keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla

Osa Vanajan kartasta 1840-luvulta. 
Lähde https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/22169
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ KUVAA.
Muistan Hämeenlinnan kaupunginmuseon entisestä, ansiokkaasta perusnäyttelystä valokuvasuurennoksen kylästä Härkätien varrelta. Kyseessä oli Lietsa, viimeinen taukopaikka ennen suurta erämaataivalta tiellä kohti Turkua. Kuva oli vanha ja henki sitäkin vanhempaa aikaa. Tavan takaa palasin katsomaan tuota heijastusta menneestä koettaen tavoitella mieleeni tunnelmia vuosisadoilta, jolloin matkanteko Hämeestä Turkuun merkitsi ainakin viikon taivalta halki synkkien salomaiden tavoitellen kylää toisensa jälkeen.

Yhdeksän vuotta sitten polkupyöräilin Härkätien Hämeenlinnasta Turun tuomiokirkon kupeelle. Silloinkin poikkesin reitiltä yöpymään Renkajoen varrelle. Päätän Renkoviikon koittaessa polkea Härkätietä osuuden Kuittilasta Lietsaan. Aamuinen taival halki metsäautotien halkoman metsän on ehkä kuitenkin lähempänä tavoittelemaani tunnelmaa kuin päällystetty maantie Rengon kirkolla. Onhan sitä paitsi johtanut kautta aikain jonkinlaisia polkuja kohti tavoittelemaani kulkureittiä. Jokainen kuoppa ja kivi vie entistä lähemmäksi sitä tunnelmaa, joka ennen on vallinnut.

Kesäaamu Rengon Kuittilan peltoaukealla

Toki hakkuuaukiot särkevät jonkin verran tunnelmaa. Toisaalta jo alkumatkasta saan tuijottaa pitkän tovin sarvipäähirveä ylitse heinien valtaaman aukean. Kuittilassa tavoitan Härkätien paikassa, jossa tuoksuu leipomo samalla tavoin kuin jo yhdeksän vuotta aiemmin. Verratessani samasta paikasta yhdeksän vuoden välein ottamiani valokuvia huomaan istusten kasvaneen peittämään näkyvistä rakennukset 10-tien alikulkutunnelin kupeelta. Sitä en toki heti havaitse ollessani pyörän päällä, vaan ennemmin olen erottavinani pientareet Eskolankulmalle johtavan tien suunnassa muistamaani avarammiksi.

Niemisen veljesten muistokivi.Tällä paikalla Miina ja Niilo Nieminen kasvattivat kymmenen lasta, viisi tyttöä ja viisi poikaa. Biemisen veljeksistä neljä kaatui sodissa.

Kiertomatkani Rengossa on vasta alussa, joten kiiruhdan jatkamaan taivaltani. Ensimmäinen etappini on Niemisen poikien muistomerkki. Neljä veljestä kaatui samasta mökistä vuosina 1940-1941.

Sitten matka jatkuu pellonlaitaa mutkittelevaa maantietä. Voisi luulla, ettei vilkasta 10-tietä olisikaan lähellä. Mutkan takaa kurkistaa lato. Ilma on yhä miellyttävän viileä yön jäljiltä auringon viivytellessä repaleisten pilvien takana. Viialankulmalla kiinnitän huomioni vanhoihin kilometripylväisiin, jotka tuntuvat kuiskivan aikakaudelta, jolloin jokaisen kilometrin taittaminen oli oma kokemuksensa eikä moottoroidun kiiruhtamisen taustahuminaa.

Nummenkylässä museotie kääntyy 10-tieltä mutkittelemaan kohti Lietsaa, missä aikanaan sijaitsi Lietsankoukun erämaatila. Jussi Härme kertoo Rengon historiassa renkolaisseurueesta, jonka kesken syntyi vuonna 1747 hurja riita markkinamatkan Turkuun ehdittyä vasta tuolle erämaataipaleen reunalla sijainneelle tilalle. Muurilalainen isäntä oli siirtänyt omin päin kuittilalaisen rekeä pois matkanteon tieltä. Syntynyttä käsirysyä selviteltiin sittemmin talvikäräjillä.

Pitkäjärven rainiotien eli Jauhopolkun suuntaan kääntyy Lietsassa tilustie Alitaloon ja Honkalaan. Vuonna 
2005 paikalla oli huomattavasti metsäisempää. Onneksi opastaulu oli yhä 2014 paikoillaan, vaikkei sitä oikean-
puoleisessa  kuvassa näykään, koska se on otettu suunnilleen vasemmalla näkyvän polkupyörän kohdalta. 
Tämä on hyvä esimerkki maiseman muutoksista, jotka hyvinkin nopeasti muuttavat näkymiä melkein tunnis-
tamattomiksi.
Saapuessani Lietsaan osaan odottaa aiemman retkeni perusteella kärrytien erkanevan maantiestä vasemmalle. Museotien sivuun jäänyt kulku-ura on rauniotietä, joka halkaisee Pitkäjärven torpan pihapiirin. Kallioista, jyrkkää mäkeä ei ole voitu madaltaa, joten kyseessä on ollut hankala ajopaikka etenkin ensimmäisille automobiileille, joiden moottorien polttoaineen saanti pätki tämän tieraunion osuuden ollessa aina vuoteen 1936. Jyrkässä näessä vitsailtiin perävalojen näkyvän etupäästä. Taluttaessani pyörääni hyttysten armeijan seuraamana koetan kuulostella mielikuvituksessani kiesien kolinaa tai ensimmäisten autojen torven törähdyksiä näiden kutsuessa apuvoimia saavuttaessa mäkeä kohti.

Tässä mäessä saivat kulkijat tosissaan kiskoa kuormiaan ylös kohti Porrasta ja edelleen Turkua. Kallioista 
mäkeä ei voinut koettaa tasoittaa. Vasemmanpuoleinen kuva on vuodelta 2005 ja toinen yhdeksän vuotta
myöhemmin. Aiemmin metsittynyttä Pitkäjärven tilan pihaa on hiljattain raivattu, ja työkoneiden jäljet ovat
selvästi nähtävissä uusissa kuvissa.

Pitkäjärven pihapiirissä on säilynyt yhä joitain rakennuksia.
Otan muutamia kuvia metsäiseltä, poluksi muuttuneelta tieltä, mutta nuo hyttyset saavat kulkijan liikkumaan turhankin ripeästi. Kyseessä on ensimmäinen kerta vuonna 2014, jolloin hyönteisistä on luonnossa haittaa. Kesän merkki sekin. Matkan varrella saan lukea niin parantaja Tohteerista kuin Sauna-Tiltastakin, joka kävi niin harvoin kaupassa, että kauppiaskin ehti vaihtua. Samalla hätkähdän lukiessani, että Lietsassakin on parhaimmillaan ollut useampi kauppa.

Portaan suunnasta saavuttaessa Pitkäjärven mäki  on miltei yhtä hankala paikka kuin tultaessa Rengosta.
Metsän keskellä ura kääntyi suoraan tilan pihaan. Liekö päärakennuksen päädystä tulijoita tuijottanut ikkuna
ollut kuuluisan Pitkäjärven Tohteerin, joka kuulemma joskus asusteli talossa ja paransi muun muassa sokean
tytön, joka oli tullut paikalle Akaasta saakka.

Näin nurmettunut rauniotie oli kesällä 2005.
Seuraava seisahduspaikka on Palsankallion rajakivi, joka on aikanaan ollut seitsemän pitäjän rajapaikka. Siellä ovat kohdanneet Loppi, Tammela, Urjala, Sääksmäki, Kalvola, Hattula, Vanaja ja Vanajan alainen Rengon kappeli. Opastaulusta kulkija saa tietää moisen säteittäin eri pitäjiin sajoittuneen rajapisteen tarkoituksen: Härkätiehen rajoittuneet pitäjät vastasivat tien kunnossapidosta. Samalla oli yksinkertaisinta sopia tien kulkuoikeuksista.

Otaksun rajakiven olleen jollain lailla selkeämmin erottuva vielä kymmenisen vuotta aiemmin. Hämärästi muistelen, että kuuluisat osoitinkivet olisivat olleet tuolloin selkeämmin erotettavissa. Maastossa kaikki on jatkuvassa muutostilassa, mikä tälläkin retkellä on ollut jo selvästi havaittavissa. Siksi maiseman jatkuva ikuistaminen ja tallentaminen onkin niin kovin tärkeätä. Harmittelen mielessäni, etten ole kuvannut kohdetta ensimmöäisellä kerralla tai sitten otokset ovat joutuneet hukkaan.

Palsankalliolla. Vielä sentään erottuu tämä Härkätien kannalta merkittävä aikoinaan seitsemää pitäjää yhdistänyt
rajamerkki.
Jatkan matkaani Lietsan toiselle puolelle. Tarkoitukseni on kääntyä Riihimäki-Urjala -tielle, jota pääsee 10-tielle. Olen päättänyt vielä palata Rengon kirkolle. Aion vielä koettaa, saisinko jonkinlaisen käsityksen Pahanmaailmanmäestä, joka on merkitty peruskarttaan lähelle paikkaa, jossa Härkätie ylittää mainitun Riihimäeltä Urjalana johtavan tien. Samalla tulen käyneeksi Portaaseen johtaneen erämaataipaleen rajamailla. Sen jälkeen onkin aika jatkaa tutustumista muihin osiin Renkoa.

Riihimäki-Urjala -tiellä. Jossain suoran päässä häämöttää risteys Lietsaan ja Portaaseen. Jossain sivumaastossa
kohoaa Pahanmaailmanmäki, jota satunnainen polkupyöräilijä ei vielä tällä kerralla täysin varmasti kyennyt 
tunnistamaan. Jokunen ehdokas synkeän nimen kantajaksi toki erottautui.

Lähteet

Markus Hiekkanen – Jussi Härme. Rengon historia. (1993)
Rauniotien opastaulut


perjantai 18. heinäkuuta 2014

Luonnonvoimien raivoa Hämeessä

Pitkin heinäkuuta 1914 koettelivat niin tulipalot kuin rajuilmat seutukuntaa Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä.

Parolan asema valokuvattuna toukokuussa 2014. Kyseessä
on vuonna 1920 valmistunut rakennus, sillä edellinen asema-
rakennus vuodelta 1876 paloi 1918.
Maanantaina 6.7. kello 13 aikoihin roihahti metsä Parolan aseman lähellä palamaan. Tuuli ajoi tulta hurjaa vauhtia eteenpäin. Pian liekit riehuivat kolmen talon metsässä uhaten rakennuksia. Viranomaiset kutsuivat lähiseudun väkeä kamppailemaan liekkejä vastaan. Kello 16 aikaan näytti palo jo laantuneen, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi uudelleen entistä rajummin uhaten asemarakennuksia.

Illalla ponnistelut viimein tuottivat tulosta. Palo saatiin lopulta rajoittumaan. Mukana sammutus-töissä oli myös Parolan leirin venäläistä sotaväkeä.

Aiemmin lauantaina oli Katisten metsässä Kruununmyllyn ja Kappolan välissä syttynyt pienehkö metsäpalo,mutta se saatiin sammutetuksi.

Synkkiä pilviä Luolajasta lounaaseen johta-
van maantien yllä 15.7.2014. Vielä pientareella
seisoo pylväiden rivistö. 19.7.1914 saivat 
puhelinpylväät salamoilta kyytiä Luolajan ja
Rengon välillä.
Heinäkuun yhdeksäntenätoista kulunutta vuotta 1914 eli sunnuntaina riehui Hämeenlinnassa ankara ukkonen. Salamointi sai Alaspään täyden heinäladon Nummella liekkien valtaan. Ennen veden ja ruiskujen saapumista paikalle lato paloi perustuksiaan myöten. Onneksi rankka vesisade oli kastellut ympäröineen metsän ja ruisvainion, joten tuli ei levinnyt.

Lisäksi salama pirstoi puhelinpylväitä Rengon ja Luolajan välillä.

Ilmeisesti samainen rajuilma mellasti Hattulassa iltapäivällä kello 14 aikoihin. Salamointi oli erittäin runsasta. Veden lisäksi satoi peukalonpään kokoisia rakeita tulvimalla puolisen tuntia. Huolimatta kesäilmasta havauittiin yhä kello 22 paikoitellen maastossa sulavia rakeita.

Seuraavana päivänä eli siis 20.7.1914 Tuuloksessa rytisi. Ankaraa ukkosta seurasi tavattoman raju raesade ja myrsky. Kattoja repeytyi ja paljon metsää kaatui. Kahden sentin läpimittaiset rakeet pieksivät kasvullisuutta aiheuttaen suurta tuhoa. Onneksi tuhoalue oli kuitenkin melko sangen rajattu.


Myös Tammelassa ja Pohjanmaalla asti myrsky teki samoina aikoina tuhojaan.






Lähteet:

Hämetär 7.7.1914, 21.7.1914 ja  23.7.1914

http://fi.wikipedia.org/wiki/Parolan_rautatieasema

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Vanajanselkää kiertämässä

Kukkein kesäaamu oli oiva hetki lähteä kiertämään Vanajanveden laakson rantamaita. Edellisten viikkojen hyytävät ilmat olivat enää ikävä muisto. Kahtena pääetappina olivat Tenholan ja Rapolan linnavuoret, joiden välissä lainehtivat Vanajanselän aallot. Harjuilta kelpaa tähystellä kaukaisuuteen ja pohtia niin menneitä kuin nykyhetkeäkin.


