Vuodentulo kesäkuussa 1914

Maisemaa Someron ja Koski Tl:n väliltä. Kuvattu elokuun 

alussa 2005.

Kuluva kesä on ollut jo viikkotolkulla perin kurja kylmyydessään ja sateisuudessaan. Raesateiden ja kylmien tuulten pieksämille tantereille ei ole juuri tehnyt mieli lähteä retkeilemään. Siksi on tullut mieleen pohtia, kuinka merkillisiä nämä ilmat ovatkaan lopulta olleet. Muistiin- panoistani löytyy joitain mainintoja kesästä sata vuotta sitten.

Hämettäressä ennustettiin 20.6.1914 huonoa marjavuotta, ”sillä yökylmät ovat ehkä tyyten vieneet mustikan sadon”. Viikkoa myöhemmin julkaistussa vuodentulokertomuksessa kesäkuulta 1914 todetaan lämpötilojen olleen toukotöiden kestäessä keskimäärin normaalia ylempänä, vaikka halloja on esiintynyt suhteellisesti taajaan. Sadetta sen sijaa on tullut monin paikoin tavallista runsaammin. Sadeajoiksi kerrotaan etenkin toukokuun päivät 6-9 ja 24-26 ynnä kesäkuun ensimmäinen viikko. Vaikka useilla paikkakunnilla liiat sateet ovat ilmeisesti keskeyttäneet toukotöitä, todetaan touko- ja ruohokasvien kaipaavan etenkin Hämeen, Kuopion ja Oulun lääneissä lisää vettä.

Rukiin oras on pääsääntöisesti talvehtinut hyvin. Joillain paikoin Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen lääneissä on laiho kesäkuun puolestavälistä osaksi lakoontunut. Jakson viime päivinä ruis on alkanut maan eteläosissa heilimöidä [siitepölyn vapautuminen heteistä ].

Vuonna 1914 ohran kylvöön ryhdyttiin toukokuun 15-20 päivinä. Pääosin suostuisista säistä huolimatta paikoin liian sateiset kelit keskeyttivät kylvöt. Orasta on toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa vallinnut kylmyys paikoin harventanut, vaikka myöhempi lämmin aika on parantanut tilannetta. Eräissä Hämeen läänin kunnissa kasvusto on kuitenkin ollut vielä kesäkuun puolivälissä lyhyt, heikko ja harva.

Kaurankylvöön päästiin yleisesti toukokuun ensimmäisellä viikolla, maan eteläosissa osin huhtikuun loppuviikolla. Yleensä ottaen suostuisista ilmoista huolimatta kauraa vaivasivat samat ongelmat kuin ohrakylvöäkin. Kylmien ja tuulisten ilmojen lisäksi on juurimato harventanut orasta joissakin Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänin kunnissa.

Perunaa istutettiin toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa. Sen kestoon vaikuttivat sateet. Samaan aikaan perunan kanssa kylvettiin nauris. Nauriin varsin hyvin nousseita taimia ovat maakirput vahingoittaneet paikoin tuntuvasti.

Ruohokasveista apila on jokseenkin yleisesti kestänyt talven. Ruohonkasvu on nurmilla taaja ja lupaava, ainakin hyvänlainen. Luonnonniityt eivät sensijaan Ahvenanmaata lukuun ottamatta yllä samalle tasolle. Sään muutos viime viikkoina on parantanut ruohokasvienkin satotoiveita.

Neljässä eteläisimmässä läänissä karja on saanut olla tyydyttävillä laitumilla, osin hyvänlaatuisilla, mutta muualla ne ovat olleet enimmäkseen keskinkertaisia, paitsi Oulun läänissä, missä heikkoja tai huonolaatuisia.

Tuolta siis maisema näytti maamiehen silmin sata vuotta sitten. Agraarisessa Suomessa sääolosuhteet toki löivät läpi elämän eri tasojen aivan toisella tavalla kuin nykyään, jolloin sateista ja kylmää kesää kommentoidaan etupäässä arvioimalla, onko lomalaisten etelänmatkoja yhä tarjolla. Silti perusasetelma vuodentulon suhteen ei ole tietenkään muuttunut mitenkään. Kyllä alkaa hirvittää talsiminen vettä tirsuvilla tienpientareilla puhumattakaan pellonlaidoista. Seistessäni tällaisena kesänä sateenusvassa aprikoin, kuinka paljon näkymä on muuttunut suhteessa omaan tajuntaamme siitä.

Lähteet:

Hämetär 20.6.1914

Hämetär 27.6.1914

Luonnonkukkapäivän hengessä

Runsas joukko innokkaita luontoharrastajia

seurasi oppaita kesäiseen metsään.

Hämeenlinnan seudun luonnonsuojeluyhdistys Pulsatilla järjesti sunnuntaina opastetun luontoretken luonnonkukkapäivän nimissä Hattelmalanjärven rannalla. Samalla oli tilaisuus kiikaroida järven linnustoa. Maallikolle selvenivät ohi kiitäneeksi hetkeksi kesäisen lehtometsän ja rantasuon kasviston monet asukit. Nimet niin kuin koiranheisipensas, räppänä, suokeltto, metsäalvejuuri ynnä erilaiset sarat ovat jääneet mieleen monien muiden valuessaan unohdukseen.

Opastettu luontoretki on maisemakokemusten raskasta sarjaa. Tuttukin luontokappale saa aivan uuden merkityksen asiantuntijan selittäessä niiden esiintymisen taustoja niin kuin tälläkin kertaa Heli Jutilan ja Karri Jutilan toimiessa oppaina. Kurjet rantasuolla, nokikanan uiskentelu, korpin yllättävä ylilento ja mitä niitä hetkiä nyt onkaan. Mieli yhdistelee menneitä ja uusia kokemuksia. Jokin vuosien takainen ääni tai tuoksu palautuu tajuntaan. Valo ja varjo leikittelevät lintutornille johtavilla pitkospuilla. Viisi-kuusikymmentä ihmistä seuraa kuuliaisesti oppaitaan. Sää suosii viikonlopun kesäistä luontokokemusta.

Jahas, mikähän tuo vasemmanpuoleinen kukka olikaan? Taitaa olla syytä hankkituta lisäopetukseen. Oikeassa 

kuvassa pitäisi jossain olla suokeltto, joka kuulemma suosii lähteisiä paikkoja. Tämä puron vesi viittaakin

lähteeseen.

