Silta ja salmi

Osa Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimasta

Luhtialan maakirjakartasta. Kartan tuottaja 

www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> 
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805163982

Kirstulan ja Luhtialan kylien välistä on kuljettu jo ammoisina aikoina. Salmi on ollut olennainen paikka niin seudun arjessa kuin juhlassakin. Niklas Avanderin vuonna 1702 laatimassa maakirjakartassa näkyy selvästi Turusta Viipuriin johtaneen tielinjan kulkureitti salmen ylitse. Muun muassa syyskuun viidentenä 1890 näyttää Hämeen Sanomissa käydyn keskustelua vanhasta sillasta.

Rautatiesillan teräskaaret ovat syöpyneet niin kiinni maisemaan, että perin juurin olisi silmälle omituista ne paikalta kadottaa. Kesäisin on ollut oma ohjelmanumeronsa odottaa, milloin havaitsee ensimmäiset sillan ympärillä kaartelevat pääskyset. Niiden kimeiden äänten puuttuminen on saanut tuntumaan kesän viipyilevän ja täyttyvän vasta ensimmäisten havaintojen myötä. Yleisintä lienee kuitenkin havainnoida lenkkeilijöitä, joita puuskuttaa sillalla kaupungin sivuston tietojen mukaan 150 000 vuodessa. Mitäpä olisivat ulkoilumahdollisuudet ilman tuota luontevaa reittiä Vanajan ylitse?

Rautatieyhteys Hämeenlinnasta Toijalan kautta Tampereelle avattiin yleisölle 22. kesäkuuta 1876, mikä osaltaan oli päättämässä Hämeenlinnan lyhyen kukoistuksen laivamatkailun saralla. Radat Hämeenlinnasta Tampereelle ja Toijalassta Turkuun olivat tosin valmistuneet jo tammikuun puolessavälissä. Ensimmäinen rautatiesilta Vanajaveden ylitse oli sangen arka tulipaloille. Niinpä Hämeen Sanomissa valistettiin 19.8.1887 höyrylaivan omistajia käskystä pitää alustensa savutorvissa kunnolliset kipinähuput, koska silta oli useita kertoja syttynyt kipinöistä. 1920-luvulla saatiin tilanteeseen muutos teräsrakenteisen rautatiesillan valmistuessa. Suomen kuvalehti kertoi asiasta heti tuoreeltaan elokuussa 1925. Silta sai vierelleen toisen 1960.

Hämeenlinnan uuden teräksisen rautatiesillan avautuminen

liikenteelle pantiin merkille myös Suomen Kuvalehdessä

25.8.1925. Ensimmäisenä sillan ylitti pikajuna Helsinkiin 

kolmantena päivänä elokuuta. Yllätys ei ole, että sillan on 

kuvannut Enok Rytkönen.

Korkealle kurottavat kaaret ovat vuosien saatossa houkutelleet pojankoltiaisia vaarallisiin hyppyihin sillalta. Tempauksia on muisteltu hurjina kaskuina netin keskustelupalstoja myöten. Muun muassa uppotukit ovat olleet vakavana vaaratekijänä hurjapäiden tiellä ja joku on ilmeisesti niitä kohdannutkin, sillä Vanajaa pitkin on aikanaan uitettu paljon puuta. Lisäksi pohjassa lienee runsaasti vanhoja rakenteita. Tukeista puheen ollen neljäntenä päivänä syyskuuta 1899 Kirstulan kartanon Standertskjöld kuulutti kartanon maiden rannoilla makaavien tukkien omistajia korjaamaan ne pois kymmenen päivän sisällä ennen kuin kartano ottaisi ne omaan käyttöönsä.

