Viiltoja kaupunkimaisemassa

Moni saattaa tulla harvoin miettineeksi kaupunkimaiseman olevan alituisessa muutoksessa ikään kuin hiljakseen ikääntyvä ihmisolento. Toisinaan muutokset ovat pikaisia mutta usein perin verkkaisia. Hämeenlinnan keskusta oli 1960- ja 1970-luvuilla yhtä purku- ja rakennustyömaata. Ainoastaan vähäinen pilkahdus moisesta on nyt nähtävissä Rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmassa, missä entisen Anniskeluyhtiön ja sittemmin kaupungin Teknisen viraston käytössä olleen rakennuksen jugend-seinien sisälle on ryhdytty muokkaamaan yksityisasuntoja. Kyseisen talon 1959 valmistunut lisäsiipi on jo purettu.

Viilto maisemassa. Entinen viraston lisäsiipi on saanut väistyä. Aukko talorivistössä on kuin aukko
ikenessä, vaikka silmä oli vuosikymmenien aikana ehtinyt jo tottua purettuun nyt rakennukseen, joka
sai liittyä historian hämäriin poistuneiden hämeenlinnalaistalojen varjoihin.

Purkutyömaa on viilto kaupunkiruumiissa. Hetkeksi paljastuu paljas maankamara. Poistetun rakennuksen iästä riippuen kaavitaan esille enemmän tai vähemmän jo aiemmin muokattua maaperää, mutta siitä huolimatta ohikulkija saattaa tilapäisen avaruudentunteen hätkähdyttämänä pohtia ihmisrakennelmin kätkettyä maanpovea. Itse olen usein leikitellyt ajatuksella maisemasta ennen ihmisten tunkeutumista tämän kaupunkiytimen kallioiselle saarelle. Jotain käsitystä antaa Einar Palmunen teoksessaan Saaristen kuninkaallinen latokartano.

”Minkälainen oli se paikka, johon kaupunki siirtyi? Erään asiakirjan mukaan Niementaustan mäki kohosi jonkin verran ympäristöään korkeammalle. Sen itäpuolella oli Vanajavesi ja muualla soiset niittymaat ympäröivät sitä. Mutta uusi alue oli toista vertaa isompi kuin entinen, 1200 kyynärää pitkä ja 400 leveä (entinen oli 700 x 300 kyynärää). Paikalla sijaitsivat Saaristen rakennukset sekä lampuotien asunnot, mutta suurin osa oli karua, viljelykselle sopimatonta kivikko- ja santamaata, jolla paikoin kasvoi katajapensaita ja pieniä mäntyjä.”

Mikä ihmeen kyynärä? Teoksesta Tiima, tiu, tynnyri-miten ennen mitattiin käy selville, että meillä on ollut käytössä kaksi ei kyynärämitta eli ruotsalainen ja venäläinen. Ensin mainitun pituudeksi on sanottu 59,38 cm ja venäläisen vastineen jopa 71,12 cm. Mainittakoon tämä, jotta Palmusen kertomat pinta-alat jollain lailla asettuisivat mittakaavaan.

Postikorttikuva kirkontornista itään antaa näkymän vuoden 1831 palosta säästyneestä osasta kaupunkia.
Oikeassa alakulmassa erottuu kuitenkin jo Anniskeluyhtiön kivitalo. Kuva on otettu viimeistään 1909,
jolloin purkutyöt olivat jo tavoittaneet osan vanhimmista taloista.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Sellainen siis oli Niementaustan alkuperäinen maisema. Sen päälle ihmiset sitten alkoivat kasata rakennuksiaan. Ensimmäisten rakentajien elämästä ja kädenjäljestä ei ole enää mitään nähtävissä ja jatkuvasti katoaa mennyttä sieltä ja täältä. Seudun karusta perusluonteesta saivat kuulemma jokin aika sitten työmiehet muistutuksen muuttaessaan ennen kirjastona ja sen jälkeen opetustiloina toiminutta entistä sotilaskirkkoa Kumppanuustaloksi. Hissin rakentamista hankaloitti rakennuksen sijainti suuren kiven päällä. Sekä edellä mainitun Palmusen teoksen että K. O. Lindeqvistin Kaupungin Ruotsin vallan aikaisen historian liitteenä olevasta karttapiirroksesta näkee selvästi, että nykyisen Rauhankadun paikkeille on merkitty korkeata hiekkamaata. Jugend-rakennuksen ympäristö kirkosta itään päin on sikälikin ollut merkityksellistä seutua, että siellä sijaitsi se pieni alue kaupunkia, joka säästyi vuoden 1831 tuhoisasta tulipalosta. Jos minne niin sinne olisi aikanaan pitänyt jättää jonkinlainen museotaloalue. Olen saanut sellaisen käsityksen, että jossain Vanajan rannalla oli vielä 1960-luvulla 1700-luvulta peräisin olleita taloja. Jo aiemmin olen kirjoittanut muun muassa Vainikaisen talon periytymisestä jopa nk. Vanhankaupungin alueelta.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan taloja ja kattoja noin vuonna 1892 eli siis aikana, jolloin
Anniskeluyhtiön kivitaloa ei vielä ollut. Kartta on kokonaisuudessaan nähtävillä Hämeenlinnan Lydiassa. Kartan
numerot auttavat hahmottamaan tekstissäni mainitut tapahtumat. Anniskeluyhtiön uudisrakennus kohosi tontille
numero 49, ja tontille 51 sijoittui Aleksis Kiven Kanervalan painoksen panttaaminen. Tontilla 50 toimi majoitus-
liike ja pihamaalla myytiin huutokaupalla silakoita.