Löytyi hämähäkin pesä. Mielenkiintoista.

Tämä taitaa olla kämmekkä. Joku mainitsi nimen punakämmekkä (eli suopunakämmekkä). Wikipedian mukaan

sitä tavataan koko maassa ja on rauhoitettu.  Kuulin parin retkeläisen keskustelevan, että tämä olisi harvinainen,

Jos kyseessä olisi suoneidonvaippa, kyseessä olisi todellinen harvinaisuus, jota on tavattu  netin mukaan

vain parissakymmenessä paikassa, joista puolet on tuhoutunut.

Vasemmassa kuvassa tarkastellaan huolella lintutornin juurelta löytynyttä kasvistoa. Oikeanpuoleiseen maaston 

kamerani hukkasi kurkiparin, jota olin jonkin aikaa tornista tarkkaillut.

Hattelmalanjärvi on kuulemma kokenut parempiakin lintuvuosia, mutta siitä huolimatta ilmassa on taukoamatonta laulua ja kirkumista. Aivan kuin siipiniekat olisivat aloittaneet loppukonsertin ennen juhannuksenajan vaikenemista. Kun nostan katseeni ylös näen taivaankannen järven yllä miltei tyystin sinisenä. Edellisen päivän tuulet ovat lakaisseet monta päivää matalalla roikkuneet pilvet tiehensä.

Tämä on kesää. Paljonko voi enää pyytää?

Näkymä Hattelmalanjärven ylitse itään. Kesä on kauneimmillaan, ilma täynnä lintujen ääniä.

Lähteet:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Punak%C3%A4mmekk%C3%A4

http://kammekat.tripod.com/epipalustris.htm

Elämää kylillä

Sepän pirtti. Jykevä portinpieli on saanut ajan saatossa seurakseen kookkaan kuusen. Itse pirtti odottaa 

kutsuvasti kulkijaa pienen  vehreän puutarhan keskellä.

Lauantaina 14.6. vietettiin hämäläisissä kylissä Avoimet kylät -päivää. Kävin tutustumassa Sattulan ja Eteläisten tapahtumiin. Sateinen sää oli vaihtunut tuuliseksi pilvipoudaksi, joka ei onnistunut hyydyttämään uteliasta tunnelmaa. Tällä kertaa tein päätöksen kohteista aivan viime hetkellä ja sain poikkeuksellisesti kyydin. Aluksi suuntasin Sattulaan.

Lehijärven rannalta löytyi rehevän maastonsa keskeltä Sattulan kylä täynnä muistojaan. Sepän pirtti osoittautui mielenkiintoiseksi rakennukseksi, jota kyläläiset ovat sydämellä kunnostaneet säilyttääkseen sen jälkipolville. Luin kuistilta löytämästäni opastaulusta, että pirtin rakennutti ilmeisesti 1890-1893 Rengosta kotoisin ollut seppä Kalle Nummelin. Sisällä pirtissä kyläläiset kertoivat rakennuksen vaiheista ja sen entisistä asukkaista.

Tuoli kuistilla aivan kuin odottaisi pikaisille asioille juuri poistunutta vanhaa emäntää.

Hämärästä kamarista miltei olettaisi voivansa

kurkistaa aikaan, jolloin rattaat Tampereelta 

kolisivat kiviaidan sivuitse matkalla kohti 

Hämeenlinnaa ja pöly leijui matkamiehen

saappaiden perässä.

Pieni tupa täyttyi jo muutamasta ihmisestä. Vanhat esineet ja ajan patina nurkissa loivat omaa kiireetöntä tunnelmaansa. Olisi melkein voinut odottaa pirtin viimeisen asukkaan, satavuotiaaksi eläneen naisihmisen, ilmestyvän kamarista ihmettelemään, millaista väkeä maantieltä on tupsahtanut. Vaikka ulkona olikin kolea, tuulinen päivä, sitä ei huomannut keskustelun velloessa muisteloissa.

Lauantaisena iltapäivänä puutarhan kookkaan ruotsinpihlajan äärelle oli kokoontunut väkijoukko, joka lähti Jaakko Salosen johdolla kiertokävelylle tutustumaan kylämaisemaan ja kuuntelemaan tarinoita vanhoilta ajoilta. Saimme kuulla muun muassa, että pirtin editse kulki ennen pääväylä Tampereelta Helsinkiin. Naapurustossa oli kuulemma peräti kolme kauppaa. Porttia vastapäätä oli yhä nähtävillä merkkejä entisestä kaivosta, joka oli ollut aikanaan kylän tärkeä kohtaamispaikka, erittäin ”miinoitettu” paikka viitaten kylässä asuneisiin viiteen Miina-nimisen naisihmiseen. Kyläraitiksi jäänyttä maantietä asteltiin risteykseen, jonka ”torille” kokoontuneista ihmisistä kerrottiin anekdootti ilmeisesti varhaiselta viime vuosisadalta. Tampereen suunnalta oli lampsinut kulkija, joka oli kysäissyt paikalla notkuneelta väeltä, veikö tie Hämeenlinnaan. Hänelle oli vastattu, ettei tie mihinkään vie, oli matkalaisen ihan itse käveltävä. Lyhyt tarina loi heti oman vaikutelmansa paikasta, joka nykyisin on täysin unohtunut piiloon, syrjään uusilta tielinjauksilta.

Entinen tieTampereelta Hämeenlinnaan.

Poikkesimme katsomaan jo puretun työväentalon paikkaa. Siellä oppaamme esitteli lähettyvillä sijaitsevien tai sijainneiden tilojen sijoittumista maisemaan. Nykyinen kylä ei enää elä peltoviljelystä, mutta rehevä kasvullisuus kertoo maiden olleen otollisia viljelyksille. Rinne viettää kohti Lehijärveä, joka on kuin suuri maailmanmenoa tarkkaileva silmä rantojen takana.

Päästessämme nykyiselle, päällystetylle tielinjalle saimme tietää, että se on ollut aikanaan tietynlainen jakolinja työväestön ja tilallisten välillä. Länsipuolella eli ns. Rengonkulmalla on asunut työväki. Kävelimme pähkinälehdon sivuitse Mäkelän kivinavetan nurkalle päättämään kiertokävelymme. Vanhaan navettaan oli kerätty näyttely tilan vanhoista asiakirjoista ja kartoista. Vieras saattoi tarkastella vanha ajan rakennustyön jälkeä ja keskustella isännän kanssa entisestä toiminnasta eläinten kanssa.