Talvella 1886-1887 kohistiin kaupungilla laulunopettaja Hahlin mystisestä katoamisesta. Hänen otaksuttiin lähteneen mahdollisesti ulkomaille. Joku väitti nähneensä hänet Turussa tai liittyneen ulkomaalaiseen lauluseurueeseen. Hänet oli tavattu viimeisen kerran syyskuussa Puiston [Parkki] ravintolassa laulamassa ”tavattoman kauniisti” ennen lähtöään. Viimein ihmiset saivat lukea perjantaina 27. toukokuuta 1887 Hämeen Sanomista, että Katinalan luona kalastajat olivat pari päivää aiemmin löytäneet opettajan ruumiin. Vainajan taskuissa oli ollut tuhdisti kiviä. Lehdessä todettiin iloiseksi ja hyvätapaiseksi tunnetun henkilön raha-asioiden, etenkin langenneen vekselin olleen todennäköisenä syynä kohtalokkaaseen tekoon. Aivan erikseen mainitaan, ettei Hahlilla ollut taipumusta juopotteluun huolimatta viihtymisestä iloluonteisessa seurassa. Katsellessa sillanpielessä Vanajan synkkänä virtaavaa vettä ei voi olla pohtimatta, että tapaus tuskin lienee ainutkertainen.

Kun nykyään 2010-luvulla saatamme kauhistella moottori-ihmisten hurjastelua kapeikossa, on syytä muistaa, että jo entisaikaan osattiin vesillä koheltaa. Kesäkuussa 1907 sanomalehdessä päiviteltiin höyrylaivojen Mallasvesi II ja Urho kilpa-ajoa. Rautatiesillan kohdalla Mallasvesi II oli päässyt kilpailijansa edelle. Tällöin toinen aluksista oli muuttanut suuntaansa siten, että törmäys oli hetken näyttänyt väistämättömältä. Matkustajien kauhunhuutojen säestämänä laivat olivat viime tingassa välttäneet onnettomuuden. Paria vuotta myöhemmin puolestaan höyrylaiva Kangasalan päällikkö julkaisutti Hämeen Sanomissa ilmoituksen, jonka mukaan moottorivene Nopea ja höyrylaiva Kangasala eivät olleet jokin aika aiemmin olleet törmätä keskenään, [vaikka moista oli ilmeisesti kirjoitettu].

Aina ei ole onni ollut myötä niilläkään vesillä kulkeneilla, joiden ei ole todettu holtittomasti vaeltaneen. Syyskuussa 1886 upposi tiilenkuljetusalus Kirstulan rantaan. Lastina olleet tiilet piti noukkia yksitellen ylös 2-3 sylen [~3,6-5,3 metriä] syvyydestä.

Ainoastaan huolta tai vaivaa ei ole liittynyt salmen seutuville. Toisena helluntaipäivänä 1901 vietti Suomen Syklistikerho kolmatta vuosikokoustaan Hämeenlinnassa. Tuolloin todettuaan liiton hallituksen laatineen kuluneena vuonna sekä ranskan- että englanninkieliset oppaat Suomeen suuntautuvia polkupyörämatkoja varten. Selvitettyään liittonsa raha-asiat ja nimitykset arvoisat syklistit suuntasivat pyörämatkalle Karlbergiin, missä ihailtiin kukka- ja hedelmäistutuksia puhumattakaan itse Aulangosta. Kirstulan salmen ylitse polkupyöräilijät kulkivat veneillä Skogsterin veljesten Hatunniemen huvilalle ja edelleen hilpein mielin virvokkeiden jälkeen päivälliselle kaupunginpuistoon.

Tässä yhteydessä mainittakoon Hämeenlinnan olleen tuolloin huomattava polkupyöräilykaupunki ainakin Syklistikerhon jäsenmäärän mukaan. Jäsenistä suurimman osan muodostivat helsinkiläiset, viipurilaiset ja hämeenlinnalaiset. Tampereelta, Oulusta, Kuopiosta ja muualta jäseniä oli vain pari. Hämeenlinnalaisia oli jäseninä kokonaista 37. Hämeenlinnalaisissa jäsenistä olivat aikansa tärkeitä vaikuttajia muun muassa Felix Skogster, Joh. Lindqvist ja S. Wallenius.

Maiseman muutoksia. Rautatiesillan itäpään portaat vuonna 2005. Oikealla salmen itärantaa vuonna 2014. 

Esteetön kulkureitti rakennettiin 2008.

Rautatiesilta marraskuun lopulla 2005.

