Ernst Lampén Hämeen sisäjärvillä ja sydämessä osa II

 

Hämeen sydämessä 1916

Kun Ernst Lampén tovereineen siirtyy sisävesihöyryn kannelta maihin, heidän matkansa suuntautuu hevoskyydillä koti Sappeen kylää Hauhon pitäjässä.

Ensimmäinen nelisen kilometriä ennen määränpäätä sijaitsee suuri kylä nimeltä Puutikkala. Lampén kertoelee, kuinka he matelevat pitkää kyläkujaa hitailla hämäläisillä hevosillaan. Kahdenkymmenenneljän yhteen ahdetun talon rykelmä ei herätä matkalaisissa ihastusta. Navetat, sikolätit, luhdit ja tunkiot ottavat heidät vastaan vieri vieressä. Lampén mainitsee erikseen monet ulkohuoneet ja talojen ympärillä asustelevan lukuisan tilattoman väen. Puutikkala muistuttaa häntä koko lailla kauheina pitämiään unkarilaisia kyliä, joista se kuitenkin eroaa suuresti edukseen. Tästä kylästä nimittäin puuttuvat inhottavat sikolaumat, jotka tekevät kuulemma unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Puutikkala on sentään matkakirjailijan sanoin muuttumaisillaan eurooppalaiseksi Unkarin ollessa jo Aasiaa.

 

Yksityiskohta Suomen taloudellisesta kartasta 1:00000 vuodelta 1920, jossa
näkyvät Ernst Lampénin tekstissään kuvailemat Puutikkalan, Sappeen ja
Kukkiajärven seudut. Olen itse lisännyt punaisella renkaalla Vihavuoden
(Vihavuoren) koskien paikan. Kukkiajärvellä huomio kiinnittyy myös sen
suurimpaan saareen, josta Lampén on käyttänyt muotoa Evinsalo niin kuin
nykyisissä kartoissakin, mutta tässä se on muodossa Eninsalo. Onkohan kyse
virheestä vai kielellisestä muuntumisesta?
Kuva Doria

Lampén katsoo asiakseen kysäistä Puutikkalan poikien kylätappeluista luhtien ollessa noin tavattoman lähekkäin. Tavoitetun vanhuksen mukaan niin on ennen ollut, vaan nyt niistä on tullut niin sivsityneitä. Ennen oli ollut toisin, syksyisin joka ilta tukkijunnujen kanssa tytöistä. Kylän tytöt pitivät vieraita parempina, mutta nyt sivistys on tullut eikä tappeluja ollut kymmeneen vuoteen.

Tässä yhteydessä Lampén intoutuu varsin erittelemään eurooppalaisten yhteiskuntien kehitysvaihetta kohti eurooppalaista sivistystä, jossa kenties huokuu aikansa katsantokanta verrattuna ”aasialaisiin”, Hänen mukaansa Puutikkala poikineen tarjosi oivan kuvan suuresta maailmantapahtumasta. Kauniin Kukkiajärven laineilta astuu ventovieras tukkijätkä kuin tarujen Paris:

”ei mikään kaunis prinssi, mutta rohkea , reipas ja vahva hän on, vahvemi kuin prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. - Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja mieket pistetään huotriinsa ja puukot tuooeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto...”

 

Vene ja talaita Luopioinen Puutikkala
Kuvannut Itkonen, Toivo Immanuel 1924
Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

 

Vähitellen Lampén siirtyy korkeakulttuurillisista pohdinnoistaan käytännön kuvaamiseen ja toteaa Puutikkalan rannalle sijoitetun kaksi mahtavaa kirkkovenettä , toinen 13 metriä, toinen 12 metriä pitkä. Mukaan hän laittaa helsinkiläisen näkökulman verratessaan niitä kirkkoveneisiin Seurasaaressa. Ajomiehen kanssa syntyy jonkinlainen sanailu suurempaan veneeseen mahtuvasta väkimäärästä tämän väittäessä 150 sopivan, mihin Lampén vastaa uskovansa enintään 75 ihmiseen. 1900-luvun alussa kirkkoveneet ovat enää silloin tällöin käytössä.

Ahtaasti rakennettu kylä on tietenkin ollut otollinen kohde punaiselle kukolle eli sekin on palanut. Lampénin saapuessa paikalle Puutikkala on palanut 40 vuotta aiemmin perustuksiaan myöten. Varsinaisena kaitselmuksena on voinut pitää, ettei vastavaa ole useammin tapahtunut. Matkalainen ihmettelee ihmisten pakkautumista yhä sellaiseen rykelmään, vaikka ympärillä olisi tilaa eikä enää pelkoa pedoista tai roistoista. Ainoa talo Puutikkalassa erillään muista on palokunnan talo. Valitukset sen ahtaudesta palokaluille on oma tarinansa. Lisäksi viranomaiset eivät kuulemma anna juhlallisuuksia mainitussa palokunnantalossa, sillä sivistyksen pintakiiltoa ilmeisesti pidetään liian ohuena ja pelätään sittenkin vielä syntiä ja tappeluita.

Perin värikäs siis on matkantekijän kuvaus Puutikkalasta. Lampén toteaa ykskantaan naapurikylän Sappeen olevan jotain ihan muuta kuin edellinen, vaikka vain 3 kilometrin kertoo niitä erottavan. Siellä on vain kaksi taloa, kylläkin aivan toisissaan kiinni, mutta Puutikkalan ollessa ”aito talonpoikaiskylä” Sappeessa vallitsee herraskylän meininki. Toista kylän taloista on hallinnut aatelissuku Schildt on kertomuksen aikaan ilmeisesti jo muuttanut pois. Vanha aatelistalo on siirtynyt naapurin majatalon vanhemman pojan omistukseen. Koko Sappee kuuluu vanhalle talonpoikaissuvulle. Lampén on havainnut saman ilmiön yleiseksi Hämeen uudemmassa historiassa eli koko kylä on siirtynyt aatelissuvun väistyessä talonpoikaiseen omistukseen uuden omistajan ”viihtyessä erinomaisesti ja rikastuessa”. Sappeen noin 80-vuotiaat isännät ovat molemmat hyvin varakkaita.

Oleskellessaan Sappeessa Lampén kertaa seutukunnalla aikanaan vaikuttaneen aatelissuvun taustoja.

”Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. He olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereita, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitä paitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton – sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi – mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeeseen...”

Siinä sitä onkin mielikuvia vanhan ajan säätyläiselämästä nostattavaa tarinaa. Kun matkantekijä lisää vielä ukon olleen lähtöisin baijerilaisesta suvusta, joka on päätynyt kuudennellatoista vuosisadalla Liivinmaan kautta Ruotsiin, kertomus saa syvyyttä. Hevosrakkaalla äijällä oli kuulemma talleissaan peräti 29 kiukkuisiksi kuvatuksiksi nimitettyä kookasta kavioniekkaa. Mies uskoi Jumalaan ”kiroili kuin turkkilainen”, joten hän oli ilmeisesti vähintään yhtä äreä kuin hevosensa sellaiselle päälle sattuessaan. 

Volmar Schildt
Kuva Wikimedia Commons

Tiivis kanssakäyminen talonpoikien kanssa vaikutti eräisiin suvun jäseniin. Lampén kertookin Sappeen sedän veljenpojasta Volmar Styrbjörn Schildtistä, sittemmin jyväskyläläisestä lääkäristä, joka nuoruudessaan 1820-luvulla oli ”haaveellisten ja kansanvaltaisten houreiden vallassa" uskoen suomen kielestä aikojen kuluessa tulevan hovikieli. Suvun tädit pitivät ajatusta järjettömänä, koska suomihan oli renkien ja piikojen kieli. Intomielisen nuoren miehen uskottiin vievän sukunsa häpeään.

”Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä ”Kilpinen”, kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen ”Yrjö”, vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli nimenä ”Georg”. Jos Sappeen setä olisi eläessään kuullut nimen ”Yrjö” olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa...”

 

Ernst Lampén jää vielä hetkeksi pohtimaan, kuinka Volmar selviytyykään tuolla jossain ylhäällä tätiensä ja Sappeen sedän seurassa. Suku on kuitenkin ollut myöhemminkin kiinteässä yhteydessä maanviljelyksen kanssa. 1900-luvun alusta mainitaan matkalaisten aikalaisista senaattori, virkatalojen tarkastaja, maanviljelysneuvos ja suurtilallinen Onni Schildt sekä kauppaneuvos Hjalmar Schildt, joka on kaupitellut ruista, vehnää ja kauraa. Lopputoteamuksena suvusta hän kuitenkin hiukan laimentaa agraarista sävyä.

 

Hjalmar Schildt
Kuva Finna/Museovirasto Historian kuvakokoelma

 

”Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta , äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja suusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.”

Näin selittyy myös tietty kiinnostus ja katsantokanta noita matkakirjailijan tutkailemia Hauhon takaisia kulmakuntia kohtaan. Hän erittelee tarkasti sekä kartanon että majatalon rakennusten mittoja, huonelukuja jne. Erityismaininnan saavat Sappeen kaksi suurta navettaa. Niiden otaksutaan kestävän vuosisatoja. Muistaen eri puolilla Hämettä ja aivan lähiympäristössä Hämeenlinnassa näkemäni vanhat mahtinavettojen rakennukset voi hyvin yhtyä Ernst Lampénin lausumaan, että ”maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat vain ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville”. Eri asia vain osaavatko uudet sukupolvet enää niitä sanoja lukea.

Näiden ajatustensa korottamana Lampén kokeekin jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta kulmakunnan hiljaisiksi, kohteliaiksi ja höyleiksi kuvailemiinsa ihmisiin ja houkutusta syleillä 81-vuotiasta Sappeen isäntää ennen kuin jatkaa matkaansa.