Peltovainion takaa häämötti Hattulan kirkko
Aloitin matkani suuntaamalla Tenholaan. Edellisen hellepäivän jälkeen aamussa oli yllättävää viileyttä. Pälkäneentietä reunustavien viljapeltojen laidalla saattoi jo erottaa aavistuksen kypsyvän viljan tuoksusta. Synkät pilvimassat täyttivät taivaan, mutta siellä täällä oli pitkinä viiltoina sinistä, joten nouseva aurinko saattoi hivellä Hattulan kirkon tornia, joka kohosi pohjoisessa taivaanrannassa. Väistämättä mieleen tuli jotain syvästi vertauskuvallista tuossa näkymässä: lainehtiva viljavainio, jota vartioi korkeuksia tavoitteleva, koin kyljestä kultaama ristitorni. Kokemusta syventävänä yksityiskohtana kun mielessä vielä väikkyi edellisen viikon luonnottoman kylmät säät, jotka jatkuessaan olisivat saattaneet sekoittaa vuodentulo hyvinkin pahoin.

Ehdittyäni viimein Tenholan juurelle olin jo tavoittanut sen suurenmoisen matkanteon tunteen, joka virittää polkupyörän satulassa aivan erityiseen olotilaan ja herkistää aistit poimimaan ympäristöstä yksityiskohtia. Metsätien päässä olleelta pieneltä aukiolta mutkitteli polku yhä jyrkempää mäkeä. Opastaulun mukaan noin 100 metriä harju kohoaa yli 65 metriä Vanajaveden pinnasta. Mäenlaelta saatoin hyvin tähystää luoteeseen yli Vanajanselän. Huiman näköalan kautta saattoi jälleen uskoa, millainen asema linnavuorilla aikanaan on ollut seudun ihmisten turvallisuudelle. Ympäröiväthän Vanajanselkää Hämeen sydänseudut, josta kertovat myös lukuisat kalmistot ja uhrikivet. Paikaltani Tenholasta näin suuren osan vanhinta asutusaluetta. Annoin katseeni kiertää pitkin mutkittelevaa rantaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kiikareilla tarkensin eteeni vielä kaukaisuudesta Sääksmäen sillan ja Rapolanvuoren, samoin Valkeakosken tehtaanpiiput.

Paaluvarustuksen jäljitelmästä näkyy, ettei tunkeutujan ollut helppoa päästä portista sisälle. Tasanne harjulla ei
näytä kovin laajalta, mutta puusto hämmentää tilan hahmottamista. 
Linnavuorten on kerrottu olleen osa varoitusjärjestelmää ja asukkaiden pakopaikkoja. Varustusten suojiin kiiruhtamiselle on jäänyt jonkin verran aikaa merkkitulien- tai savujen havaitsemisen jälkeen. Vainolaiset taisivat ilmeisimmin liikkua vesitse, sillä rannoilla olivat enimmäkseen tiettömät metsät erottamassa peltoja ja asumuksia. Kiikareilla tähyillessä järvenselkä vaikutti melkein pettävän lyhyeltä matkalta. Osaksi mittasuhteiden ymmärtämiseksi olin hahmotellut mielessäni alueen kiertämistä polkupyörällä. Vuosien mittaan olen kyllä ajellut pohjoiseen ja etelään aina jompaakumpaa rantaa, idästä tai lännestä. Vaikka tiet ovat nykyään toista kuin muinaiset kinttupolut, ne eivät kuitenkaan täysin seuraa rantaa.

Näkymä Tenholasta pohjoisluoteeseen. Olen merkinnyt maamerrkeinä näkyville taivaanrannalta Sääksmäen sillan,
Rapolan linnavuoren ja Valkeakosken tehtaanpiiput. Näpäytä kuvaa hiirellä saadaksesi se suuremmaksi.
Tenholasta otin suunnan ensiksi Lehijärven luoteisrannalle. Sieltä muistin vuosia aiemmin pyöräilleeni metsäteitä Leteensuon kautta Iittalaan. Leiniälässä suuri karja on muokannut vahvasti maisemaa. Sieltä tie sukelsi metsän sisään. Alueen maantieteellisen aseman keskeisyyden oivalsi maantien alittaessa rautatien ja ylittäessä kahdesti moottoritien ennen Iittalaa, missä kulku jatkui vielä poikki vanhan 3-tien. Matkaajan katse tavoitti monenlaisia rakennuksia, niin rappiolla vajonneita kuin pieteetillä varjeltuja. Suuren osan matkasta Iittalaan tajuntaa hallitsi kuitenkin moottoritien humina. Nykyajan valtasuoni oli läsnä vaikkei näkösällä. Myös toisenlainen valtatie näytti tekevän tuloaan kaapelointitöiden muodossa.

Päivä oli kasvanut lämmössään yli aamuyhdeksän ehtiessäni Kalvolan kirkon kohdalle. En ollut aiemmin poikennut siellä. Vaikuttavan graniittiseinäisen kirkon oven päälle on hakattu vuosiluku 1921. Viereinen kotiseutumuseo olisi olluit avoinna vain sunnuntaina, joten kulkija ei vääränä päivänä kannattanut jäädä odottelemaan. Taivaltamaton maantie Keikkalan ja Sittalan kautta kutsui. Sittalasta Taljalaan johtavan tien varressa on säilynyt kalmistoalue, jota Joenhiisi oli päättänyt poiketa katsomaan.

Kalvolan kirkko antaa jykevän vaikutelman.
Poikkitie suuntautui hämmentävän suorana lounaaseen vanhojen Niemen kartanon maiden poikki. Tovin tietä seurailtuani löysin ensiksi tienpientareelta pysäköintipaikan kyltin ja tekstin, joka ilmoitti Pahnainmäen muinaismuistoalueesta. Heinikkoon tallottu polku johti pellonsyrjää kohti keskellä aukeata kohonnutta metsikköä. Hetken jo ehdin pelätä, etten pääsisi paikalle.

Pahnainmäen kalmisto ja uhrikivi
Kalmiston kiviröykkiöitä
Saavuttuani jo matkan päähän valkeana hohtaneen opastaulun ääreen saatoin lukea, että Niemen kartanon mailla oli 1911 hävitetty kiviröykkiöitä ja löydetty pronssikahvainen, koristeltu miekka. Tutkimuksissa paljastui viikinki- ja ristiretkiaikainen polttokenttäkalmisto. Kaksi keskiaikaista ruumishautaa sen sijaan on tuhoutunut pellonraivauksen yhteydessä. Miekan löytypaikan vieressä ollut ruumishauta paljastui naisen haudaksi 1000-luvulta jKr.

Jatkettuani kulkua metsikköön löydän muutaman röykkiön kiviä, jotka ovat varmaan aikanaan olleet selvemmin ympäristöstään erottuvia. Etsiessäni jonkin aikaa aiemmin kalmistopaikkaa olin erottanut hevoslaitumen keskellä sangen korkean kivikasan. Ellei se ole syntynyt aikanaan pellonraivauksen yhteydessä tienoolla on ollut muutama muukin otollinen palvontapaikka. Metsikön suojaama kalmisto oli kuin pieni aikakapseli nakattuna pellon keskelle. Nyt jokunen päivä myöhemmin asiaa pohtiessani heittyy mieleen yllättävä rinnastus kasvaneiden kaupunkien keskelle jääneisiin hautuumaihin, niin kuin Vanha hautausmaa Hämeenlinnassa uuden moottoritien katteet kupeella.

Junarata johtaa kohti Kuurilaa.
Oli kuitenkin aika jättää muinaisten haamut ja lähteä suunnistamaan kohti Sääksmäkeä, missä odotti kiertomatkan pääetappi. Sitä ennen edessä oli kosolti tuntemattomia näkymiä halki kesäisen Hämeen. Karttaa tutkiessani olin pysähtynyt nimeen, joka seisahduttaa junaliikenteestä puhuttaessa. Kyseessä oli tietenkin Kuurila. Maantie Sittalasta sivuuttaa Kuurilan ja alittaa junaradan. Suomen rauhanajan pahin junaonnettomuus tapahtui 15. maaliskuuta 1957 aamulla kello 9.45 kaksi kilometriä rautatieasemalta etelään pohjoiseen matkalla ollut moottoripikajuna ja etelään matkannut höyryveturin vetämä yöpikajuna törmäsivät toisiinsa. 26 ihmistä kuoli ja 50 loukkaantui. Jos joillain paikoilla voisi aistia menneiden tapahtumien vaikutuksen, radanvarsi Kuurilasta kohti Iittalaa voisi sellainen olla. Rajussa törmäyksessä höyryveturin raskas massa kuulemma repi kevyen moottoripikajunan kuin kuin säilyketölkin.

Siellä silta jo siintää. Vaikka moottoritie paikan sivuuttaakin,
liikenne tiellä vaikuttaa ainakinpolkupyöräilijän näkökulmasta
sangen vilkkaalta. Sillan päissä sijainneet taukopaikat tosin 
ovat taantuneet verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin.
Ajaessani polkupyörällä kohti Kuurilaa en toki osannut määrittää tapahtumapaikkaa, mutta seisahduin kuitenkin ottamaan kuvan rautatiestä. Asemarakennuskin on purettu jo 1984. Jatkaessani matkaa saavuin viimein Valkeakoskelle eli Pirkanmaan puolelle. Aloin jo odotella Sääksmäelle pääsemistä, mutta matkaa oli vielä runsaasti taitettavana ennen sitä hetkeä. Kun viimein sain eteeni tutun siltaa kohti kaartuvan kannaksen, seisahduin ajoradan kaiteen ääreen valokuvaamaan ja katselemaan tuota näkyä. Kuinka hyvin tuo silta olikaan näkynyt Tenholan linnavuorelta liki neljä ja puoli tuntia aiemmin! Siirryin sillalle tähystämään kohti kaakkoa. Jospa sinne olisikin voinut jättää jonkin suuren viirin tangon päähän ja mukana olisi ollut kunnon kaukoputki...

Ei ollut syytä jähmettyä paikalleen. Rapola yhä odotti. Vasta sieltä oli otaksuttavaa, että pääsisin kunnolla vertaamaan aamulla tarkastelemaani näkymää. Ohitin pian Sääksmäen kirkon, jota päätin katsella lähemmin paluumatkalle lähtiessäni. Luin kahviloiden mainoksia ja aloin pohtia, olisiko syytä seisahtua kaffelle ennen kapuamista vuorelle vai vasta sen jälkeen. En osannut lainkaan arvikoida, kauanko talsisin Rapolassa, joten olin kallistumassa pikaisen kahvittelun puoleen löytäessäni reittini varrelta Sääksmäentieltä vaikuttavannäköisen hirsihuvilan, jonka portin pielessä kyltti ilmoitti Puutarhakahvila Tervapääskyn olevan avoinna. Rehevästä puutarhasta erotin lopulta pöytiä tuoleineen, mutta ketään ei ollut näkyvillä.

Puutarhakahvila Tervapääsky on idyllinen taukopaikka Rapolan linnavuoren kupeella keskellä vankkaa kulttuuri-
maisemaa. Vuonna 2014 kahvila on avoinna 27.7. asti. Maanantaisin suljettu.

Ah, kahvia, vettä ja ruusulimonadia. Mitäpä muuta kulkija
kauniina kesäpäivänä osaisi odottaakaan saadessaan istua
kauniissa ympäristössä? Yksityiskohdat  houkuttelevat
silmää tutkimaan, mitä kaikkea esillä onkaan.
Rohkaistuin silti ja lähdin polkua kohti huvilaa. Kulman takana odottikin sisäänkäynti. Oven takana odotti lukuisten esineiden täyttämä interiööri. Satunnainen pyöräilijä oli löytänyt helmen. Isäntä osoittautui auliiksi esittelemään turkulaisen ornitologin ja luonnonhistorian lehtorin, fil.tri. Thorsten Renvall 1913 rakennuttamaan hirsihuvilaan sisustettua kahvilaa ja kertomaan talon vaiheista. Sain kuulla tapahtumista, joita kahvilassa on kesän aikana tiedossa ennen sulkemista 27.7. Pyöräretken lomassa olin löytänyt itseni kulttuurihistoriaa henkivästä huvilasta, jossa sai sekä lepuuttaa jäseniään, että virkistää oloaan kahvilla, vedellä ja limonadilla. Muutapa ei olisi enää voinut kuvitella tarvitsevansa retkellään. Aivan ehdottomasti oli syytä merkitä paikka mieleen tulevaisuutta varten.

Siemaillessani kahvia sain kiittää mielessäni, ettei moottoritien linjaus ollutkaan tuhonnut seutua niin kuin oli ollut vähällä tehdä. Vielä poistuessani silmäilin ihastuksissani puutarhaa. Kuin korostaakseen näkymää taivas oli alkanut lopullisesti seljetä, ja kasvit tuntuivat hohtavan auringonvalossa. Eikun vain jatkamaa matkaa kohti Rapolaa...

Tenholan tapaan Rapolassakin löytyi pätkä hirsivarustuksen jäljitelmää, mutta Tenholasta poiketen rakennelma oli harjun juurella eikä huipulla. Nousu kohti huippua oli samankaltainen kuin aamulla Tenholassakin, mutta puitteet Rapolassa ovat kaikkineen laajemmat kuin toisella puolella Vanajanselkää. Ylhäällä odottivat suurenmoiset näkymät. Oli hyvä kiikaroida selällä liikkunutta yksinäistä purjetta. Yhä vielä järvi näyttäytyi korostetusti metsien ympäröimänä. Taivaanrannalla erottui nykyajasta muistuttamassa linkkitorneja. Muistelin ohittaneeni yhden aivan vierestä matkallani kohti Tenholan linnavuorta. Koetin arvikoida, mikä se noista kaukaisista hahmoista olisi ollut. Jätin arvuuttelun istahtaessani paikalle kyhätylle penkille. Jos joku olisi sytyttänyt Tenholassa merkkitulen, ainakin savu olisi erottunut selvästi.

Näkymä kohti Tenholaa. Valaistus on tehnyt tepposensa, mutta pitihän tuo kuva ottaa koska tuolla jossain
kaukaisuudessa tähystelin vain kuutisen tuntia aiemmin päin vastaiseen suuntaan.

Lisää maisemia Rapolasta

Oli aika lähteä katsomaan Rapolan kalmistoa. Polku seurasi harjunlakea. Matkalla näkyi paikka, jossa arvellaan olleen paaluvarustusten. Ohitin myös alueella ennen sijainneen huvimajan eli lystikopin paikan. Sen oli aikanaan kamreeri Per Gustaf Svinhufvud rakennuttanut 1800-luvun puolivälissä. Opastaulun mukaan kansallisromantikot etsivät Sääksmäeltä erämaaluontoa. Nimistä on mainittu muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Ermil Wikström, Jean Sibelius ja Eino Leino. Tiesin siis kulkevani paitsi hämäläisen niin myös suomalaisen kulttuurimaiseman sydämessä.

Merkkinä menneestä maastossa erottui yhä vanha sudenkuoppa. Muinaislinnan sivua kulkeneesta urasta erkani alas reitti. Nuolet opastivat hyvin jokaisessa käänteessä, vaikka matkalla pieni alue metsää oli kaatunut tai kaadettu. Niin saavuin muinaispellon laitaan ja löysin viimein kyltin, joka ilmoitti kalmistosta.

Muinaispelto häämöttää. Tässä ollaan kulttuurimaiseman sisimmässä.

Rapolan kalmistoaluetta. Tiet ja polut täällä päin ovat ikivanhoja.

Palatessani takaisin mäkeä ylös huomasin opastaulun, jossa esiteltiin suomalaisen maiseman peruspiirteiden syntymistä jääkauden päättymisen aikoihin 11 500 – 10 800 vuotta sitten. Jos olen joskus oppinut ja unohtanut, niin jälleen sain kerrata Rapolanharjun kuuluvan suureen Hattelmalan harjujaksoon. Harjun korkein kohta on 149 metriä merenpinnasta ja noin 70 metriä Vanajaveden nykyisestä pinnasta eli siis viitisen metriä korkeammalla kuin Tenholan huippu. Samassa opastaulussa esitettiin maankohoaminen Ancylusjärven alkuvaiheesta 10 800 vuotta sitten Anchyluksen järvivaiheen (10 100 vuotta sitten) Vanajaveden järvialtaan muotoutumisen jälkeiseen aikaan 8 800 vuotta sitten. Rinnakkain asetettut karttakuvat näyttävät selkeästi mullistavat muutokset vesien väistyttyä nykyisille uomilleen ja saavat uumoilemaan niitä meille havaitsemattomia muutoksia, joita alituisesti tapahtuu havaintokyvyltämme salassa jääden monenmoisten kanavanrakennustöiden seurausten varjoon.

Harjuhaudan ylärinnettä harjunlakea kiertävän polun koilliskulmasta. Oikealla puolella on muinaisten asumusten
jäänteitä.
Siellä ne näkyvät, Valkeakosken tehtaanpiiput jo 
huomattavasti lähempänä kuin aamulla.
Päästyäni takaisin harjun päälle lähdin jatkamaan polun kiertämistä myötäpäivään. Rengasmaisen polun kehän sisälle jäivät harjanteen kaakkoispään kaksi suurta harjuhautaa jotka ovat olleet luontainen sijoituspaikka alueen tulisijoille ja asumuksille. Vajoama harjun keskellä osoittautui yllättävän suureksi. Siitä on hyvä päätellä, kuinka paljon rakennelmia sinne aikanaan onkaan mahtunut. Vaikka muinaislinnojen kukoistusaika lienee ollut 700-1100-luvuilla jKr, osa Hämeen muinaislinnoista on otettu uudelleen käyttöön tai uusia perustettu 1200-1400- luvuilla Ruotsin vakiinnuttaessa täällä valtaansa. Siten voidaan ymmärtää, kuinka strategisesti merkittäviä paikkoja nämä ovat olleet. On arvioitu Rapolasta aikanaan nähdyn lähes jokainen Vanajaveden ympäristön rautakautinen asuinpaikka. Ne puolestaan ovat olleet perustana myöhemmille Vanajaveden laakson kylille.

Metsän lomasta siintivät äkkiä myös Valkeakosken savupiiput, ja sain siten konkreettisesti arvioida päivässä tekemääni liikettä niidenkin maamerkkien suhteen. Alkoi olla sopiva hetki laskeutua takaisin polkupyörän luokse ja suunnitella paluumatkaa.

Kuvassa toinen Rapolan harjuhaudoista, jonka suojaan on sopinut aikanaan sangen paljon väleä ja varusteita.
Juomatauko Voipaalan taidekeskuksen kahviossa ja lyhyt kierros puutarhassa olivat sopiva tovi ennen paluuta Sääksmäentielle. Kirkko kylpi iltapäivän kirkkaassa valossa. Olin monta kertaa aiemmin kiiruhtanut siitä ohitse, joten tällä kertaa oli syytä kurvata pihalle ja tarkistaa mahdollinen sisäänpääsy. Onneksi ovi oli auki ja esittelykin tarjolla.

Sääksmäen kirkko
Tie kirkon kulmalta kohti pohjoista
Vuosina 1924-1925 peruskorjattu kirkko paloi 1929, joten seinämaalaukset ovat paloa seuranneelta ajalta lukuunottamatta kahden päätyikkunan uudelleenaukaisun yhteydessä paljastuneet maalaukset. Uudet maalaukset ovat sääksmäkeläisen Kalle Carlstedtin käsialaa ja osoitus paikallisesta uskosta ja tahdosta koettelemuksissa niin kuin palaneen kirkon korjaus aina on ollut. Kuunneltuani esittelyn istuin hetkeksi penkille huokaisemaan ennen paluumatkaani. Oli sopiva tuokio toivoa kommelluksitonta taivalta kohti Hämeenlinnaa.

Olin päättänyt kiertää Retulansaaren kautta Pälkäneentielle. Sinänsä etappi ei ollut tuntematon, mutta edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Alkumatka Ritvalaan taittui joutuisasti uutta kestopäällystettä pitkin. Siellä seisautin kulkupelini bongattuani kyläkaupan. Vaikka taskussani ei ollut enää monta ropoa, piti yrittää ostaa jotain, edes jäätelöpuikko. Samalla pääsin haistelemaan yhä harvinaisempaa kyläkauppatunnelmaa. Tänä kesänä olin päässyt ainoastaan kerran aiemmin poikkeamaan kyläkaupassa, Urjalan takamailla.

Ritvalan kyläkauppa on lajissaan uhanalainen. Joenhiisi pysähtyy
periaatteessa jokaisessa kyläkaupassa, jonka taipaleellaan kohtaa.
Ritvalan kyläkauppias olisi saanut myytyä yhtä ja toista, mikäli taskussani olisi ollut tarpeeksi käteistä. Kortti ei käynyt. Itsekin toki mieluummin harrastan käteiskauppaa. Seuraavan kerran ohiajaessani pyrin varaamaan mukaan jonkin sopivan setelin, mikäli kaupan yhä löydän. Hetken luulin olevani jossain kotimaisessa maaseutuelokuvassa. Sulkemisaika vain painoi päälle, ja itsenikin oli syytä kiiruhtaa pyörälleni. Korpitaivalta oli yhä rutkasti edessä ennen kuin edes Pälkäneentielle oli pääsy.

Maantien päällysteen vaihtuessa soraksi ja mutkien lisääntyessä pellot vaihtuivat metsäksi. Puiden oksat tuntuivat lähestyvän kulkijaa kummaltakin sivulta. Onneksi sentään oli kesäinen ehtoo lähestymässä eikä valosta puutetta. Ohitin syrjäisiä maataloja, joista jotkut näyttivät vuosikausia aiemmin hylätyiltä. Yhdestä tienmutkasta puuskuttaessani oli ajaa mäyränpoikasen (ilmeisesti, havainto oli siksi pikainen) tai parin ylitse. Yksi jäi hetkeksi sähisemään närkästystään ojanreunalle ennen kuin olin jo ohittanut paikan. Tilanne oli lyhyt, nopea leikkaus tajunnassa. Olisipa ollut kamera valmiudessa rinnuksilla.

Ylös ja alas mäkiä vei pyöräilijän matka. Yhtenä hetkenä polki toinen kulkija ohitseni kadotakseen vähitellen maantien kätköihin. Autoja oli vähän liikkeellä. Tiesin muuta kokevani ehtiessäni Pälkäneentielle, mutta tuolla hetkellä sain nauttia levollisesta rauhasta odottaessani seuraavan etappini Retulansaaren risteystä, jonne Ritvalastakin oli taitettavana runsaasti matkaa. Mälkiäisen risteyksestä olin kääntyä tuolle umpikujaan johtavalle tielle ennen kuin tavoitin Valkeakoskelta Alvettulaan johtavan tien.

Olin päättänyt koukata Retulansaaren kautta vilkaistakseni, miltä siellä nykyään näyttää. Olen kyllä poikennut siellä jonkin kerran aikaisemminkin ja valokuvannut useita kuvia, mutta siitä on vierähtänyt jo niin monta ajastaikaa, ettei niitä otoksia viitsi käyttää ainakaan ainoina kuvaamaan vuoden 2014 tapahtumia. Olin siis menossa katsomaan vielä yhtä kalmistoaluetta. Muistaakseni saarella oli ennen käyskennellyt lehmiä. Tänä vuonna näin hevosia. Joka tapauksessa laitumia yhä käytettiin.

Retulansaaren kalmistoaluetta
Kuin olisi päätynyt äkkiä jonnekin toiseen maahan. Vuosisatojen kulttuurivaikuitus näkyy selvästi.



Tämä luonnon tuivertama puu on kuvattu Retulansaaressa kesäkuussa 2006. 
Retulansaarta niin ikään vuodelta 2006.


Hattulan Pyhän Ristin kirkko ilta-auringossa hetkellä, jolloin 
Vanajanselän kiertomatkani umpeutuu. Takana on antoisa 
kesäpäivä keskellä hämäläistä maisemaa.
Käännyin pikaisesti takaisin otettuani kuvia kalmistosta verratakseni niitä vuosia aiemmin ottamiini kuviin. Kenties luvassa oli pienimuotoista vertailuaineistoa. Kotona myöhemmin kuvia katsoessani tosin jouduin toteamaan kuvakulmat ja -paikat turhan erilaisiksi, vaikka käytettävänä oli myös kuvia vuosilta 2005 ja 2006. Enää oli jäljellä ajomatka Pälkäneentietä Hattulaan ja sieltä kotiin. Siinä ei sopinut enää maisemia ihailla. Mielen perukoilla alkoi jo itää suunnitelma seuraavaa retkeä varten.

Näpäytä kuvaa suuremmaksi

















Lähteet:

Opastaulut kohteissa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_junaturma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_rautatieasema

Puutarhakahvila Tervapääsky; www.lighthouse.fi/tervapääsky / Facebook: Puutarhakahvila Tervapääsky


www.saaksmaenseurakunta.fi/fi/hallinto/tiedotus/saaksmaen_kirkko_ja_kirkon_hostoria/?id=231

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Kanajärven tuolla puolen

Tammelan Teuron on arveltu saaneen ensimmäiset asukkaansa Hattulasta. Erämaan järvet Taka-, Renka- ja Kanajärvi ovat tarjonneet luontevan talvireitin hämäläisille kohti Turkua. Muinoin Teuro kuului Lehijärven hallintopitäjään, joten varsinkin varhaisimpina aikoina teurolaiset ovat olleet tiiviissä kansakäymisessä etenkin Ihalemmen, Sattulan ja Nihattulan kylien kanssa. Varsinkin kesäisin yhteydet Tammelan suuntaan ovat ennen olleet perin vaikeat johtuen vetelien soiden reunustamista järvistä.

NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ KUVAA


Osa Hämeen läänin kartasta, Tavastehus län 1845 III, jonka ovat tehneet Johan Berg; von Wright; Nyberg; Kajanus, George. kartasta näkyvät selvästi tiet Hattulasta Renkajärven kautta kohti Teuroa. Polku/tieura Renkajärven pohjoispään eli Rimminlahden ympäri on jo merkitty, vaikka reitti järven keskikohdan poikki Vuohiniemestä Luurilaan näkyy yhä selvästi. Vasemmassa alalaidassa tie kohti Tammelan kirkkoa on merkitty Pehkijärven ylitse Kala-Jaakon - Vehiniemennokan seutuvilta. Järven soisen luoteispään kautta ei kulku ole ollut vielä ilmeisesti mahdollista ennen järvenpinnan laskemista. Sen sijaan Susikkaan kautta on jonkinlainen Kulkureitti.

Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. Pysyvä linkki tähän tietueeseen:  http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908183598

Vanhakartta.fi -sivustolta on myös katsottavissa muutamaa vuotta myöhäisemmältä ajalta (1855) oleva Kalmbergin kartaston karttalehti R V List : 8, josta näkyvät myös talvitielinjat Kana-, Pukari- ja Ojajärven ylitse.

Lähes niin kauan kuin muistan olen mieltänyt Kanajärven länsipuoliset alueet varsinaiseksi korveksi, jossa mäkiset, mutkikkaat soratiet kiemurtelevat suurten metsien halki. Seutu on juuri sopiva yksinäistä matkantekoa varten aikana, jolloin arjen hälinä alkaa raastaa mieltä kuin tylsä saha. Jo vuosia sitten olen pohtinut, että Kanajärven tien varteen saattaisi ihminen tyystin unohtua talven pyryjen keskelle.

Mökki Ojajärvellä
Nykypäivän kulkija ei joudu turvautumaan kinttupolkuihin tai soisten järvenrantojen kiertämiseen puhumattakaan talvikelien odottamiseen. Silti taivaltaja tuntee itsensä tietyllä tapaa vähäiseksi lähtiessään polkemaan Renkajärveltä yhä syvemmälle takamaille. Selän taakse jää Luurila, jonka rantapellolle joku on joskus kätkenyt aikanaan rahoja. Matkatessani päiväkausien mustat pilvet ovat taivaalla vaihtuneet harmaan eri sävyihin. Muutama hento valonsäde kurkistelee paetakseen oitis vesiusvan taakse.

Elleivät polkupyöräni renkaat rahisisi vasten soraa saattaisin erottaa veden tippumisen oksilta. Lintujen äänet ovat ainoastaan satunnaisia, lähes valittavia kirkaisuja. Sitten kuuluu palokärjen omalaatuinen, valittava huuto. Pian jo näkyy tumma varjo puunlatvuksessa. Mäki seuraa toistaan ja pyrkii sekoittamaan ajan- tai etäisyydentajun. Kartasta olen lukevinani itseni kauemmaksi kuin missä olenkaan. Ojajärven kylä sijaitsee kahden järven väliin jääneellä kannaksella. Sotkajärvi jää jonnekin metsän taakse, mutta Ojajärven vesi pilkistää tämän tästä oikealla puolellani. Tiedän olevani puolimatkassa Teurolle.
Häränsilmä, jonka luoteiskulmalta erkanee tie kohti Myllyharjua. Lähellä Ojajärventietä lammen rannalla asteli 
joutsenpari neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella puolella huuteli kurkipariskunta. Itäisellä rannalla 
nököttivät ladon tai aitan jäännökset. Todennäköisesti kuitenkaan kyseessä liene Silmälässä ollut torppa.

Ensimmäinen etappini on Myllyharju, jolle tie erkanee Häränsilmän lammen kohdalla. Lammen eteläpuolelle jää Silmälä, jossa kuulemma on ollut Teuron ensimmäinen torppa, vaikka Kuuslammilla ollaankin. Myllyharjun kupeella puolestaan on sijainnut mylly, jonka kohtaloksi on aikanaan koitunut teurolaisten ja Saaren kartanon riita Ihalemmen kanssa. Ihalemmen väki on tahtonut laskea pohjoispuolisen Sotkajärven pintaa ja vielä suurentaa tukinuittoväylää. Seurauksena oli veden vyörymä, joka vei paljon soraa mennessään. Myllyn yläpuolella olleen Päällinen-nimisen lammen vedenpinnan korkeus laski puolisentoista metriä. Ensimmäiseksi tahdon tutkia, miltä kannaksella näyttää.
Näkymä Myllyharjulta. vesi virtaa yhä vuollaasti Päällisestä Aliseen, mutta varsinkin Alinen on melkein tyystin
kasvanut umpeen. Näillä main kävivät Ihalemmen ja Teuron väet aikanaan kiivasta riitaa veden korkeudesta. 
Ihalempi sai tahtonsa läpi.
Häränsilmän pohjoispäässä näen kaksi joutsenta neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella niityllä huutaa kurkipari ennen kuin nousee siivilleen. Lähden seuraamaan harjun rauhoitusalueen suuntaan johtavaa tietä kurkien huudot korvissani. Kannakselta löydän ojan, jossa yhä solisee vesi sangen vuolaana. Pohjoispuolella häämöttää erittäin ruohoittunut Päällinen ja etelän suunnalla soistunut Alanen. Kapuan polkua Ojan varteen ottaakseni kuvia Päällisestä, jonka takana jossain siis sijaitsee Sotkajärvi. Löydän pienen aukean ruohokentän, jonka toisella puolella näen rantatörmältä lammen, joka on suureksi osaksi ruohottunut. Koetan nähdä silmissäni vedenpinnan puolitoista metriä nykyistä korkeammalla. Myllystä en maalikkona näe merkkiäkään, mutta oletan mystisen pikkuaukion tarkoittavan jotain. Sen sijaan soistuneet lammet toki kertovat jotain mullistuksista.

Kiiruhdan jatkamaan matkaani, sillä retkeni on vasta alussa. Aion suunnistaa katsomaan Hämäläistallia. Kyseessä olevaa aluetta on kutsuttu yhdeksi Teuron historian arvoituksellisimmista paikoista. Sitä on ensinnäkin pidetty hämäläisten talvivaltatien etappipaikkana. Se on ollut Teuron ja Susikkaan välinen rajapaikka. Siellä on sijainnut ammoin heinälato, joka on rakennettun yhä uudelleen. Paikan on myös arveltu olleen Satakunnasta ja Hämeestä levittäytyneiden asutusliikkeiden rajapaikkana. Vanhan muistitiedon mukaan suuri osa teurolaisista vietti isovihan talven 1713-14 Hämäläistallissa karja ja hevoset ilmeisesti mukanaan. Mainittu lato oli tarinan mukaan kauan sitten tarjonnut lumimyrskyssä suojaa postinkuljettajalle.

Hämäläistalli. Nykyään ainoastaan nimi kartalla herättää uteliaisuutta.
Nykyään Hämäläistalli on yhä metsälohkon nimenä kartalla. Aivan selvästi nämä perusteet liittävät paikan pyöräretken tutustumiskohteeksi. Onneksi pääsen kärrytietä aivan lähelle peltoa, jonka keskellä mainittu alue sijaitsee. Heti ojanvarteen päästessäni huomaan kahden kurjen ylilennon. Ihmisten värjötellessä tuvissaan luonto näyttää ottaneen piirun takaisin omaansa. Kevyt usvamainen tihku hivelee kasvojani tähystäessäni ensiksi taivaalle lintujen perään ja sitten kohti tiheätä, ilmeisen kosteata metsäsaareketta, joka seisoo heinäpellon takana viidakkomaisen tiheänä. Vain siis nimi enää kertoo menneisyydestä. Tässä on jälleen osoitus siitä, mikä rikkaus kartoillamme elää.
Tammelan Teuro. Tämä näkymä tulee vastaan kuljettaessa 10-tieltä kohti Urjalaa. Liian usein on ollut turhan
kiire jatkaa matkaa, eikä ole tullut ihailtua kaunista seutua.

Hiljaisuutta kylänraitilla, vaikka kyseessä on
tärkeä läpimenotie.
Seuraavaksi on aika kääntää pyörän keula kohti itse Teuron keskustaa. Olen yleensä tullut sinne melkoista vauhtia 10-tien suunnasta kunnolla edes ehtimättä tarkastella näkymää. Polkupyörä on intoutunut aina kulkemaan peräti joutuisasti. Muistan silti aivan tiessä kiinni olevat rakennukset, vuolaan joenuoman ylittävän sillan ynnä kivipylväät. Kun nyt saavun paikalle huomaan, ettei kauppa ole enää toiminnassa. Myöhemmin retkeni aikana saan tietää, ettei puotia ole ollut enää moneen vuoteen. Siitä täytyy taas vetää se ikävä johtopäätös, etten ole näillä kulmilla liikkunut moneen ajastaikaan.

Tällä kertaa päätän seisahtua joksikin aikaa ja näpätä niitä valokuvia, jotka ovat aiemmin jääneet ottamatta. Montakaan kulkijaa en raitilla näe. Vanha mies askartelee postilaatikon kimpussa. Tihkusade on laantumaan päin. Jostain kantautuu traktorin ääni. Hiljaiseloa, kunnes sillalle ryntää etelästä iso kuorma-auto kadotakseen taas ties minne.

Yritän löytää tieni eräälle entiselle torppari- tai mäkitupalaisalueelle. Osoittautuu mahdottomaksi löytää tietä, joka ei veisi suoraan jonnekin pihalle. Siksi satunnainen pyöräilijä lähtee edelleen länteen. Aikomuksenani on etsiytyä mahdollisimman lähelle Talvitienlahtea Pehkijärven länsipäässä. Jälleen on kyseessä kartoilla elävä muinaismuisto, osa Teurolta lounaaseen johtanutta talvitien reittiä.

Kohti lintutornia. Tässä vaiheessa Pehkijärvi
jo näkyy, mutta varmuutta lintutornista ei 
vielä ole.
Ennen kuin löydän tavoittelemani tieuran seisahdun havaitessani lintutornista kertovan tienviitan. Uskon löytäväni tornin sellaiselta paikalta, josta saisin hyvän käsityksen Pehkijärvestä, joka soisine rantoineen on vuosisatoja ollut yhtenä suurista esteistä matkalla Teurolta kohti Tammelaa ja sen länsipuolisia alueita. Vasta Pehkijärven pinnan laskeminen 1930-luvulla muutti tilannetta. Huonosti jäätyneiden mutaisten vesijättöjen käyttäminen oikotienä ei ollut enää mahdollista.

Tie viettää rohkaisevasti kohti järveä. En heti tupsahda jonkun pihaan, joten lähden etsimään tornia. Ensin löydän peltoaukean laitaan rakennettuja riistatorneja, mutta jatkaessani eteenpäin havaitsen uuden viitan kohti lintutornia. Ensiksi toki hämmennyn päädyttyäni vanhan maatalon pihalle. Paljastuu kuitenkin, että polku jatkuu melko suorana kohti luonnonsuojelualuetta ja tarkkailupaikkaa. Polku johtaa yhä syvemmälle halki lehdon. Jo kimmaltaa vesi vesiheinien seassa. Sivuutan makkaranpaistopaikan ja lopulta melkein törmään lintutorniin. Voilá! Melkein kuin pyramidi viidakossa.

Kömpiessäni portaita ylös löydän tornista luontokuvaajan, jonka kanssa saan vaihtaa jonkin sanan paikasta. Hänen käsityksensä mukaan vastarannalla sijaitsee Kala-Jaakontie. Itse asiassa myöhemmin karttaa tutkittuani olen päätellyt päätyneeni hiukan lännemmäksi kuin olen aluksi olettanut. Tällöin aivan edessä olisi järven vastarannalla Mustalaismäki ja siitä vasemmalle Kala-Jaakko. Yksityiskohdalla on sikäli ekskursioni kannalta merkitystä, että sillan on kerrottu ylittäneen Pehkijärven juuri josasin Kala-Jaakon tai Veniniemennokan kohdalla. Järvenpinnan on kerrottu olleen 1,5-2 metriä nykyistä korkeammalla. Kun järveä tornista tähyää, moisen saattaa varsin uskoa. Taas edessäni on osoitus maiseman rajusta muokkaamisesta, jolla kuitenkin on ilmeisesti ollut syynsä Vaihijoen kesäisessä ylittämisessä kirkkotiellä Tammelaan.
Näkymä lintutornista kaakkoon yli Pehkijärven. Jossain etualalle työntyvän niemen takana pitäisi olla aukeata
vettä. Tällä kertaa ei ilmeisesti näkyvillä ole mitään erikoisempia lintuja. Keväällä huomiota on herättänyt 
mustajoutsen. Tämän järven pinta on ollut aiemmin huomattavasti korkeammalla ja muodostanut huomattavan 
esteen matkalla kohti Tammelaa. Jossain tuolla Kala-Jaakon ja Vehiniemennokan suunnalla oletetaan löytyvän 
yhä vanhojen siltarakenteiden jäänteitä.
Tornissa saan katsella kamerakerhon ottamia lintukuvia. Kuulen mustajoutsenen käyneen paikalla maalis-huhtikuussa. Muita lajena on ollut lukuisia, muun muassa kalasääksi, merikotka ja kattohaikara. Tuo mustajoutsen ui valokuvassa sangen vaikuttavana punainen nokka hehkuen. Jospa lintu olisikin yhä paikalla!

Kaipaan edelleen Talvitienlahdelle, mahdollisimman pohjukkaan. En vielä hahmota seisovani siitä katsoen Niininiemen toisella puolella. Päästyäni takaisin Myllykylään vievälle tielle koetan turhaan löytää oikeata metsätietä. Jokainen risteys näyttää vievän yksityispihaan. Ajettuani tovin edestakaisin huomaan päätyneeni Myllykylästä Lautaportaan suuntaan vievän tien risteykseen. Tovin karttaa tutkittuani päätän kokeilla peltotietä, joka johtaa lahden luoteispuolelta lähelle rantaa. Sillä keinolla päädyn aluksi rehevään lehtomaisemaan ja sitten suonlaitaan. Koska polku on jo päättynyt, ja lettoa suota metsän laidassa, en voi jatkaa niin pitkälle kuin olen aikonut. Joka tapauksessa olen käynyt suolla, joka aiemmin on mitä ilmeisemmin ollut korkeamman veden aikana Pehkijärven länsipäätä. Kompuroidessani metsän läpi takaisin polkupyörälleni olen törmätä valkohäntäpeuraan. Pellon laidalla joutsenpari tähystää kaula pitkällä, kuka kumma pellolla könyää.

Satunnaisen pyöräilijän kohteet Teurolla. Tihkusade ei kyennyt latistamaan
tunnelmaa. Pehkijärven rannoilta löytyivät sitten itikatkin. NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ
KUVAA.

Kartalta löydän vielä merkittynä järven luoteispuolelta Myllykylä-Lautaporrastien takaa Susikaslammiksi nimetyn suoalueen, jota en näe tieltä. Koska Vaihijoki yhdistää suon Pehkijärveen, on helppoa olettaa tuon suon olevan umpeenkasvanut lampi. Näin olen kerännyt havaintoja historian muutoksista maisemassa. On aika lähteä kohti Lautaporrasta. Tämä on ollut vasta pintaraapaisu Tammelasta. Olen saanut sentään polkea soratietä ja vain ajatella niitä ammoin menneitä polvia, jotka ovat taivaltaneet matkan polkuja metrien ja talviteiden kautta. Kanssakäymisestä kertovat vanhat rajariidat hattulalaisten, kalvolalaisten ja teurolaisten välillä. Koska Teuro on niin keskeisellä paikalla Kalvolan, Hattulan ja Rengon suunnalta katsoen Tammelaan matkattaessa, sinne on varmasti syytä palata. Tiedä mitä uusia tekstilöytöjä silloin mielessä siintääkään.


Lähde:
Teuron kylähistoriapiiri. Tammelan Teuron kylän entisyyttä. Tammela 2001