Salmi siltoineen ei ole kaupunginosansa aistimaailmassa ainoastaan visuaalinen kokemus. Kulkija kokee sen varsinkin astellessaan Tampereentietä iltaan hiljenneeltä keskikaupungilta. Kaupunginpuiston laidalla luonnonäänten sekaan kantautuva kolina kertoo siltaa ylittävästä junasta. Se on jollain tapaa lohdullisen toistuva ääni, rytmi maisemassa. Jos vaikka usva kylän peittäisikin, siellä se silta yhä vain on, osana elämämme maisemaa.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_rataverkon_historia

Hämeen Sanomat 

 17.9.1886; 27.5.1887; 19.8.1887; 5.9.1890; 7.9.1899; 29.5.1901; 19.6.1907; 17.7.1909; 24.8.1909

[ http://digi-old.kansalliskirjasto.fi/index.html; http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti ]

Suomen leveäraiteiset rataosat valmistumisjärjestyksessä

http://web.archive.org/web/20051109072656/http://grafiscreen.fi/junat/rataosat.htm

Radan varresta ja rautatiesillasta Hämeenlinnan kaupungin sivuilla

http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/Puistot-ja-viheralueet/Etusivu/Alueen-kuvaus/Asemanseutu-ja-radanvarsialueet/

Suomen kuvalehti 15.8.1925

Kadonneilla kaduilla

Akseli Salokannel muistelee 1964 kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa mainiosti elämää 1800-luvun kahdella viimeisellä vuosikymmenellä. Kertomuksissaan hän yhdistää tarkoituksella Myllymäen Kaurialaan. Tarkasti piirtyy lukijan mieleen muun muassa 1880-luvun Uuden torin tienoo Kaurialan ja Myllymäen välissä. Aluetta on aikanaan kutsuttu myös Myllymäen toriksi ja se on antanut nimensä Torikadulle. Kaupungin suunnasta torille saavuttiin Läntistä Viertotietä (Chaussèe katua, vuoteen 1924). Nykyään katu tunnetaan Turuntienä ja on Hämeenlinnan vilkkaimpia väyliä. Salokanteleen kouluvuosina katu oli surkeassa kunnossa. ”Sepeleistä huolimatta olivat pyörien muodostamat raiteet syvät ja kuoppaiset. Kaupunkiin matkaavat raskaat hiekkakuormat sitä yhä rasittavat.” Moiset huomiot on syytä pitää mielessä, jos matkanteko jonkin verran sattuu tuntumaan nykymatkaajan takalistossa.

Torin ylälaidassa ollut pumppukaivo on jo ammoin kadonnut. Itse sen sijaan muistan lapsuudestani ja nuoruudestani pohjoislaidalla olleen elokuvateatterin, jonka kohtaloksi koitui väistyä uuden asuinkerrostalon tieltä videoajan syrjäyttäessä teatterit melkein tyystin. Salokanteleen lapsuudessa niillä paikkeilla oli veden täyttämiä savikuoppia, joiden kerrotaan syntyneen jo keskustan kirkkoa rakennettaessa. Myllymäen kupeella on kuulemma toiminut aikanaan useampikin savenvalaja, joten moiset kuopat eivät ole mitään tavatonta olleet. Puiston laidalle seisahtuessani saatan nähdä silmissäni 1880-luvun vesselit pyydystämässä ruutanoita. Torin luoteispuolella sijaitsivat ilmeisesti puutarhureiden Strahoffin ja Kurjatkinin palstat. Kurjatkinin kaalimaihin rajoittui syvin savikuoppa, jota kutsuttiin Siperian kulmaksi. Se oli liian syvä kahlaamiseen. Savikuoppien pieniä ruutanoita käytettiin täkyinä koukkukalastuksessa. Niillä käytiin jonkinlaista kaupankäyntiä kaupungin suuntaan.

Matti Alangon Katu 9. Tämä on ollut ennen Peltokatua, 

jonka itäpuolelta ovat alkaneet kaupungin pellot ja puutar-

hurien palstat. Näillä main sijaitsivat  1880-luvulla nahkuri

Ahlgrenin talo ja verstas.

