sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Havaintoja vuoden 1919 kunnalliskertomuksesta


Elämme Suomessa vuoden 1917 tapahtumien satavuotisjuhlavuotta. Asiaan kuuluu palauttaa mieliin eri keinoilla traagisen ja merkittävän ajanjakson tapahtumia. Sana muisteleminen on hiukan ongelmallinen, koska kyseisen ajan eläneitä on keskuudessamme peräti vähän ja satavuotiaidenkin muistikuvat ymmärrettävistä syistä juuri noista vuosista ovat mitä ovat. Löysin kirjahyllystäni Hämeenlinnan kunnalliskertomuksen vuodelta 1919, joka antaa virallisen katsauksen ajasta heti itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäinen silmäys tekstiin osui kohtaan, jossa kerrottiin Valtuuston lokakuun lopussa päättäneen korottaa hevostorin pääsymaksun toripäivinä 1 markasta 2 markkaan hevoselta. Kyseessä oli siis sangen tuntuva korotus ja antaa meille kurkistuksen aikansa ”pysäköintipolitiikkaan”.

* * *

Sosiaalipuolen merkittävä tapahtumia olivat eräät testamenttilahjoitukset. Lehtori H. E. Hårdhin testamentissa 10,000 markkaa lahjoitettiin Hämeenlinnan ukkokodille ja Sairion keuhkotautiparantolalle. Tehtailija J.F. Alanko jätti 70,000 markkaa testamenttirahastoksi ”sairaitten ja työkyvyttömien käsityöläisluokkaan kuuluvien henkilöiden avustamiseksi sekä ammattiopetuksen hankkimiseksi Hämeenlinnan kaupunkikuntaan kuuluville eteville ammattilaisille”. Kauppias Nikolai Novochiloffin testamentissa puolestaan määrättiin 20,000 markkaa Hämeenlinnan kaupungille rahastoksi, jonka korot oli vuosittain käytettävä vaatteiden hankkimiseksi köyhille kansakouluoppilaille Hämeenlinnan kansakouluissa.

* * *

Välittömästi sisällissodan jälkeisiä yhteiskunnallisia oloja tarkasteltaessa nousee yleensä esille laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli ”torpparilaki” heinäkuulta 1918. Itse asiassa sitä oli jo valmisteltu ennen sotaa eikä siitä tullut silmänräpäyksellistä muutosta maanvuokraajien asemaan. Niin kuin Wikipediastakin saamme lukea kyseistä lakia täydennettiin vuonna 1919 koskemaan lampuoteja, 1921 pappiloiden ja 1922 viimein kruununtilojen torppareita. Prosessia jatkui toiseen maailmansotaan asti. Esimerkiksi Hämeenlinnan maalaiskunnan puolella mäkitupalaiset esittivät lunastusvaatimuksia vielä vuoden 1939 alussa.

Hämeenlinnan kaupunki omisti Rengossa torppia. Vuonna 1918 oli Rahatoimikamari esittänyt jopa 100 prosentin korotusta näiden torppien vuokriin. Valtuusto hyväksyi ehdotuksen tammikuun yhdeksäntenä 1919.

Mainittujen torppien asukkaat Mäkelä, Santala, Rantala, Pitkäjärvi, Nikander, Sotka ja Lamminpää olivat tehneet anomuksen saada lunastaa torpat omikseen. Huhtikuussa 1919 Valtuusto lausui asiasta torppien sijaitsevan kaupungille lahjoitetulla ja siihen yhdistetyllä maalla, joiden yhteys kaupunkiin liittyi jo vuoden 1777 lahjoituskirjaan, jolla Saaren virkatalo lahjoitettiin kaupungin alueeksi ja karjalaitumeksi. Sinänsä valtuusto ei vastustanut ajatusta torppien myymisestä sopivasta hinnasta torppareille, mutta sitä vastoin se ei katsonut näillä olevan oikeutta lunastamiseen tuon vuoden 1918 lain mukaan. Maa-alueethan olivat kaupunkiin yhdistettyjä.

