Sisäjärvillä
Aikanaan maassamme tunnettu opettaja, matkakirjailija ja toimittaja Ernst Lampén julkaisi vuonna 1917 matkakirjan Suomea ristiin rastiin, johon hän oli kerännyt matkakokemuksiaan eri puolilta Suomea viime vuosisadan alkupuolelta. Tästä Kansalliskirjaston julkaisuarkistosta löytämässäni teoksessa on myös kolme kirjoitusta Hämeestä eli Hämeen sisäjärvillä, Hämeen sydämessä 1916 ja Päijänteellä. Tässä keskityn kahteen ensin mainittuun eli Hämeenlinnaamme ja sen ympäristöön. Näin koronan vuoksi kotimaan matkailuun painottuneena vuonna 2020 lienee sopivaa tarkastella, kuinka rutinoitunut matkakirjailija koki kotiseutumme 104 vuotta sitten.
 |
| Henkilökuva Wikimedia Commons |
Lampén ei lähtökohtaisesti pidä Hämeen tai läntisen Suomen tuolloisia olosuhteita kulkuneuvojen puolesta mairittelevina verrattuna Itä-Suomeen. Hän toki myöntää, että joku sattumalta seudulle täysihoitoon päätynyt nuorukainen tai neitonen tai ympäristön asukkaat ovat kulkeneet Längelmäveden, Roineen, Pälkäneen ja Mallasveden seudulla tai Hauhon reitillä, Lummeneessa tai Vesijaossa. Hän itse tunnustaa polkeneensa Hämeen maanteitä polkupyörällä tai kiitäneensä automobiililla, mutta järvillä hän ei ole koskaan ennen kulkenut huolimatta siitä kevytmielisyydestä, jolla on ”pistänyt nokkansa kaikkialle maassamme”. Ainoastaan palavia jäseniään hän myöntää niissä vilvoitelleensa.
Noiden järvien pintaa ovat kirjailijan mukaan ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja hän kertoo olleen hyvin vähän ja ”hyvin alkuperäisiä”. Tuossa kohtaa hän toki kuvailee tilannetta viime vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä, sillä Joenhiisikin on lukenut muualta, että ensimmäinen rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnaan vilkastutti joksikin aikaa sisävesiliikennettä, mutta radan jatkaminen pohjoiseen kyllä kuihdutti mainittua toimintaa. Kun Lampén toteaa, että ”Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa”, on se tietenkin aikalaisarvio, eikä meillä ole sitä sellaisena kiistäminen.
Niinpä Lampén on tehnyt päätöksensä tutkia noita itselleen ”teoreettisesti niin tuttuja” Hämeen järviä nähdäkseen omin silmin miltä ylistetyt, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät. Matkansa hän aloittaa Helsingistä juhannusaaton aamuna eli mielestään vuoden huonoimpana matkapäivänä. Heti ensi vaikutelma on perin kehno: väkeä liian paljon ja vaunuja liian vähän. Matkakirjailijamme on jo luopumassa päätöksistään tehdessään mielenkiintoisia havaintoja: muun muassa laulavaksi paroniksi kuvailemaansa henkilöä ollaan työntämässä asemasillalla ja tämän toistellessa:
Terve, rotevaksi itsensä kokeva Lampén ei katso enää voivansa pyörtää aikeitaan, vaan kokee velvollisuudekseen lähteä matkaan, koska vaivainenkin on niin täynnä intoa. Matkaaja pääsee kuin pääseekin reissuun, koirattomassa koiravaunussa ketjujen kalistessa seinissä. Mainitussa vaunussa on kasautuneena aivan siivoa väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Heidän tarkkailemisensa vaikuttaa innostavalta. Lampén kirjaa hämmästyneenä mieleensä nuorten pelastusarmeijalaisten naisten keskustelun, joka saa hänet hiukan ymmälleen, koska eräs kuulemma toteaa muun muassa:
Riihimäen asemalla matkalaisemme ei koe oloaan lainkaan mukavaksi, sillä ahtaudessa on mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. Kitkerästi hän ihmettelee niitä ihmisiä, jotka pahimmassakin tungoksessa syövät paljon ja kauan. Hän itse tunnustaa tarvitsevansa tilaa aterioidessaan. Päästessään Hämeenlinnaan juna on myöhässä. Ajuria on mahdotonta saada, koska kaikki ovat ilmeisesti ennalta tilattuja. Vasta aikansa odotettuaan Lampén saa kyydin, jolla kiiruhtaa joenrantaan, mistä hänen sarkastisesti valtamerihöyryksi kuvaamansa ”Luopioinen” on jo lähtenyt. Höyrylaivat Luopioinen ja Pälkäne kilpailevat reitillä Valkeakoskelle, eikä matkailija koe yksittäisellä matkustajalla siinä kisassa olevan juuri väliä. Sama armoton kilpahenki kuulemma vallitsee Saimaankin laivoilla.