Salokannel kertoo myös nahkuri Ahlgrenin talosta, jonka pihamaalla oli suuria parkkikasoja. Niistä löytyi isoja kastematoja. Hän antaa myös tarkan osoitteen, Peltokatu 9. Kaupunkilaisten vanha polvi varmaan osaa asettaa mielessään paikan kartalle. Kaupunki oli kuitenkin kovin erilainen vielä 1964, jolloin Salokannel kirjansa kirjoitti, joten itse jouduin ottamaan avukseni Hämeenlinnan olympiavuoden 1952 opaskartan varmistaakseni kyseisen paikan sijainnin. Tuo olympialaisten kohteita ja kaupungin rakennetta esittelemään laadittu kartta on muutenkin oiva apu menneen kaupunkikuvan hahmottamisessa. Näin saa pikaisesti selville, että nykyinen Matti Alangon Katu on kantanut ennen nimeä Peltokatu. Vanhan nimen alkuperä käy puolestaan selkeästi esille katsellessa vuoden 1887 asemakaavaa: kadun pohjoispuolelta alkoivat kaupungin pellot, joilla siis sijaitsivat myös puutarhureiden palstat.

Tarkistettuani kadonneen Peltokadun sijainnin aloin pohtia muitakin Hämeenlinnan hävinneitä tai ainakin hahmoltaan ja nimiltään muuttuneita katuja. Kertoessaan vanhan Myllymäen asukkaista ja heidän mökeistään lähteeni osoittaa joitain paikkoja hyvinkin selkeästi niin kuin Torikatu 2, jonne Hauhon Ilmoilasta kotoisin ollut korpraali Antti Kurt oli rakentanut mökin. Mökki ja sen tilalle rakennusmestari Laxénin 1880-luvun alussa rakennuttama talo ovat niin kuin myös Torikatu 4:ssä ollut nk. ”Piispan kulman” talo ovat saaneet tehdä tietä uudisrakennusten tieltä. Paikka on silti hahmotettavissa. Kun kirjoittaja alkaa kertoa Torikadun ja Eteläkadun kulmasta laskeutuneen tien varressa olleesta Elias Johanssonin eli Haitin mökistä ja saunasta, nykylukija alkaa jo hieroa otsaansa.

Eteläkatu johti ennen aivan Myllymäen päälle asti, jolloin se saattoi tavoittaa kulmittain Kalliokujan.
Mainitun kujan yläpäässä sijaitsi Salokantelen isän mylläri Sirenin tuulimylly, joka purettiin jo 1891.
Vasemmassa reunassa entinen Eteläkadun länsipää eli nykyinen Selkäsuonkatu kapenee kevyen
liikenteen väyläksi, joka yhtyy Torikatuun. Oikeassa kuvassa  Kalliokujan ja Torikadun risteys. Polku
Selkäsuonkadulle lähtee vasemmasta laidasta alas.

Torikatu ja Eteläkatu? Kun avuksi otetaan jälleen vuoden 1952 kartta, paljastuu, että tuolloin Eteläkatu on johtanut alhaalta aina ylös kasarmialueen laitaa Torikadun alkupäähän. Itse asiassa Hämeenlinna-Seuran julkaisussa Kaupunki kuvissa I löytyy sivulta 98 mainio kuva 1930-luvun tulvien ajoilta, jolloin Eteläkatua pääsi entisen nahkatehtaan kulmilta Lahdensivuntien alkupäähän samanlaista pengerryssiltaa pitkin kuin Pikkutorin suunnalta Vanhan hautausmaan kulmalle. Eteläkatu siis jatkui kuvan osoittamasta paikasta ylös Myllymäelle. Moottoritien katkaisema pätkä katua tunnetaan nykyisin Selkäsuonkatuna. Sivumennen sanoen uusi moottoritien kate on rakennettu Selkäsuolle. Juuri ilmestyneessä Hämeenlinnan historiassaan Ilkka Teerijoki kuvaa Eteläkadun olleen syyssateiden jälkeen niin liejuinen, että paras väline sen ylittämiseen olisi ollut vene. Asiaan liittyen edellä mainitussa Kaupunki kuvissa teoksessa onkin sivulla 15 usein esillä ollut kuva, jossa tuntematon mieshenkilö meloo Suomen kasarmien ja Kaivokadun väliselle heitteikölle tulvineessa vedessä.

Eteläkatu (vasemmalla) ja Selkäsuonkatu syyskuun alussa 

2014. Vasemman kuvan taustalla häämöttää moottoritien kat-

teen kauppakeskus. Ennen moottoritien rakentamista näitä

kadunpätkiä yhdisti siltapengerrys samaan tapaan kuin 

Turuntien päässä.

Eteläkatu johdattelee meidät myös seuraavan kadonneen kadun jäljille. Vuoden 1887 asemakaavasta löytyy nimittäin Eteläinen Niittykatu. Se puolestaan on kulkenut Eteläkadun paikalla. Keskustan pohjoispuolella on ollut vastinparina Pohjoinen Niittykatu, nykyisin lyhyesti Niittykatu. Raastuvankadulle päätyy seistessään Raatihuoneenkadulla, Residensi katua kutsutaan Hallituskaduksi. Panimokatu on vaihtunut Palokunnankaduksi. Vuoden 1926 asemakartassa näkyy Linnankatu paikalla, josta löytyy vuodesta 1951 alkaen Sibeliuksenkatu. Linnankatu on vaihtunut torin vastakkaiselle puolelle pyyhkäisten tieltään Kirkkokadun. Mainitun Kirkkokadun paikalta löytyy vuoden 1887 kartassa Itäinen Linnankatu, jolla tuolloin on ollut parinaan nykyisen Sibeliuksenkadun kohdalla Läntinen Linnankatu. Rantakatua etsivän pitää suunnistaa Arvi Kariston Kadulle. Nimien vaihdoksia seuratessaan menee melkein pyörälle päästään.

Kauppakeskuksen rakennusmassa peittää tyystin näkymän Selkäsuolla. 

Palataanpa vuoteen 1952. Kulkija tahtoi lähteä Eteläkadulta kohti Helsinkiä. Moottoritietä ei ollut, ja Vikmaninlahtikin huuhteli vesillään huomattavasti läntisempää rantaa kuin nykyään. Lahdensivuntie oli jo olemassa, mutta vaihtui ilmeisesti Jaakonkadun risteyksen tienoilla Helsingintieksi. Aluksi loivasti kaakkoon suuntautunut maantie kääntyi Kanakouluntien ja Virvelintien yhtymäkohdan tienoilla etelään. Nykyisinkin Lapiontieltä koilliseen johtava Mehiläisen tie ylitti tuolloin Helsingin tien ja yhtyi Visamäentiehen. Samalla se seurasi Hämeenlinnan ja Vanajan rajaa. Tässä kohtaa voi havaita konkreettisesti Hämeenlinnan kaupunkia vuoteen 1967 painaneet ahtaat rajat. Torilta kaupungin etelärajalle ei ollut kummoinenkaan kävelymatka!

Vasemmalla näkymä käännyttäessä Lahdensivuntieltä kohti Visamäentietä kohdasta, missä Mehiläisentie

tavoitti entisen Helsingintien. Oikealla on vastakkainen suunta takaisin kohti Mehiläisen tietä. Nykyään

välissä on moottoritie ja uudisrakennuksia. Vanajan ja Hämeenlinnan raja kulki tämän tielinjan ja pellon vä-

lissä. Sittemmin uudet rakennukset ovat häivyttäneet kuntarajaa, vaikka Visamäenkoillispuolella onkin  yhä

nähtävissä kapea epämääräinen pusikkokaistale.

Olympiavuoden kartalle on myös hahmoteltu Pohjoinen valtatie Kaivokadun ja Puutarhakadun väliin Lukiokadun tasalta. Tässä jälleen silmä löytää kadonneen kadunnimen. Puutarhakatu on hävinnyt kartalta ja muutettu Eureninkaduksi. Se on epäilemättä viitannut kaupunkilaisten ja erityisesti puutarhureiden Kaurialassa sijainneisiin viljelyksiin. Puutarhakatua on suunniteltu jatkettavaksi Käänteenaron pohjoispäähän asti.  Vuonna 1952 Vanhan hautausmaan luoteislaitaa seurasi Birger Jaarlinkadun jatkeena kadunpätkä, joka oli saanut nimensä Eurenilta. Sama lyhyt katu näkyy myös vuoden 1926 asemakartassa. Nykyisin paikalla on kapea kuja. 

Pohjoinen valtatie olisi puolestaan suunnattu suoraan Ojoisten läpi siten, että se olisi lopulta kulkenut nykyisten Puistonmäentien ja Antreantien linjaa. Hipposkatu olisi halkaissut Pullerinkentän yhtyäkseen Härkätiehen nykyisen Palloiluhallin kulmilla eli moottoritien ylittävän Ojoisten sillan kohdilla.