Tässä kuulemma sijaitsi jonkinlainen kokoontumispaikka, jossa matkantekijät tarkasteltiin ja jokunen kaskukin

taitaa paikalla olla syntynyt.

Uusi päällystetty tie johtaa Nihattulasta Sattulan kautta kohti Pelkolaa. Tielinjaa on nostettu siten, että 

vanha rakennus on jäänyt kurkistelemaan rehevän kasvullisuuden seasta. Ikkunaruudut ovat kuin pälyilevä

silmä, jonka huomasin jo aiemmin kesällä kiertäessäni Lehijärven.

Pähkinälehto valtaa entistä peltomaata. Ihmisen työn jälkiä edustava kivirakennelma maastoutuu maisemaan. 

Tämä voimallinen kasvu osoittaa maaperän hedelmällisyyttä ja kylän edullista mikroilmastoa.

Kesä alkaa olla rehevimmillään viileästä ilmasta huolimatta.

Karri Jutila esittelee Eteläisten rannassa äänitystekniik-

kaa, jolla voi vangita linnunlaulua.

Antoisan Sattula-kierroksen jälkeen oli vielä tilaisuus kiiruhtaa johonkin toiseen kylään, joksi valikoitui Eteläinen. Siellä Eteläisten rannassa oli mahdollista tutustua kasveihin, lintuihin ja ostaa paistettua makkaraa. Ehtiessämme perille tapahtuma oli jo päättymässä, mutta saatoimme vielä vaihtaa jonkin sanan luonnosta ja linnuista. Kuulimme yllättyneinä, kuinka monta lintulajeja oli tuonakin päivänä paikalla havaittu. Täytyi tunnustaa, että tuota lauantaita vakaammalla ja lämpimämmällä säällä olisi tullut lähdettyä liikkeelle aiemmin ja kenties nähtyä enemmän. Silti päivä oli positiivinen yllätys. Täytyy toivoa tapahtumalle jatkoa myöhemmille vuosille niin voisi valita tutustumiskohteiksi vuorostaan joitain muita kyliä. Hämeemmehän on vallan täynnä historialtaan, luonnoltaan ja maisemaltaan suurenmoisia kyliä. Toisaalta jokainen päivähän voi olla oma kyläpäivänsä.

Tarkkailupaikka Eteläisten rannassa, josta käsin saattoi havainnoida kesäistä luontoa.

Päivä Laurinmäellä - osa III

Taistelujen karaisemien saksalaisten hyökkäys pysähtyi punaisten ankaran tulen vuoksi huhtikuun 25. päivän iltana vuonna 1918. Näillä oli vahvoja asemia niin Määkynmäen kuin Pappilan Lystinmäen suunnalla. 3. Kaartin ulaanirykmenttiä komentanut majuri von Brandenstein katsoi tarvitsevansa lisävoimia voidakseen jatkaa hyökkäystä.

Ennen kuin tuohon oli tultu sisällissodan eteläisellä rintamalla olivat joukot alkaneet keskittyä kohti lopullista, suurta välienselvittelyä. Vuonna 1933 julkaistussa kirjassaan J. O. Hannula kirjoittaa muun muassa seuraavasti: 

” Tilanne Länsi- ja Etelä-Suomessa oli huhtikuun 21 p:n tienoilla seuraava: Saksalaisen Itämeren-divisioonan päävoimat (noin 4000 miestä ja 3 tykkiä) olivat Helsingissä, kenraalimajuri Wolfin prikaati (noin 3000 miestä ja 13 tykkiä) Riihimäen seuduilla, von Brandensteinin osaston päävoimat (noin 2000 miestä ja 9 tykkiä) Lahden seuduilla ja majuri Hamiltonin osasto (800 miestä ja 6 tykkiä) Loviisan seuduilla.

Valkoisen Länsiarmeijan voimista oli kenraalimajuri Linderin ryhmä (noin 4000 miestä ja 6 tykkiä) Tyrvään-Peipohjan-Huittisten alueella, eversti Hjalmarssonin ryhmä (noin 3500 miestä ja 10 tykkiä) Lempäälän seuduilla, everstiluutnantti Bergströmin ryhmä (noin 1500 miestä) Tuuloksen ja Hauhon pohjoispuolella olevissa järvikapeikoissa sekä 2000 miehen vahvuinen armeijanreservi Tampereella.

Loimaan seuduille saapunut 800 miehen vahvuinen Saariston vapaajoukko toimi itsenäisenä osastona; 500 miehen vahvuinen Kalmin pataljoona oli Vääksyn kanavan seuduilla.

Punaisten puolella oli Hjalmarsonin ja Bergströmin ryhmiä vastassa yhteensä noin 10 000 miestä; noin 4000 miestä perääntymässä Kokemäenjoenlaaksosta Toijalaa kohti. Riihimäellä tappion kärsineet punaiset joukot olivat perääntymässä Hämeenlinnaa ja Lahtea kohti. von Brandensteinin prikaatia vastaan hyökkäili usean tuhannen miehen vahvuinen punainen ryhmä. Kaikkien näiden punaisten voimien , n.s. länsiarmeijan, vahvuus kohosi vähintään 40 000 mieheen; niiden käytettävänä oli noin 50 tykkiä ja yli 200 konekivääriä”.

Rakennelmien jäänteitä.

Suuri määrä punaisia oli siis käytännössä saarroksissa, mutta rengas heidän ympärillään oli vielä ilmeisesti löyhä. Siksi Mannerheim suunnitteli Linderin ryhmän siirtämistä Länsiarmeijan vasemmalle siivelle Päijänteen länsipuolelle ja antoi saksalaiselle kenraalimajuri v. d. Goltzille ohjeen jatkaa etenemistä Riihimäeltä Hämeenlinnaan. Tapahtumat Janakkalan kirkolla olivat siis siirtoja suurella pelilaudalla. Mikäli saksalaisten eteneminen olisi seisahtunut tai ainakin huomattavasti viivästynyt, voi vain olettaa mitä Hauhon-Lammin-Kosken-Lahden suunnalla olisi tapahtunut. Kuinkakohan Syrjäntaan taistelun olisi käynyt?

