Vaelluksella maisemaan

Parhaimmillaan käynnit taidemuseossa ovat hiukan kuin tuttujen luona pistäytymisiä. Hämeenlinnan taidemuseon mainiot maisemamaalausten näyttelyt ovat saaneet tänä kesänä jatkoa teemalla Oi Suomi – vaelluksia maisemaan. 

Tämä kuva houkuttelee matkaamaan maisemaan.
Siellä yhdistyy mennyt, oleva ja aavistus
tulevasta. Nämä taulut ovat pilkahdus kauan
sitten olleesta ja samalla muistutus siitä,
kuinka kaikki tekemämme rakentamalle on
vain häivähdys tovin hehkuen.
Elias Muukka- Metsämaisema

Todellakin, kävijä pääsee ajatustensa siivin taivaltamaan seuduille, joissa kenties on jotain tuttuakin mutta silti kuitenkin mennyttä ja vierasta. Hän saa tilaisuuden matkata etsimään yksityiskohtia, joita taiteilijat ovat teoksiinsa sijoittaneet ja pohtia, kuinka tai miksi ne ovat sinne päätyneet.Vaikka maalauksia on tietenkin tehty pitkiäkin aikoja, niihin on kuitenkin tarttunut jonkinlainen muisto hetkestä, jolloin on syntynyt päätös laatia taideteos.

Museokävijä pääsee tässä näyttelyssä heti tutustumaan Eero Järnefeltin mukana jämsäläiseen Konkolan maisemaan vuonna 1890. Tätä kirjoitettaessa teoksen taustoista löytyy tietoa netistä ja paljastuu kyseessä olleen sikäläisen, paikkakunnalla vaikuttaneen talonpojan, liikemiehen  ja patruunan Severus Juhonpoika Konkolan tilaama teos. Näin siis käy heti aluksi selville esimerkki taideteosten  taustalla olleista taloudellisista seikoista.

Itselleni ovat Hämeenlinnan näyttelyjen kautta tulleet jotenkin merkityksellisiksi kesällä 2020 näytteillä olevista tauluista ainakin Werner Holmbergin Suomalainen järvimaisema vuodelta 1855 ja Fanny Churbergin Kuutamomaisema vuodelta 1878. Jotain samaa, miltei  mystisellä tavalla sekä pahaenteistä että kiehtovaa valon ja varjon yhteen kietoutumista on myös Hjalmar Munsterhjelmin teoksessa Kuutamoyö, joka niin ikään esittää pimeyden halkaisevaa kalvakasta yötaivasta ja ihmisasumusta öisessä maisemassa ikään kuin nojaamassa hetken hiljaisuudessa vasten tulevaa tai mennyttä kaikessa armottomuudessaan.

Mainitsemassani Holmbergin työssä huomioni on oitis kiinnittynyt miltei keskellä maisemaa hohtavaan järvenrantaan. Jotenkin pilvien lomasta taiteilija on sijoittanut valon korostamaan järveen laskevaa niitty- ja peltomaisemaa. Metsän ja lahdelman sylissä maalaiskylä on vain valon ja varjon rajalla valaistuksen korostaessa ainoastaan peltoa, jolta osa sadosta on jo kasattu kuhilaille. Etualalla kivet niityllä korostavat vaikutelmaa, että tästä maasta ihminen on saanut kerättyä itselleen vain sen, jonka luonto on hänelle sallinut.  Hieman taaempana, silti aika tavalla keskiössä häämöttää selvästi niemellä lahden takana pitäjän kirkko muistuttamassa maan ja hengen yhteydestä aikakautensa ihmisten elämässä. Horisontissa kaareutuvat kuin tummina jättiläisaaltoina kaukaiset metsämaat harjuineen. Kaiken yllä vaeltavat pilvimassat muistuttaen, että seuraavassa hetkessä saattaa maiseman ylle puhjeta kesäinen sade. 

Werner Holmberg: Suomalainen järvimaisema 1855.

Erityisen viehättävää ja samalla tietyllä tavalla armotontakin näissä vanhoissa teoksissa on asetelma, jossa ihminen ei pyri olemaan luomakuntaa suurempi nykyaikaisine, massiivisine rakennelmineen, vaan hänen asumuksensa ovat toisinaan jopa melkein maahan vaipumassa tai ainakin jollain lailla luonnon sisäänsä imaisemia.

Fanny  Churbergin Kuutamomaisemassa veden ja rannan ylle levittäytyvät pilvimassat antavat eittämättä perin uhkaavan tunnelman. Rannan rakennukset ja niistä pilkottava valo vie ajatukset ihmisiin. Savupiipusta kiemurteleva harmaa haituva aluksi aivan sulautuu usvaan ja on  silti selkeä merkki ikkunan loiston lisäksi elämäänsä elävistä ihmisolennoista. Korkeuksissa myllertävät pilvimassat päästävät juuri sillä tavalla kuunvaloa, ettei katsoja voi tietää, onko myrsky alkamassa vai päättymässä. Hän saattaa pohtia, kutsuuko pihapolku kulkemaan uuteen päivään vai ovatko käsillä öisen matkalaisen viimeiset mutkat ennen taipaleen ja yön pärskeen koettelemuksista lievittävää kotiliettä. 

Tässä mökissä odottaa lämmin liesituli suuren veden hohtaessa kuutamon kalvakkaassa valossa ja synkkien pilvien
vyöryessä yli yötaivaan. Onko lie aamu koittamassa myrskyn jälkeen vai maailma vasta vaipumassa pimeään raju-
ilmaan? Yksityiskohta Fanny Churbergin maalauksesta Kuutamomaisema, jossa valo ja synkkä yö käyvät uhkaavaa
kamppailua rannalla nököttävien rakennusten ja kutsuvan kotilieden yllä.

Berndt Lindholmin Vanha Naantali vuodelta 1870 huokuu vanhan aikakauden arvokkuutta. Se houkuttelee katsojaa astelemaan etualalle kuvatun pariskunnan keralla maantietä alas kallioisten mäkien välissä nököttänyttä ja kirkon ympärille rakentunutta kylämäistä pikkukaupunkia kohti. Tyynellä merenlahdella pilkottavat veneiden purjeet, ja tuulimyllyjen rivistö vartioi rantaviivaa. Kultarannan suunnasta katsoja saattaa erottaa vain kasvillisuuden täplittämän kalliosaaren, mutta kaipa siellä joki mökkikin lie.

Johan Knutsonin Näkymä Helsingin saaristosta noin vuodelta 1870 tuo selkeästi mieleeni vuosia aiemmin näkemäni mainosjulisteen, jossa on ollut maalattuna hämeenlinnalainen näkymä Virvelin  tai Kantolan suunnasta järven ylitse pohjoiseen kohti kaupunkia. Knutsonilla samaan  tapaan maalaisidyllin ja rantamaiseman taustalla häämöttävät Helsingin tarkeimmät kirkot ja kaupunki osoituksena, kuinka lähellä ja osana maaseutua suomalaiset kaupungit ovat olleetkaan.

Ferdinand von Wrightin Kesämaisema vuodelta 1880 on myös tuttu viime vuodelta. Herrasväki viettää siinä kesäretkipäivää rantakalliolla onkimiehen narratessa saalista kymmenkunta metriä sivummalla. Lähempänä rantaa on vielä kaksi muuta venettä, joilla väki ilmeisesti on saapunut paikalle. Suvi näyttäytyy levollisimmillaan katselijan eteen.

Elias Muukan Metsämaisema polkuineen tuo selvästi tyyliltään mieleen vuosikaudet vanhempieni seinällä ihailemaani minulle tuntemattoman tekijän rantamaisemaa Lehijärven rannalta, vaikkei Muukan teoksessa näy vilahdustakaan vedestä saati järvestä.  Kyseessä on taulun keskiössä oleva haalean tiilenpunertava polku, joka voisi olla kuin jatke mainitsemani jonkun toisen taiteilijan Lehijärvitaulun etualalla olleesta taivaltamaan kutsuneesta metsäurasta. Tietyllä tavalla maisema onkin yhtä ja samaa, mutta me vain liian pieniä havaitsemaan sitä kerralla. Mäkien jälkeen tulee aina uusia ja mutkat seuraavat toisiaan.

Munsterhjelmin Olavilinna vuodelta 1875 houkuttelee tirkistelemään yksityiskohtia niin kuin pyykkiä narulle ripustavaa naista, jonka arkipäivää 2020-luvun ihminen voi vain arvailla ja koettaa häivyttää hetkeksi epäilykset pelkästä karuudesta. Onhan sentään kaunis ja ilmeisen lämmin kesäpäivä, toista kuin kolkon kylmät talvikuukaudet vesien ylitse puhaltavine tuulineen. Huomio kiinnittyy myös oikeassa laidassa ilmeisesti Rapaluodon suunnalla purjeveneeseen ja taaempana mustaa savua tupruttelevaan höyrypaattiin. Onko taiteilija ne sijoittanut täydentämään näkymää vai onko hän todella tähynnyt kaukaisuudessa kulkeneisiin? Keskiössä oleva linna on toki kiistämätön maiseman monoliitti ja kaikki muu vain ympäröi sitä. Katsojalle ei jää epäselvyyttä, miksi se on sijoitettu juuri tuohon lukitsemaan koko näkyvän seutukunnan.

Kaksi Torisevaa. Vasemmalla Holmberg sukeltaa syvälle maiseman uumeniin 1859  ja oikealla puolestaan
Akseli Gallen-Kallela kapuaa 1898 kallioille ja tähyilee kaukaisuuteen kaiken massiivisen ylitse.

Aikanaan pääsin ihailemaan Hämeenlinnassa myös Werner Holmberg -näyttelyn upeita maalauksia. Eihän maisemataulujen näyttely olisi mitään ilman hänen töitään, joista legendaarisimpia on Aihe Torisevalta vuodelta 1859. Sen näkymää kuvaillaan Ville Lukkarisen ja Anne-Maria Pennosen teoksessa Werner Holmberg ”erityisen vaikuttavaksi” ja ”sadunomaisen runolliseksi”. Sitä se onkin, eikä vaikutelmaa himmennä lainkaan tietoisuus, että taiteilija kuulemma lisäsi jälkeen päin yksityiskohtia muualta niin kuin esimerkiksi ilmeisesti kallion mittasuhteita ja erään männyn Näsijärveltä.

Viimeisimmällä käynnilläni taidemuseossa opin jälleen uuden yksityiskohdan taide- ja paikkahistoriasta, sillä Torisevan rotkojärvet Virtain keskustasta Ruoveden suuntaan ovat toki olleet muidenkin maalareiden suosiossa. Hämeenlinnassa on nähtävillä myös Gallen-Kallelan näkymä sieltä vuodelta 1898. Siinä missä Holmberg tunkeutuu syvälle taikametsän uumeniin Akseli on kohottautunut korkealle kallioille tähyämään ylitse rotkolaakson ja metsän. Jylhien kallioiden lisäksi hallitsevana ovat kaukana punertava taivas ja kultaisena läpi korven mutkitteleva joki. Nämä taulut nähtyään ei voi kuin kaivata näkemään seutu joskus omin silmin. Vaikkei sinne pääsisikään, teokset täydentävät katsojalle toisiaan esittelemällä jylhän suomalaisen maiseman kaksi puolta eli karun sydämen ja huikean avaruuden. Siitähän näissä teoksissa mielestäni piilee perimmäinen tarkoitus eli oleminen tarkkailemassa niin yksityiskohtia kuin suurta kokonaisuuttakin vapautuen oman arjen siteistä.

* * *

Luettavaa Werner Holmbergistä:

Ville Lukkarinen/Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg 2017