Vasemmalla Parkkimäentie erkanee Kurkkutiestä. Taustalla häämöttää Kettumäentielle johtava yhdyspolku. 

Vuonna 1952 Tämä kadunpätkä oli Kettumäentien kaakkoispää sen ulottuessa Kurkkutielle asti. Oikeassa

kuvassa näkyy Puistonmäentien kakakoinen pää, jonka kautta niin sanotun Pohjoisen valtatien ilmeisesti 

kaavailtiin johtavan suoraan Käänteenarolta. Tällöin siis Hippostie olisi saattanut halkaista Pullerinkentän 

nykyisen Ojoisten sillan kohdalle.

Moottoritie otettiin käyttöön 1964. Se halkoo yhä Ojoisten aluetta, muttei suinkaan kohti Puistonmäentietä.

Kuva on otettu keväällä 2014 Ojoisten sillalta kohti etelää. Jossain kulmittain selän takana sijaitsee Teerentie.

Suunnilleen näille main on vuoden 1952 opaskarttaan merkitty suunniteltu Hipposkadun ja Härkätien

risteys.

Fasaanintie ja Metsonpolku syyskuun alussa 2014. Kun 

ensimmäinen koulutieni kulki aikoinaan tästä, paikalla oli

yhä Härkätie. Muistan ison punaisen ladon, joka oli

suunnilleen keskivaiheilla kuvan esittämää aluetta.

Nykyisen Tiiriön aluekin olisi hiukan toisenlainen, mikäli olympiakarttaan kirjatut suunnitelmat olisivat toteutuneet aivan sinällään. Silmämäärin katsoen Pälkäneentiehen yhtyvä Tiiriöntie olisi alkanut hiukan toteutunutta idempää, läheltä Katsastusmiehentien eteläpäätä. Itse muistan lapsuudestani, kuinka Parolantietä jatkettiin Pullerinkentän nurkalta luoteeseen kohti Viisarintietä. Kadonneisiin teihin voi lukea myös nykyään Metsonpoluksi ynnä Fasaanin- ja Metsontieksi kuulunut osuus Härkätietä.

Katujärjestelyt ovat olennaisesti muovanneet kaupunkinäkymää eri puolilla Hämeenlinnaa. Tiiriön suunnalta minulla on joitain omakohtaisia muistikuvia aivan varhaisimmasta lapsuudesta 1960-luvulta. Eri puolilta kaupunkia löytyy varmaan muitakin esimerkkejä, mutta nämä ovat nousseet viime aikoina omaan mieleeni pyrkiessäni hahmottamaan kaupunkikuvan muutosta kuluneina vuosikymmeninä. Varsinkin nykyisenä gps-aikakautena luotamme löytävämme etsimämme sangen vaivatta, mutta jo viisikymmentä vuotta sitten kirjoitetun tekstin ymmärtämiseen tapahtuneet muutokset vaikuttavat olennaisesti niin kuin esimerkiksi Salokanteleen teoksen kuvaileminen paikkojen sijoittamiseen oikeille sijoilleen. Siinä samalla kun ympärillemme rakennetaan runsaasti uutta paljon vanhaa katoaa iäksi.

Maitolaituri hankien keskellä. Paikka entisellä Härkätiellä lienee nykyisen Tiiriön Metsonpolun varrella,
taustalla olettaisin olevan Viisarille johtaneen maantien. Isäni on ottanut kuvan otaksuttavasti 1960-luvulla.
Varhaisimmat muistikuvani liittyvät juuri tähän maitolaituriin, joka sittemmin kyllä siirrettiin pois Härkätien
sivusta.

Lähteet:

Y.S.Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Ilkka Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. 2014

Pikkutori, Suomen kasarmit ja vanha hautausmaa. Asemakaavoitus, rakennushistoria ja kaupunkikuva. Tmi Lauri Putkonen, raportti 16.5.2007

Akseli Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa. 1964

Hämeenlinnalaisia 1639-1989. Hämeenlinnan kaupunki, 1989. Hämeenlinna 350 vuotta.

Hämeenlinnan alueen vanhoja karttoja ja kaavoja voi katsoa muun muassa Hämeenlinnan Lydiasta
http://kirjasto.hameenlinna.fi/kirjasto/lydia/