Rykmentin komentaja Brandenstein siis pyysi apua prikaatinkomentaja Wolfilta Leppäkosken kartanossa. Apua ei kuitenkaan hellinnyt, koska saksalaisvoimien uskottiin olevan tarpeeksi vahvat tekemään läpimurron. Tällöin pyydettiin joukkoja majuri Rederniltä, joka omalla vastuullaan lähetti eskadroonan ja kaksi konekivääriryhmää ja yhden esikuntaryhmän Vanantaan kautta lossin yli veneillä Kernaalaan klo 4 aamulla.

Huhtikuun 26 päivä kello 6 alkoi saksalaisten hyökkäys. Se eteni Määkynmäen laidasta Räikälän asemia vastaan. Saksalaisten apujoukot ltn Frentzelin johdolla suuntasivat Kernaalasta Säkkärämäen ohi kirkon ja Laurinmäen väliselle tielle. Punaisten perääntymistie Lystinmäen suuntaan tukittiin konekivääritulella. 2 Ulaani eskadroona hyökkäsi Veittosten torpan hirsisiltaa ja Räikälän siltaa pitkin kohti juoksuhautoja, joissa arveltiin olleen enimmillään 150 punaista, joiden Hämeenlinnasta avukseen saaman tykin tuli rajoittui kolmeen laukaukseen, joista tarkin taisi osua saksalaisten kenttäkeittiön lähelle. Sitten tykki kiskottiin Hattelmalan harjun kupeelle taistelun ratkettua, kestettyään puoli kahdeksaan aamulla. Vielä samana päivänä ulaanieskadroonat jatkoivat matkaa Hämeenlinnaan, missä taistelutoimet alkoivat klo 14.45.

Luonto alkaa ottaa omansa.

Janakkalan kirkonkylää Laurinmäen ja Lystinmäen kautta kiertävien juoksuhautojen mitaksi on sanottu kaksi kilometriä. 1915 valmistunut linnoitustyö on ollut sangen mittava. Paikallisten ihmisten lisäksi työssä oli venäläistä sotaväkeä ynnä virolaisia ja kaukasialaisia. On mahtanut kylillä pajatus kaikua noina viime vuosisadan alun vuosina. Ellei Venäjän vaikutus olisi täällä romahtanut saksalaisia olisi odottanut huomattavasti toteutunutta rajumpi taistelu, mikäli he olisivat toisissa oloissa tunkeutuneet näille seuduille.

Nyt kompuroidessani polkua hiljakseen ylös näen kuusikon vallanneen mäen pohjoisen rinteen. Ennen kuin arvaankaan melkein putoan kaivantoon, jota jatkuu ja jatkuu. Kuusenrunkoja on kaatunut poikki polun ja juoksuhaudan jäänteiden ylitse. Tapani mukaan harhaudun sangen pian kulkureitin vastakkaiselle puolelle kääntyvän polun reunaa ennen kuin kulku-ura päättyy. Tässä vaiheessa ilma on yhä melkein paahtavan poutainen, joten innostuneena seurailen juoksuhaudan reunaa itäkaakkoon.

Puiden, sammalten ja mustikanvarpujen seasta erotan mäen kyljessä ikään kuin jättihampaiden jättämiä lovia. Pohdin mielessäni, ovatko ne olleet aiemmin jonkinlaisia miehistösuojia tai tarvikevarastoja. Opastaulun mukaan kirkonkylää kiertävien varustusten alueella olisi aikanaan ollut neljä maanalaista kasarmia ja kymmenen maanalaista miehistön suojaa. Jonnekin juoksuhautoihin myös haudattiin kaatuneita punaisia. En ala pyrkiä alas kivikon sekaan, vaan tyydyn ottamaan joitain valokuvia.

Vanhaa maastokarttaa ja Keltaisesta talosta löytämääni opaspiirrosta vertailtuani päätän seurata kaakkoon kiertyvää rinteensyrjää päätyäkseni mäen toiselle puolelle merkitylle polulle. Maasto on outo, mutta ovathan juoksuhaudat koko ajan sivullani. Jälkeenpäin ajatellen Kernaalaan johtava tiekin olisi ollut lähellä, joten totaalisen eksymisen vaara olisi ollut aika pieni. Joka tapauksessa huomaan pian harppovani talousmetsäalueen laitaa, jonne hakkuut ovat jättäneet jälkensä. Olen astunut kuin vahingossa ulos maiseman erikoiskammiosta, jossa luonto verhoaa vanhoja arpia. Kuiva männikkö peittää sitä rinnettä, jota pitkin etsin jonkinlaista polkua, kunnes kuulen selvästi harjanteen takaa miesjoukon turinaa. Koska on keskipäivä, ei ole syytä aprikoida haamujen lähteneen liikkeelle, vaan suunnistan uteliaana alas rinnettä. Löydän retkueen, joka oppaansa kantavan komentoäänen johdattamana on tutustumassa juoksuhautojen jäänteisiin. Harpatessani kaivannon yli pääsen takaisin maisemapolulle.

Polun noustessa ylemmäksi alkaa juoksu-

hauta erottua yhä selvemmon.

Tästä eteenpäin polku nousee yhä jyrkemmin kohti kukkulan läntistä rinnettä. Varustuksia aina vain riittää, ja niiden edessä putoaa rinne pian lähes pystysuorana kallioseinänä useita metrejä alas. Olen saapunut 1900-luvun linnavuorelle. Alempana olleiden melkein tasoittuneiden ojien sijaan nähtävillä kiemurtelee siististi kivettyjä ja kallioon louhittuja rakennelmia, jotka ovat yllättävän hyvin näkyvillä 99 vuotta valmistumisestaan. Alhaalla Laurinlähteen lähettyvillä on kuulemma entistettyjäkin juoksuhautoja, joihin en tällä kertaa edes huomaa mennä tutustumaan. Sitä en tiedä, onko näille ylhäällä oleville joskus tehty jotain.

