Työn patsas

Jos tahtoo etsiä Hämeenlinnasta, vanhan Hämeenlinnan maalaiskunnan tai Vanajan alueelta jotain symbolista merkkiä agraariyhteiskunnan murroksesta kohti nykyistä jälkiteollista maailmaa, ehkä paras paikka löytyy Viisarilta, Tiiriön suuntaan kasvaneen teollisuus-, kauppa- ja asuinalueen kupeelta. Maaseutuaikakautensa muistomerkkinä Työn patsas seisoo kadun vieressä lähes ympäristöönsä uponneena siten, että liukkailla keleillä joku kulkija saattaa siihen törmätä. Valitettavasti niin on joskus käynytkin.

Kaupunki on nielaissut tämän peltojen ja maatyön muisto-
merkin sisäänsä. Kuinkahan moni matkalainen mahtaa sitä
edes kunnolla havaita? Se on kuitenkin kunniateko seudun
historialle ja maatyön merkitykselle kansakunnan kehityk-
selle.Penkit paaden äärellä olivat aikanaan nuorten
kokoontumispaikkana.

Kyseinen muistomerkki saattaa olla yksi unohtuneimpia Hämeenlinnassa. Silti sen paljastus Maataloustuottajain keskusliiton 20-vuotisjuhlassa 4.7.1937 oli aikanaan suurimpia aatteellisia tekoja Hämeenlinnassa, ainakin Hämeenlinnan maalaiskunnassa. Vasta kaksi vuosikymmentä aiemmin itsenäistyneessä Suomessa koettiin tuolloin elettävän voimakasta valtiollisen, yhteiskunnallisen, henkisen ja taloudellisen toiminnan nousuaikaa niin kuin presidentti Kyösti Kallio totesi juhlapuheessaan.

Jo muistomerkin sijoittamispaikan valinnan voidaan katsoa kuvastelevan sitä maaseututyön ja menneiden raivaajasukupolvien työn kunnioitusta, jolle paasi on ollut omistettu. Teoksessa Rinkelinmäeltä Viisarille todetaan paikalla sijainneella kolmionmuotoisella tontilla olleen aikanaan Iso-Loviisan mökin. Mäkelän kartanossa työskennelleen Loviisan on kerrottu olleen työteliäs ihminen ja myöhästyneen vain kerran töistä, synnytyksen vuoksi. Hänen kerrottiin kantaneen miehensä ja hehdon kauroja voittaakseen vedonlyönnissä viljaa. Paikalta ovat myös lähteneet maantie Parolan leirille kuin Vuorentaan tiehen johtanut Myllykuja. Myllykuja nimenä on puolestaan viitannut siihen, että maalaiskunnan Parolan eli niin kutsutun Pikku-Parolan talot käyttivät reittiä matkallaan Renkajoen varren Vahteriston myllylle. Työn patsas on siis sijoitettu aivan entisen maaseutuyhteisön sydämeen.

Hämeenlinnan maalaiskunnan Maataloustuottajain yhdistys toimi patsaan pystyttäjänä. Mäkelän kartanon isäntä Viljo Visa oli ajatuksen isänä tuottajain kokouksessa 1935. Ateneumin opiskelijoille järjestettiin kilpailu, jonka voitti Kalervo Kallion kylväjä-aiheinen suunnitelma. Patsaaseen on hakattu Eino Leinon sanat:”Työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut´ päämäärä ei, johon hän pyrkivi puuttehen alta. Se kaukana on, on loppumaton rata kultainen rakkauden auringon. Tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys, kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys – työ kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta”.

Viisarin ja Vuorentaan peltoja 1840 tuntemattoman tekijän kartassa.
Osa kartasta 2131 09, 2132 07 vanaja.jpg; Hämeenlinna ympäristöineen.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi>
ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. PPysyvä linkki tähän tietueeseen:
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246
SUURENNA KUVAA NAPSAUTTAMALLA.

Patsas saatiin valmiiksi vuoden 1937 juhliin. Paikalle saapui myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio. Vuorentaakse johtava maantie oli suljettu presidentin istuessa nojatuolissa keskellä tietä ja kuunnellessa torvisoittoa. Maataloustuottajain Keskusliiton 20-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa hän totesi liiton alkutaipaleesta muun muassa:

” - - - Olot olivat silloin kaikin puolin poikkeukselliset. Eristetyissä ja puutteellisissa oloissa jouduimme valmistumattomina huolehtimaan toimeentulostamme . Elintarpeiden puute, niiden säännöstely ja hintapolitiikka, maanomistus ja yhteiskunnalliset olot eivät asettaneet kansamme ainoastaan taloudellisesti, vaan myös siveellisesti kovalle koetukselle. Me emme saaneet ajatella niissä oloissa vain sen hetken tilannetta, vaan valtakunnan ja sen talouselämän vakaannuttamista. Sellaiset poikkeukselliset olot, joita häiritsi vielä syvästi valitettava yhteisymmärryksen ja ehyen kansallistunnon puute, vaativat niin hyvin tuottajilta kuin kuluttajiltakin rakentavaa, yhteiskunnallista mieltä.

Nyt 20 vuoden taipaleen takaa on meillä mahdollisuus luoda katseet taaksepäin ja arvioida, miten valtio ja maataloustuottajat sekä heidän edustajansa ovat ”leiviskänsä” hoitaneet. - - - ”

Presidentti käsitteli avajaispuheessaan myös tulevaisuudennäkymiä ja pyrkimystä omavaraisuuden ja taloudellisen itsenäisyyden lujittamiseen sekä silloisen pääelinkeinon menestyksen valvomiseen. Hänen mielestään maaseutuelinkeinoa ei ollut pidettävä ainoastaan luonnollisena vaan myös yhteiskuntaa lujittavana voimana. Piti pyrkiä siihen, että maatalouden harjoittajat saisivat tuotantokustannuksia vastaavia hintoja voidakseen maksaa työväestölleen kohtuullisia palkkoja ja täyttää itse yhteiskunnalliset velvollisuutensa. Maatalouden tuli voimistua entistä lujemmaksi itsenäisyytemme kulmakiveksi.

Pellot kasvavat nykyään teollisuushalleja ja asuintaloja. Kuokka ja aura ovat saaneet väistyä uuden ajan
tieltä. Silti Työn patsaalla on yhä paikkansa tämänkin seudun historiassa.

Kun satunnainen kulkija nyt seisoo Viisarilla Vuorentaantien varrella, hän saa huomata, että patsasta ennen reunustaneet Parolan kylän viljavainiot kasvavat nykyään tiheään kasattuja pientalotontteja. Viljan huminan korvaa liikenteen melu myymälähallien ympäriltä. Noista palatseista saattaa löytää kaikkea mahdollista, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Olisi itse kullekin hyväksi pysähtyä tämän muistomerkin ääreen ja muistella sitä työtä, mitä menneet polvet ovat tehneet.