 |
| Hämeenlinnan satama-alue noin 1912-1927 kuva Hämeenlinnan Lydia/Hämeenlinnan kaupunginkirjasto |
Tästä sisävesilaivojen
hurjasta kilpa-ajosta Joenhiisi on kertonut muun muassa tekstissään
”Silta ja salmi”, kuinka höyrylaivat Mallasvesi II ja
Urho olivat vuonna 1907 olleet vähällä törmätä
kisatessaan rautatiesiltamme kohdalla. Joten härkäpäinen
hurjastelu vesillä ei ilmeisesti ole ollut vain tilapäinen ilmiö. Sisävesialuksista olen kirjoittanut myös tekstin "Laivanvarustusta ja sisävesimatkoja".
Lampén korostaa olevansa matkakumppaneineen ”teoreettisesti” selvillä Suomen maantieteestä, joten he päättävät käyttää hyväkseen rannalle sattumalta ajaneita automobiileja kiiruhtaakseen paatin edelle Hattulan uudelle kirkolle. Hän mainitsee autosta jätetyn ”juhannusillan kunniaksi” pois äänenehkäisijän, joten koko seutukunta saa aistia matkalaisten innon heidän kiitäessään maantietä kohti Mierolan salmea.
 |
| Aulangon Karlberg. Lampénin mukaan höyrylaiva Luopioinen olisi joutunut odottamaan matkustajia joissain sen edustalla, koska höyrylaiva Luopioinen ei kokonsa vuoksi päässyt Hämeenlinnan satamaan. Matkateoksen kuvitusta |
Tässä yhteydessä hän kokee aiheelliseksi mainita vielä kolmannen hämäläisillä sisäjärvillä kulkevan aluksen eli Kangasalan, jota hän kuvailee ilmeisesti satusetä Topeliuksen aikaiseksi eli siis ikälopuksi laivavanhukseksi. Luopioinen sen sijaan on Lampénin mukaan suurin ja komein laiva näillä vesin. Mielenkiintoista on, että se ei voi laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo kuin valtamerihöyryt ikään. Sen rungossa on alhaalla salonki, jossa matkustajat viettävät koko pitkän iltapäivän ”troopillisessa kuumuudessa”. Kannella on lisäksi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat perin kapeat, minkä hän kokee perin kiusalliseksi etenkin kohdatessaan naisia, jotka tuntuvat oleskelevan juuri noissa kapeikoissa.
Ohitettaessa Lepaan Lampén mainitsee etenkin siellä valmistettavat mainiot viinit ja shampanjan. Avara Vanajaveden selkä on tällä kertaa tyyni ja rauhallinen, mutta tiedossa ovat sen myrskyisätkin säät. Tiedetään kertoa luoteisrannalla kohoavan Vermasvuoren rinteen maantiemäen olevan yksi maamme jyrkimpiä ja pisimpiä. Lampén kirjoittaakin:
”Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.”