Seuraavana ovat vuorossa kosket, joista Lampén käyttää nimeä Vihavuoren kosket. Myöhemmin tekstissään hän toki ilmoittaa tuon Vihavuoren muokkautuneen paikallisella murteella muotoon Vihavuosi ja selittää samalla ilmiön opillista taustaa. Hän ihmettelee, ettei sieltä ole säännöllistä laivareittiä Valkeakoskelle tai jopa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä hänen kertomansa mukaan kulkee päivittäin Valkeakosken ja koskien väliä. Vihavuoden kosket ovat tähän matkaan asti olleet silti Lampéninkin tajunnan ulkopuolella. Kyseistä vuotta varten Matkailijayhdistys on kuitenkin varannut kalastusoikeudet koskissa, joten matkakirjailijakin on saanut aiheen tarkistaa, kannattaako forellien onkiminen siellä vai ei. Hän ei voi olla mainitsematta paikalta huvilan rakentanutta jo edesmennyttä metsänhoitaja Knut Tammelanderia, joka on viettänyt vapaa-aikaansa seudulla kalastellen niin omituisten kuin uutterienkin onkijoiden kanssa.

 

Vihavuoden maisemia heinäkuun alussa 2009. Nämä kuvat olen itse ottanut
eräällä polkupyörämatkallani.

Lampén ei sinänsä ilmeisesti ole varsinainen kalamies, koska jättää kalatarinat suosiolla muille. Sen sijaan hän kuvailee koskien partaan yhteiskuntaa varsin lystikkääksi. Sinne on tungettu hänen mukaansa joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Hän väittää kuumana kesäpäivänä yrittäneensä laskea niitä, mutta tuskastuneensa kuumuudessa liikaa tehdäkseen sen loppuun. Hän mainitsee myös myllyt, joita on viisi, muutamat ”aivan virattomia ja kaatumaisillaan” parin kolmen jauhaessa täyttä päätä. Nytpä nousee tarkkailijan mieleen jopa vesioikeuslakikin ja vesivoiman omistusoikeus, mikä saa hänet vaatimaan tekstissään vesioikeuden professorin viran perustamista yliopistoon, joten jonkinlaista keskustelua jauhatuksesta ja koskitaloudesta voimme olettaa matkalaisten keskuudessaan käydyn.

Sitten on vuorossa Kukkiajärvi. Lampén ylistää järven kauneutta ja nimeä. Sen ympärille ovat keskittyneet Luopioisten kirkonkylä, Puutikkala ,Vihavuori (siis Vihavuosi) ja Sappee. Siellä on myös saaria, joista eräässä nimeltään Evinsalo on aikoinaan laajapeltoisessa talossa vieraillut kesäisin ylioppilaita lueskelemassa tentteihinsä, opiskelemassa kieltä ja nauttimassa ulkoilusta. Lampén mainitsee järven sijainnin Päijänteen ja hämäläisten vesien välisellä jakajalla. Hän kertoilee leppoisan suvisesta soutumatkastaan seudulla, jota niin kuin monia muitakin maassamme hänen mukaansa tunnetaan vähän. Samalla hän ohimennen antaa myöhempien lukijoiden tietää kyseisenä vuotena toukokuun ja kesäkuun ennen juhannusta olleen ”suorastaan jumalattomia” eli pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Kauneintakin keskikesän ihanuutta kuvatessaan hän siis jaksaa meitä muistuttaa kaiken olevaisen herkkyydestä ja jossain horisontin takana vaanivista syys- ja talvikausien ankaruuksista.

 

Mies kalastaa suurella haavilla eli liipillä Luopioisten Kukkiajärvellä 1908.
Kuva Finna/Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma

Kukaan ei kuulemma soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässä. Niinpä tässä vaiheessa kertomusta veneeseen kiskotaan ahven ennen kuin pohdintab pääsee jatkumaan. Matkanteko veneessä kesäisen kepeissä varusteissa nostattaa jälleen mieltä niin, että Lampén tahtoisi miltei soudattaa itsensä suoraan Hämeenlinnaan asti, koska näillä main eivät höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Valkeakosken tehdas kyllä pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja proomuja, mutta ne ovat varattuja propseille ja puupalikoille. Kenelläkään ihmisellä ei ole ollut niin rohkeata ajatusta, että koskien kulkuväytä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Lampénin mukaan Hämeessä ajatellaan vain peltoja eikä kulkuväyliä kun taas Itä-Suomessa ei ole ”vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohisisi”.

Lopputoteamuksenaan sisimmän Hämeen järvien seudusta Lampén antaa tuomionsa, jonka mukaan kyytirattaista tai souturetkistä pitävä voi kyllä harhailla Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa ”äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa”. Lampénin mielestä umpimielinen rusthollarien seurustelutapa vaatii kaikessa miellyttävyydessäänkin ja hienoudessaan jotain eloa ja liikuntoa.

Seuraavaksi hän suunnistaa Päijänteelle, mutta jätän sen matkan kokemukset ja vaikutteet nyt ruotimatta pysytellen Hämeenlinnamme ympäristössä.

* * *

Lähde:

Suomea ristiin rastiin

Lampén, Ernst (1917)

Doria