* * *

LÄHTEET:

Kiuru-Marttila-Laine-Mikkola. Rinkelinmäeltä Viisarille – Muistoja Hämeenlinnan maalaiskunnan viimeisiltä vuosikymmeniltä. Wanaja-Seura Ry. 2001

Hämeenlinna-Wanaja -kotiseutujulkaisu 1974

Hakkila. Presidentti Kyösti Kallion puheita. Werner Söderström Osakeyhtiö 1942

Jallen mänty

Koko maisema itse asiassa on muistomerkki meitä ennen eläneistä, heidän toiveistaan ja arjestaan. Silmät auki kunnailla kulkiessaan itse kukin saattaa kokea häivähdyksen omasta lapsuudestaan ja esivanhempiensa elämäntyöstä. Tämä tietenkin edellyttää kosketuksen säilyttämistä niihin seutuihin, joilla on varttunut. Taivaltaessaan vieraammillakin tanhuvilla toisinaan huomaa yksityiskohtia ajalta, jolloin maailma oli suurempi ja oma elinpiiri pienempi kuin nykyään.

Silloin 1967. Yhä toisinaan Jallen mänty herättää
kulkijoiden huomiota muistutuksena menneiltä
ajoilta.

Jo ainakin viiden vuosikymmenen ajan Hyvinkään-Hausjärven tiellä Erkylän kohdalla on kulkija on voinut seisahtua vanhan männyn äärelle ja kummastella sen kylkeen kiinnitettyä kylttiä:”Jallen mänty”.

Syyskuussa 1967 Erkylän kartanon isäntä, metsänhoitaja Ernst Fabritius selvitti Hämeen Sanomissa muistomerkin tarkoitusta lapsuutensa tapahtumilla. Hän oli nimennyt aikanaan puun lapsuutensa leikkitoverin ja jo edesmenneen Jarl Olof Sandelinin mukaan. Sandelin toimi aikanaan muun muassa Oitin tiilitehtaan johtajana. Kovia kokenut, muun muassa reiän kylkeensä saanut puu oli ollut pojanviikareiden leikkipaikkana. Mainittu Jalle oli kiintynyt kovin puuhun ja väittänyt muun muassa jonkin eläimen kurkistelleen rungossa olleesta reiästä. Vuosien kuluessa puu haavoineen oli jatkanut elämäänsä ja pojat varttuneet. Lapsuustoverin kuoltua Fabritius maalautti puun kylkeen kilven tämän muistoksi.

Niin oli kiintymys vanhoja muistoja kohtaan kiinnittynyt maisemaan ja puuhun, jonka ohitse elämä nykyäänkin kiiruhtaa tavan takaa silti seisahtuen miettimään, mitä kummaa tuonkin männyn luona joskus mahtaa olla tapahtunut. Onpa muistomerkki huomioitu museotietokannassakin. 

Ajat muuttuvat ja maantiet levenevät. Vielä jatkuu Jallen männyn tarina. Tuulisen ja sateisen kesän 2015
taivasta vasten piirtyy sen latva muistutuksena eräästä elämäntarinasta ja ystävyydestä.

Selatessani taannoin vanhaa lehteä juolahti mieleeni tarkistaa, mitä nykyään Hikiäntien varrelta löytyy. Kuinka aika ja ihmiset ovat mäntyä kohdelleet? Miltä maisema näyttää? Rauhannummen hautausmaa oli hyvä maamerkki lähteä suunnistamaan kohti Hikiäntietä. 1960-luvun valokuvassa mänty seisoo jokseenkin omissa korkeuksissaan sitä ympäröivän nuoren metsän keskellä. Nyttemmin kyltitetty mänty kyllä löytyy vilkkaan, päällystetyn tien reunasta, mutta puuvanhus on ikään kuin kietoutunut naapuriensa suojaan. Lähettyville, hiukan Hikiän suuntaan on kohonnut jokin teollisuuslaitos, jonka portille tuollakin hetkellä kaartaa rekka-auto. Pystysuunnassa runkoa nousee arpeutunut haavauma männyn sinnitellessä yhä eloaan. Jonkinlainen reikäkin löytyy. Kylttiin on kiinnitetty jotain ylimääräistä, josta erottuu teksti:”Jalli”. Silti alta näkee yhä himmeämmän vanhan tekstin.

Vuosikymmenten kuluessa niin mänty kuin sen kylkeen kiinnitetty kylttikin ovat saaneet kokea paljon.
Aika on uurtanut arvet aja lähes tukkinutg reiät. Maisema on kuin ihmisruumis.

Muistutus Jarl Olof Sandelinin kiintymyksestä puuhunsa ja pojanviikareiden kesistä seisoo siis yhä paikallaan maantien laidassa. Maisemassa on varmasti yhä paljon samaa kuin ennen ja silti maailma ympärillä on muuttunut niin kovin paljon. Tällaisen paikan tavoittaminen aina hätkähdyttää aikana, jolloin ei tunnu palloltamme löytyvän paikkaa, jonne eivät sankarimatkailijat päätänsä tunkisi ja meille näkemäänsä esittelisi. Jokaisella kivellä ja maastokohdalla kotiseudullammekin on oma tarinansa, joista suurin osa valitettavasti on jo kadonnut. Lähtiessään paikalta Joenhiisi toivottaa mielessään pitää ikää Jallen männylle ja monille kaltaisilleen eri puolilla maatamme.

Lähteet:

Hämeen Sanomat 12.9.1967

Häme-Wiki;  http://www.hamewiki.fi/wiki/Oitti

Jättiläinen, ryöväreitä ja Rengon siirtolohkareita

Rengon metsät tuntuvat kasvavan enemmän tai vähemmän suuria kiviä, jotka aika ja luonnonmullistukset tuntuvat unohtaneet keskelle korpea. Aivan oma lukunsa on etenkin Kuittilan takamailla Riikosen tien varrella sijaitseva Huntinkivi, joka on aikojen saatossa näyttänyt kasvattaneen huomattavaa kokoaan jopa moninkertaiseksi. Tämän tutkimusretken aiheena on ollut Hämeen Sanomista löytämäni vanha artikkeli, joka on saanut Joenhiiden samoilemaan renkolaismetsien kivillä.

Jättiläisellä oli muinoin pahat mielessään, mutta yritykseksi jäi.

Puolisen vuosisataa sitten välitetyn kansantarinan mukaan Huntinkivi olisi heitetty Lopen Kaakkomäestä. Jättiläisillä olisi ollut tarkoituksena pommittaa kivellä Rengon kirkkoa. Heittotarkkuudessa on kuitenkin ollut toivomisen varaa. Kirkko säästyi hävitykseltä, ja kivi sai sijansa renkolaiskorvesta.

Uteliaana paikallishistorian harrastajana Joenhiisi lähti paikantamaan mainittua Huntinkiveä. Nykyajan netti johdatti sangen pikaisesti Renkajoen lounaispuolelle Muurilan kylään. Jo lapsuudesta asti kulku on ajoittain vienyt tuon paikan ohitse. Synkän metsän siimeksessä metsätietä oli aikoinaan jouduttu jyrkästi taivuttamaan mutkalle Huntinkiven kohdalla. Saatuani vielä kuulla seudulla hiljaittain tehdyistä hakkuista odotin kiven löytyvän sangen helposti. Säidenkin vaihduttua lopulta suosiollisiksi varustauduin pyörämatkalle. Olen aina pitänyt kovin Rengon metsistä, joista Renkajoen varrelta löytyy paljon korkeuseroja ja karuja kivikoita. Lapsuusaikojeni vanhat metsät vain ovat saaneet viime vuosikymmeninä joutuneet yhä enemmän väistymään.

