Lehijärven liepeiltä

Ensimmäisenä helluntaipäivänä 1914 Hattulan Jukolassa pidetyt W. P. K:n w & u:seuran iltamat synnyttivät melkoista tunnekuohua. Teknikko P. Teukku nostatti tervehdyspuheessaan kuulijoiden aatoksia vallinnutta sortojärjestelmää kohtaan.

”Kansamme käy nykyään epätoivoista taistelua olemassaolonsa puolesta. Suuri Venäjä uhkaa tallata meidät jalkoihinsa, hävittää kansallisuutemme, sulattaa meidät yhdeksi Venäjän kansaksi, kuten sanat kuuluvat. Parast´aikaa on sorto täydessä kulussa. Joka päivä saamme kestettäväksemme uusia törkeitä laittomuuksia. On tarkoitus kädenkäänteessä, vuodessa muutamassa, syöstä Suomen kansa pois kansakuntain näyttämöltä”, julisti Teukku ja kertoi, kuinka muun muassa pari vuotta aiemmin järjestetyt olympialaiset olivat olleet oiva tilaisuus ”näyttää muilla kansoille, mitä olemme ja mitä omistamme”.

Moisen puheen vuoksi Hattulassa tehtiin salainen ilmianto. Nimismies Lehtonen sai tehtäväkseen tutkia asiaa. Seuraavana tiistai-iltana puoli yhdeltätoista hän saapuikin toisen poliisimiehen seurassa herra Teukun asunnolle ja vaati nähdäkseen puheen. Koska puheen paperit olivat jääneet seuratalolle, niitä oli sieltä lähdettävä välittömästi hakemaan. Ne oli vastalauseista huolimatta luovutettava poliisille. Tutkinnan tuloksista ei ollut vielä 4.6. tietoa.

Tällainen vanha hattulalaisuutinen sai etsimään tietoja mainitusta seuratalosta. Pikainen selaaminen verkossa ei antanut järkevää vastausta. Päätin nousta polkupyörän päälle etsiäkseni hattulalaisia tuolla tavoin sata vuotta sitten kuohuttaneen agitaation tapahtumapaikan. Mistäpä muualta olisi kannattanut aloittaa kyseleminen kuin kirjastosta?

Päivästä oli tulossa kuuma. Ukkosta oli uhkailtu tulevaksi, mutta uteliaisuuden palo korvensi jo sisuskaluja. Matkalla Katinalan ja Hurttalan ohitse oli aikaa pohtia maailmanmenoa ja loppukevään värejä. Pysähdyin ottamaan muutaman valokuvan Hattulan vanhan kirkon ympäristöstä vastaista käyttöä varten ja huomasin haukan saalistuslennollaan. Manasin huonoa lintutuntemustani.

Niin, kirjastossa astelin ensimmäiseksi tarkistamaan, mitä kaikkea kirjallisuutta oli saatavilla. Kuvateos Parolan seutua kuvina osa 2 vuodelta 2005 näyttää kuvan Jukolan tulipalosta. Suuri palava punainen puutalo on ikuistettu liekeissä. Jos vanha Hämettären uutinen on kertonut polttavasta puheesta, talon historia on siis päättynyt kirjaimellisesti liekkeihin. Kirjan aukeamalla on kaksi muutakin kuvaa Jukolasta: VPK:n väkeä 1900-luvun alusta ynnä tuokiokuva iltamista vuodelta 1956, jolloin odoteltiin Olavi Virtaa haettavaksi autolla rautatieasemalta.

Katu Mierolan suuntaan. Seuraavan edessä vasemmalle 

johtavan kujan nimi lienee muistuma entisestä seuratalosta.

Koska talon kohtalo oli näin selvinnyt, pohdin hetken, vaivatako henkilökuntaa asiasta enempää. Päätin kuitenkin tiedustella, missä päin Jukola oli sijainnut. Sain tiedoksi, että ilmeisesti talo oli sijainnut kirjastolta Mierolaan päin vievän tien varressa erään päiväkodin lähettyvillä. Paikalle on rakennettu uusia omakotitaloja. Mitään muistolaattaa tai vastaavaa ei taida paikalla olla. Etsintäni oli siis päättynyt. Poljin silti vielä mainitulle paikalle. Mitään erityistä valokuvattavaa paikalla ei ollut, mutta eräs kuja oli saanut nimekseen Jukolankuja. 

Siispä, olin saapunut Hattulaan, ja päivä oli hehkeimmillään. Oli mainio tilaisuus aloittaa kesäksi suunnittelemani hämäläisten järvien kiertäminen. Hattulan Lehijärvi on mainio kohde kierrettäväksi polkupyörällä, vaikka maantie on osin turhan kapea. Otin siis suunnan Parolan keskustan halki lounaaseen. Rautatien ja moottoritien siltojen takana odotti Panssarimuseon juna mäellä selkeänä maamerkkinä, jonka ohitse oli hyvä laskea pyörällä alas kohti Nihattulan ja Sattulan välistä risteystä. Tämä reitin olen ajanut pyörällä monta kertaa, kesäistä matkantekoa parhaimmillaan.

Hattulan Lehijärvi on ikivanhojen kylien ympäröimä. Kiersin

järven myötäpäivään.

Olin lähtenyt kiertämään järveä myötäpäivää. Etelärantaa hallitsevat golfkentät kuhisivat pelaajia. Mieleeni tuli muuan tapaus, jossa Aulangolla ohikulkija sai pallosta päähänsä. Jotenkin se muistuu toistuvasti sivuuttaessani golgkenttiä. Noustessani Sattulassa mäkeä luoteeseen vilkuilin järven selkää pihojen ja puiden lomasta. Äkkiä sieraimiini nousi täyteläinen tervantuoksu, samanlainen kuin entisaikoina rautateiden varsilla. Yhdistyneenä kukkivien puiden tuoksuun se sai oivaltamaan kesän saapuneen. Mutta mistä terva? Tovin pähkäiltyäni äkkäsin muutaman kymmenen metrin päässä tien toisella puolella auton peräkärrylle nostetun puuveneen.

Matka jatkui. Polkupyöräily on mielestäni jalankulun jälkeen toiseksi paras keino tutustua maisemaan, vaikka toisinaan sekin on turhan joutuisaa kyytiä tahdottaessa huomata ympäristön nyansseja. Niinpä taluttaessani suosiolla pyörääni mäkeä ylös huomasin yllätyksekseni yhden tienvarteen totaalisesti unohtuneen harmaan rakennuksen, joka oli kuin paikalleen maastoutunut jättieläin ja tuijotti minua rikkoutuneella ikkunaukollaan. Minkälaisen ohikulkijoiden muutoksen tuokin mökki onkaan ehtinyt kokea!

Järven luoteiskulmassa maisemaa halkovat eri aikojen 

toisiaan risteävät kulkureitit jakaen yllättävän avaraa näkymää

Lehijärven länsipäässä eriaikaiset maantiet risteilevät toistensa yli, yhtyvät ja taas erkanevat. On kuin eri maailmanaikojen tantereita olisi väkisin rypytetty kasaan. Hajonnut kestopäällyste kielii jostain paremmastakin ajasta, ainakin alati vaihtuvista taloudellisista oloista. Ihminen rakentaa, mutta luonto muokkaa, vaikka toisinkin tahdottaisiin luonnehtia.

Pelkolassa tulvahtivat kulkijaa vasten maaseudun eläinten tuoksut. Siinä missä järven etelä- ja lounaispuolella oli melkein kliinistä omakotitalo-, puisto- ja golfmaisemaa alkoivat maaseututuotanto ja -elämä tulla selvemmin kaikin aistein havaittaviksi. Laidunmaiden merkit näkyivät selkeän voimallisesti. Ero maisemassa muutaman kilometrin matkalla on huima.

Vanhaa kulttuurimaisemaa

Pelkolan ja Leiniälän välillä pääsin myös kokemaan lounaasta järven yli puhaltaneen tuulen voiman, mistä huolimatta paiste oli ukkosellisen pisteliästä ja ilma järven yllä pyrki harmaaksi autereeksi. Vaahtopäitä pyörteili aallonharjoilla. Etäisesti pohdin, saisinko vielä vettä niskaani tai kuinkahan itseni reissussa polttaisin. Tahdoin silti imeä itseeni kaiken tuon puhurin ja taivaankannella hohkanneen päivän. Löysin rannalta opastaulun, jossa ilmoitetaan suurimmaksi syvyydeksi 18 ja keskisyvyydeksi 6 metriä. Tähyilin järvenselälle ja muistelin lapsuuden uintimatkaa, josta oli jäänyt mieleen loivasti viettänyt ranta. Jotenkin Hattulan Lehijärvi on ollut muistissa matalana järvenä. On siis olemassa jossain sentään 18 metrin syvänne...

Järven rannalla sai tuntea virkistävän tuulen keskellä helle-

päivää.

Jatkettuani matkaa Ihalemmen kautta järven koilliskulmaan uskaltauduin pois vakioreitiltäni tutkimaan rantatietä tarkoituksena etsiä uimaranta, jolla tiedän lapsena käyneeni. Sitä on ollut hankala löytää saavuttaessa Panssarimuseon kulmalta. Vaikka Parolan taajama ei ollut enää kaukana huomasin tupsahtaneeni äkkiä keskelle mäntymetsää. Talojen ja pihamaiden lomasta sain jonkin aikaa etsiä ennen kuin vihdoin löysin uimarannan kyltin. Koetin turhaan kaivella muististani tarkempia muistikuvia rannasta, joten päätin lopulta vain tarkistaa, miltä järvi näytti itäiseltä rannalta katsoen: ei merkkiäkään vaahtopäistä. Jyrähdyksen kaikuakaan ei tuolloin ollut vielä korviini kantautunut, vaikka ilmassa oli jotain latautunutta. Nyt muistan, että vanhemmillani on maalaus, joka esittää järvenrantaa jossain tuolla päin jonain ammoin elettynä kesäpäivänä. Sitä rantaa tuskin löytäisin, mutta Hämeen järvet ovat vankka osa sielunmaisemaani.

Nihattulaa

Äkkinäisellä katsannolla järven ympärille levittäytyneet kylät ovat vain nimiä kartalla, mutta historiaan sijoitettuna ne määrittelevät sangen tarkoin elämäämme. Niin kuin minä olin juuri toukokuisena maanantaina vuonna 2014 polkenut järven ympäri ovat näillä seuduilla asioitaan toimitelleet lukemattomat sukupolvet. Hurttalan Esko Jaakonpoika ja Leiniälän Antti Pentinpoika Grefue riitelivät 1616 lehmästä ja vuoden voivuokrasta. Samaisilla käräjillä Sattulan Reko Laurinpoika velvoitettiin Luukas Tuomaanpojan avustamana rakentamaan ladon, jonka hän oli ilmeisesti itse polttanut. Antti Juhonpoika Leiniälästä joutui luovuttamaan viljaa Mäskälän Agnis Jaakontyttärelle. Ihalemmen Jaakko Knuutinpoika oli eräiden kappolalaisten ja turkhautalaisten kanssa osallisena niittyriidassa Lepaan lampuodin Monikkalan rouvan kanssa.

Suunnistin kotiin Nihattulan läpi. Reitti Armijärven sivuitse on kesäisin kaunista. En muuten kastunut.

Lähteet:

Hämetär 4.6.1914

Jaakkola, Roos. Vuoden 1616 valitusluettelot

Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja

Nykypäivänä Hämeenlinna on erittäin helppo ohittaa moottoritien uraa pitkin. Meluvallit, kerrostalojen betoniseinät ynnä muut esteet rajoittavat näkymää. Ennen kaikkea ihmisillä on kiire ja nopeat kulkuvälineet mahdollistavat tämän hopun.

Kaupunki on aikanaan syntynyt paikkaan, johon ihmiset ovat pysähtyneet. Vanajaveden laakso on ollut luonteva asuinpaikka luoden eri puolille vesistöä omia mikroilmastojaan. Luonto suo yhä unohtumattomia näkymiään, kuten itse huomasin parisen vuotta sitten eräänä alkusyksyn varhaisena aamuna Hattelmalanharjulla. Aurinko oli jo kurkottelemassa ylös kaakkoiselta taivaanrannalta, mutta kaupunkikeskustan ja kuparinvärisen taivaan välissä leijui yhä sankka usvamatto. Koetin kuvitella näkeväni kaupungin puolisentoistasataa vuotta aiemmin, jolloin matkaan Helsingistä Tampereelle tarvittiin vähintään kaksi päivää ja matkustavaisten oli seisahduttava Hämeenlinnassa.

Hämeenlinnalaisen laivanvarustuksen nousu ja lyhyt kukoistus

Hämäläinen 29.5.1886

Tuolloin olivat juuri saapuneet ensimmäiset junat, jotka symboloivat uutta aikaa. Yhä enemmän ihmisiä ja tavaroita oli saatava kulkemaan rannikon ja sisämaan välillä. Niin kuin K.O. Lindeqvist kirjoittaa Hämeenlinnan kaupungin historiassaan ”rautatie teki välttämättömäksi laivakulun aikaansaamisen Hämeenlinnasta pohjoiseen päin”. Vaikka vesitie oli ollut iät ajat tärkeä kulkutie, ei Vanajan vesistö ollut edullinen laivakululle. Jo 1857 alettiin perata Kuokkalan koskea Lempäälässä. Työ kesti aina vuoteen 1864.

Kosken käsittelemisellä tiedettiin jo etukäteen olevan huomattavat vaikutukset myös maisemaan vesistön varrella, sillä tilanomistajat suostuivat tarvittaviin noin 37 000 päivätyöhön veden alenemisen kautta saatavan lisämaan ansiosta. Myös Mierolan salmea perattiin. Nämä työt olivat olennaisia liikenteen mahdollistamiseksi. Lindeqvist kirjoittaa mm. Laukon kartanon omistajan ja teollisuuden harrastajan Adolf Törngrenin ”höyryotuksesta” Laukosta, joka ei 1859 olisi päässyt Hämeenlinnaan, sillä välissä olivat Herralan, Lepaan ja Mierolan kosket ja matalat. Kuokkalan koski oli suljettuna perkauksen vuoksi. Sanomalehti Hämäläinen kirjoittaa höyryalus Laukosta 9. joulukuuta 1859.

Heinäkuun viidentenä 1863 sitten vietettiin Hämeenlinnassa sitä ”Hämeenlinnan aikakirjoissa merkillistä päivää”, jolloin kaupunkiin saapui ensimmäinen höyrylaiva, nimeltään Ilmarinen. Sanomalehti Hämäläinen kertoo, kuinka alus kiskottiin Tampereen katuja Näsijärveltä Pyhäjärven rantaan. Voi siis kuvitella tapahtuman saamaa huomiota ja muistella mediahässäkkää Hämeenlinnassa vuonna 2013, jolloin kokonainen puutalo siirrettiin muutaman korttelin matkan Hallituskadulta Koulukadulle. Aluksen oli ostanut Venäjän hallitus Tampereen konepajalta 6000 hopearuplalla, niin kuin sanomalehti Hämäläinen toteaa.

Vaikka Hämeenlinnassa koetettiin hankkia omaa laivaa jo vuonna 1862, se ei vielä tuolloin onnistunut. Kahta vuotta myöhemmin alkoi kuitenkin säännöllinen liikenne Hämeenlinnan ja Lempoisten välillä Venäjän kruunun omistamilla laivoilla. Mierolan, Lepaan, Lahisten ja Sääksmäen kirkonkylän kautta kuljetettiin laivojen perässä lotjia tavarankuljetusta varten. 1865 alkoi Hämeenlinnan ja Lempoisten väliä kulkea Elias Lönnrot. 1866 perustettiin Hämeenlinnassa Vanajavesi ångsbåtsbolag eli Vanajaveden höyryalusyhtiö edellä mainitun Adolf Törngrenin toimesta. Tampereen konepaja valmisti 1867 yhtiölle Vanaja-nimisen aluksen, joka joutui toukokuun 26. päivänä pysähtymään Mierolan sillan luokse, koska silta oli liian matala. Seuraavaksi vuodeksi yhtiö korotutti sillan omalla kustannuksellaan.

Syyskuun 10. päivänä 1868 kirjoittaa Hämäläinen: ”Viime tiistaina laskettiin vesille Vanajaveden höyrylaivayhtiön kolmas höyryalus, joka sai nimen Roine. Luultavasti tulee se ensimmäiseksi kyntämään Mallasveden, Roinen ja Längelmäveden reittiä. Se on 65 jalkaa pitkä, raudasta tehty kahden propellerin käytettävä, joiden siivet ovat niin viistotut, että vaikuttavat samaan suuntaan. Se on ensimmäinen alus, joka Hämeenlinnassa on vesille laskettu sitte maailman luomisen”.

Kun Lempoisten kanavakin valmistui hätäaputöinä 1873, laivaliikenne Hämeenlinnasta eli kukoistusaikaansa. Laivanvarustus Hämeenlinnassa koki pikaisen lopun 1875, jolloin Vanajaveden höyryalusyhtiö myi laivansa. Seuraavana vuonna avattiin rautatieyhteys Tampereelle, minkä jälkeen laivaliikennettä jatkettiin pääasiallisesti Hämeenlinnan ja Valkeakosken välillä.