Kaikkinensa valtuusto ei tahtonut ottaa asiaa lopullisesti käsiteltäväkseen ennen kuin vireillä ollut vaatimus Hämeenlinnan maalaiskunnan alueella sijainneiden Ojoisten ja Hätilän virkatalojen vaihto kaupungin Padasjoella omistamaan Verhon kartanoon olisi käsitelty. Maalaiskunnan arkistosta olen saanut lukea, kuinka ehdottomasti maalaiskunta ymmärrettävistä syistä vastusti kyseistä aluevaihtoa. Vuonna 1920 kunnanvaltuusto muun muassa totesi:

”- - - Asiakirjoista olemme kuitenkin syväksi suruksemme havainneet, kuinka vähän tai ei ollenkaan ne virastot, joiden lausuntoja Valtioneuvosto asiasta on laatinut, ovat kiinnittäneet huomiotansa Hämeenlinnan maalaiskunnan lausuntoon virkatalojen vaihtoasiassa - - - Kun kunnalta näin riistettäisiin sen elimellinen keskus, sen sydän ja jäljelle jäisi ainoastaan syrjäseudut, jotka nekään eivät muodostaisi edes yhtäjaksoista aluetta, vaan erillisiä, pitkän matkan päässä toisistaan sijaitsevia ja toisten kuntain väliin ripoteltuja pikku palstoja. Jokaisen kunnan sekä aineellisen että henkisen edistymisen ehtona on kuitenkin se, että kunta muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jonka keskuksesta sitten sivistys ja taloudelliset harrastukset leviävät ympäristökyliin synnyttäen siten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteiskunnallista harrastusta kuntalaisten kesken...”

Hämeenlinnan kaupunki ja maalaiskunta kävivät katkeraa kiistaa aluevaihdosta.
Lähde: Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Muun muassa Pitkäjärven torpan seudusta Joenhiisi on kirjoittanut kertoessaan retkestään Rengossa [Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla], Hämeenlinnan alueellisesta laajenemisesta puolestaan tekstissään Muuttuneet rajat.

* * *

Jo vuonna 1917 oli Punaportin palokunta pyytänyt kaupunkia korjauttamaan Punaportin tien. Hämeenlinnan pika-ajuriyhdistys puolestaan oli katsonut Katisiin johtavan tien Keinusaaressa vaativan korjausta. Valtuusto kuitenkin hylkäsi elokuussa 1919 molemmat pyynnöt. Vaunut siis saivat todennäköisesti jatkaa kolistelua kuopissa entiseen tapaansa.

* * *

Virkistys- ja kuntoilumahdollisuuksista pidettiin huolta järjestämällä muun muassa luistinradan kunnossapitoa. Tammikuun kokouksessa valtuusto päätti myöntää voimistelu- ja urheiluseura Tarmolle 3000 markkaa luistinradan kunnossapitoa varten talvella 1918-1919. Aiemmin Tarmo oli kirjoittanut kaupungille ja ehdottanut sitä huolehtimaan radan rakentamisesta ja kunnossapidosta talven 1919-1920 aikana. Paikkakunnan sotaväki oli halukas laittamaan radan ja pitämään sen kunnossa, joten kaupunki päätti puolestaan antaa aitauksen tarvitsemat kuuset sekä kustantaa valaistuksen.

* * *

Nykypäivänä kadulla kulkija saattaa ihmetellä talvisen kunnossapidon vaihtelevaa laatua siirtyessään korttelista tai kadulta toiselle. Hän saattaa kaihoisasti toivoa, että kaupunki lykkäisi traktorillaan yksinkertaisesti koko kadun päästä päähän. Eräänä lumisena talvena itse päivittelin, kuinka esimerkiksi Tampereentien jalkakäytävän siistiminen lumesta vaihteli jyrkästi etelä- ja pohjoispään välillä. Vuoden 1919 kunnalliskertomus paljastaa, millaista lottoa lumenluonti tuolloin oli.

Eteläkatu eli tarkemmin sanoen entinen Eteläinen Niittykatu kuvattuna aikaisintaan 1922. Kuvasta näkee
selvästi katujen lumenluonnin merkityksen jo tuolloin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Heti vuoden alussa huutokaupattiin kaupungin omistamien maanteiden puhtaanapito lumesta kahden vuoden ajaksi. Alhaisimman tarjouksen eli 1000 markkaa vuodessa teki ajuri A. Penttilä. Tarjousta pidettiin kuitenkin liian korkeana, joten lumireki päätettiin ajaa kaupungin hevosilla. Ajuri A. Thulin puolestaan huolehti Kuivansillan, vanhan hautausmaan sekä Myllymäen talojen nro 237, 235, 233, 231 ynnä Myllymäen torin jalkakäytäväosuuksien puhtaanapidosta. Talon 22 katu- ja jalkakäytävien sekä Poltinahon suusta vuokratontille nro 67 kulkeva tie ja vuokratontin nro 39 kohdalla oleva jalkakäytävän puhtaanapito annettiin samalle henkilölle 900 markan maksusta.

Toukokuun alussa kaupunki päätti, ettei se enää pidä puhtaana lyseon tontin katuosuuksia. Sen sijaan kunta otti toimitettavakseen entisen sotilaskirkon katuosuudet 1200 markan maksua vastaan.

Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.

* * *

Vuonna 1919 oli agraaritalous koko maassa yhä vallitsevana, niin myös Hämeenlinnassa. Tämä selittää myös maalaiskunnan ja Vanajan pyristelyn kaupungin kupeella. Ahtaudestaan huolimatta kaupunki omisti viljelysmaita, jotka päätettiin jättää toistaiseksi vuokraamatta ja varata kaupunkilaisille perunapalstoiksi. Taustalla pitää muistaa maailmansodan loppuvaiheesta maassamme vallinnut elintarvikepula. Perunamaiden vuokraksi säädettiin 6 penniä neliömetriltä. Myöhemmin samana vuonna päätettiin tuoloin vuokratut perunapalstat vuokrata mikäli mahdollista samoille henkilöille ja samasta vuokrasta varaten kuitenkin mahdollisuuden ottaa niitä takaisin tonteiksi tai muihin kaupungin tarpeisiin.


Puhuttaessa Hämeenlinnan entisistä tulva- ja vesijättömaista yksi vanhojen kaupunkilaisten hyvin yhä
muistama esimerkki on ollut veden jokakeväinen nouseminen nykyisen Linnanpuiston kohdalle. Tässä
postikorttikuva ilmeisesti 1920-luvulta. Vuosia sitten sain kuulla puiston tiettyjen kohtien olevan joen-
pinnan alapuolella, joten maisemaa pidetään nykyään yllä keinotekoisesti.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Nykyinen kaupunkikuvamme on jokseenkin erilainen sadanvuoden takaiseen verrattuna jo siksikin, että Vanajaveden vesijättö- ja tulvamaita on laajsti kuivattu ja pidetään keinotekoisesti kuivina. Kesäkuun puolivälissä kertomusvuonna huutokaupattiin heinänteko-oikeus kaupungin vesijättömailla. Tarjoukset nousivat 902 mk. Heinäkuun 19. myytiin huutokaupalla heinänteko-oikeus Kiistalan alueella 1746 markalla.

Toukokuun puolivälissä Myllymäen asukkaille myönnettiin pyynnöstä laidunmaata Ahveniston puolelta 40 markan maksusta lehmältä sillä ehdolla, että he itse maksavat paimenen palkan. Sairion laidunmaat vuokrattiin samoilla ehdoilla.

Mikäli lukija tahtoo tarkemmin tutkia
vanhaa Hämeenlinnaa ja tekstissä
viitattuja paikkoja, apuna voi käyttää
esimerkiksi Maanmittari J. F. Sevónin
vuoden 1912 vaiheilla piirtämää 
Hämeenlinnan kaupungin karttaa.
Sen voi ladata itselleen Hämeenlinnan Lydiasta.
Lähikuukausina eri puolilla käsitellään historian tapahtumia suurruhtinaskunnan syöksyessä kohti itsenäistymisen mullistusta ja sisällisodan kauhuja. Näillä lyhyillä numero-otoksilla kunnalliskertomuksesta olen pyrkinyt pohtimaan sitä kaupunkimaisemaa, johon Hämeenlinna havahtui pölyn alkaessa laskeutua. Rivien välistä voi erottaa häivähdyksiä muustakin kuin vain kuivista kustannustiedoista. Niin kuin aiemminkin, viittaan myös rahanarvolaskuriin, jolla lukija voi hahmottaa itselleen mainittujen summien vertautumista vuoden 2015 rahanarvoon.


* * *




Lähteet:

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

maanantai 9. tammikuuta 2017

Museoiden mielenmaisemia


Näin vuoden alkaessa välkkyy mielessä armoton klisee ajan nopeasta kulumisesta. Blogistina pidän itseäni niin sanottuna myöhäisherännäisenä. Silti ensimmäiset tekstit tänne on laadittu jo vuonna 2014. Siitä onkin jo pian kolme vuotta. Siinä missä tavoitteeni on ollut maisemassa kierrellessäni kurkistaa kohti merkkejä historiasta itse retkistä on hyvää vauhtia tulossa omaa henkilökohtaista historiaansa. Toivottavasti niiden muistijälki säilyy urina mielenmaisemassa. Taannoin eräällä museokäynnilläni oivalsin erään toisen maisematyypin, joka ansaitsee oman kirjoituksensa: museot itsessään.

Hämeenlinnan kaupunginmuseo tarjosi Joenhiidelle
ensimmäisen mieleenpainuneen museoelämyksen, jota
on voinut tarkastella mielensä pohjalla vuosikymmenet.
Museon ulkoiset puitteet olivat sangen yksinkertaiset,
mutta näyttelyyn ja sen esineisiin oli ladattuna paljon
tunnetta, etenkin nykyään puuttuvaa pysyvyyttä. Nyt
katsottuna Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa näkee
kaiken: puutaloja, puiston kulman ja itse linnan.
Nykyajan hektinen elämärytmi pyrkii pyyhkimään tieltään pysyvän. Kenties ajan ja sen hengen päivittely kuvastelee myös kirjoittajan omaa vanhenemista ja vieraantumista ympäristöstään. Silti mielestäni on syytä ottaa esille nykyisen tapahtuma- ja elämyskeskeisesti tarjotun vapaa-ajan viettämisen keskellä niitä erittäin rauhoittavia hetkiä omien ajatustensa kera, joita asianharrastaja on saanut viettää vanhanaikaisissa museoissa, siis niissä joissa vitriini toisensa jälkeen on esitellyt menneen maailman esineitä. Huikeana lisänä silloin tällöin ovat esittäytyneet huolella viimeistellyt diodraamat eli pienoismallit tietyistä maisemapaloista tai tapahtumista.

Joenhiiden kiinnostus historiaa kohtaan syveni ensimmäisillä käyntikerroilla vanhassa Hämeenlinnan kaupunginmuseossa, joka sijaitsi puutalossa Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa. Vaikka tilaa oli ainoastaan kolme tai neljä huonetta, kokemus väreilee yhä mielessä uskomattomana. Niin kirjailija Larin-Kyöstin työinteriööri, ammattikuntakiltojen työnäytteinä olleet esineet kuin ammoin kadonneiden käsityöläisliikkeiden nimikilvet loivat mielikuvia menneestä. Ensimmäinen käyntini taisi viedä vähintään kaksi tuntia.

Muistoja matkalta Hollolaan vuonna 2014. Maalaismuseoissa näkee yhä vanhojen  esineiden runsauden
ja pääsee aistimaan entisten interiöörien tunnelmaa. Toki ne ovat vahvasti sidottuja kesäiseen vuoden-
aikaan. Vielä jokin aika sitten Hämeenlinnankin museossa pääsi yhä uudelleen tutustumaan kadonneiden
kaupunkilaiskotien sisustukseen ja edesmenneiden kaupunkilaispolvien kädenjälkeen, vailla näyttelylle
etukäteen asetettua aikarajaa.
Myöhemmin museo muutti linnan kupeelle entisen vankilan tiloihin ja nyttemmin Museo Skogter -nimellä takaisin keskikaupungille. Vanhoissa tiloissa saattoi kävijä tutustua hävitetyn puutalokaupungin talojen esineisiin ja tutustua muun muassa läkkiseppien töihin. Erittäin tutuksi tuli muuan valokuva Lietsankoukun suunnalta, Härkätien varrelta. Itsekin jonkin verran Rengossa liikkuneena Joenhiisi saattoi kuvitella mielessään ne metsätaipaleet, jotka reunustivat valokuvasuurennoksen esittämää taloryhmää. Se oli museokäyntien tärkeä kohde, tuo yksi maisema. Uusille tuttavuuksille oli selkeätä esitellä kotikaupunkinsa historiaa kattavan, vakaana säilyneen perusnäyttelyn kautta.

Vielä ainakin toistaiseksi Hämeen linnan yläkerroksessa pystyy yhä palaamaan näyttelyyn, joka kertoo
linnan entistämistöistä. Paikalta löydetyt rahat ovat oma ajatuksia nostattava joukkonsa puhumattakaan
muista pikkuesineistä. Tiiliin painuneet eläinten ja ihmisten jäljet ovat viestejä vuosisatojen takaa. Noihin
sattuman tallentamiin tuokioihin on hyvä palata ajoittain. Samalla alkaa jo itse ikääntyessä muistelemaan
niitä vuosien takaisia omia käyntikertoja  linnassa, jotka vievät jo edelliselle vuosituhannelle. Miten onkaan
tuollon tulkinnut näkemäänsä? Mihin tuolloin on osannut kiinnittää huomiota juuri noissa esineissä?
Myös itse linnan kehämuurirakennuksissa olleet pysyvät näyttelyt olivat kuin vanhoja tuttuja, joiden luokse tahtoi palata nykypäivän älyttömyyksien painaessa liikaa mieltä ja sotkiessa ajatuksia. Ilmeisesti jo usean vuosikymmenen aikana Hämeen esihistoriaa esitelleen näyttelyn esineet niin kuin ruuhi, haudasta löydetyt puvun osat, miekat ynnä muut kapineet tai niiden osat olivat kuin hipaisu kohti muinoin eläneitä ihmisiä. Vaikkei museokävijä tietenkään pääse koskettamaan esineitä, hän saattaa silti pohtia niitä, jotka aikanaan ovat tavaroita käsitelleet ja millaisten vaiheiden kautta ne ovat esille päätyneet. Viime aikojen esinelöytöjen - kuten Janakkalan miekkamiehen tai suuren rahalöydön - tietojen lisääminen vanhaan perusnäyttelyyn olisi ollut loistava lisämauste. Erittäin mieleen ovat painuneet Tavasterum-näyttelyssä olleet piirrokset, karttakuvat ja valokuvasuurennokset, jotka loivat laatijoidensa selkeän tulkinnan muinaisesta maailmasta. Mikään ohitse kiitävä videokuva ei sellaista kokemusta korvata. Sääli, mikäli uudet sukupolvet ovat menettäneet kyvyn pysähtyä esineiden ja karttojen eteen.

Itse museorakennuskaan ei ole mikään muuttumaton kulissi näyttelyjen ympärillä. Vielä vuosienkin kuluttua
silmä tavoittaa uusia yksityiskohtia. Talvisena päivänä pistäytyminen linnan sisäpihalla on tavoittanut tuokio-
kuvana tuulen katolta lennättämän puuterilumen kiehkurat. Epäilemättä luonto on käyttäytynyt samalla
tavalla lukemattomina talvina jo aiemminkin, mutta näköaisti ja ajatus ei ole itselläni seisahtunut tätä
yksityiskohtaa tarkastelemaan.

Vanhat perusnäyttelyt ovat olleet myös palanen historiaa jo itsessään, sielunmaisema, jonka ympärille kulkija on saattanut hahmottaa omaa mielikuvaansa menneestä. Niiden äärellä on myös itse tavallaan vanhentunut, koska on saattanut palauttaa mieleensä menneitä tuokiokuvia vuosien takaa ja niistä ihmisistä, joiden kanssa on juuri noita esineitä tarkastellut ja pohtinut kadotettua maailmaa. Itse olen sellaista sukupolvea, jonka mielestä esineitä on ollut ennemminkin liian vähän kuin paljon esillä. Luonnollisesti lähellä asuneena olen kyennyt palaamaan yhä uudestaan näyttelyn ääreen. Ulkomailla käydessä jo käytettävissä olleen ajan asettamat fyysiset rajat ovat toisinaan tuskastuttaneet.

Museoiden mielenmaisemat ovat kohdanneet melkoisen paradoksin kansakuntamme vaurastuessa. Tilojen laajentuessa sinänsä luonnollinen ja toivottava vaihtuvien näyttelyjen osuus on kasvanut luonnottomaksi ja kiertosykli kiihtynyt. Monta kertaa uudet näyttelyt ovat kooltaan odottamattoman suppeita, vain yhden huoneen kokoelmia. Vaikuttaa , ettei yhä vauraampi kansakunta tahdo investoida menneisyytensä esittelyyn enää samalla tavalla kuin vasta sodasta toipunut rampa yhteiskunta. Enää on hankalampi palata uudelleen ja uudelleen tiettyjen esineiden pariin. Samalla toki on satunnainen tarkkailija ollut huomaavinaan sellaista tulkintaa, ettei uudelle polvelle enää aseteta samanlaista esinemäärää nähtäville. Tilalle on tahdottu tuoda kaikenlaista toiminallisuutta. Kaipa sitä sitten itse alkaa olla lähellä museoesinettä, koska kaipaa enemmän vuosikymmenten takaista ”jähmeätä” pysäytyskuvaa menneestä läkähdyttävästi etenevien videopätkien asemesta.

Portaat linnassa eivät enää kaiu entisaikojen ihmisten askelia, mutta joskus sentään saattaa korviin kantautua
tutkijoiden ja henkilökunnan liikettä. Jokin tila sentään on noustavissa vanhojakin portaita. Siinä voi sään-
nöllinen kävijä tarkkailla omien jalanliikkeidensä muuttumista verkkaisemmiksi. Tämä linna on ollut minua
ennen ja toivottavasti myös kauan jälkeenikin.

Näistä ikkunoista olen jo useampana vuosikymmenenä käynneilläni tähystänyt kaupunkia muurien ympärillä.
Sinä aikana oma osallisuuteni ja suhteeni kaupunkiin on vähitellen muuttunut kohti ikääntyvän ihmisen näkö-
kulmaa. Vuosi vuodelta kokee itsensä enemmän museoesineeksi ja tuossa kaupungissa hyörivien ihmisten
ajatukset vieraammiksi. Joinakin talvimyrskyn päivinä 2010-luvun kaupunki katoaa helpottavasti näkyvistä.

Sukupolvikuilu taitaa siis railona avautua Joenhiidenkin edessä. Kertakäyttöisyyden leima uhkaa museoalaakin ja sen tarjoaman kokemuksen kerroksellisuutta ja kertausta. Onneksi museomaisema ei koostu pelkästään esineistä. Olennainen osa kokonaisuutta ovat seinät, muurit ja portaat. Niistä voi vuosienkin jälkeen etsiä tutuiksi tulleita uurteita. Ne tervehtivät oltuaan paikalla jo kauan ennen kulkijaa tai tämän jälkeen seuraavaa maailmaa, kunnes joskus koittaa aika vallienkin sortua. Meillä Hämeenlinnassa on onneksi ollut linnan kaltainen tiilikasa, jota grynderit eivät ole puutalojen lailla kyenneet sortamaan tieltään. Paksujen seinien suojassa ikkuna-aukkojen ääressä kelpaa hiljentyä istumaan ja katsomaan lasin läpi siivilöityvää valoa. Sykähdyttävimpiä kokemuksia on ollut seisahtua linnaan sankan talvipyryn päivänä, jolloin näkyväisyys kaupungin suuntaan on ollut vain joitain kymmeniä metrejä kätkien tyystin ulkopuolisen maailman. Tällöin on voinut tehdä mielessään aikamatkan sankkojen metsien ympäröimään muinaisuuden Vanajaveden laaksoon ja kuvitella sitä eristystä, jota keskitalvi on myrskyineen on merkinnyt. 

Talvinen horisontti katoaa lännessä. Tätä katsoessa on monet kerrat ajatellut sitä entisaikojen maailmaa,
jossa Härkätie kiemurteli synkkien salomaiden halki kohti Turkua ja satamaa. Siellä odotti aikansa sivistys
ja portti kohti suurta maailmaa. Laaksossaan kyhjötti pieni linnakylä aikana, jolloin matkustaminen merkitsi
kuukausien taivalta eikä muutaman päivän pistäytymistä toisella puolella maailmaa. Tuolloin matkalle lähtö
merkitsi todellista irtautumista lähtöpaikastaan tietämättä tai osaamatta vaatia tietoisuutta elämän pysymisestä
ennallaan. Kuukausien matkojen jälkeen ei voinut olla varma, kuka enää olisi ottamassa palaajaa vastaan.

 Jos seisahdumme museoissa, saamme tilaisuuden kokea pienuutemme ajassa.