Lähestyessäni Määkynmäen näköalapaikkaa huomaan nousseeni sangen korkealle, mutta jonkin verran metsittyneelle pikkuvuorelle, jolta on ollut varsinkin varustusten valmistuttua ja alarinteen ollessa paljaana huikeat näkymät niin Kernaalanjärvelle kuin Veittosenmäelle ja Hakoisten linnavuorellekin. Aivan ilmeisesti Määkynmäki on oivallinen vastinpari Linnavuorelle tutustuttaessa Kernaalanjärven ympäristön kulttuurimaisemaan. Ilman viime vuosisadan lopun kiihtynyttä asetekniikan kehitystä Janakkalan kirkkoa ympäröineet varustukset olisivat olleet merkittävät puolustusasemat ja siksi hyvää historiallista jatkumoa linnavuorten ketjulle. Nyt kalliolta voi kesäpäivän leppoisassa lämmössä tähystellä Kernaalanjärven ylitse kohti Tervakosken savupiippua, Linnavuorta ja Räikälänjoen laaksoa. Metsät ja peltoaukeat laikuttavat kaukaisten harjujen kehystämää näkymää, josta poissa ovat maantiet autoineen.

Kulttuurimaisemaa. Määkynmäeltä avautuu näkymä etelään kohti Kernaalanjärveä. Osa Veittosenmäkeä 

etuoikealla. Linnavuori jää kuvan ulkopuolelle tästä oikealle. Edessä järveen pistävän niemen oletan olevan 

Kivisaari. Jossain järven toisella puolella pitäisi häämöttää Tervakosken piipun.

Jyrkänne. Vasemmalla pudotus alas ja oikealla juoksuhauta.

Jyhkeät maisemat rehevän laakson keskellä ovat silti kulkureittien risteyksessä. Siksi on ollut lähes väistämätöntä, että näilläkin rinteillä on juostu aluksi miekoin ja keihäin ja lopuksi pistimiä työntäen ja kiväärejä laukoen. Toisaalta läsnä on ollut iätön henkinen ulottuvuus, jolta nykyihminen kehnonlaisesti aistii pyrkiessään hallitsemaan ja vallitsemaan maisemaansa omin megalomanisin rakennusprojektein, joiden tieltä lehdot ja puistikot saavat väistyä. Tarinmaan-Määkynmäen taistelun uhrit ovat kaatuneet esi-isien pyhillä paikoilla, miltei temppelissä. Tuskanhuudot ovat vaienneet. Aivan kohta siitä on sata vuotta.

Olen tavattoman yllättynyt siitä, mitä täältä olen löytänyt. Luonto ääniensä ja hiljaisuutensa rytmein ja kasvunsa ihmein pehmentää sekä maastossa olevia vihan merkkejä että nykypäivän maailman kaoottisia mielentiloja. Ehdottomasti Laurinmäki on kesäisen vapaapäivän oiva retkikohde museonsa, luontonsa ja muistomerkkiensä ansiosta. Aion palata.

Silloin kun alarinteistä ovat olleet puut poissa tästä on ollut paha vastustajan tulla.

Räikälän silta. Kuvan samoilta paikoilta löysin papereistani otettuani sen mustavalkofilmille yli kolme kymmentä 

vuotta sitten. Laurinmäen yhteydessä tuli nyt uudestaan kierreltyä paikalla. Vielä on edessä kiertomatka joen 

länsipuolella.

Lähteet:

Erkki Korkama - Stig Roudasmaa. Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia

J.O.Hannula. Vapaussodan historia

Veikko Kerkkonen. Janakkalan historia.

Janakkalan kunnan www-sivut

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/opastetut_polut/sodan_jaljet

Päivä Laurinmäellä - osa II

Polku läpi sateen kostuttaman lehdon on 

täynnä tuoksuja - ja hyttysiä.

Torpparimuseolta johtavat tummiksi kuluneet polut metsään. Hyttyset odottavat kulkijaa, joka joutuu niihin oitis tottumaan. Suunnistan ensimmäiseksi kohti Laurinlähdettä. Viittoja seuraten pääsen maantien varteen.

Hämetär kirjoittaa 9.4.1914 Räikäälän lähteestä, Piispan lähteestä, Janakkalan lähteestä tai Laurin lähteestä. Tuolloinkin jo paikka arvostettiin tärkeäksi kulttuurikohteeksi, jota ympäröivät talot käyttivät päivittäin. Lähde oli juuri hiljattain kunnostettu graniittikivin. Halsterilla kärvennetyn Pyhän Laurin vaikutusta lähteen nimeämiseen sanomalehti varovaisesti epäilee.

Vielä tuolloin sadan metrin päässä sijaitsi Räikäälän majatalo, jonka uskottiin saaneen nimensä lähteestä eikä päin vastoin. Itse Räikäälä-nimen on oletettu kuulemma saaneen alkunsa äänekkäistä palvontamenoista, joita lähteen ympärillä aikanaan on harjoitettu 1700-luvulle asti kalmistojen jumalan Taaran kunniaksi. Piispan lähde- nimen on uskottu viitanneen kastetilaisuuksiin, joita paikalla harjoitettiin kristinuskon vakiinnutettua asemiaan. Laurinlähteen ympäristö on siis ikiaikaista kulttiseutua, jossa puut ja pensaatkin ovat olleent pyhiä. Ei siis ihme, että nykykulkija löytää vieläkin pari uhrikiveä.

Uhrilähde. Kuin kahden ajan välissä sijaitsee Laurinlähde, josta on käytetty myös nimiä Piispan lähde ja

Räikäälän lähde. Täällä palvottiin aikoinaan kalmistojen jumalaa Taaraa. Yhdessä ympäristöjen uhrilehdon ja 

-kivien kanssa se on muodostanut varmasti melkoisen mytologisen keskuksen, johon lähistölle rakennettu

kirkko on antanut oman lisänsä.

Menneisyyden haamujen joukkoon ovat siirtyneet myös entisaikojen tienkäyttäjät, joiden tarpeita kievarit 

palvelivat. Räikäälän kievarin jäänteenä kurkistelee kivijalka kasvullisuuden seasta.

Janakkala on ollut mahtipitäjä kartanoidensa suhteen. Tämä on tietenkin juontunut seudun loistavasta ja hedelmällisestä sijainnista. Jykevänä, monoliitin kaltaisena keskellä metsikköä seisova Torpparien muistomerkki kertoo vahvasta torppariperinteestä. Torppareiden voi syystä todeta edustaneen liki maaseudun elämän muutoksen kuvaa liki kolmensadan vuoden ajan. Vuoteen 1743 asti vai aatelisilla oli lupa perustaa torppa; sen jälkeen saivat myös perintötilalliset ja vuodesta 1757 kruununtilallisetkin niitä perustaa. Ennen kuin muuttuneet viljelytekniikat ja väestönkasvu muuttivat tilannetta asettuminen torppaan oli ihmisille sangen edullista, sillä kartanot ja vauraat maatilat tarvitsivat työvoimaa. Koska vanhin poika peri maatalon, piti nuoremmille lapsille lohkoa maapaloja eli niin sanottuja perintötorppia.