Huntinkivi Rengon Kuittilassa on toki kookas tavallisin normein, mutta jättiläisen aikanaan liikkeelle nakkaa-
ma järkäle on osoittautunut vielä huomattavasti tätäkin suuremmaksi.

Kivi Riikosentien varrella oli tukevasti sijallaan keskellä hakkuuaukeata. Tarinan mukaan lohkareella olisi ollut korkeutta yli 11 metriä. Sellaiseksi en muistikuvissani sitä sentään hahmottanut. Kenties metsä oli kätkenyt suurimman osan lohkareesta näkyvistä?

Rengon metsissä törmää tuon tuostakin siirtolohkareisin ja
onkaloitakin. Tämä luola ei kuitenkaan osoittautunut tällä
kertaa etsimäkseni.

Jo pikainen silmäys kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut sentään sellainen järkäle, josta tarina kertoi. Oliko Huntinkivi todella aivan tienlaidassa? Lähdin kiertelemään tienvarren metsässä varmistaakseni, ettei siellä ollut muita, suurempia lohkareita. Kyselin vastaantulleilta paikkakuntalaisilta Huntinkivestä. Tiedustelujen kuluessa paikannus sinänsä varmistui ja paljasti aprikointeja jopa aikoinaan kätketystä aarteesta. Kävi selväksi, ettei Huntinkivi ole mikään yli 11-metrinen lohkare. Onko kansantarinan kirjaaja yksinkertaisesti suurennellut kiven kokoa vai sekoittanut kaksi eri paikkaa?

Koska kyseessä ei kuitenkaan ole ollut mikään aprillipäivän kasku, luonto ei antanut periksi luovuttaa asian penkomista. Oli siis syytä unohtaa toviksi Huntinkivi nimenä ja tavata tekstiä uudestaan... Niin, sehän alkaa kertomalla Härkätien tuntumassa Viialan kylässä sijaitsevasta Suomen suurimmaista yksinäisestä kivestä. Kuten jo todettu, Rengon metsissä on paljon kookkaita lohkareita, mutta mieltä kaiversi epävarmuus siitä, mistä etsiä. Koitti aika jättää myös sähköiset välineet sikseen ja lampsia Maanmittauslaitoksen asiakaspalveluun ja hankkia uusi maastokartta. Samalla oli tilaisuus esittää suora kysymys, löytyykö mainitulta alueelta ylipäänsä noin kookasta siirtolohkaretta.

Täytyy myöntää, että kysyjällä kävi onni. Toimistolta löytyi asiantuntija, joka tiesi kertoa hakemani paikan siksi tarkoin, että lopulta osasin kävellä miltei suoraan perille. Kivi lymyili lähellä peltoaukeata tiheän, hyttysiä kuhisevan kuusikon keskellä. Viitisenkymmenen vuotta sitten kiven todettiin lohjenneen kahteen osaan, mutta itse hahmotin kolme toisissaan liki kiinni ollutta kiveä, joista hiukan sivuun löytyi vielä neljäs, huomattavasti pienempi. Suurin järkäle kurottautui hyvinkin yli kymmenen metrin yläpuolelle ja oli sekin halkeillut.

Kävely Rengon Viialan metsässä huipentui etsityn kohteen löytymiseen. Aivan kuin se olisi yhtäkkiä
noussut tyhjästä kuusikon keskelle. Jo aiemmin toisaalla silmä oli tahtonut luoda suuren kiven ääriviivoja
ryteiköissä, mutta tämä oli silti oma kokemuksensa.

Koitti hetki poukkoilla intoa täynnä ympäri kiveä. Valaistusolosuhteet ja kiven mittasuhteet tekivät kuvaamisen hankalaksi. Liki viidessäkymmenessä vuodessa kasvusto oli vankistunut huomattavasti, mutta silti löysin vielä paikan, mistä vuoden 1966 lehtijuttuun liitetty vanha mustavalkoinen valokuva on otettu. Löytäessäni silmiini kiven uurteet saatoin viimein uskoa löytäneeni sen, itse Kiven.

Kiven mittasuhteet hahmottuivat kokonaisuudessaan vasta päästessäni sen juurelle. Tämä on suuri
murikka. Kulman takaa kiven kupeelta paljastui myös linnunpesä parin kolen metrin korkeudelta.

Jättilohkareelle ei ole merkitty edes nimeä maastokarttaan. Silmämääräisesti katsoen ei saata olla edes varma, onko sitä ylipäänsä näkyviin kirjattu. Tarinan mukaan se olisi ollut Ison Vihan aikana yksi Härkätien varren pakopaikoista, josta kyläläiset ovat etsineet turvaa. On myös kerrottu ryöväreiden majailleen siellä 1800-luvulla. Lohkareet ovatkin muodostaneet jonkinlaisen luolaksi kutsutun onkalon. Halkeamiin on voitu hyvinkin joskus kätkeä jotain. Vuosina 1917-18 turvapaikkaa ovat käyttäneet ne, jotka eivät ole tahtoneet taistella punaisten tai valkoisten puolella. Vuoden 1966 kirjoituksessa mainitaan vankikarkureiden piileskelleen kivien suojassa joitain vuosia aiemmin.

Syvään ja pitkään halkeamaan voi hyvin kuvitella jonkun joskus kätkeneen jotain. Selvästä ihmisvaikutuk-
sesta kertovat ainakin hiljakseen lahoavat tikapuut.Itse en sentään uskaltautunut kapuamaan korkeuksiin.

Kivenkolot ovat varmasti tarjonneet kaivattua
suojaa ja olleet synnyttämässä monia jo
unohtuneita tarinoita.
NAPAUTA KUVAA SUURENTAAKSESI SEN.

Vaikka edellisinä päivinä vallinnut kuluneena vuonna perin poikkeuksellinen helle olikin jo lientynyt sateita odottelevaan tunnelmaan, iltapäivän auringonpaiste työntyi silti terävänä lehvistön lävitse vasten kivenlakea, ja puiden lehdet kahisivat. Vaikka peltoaukea erottui sivulla ja hyttyset alkoivat ahdistella hetki hetkeltä kiivaammin, kulkija saattoi seisahtua aistimaan astuneensa aivan kuin luonnon temppeliin. 1960-luvulla paikalla oleskelleista lampaista ei näkynyt enää merkkiäkään. Ainoana ihmisjälkenä lahosivat vanhat tikapuut omaa verkkaista tahtiaan. Eräältä ulokkeelta pyrähti lintu pesästään. Jos vaikka jättiläinen olikin epäonnistunut aikeissaan hävittää Rengon kirkon, se oli sentään tullut pystyttäneeksi jotain jyhkeätä keskelle metsää. Ei ihme, että jotain maineesta on valunut myös Riikostentien varrelle.

* * * 

LÄHTEET:

Hämeen Sanonat 17.8.1966

Koskensilta - portti lännestä

Hämeenlinna sijaitsee Vanajaveden laaksossa paikallaan idästä länteen ja etelästä pohjoiseen johtavien teiden risteyksessä. Tämä strateginen paikka on oivallettu jo vuosisatoja sitten. Koskensilta on se alueen läntinen portti, joka nykyään liiankin joutuisasti ohitetaan päällystettyä valtatietä pitkin matkalla kohti Turkua. Kannas entisen Sammon- eli Alajärven ja Iso-Munakkaan välillä on ollut jo Härkätien vanhimman linjauksen reitillä kohti Rengon Kuittilaa.