Tärkeät aikataulut

Aivan merkitystä vaille eivät sisävesilaivat Hämeenlinnan ympäristössä toki jääneet rautatien lisärakentamisen jälkeenkään. Otsakkeen ”Yleisöltä” alla kirjoitetaan toukokuun alussa 1914 Hämettäressä, että ”Keski-Hämeen Vanajaveden reitti ei ole suinkaan maisemiensa puolesta huonoimpien Suomen laivareittien joukkoon luettava, mutta sillä reitillä kulkevien matkustajalaivojen kulkuvuoroista on kuulunut valituksia jo useana vuonna”. Kirjoittaja jatkaa, että laivavuorot on sijoitettu kulkemaan peräkkäin ajamalla. Alukset ovat kuulemma kilpaillessaan ajaneet jopa toistensa päälle. Hämeenlinna-Tyrväntö-Sääksmäen laivat kuulemma lähtevät Hämeenlinnaan niin myöhään, ettei matkustaja ehdi torille kaupoille. Tästä on suurta haittaa, koska monet maanviljelijät käyttävät laivareittiä kauppatienään.

Kirjoittaja ehdottaakin Urhon ja Kangasalan vuorojen järjestelemistä siten, että Kangasala lähtisi pohjoisesta kello 4 aamulla ja paluumatkalle Hämeenlinnasta kello 1 päivällä, jotta pidempimatkalaiset hauholaiset ”pääsisivät ainakin illaksi kotiin” ja laivan miehistö voisi ”korjata aamullisen valvomisensa”. Urho voisi kulkea vanhoista ajoistaan perässä, jottei matkustajien tarvitsisi pelätä ainaista kilvanajoa. Siukolan vilkkaasta laiturista voisi kehittyä ”väkirikkain satama”.

Matkailun merkitys ja näkymät 1914

Matkailun merkitystä pohdittiin jo sata vuotta

sitten.

Niin kuin yllä mainitusta kirjoituksestakin ilmenee, alkoivat sata vuotta sitten sisävesiliikenteestä puhuttaessa painotukset liikkua matkailullisiin seikkoihin, vaikka höyrylaivat toki yhä olivat maaseudunihmisille tärkeitä arkielämän kulkuvälineitä. 28.5. 1914 Hämetär julkaisee kirjoituksen otsikolla: ”Saadaanko Tampereen-Kangasalan-Hämeenlinnan reitistä nykyistään parempi matkailulinja”.

Suurimpien matkailureittiemme tunnustetaan sata vuotta sitten kulkevan Itä-Suomen halki. Kuitenkin todetaan länsisuomalaisen maiseman voivan kilpailla Saimaan luonnon kanssa. Ulkomaalaiset ovat aivan ”vaistomaisesti” käyttäneet kohteenaan Länsi-Suomea, vaikkei sen tunnetuksi tekemiseksi kirjoittajan mukaan ole uhrattu mitään, ”päinvastoin voivat m.m. sen

liikennevälineetkin olla aivan matkailuoloja vastaamattomalla kannalla”.

Kirjoituksessa todetaan Hämeen järvien etuna lyhyt matka Helsingistä. Paitsi nopeampaa on myös rautatiematka Tampereelle tai Kangasalle huokeampaa kuin Viipuriin tai Lappeenrantaan. Vuonna 1914 Kangasalan kirkonkylälle pääsee asemalta 5 kilometrin hyväkuntoista maantietä. Käytössä on majoitustiloja, joista mainitaan erityisesti Seurahuone ynnä Kangasalan Lepo- ja matkustajakoti. Kangasala kuuluu olevan kesäasukkaiden erityisessä suosiossa.

Tampereen ja Kangasalan välinen maantie sen sijaan ei saa kirjoittajalta kummoista arvosanaa. Harjumaisemien kauneus toki muistetaan mainita. Entä sitten sisävesiliikenne? Ulkomaalaisten matkailijain luku on kuulemma ilahduttavan suuri ja lisääntyisi, jos kulkuneuvot olisivat paremmat, Hämeenlinnan-Pälkäneen-Kangasalan reittiä kulkee 1914 vain yksi höyryvene, jonka sanotaan olevan liian pieni matkailutarpeita varten. Kangasalalle tehdään ainoastaan kaksi matkaa viikossa. Höyryveneen lähtöaikojen ei katsota palvelevan matkailijoita. Eipä ole ihme, että jo havitellaan automobiililiikennettä niin Tampereen ja Kangasalan kuin Pälkäneen ja Hämeenlinnankin välille.

Kaksi matkaa Vanajavedellä

Jonkinlaista aikansa tutkivaa journalismia harrasti keväällä 1914 Hämettäreen kirjoittanut nimimerkki Engineer, joka maalailee sanoin Lokki-nimisen aluksen matkanteon Hämeenlinnasta Tampereelle. Konhonselän kohdalla Lokki kohtasi aikansa merkin Vanajalla eli suuren tukkilautan, joka vallan jumitti matkanteon hyväksi aikaa. Tässä jutussa kiinnitetään huomiota jokavuotiseen reitillä koettuun matalan veden aiheuttamaan ongelmaan. Ratkaisuksi hän ehdottaa sulun rakentamista Lepaan salmeen. Lempäälästä päästyään kulkijan silmiin osuvat Nokian tehtaiden piiput, Pirkkalan pappilan rakennukset,. Hän kiinnittää huomiota maakartanoiden hyvinhoidettuihin viljelyksiin ja huviloiden kauniisiin puutarhoihin. 11 tunnin ja 15 minuutin matkan jälkeen Lokki saapuu perille.

Ennen lähtöä 1999. Hämeenlinnan laivalaituria ei ollut vielä 

peruskorjattu eikä laajennettu.

Joenhiisi astui laivaan 1999. Oli sateentihkuinen kesäkuinen puolipäivä. Mielenkiinnolla piti pohtia, millainen sadekeli matkasta oikein oli tulossa. Tiedossa oli useamman tunnin matka, aivan Tampereelle asti. Matkustajia kiipesi kannelle yllättävän paljon, myös bussilastillinen japanilaisia. Matkan alkaessa näytti siltä, että edessä oli puheensorinan täyttämä retki. Siksi ällistys olikin melkoinen aluksen seisahtuessa Aulangon laiturin: japanilaiset poistuivat. Heidän sisävesimatkansa oli siis vienyt laivarannasta Aulangolle, ei siis ainakaan edes Visavuoreen, jossa Joenhiidelle oli tiedossa laivanvaihto, jotta Tampere oli tavoitettavissa.

Vielä sentään matkustajia riitti. Maisemia kelpasi ihailla katseen kiinnittyessä laitureihin ja mökkeihin. Aurinkokin alkoi tunkeutua esille, joten matkapäivästä oli kuin olikin tulossa oivallinen. Vanajanselällä tuuli oli raikasta ja ilma jo täysin selkeätä. Avaruuden tuntu oli vapauttava. Visavuoressa aikaa ennen laivanvaihtoa ei ollut kovin paljon, joten rakennukseen ei voinut kovin tarkoin perehtyä.

Vanajanselällä on vapaan avaruuden tuntua.

Yllätykseksi lähes kaikki matkustajat palasivat samalla aluksella takaisin Hämeenlinnan suuntaan, joten Tampereelle jatkoi vain kolme neljä. Kannella ei uskaltanut enää olla kovin kauan, sillä iholla alkoi jo päivänhelotus tuntua. Iltapäivän kypsyessä hiljakseen ehtoota kohti oli tilaisuus tarkkailla niitä samoja maisemia kuin nimimerkki Engineer vuonna 1914. Lempäälän kanavaa, Pirkkalaa, tehtaanpiippuja. Oma lukunsa oli tietenkin kylpylä Eden.

Tammerkoski oli lähes kuivillaan. Kaupunkilaiset koettivat
onneaan etsimällä koskeen heitettyjä tavaroita. Paljon ihmisiä
oli liikkeellä kauniissa iltasäässä.

Oli jo ilta saavuttaessa laituriin Tampereella, juuri sellainen valaistukseltaan kylläinen kesäilta, jollaisia talvisin tahtoo muistella. Tammerkosken varrella liikkui sankoin joukoin väkeä. Näkymä itse koskelle oli kuitenkin hätkähdyttävän erikoinen: koski oli nimittäin lähes kuivillaan.Tunnelma oli jollain lailla epätodellinen ihmisten kahlaillessa etsimässä ostokärryjen ja polkupyöränraatojen joukosta mahdollisia löytöjä. Valonkehrän alkaessa vääjäämättä painua taivaanrannan taakse oli aika suunnistaa raukein jäsenin kohti rautatieasemaa ja palata junalla kotiin aivan samoin kuin Engineer vuonna 1914. Hän vain ei ollut lähtenyt paluumatkalle vielä samana päivänä.

Lähteet:

K.O. Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Hämäläinen nro 49-9.12.1859

Hämäläinen nro 28- 10.7.1863

Hämäläinen nro 37-10.09.1868

Hämetär toukokuussa 1914

Hangasmäen tiellä

Tämä retki sai pontimensa vanhasta tekstistä julkaisussa Wanajan varrella- Wanaja-seuran julkaisuja XVIII. Siinä Pekka Lampinen haastattelee Hilma Niinivuorta. Päretalo tien varrella kertoo vanhasta maailmasta Hangasmäessä, jossa maantie johtaa Hämeenlinnasta itään. Vuonna 1971 kirjoitetusta jutusta tulee siitäkin jo pian 43 vuotta, mutta tarina vie aina vuoteen 1914, jolloin maanteillä liikkui monenlaisia kulkumiehiä.

Päreillä talo vuorattiin vasta 1920-luvulla, mutta jo sitä ennen tupa oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, sillä penkeillä yöpyi moni aikakauden matkamies. Niinivuori muistelee muun muassa sellaisia kulkukauppiaita kuin Harju-Aukusti, Musta-Vaseli ja Silmäpuoli-Vaseli. Kulkukauppiaat, laukkuryssät tulivat aina Vienan-Karjalasta asti. Matkanteko maantiellä oli toisenlaista kuin nykypäivänä, jolloin yhä suuremmat rekat jyrisevät vuorokauden ympäri taipaleita, joiden taittaminen vei muinoin viikkokausia. Nykyisin satunnaista matkaajaa tervehtivät lähinnä toinen toistaan suuremmat koirat.

Koska Hangasmäki on sijainnut Ylisen Viipurin tien varrella, sen nimi löytyy vanhoista asiakirjoista. Kylä sijaitsee noin 10 kilometriä Vanajan kirkosta koilliseen. Hangasmäen torppa oli 1557 Hätilän latokartanon, myöhemmin sotilasvirkatalon torppa. Vanhoista kartoista voi seurata tielinjan kulkua kylän halki. Valtatie 10 noudattelee pääpiirteissään vanhan Viipurintien linjausta, mutta Hangasmäenkin kohdalla se varsinkin eteläpuolella koukkaa hiukan luoteeseen. Kylän pohjoispuolella valtatie ilmeisesti halkaisee kylän. Museoviraston Kulttuuriympäristö rekisteriportaali mainitsee nykyiset Heikkilän ja Anttilan tilat ynnä kiviaidat tien molemmin puolin.

Kiviaidat kahtapuolta valtatietä osoittavat tulleeni 

oikeaan paikkaan Hangasmäen  torpan maille.

Tällaisin pohjatiedoin päätän lähteä polkemaan Hätilän kautta kohti Hangasmäkeä. Toukokuinen sää on juuri sopiva matkantekoon. Alkumatkan pyörätiet helpottavat taivallusta, mutta puolimatkassa täytyy sukeltautua vilkkaan liikenteen sekaan. Oman tunnelmansa polkemiseen luo tarve tarkkailla jokaista yksityiskohtaa tienpientareella. Päätän seurata valtatietä kylän pohjoispäähän ja palata vanhempaa tielinjaa takaisin.

Yksinäinenpysäkkikato valtatien varrella. Tällaisena
ohitamme nykyään niin monta paikkaa lähimaisemassamme
oppimatta niitä tuntemaan.

Lähestyessäni määränpäätä alan ymmärtää, että mäki kuvaa hyvin tätä kylää. Hämeenlinnan kaupungin internet-sivujen mukaan hanka tarkoittaa hirvenpyyntiin tarkoitettua aitausta. No hyvä, lähestyn siis muinaista mäelle sijoitettua pyyntiaitausta. Puuskuttaessani mäenlaelle erotan puisen kyltin, joka ilmoittaa saapuneeni Hangasmäkeen. Ilmoitustaululla on pari A4-arkkia, jotka paljastavat seutukunnalla olevan elämää.

Laskeuduttuani satulasta alan heti tähystellä kiviaitoja. Toden totta, maantien vasemmalla puolella erotan useita kivilatomuksia, jotka ovat kuin romahtaneita kiviaitoja, mikäli niitä vertaa Hämeenlinnan Kaupunginpuiston entistettyihin aitoihin. Joka tapauksessa ne erottavat selvästi maapalstoja. Samantapaisia nurmettuneita rakennelmia näkyy myös toisella puolella tietä. Olen ilmeisesti saapunut maille, joilla ennen sijaitsi Hangasmäen torppa.

Entä päreseinäinen mökki? Olisiko siitä näkyvissä enää mitään yli neljänkymmenen vuoden jälkeen? Muistan ennalta tutkimistani kartoista, että valtatien kaakkoispuolelle kaartuu vanha tielinja, jonka nimenä onkin Hangasmäentie. Suunnistan pientä kujamaista tietä kohti mainittua tietä. Löydän maitolaiturin ja rivin postilaatikoita. Päätän tutkia ensin tien koillispään, joka on merkitty umpikujaksi. Erotan joitain vanhoja rakennuksia, mutten mitään päreseinäistä.

Hangasmäen idylliä. Tämä ei ole Päretalo, vaikka
onkin kuin muistutus menneiltä ajoilta kurkistaessaan
puiden lomasta.

Palatessani lounaaseen pääsen laskemaan pitkää mäkeä. Joidenkin uudehkojen talojen jälkeen päädyn metsän keskelle.Tunnelma on ristiriitainen seisahtuessani hiekkateille kuuntelemaan vilkkaalta tieltä kantautuvaa liikenteen hurinaa, vaikka ympäristöni on rauhallisuuden perikuva. Olen paikassa joka on pieni osanen maisemamme räsymattoa. Vilkuilen sivulleni metsään. Mieleeni nousee pohtia pienen hetken niitä aikoja jolloin tienpientareet näyttivät kauttaaltaan kylien välissä tuollaisilta kulkumiesten etsiessä matkallaan sellaisia taloja kuin vanha päretalo Hangasmäessä.

Jatkan matkaani tietäen putkahtavani ennen pitkää takaisin valtatie 10:n asvalttinauhan varrelle. Odotan näkeväni jossain paikallisen ihmisen, ei liian nuoren, jolta tiedustelisin päretalon kohtalosta. En ihmettele, vaikken enää löytäisikään siitä merkkiäkään. Pekka Lampisen haastattelussa Hilma Niinivuori jo kertoo vuoraamisen ja päreiden kiinnittämisen olleen aikanaan melkoinen homma, joten ainakaan uusien päreiden naulaaminen ei ole enää ollut todennäköistä, vaikka sinänsä päreet olivat kuulemma tiivistäneet mökin hyvin ja tehneet entistä lämpimämmäksi.

Teen mutkan uimarannalla, joka jo odottaa kesäväkeä vastapäätä Kankaistenjärven Tervasaarta. Melkein kuulen korvissani lasten huudot katsellessani keinuja. Uimarannan ohitse kulkeva maantie on juuri sennäköinen hiekkatie, että voisin kuvitella olevani millä tahansa vuosikymmenellä omana elinaikanani. Ojan kohdalla kaiteet ovat puuta. Vain uimarannalle vievän tieuran eteen kiskotut kivenlohkareet muistuttavat ajasta, jolloin ihmiset pyrkivät tunkemaan autoillaan jokaiseen paikkaan tai että autoja ylipäänsä tuntuu olevan ihan liikaa.

Niin sitten löydän vielä ihmisen, jolta kysyä tärkeimmän kysymykseni eli miten onkaan Päretalon kohtalon laita. Tämä ystävällinen asukas kertoo tietävänsä hyvin, että tällainen talo on ollut muttei enää – tai paremminkin talo kyllä on muttei enää päreitä. Pääsen vielä kartasta tähyilemään, missä neuvojani hyvin tietämä talo sijaitsee. Olenkin jo tietämättäni ajanut talon ohitse. Se on vaihtanut omistajaa ja sitä on kuulemma korotettu ja kunnostettu. Talolla vain on siis ikään kuin uudet vaatteet ja se jatkaa edelleen elämäänsä. Kelpaa siis entisaikojen kulkijoiden haamujen yhä taivaltaa seutukunnalla. Itse olen harhailija tämän ajan, joten tältä osin olen tyytyväinen. Toki innostun, mikäli eteeni löytyy tästäkin talosta uusia tarinoita.

On aika kääntää polkupyörä takaisin kotia kohti kunhan ensin käyn vielä tervehtimässä taloa. Hangasmäentien koillispäässä vanha maantie on jäänyt enää kapeaksi uraksi. Hiukan edempänä on siis talo, joka on tullut kuuluisaksi päretalona. Nyt sillä on uusi elämä. Tällä kuvalla on Joenhiidelle suuri symbolinen merkitys. Niin on hänenkin lapsuudenkotinsa kohdalla Härkätie muuttunut kevyen liikenteen väyläksi. Maitolaituri on vain jo ammoin sieltä kadonnut,  Hangasmäellä se vielä on. Näin maisema vaihtelee ja yhdistelee osasiaan. Joenhiiden lapsuudenkoti on vain jo purettu, mutta se onkin sitten jo ihan eri tarina...

Lähteet:

Wanajan varrella – Wanaja-seuran julkaisu XVIII 1971

Museovirasto Kulttuuriympäristö rekisteriportaali http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=1000018646

Hämeenlinnan kaupungin internetsivut https://www.hameenlinna.fi/Kaupunki-info/Kaupunginosat/34-Hangasmaki/