Torpparimuistomerkki

Jälkiä kuin kahdelta eri ikäkaudelta. Kavion-

jäljetkö johtavat metsän kätköihin?

Suomen torppariväestön syntyessä 1700-luvun loppupuolella täysi-ikäisiä miehiä arvellaan olleen vajaat 6000 lukumäärän kasvaessa viidessäkymmenessä yli nelinkertaiseksi. 1900-luvulle tultaessa torpparien suulliset vuokrasopimukset alkoivat muuttua entistä epäedullisemmiksi vuokralaisten kannalta. Vaikka teollinen kehitys alkoi ottaa askeliaan ympäristön kaupungeissa, voi hyvin kuvitella, kuinka muuttuva maailma alkoi ahdistaa maaseudun vähäväkisiä. Torpparimuistomerkin 387 kiveä symboloivat sen väestön osan yhä karumpaa osaa, joka joutui kohtaamaan paljaimmillaan tuon rakennemuutoksen.

Lehtojen osuus metsistämme on vähentynyt rajusti. Voi kuvitella, että ennen tehomaa- ja metsätaloutta lähes jokaisen kylän ympäristö näytti jotenkin tällaiselta. Rakennusten ympärillä ei sinänsä varmaan ollut enempää puita kuin nykyään – päinvastoin – mutta kotieläimet, karja pitivät kasvillisuuden tietynlaisena. Alkeellisemmilla työkaluilla ja vähäisemmällä väkimäärällä neliökilometriä kohti peltoja ei todennäköisesti saatu pidettyä raivattuna siinä mitassa kuin nykyään. Sodat, katovuodet ynnä muut poikkeusolot pitivät ihmisen vaikutukset aisoissa. Rengostakin kirjoitetaan, että 1600-luvun ankeimpina aikoina pellot alkoivat kasvaa paksua puuta.

Joenhiisi on saanut tietää myrskyn riehuneen uhrilehdossa. Näky säpsähdyttää, mutta luonto korjannee 

tilanteen. Onpa lastenkin kuulemma kelvannut tutustua oikein  läheltä suureen puuhun.

Hmm, nokkoset, vuohenputket saattaisi olettaa tunnistavansa, mutta vielä kun oppisi erottamaan vaikkapa tuon kotkansiiven. Se on kuulemma saniaisista suurin... Lehtien ehdittyä kasvaa lähes täyteen mittaansa valo siivilöityy alas kuin viidakossa ikään. Pehmeä, kesäinen sadekin lankeaa alas hyvin lempeästi ja saa luonnon aromit leijumaan sieraimiin. Saniasiten keskellä solisee pieni puro. Opastaulu kertoo kosteiden rantalehtojen tyyppikasvista lehtopalsamista, jota täälläkin ilmeisesti kasvaa. Latinankielinen nimi Impatiens noli-tangere (=älä koske minuun) viittaa kasvin tapaan singauttaa siemenensä kosketettaessa hedelmäperää. Kasvitiede taitaa olla perin mielenkiintoista sekin.

Suojeltu mänty. Onkohan tämä se, jota on  taannoin kutsuttu Janakkalan suurimmaksi puuksi? Juurelle olen

asettanut A4-kokoisen paperinipun havainnollistamaan rungon mittasuhteita.

Harhaillessaan rehevän kasvillisuuden puolihämärässä saattaisi otaksua, ettei tällaiseen rauhan kehtoon vaivautuisi ihmisen eripura ja raivo tunkeutumaan. Valitettavasti niin vain ei ole. Sitä pohdin Laurinmäki-aiheisten kirjoitusteni kolmannessa tekstissä, jossa kapuan ylös juoksuhaudoille.

Lähteet:

Hämetär 9.4.1914

Petri Karonen. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1800

Janakkalan kunnan www-sivut

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/opastetut_polut

Päivä Laurinmäellä - osa I

Olen usein todennut, että polkupyöräily on parasta liikkumista kesäisessä Suomessa. Kun polkiessaan ehtii aistia alkukesän vimmaisen tuoksumaailman ja luonnon äänet, virittyy aivan omanlaatuiseensa tunnelmaan. Aivan niin kuin lauantaina kuulin erään kahvila-asiakkaan toteavan, on hienoa löytää pyörälenkillään sellaisia tunnelmallisia taukopaikkoja kuin Janakkalan Keltainen talo Laurinmäen torpparimuseon kupeella. Niin lopulta päädyin Keltaiseen taloon minäkin, kesäisellä polkupyörämatkallani tutustuessani hämäläiseen kulttuurimaisemaan.

Lasten luontotapahtuma ja Keltaisen talon avajaiset toivat

Laurinmäelle runsaasti väkeä.

Jo alkukeväästä suunnittelin kohteita, joissa on syytä poiketa kesällä. Laurinlähde Räikälän kivisillan ylitse Janakkalan kirkolle johtavan tien varrella vaikutti juuri osavalta etapilta kulkuyhteyksiensä kannalta. Tarkemmin retkeä suunnitellessani huomasin lähteen olevan osa laajempaa kokonaisuutta.

Lauantaina 7.6. vietettiin Keltaisen talon avajaisia. Päivä oli oiva valinta retkeä varten. Sattumalta torpparimuseolla ja Keltaisessa talossa vietettiin Janakkalan luonto ja ympäristö ry:n, Suiston, Kahvila Laurinmäen ja Janakkalan kunnan järjestämää Lasten luontotapahtumaa. Jo aamukymmeneltä paikalla liikkui runsaasti ihmisiä. Pajoissa lapset saivat tutustua muun muassa kasvinkuvien painamiseen saveen ja metsänsuojelijoiden tekemiseen kävyistä. Tanner kaikui lasten iloisia huutoja. Kiertokapulan jätetietoutta jakavan tehtäväradan varrella oli tarjolla käytännön tietoa asiallisesta jätteiden käsittelystä. Toimintaa katsellessa saatoin toivoa, että tulevaisuudessa jokunen roska vähemmän tulisi heitetyksi tienpientareille.

