Päivä Laurinmäellä - osa I

Olen usein todennut, että polkupyöräily on parasta liikkumista kesäisessä Suomessa. Kun polkiessaan ehtii aistia alkukesän vimmaisen tuoksumaailman ja luonnon äänet, virittyy aivan omanlaatuiseensa tunnelmaan. Aivan niin kuin lauantaina kuulin erään kahvila-asiakkaan toteavan, on hienoa löytää pyörälenkillään sellaisia tunnelmallisia taukopaikkoja kuin Janakkalan Keltainen talo Laurinmäen torpparimuseon kupeella. Niin lopulta päädyin Keltaiseen taloon minäkin, kesäisellä polkupyörämatkallani tutustuessani hämäläiseen kulttuurimaisemaan.

Lasten luontotapahtuma ja Keltaisen talon avajaiset toivat

Laurinmäelle runsaasti väkeä.

Jo alkukeväästä suunnittelin kohteita, joissa on syytä poiketa kesällä. Laurinlähde Räikälän kivisillan ylitse Janakkalan kirkolle johtavan tien varrella vaikutti juuri osavalta etapilta kulkuyhteyksiensä kannalta. Tarkemmin retkeä suunnitellessani huomasin lähteen olevan osa laajempaa kokonaisuutta.

Lauantaina 7.6. vietettiin Keltaisen talon avajaisia. Päivä oli oiva valinta retkeä varten. Sattumalta torpparimuseolla ja Keltaisessa talossa vietettiin Janakkalan luonto ja ympäristö ry:n, Suiston, Kahvila Laurinmäen ja Janakkalan kunnan järjestämää Lasten luontotapahtumaa. Jo aamukymmeneltä paikalla liikkui runsaasti ihmisiä. Pajoissa lapset saivat tutustua muun muassa kasvinkuvien painamiseen saveen ja metsänsuojelijoiden tekemiseen kävyistä. Tanner kaikui lasten iloisia huutoja. Kiertokapulan jätetietoutta jakavan tehtäväradan varrella oli tarjolla käytännön tietoa asiallisesta jätteiden käsittelystä. Toimintaa katsellessa saatoin toivoa, että tulevaisuudessa jokunen roska vähemmän tulisi heitetyksi tienpientareille.

Tukikohta. Keltaisen talon salissa saattaa siemaista kahvit 

ja nauttia välipalaa kesäisen kiertomatkansa varrella.

Teatteriesityksessä kävi ilmi, ettei maalaismetsä oikein sovi kotikissalle. Tavaranvaihtotorilla sai oppia, ettei aina tarvitse hankkia uutta ja tarpeettomasta voi luopuakin. Jos polkupyörälleni olisi ilmennyt tulomatkalla ongelmia, apua olisi ilmeisesti löytynyt pyöränhuoltorastilta. Luomu- ja lähiruokapisteessä sain maistaa Hakolan marjatilan raparperisimaa, joka oli muuten vallan mainiota.

Alkukesän raikas vehreys oli verhonnut museoalueen. Siellä seisoi korkea punainen tuulimylly, jonka koneistoon pääsin tutustumaan. Saatoin vain kuvitella toimivan myllyn äänimaailmaa: natinaa, kolinaa, ryskettä ja puisten rattaiden ratinaa. Ikkunoista tulvineesta valosta puuttui toki viljapöly. Joka tapauksessa mylly osoittautui yllättävän kookkaaksi, rattaiden akselit jykeviksi. Hyvä muistaa, että siipien välittämät voimatkin ovat olleet suuria.

Myllynrattaiden miltei odottaa alkavan liikkua hetkellä millä tahansa.

Kurkistus savupirttiin.

Hakolan marjatila toi esille luomu- ja lähiruokatuotteitaan.

Sepän pajassa työvälineet olivat tarkassa järjestyksessä. Maallikkokin sai jonkinlaisen käsityksen niistä erilaista työkaluista, joita tuo kyläyhteisön tärkeä ammattimies on tarvinnut. Aitat ja riihi itse torppatakennuksen ympärillä saavat alueen muistuttamaan aivan pientä kylää.

Sepän työvälineet ojennuksessa.

Tuokiokuva Vähä-Kurjen torpan taloustuvasta.

Museon päärakennus on Vanantaan kartanon mailta tuotu Vähä-Kurjen torppa, jonka kummassakin päässä on tupa ja keskellä eteisen (porstuan) perällä kamari. Porstuan ulko-ovelta katsoen vasemmassa tuvassa ruokailtiin ja tehtiin taloustöitä. Mahdolliset palvelijat nukkuivat siellä. Oikeata tupaa käytettiin puhdetöissä. Se oli myös isäntäväen nukkumapaikka. Tämä hirsinen paritupa oli 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi, jossa ilmeisesti näkyy vaikutusta Volgan heimojen venäläisestä tavasta rakentaa ensin aitta ja sitten lämmin vierastupa porstuan toiselle puolelle. A.O. Heikel esittelee väitöskirjassaan vuonna 1887 niin venäläisen kuin virolaisen rakennustyylin vaikutusta suomalaiseen rakennustapaan. Tässä museossa oleva torppa on peräisin vuodelta 1889 eli kahta vuotta myöhäisempi.

Vuonna 1889 valmistunut Vähä-Kurjen torppa on osa pitkää perinneketjua. Pari vuotta ennen tämän torpan

valmistumista A.O. Heikel tarkasteli väitöskirjassaan niin teremissien, mordvalaisten, virolaisten kuin 

suomalaistenkin rakennuksia ja niiden kehitystä. Hän kiinnitti huomiota rakennustemme venäläisiin ja

etenkin virolaisiin vaikutuksiin. Kuvassa osa Heikelin teoksessa esitellyistä tupien pohjapiirroksista.

Vähä-Kurjen torppa edustaa hirsisen parituvan tyyppiä valmistuttuaan 

siis kaksi vuotta Heikelin väitöskirjan jälkeen.

Saunatonttu valtakuntansa vahtina.

Savusaunan äärellä saa kerrata, että siellä peseytymisen lisäksi synnytettiin, ja hoidettiin terveyttä eli kupattiin ja hierottiin. Tallirakennukseen kurkistaessa saattoi havaita, ettei ylimääräistä tilaa voinut olla käytössä, vaikka suomenhevoset olisivatkin olleet ulkomaiden lämminverisiä pienempiä.

Luonnon vihreys ympärillä oli tuoreimmillaan. Kosteus huokui lämpimänä ilmassa. Lyhyet sadekuurotkin lankesivat maahan pehmeinä. Riihen seinustalta löysin vanhoja kulkupelejä. Niin kuin ihmisten äänet kaikuivat museon seinistä tuntuivat nuo esineet kaiuttavan hiljaisesti sitä matkanteon rytmiä, joka on jo iäksi korviltamme vaiennut. Seuraavassa kirjoituksessani kuvailen niitä tuntoja, jotka syntyivät lähtiessäni seurailemaan Laurinmäen luontopolkuja.

Lähteet:

http://www.janakkala.fi/laurinmaki/torpparimuseo; 

Torppari-museon esite

A.O. Heikel. Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla.