Rinkelinmäen huumaa 1967

Kevät on tunnetusti urheilukansalle jääkiekkohulluuden huipentuma. Ensin seurataan kotoisen jääkiekkoliigan ratkaisut toinen toistaan upeammissa halleissa, joissa eivät haittaa tuulet eivätkä tuiskut. Sitten aletaan etsiä televisiovastaanottimista maailmanmestaruuskisojen lähetyksiä. Kisastudiot suoltavat vuodatustaan jääkiekkogladiaattorien edesottamuksista. Saatetaan jopa esitellä lyhyesti kisakaupunkejakin. Omaa verbaliikkaansa ynnä pikkutakkinsa kirjoa esittelee muuan Juhani Tamminen. Etsitään "momentumia".

1960-luvun lopulla ei ollut tietoakaan aitioista tai saunaosastoista. Tarjolla olivat vain peltivadit ja kylmää
vettä. Saunaan toki pääsi yleisessä saunassa, joka ei tietenkään ollut edes samalla tontilla. Toista on nykyään
touhu urheilupyhäköissä.

Tässä loistossa ja kimalluksessa nykyihmisten saattaa olla mahdotonta hahmottaa, kuinka yksikertaisissa oloissa kiekkoa viitisenkymmentä vuotta aiemmin iskettiin. Hämeenlinnassakin ”harjoitteluhallista” parina vuonna sai käydä kaupunginpuiston rannassa olleen proomun liukas tanssilattia tai tekolampien pettävät syysjäät. Oma lukunsa oli tietenkin keskustelu hämeenlinnalaisten urheilulaitosten rakentamisesta. Huolimatta hyppyrimäki- ja moottoriratatyömaista laitosten pystyttämisen katsottiin olevan tuskastuttavan hidasta. Moottoritien tullessa Kuivansillan kentän merkitys pelialueena päättyi ja oli etsittävä uusi paikka. Uudelle stadionille rakennettavaa tekojäärataa rakennuttamaan perustettiin yksityisten toimesta säätiö.

Prosessien verkkauden totesi myös Hämeen Sanomat 24.9.1967 julkaistussa artikkelissaan, jossa käsiteltiin nelisen vuotta aiemmin Rinkelinmäen sorakuoppaan rakennetun tekojääradan ankeutta. Tämän päivän kiekkoilijat tuskin saattavat edes kuvitella tuon ajan spartalaisia olosuhteita. Sosiaalitilat muodostuivat viidestä TVH:n kopista, joista yksi oli varattu erotuomareille. Pelaavia joukkueita kohti oli siis kaksi parakkia kummallekin. Silti ne eivät voineet koko joukkueen voimin yhtä aikaa valmistautua tai palautua ottelusta. Sauna- ja suihkutiloista oli turha unelmoida. Rinkelinmäellä oli parakkien seinustoilla kolme vahtimestarilta lainattua metallivatia. Jääkiekon sääntökirjan pykäliä kierrettiin varaamalla pelaajille hämeenlinnalaisseurojen omalla kustannuksella peseytymismahdollisuudet lähellä sijainneessa yleisessä saunassa.

Aiheesta oli herännyt kysymys siitä, voitiinko jääkiekkoa sääntöjen puitteissa pelata. Parannusyritykset olivat tyssänneet rahapulaan. Joitain parannuksia oli käyttöön varatuilla varoilla sentään kyetty tekemään, kuten jatkettu luonnonkatsomon nurmettamista. Panssariverkkoaita oli pystytetty alueen ympärille. Lämmintä vettä ei edelleenkään ollut saatavissa. Vesi- ja viemäröintityöt olivat pysähdyksissä Rinkelinmäen ostoskeskuksen kohdalla. Jääkausi sentään uskottiin voitavan aloittaa syyskuun lopussa, jolloin oli määrä ryhtyä tekojääradan jäädytystöihin.

Seuraavana vuonna eli syksyllä 1968 jääkiekkoilun matala taso ja huono urheilullinen menestys Hämeenlinnassa ajoivat Tekojääratasäätiön vaikeuksiin. Urheiluseurat olivat jääneet säätiölle velkaa ratavuokrista usealta vuodelta. Niinpä säätiö haki kaupungilta avustusta. Askeettisista oloistaan huolimatta tekojäärata oli pelipaikkana seuroille siksi kallis, että ne olisivat mielellään pelinsä muualla pelanneet, mikäli se vain olisi ollut mahdollista.

Tänä vuonna Hämeenlinnassa talven pelikausi on jo viikkoja sitten päättynyt. Urheilufania kismittää joukkueen jääminen niin sanottujen pudotuspelien ulkopuolelle. Astellessaan kesämatkoillaan uudenaikaisen urheilupyhäkön ohitse hän voisi kuitenkin uhrata muutaman tovin aprikoidakseen, millaisen työn takana nykyiset olosuhteet ovatkaan olleet mahdollistaen esimerkiksi maailmanluokan maalivahdin jalostumisen.

LÄHTEET:

Hämeen Sanomat 24.9.1967 ja 22.10.1968