Tukikohta. Keltaisen talon salissa saattaa siemaista kahvit 

ja nauttia välipalaa kesäisen kiertomatkansa varrella.

Teatteriesityksessä kävi ilmi, ettei maalaismetsä oikein sovi kotikissalle. Tavaranvaihtotorilla sai oppia, ettei aina tarvitse hankkia uutta ja tarpeettomasta voi luopuakin. Jos polkupyörälleni olisi ilmennyt tulomatkalla ongelmia, apua olisi ilmeisesti löytynyt pyöränhuoltorastilta. Luomu- ja lähiruokapisteessä sain maistaa Hakolan marjatilan raparperisimaa, joka oli muuten vallan mainiota.

Alkukesän raikas vehreys oli verhonnut museoalueen. Siellä seisoi korkea punainen tuulimylly, jonka koneistoon pääsin tutustumaan. Saatoin vain kuvitella toimivan myllyn äänimaailmaa: natinaa, kolinaa, ryskettä ja puisten rattaiden ratinaa. Ikkunoista tulvineesta valosta puuttui toki viljapöly. Joka tapauksessa mylly osoittautui yllättävän kookkaaksi, rattaiden akselit jykeviksi. Hyvä muistaa, että siipien välittämät voimatkin ovat olleet suuria.

Myllynrattaiden miltei odottaa alkavan liikkua hetkellä millä tahansa.

Kurkistus savupirttiin.

Hakolan marjatila toi esille luomu- ja lähiruokatuotteitaan.

Sepän pajassa työvälineet olivat tarkassa järjestyksessä. Maallikkokin sai jonkinlaisen käsityksen niistä erilaista työkaluista, joita tuo kyläyhteisön tärkeä ammattimies on tarvinnut. Aitat ja riihi itse torppatakennuksen ympärillä saavat alueen muistuttamaan aivan pientä kylää.

Sepän työvälineet ojennuksessa.

Tuokiokuva Vähä-Kurjen torpan taloustuvasta.

Museon päärakennus on Vanantaan kartanon mailta tuotu Vähä-Kurjen torppa, jonka kummassakin päässä on tupa ja keskellä eteisen (porstuan) perällä kamari. Porstuan ulko-ovelta katsoen vasemmassa tuvassa ruokailtiin ja tehtiin taloustöitä. Mahdolliset palvelijat nukkuivat siellä. Oikeata tupaa käytettiin puhdetöissä. Se oli myös isäntäväen nukkumapaikka. Tämä hirsinen paritupa oli 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi, jossa ilmeisesti näkyy vaikutusta Volgan heimojen venäläisestä tavasta rakentaa ensin aitta ja sitten lämmin vierastupa porstuan toiselle puolelle. A.O. Heikel esittelee väitöskirjassaan vuonna 1887 niin venäläisen kuin virolaisen rakennustyylin vaikutusta suomalaiseen rakennustapaan. Tässä museossa oleva torppa on peräisin vuodelta 1889 eli kahta vuotta myöhäisempi.

Vuonna 1889 valmistunut Vähä-Kurjen torppa on osa pitkää perinneketjua. Pari vuotta ennen tämän torpan

valmistumista A.O. Heikel tarkasteli väitöskirjassaan niin teremissien, mordvalaisten, virolaisten kuin 

suomalaistenkin rakennuksia ja niiden kehitystä. Hän kiinnitti huomiota rakennustemme venäläisiin ja

etenkin virolaisiin vaikutuksiin. Kuvassa osa Heikelin teoksessa esitellyistä tupien pohjapiirroksista.

Vähä-Kurjen torppa edustaa hirsisen parituvan tyyppiä valmistuttuaan 

siis kaksi vuotta Heikelin väitöskirjan jälkeen.

Saunatonttu valtakuntansa vahtina.

Savusaunan äärellä saa kerrata, että siellä peseytymisen lisäksi synnytettiin, ja hoidettiin terveyttä eli kupattiin ja hierottiin. Tallirakennukseen kurkistaessa saattoi havaita, ettei ylimääräistä tilaa voinut olla käytössä, vaikka suomenhevoset olisivatkin olleet ulkomaiden lämminverisiä pienempiä.

Luonnon vihreys ympärillä oli tuoreimmillaan. Kosteus huokui lämpimänä ilmassa. Lyhyet sadekuurotkin lankesivat maahan pehmeinä. Riihen seinustalta löysin vanhoja kulkupelejä. Niin kuin ihmisten äänet kaikuivat museon seinistä tuntuivat nuo esineet kaiuttavan hiljaisesti sitä matkanteon rytmiä, joka on jo iäksi korviltamme vaiennut. Seuraavassa kirjoituksessani kuvailen niitä tuntoja, jotka syntyivät lähtiessäni seurailemaan Laurinmäen luontopolkuja.

Lähteet:

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/torpparimuseo; 

Torppari-museon esite

A.O. Heikel. Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla.

Verilammin korvessa

Hämeenlinnan ympäristön historiaa ei kykene käsittelemään pysähtymättä tarkastelemaan Härkätien ja sen varrella olevien kylien vaiheita. Kymmenisen vuotta sitten keräsin maakunta-arkistolla taustatietoja kylistä, jotka liittyvät Hattulan kihlakunnan vuoden 1616 valitusluetteloon. Tällöin törmäsin Lauri Tuomenvirran tallentamaan muistitietoon Hattulan pitäjän Hyrvälän ja Kosken kylistä. Erityisen mielenkiintoisia olivat merkinnät talviteistä.

Mäyränmäen puolesta välistä oli kuulemma ennen oikaistiin Sammon kautta Hämeenlinnaan. Kosken ja Takajärven suunnalta oli myös reittejä Härkätielle. Näiden ikivanhojen reittien varrelta löytyvät Verioja, Verilammi ja Murhalammi (ent. Pikku-Verilampi). Pienet suolammet ovat perimätiedon mukaan saaneet nimensä Nuijasodan aikaisesta taistelusta, jossa olisi veri vuotanut niin kovin, että oja olisi värjäytynyt punaiseksi. Paikalla on kulkenut rataspolku ja sitä ennen ratsupolku, jotka ovat yhtyneet Härkätiehen.

Verioja halkoo rehevää maisemaa.