Koskensillan merkitys on näkynyt kartoissa kautta aikojen. Vasemmalla on osa tuntemattoman tekijän
1840-luvulla laatimasta Luolajan kartasta [2131 09, 2132 07 vanaja].  Mielenkiintoiseksi kartan tekee
selvästi jälkikäteen lisätty merkintä Koskenniskasta ja tielinjasta. Kuvernööri Rehbinder teki vuonna
1844 ehdotuksen Härkätien uudesta linjauksesta uudestaan Alajärven eteläpuolitse, mikä toteutui 1850-
luvulla. Oikealla on osa Avanderin 1706 laatimasta kartasta, jossa paikka on myös huomioitu.
Molemmat kartat on tuottanut www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston
julkaisuarkisto. Pysyvät linkit karttoihin ovat
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246 ja http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805164429

Koskensilta HämeenlinnanLuolajassa ohitetaan nykyään
turhankin huomaamattomasti. Satakunta vuotta sitten niin
ei todellakaan ollut

Hiukan hätäistä tarkempi vilkaisu karttaan riittää osoittamaan, että Koskensilta on ollut todennäköinen paikka mitellä voimia kansakunnan kriisivaiheissa, mikäli Hämeenlinnan hallinta on ollut kyseessä. Janakkalan Laurinmäki on ollut aikanaan autonomian lopussa varustuksena oma lukunsa ja ilmeisesti vain punaisten taitamattomuus esti siellä saksalaisia jumittumasta paikoilleen. Mikäli Venäjän imperiumi olisi ollut voimissaan, hyökkäys Janakkalan kautta olisi ollut verisempi. Läntinen suunta Turusta Hämeenlinnaan jää ilmeisesti usein varjoon.

Taannoin Kaupunkiuutisissa julkaistu juttu Luolajan juoksuhaudoista sai Joenhiiden tutustumaan paikkaan. Sata vuotta on ollut pitkä aika Alajärven ja Iso-Munakkaan rantamilla. Maisema on muuttunut sangen radikaalisti. Silta on enää hankalasti hahmoteltavissa osana 10-tietä. Nykyajan kulkijat porhaltavat yhdysjoen ylitse sitä useinkaan edes tajuamatta. Raili Rytkösen Vanajan historia II -teoksen sivulta 393 löytyy valokuva Koskensillasta 1890-luvulta. Vaikka tuossakin kuvassa näkyy metsää länsirannalla, itse sillan tienoo on aukeata. Valokuvassa katsotaan siis kohti Renkoa. Kuvaajan taakse vasemmalle on jäänyt osin jyrkkärinteinen louhikkomäki, jota vielä tänäänkin kiertävät sata vuotta aiemmin kaivetut juoksuhaudat. Mikäli nyt malttaa seisahtua Luolajantien ja 10-tien risteykseen, huomaa en koilisrinteen hakkuujäljet, jotka osin paljastavat puiden enimmäkseen kätkemät maastonmuodot, jotka ovat varmasti linnoitustöiden aikana olleet paljaaksi hakattuina.

Metsä on vallannut ryteiköllään sen, mistä voisi katseellaan tavoittaa kaivantojen alun. Aika ja luonto ovat
maiseman muovaajina lähes yhtä armottomia kuin ihminen.

Kukkulan laella etsintä lopulta palkittiin.

Juoksuhaudan jäänteet alkavat kuin varkain sankasti pusikoituneesta alarinteestä. Aivan aluksi en niitä havainnut, vaan harhailin noin kahdenkymmenen metrin päästä niiden ohitse. Vasta palatessani osasin katsoa oikein vesakon verhoamaan viiltoon tienpientareella. Pusikon takana paljastui aluksi mäen kallioisuus, ja uskoin olevani oikeilla jäljillä. Silti täytyy tunnustaa, että ilman lähistöltä tapaamani paikallisen neuvoja en olisi ryteikköön uskaltautunut kompuroimaan. Ensimmäiset merkit juoksuhaudoista pistivät kuin varkain pusikon keskeltä palattuani hitaasti mäkeä alas. Sen jälkeen olikin helppoa seurata mutkittelevaa uraa, joka muuttui kaakon suuntaan yhä selvemmäksi. Lopulta löytyi jo ristikkäisiä kaivantoja. Pusikon vaihtuessa kookkaiksi puiksi oli hautakin syvempää päättyen yhtäkkiä metsän eteläreunassa. Samoin kaivanto päättyi kuin seinään korkeammalla mäellä.

Tahtomattani tein vertailuja vuotta aiemmin Laurinmäellä näkemiini kaivantoihin. Samoja piirteitä oli nähtävissä niin maisemassa kuin ihmiskäden töiden jäänteissä. Tuolla Koskensillan alueella yksityiskohdat olivat joiltain osiltaan hiukan pienempiä. Samalla aivan 10-tien kahtapuolta myöhemmät rakennustyöt ovat varmaan tuhonneet rakennelmia. Edellä mainitun Kaupunkiuutisten jutun mukaanhan ainakin Koskensillan juoksuhautoja purkaminen alkoi melkein heti niiden valmistuttua. Hirret käytettiin uudelleen.

Juoksuhaudan jäänteet sulautuvat maastoon alkaen ja päättyen yhtäkkiä.

Laurinmäellä sotatoimet jäivät lyhyiksi. Entä kuinka olikaan Koskensillan laita? Oliko siellä tehty tyystin turhaa työtä? Anna-Maria Vilkuna on liittänyt Vanajan historia III -teokseensa luolajalaisen maanviljelijä Markku Seppälän tallentaman tarinan Luolajan taistelusta, jonka henkiset jäljet ovat repineet sittemmin kuulemma tämän entisen Vanajan pitäjän suurimman kylän asukkaiden sisikuntaa.

27. huhtikuuta 1918 Hämeenlinna oli jo saksalaisten hallinnassa punaisten joukon ilmestyessä lännestä kohti Koskensiltaa. Tulijat olivat ilmeisesti tietämättömiä kaupungissa tapahtuneesta vallanvaihdosta. Saksalaiset olivat ehtineet kaivaa varustuksia maantien varrelle ja saattoivat rauhassa kone- ja pikakiväärinsä kanssa odottaa mahdollisia vihollisia. Punaisten saapuessa apujoukkoja hälytettiin kaupungista ja tykkejä ajettiin asemiin sepää Luoman pajan lähelle suutari Aron perunapellolle.

Voimasuhteet huomioon ottaen sen lopputulos ei ollut yllätys. Kuusi punakaartilaista kaatui, aseita heitettiin metsiin ja ojiin, kuormastot hylättiin tielle. Ratsain kynnelle kyenneet punaiset pakenivat ratsain Hyrvälän, Mierolan ja Alvettulan kautta Hauholle ja Lahteen. Siinä onkin sitten pohtimista, ovatko pakenijat palanneet Kuittilaan asti vai millaisia polkuja on tuohon aikaan ollut Renkovahan ja Järviöisten kautta Kouvalaan, mikä olisi suorin reitti kohti Hyrvälää. Vanhat kartat ovat antaneet joitain viitteitä jonkinlaisista poluista osan matkasta. Onhan Järviöisistäkin sentään ollut pakko jotenkin ihmisten ilmoille päästä. Jospa tuohonkin joskus selvyyden saan. Ratsukot ovat sentään polkujakin voineet edetä. Menon on täytynyt olla paniikkimainen ratsastusta hevosia säästämättä. Alajärven länsirantakin siis sai noina kevään 1918 hirvittävinä viikoina oman kaoottisen pakotarinansa.

Vanhalla tielinjalla kuluneina vuosisatoina liikkuneita ja matkansa pään Koskensillan pielessä tavanneita on toki ollut muitakin kuin mainitut punakaartilaiset. Kesäkuun 16. 1910 kirjoitti sanomalehti Hämetär Koskensillan mäestä tien vierestä kuolleena löytyneestä kauppamatkustajasta, jonka uskottiin tehneen itsemurhan myrkkypullon avulla. Pelkkää tuskaa ja kuolemaa ei sentään Koskensillan historiasta ole ollut pikaisella lukemisella löydettävissä. Linnoitustyöt tarjosivat aikanaan runsaasti töitä. Vuoden 1881 toukokuussa sanomalehdet Hämäläinen ja Hämeen Sanomat julistivat 300 hevosmiehelle töitä lankkujen vetämiseen muun muassa Koskensillasta.

* * *

Lähteet:

Raili Rytkönen. Vanajan historia I

Anna-Maria Vilkuna. Vanajan historia III

Hämetär 16.6.1910
Hämäläinen 28.5.1881; Hämeen Sanomat 27.5.1881
Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset 17.9.2014

Hattelmalan Härkätiellä

Asuttuani suurimman osan elämästäni jollain tavalla yhteydessä Hämeen Härkätiehen olen kokenut sen sangen läheiseksi. Yksi ihmetyksen aihe on ollut pohdinta maantien linjauksesta, joka on vaihdellut Hämeenlinnaan saavutaessa ainakin kolmisen kertaa. Varhaisimpana aikana sen on kerrottu kulkeneen Miemalasta Alajärven eteläpuolitse Koskensillan kautta Rengon Kuittilaan. Ainakin 1600-luvun vaihteesta on peräisin linjaus Hattulan Kouvalaan, Rengon Kuittilaan, jolta on säilynyt muun muassa kuvaus Carl Gustaf Ramsayn matkapäiväkirjasta 1807.

Hattelmalan aluetta 1840-luvulla eli ennen kuin Härkätie johdettiin uudestaan kulkemaan Alajärven alapuolelta
kohti Rengon Kuittilaa. Kuvassa osa Vanajan kartasta 1840-luvulta [2131 09, 2132 07 vanaja.jpg]. Karttaan on
merkitty tilukset, rajat, tilusrajat, torpat, linnoitukset, tiet ja rautatiet.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200910214246

Tällä kertaa kiinnostukseni aihe on kuitenkin juuri Hämeen Härkätien Hattelmala seudun tultua 1850-luvulla niin kutsutun Rehbinderin suoran kautta liitetyksi jälleen Turkuun matkanneiden pääreitiksi taipaleella kohti Rengon Kuittilaa. Aiemmin tutustuessani alueen vanhojen venäläisten linnoituskaivantojen jäänteisiin en ollut kiinnittänyt huomiota muinaisen Härkätien ulottuvaisuuteen. Itselleni on aina ollut satuneesta syystä läheisempi reitti Tiiriön ja Kouvalan kautta Kuittilaan. Vanajan historiaa selaillessani törmäsin taannoin jälleen mainintaan Härkätien linjauksen muutoksista ja päätin lähteä kiertelemään Hattelmalan suunnalle.

Nykyään kaupunki on vyörynyt niin etelään kuin lounaaseenkin imaisten vanhan Vanajan kylät Kankaantakana ja Hattelmalassa kuin Mielmalassa ja Luolajassakin. Päällystetty katu vaihtuu harjulla maantieksi, jota reunustavat kookkaat puut. Näköalatasanteelta avautuvaa maisemaa kätkevät silmiltä rinteille kasvaneet puut, vaikka taannoin ympäristöstä hiukan puita kaadettiinkin. Kuuluisassa matkapäiväkirjassaan vuodelta 1807 Ramsay kertoo kaupungin rouvien tehneen kesäretkiään harjulle, jota tuo aatelinen kulkija ylisti verraten Ilmolan ja Kangasalan näkymiin.

Harjun näköalatasanteen vieressä olevasta opastetaulusta löytyy helposti tietoa myös vanhan Härkätien
linjauksesta.

Joenhiisi arvostaa suuresti maisemakohteiden opastauluja, joita ei voi informaationlähteinä koskaan digitaalisesti täysin korvata. Tarvitsematta turvautua mihinkään sähköisiin yhteyksiin Hattelmalassakin sai jälleen tutustua muutamaan vanhaan valokuvaan sekä eläimistöön ja kasvistoon. Tärkein anti tällä kertaa oli kuitenkin opaskartta, josta löytyi merkittynä Härkätien ensimmäinen linjaus, jota Lassilantie harjun lounaisrinteen alla seuraa. Kartasta saatoin myös kerrata rautakautisen kalmiston sijainnin harjun ja Alaspään tallin välisen peltoaukean metsäsaarekkeessa. Vieläkään en pysty päättelemään, onko tuolle alueelle nykyään mitään luvallista kulkuväylää.

Osa Niklas Avanderin 1703 laatimaa Vanajan karttaa. Kuvan vasemmassa reunassa näkyvä Hattelmalanjärvi
auttaa asemoimaan oikeassa yläkulmassa selvästi näkyvän Ristivuoresta kertovan merkinnän. Paikka oli
merkittävä lähistön kylistä kaupunkiin johtaneiden kulkuteiden risteyskohta.
Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi<http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto.
Pysyvä linkki tähän tietueeseen: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200805165210

Saavuttaessa Hattelmalanharjulle nykyisen Kankaantaustan
kaupunginosasta sivutie sukeltaa alas kohti harjun länsi-
rinnettä. Vasen haara vie nykyiselle Lassilantielle, joka
seurailee vanhaa Härkätien linjausta. Oikeanpuoleisen
tienpätkän nimeksi on annettu Ristivuorentie muistutuksena
ikivanhasta kyäteiden risteyksestä.

Hattelmalan harjulla oli 1565 rajapaikka, jonka nimi oli Ristivuori. Paikka löytyy maanmittari Avanderin 1703 laatimasta kartasta. Nimi on viitannut vanhaan risteyspaikkaan, josta erkanivat kulkuväylät kohti kaupunkia sekä erikseen Hattelmalan ja Kankaantaan kyliä. Nykyään kadunnimistö muistuttaa tuostakin paikasta. Hattelmalantien alkaessa nousta itse harjun luoteispäähän siitä erkanee tie, josta haarautuvat niin Lassilantie kuin Ristivuorentie. Samoilla paikoilla sukeltautuvat ulkoilupolut Rengontien, Hattelmalantien ja Kalmanmäen sisään jäävän kolmion sankkaan metsään. Ennen kuin lähdin seuraamaan Lassilantietä huomasin metsästä astuvan varttuneen pariskunnan, jolta päätin tiedustella mahdollista pääsyä kalmistoon. He eivät osanneet neuvoa siinä asiassa ja kertoivat ulkoilupolkujen vievän Rengontielle. Ristivuorentie ja Harjuntaustantie ovat ilmeisesti umpikujia. Lähemmäksi kalmistoa saattaisi päästä Alaspään suunnasta. Vanhat polut ovat otaksuttavasti katkenneet vuosien kuluessa.

Ulkoilupolulla saattaa eläytyä entisaikojen taipaleisiin. Entä jos nykyinen valtatie Hämeenlinnasta Turkuun
tai Helsinkiin olisikin alusta loppuun tällaista ja suurimmaöta osalta tiheän metsän reunustamaa?

Sieltä täältä pilkistää polulta peltoaukea Luolajan suuntaan.
Tuolla jossain täytyy levätä rautakautisten vainajien. Siellä
on myös Kalmanmäki-niminen paikka.

Päätin tutkia Rengontielle johtavien ulkoilupolkujen reitin. Osoittautui todella, ettei harjulta laskeutunut ainuttakaan polkua alas pelloille. Päädyin odotetusti Rengontien varteen, josta pääsin palaamaan rinnakkaista polkua takaisin Lassilan- ja Ristivuorentien risteykseen. Jotenkin aluksi kulkemani kivinen ja kapeahko väylä korkeammalla rinteellä nosti mieleeni muistikuvia Werner Holmbergin kuuluisasta maalauksesta Helteinen kesäpäivä (1860). Aivan keskeltä joka puolelle levittäytynyttä kaupunkimaisemaa löytyi yllättäen moinen korpikulma. Tunnelmaa vahvisti tietoisuus kauriista, jonka tiesin juoksentelevan jossain lähistöllä. Tuon otuksen olin nähnyt aluksi maantien varrella ja toisen kerran ulkoilupolulla.

Ikivanhaa kulkureittiä mukaileva Lassilantie seuraa ensin harjun länsipuolta ennen kuin kääntyy rakennus-
ten lomitse piskuiseksi peltotieksi. Laajan mutkan jälkeen kulku tyssää yksityisalueen porttiin. Samalla
tavoin tämä vanha tielinja katoaa vähitellen historian hämärään.

Kalmistolle pääseminen sai jäädä jonkin toisen kerran pulmaksi. Oli aika kokeilla, kuinka pitkälle polkupyörällä pääsi Lassilantietä. Viitta kertoi myös eläinlääkäristä, joten johonkin asti sentään oli oletettavissa yleistä kulkuväylää. Jälleen yksi pätkä Härkätietä tuli siis kuljetuksi maantien vaihtuessa eläinlääkärin portin jälkeen kapeaksi peltotieksi. Pysähdys tuli Lassilan tilan rajalla, missä teksti portin kilvessä kertoi yksityisalueesta. Kääntäessäni polkupyörääni huomasin tuijottavani metsänrajaan, missä ruokaili kauris keskellä päivää. Niin se on, että kulkiessaan pyörällä tai jalan Hattelmalassa näkee joka kerta joko ketun tai kauriin. Jänikset ovat oma lukunsa, sillä niihinhän törmää joka puolella. Hattelmalanjärven rannoiltahan lintuihmiset käyvät bongaamassa siivekkäitä ja kasvientuntijat erilaisia suokasveja.

Ruokailija. Peurat ja kauriit ovat melkein joka kertaisia havain-
toja Hattelmalassa kulkiessa. Tämä tarkkaili pitkän tovin keski-
päivällä yksinäisen pyörämiehen touhuja Lassilan nurkalla.
Olen monet kerrat nähnyt Hattelmalantiellä näiden nelijalkaisten
pinkovan viime hetkellä tieltä pusikkoon ennen kuin tapauksesta
autuaan tietämätön autoilija on porhaltanut paikalle..

Ei siis ollut seurattavissa tietä järven rannalle eikä edelleen tuota kautta 10-tien laitaan kohti Alajärven eteläpäätä, missä Koskensillan silta on aikanaan ylittänyt Iso-Munakkaan ja Alajärven yhdistävän joen. Palasin entisiä jälkiäni harjulle. Seisahduin uudestaan näköalatasanteen vierelle ja katsoin uudestaan. Opasteksteihin liitettyjä kuvia. Erityisesti yhden muistan jo vuosien takaa, sillä siitä välittyvä tunnelma suorastaan vuodattaa katsojan ylle ilmaa huokuvan avaruuden tunnun. Enok Rytkösen vuonna 1932 ottamassa valokuvassa automobiili on juuri nousemassa harjulle. Tienkaiteen ja penkan takana Harjun rinne on lähes puuton. Taustalla avautuu hulppea peltonäkymä siellä täällä kohoavine ralennuksineen. Ikään kuin tuo yksinäinen auto olisi päätynyt peltomeren rannalle. Kuvatekstin mukaan kyseessä on näkymä länteen Luolajan kylän suuntaan. Ero nykypäivään on suunnaton.Onneksi tuo kuva löytyi yhä taulusta. Joenhiidelle siitä on tullut yhtä olennainen osa paikkaa kuin näköalatasanteelta havaittavasta alituisen muutoksen kourissa olevasta maisemasta.

Enää oli jäljellä polkeminen harjun kaakkoispäähän ja laskeutuminen 10-tien varteen. Hattelmalantien kaartuessa alas kohti Miemalaa ei voi olla pohtimatta, kuinka väkivaltaisesti valtatiet ovat runnelleet näitä peltoaukeita. Jospa pääsisi jonkin aikalaatikon kautta vilkaisemaan muinaistien matkamiehiä. Asfalttinauhalla kiiruhtaneet peltilaatikot jatkavat tauotta päättymätöntä säntäilyään omalla hektisellä rytmillään. Niiden kiire vaikuttaisi varmaan kiivasrytmisten hyönteisten liikkeeltä muinaisen Härkätien taivaltajien silmissä. Yhtä kaikki, olkoonpa maailman aika mikä tahansa kulkijat eivät tältä seudulta lopu. Tarve liikkua vaikuttaa ikuiselta.

Lähteet:

Y.S. Koskimies ja Pekka Lampinen (toim). Vanajan historia I

Raili Rytkönen. Vanajan historia II

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hattelmala

Keisari ja sairas leski

Taannoin kirjoitin Hämeenlinnan ammoin kadonneista kauppaliikkeistä. Eipä niistä tainnut olla jäljellä ainuttakaan oman muistini alkaessa. Kuitenkin tavan takaa mieleen palautuu muistikuvia joistain ostotapahtumista puodeissa, joita on enää turha etsiä. Moni tavara on jo aika päiviä sitten kadonnut niin kuin nuoruudessani oikein ompelijalla teettämäni pitkä kesätakki; no, tuo muotikin on jo tiessään samoin kuin se nuori Joenhiisikin. Puhki on soitettu ja hävitetty se Queenin suosikkialbumin kasettikin, jota tultiin ihan maalta varta vasten ostamaan puretussa puutalossa sijainneeseen musiikkiliikkeeseen. Valinnan osuminen juuri Queeniin ei tainnut olla mitenkään ennalta tiedossa, tuskin koko yhtyeestä mitään tiesinkään. Ainakaan en joitain vuosia myöhemmin ollut juuri kuullut Dire Straitsista harhautuessani erääseen toiseen nykyisen kahvilan paikalla olleeseen levykauppaan Hallituskadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Eipä tuo Communiqué-albumi ollut hullumpi sijoitus.

Niin, vuosien takainen Hämeenlinna palautuu vanhojen ostosten kautta mieleen. Hallituskadun varrella kirkkoa vastapäätä oli myös toisessa kerroksessa ammoin hyvällä paikalla kahvila vieressään lukuisia pikkupuoteja. Sieltä jostain ostin yhä omistamani korituolin, jonka kannoin tyytyväisenä torin yli kotiini asuessani tuolloin ihan keskustassa.

Kielioppia ja tekstejä vuodelta 1867.

Varsinainen tarinani palautuu tällä kertaa Kekkosen ajan lopulta ajatuksen siivin kauas sitäkin varhaisempaan aikaan esimerkkinä siitä, kuinka käyttötavaramme saattavat olla paljon muutakin kuin vain esineitä. Sieluni silmin näen itseni tuona nuhruisena, talvisen hämäränä iltapäivänä tutkimusretkellä antikvariaatissa, jonka muistan sijainneen Raatihuoneenkadun alapäässä. Tuskin olin tuolloinkaan etsimässä mitään tiettyä teosta, mutta käsiini päätyneet kirjat ikään kuin valitsivat minut. Saatuani hyppysiini tohtori Geitlinin 1867 toimittaman teoksen Saksan kieli-oppi ynnä lukemiston ja sanakirjan kanssa tiesin löytäneeni sellaista, mistä en henno luopua. Kenties oletin saavani lisää puhtia kamppailuuni mainitun kielen urospuolisten, suvutointen ynnä naispuolisten sukujen taivutuksen kanssa. Alkusanoissaan Geitlin viittaa vastaavaan 1860 toimittamaansa oppikirjaan, joka oli kirjakaupoista loppunut. Löytämäni kirjan on painanut muuten G. E. Eurén omalla kustannuksellaan. Geitlinin teoksen seuraksi sain vielä Axel Rodendahlin Saksalais-suomalaisen sanakirjan vuodelta 1916. Sen alkulauseessa puolestaan todetaan, että ”suomenkielisen saksaa opiskelevan nuorison ja saksalaista kirjallisuutta viljelevän sivistyneen yleisön puolelta on kauvan valitettu saksalais-suomalaisen sanakirjan puutetta; rohkenen toivoa, että nyt ilmestyvä toimittamani teos on osaltaan sen poistava”.

Vanhat sanakirjat ovat historianharrastajien aarteita.
Tässä opus sanastoa vuodelta 1916. Alkusanat saavat
pohtimaan, onko saksalais.suomalaisia sanakirjoja juuri
aiemmin ollutkaan.

Mikä tuulahdus ajalta ennen angloamerikkalaisen kulttuurin ylikansallista valtaa, muistumia maailmansotia edeltäneeltä aikakaudelta! Kekkosen kauden viimeiset vuodetkin tuntuvat nyt olevan kuin nostalgista muinaisaikaa, ja noiden kirjojen viestimät vuodet taas esihistoriaa. Esineinä ne ovat sanojen- ja historianharrastajalle reliikkejä. Väistämättä niitä selatessa alkaa pohtia, millainen tai millaiset tiedonetsijät ja opiskelijat niistä ovat oppia aikanaan etsineet. Sitä Hämeenlinnaa ei enää ole, jonka katuja ne ensimmäiseen kotiinsa kannettiin. Paljon on myös kadonnut siitä kaupungista, josta itse teokset löysin. Tuo tuoksu ja paperin tuntu sormenpäissä on sellaista, mitä ei sähköverkon kautta saata ikinä tavoittaa.

Omien kouluaikojeni kieltentunneilta on jäänyt kaksi erillistä tapausta mieleeni. Ensiksikin tuolloin oli tietty punakantinen englannin tekstikirja, josta piti kääntää muuan viisi tai kuusirivinen virke, johon oli koetettu ilmeisesti ahtaa kaikki tekstiin mahtuneet idiomit. Oppilaspoloisten piti sitten alkaa lukea tekstiä virkkeen lopusta, hypätä äkkiä puoliväliin ja siirtyä jossain vaiheessa virkkeen alkuun. Itse teksti on painunut historia hämärään, mutta ratkaisumalleja taidettiin tarjota niin paljon kuin luokassa oppilaita oli. Mainitussa kirjassa taisi olla kokonaista pari kolme suttuista mustavalkokuvaa. Se toinen hämärä muistikuva liittyy ruotsinopettajan jakamaan paksuhkoon monistenippuun ja kuolemattomaan tekstiin: ”Mamma bantar”. Tekstin äiskäkin on kyllä jo laihduttanut itsensä historian unohdukseen.

Kun nyt selailen käsissäni olevaa saksankielen lukemistoa vuodelta 1867, hyppään aikamatkalle kauas koukeroisen englannin ja laihduttavan ruotsalaisen äidin maailmojen tuolle puolelle. Tapaan vallan keisarin, joka kohtaa sairaan lesken. Tarina menee suurinpiirtein näin:

Vanhoissa tarinoissa hallitsijat toisinaan lähtevät vale-
puvussa kansansa keskuuteen saadakseen tietää,
kuinka he alamaiset elävät.

"Eräänä aamuna kuljeskeli keisari Joosef yksikseen Wienin lähiöissä kuin kuka tahansa tavallisesti pukeutunut mies. Siellä hän tapasi kahden- tai kolmentoista vuoden ikäisen pikkupojan, joka rukoili häneltä itkien almuja. Tämä pieni poika näytti erittäin hyvä[sydämiseltä], ja vilpittömyys paistoi hänen silmistään.

- Kuka olet, ystäväni? kysyi ruhtinas; - Mikä on isäsi?

- Oi, herrani, vastasi pieni onneton, minulla on vain äiti huonona. Isäni oli varakas kauppias; vain yhden asiamiehen konkurssi on syynä tilaamme. Me olemme menettäneet kaiken. Isäni kuoli suruun. Äitini työskenteli yötä päivää kahden lapsensa vuoksi, mutta hän on sairastunut. Hänellä ei ole rahaa eikä ystäviä, eikä meillä mitään. Minun pitäisi saada lääkäri ja voimme maksettava eikä hänen vierailunsa [ja lääkkeet].

- Onko äitisi kaukana täältä?

- Tässä poikkikadulla, viimeinen talo, kolmannessa kerroksessa.

Prinssi antoi pojalle joitakin kultarahoja kertoen hänelle, että pitäisi saada lääkäri.

Keisari itse päätti vierailla köyhän lesken luona. Pian hän löysi kerrotun talon. Hän meni ylös, ja tuli pieneen huoneeseen, jossa ei [aluksi] nähnyt mitään, vaan puoliksi rikkinäisen pöydän, joitain kurjia tuoleja, vanhan kaapin, ja erittäin huonon sängyn, jossa sairas makasi; tämän jaloissa oli pieni oli seitsemän tai kahdeksan vuotias poika, joka itki katkerasti. Prinssi lähestyi köyhää naista, ja tiedusteli tämän sairautta.

Nainen ei tiennyt, oliko hän lääkäri ja vastasi, - Voi herra, minun sairaudestani ei ole parannusta, ja aioin kuolla rauhassa ellei olisi kauhea ajatus mielessäsi lapsipoloisistani jäämässä maailmaan.

- Et saa menettää rohkeuttasi, hallitsija sanoi hänelle. - Jumala auttaa sinua. Onko teillä pala paperia ja kynä?

Pikkupoika repäisi lehden hänen kirjoitusvihostaan. Muukalainen kirjoitti muutaman rivin siihen ja sanoi leskelle, - Täällä on jotain vahvistukseksi. Toivottavasti pian näemme kuntoutuvanne.

Kun hän oli sanonut tämän, hän lähti pois.

Muutaman minuutin jälkeen tuli lähes tyystin hengästyneenä vanhin poika, mukanaan täyttä ruokakoria kantava tyttö.

- Voi rakas äiti, hän huusi, taivas armahti meitä.Tuntematon henkilö antoi minulle kultakolikoita. Näetkö!! Voi näethän sen, mitä tuon teille. Saamme myös lääkärin.

- Ah, rakkaat lapseni, sanoi heidän äitinsä, - Tulkaa, antakaa minun syleillä teitä. Tuntematon lääkäri on jo poistunut. Antakaa pöydältä se resepti, jonka hän sinne jätti ja noutakaa heti [lääkkeet] apteekista.

Poika otti paperin, ja kun hän oli lukenut sen, hän huusi: - Hyvä Jumala, mitä minä näen! Tämän on keisari kirjoittanut; täällä on hänen nimensä.

Resepti oli yksi lausunto vuosirahasta. Kun onnellinen äiti oli saanut vähän voimiaan takaisin, hän meni keisari luokse näyttämään tälle kiitollisuutta. Tämä lupasi hänelle huolehtia hänen kahdesta lapsensa onnesta."

Ei mitenkään loistava käännös lähinnä perin passiiviseksi jääneellä koulusaksallani. Joka tapauksessa aikakautensa satu hyvästä monarkista kuitenkin välittyy noita rivejä tankatessani. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa oli täynnä monarkkeja ja sellainen oli Suomemmekin suuriruhtinaana. Eurénin painaessa Geitlinin Saksan kieli-opin Hämeenlinna ja maailma todella olivat toisenlaisia. Hävinneen antikvariaatin hyllyltä siis löytyi kaikuja menneestä ajasta ja kadonneet ovat nekin päivät, jolloin kirjat löysin.

Rinkelinmäen huumaa 1967

Kevät on tunnetusti urheilukansalle jääkiekkohulluuden huipentuma. Ensin seurataan kotoisen jääkiekkoliigan ratkaisut toinen toistaan upeammissa halleissa, joissa eivät haittaa tuulet eivätkä tuiskut. Sitten aletaan etsiä televisiovastaanottimista maailmanmestaruuskisojen lähetyksiä. Kisastudiot suoltavat vuodatustaan jääkiekkogladiaattorien edesottamuksista. Saatetaan jopa esitellä lyhyesti kisakaupunkejakin. Omaa verbaliikkaansa ynnä pikkutakkinsa kirjoa esittelee muuan Juhani Tamminen. Etsitään "momentumia".

1960-luvun lopulla ei ollut tietoakaan aitioista tai saunaosastoista. Tarjolla olivat vain peltivadit ja kylmää
vettä. Saunaan toki pääsi yleisessä saunassa, joka ei tietenkään ollut edes samalla tontilla. Toista on nykyään
touhu urheilupyhäköissä.

Tässä loistossa ja kimalluksessa nykyihmisten saattaa olla mahdotonta hahmottaa, kuinka yksikertaisissa oloissa kiekkoa viitisenkymmentä vuotta aiemmin iskettiin. Hämeenlinnassakin ”harjoitteluhallista” parina vuonna sai käydä kaupunginpuiston rannassa olleen proomun liukas tanssilattia tai tekolampien pettävät syysjäät. Oma lukunsa oli tietenkin keskustelu hämeenlinnalaisten urheilulaitosten rakentamisesta. Huolimatta hyppyrimäki- ja moottoriratatyömaista laitosten pystyttämisen katsottiin olevan tuskastuttavan hidasta. Moottoritien tullessa Kuivansillan kentän merkitys pelialueena päättyi ja oli etsittävä uusi paikka. Uudelle stadionille rakennettavaa tekojäärataa rakennuttamaan perustettiin yksityisten toimesta säätiö.

Prosessien verkkauden totesi myös Hämeen Sanomat 24.9.1967 julkaistussa artikkelissaan, jossa käsiteltiin nelisen vuotta aiemmin Rinkelinmäen sorakuoppaan rakennetun tekojääradan ankeutta. Tämän päivän kiekkoilijat tuskin saattavat edes kuvitella tuon ajan spartalaisia olosuhteita. Sosiaalitilat muodostuivat viidestä TVH:n kopista, joista yksi oli varattu erotuomareille. Pelaavia joukkueita kohti oli siis kaksi parakkia kummallekin. Silti ne eivät voineet koko joukkueen voimin yhtä aikaa valmistautua tai palautua ottelusta. Sauna- ja suihkutiloista oli turha unelmoida. Rinkelinmäellä oli parakkien seinustoilla kolme vahtimestarilta lainattua metallivatia. Jääkiekon sääntökirjan pykäliä kierrettiin varaamalla pelaajille hämeenlinnalaisseurojen omalla kustannuksella peseytymismahdollisuudet lähellä sijainneessa yleisessä saunassa.

Aiheesta oli herännyt kysymys siitä, voitiinko jääkiekkoa sääntöjen puitteissa pelata. Parannusyritykset olivat tyssänneet rahapulaan. Joitain parannuksia oli käyttöön varatuilla varoilla sentään kyetty tekemään, kuten jatkettu luonnonkatsomon nurmettamista. Panssariverkkoaita oli pystytetty alueen ympärille. Lämmintä vettä ei edelleenkään ollut saatavissa. Vesi- ja viemäröintityöt olivat pysähdyksissä Rinkelinmäen ostoskeskuksen kohdalla. Jääkausi sentään uskottiin voitavan aloittaa syyskuun lopussa, jolloin oli määrä ryhtyä tekojääradan jäädytystöihin.

Seuraavana vuonna eli syksyllä 1968 jääkiekkoilun matala taso ja huono urheilullinen menestys Hämeenlinnassa ajoivat Tekojääratasäätiön vaikeuksiin. Urheiluseurat olivat jääneet säätiölle velkaa ratavuokrista usealta vuodelta. Niinpä säätiö haki kaupungilta avustusta. Askeettisista oloistaan huolimatta tekojäärata oli pelipaikkana seuroille siksi kallis, että ne olisivat mielellään pelinsä muualla pelanneet, mikäli se vain olisi ollut mahdollista.

Tänä vuonna Hämeenlinnassa talven pelikausi on jo viikkoja sitten päättynyt. Urheilufania kismittää joukkueen jääminen niin sanottujen pudotuspelien ulkopuolelle. Astellessaan kesämatkoillaan uudenaikaisen urheilupyhäkön ohitse hän voisi kuitenkin uhrata muutaman tovin aprikoidakseen, millaisen työn takana nykyiset olosuhteet ovatkaan olleet mahdollistaen esimerkiksi maailmanluokan maalivahdin jalostumisen.

LÄHTEET:

Hämeen Sanomat 24.9.1967 ja 22.10.1968