Päivä Laurinmäellä - osa II

Polku läpi sateen kostuttaman lehdon on 

täynnä tuoksuja - ja hyttysiä.

Torpparimuseolta johtavat tummiksi kuluneet polut metsään. Hyttyset odottavat kulkijaa, joka joutuu niihin oitis tottumaan. Suunnistan ensimmäiseksi kohti Laurinlähdettä. Viittoja seuraten pääsen maantien varteen.

Hämetär kirjoittaa 9.4.1914 Räikäälän lähteestä, Piispan lähteestä, Janakkalan lähteestä tai Laurin lähteestä. Tuolloinkin jo paikka arvostettiin tärkeäksi kulttuurikohteeksi, jota ympäröivät talot käyttivät päivittäin. Lähde oli juuri hiljattain kunnostettu graniittikivin. Halsterilla kärvennetyn Pyhän Laurin vaikutusta lähteen nimeämiseen sanomalehti varovaisesti epäilee.

Vielä tuolloin sadan metrin päässä sijaitsi Räikäälän majatalo, jonka uskottiin saaneen nimensä lähteestä eikä päin vastoin. Itse Räikäälä-nimen on oletettu kuulemma saaneen alkunsa äänekkäistä palvontamenoista, joita lähteen ympärillä aikanaan on harjoitettu 1700-luvulle asti kalmistojen jumalan Taaran kunniaksi. Piispan lähde- nimen on uskottu viitanneen kastetilaisuuksiin, joita paikalla harjoitettiin kristinuskon vakiinnutettua asemiaan. Laurinlähteen ympäristö on siis ikiaikaista kulttiseutua, jossa puut ja pensaatkin ovat olleent pyhiä. Ei siis ihme, että nykykulkija löytää vieläkin pari uhrikiveä.

Uhrilähde. Kuin kahden ajan välissä sijaitsee Laurinlähde, josta on käytetty myös nimiä Piispan lähde ja

Räikäälän lähde. Täällä palvottiin aikoinaan kalmistojen jumalaa Taaraa. Yhdessä ympäristöjen uhrilehdon ja 

-kivien kanssa se on muodostanut varmasti melkoisen mytologisen keskuksen, johon lähistölle rakennettu

kirkko on antanut oman lisänsä.

Menneisyyden haamujen joukkoon ovat siirtyneet myös entisaikojen tienkäyttäjät, joiden tarpeita kievarit 

palvelivat. Räikäälän kievarin jäänteenä kurkistelee kivijalka kasvullisuuden seasta.

Janakkala on ollut mahtipitäjä kartanoidensa suhteen. Tämä on tietenkin juontunut seudun loistavasta ja hedelmällisestä sijainnista. Jykevänä, monoliitin kaltaisena keskellä metsikköä seisova Torpparien muistomerkki kertoo vahvasta torppariperinteestä. Torppareiden voi syystä todeta edustaneen liki maaseudun elämän muutoksen kuvaa liki kolmensadan vuoden ajan. Vuoteen 1743 asti vai aatelisilla oli lupa perustaa torppa; sen jälkeen saivat myös perintötilalliset ja vuodesta 1757 kruununtilallisetkin niitä perustaa. Ennen kuin muuttuneet viljelytekniikat ja väestönkasvu muuttivat tilannetta asettuminen torppaan oli ihmisille sangen edullista, sillä kartanot ja vauraat maatilat tarvitsivat työvoimaa. Koska vanhin poika peri maatalon, piti nuoremmille lapsille lohkoa maapaloja eli niin sanottuja perintötorppia.

Torpparimuistomerkki

Jälkiä kuin kahdelta eri ikäkaudelta. Kavion-

jäljetkö johtavat metsän kätköihin?

Suomen torppariväestön syntyessä 1700-luvun loppupuolella täysi-ikäisiä miehiä arvellaan olleen vajaat 6000 lukumäärän kasvaessa viidessäkymmenessä yli nelinkertaiseksi. 1900-luvulle tultaessa torpparien suulliset vuokrasopimukset alkoivat muuttua entistä epäedullisemmiksi vuokralaisten kannalta. Vaikka teollinen kehitys alkoi ottaa askeliaan ympäristön kaupungeissa, voi hyvin kuvitella, kuinka muuttuva maailma alkoi ahdistaa maaseudun vähäväkisiä. Torpparimuistomerkin 387 kiveä symboloivat sen väestön osan yhä karumpaa osaa, joka joutui kohtaamaan paljaimmillaan tuon rakennemuutoksen.

Lehtojen osuus metsistämme on vähentynyt rajusti. Voi kuvitella, että ennen tehomaa- ja metsätaloutta lähes jokaisen kylän ympäristö näytti jotenkin tällaiselta. Rakennusten ympärillä ei sinänsä varmaan ollut enempää puita kuin nykyään – päinvastoin – mutta kotieläimet, karja pitivät kasvillisuuden tietynlaisena. Alkeellisemmilla työkaluilla ja vähäisemmällä väkimäärällä neliökilometriä kohti peltoja ei todennäköisesti saatu pidettyä raivattuna siinä mitassa kuin nykyään. Sodat, katovuodet ynnä muut poikkeusolot pitivät ihmisen vaikutukset aisoissa. Rengostakin kirjoitetaan, että 1600-luvun ankeimpina aikoina pellot alkoivat kasvaa paksua puuta.

Joenhiisi on saanut tietää myrskyn riehuneen uhrilehdossa. Näky säpsähdyttää, mutta luonto korjannee 

tilanteen. Onpa lastenkin kuulemma kelvannut tutustua oikein  läheltä suureen puuhun.

Hmm, nokkoset, vuohenputket saattaisi olettaa tunnistavansa, mutta vielä kun oppisi erottamaan vaikkapa tuon kotkansiiven. Se on kuulemma saniaisista suurin... Lehtien ehdittyä kasvaa lähes täyteen mittaansa valo siivilöityy alas kuin viidakossa ikään. Pehmeä, kesäinen sadekin lankeaa alas hyvin lempeästi ja saa luonnon aromit leijumaan sieraimiin. Saniasiten keskellä solisee pieni puro. Opastaulu kertoo kosteiden rantalehtojen tyyppikasvista lehtopalsamista, jota täälläkin ilmeisesti kasvaa. Latinankielinen nimi Impatiens noli-tangere (=älä koske minuun) viittaa kasvin tapaan singauttaa siemenensä kosketettaessa hedelmäperää. Kasvitiede taitaa olla perin mielenkiintoista sekin.

Suojeltu mänty. Onkohan tämä se, jota on  taannoin kutsuttu Janakkalan suurimmaksi puuksi? Juurelle olen

asettanut A4-kokoisen paperinipun havainnollistamaan rungon mittasuhteita.

Harhaillessaan rehevän kasvillisuuden puolihämärässä saattaisi otaksua, ettei tällaiseen rauhan kehtoon vaivautuisi ihmisen eripura ja raivo tunkeutumaan. Valitettavasti niin vain ei ole. Sitä pohdin Laurinmäki-aiheisten kirjoitusteni kolmannessa tekstissä, jossa kapuan ylös juoksuhaudoille.

Lähteet:

Hämetär 9.4.1914

Petri Karonen. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1800

Janakkalan kunnan www-sivut

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/opastetut_polut