Tässä yhteydessä on mahdotonta ottaa lopullista kantaa muistitiedon paikkansapitävyyteen. Silti on pakko myöntää, että Härkätiehän yhdisti Turun ja Hämeen linnat. Se oli tärkeä kulkusuoni salomaiden halki. Nuijasota oli moninaisempi sarja kahakoita kuin yleensä oivalletaan. Jospa paikalla tosiaan on joskus hurme virrannut? Ainakin kulkijoita on ollut monella asialla.

Tänä keväänä mieleeni nousi ajatus kierrellä Hämeen linnan ympäristön kyliä ja etsiä merkkejä menneiltä ajoilta. Pohtiessani kohteita muistin tarinan suolammesta, jolla on hyytävä menneisyys. Siitä oli hyvä aloittaa matka Härkätiellä.

Ensimmäinen etappi Vuorentaan kautta Alajoelle entisten kauppojen risteykseen nykyisen puutarhan kulmalle oli tuttua, joka kesäistä pyöräilyreittiä. Juuri ennen risteystä Hämeenlinnasta tultaessa oikealla häämötti peltoaukean takana Härkälänmäki. Tuomenvirran mukaan Härkälänmäki oli ennen härkien laidun- eli hakamaana. Höykönmäen kaakkoisrinteillä puolestaan on ennen ollut naurishautoja ynnä 1870-luvulla pari sudenkuoppaa aikana, jolloin sudet olivat oikea uhka karjalle eli elannolle.

Verilammi

Kartalla tietä reunustivat vanhoista teksteistä tutut nimet: löytyy Jussila, Tupala, Perttula, Pirttilä ja Simola. Maantiet olivat vuosisatojen kuluessa levinneet, kuoppia ilmestynyt harjujen kylkiin. Tarkkaan tutkimalla reitti suolammille oli silti löydettävissä. Asian pääsin vielä kysäisemään kyläläiseltä, jonka ohitin.

Kärrytietä tupsahdin lopulta miltei yllättävästi paikalle, jossa ylitin Veriojan. Kaikki karttamerkit tukivat päätelmääni, joten valmistauduin suunnistamaan muutaman kymmenen metrin matkan Verilammille. Hätistelin hyttysiä kimpustani ja kuuntelin etäistä käen kukkumista. Taisi olla joutsenkin äänessä. Lähinnä raakkui kuitenkin varis. Muutaman askeleen päässä odotti rehevä maasto.

Sää oli pilvinen ja sateenuhkainen. Taivas tuntui olevan matalalla. Vaikka kumollaan ollut vene, pieni betonirakennelma ja ruostunut öljytynnyri kertoivat ihmisen toiminnasta, tunnelma alkoi olla jo sangen vapaa sivilisaatiosta. Lokit kaartelivat lammen yllä. Kolme sinisorsaa uiskenteli miltei paikallaan. Tutkin kartastani toisten lampien sijaintia. Vielä 1980-luvun alussa joitain vanhoja kulku-uria oli ollut havaittavissa seudulla, joten toivoin löytäväni polkuja. Sinänsä etäisyydet eivät olleet kummoisia.

Hanhisuon liepeiltä löytyneen veneen tarina

alkaa olla loppu niin kuin monen muunkin 

ihmisen aikaansaannoksen vuosisatojen 

kuluessa.

Palasin siis metsäautotielle ja jatkoin matkaani kohti länttä. Muutaman sadan metrin päästä tavoitinkin ajouran, joka johti metsään. Niin löysin reitin Hanhisuon äärimmäiselle pohjoiskoilliselle kulmalle. Olin äkkiä kapealla polulla, joka seurasi suon laitaa. Aprikoin, millaista onkaan kolmisensataa vuotta sitten ollut taivaltaa kylien väliä tuollaisessa maastossa. Jospa olisikin voinut tavoittaa kuvajaisen muinaisista kulkijoista. Itse asiassa eihän siitä lopultakaan ole kovin kauan kun monet tärkeät seudun tiet rakennettiin viime vuosisadalla. Vanhat reitit sulautuivat maisemaan ja sukelsivat paikannimiin, ja vain vanha kansa enää osasi ne tulkita.

Löydettyäni näkymän suon yli kohti Seppä Matin saarta käännyin takaisin etsimään pääsyä Verilamminharjulle. Maisema toi mieleen lapsuuteni ajan Renkajoen rantamat, jolloin siellä vielä oli useita selviä polkuja. Jyrkät rinteet ja äkkinäiset pudotukset olivat aivan samanlaisia. Kuinka paljon soita onkaan Hämeen ja Turun välillä!

Seppä Matin saari

Synkkä polku kiertää suon laitaa.

Oksiston takaa kantautui silloin tällöin lähes aavemaisia ääniä. Päästessäni viimein Murhalammin rantaan olin jo valmis näkemään silmissäni jonkin menneisyyden tylyn tarinan. Äkkiä olin kovin kaukana öljysorateiltä ja kaksituhattaluvulta. Olin päätynyt korpeen yllättävän lähelle tuttua reittiäni eli Härkätietä sellaisena kuin sen nykyään näemme. Silti näiden suolampien äärellä uskoin pääseväni edes hitusen lähemmäksi sitä tunnelmaa, joka seurasi kulkijaa reitin metsätaipaleilla parisensataa vuotta aiemmin. Seuraavan kerran löytäessäni jostain tekstistä maininnan Hyrvälän Murhalammesta tai Seppä Matin saaresta suon keskeltä muistan jyrkät harjunrinteet ja turpeelta tuoksuvat suolampien rannat. Saatan kuvitella, miltä maisema näyttääkään verhoutuessaan syksyn usvaan.

Ojan ylitse aiokoinaan rakennettu silta on sortumassa. Näin häviävät vanhojen sukupolvien merkit
vähitellen näkyvistämme. Tästä on ilmeisesti ennen ollut säännöllistä kulkua pitkin Hanhisuon
laitaa.

Hanhisuolle johtava oja halkaisee jyrkät rinteet. Tämä paikka lienee 

aurinkoisena päivänäkin synkkä. Tunnelmaa korostavat kaukaa

kantautuvat eläinten äänet.

Murhalammi eli entinen Pikku-Verilammi. Mitähän välienselvittelyä matkalaiset täällä ovatkaan käyneet?

Lähde:

Lauri Tuomenvirta. Tallennettua muistitietoa Hattulan pitäjän Hyrvälän ja Kosken kylistä