 |
| Mierolan salmen maisemia. Matkakirjan kuvitusta |
Hämäläiset maanomistajat saavat osakseen tavatonta ylistystä ja Lampén kuvailee heidän asuvan niin ylellisesti isoissa rakennuksissaan, ettei helsinkiläinen voi edes kuvitella. Tuo vauraus ilmenee hänen mukaansa itse huoneluvun lisäksi sisustuksessa. Vanhat herraskartanot ovat kuulemma siirtyneet talonpojille, puolimiljonääreille, joilla jonkun alkuasukkaan kertoman mukaan on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa 7 miljoonaa markkaa. Tuo on tietenkin aikansa huhupuheita, mutta kertoo kuitenkin olosuhteista ja näkemyksistä vuoden 1916 tienoilla. Kerrottakoon vielä, että Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan 7 miljoonaa silloista markkaa vastaa 16,830 miljoonaa euroa.
”Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä.”
Kaikkea tuollaista Lampén pohtii silmäillessään Luopioisen peräkannella hämäläisvesien rantoja ja tähyillen mielessään taloja puutarhoineen. Vanajaveden luoteiskulman kapenevilla väylillä lähellä Sääksmäen kirkkoa näkyy kauniita huviloita, joiden joukosta kuulemma myös Matkailijayhdistyksen puheenjohtajakin on hankkinut omansa. Samalla hän tekee tarkkoja havaintoja kanssamatkustajistaan. Matkalla on väkeä niin Helsingistä kuin lähitehtaasta.
Lähestyttäessä Valkeakoskea Lampén pohdiskelee, kuinka sopivaa onkaan ollut nimetä tuo vesi ”valkeaksi”, sillä niin vesi on koskessa vaahdonnut.
”Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.”
 |
| Valkeakosken kanavaa. Matkakirjan kuvitusta |
Kilpa-ajo on kääntynyt Luopioisen voitoksi ja se pääsee ensiksi kanavaan, vaikka Pälkäne kyllä puhkuu aivan takana salmessa kansi täynnä juhannusjuhlijoita. Lampénkin kohottaa mielessään voitonhuumaisesti ” eläköön Luopioisen höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!”
Edessä välkkyvä Mallasvesi tuo kulkijalle mieleen äskenpaistetun juhannuskakkaran. Vastakkaisella rannalla kohoaa Pälkäneen uusi kirkko ja hyvin rakennettu kirkonkylä. Lampén ei voi olla havaitsematta tavatonta eroa näiden rantojen ja Haukiveden ja Saimaan kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä. Mallasvesi nostaa mieleen kuvan lammikosta tuuheassa puistossa. Hänen mielessään helkkyvät Topeliuksen runot ja vasemmalle jäävät Roineen ”armahat aallot”. Tätä kirjoittaessa ja hänen sanojaan tutkaillessa saan hyvinkin silmiini sen suvisen illan vesillä, jolloin hän matkatovereineen ja ventovieraita nuoria naisia tarkkaillen elää suomalaisen kesän parhaimpia hetkiä.
Tässä yhteydessä ei ole tarpeen toistaa koko hänen topeliaanista pohdisteluaan, mutta näen hänet lopulta saapumassa Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Hän katselee syvällä lehtipuiden varjossa virtaavaa vettä, sen viheriäistä sävyä rannasta toiselle. Luopioinen kulkee reittiä ensimmäistä kesää, ja uomaa syvennetään parhaillaan. Hän on tehnyt matkaa Helsingistä näille hämäläisille järville 12 tuntia ja kokee olevansa maan sydämessä. Viimeisiltä laitureilta Aitoosta ja Mataralahdesta puuttuvat vielä telefoonit. Majataloonkin on kolmen kilometrin matka. On pakko rauhoittua odottamaan hevosen saapumista. Lampén tovereineen asettuu matkalaukkujensa ääreen aikeenaan matkata myöhemmin Vihavuoren koskille forelleja onkimaan. Sitä ennen täytyy vain asettua yöksi Sappeen majataloon, jota Lampén kuvaa hurmaavaksi.
Jatkuu...
* * *
Lähde:
Suomea ristiin rastiin, Lampén, Ernst (1917)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti