Lehijärven liepeiltä

Ensimmäisenä helluntaipäivänä 1914 Hattulan Jukolassa pidetyt W. P. K:n w & u:seuran iltamat synnyttivät melkoista tunnekuohua. Teknikko P. Teukku nostatti tervehdyspuheessaan kuulijoiden aatoksia vallinnutta sortojärjestelmää kohtaan.

”Kansamme käy nykyään epätoivoista taistelua olemassaolonsa puolesta. Suuri Venäjä uhkaa tallata meidät jalkoihinsa, hävittää kansallisuutemme, sulattaa meidät yhdeksi Venäjän kansaksi, kuten sanat kuuluvat. Parast´aikaa on sorto täydessä kulussa. Joka päivä saamme kestettäväksemme uusia törkeitä laittomuuksia. On tarkoitus kädenkäänteessä, vuodessa muutamassa, syöstä Suomen kansa pois kansakuntain näyttämöltä”, julisti Teukku ja kertoi, kuinka muun muassa pari vuotta aiemmin järjestetyt olympialaiset olivat olleet oiva tilaisuus ”näyttää muilla kansoille, mitä olemme ja mitä omistamme”.

Moisen puheen vuoksi Hattulassa tehtiin salainen ilmianto. Nimismies Lehtonen sai tehtäväkseen tutkia asiaa. Seuraavana tiistai-iltana puoli yhdeltätoista hän saapuikin toisen poliisimiehen seurassa herra Teukun asunnolle ja vaati nähdäkseen puheen. Koska puheen paperit olivat jääneet seuratalolle, niitä oli sieltä lähdettävä välittömästi hakemaan. Ne oli vastalauseista huolimatta luovutettava poliisille. Tutkinnan tuloksista ei ollut vielä 4.6. tietoa.

Tällainen vanha hattulalaisuutinen sai etsimään tietoja mainitusta seuratalosta. Pikainen selaaminen verkossa ei antanut järkevää vastausta. Päätin nousta polkupyörän päälle etsiäkseni hattulalaisia tuolla tavoin sata vuotta sitten kuohuttaneen agitaation tapahtumapaikan. Mistäpä muualta olisi kannattanut aloittaa kyseleminen kuin kirjastosta?

Päivästä oli tulossa kuuma. Ukkosta oli uhkailtu tulevaksi, mutta uteliaisuuden palo korvensi jo sisuskaluja. Matkalla Katinalan ja Hurttalan ohitse oli aikaa pohtia maailmanmenoa ja loppukevään värejä. Pysähdyin ottamaan muutaman valokuvan Hattulan vanhan kirkon ympäristöstä vastaista käyttöä varten ja huomasin haukan saalistuslennollaan. Manasin huonoa lintutuntemustani.

Niin, kirjastossa astelin ensimmäiseksi tarkistamaan, mitä kaikkea kirjallisuutta oli saatavilla. Kuvateos Parolan seutua kuvina osa 2 vuodelta 2005 näyttää kuvan Jukolan tulipalosta. Suuri palava punainen puutalo on ikuistettu liekeissä. Jos vanha Hämettären uutinen on kertonut polttavasta puheesta, talon historia on siis päättynyt kirjaimellisesti liekkeihin. Kirjan aukeamalla on kaksi muutakin kuvaa Jukolasta: VPK:n väkeä 1900-luvun alusta ynnä tuokiokuva iltamista vuodelta 1956, jolloin odoteltiin Olavi Virtaa haettavaksi autolla rautatieasemalta.

Katu Mierolan suuntaan. Seuraavan edessä vasemmalle 

johtavan kujan nimi lienee muistuma entisestä seuratalosta.

Koska talon kohtalo oli näin selvinnyt, pohdin hetken, vaivatako henkilökuntaa asiasta enempää. Päätin kuitenkin tiedustella, missä päin Jukola oli sijainnut. Sain tiedoksi, että ilmeisesti talo oli sijainnut kirjastolta Mierolaan päin vievän tien varressa erään päiväkodin lähettyvillä. Paikalle on rakennettu uusia omakotitaloja. Mitään muistolaattaa tai vastaavaa ei taida paikalla olla. Etsintäni oli siis päättynyt. Poljin silti vielä mainitulle paikalle. Mitään erityistä valokuvattavaa paikalla ei ollut, mutta eräs kuja oli saanut nimekseen Jukolankuja. 

Siispä, olin saapunut Hattulaan, ja päivä oli hehkeimmillään. Oli mainio tilaisuus aloittaa kesäksi suunnittelemani hämäläisten järvien kiertäminen. Hattulan Lehijärvi on mainio kohde kierrettäväksi polkupyörällä, vaikka maantie on osin turhan kapea. Otin siis suunnan Parolan keskustan halki lounaaseen. Rautatien ja moottoritien siltojen takana odotti Panssarimuseon juna mäellä selkeänä maamerkkinä, jonka ohitse oli hyvä laskea pyörällä alas kohti Nihattulan ja Sattulan välistä risteystä. Tämä reitin olen ajanut pyörällä monta kertaa, kesäistä matkantekoa parhaimmillaan.

Hattulan Lehijärvi on ikivanhojen kylien ympäröimä. Kiersin

järven myötäpäivään.

Olin lähtenyt kiertämään järveä myötäpäivää. Etelärantaa hallitsevat golfkentät kuhisivat pelaajia. Mieleeni tuli muuan tapaus, jossa Aulangolla ohikulkija sai pallosta päähänsä. Jotenkin se muistuu toistuvasti sivuuttaessani golgkenttiä. Noustessani Sattulassa mäkeä luoteeseen vilkuilin järven selkää pihojen ja puiden lomasta. Äkkiä sieraimiini nousi täyteläinen tervantuoksu, samanlainen kuin entisaikoina rautateiden varsilla. Yhdistyneenä kukkivien puiden tuoksuun se sai oivaltamaan kesän saapuneen. Mutta mistä terva? Tovin pähkäiltyäni äkkäsin muutaman kymmenen metrin päässä tien toisella puolella auton peräkärrylle nostetun puuveneen.

Matka jatkui. Polkupyöräily on mielestäni jalankulun jälkeen toiseksi paras keino tutustua maisemaan, vaikka toisinaan sekin on turhan joutuisaa kyytiä tahdottaessa huomata ympäristön nyansseja. Niinpä taluttaessani suosiolla pyörääni mäkeä ylös huomasin yllätyksekseni yhden tienvarteen totaalisesti unohtuneen harmaan rakennuksen, joka oli kuin paikalleen maastoutunut jättieläin ja tuijotti minua rikkoutuneella ikkunaukollaan. Minkälaisen ohikulkijoiden muutoksen tuokin mökki onkaan ehtinyt kokea!

Järven luoteiskulmassa maisemaa halkovat eri aikojen 

toisiaan risteävät kulkureitit jakaen yllättävän avaraa näkymää

Lehijärven länsipäässä eriaikaiset maantiet risteilevät toistensa yli, yhtyvät ja taas erkanevat. On kuin eri maailmanaikojen tantereita olisi väkisin rypytetty kasaan. Hajonnut kestopäällyste kielii jostain paremmastakin ajasta, ainakin alati vaihtuvista taloudellisista oloista. Ihminen rakentaa, mutta luonto muokkaa, vaikka toisinkin tahdottaisiin luonnehtia.

Pelkolassa tulvahtivat kulkijaa vasten maaseudun eläinten tuoksut. Siinä missä järven etelä- ja lounaispuolella oli melkein kliinistä omakotitalo-, puisto- ja golfmaisemaa alkoivat maaseututuotanto ja -elämä tulla selvemmin kaikin aistein havaittaviksi. Laidunmaiden merkit näkyivät selkeän voimallisesti. Ero maisemassa muutaman kilometrin matkalla on huima.

Vanhaa kulttuurimaisemaa

Pelkolan ja Leiniälän välillä pääsin myös kokemaan lounaasta järven yli puhaltaneen tuulen voiman, mistä huolimatta paiste oli ukkosellisen pisteliästä ja ilma järven yllä pyrki harmaaksi autereeksi. Vaahtopäitä pyörteili aallonharjoilla. Etäisesti pohdin, saisinko vielä vettä niskaani tai kuinkahan itseni reissussa polttaisin. Tahdoin silti imeä itseeni kaiken tuon puhurin ja taivaankannella hohkanneen päivän. Löysin rannalta opastaulun, jossa ilmoitetaan suurimmaksi syvyydeksi 18 ja keskisyvyydeksi 6 metriä. Tähyilin järvenselälle ja muistelin lapsuuden uintimatkaa, josta oli jäänyt mieleen loivasti viettänyt ranta. Jotenkin Hattulan Lehijärvi on ollut muistissa matalana järvenä. On siis olemassa jossain sentään 18 metrin syvänne...

Järven rannalla sai tuntea virkistävän tuulen keskellä helle-

päivää.

Jatkettuani matkaa Ihalemmen kautta järven koilliskulmaan uskaltauduin pois vakioreitiltäni tutkimaan rantatietä tarkoituksena etsiä uimaranta, jolla tiedän lapsena käyneeni. Sitä on ollut hankala löytää saavuttaessa Panssarimuseon kulmalta. Vaikka Parolan taajama ei ollut enää kaukana huomasin tupsahtaneeni äkkiä keskelle mäntymetsää. Talojen ja pihamaiden lomasta sain jonkin aikaa etsiä ennen kuin vihdoin löysin uimarannan kyltin. Koetin turhaan kaivella muististani tarkempia muistikuvia rannasta, joten päätin lopulta vain tarkistaa, miltä järvi näytti itäiseltä rannalta katsoen: ei merkkiäkään vaahtopäistä. Jyrähdyksen kaikuakaan ei tuolloin ollut vielä korviini kantautunut, vaikka ilmassa oli jotain latautunutta. Nyt muistan, että vanhemmillani on maalaus, joka esittää järvenrantaa jossain tuolla päin jonain ammoin elettynä kesäpäivänä. Sitä rantaa tuskin löytäisin, mutta Hämeen järvet ovat vankka osa sielunmaisemaani.

Nihattulaa

Äkkinäisellä katsannolla järven ympärille levittäytyneet kylät ovat vain nimiä kartalla, mutta historiaan sijoitettuna ne määrittelevät sangen tarkoin elämäämme. Niin kuin minä olin juuri toukokuisena maanantaina vuonna 2014 polkenut järven ympäri ovat näillä seuduilla asioitaan toimitelleet lukemattomat sukupolvet. Hurttalan Esko Jaakonpoika ja Leiniälän Antti Pentinpoika Grefue riitelivät 1616 lehmästä ja vuoden voivuokrasta. Samaisilla käräjillä Sattulan Reko Laurinpoika velvoitettiin Luukas Tuomaanpojan avustamana rakentamaan ladon, jonka hän oli ilmeisesti itse polttanut. Antti Juhonpoika Leiniälästä joutui luovuttamaan viljaa Mäskälän Agnis Jaakontyttärelle. Ihalemmen Jaakko Knuutinpoika oli eräiden kappolalaisten ja turkhautalaisten kanssa osallisena niittyriidassa Lepaan lampuodin Monikkalan rouvan kanssa.

Suunnistin kotiin Nihattulan läpi. Reitti Armijärven sivuitse on kesäisin kaunista. En muuten kastunut.

Lähteet:

Hämetär 4.6.1914

Jaakkola, Roos. Vuoden 1616 valitusluettelot