin puheille. Liekö vallan Lukiokatu 4:n portailla vai eteisessä seissyt? Piirilääkäri oli hänen sanojensa mukaan äreästi käskenyt hänet tohtori Mannerin mielenvikaisten laitokseen, jossa K:a sitten oli pidetty ”5 wuorokautta raiwohullujen parissa”. Sen jälkeen oli hänet aiottu lähettää Pitkäniemeen, mutta ”siellä ei otettu wastaan waan sanottiin, että wiisaita hulluja ei tänne oteta waan ainoastaan todellisia mielenwikaisia; ja siis saimme poistua kotia jossa nytkin olen ja wirkaani tulen astumaan 1 päiwä maaliskuuta, jolloin luulen päässä olewat haawat tulewan jotenkin terweeksi.”

Lopuksi lukkari-urkuri uhkaa vielä piirilääkäriä oikeudenkäynnillä selvän miehen lähettämisestä hullujenhuoneelle.

Samaisessa lehdessä on julkaistu myös piirilääkärin vastine, jonka mukaan potilas on tunnustanut olleensa tammikuussa pari päivää mielenhäiriössä niin, ettei hänen rouvansa ollut voinut hoitaa pyytämättä kunnan viranomaisia apuun. Siinä vaiheessa oli sitten soinut myös puhelin Fieandtin talossa mainittujen viranomaisten pyytäessä tarvittavaa lääkärintodistusta toimenpiteitä varten. Piirilääkäri ei katsonut voivansa kieltää apua tuntiessaan tapauksen.

Niinpä von Fieandt kertoo rouva K:n saapuneen [vastaanotolle] kaupunkiin. Niin sitten potilasta varten laadittiin tarvittava todistus hoitotoimenpiteitä varten. Tässä kohdin taas näen sieluni silmin vakavailmeisen rouvan saapuvan eteisestä vastaanottohuoneeseen peläten pitää miestään kotonaan ennen kuin tämä saataisiin Pitkäniemeen ja ehdottaen potilaan ottamista odotusajaksi kaupungin mielenvikaisten laitokseen. Herra piirilääkäri kuitenkin huomauttaa, ettei usko potilasta sinne otettavan, vaan kehottaa rouvaa tiedustelemaan asiaa Hämeenlinnan vaivaishoidon esimieheltä.

Rouva sitten meni mainitun virkamiehen puheille, eikä von Fieandt kertomansa mukaan kuullut asiasta enempää ennen kuin telefooni jälleen seuraavana aamuna soi ja kerrotaan päätetyn, että herra K:n viedään Hämeenlinnan laitokseen. Siinä vaiheessa piirilääkäri ei katsonut enää aiheelliseksi itse puuttua toimenpiteeseen, vaan potilas oli syytä viedä suoraan mainittuun laitokseen. Lukkari-urkuri ei suinkaan jäänyt hänelle määrättyyn paikkaan, vaan saapui seuraajineen piirilääkärin luokse ”tyytymättä olosuhteisiin”. Herra K uhkasi palata kotiinsa, missä hänen vaimonsa ei katsonut voivansa häntä hoitaa. Piirilääkärin painokkaita nuhteita K kuitenkin totteli ja palasi laitokseen.

Vastineessaan piirilääkäri von Fieandt korostaa, ettei hänellä ollut mitään määräysvaltaa potilaan määräämisestä mielenvikaisten laitokseen, koska hän ei ole laitoksen lääkäri. Toki hän oli tätä sinne kehottanut menemään, ”koska pidin hänen siellä oloa lääkärin nähtävissä sopiwampana kuin kotona Kalwolassa”. Potilaan päästämistä Pitkäniemestä hän kommentoi lyhyesti selittäen sen siten, ”että oli koko monta päiwää kulunut raiwokohtausten uudistumatta, joten woitiin toiwoa niitten palaamatta jäämistä.”

Tällaisesta von Fieandtin talossa ja vastaanotolla näytellystä kohtauksesta saivat siis arvoisat hämeenlinnalaiset lehdestään lukea alkuvuonna 1905. Oman selontekonsa piirilääkäri vielä päättää sanoin:

”Tässä koko osallisuuteni herra K:n hulluinhuoneasiassa. Arvostelkoon nyt arwoisa yleisö, olenko siinä wäärin käyttäytynyt!

Jos oikeusjuttu tulee, on kait se minun kannettawa kaiken sen kärsimyksen lisäksi, jonka olen herra Kumpumäen kautta saanut kokea”.

* * *

Selailtuani lehtiä muutaman vuoden eteenpäin en ole ainakaan tähän asti löytänyt mainintaa oikeudenkäynnistä. Kumpumäki vaikuttaa ainakin toipuneen jotenkin vammoistaan ja jatkaneen virassaan pyrkien vuonna 1908 Turun tuomiokuntaan kanttoriksi ja päätyen 1910 toiselle sijalle hakiessaan Kurikan urkurin virkaan. Kumpumäki nimenä Kalvolan suunnalla toistuu myöhemminkin, mutten ole varma, onko kyseessä sama henkilö.

* * *

Lähteet:

Hämeen Sanomat 20.2.1905
Hämeen Voima 21.4.1908
Hämeen Sanomat 30.7.1910

Inka-Maria Laitila (teksti): Säätyläiskoti Hämeenlinnassa- Palanderin talo