Raastuvankadun ja Rauhankadun kulmauksessa on muun muassa näytelty suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Einar Palmunen mainitsee eräässä Hämeenlinna-seuralle toimittamansa Vanhaa Hämeenlinnaa kuvina -teoksen kuvatekstissä, että Raatihuoneenkadun ja Rauhankadun kulmassa sijaisti ennen kauppias M. Klepoffin liiketalo, jonka omisti myöhemmin Skogster. Mainitussa talossa Aleksis Kivi panttasi Kanervala-runoteoksensa lähes koko painoksen. Oheisessa kartassa paikka merkitty ilmeisesti numerolla 51. Klepoffin nimi nimi esiintyy Raastuvankadun ja Rauhankadun risteyksen yhteydessä ainakin 4.10.1910, jolloin Hämeen sanomat kertoi Rakennusliike O.Y. Pohjan ostaneen leskirouva Klepoffin omistaman talon paikalta, jolle oli määrä rakentaa uusi kivirakennus.

Muutoksen tuulet olivat muutenkin alkaneet tuivertaa vuoden 1831 tulipalosta säästyneissä kortteleissa Rauhankadun varrella. Keväällä 1906 kauppias A.Skogster osti 500 markalla Anniskeluyhtiön tontilla Rauhankadun varrella sijaitsevat, purettavaviksi tuomitut rakennukset. Mainituissa rakennuksissa kerrottiin olleen kaupungin palon jälkeen lääninhallituksen huoneiston. Hämetär otsikoi pikku-uutisensa sangen enteellisesti: ”Häwiäwä Hämeenlinna”.

Teetarjoilua Anniskeluyhtiössä 1900-1909.
Kuva Hämeenlinnan Lydia /
Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

”Oma talo Hämeenlinnan wäkijuomain wähittäismyynti ja anniskeluyhtiölle”, kirjoitti Hämeen Sanomat lauantainumerossaan 3. joulukuuta 1898. Lehti mainitsi kertoneensa jo edellisessä numerossaan mainitun yhtiön ylimääräisestä yhtiökokouksesta, jossa oli päätetty ostaa oma tontti ja rakentaa ”ajanmukainen ja tarpeenwaatima huoneisto liikettä warten”. Soveliaimmaksi katsottiin äänestyksen jälkeen tontti nro 49 Raastuvankadun ja Rauhankadun kulmassa. Paikalla sijaitsivat tuolloin räätäli Lindellin, kauppias Heleniuksen ja osittain entisen vankilakirjuri Eklundin perillisten omistamat järjestämättömät talot. Mainittujen talojen arvoksi arvioitiin liikamaan ja rakennusten myynnin jälkeen noin 24 000 markkaa [vuoden 2015 euroissa 109 900]. Arkkitehtitoimisto Helin & Nyström oli laatinut suunnitelman Rauhankadulle sijoitettavaksi viinakaupan ja Raastuvankadulle viini- ja konjakkikaipat sekä anniskelun. Yläkertaan oli määrä rakentaa kulmaportaiden päähän kaksi ”awaraa salia” työväenkeittiötä varten sekä asunnot palvelusväelle ja virkailijoille. Kustannusarvioksi esitettiin noin 107 000 markkaa [490 000 e/2015]. Valmista oli määrä tulla kesäkuun 1. päivään 1900 mennessä.

Niinpä kun sitten 25. kesäkuuta vuonna 1900 samainen sanomalehti saattoi kertoa ”kolmen kiwimuurin” rakentumisesta yhtaikaisesti Raastuvankadulle, joukossa oli myös Hämeenlinnan Wäkijuomawähittäismyynti- ja anniskeluosakeyhtiön ”uhkea kaksikerroksinen walkaistu talo, joka jo on niin walmis, että telineet on korjattu pois ja ulkotöitä wiimeistellään. Rakennus tekee katsojaan erittäin miellyttäwän waikutuksen; se on kaunis näyte nykyaikaisesta arkkitehtuurista. Yhtiön nimi on siewillä, walkeilla korkokirjaimilla molemmissa fasaadeissa sekä Rauhan- että Raastuwankadun puolella; koristeet owat yksinkertaisia, mutta erittäin aistikkaita, ja kaikki todistaa huolellista työtä sekä suunnittelijain että urakoitsijain puolelta.”

Residenssikadun (nyk. Hallituskatu) ja Rauhankadun kulmassa toimi huoneenvuokrausta. Ensin näyttäisi vieraskoti toimineen Rauhankatu 50:ssä. Kesäkuussa 1908 O. Lahtinen ilmoitti toiminnan siirtyneen kadun vastakkaiselle, pohjoiselle puolelle osoitteeseen Rauhankatu 94. Vieraskodit toivat luonnollisesti kortteleihin kaikenlaisia kulkijoita, joista myös Rauhankatu 50 sai osansa: Hämetär tiesi kertoa elokuun alussa 1904, että muuan Helsingistä kotoisin ollut puusepän työntekijä Heiskanen oli rötöstellyt itsensä Hämeenlinnan raastuvanoikeuden eteen. Kyseessä oli varkaus talossa nro 50 Rauhankadun varrella. Voro oli ottanut kesäkuussa mukaansa takin ja taskukellon saaden 1 vuoden vankeustuomion. Roistolla oli kuitenkin selvittämättömiä kolttosia myös Helsingissä, joten hänet lähetettiin sikäläisen Etsivän toimiston lisätutkimuksiin.

Tapahtuipa seudulla muutakin hämärää. Hämeen Voima kertoi heinäkuussa 1909, että muuan Enberg oli intoutunut samaisessa Rauhankatu 50:ssä kaupittelemaan laitonta viinaa. Liekö asiakkaina ollut väkeä, joka ei syystä tai toisesta voinut asioida Anniskeluyhtiössä? Joka tapauksessa luvaton liiketoiminta tuotti sakkoa 75 mk ynnä päälle 20 mk veroa. Luonnollisesti käsillä ollut kauppatavara julistettiin kruunun omaisuudeksi.

Korttelin XII pihamailla liikkui 1900-luvun alussa viinan- ja vuokrahuoneiden etsijöiden lisäksi väkeä joka tarvitsi suutarin palveluja – tai silakoita! Mainittujen kalojen huutokauppailmoituksiin olen törmännyt useammassakin aikakauden lehdessä, ainakin muutaman kerran. Kerran jopa löytyi lehdestä ilmoitus samassa osoitteessa tapahtuneesta lipunmyynnistä sisävesiristeilylle hinaajan vetämässä proomussa pitkin Vanajaa. Nyt en vain muista päivämäärää. Elämä on siis kautta aikojen sykkinyt kaupungin siirron jälkeen tuossa korttelissa ja sen ympäristössä. Itse muistan vielä Kumi-Linjan viimeiset vuodet, jolloin asuessani Raatihuoneenkadulla tarvitsin yllättäen ja sangen proosallisesti viemärin vuoksi nk. ”tulisuudelmaa”. Tuolloin 1980-luvulla saatoin lampsia parin korttelin päähän liikkeeseen, josta apu löytyi alta puolen tunnin hakematta esinettä mistään laitakaupungin erikoiskaupoista.

Sanomalehtien pikku-uutiset ja mainokset ovat jääneet muistuttaneet paikalla ennen toimineista ja eläneistä
ihmisistä.

Nyttemmin on siis revitty alas entisen kaupungin viraston lisärakennus. Miksikään kaunistukseksi sitä tuskin on voinut kutsua. Ironiaa sisältyy siihen, että nyttemmin alkavat tulla tiensä päähän rakennukset ainoastaan muutaman vuosikymmenen seistyään paikalla, jolta niiden satoja vuosia vanhat edeltäjät aikanaan suurieleisesti saivat väistyä. Kaupunkiruumista muokataan yhä kiihtyvämmällä tahdilla. Nyt purkutyömaa on paljastanut armotta Anniskeluyhtiön rakennuttaman jugend-rakennuksen pohjoispäädystä 1900-luvun ihmisten jäljet: puretun portaikon arvet, seinään puhkotut oviaukot ja seinästä törröttävät metalliset ilmastointiputket. Ne ovat kuin ihmiskeholle kerääntynyttä haavaumat. Samoin ovat paljastuneet arvorakennuksen tukijalan massiiviset kivilohkareet.

Purkutyömaa on kurkistus kaupunkimaiseman ihon alle, kuin kehon tukirangan tonkimista. Menneen
maailman tomu ja ihmisten liikeet aivan kuin tulvahtavat esille.

Hiekkaa. Taas on kaupunkiruumiin orvaskesi kuovittu.
Vielä viime vuosisadan alussa olisi saattanut toivoa
näkevänsä sitä maaperää, jolle linnan kupeelta muut-
taneet vanhat hämeenlinnalaiset asettuivat elämään.

Kiinteistöä ollaan siis muovaamassa kohti uutta aikaa. Talon vanhoihin rakennuspiirustuksiin voi tutustua Hämeenlinnan Lydiassa. Poliittisissa ja taloudellisissa piireissä elää sitkeästi pakkomielle rakentaa torin alle tilat autojen säilytystä varten. Pelättävissä on, ettei kaavaillun työmaan vaikutuksia ympäristön rakennuksiin ole otettu tarpeeksi huomioon. Joka tapauksessa maallikko voi vain aprikoida, millaiseksi päättäjät ovat tällä kertaa seudun kasvoja kyhäämässä. Kirotaanko heidän kättensä töitä samalla lailla kuin vanhan puutalokeskustan lyhytnäköistä turmelemista? Kestävätkö päätösten takana olevat aatteet ja tarpeet tällä kertaa 10-20 vuotta kauemmin? Vai estääkö kaupungin kurjistuva talous osin suuruudenhullut suunnitelmat? Yhtä kaikki, kaupunkiympäristö ei ole stabiili, muuttumaton. Usein kuitenkin tahtoisi sukeltaa menneisyyteen, jolloin ympäristö vaikuttaa olleen enemmän ihmisenkokoinen kuin nykyään.

 * * *

 LÄHTEET:

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Einar palmunen (toim.)Vanhaa Hämeenlinnaa kuvina

Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

K.O. Lindeqvist. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana

Tiima, tiu, tynnyri – miten ennen mitattiin. Turun maakuntamueo . Näyttelyesite 32

Hämeen Sanomat 6.6.1895; 3.12.1898; 25.6.1900; 2.11.1904; 17.4.1905; 5.6.1908; 4.10.1910

Hämeen Voima  12.12.1906 ja 27.7.1909

Hämetär 9.8.1904 ja 22.5.1906

 

Hämewiki - Anniskeluyhtiön toimitalo

Hämeen Sanomat: Vanha tekninen virasto muuttuu asunnoiksi, 26.01.2016

Liikennevalot

Hämeenlinnan risteyksissä ohjaavat silmät ovat vilkkuneet 45 vuotta

Tuomari Nurmio lauloi aikanaan  yön ainoasta valopilkusta taksin katolla. Aivan samanlainen tuiketta ovat pitäneet liikennevalotolppien silmät hiljenneen kaupungin risteyksissä. Niistä on tullut kiinteä osa nykyaikaisen kaupungin maisemaa. Ajoittain polemiikki lehtien mielipidepalstoilla palaa mainittuihin valoihin, toiset vaativat niiden sammuttamista yön hiljaisina tunteina toisten teorisoidessa vaikkapa niin kutsutusta vihreästä aallosta. Hiljattain muuan Hämeenlinnan yhdyskuntalautakunnan jäsen ehdotti [HäSa 24.9.2016] jopa joidenkin valoristeysten kokeilemista vallan pimeinä. Pitkä matka on tultu viiden vuosikymmenen vuoden takaisesta tilanteesta.

Hämeenlinnan pahimmat kolaripaikat olivat vuonna 1966
liiankin hyvin selvillä. Ei ollut tiwetenkään sattuma,minne
ensimmäiset liikennevalot viisi vuotta myöhemmin sijoitettiin.

Kesällä 1966 liikenneturvallisuus ja etenkin risteysajaminen olivat huolestuneen kirjoittelun kohteena. Vaikka vuosi oli hädin tuskin ennättänyt yli puolenvälin, todettiin Hämeen Sanomissa kaupungissa tapahtuneen jo 236 liikenneonnettomuutta. Aiheellisesti kolareita kuvattiin päivittäisiksi tapahtumiksi. Hämeenlinnan kaupungin sivuilta saamme tietää, että ensimmäiset liikennevalot saatiin vasta 11.8.1971, Turuntien, Kaivokadun ja Eureninkadun liittymiin. Aikaa edellä mainitusta kirjoituksesta ehti siis kulua liki tasan viisi vuotta. Mikäli olettaa koheltamisen risteyksissä ja kaduilla jatkuneen suunnilleen samaan tahtiin liikennevirran vähittäin kasvaessa, voi hyvin pohtia mielessään sitä pellin määrää, jota tuona aikana rutattiin. Toki itse valot ja niiden sanoman noudattaminen ovat kaksi eri asiaa, mutta vuosikymmenten takaa välittyvä sanoma on sangen selkeä.

Mielipidekirjoituksissa perätty joustavuus on ymmärrettävä vaatimus, jota tuskin koskaan on mahdollista täysin toteuttaa. Itse kukin varmasti toisinaan joutuu manailemaan mielessään seistessään milloin jalan tai ajoneuvossa tyhjän risteyksen kulmassa. Silti liikenteessä on mentävä tyhmimmän ehdoilla eli tulkinnanvaraisuuksia välttäen. Vanhoja liikenneoloja kuvanneista teksteistä on mieleeni jäänyt kuvaus olosuhteista maanteillämme jokunen sata vuotta aiemmin. Tuolloin sääty-yhteiskunnan oloissa kaksi kiesiä saattoi joutua kapealla tiellä vaikeuksiin kohdatessaan kenties kerran pari viikossa. Säätynsä mukaisesti ylempi oletti oitis alemman väistävän. Luonnollisesti pikaisessa tilanteessa nokkimisjärjestys jäi usein epäselväksi ennen kuin rysähti. Muistelemani tekstin mukaan pientareelle keikahtaneet kärryt olivatkin teiden varsilla sangen tuttu näky, vaikkei tuolloisia liikennemääriä järin suuriksi voine kuvailla. Jotain ”säädynmukaista” kunnianherkkyyttä taitaa toisinaan yhä olla havaittavissa teillämme. Tiettyyn rajaan asti siis meidän lienee syytä vain hyväksyä ne valot: ties mistä kulman takaa ilmestyy se oman elämänsä ari vatanen, jonka on ehdottomasti päästävä jonnekin muutama minuutti tavanomaista aikaisemmin.

Hämeenlinnan toiseksi ja kolmanneksi pahimmat risteyspaikat sijaitsivat kahta puolta moottoritien ylittävää
siltaa. Turuntien ja kaivokadun sekä Turuntien ja silloisen Puutarhakadun risteyksissä oli vuonna 1966 sattunut
elokuuhun mennessä jo ainakin 27 liikenneonnettomuutta, joissa oli loukkaantunut 8 henkilöä.Hämeen Sanomat
puuttui vakavaan sävyyn kaupunkiliikenteemme holtittomuuteen syyttäen suorin sanoin autoilijoita.

Viidenkymmenen vuoden takaisilla liikennemäärillä siis kolisi säännöllisesti. Itse asiassa kuvaavaa oli edellä viittaamaani 236 liikenneonnettomuudesta kertovalle jutullekin aikanaan, että pahimmassa kolaripaikassa Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksessä oli tapahtunut tekstin painossa ollessa taas kerran onnettomuus, joka ei siis ollut vielä ehtinyt tilastoihin. Tekstistä jää epäselväksi, onko tuo viimeisin rytinä lisätty otsikon lukuun. Joka tapauksessa toimittaja on ynnäillyt 239 päivässä tapahtuneen 236 liikenneonnettomuutta – siis vuoden 1966 liikennetiheydellä tuon ajan Hämeenlinnan kaupunkialueella! Muistutettakoon, että suurin osa Vanajan kunnasta liitettiin kaupunkiimme vasta 1.1.1967. Henkilövahinkoja oli ehtinyt tulla 50, ja yksi kolari vaatinut kuolonuhrin.

Kesällä 1966 Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksen turvallisuutta pyrittiin parantamaan uusimalla liikennemerkit. Kasarminkadun etuajo-oikeutta jatkettiin Lukiokadun ylitse. Noin viikko uusien merkkien asentamisen jälkeen paikalla oli ehtinyt sattua jo pari kolme kolaria, mutta asiasta kertonut Hämeen Sanomat toivoi kaupunkilaisten oppivan muuttuneisiin ajo-oikeuksiin.

Pahin kolaripaikka sijaitsi vuonna 1966 Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksessä.

Hyvin tyypillistä aikansa tilanteelle oli, että 1.1.1969 astuivat maassamme voimaan uudet säännöt, jotka määrittelivät toiminnan liikennevaloissa. Tällöin astui voimaan säädös, joka ehdottomasti kielsi jalankulkijaa ryhtymästä ylittämään ajorataa punaista valoa kohti. Säädökset annettiin erikseen niin autoilijoiden kuin jalankulkijoidenkin näkökulmasta.

Viimeksi mainittujen tuli ennen ajoradan ylitystä varmistua, oliko ko. paikassa liikennevalo-ohjaus. Tuolloin ei ilmeisesti vielä ollut yleisesti myös heille tarkoitettuja opasteita, koska tarvittaessa myös jalankulkijoiden oli noudatettava ajoneuvoliikenteelle tarkoitettuja opasteita., muuten vain omia valojaan. Asetuksessa painotettiin, että ajorataa sai lähteä ylittämään ainoastaan ns. vihreätä ukkoa kohti. Valon vaihtuessa ylitettäessä oli kiirehdittävä joko seuraavalle jalkakäytävälle tai ajoradalla olevalle korokkeelle. Valojen todettiin olevan suunniteltuja yleensä siten, että normaalia kävelyvauhtia oli mahdollista seuraavalle jalkakäytävälle tai korokkeelle ennen niiden vaihtumista. Keltaisen tai punaisen valon aikana ei saanut lähteä ylitykseen. Sääntöjä kuvailtiin jalankulkijoille ankariksi, mutta toisaalta painotettiin sitä muutosta aiempaan nähden, että heillä oli muutoksena aiempaan ehdoton etuoikeus vihreän aikana suhteessa kääntyvän ajoneuvoon. Tässä yhteydessä kiinnittyy huomio siihen, että tuon 1967 voimaantulleen asetuksen mukaan kaupungeilla oli mahdollisuus sallia saman liikennevalojakson puitteissa sallia sekä risteävän ajoradan ylittävä jalankulkuliikenne että kääntyvä ajoneuvoliikenne, mikä kuluneiden vuosikymmenten aikana on osoittautunut huomattavaksi, lukuisin pahoin onnettomuuksin todistetuksi vaaratekijäksi. Aikaisemmin ei siis useissa kaupungeissa ollut sallittu minkäänlaista, samanaikaista risteävää ajoneuvoliikennettä.

Paperilla mainittu järjestely on toki nopeuttanut jalankulku- ja ajoneuvoliikennettä. Silti itsekin on tullut nähtyä hiuksianostattavia vaaratilanteita noissa kääntymistapauksissa. Kuten sanottu, lukuisia kuolemantapauksiakin on niiden vuoksi tullut. Aina ei siis voida tavoitella pelkkää ”joustavuutta”.

Kuluneena vuonna on jälleen Hämeenlinnan keskustassa koettu ruuhkia Vanajaveden sillan kunnostuksen
vuoksi. Vuonna 1968 oli Palokunnankadulla tällainen ruuhka silloin kun mainittua siltaa päällystettiin
syyskuun alussa. Hopeaseppien silta valmistui vasta 1985, joten ruuhka oli ymmärrettävästi melkoinen.

Jalankulkijoiden todettiin joutuvan 1.1.1969 alkaen autoilijoiden tapaan ehdottomasti noudattamaan liikennevalojen määräyksiä. Tavoitteena oli toki saattaa heidät aiempaa kurinalaisemmiksi. No, me nykypäivän kaupunkiliikenteessä, kuinka siinä on viidessä vuosikymmenessä onnistuttu. Vastapainoksi edellä mainituille säännöille tieliikenneasetukseen oli sisällytetty autoilijoita varten jalankulkijoihin suhtautumiseen liittyviä määräyksiä. Olennainen yksityiskohta olim jo äsken esillä ollut väistämisvelvollisuus käännyttäessä risteävälle ajoradalle. Lisäksi suojatien tai risteyksen eteen pysäytetyn ajoneuvon ohittaessaan tuli tästä lähtien aina vihreästä' valosta huolimatta turvattava jalankulkijalle esteetön tien ylitys ennen kuin jatkoi omaa matkaansa. Lisäksi oli säännöksiä risteysajosta ja risteävän liikenteen kohtaamisesta.

Liikennevalot Kasarmikadun ja Lukiokadun kulmassa
maaliskuussa 2016. Tämäpaikka oli siis viisikymmentä
vuotta aiemmin kaupunkimme pahin kolarikulma.

Liikennevalot ovat tulleet viime vuosikymmeninä yhä olennaisemmaksi osaksi autoistunutta yhteiskuntaa. Tekstissäni olen pyrkinyt tuomaan esille, millaista kaaosta liikenne kaupungissamme alkoi olla jo 1960-luvulla. Sittemmin autokanta on kasvanut räjähdysmäisesti. Vaikka seisahtelu valoissa laukaiseekin usein kuljettajissa vahvoja primitiivireaktioita ja punaisen ukon odottaminen raivostuttaa jalankulkijoita, vaihtoehtoja ei ole niin kauan kun täysin automatisoidut kulkuvälineet eivät vie päätäntävaltaa ihmisiltä. Tällöinkään virta ei kulje ilman seisahtelua, kaikki eivät ikinä tule pääsemään kaikkialta yhtä aikaa. Kaupunkimme yhdyskuntalautakunnan jäsenen kantaan on helppo yhtyä siinä, että liikennevalot tulisi voida kokea enemmän palvelijoiksi kuin kiusaksi.

 * * *

 

Lähteet:

Hämeen Sanomat 1966 ja 1968, elokuu 1966, 16.12.1968

http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/kadut-ja-pysakointi/liikennevalot/

Mikkelin aikaan

Vaikka vuodet kuukausineen eivät ole läheskään samankaltaisia, syyskuun painuessa muistojen joukkoon meidän on lopultakin tunnustettava vuoden lähestyvän loppuaan. Syksyn pimeät yöt ovat kestettävänä huolimatta yhä alempana taivaanrannassa kurkistelevasta auringosta. Jo sanana lokakuu viestittää kurasta ja loskasta, jossa meidän tulee piakkoin kahlaaman.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on varmasti monelle tuttu teos. Sieltä voimme palauttaa mieleemme ajankohdan toiset nimitykset eli lika- ja ruojakuu. Niin kuin Vilkuna toteaakin, näiden viikkojen yleisluonne ja tunneviritys ovat sangen kuvaavat. Kesän ja alkusyksyn väriloisto on väistämättä katoamassa, vaikka toistaiseksi yhä selkeinä, kuulaina päivinä luonto hehkuu kellastuneiden lehtojen liki ylimaallisessa valossa, jota ei ymmärrä ennen kuin sen itse kokee. Kenties yksi osa salaisuutta on kontrastin suuruus verrattuna yhä synkempiin öihin.

Perinteisesti lokakuun säät ovat olleet vaihtelevat. Vanhastaan lokakuuta on pidetty syyskuun vastakohtana. Jos siis syyskuuta 2016 on ollut lähes poikkeuksellisen kuiva ainakin Hämeenlinnan seudulla, alkanutta kuukautta voisi olettaa määrittävän yhä runsaammat sateet. Toteamus vaikuttaa aika synkältä, varsinkin vilkaistessa tätäkin kirjoittaessa liki pilvettömältä taivaalta loistavaa päivänkehrää. Elämme toki vasta kuukauden toista päivää.

Niin, piti kirjoittamani jotain Mikkelinpäivästä, joka on tämän vuoden kalenteriin merkitty 2.10. eli juurikin täksi päiväksi. Vanhan kansan merkkipäivät -teoksessa Antto Laiho ja Jani Heikkinen kirjoittavat ajan 29.9.-6.10. välille sattuvan sunnuntain Mikkelinpäivän olevan arkkienkeli Mikaelin muistopäivä. Jo päivän nimestäkin tuon voi päätellä. Vuoteen 1772 päivämäärä oli kiinteästi 29.9. Päivän merkitystä kuvaa yksiselitteinen termi Mikonpäiväsantti, mikä viittaa santtiin eli latinan sanaan sanctus, pyhä. Nykyään mainittuna päivänä kalenterista löytyvät yhä ainakin nimet Mika, Mikko ja Mikaela.

Tärkeästä ajankohdasta siis on ollut kyse.

Ennen aikaan pyhimyksille nimetyt päivät olivat tärkeitä vuotuisen ajankierron määritteitä, paljon senkin jälkeen kun katolisuus oli pyyhkäisty uskonnollisessa mielessä pois yhteiskunnallisesta asemasta. Eipä tuo uskonpuhdistuskaan täällä korvessa ollut mikään on/off, mikä olisi tyystin oman kirjoituksensa aihe. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Mikkelinpäivä piti pintansa muutosten kourissa muotoutuen sekä Arki-Mikkeliksi että varsinaiseksi Mikkelinpäiväksi. Niin kutsuttu Arkimikko oli tuo alkuperäinen 29.9. erotuksena luterilaisesta sunnuntain pyhämikosta, joka ilmeisesri on nyt tämä tänäkin vuonna kalenteriin merkitty Mikkelinpäivä 2.10.

Arkimikkona hätistettiin naiset pois ulkotöistä, perunat ja nauriit kipattiin kuoppaan ynnä vilja pyrittiin saamaan pellolta pois. Jos aikaisemmin oli jo puhuttu jotain syksystä, nyt se todella oli hyppysissä. Mikkelinä toimintojen pääosassa olivat maan hedelmällisyyteen keskittyneiden elojuhlien sijasta karja ja erityisesti hevoset. Karja vietiin talvisuojiin. Karjasuojien siivous oli erityisen tärkeätä tiettyjä rituaaleja noudattaen. Elikoille syötettiin erityisen huolellisesti valittua apetta. Syynä oli uskomus, että noidat olivat liikeellä mikonaattona. On siis väärä luulo, että mainitut alisen maailman oliot olisivat olleet liikeellä ainoastaan vuodenvaihteessa ja pääsiäisenä. Kaikkinaiset vuodenkierron taitekohdat ovat olleet otollisia hetkiä moiselle toiminnalle.

Mikonpäivä olikin monin paikoin erityinen hevospäivä. Paimenet pitivät vapaapäivää. Itä-Suomessa Mikon päivä oli yleinen kihlajaispäivä. Tärkeät olivat myös Mikkelinmarkkinat. Palvelusväen kannalta Mikkelinpäivä (29.9.) oli perinteisesti tärkeä, koska silloin varmistettiin ns. pestuuvikon jälkeen palveluspaikka. Ennen aikaan itse kullakin piti olla voimassa jokin palveluspaikka ellei tahtonut tekemisiin aikakauden tiukkojen irtolaissäädösten kanssa.

Vilkuna toteaa myös, että ortodoksisella puolella vietetään Mikkelin päivää 8.11. Hän kuvaa sitä sangen huomaattomaksi päiväksi. Sen sijaan huomattava on ollut Raja- ja Vienan-Karjalasta Siperian metsäalueille asti noudatettu Pokrova 1.10.. suomalaisena ”Marian edesvastauksen ja esirukouksen juhla”, ”Herran Äidin suojelus” tai ”Kaikkein pyhimmän Jumalan synnyttäjän suojelus”. Olennaisena osana perinteessä oli kertomus Maarian suojelevasta kultaisesta vaipasta tai hunnusta seurakunnan suojana. Maata ei saanut liikutella pokrovan jälkeen. Pelloilla koitti talvikausi. Jos niitä olisi häiritty , kesäinen kasvukyky olisi kadonnut ja vain rikkaruohot olisivat levinneet. Niin kuin lännessäkin karjan laidunnuskausi päättyi. Paimen sai leikkauttaa hiuksensa, hevoselle annettiin aattoyönä loimi. Pellavaloukun ylle pistettiin myös loimi ja laitetta siliteltiin jne.

Kun Mikkelinaika 6.10. päättyi, koitti Suomessa Pirkko (7.10.). Se kuului Pyhälle Birgitalle. Pyhän Birgitan elämällä ja tarulla oli merkittävä vaikutus. Vielä 1400-luvulla se saattoi painaa jälkensä niin kieleen kuin ajatusmaailmaan. Siitä kenties jossain vaiheessa myöemmin. Mainittakoon tässä yhteydessä vain, että Vilkuna tuo esille, että Pyhällä Birgitalla ja leppäkertuilla oli kiinteä yhteys. Pikkuelukalta tiedusteltiin niin säätä, sulhasta, morsianta, kuoleman aikaa, kauniita vaatteiat, karjanantia. Katolisena aikana pyhimys luonnollisesti otti luonnon paikan tiedonlähteenä.

* * *

Vielä vuonna 1900 puhuttiin palvelusväen
pestuuviikosta. Hämäläinen 3.10.1900

Vuonna 1900 kolmas päivä lokakuuta oli keskiviikko. Hämäläisen sivuilla elää yhä vanha aika muun muassa uutisessa, jossa todetaan palvelusväen ”wapaawiikon” olevan pian käsillä. Käytäntö oli siis viime vuosisadan alussa hiukan liukunut alkuperäisistä Mikonpäivän aattopäivistä. Toimittaja esittää jutussaan huolensa viikon saaneesta pahasta maineesta. Toki artikkelissa suodaan palvelusväelle vuotuinen vapaa-aikansa. Samalla kirjoittaja ilmaisee huolensa moraalin höltymisestä. Tanssit, juopottelu, tappelut, tuhlaavaisuus ynnä kaikkinainen irstailu kauhistuttavat.

Huolenaiheena näyttää olevan pohtia, onko syy moiseen palvelusväessä. Onko se luonnostaan turmeltunutta? Toimittaja ei tunnustaudu kyseisen ennakkoluulon kannattajaksi. Samalla hän kuitenkin myöntää palvelusväen käyneen ”yhä waateliaammaksi, turhamaisemmaksi, itsekkäämmäksi”. Isäntäväen, isäntien ja emäntien ja sivistyneistö ylipäänsä, esimerkki on kuitenkin hänen mielestään ollut viitoittamassa palvelijoiden käytöstä. Toki joukossa on väkeä, joka aiheuttaa pahennusta isäntäväkensä luonteenlaadusta riippumatta. Silti kirjoittajan sanomana näyttää olevan: ”mimmoinen herra, semmoinen renki”.

Kenties tuossa huomiossa on nykypäiväänkin jokin totuudensiemen?

Lokakuun alussa koittaa jo aika etsiä
almanakkoja seuraavaksi vuodeksi.
Hämäläinen 3.10.1900

Lokakuun koittaessa ajankierto on ehtinyt siihen vaiheeseen, että kulkijoille tulevat tarjolle seuraavan vuoden almanakat. Löytäessäni mainoksen vuodelta 1900 muistin oitis nähneeni pari päivää aiemmin Goodmansin kirjakaupan ovella ilmoituksen ensi vuoden kalentereista. Toden totta, vuotemme on vanhennut siihen vaiheeseen...

Saatamme usein todeta jouluhössötyksen alkavan lokakuun tienoilla aivan turhan aikaisin. Itse asiassa vilkaisu vuoden 1900 Hämäläiseen osoittaa, että joulu mainittiin tuolloin ainakin jo 3.10. Kyseessä oli kirjallinen ennakkouutinen uuden Joululehden julkaisemisesta mainittuna vuonna. Hämeenlinnan Nuorisoseuraan kuuluneet henkilöt olivat ryhtyneet puuhaamaan joululehteä. Nuorison Joulu -nimisen julkaisun kooksi kerrottiin tulevan vähintään 24 sivua. Paperia mainostettiin hyväksi. Avustajiksi oli onnistuttu saamaan useita etenkin nuorisopiireistä tunnettuja kirjailijoita ja taiteilijoita. Avustajakunnasta mainittiin muun muassa kirjailijat Iida Ahlberg [?], Wäinö Andelin, Seweri Alanne, Ilmari Calamnius, Anna Forsgren, Kaarlo Forsberg, Maiju Helenius, Waltteri Juwa, Wäinö Kataja, Juhani Kattelus, Aug. Koponen, Niilo Mantere, Aapo Pärnänen. Kuvituksesta tulivat vastaamaan taiteilijat Rurik Lindqvist ja Toivo G. Tuhkanen. Kansikuvasta oli tulossa värillinen ja tekstistä runsaasti kuvitettu.

Epärehellinen emäntä omi piikansa käityön omiin
nimiinsä. Aina moraalittomuus ei suinkaan ollut
työväen keskuudessa.
Hämäläinen 3.10.1900

Talvikauden alkaminen näkyi myös Hämäläisen lainatessa Pohjanmaan Raiwaaja -julkaisua. ”Älkää pitäkö eläimiänne liian kauan ulkona syksyllä - - - Silloinkuin tämän Raiwaajan seuraawa numero ilmestyy on jo warsinainen talwiruokinta alkanut suuressa osassa maamme karjataloja ja warsinkin niissä, joissa karjaa on alettu nykyajan waatimusten mukaisemmin ruokkia ja hoitaa. Mutta wielä ei ole kaikkialla näin laita, ei lähestulkoonkaan! Warsin yleisesti woi lokakuun lopulla wieläpä marraskuun alussakin nähdä eläinten päiwät läpeensä kuljeksimassa ulkona kylmässä ja sateessa, etsien sieltä itselleen useinkin niukan ja riittämättömän rawinnon. Tämä ilmiö, jota niin yleisesti wielä on käytännössä kautta koko maan, on epäkohta, josta todella pitäisi muutos aikaansaataman. Siitäpä senwuoksi tällä kerralla jonkun sanan sanomme...”

Jos vaihtuva vuodenaika aiheuttaa ongelmia eläimiä hoitaville ihmisille, hämmennyksiin joutuu itse luontokin. Nykyään puhutaan niin sanotuista city-ketuista. Vuonna 1900 suhtautuminen kaupunkialueelle harhautuneisiin pikkupetoihin oli nykyistä yksioikoisempaa, mihin osaltaan varmasti vaikutti tiheimmänkin asutuksen piirissä yhä harrastettu kotieläintalous. Jo edellä siteerattu Hämäläinen kertoo Porin Kuudennessa kaupunginosassa sijaitsevassa Ukkokodissa yöllä tapahtuneesta hämmingistä. Yövahti oli havainnut koiran ajavan jotain eläintä takaa. Aluksi vahti oletti kissan piiloutuneen rakennuksen alle.

Vielä seuraavanakin yönä oli havaittavissa rapinaa Ukkokodin alta, joten vartija kehotti aamulla työhön saapuneita miehiä aloittamaan jahdin. Eräs miehistä hivuttautui rakennuksen alle toisten asettuessa ulkopuolelle odottamaan. Pian vilahti jotain ikkuna-aukosta kadulle. Tunkeilija osoittautui ketuksi, joka juoksi aluksi metsää kohti, mutta kääntyi ilmeisen ällistyneenä takaisin. Eräs kadulla kulkenut mies sattui eläintä vastaan ja tarttui häikäilemättä ketun kurkkuun. Toinen miekkonen iski repolaista kirveellä päähän, mikä oli otuksen surma. Niin ikävästi tuohon aikaan kävi väärään paikkaan erehtyneelle edellisen kevään poikaselle. Toki jutun lopuksi muistettiin huomattaa, ettei moinen ollut kovin yleistä. Se ei tietenkään ketun mieltä lämmittänyt.

Syysyö toi torppaan ryöstömurhaajan.
Hämäläinen 3.10.1900

Veriteot eivät rajoittuneet pelkästään eläinkuntaan. Liekö syynä syystöiden päättymisen aikaansaama moraalinen herpaantuminen vai mikä, Korpilahden Riihelän torpassa ajauduttiin syyskuun 26. päivänä mainittuna vuonna 1900 murhatöihin. Torpan isäntäväki havahtui yöllä kolkutukseen ovellaan. Torpan iäkäs emäntä astui yhdessä miehensä kanssa ovelle. Koska oli sateinen yö, he olettivat matkamiehen kaipaavan suojaa. Kysyttäessä asiaa, muukalainen vastasi: ” Sittenpähän näet, kun olen päässyt sisään”.

Pahaa aavistamaton pariskunta avasi oven, jolloin pamahti pyssy, ja emäntä kaatui kuolleena maahan. Seuraavaksi murhaaja ojensi pyssynsä kohti isäntää, jota luoti ei kuitenkaan kuolettavasti haavoittanut. Vain kättä laukaus nirhaisi. Isäntä ehti päästä karkuun rikkomalla ikkunan. Avunhuudot hälyttivät paikalle väkeä naapuritalosta. Ilmeisesti ryöstötarkoituksissa liikkunut murhaaja ehti kuitenkin paeta paikalta.

Pimenevät syksyiset yöt ovat vanhastaan siis kaikenlaisten peikkojen ja kyöpeleiden aikaa. Aina pelko ei valitettavasti ole aiheetonta. Niin vuodenvaihde kuin kesän vaipuminen syksyyn ovat elämänkierron taitekohtina jättäneet kansan kollektiivimuistiin omat jälkensä.

* * *

Lähteet:

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto

Antto Laiho & Jani Heikkinen. Vanhan kansan merkkipäivät

Hämäläinen 3.10.1900