Toriparkki

Hämeenlinnan paikallishistoriaan kuuluu eittämättä sellainenkin kummajainen kuin Toriparkki. Tuo ilmiö lienee saanut jo miltei elollisen olion piirteitä, mikäli tarkastelemme sen sitkeätä elämänkaarta. Nuoremmille lukijoille on syytä muistuttaa, ettei ajatus torin alle rakennettavasta pysäköintiluolasta ole suinkaan tämän vuosituhannen tuotoksia. 

Pysäköinti oli kuuma kysymys jo 1966

23.helmikuuta 1966 julkaistiin Hämeen Sanomissa kirjoitus, jossa todettiin keskustan alueen suuren rakennusoikeuden ja kapeiden katujen saaneen aikaan pysäköintiongelmia. Tuolloin arveltiin autopaikkojen kokonaistarpeen ylittävän tarjonnan suunnilleen vuonna 1973. Yleisten pysäköintipaikkojen laskettiin riittävän keskikaupungilla vuoteen 1990. Edellytyksenä pidettiin, että pysäköintiin varatut yleiset alueet otettiin käyttöön ja kadunvarsi-pysäköinti sallittiin sivukaduilla.

Jo tuolloin uskottiin keskikaupungilla oleskelevien ja työskentelevien henkilöiden autojen sijoittamisen muodostuvan vaikeaksi pulmaksi. Ennakoitiin jo aikaa, jolloin pitäisi jokaista asuntoa kohden olla autopaikka. Asemakaavassa kaupunki oli varannut yleistä pysäköintitilaa 1600 autolle. Tärkeänä pidettiin moottoritien ja Kaivokadun väliin valmistumassa ollutta pysäköintialuetta.Suunnitelmat olivat jo myös Eteläkadun varresta ja vanhasta urheilukentästä lohkaistavista parkkipaikoista. Linnanniemikin oli mukana suunnitelmissa.

Edellä mainittuja paikkoja ei kuitenkaan edes 1960-luvulla katsottu riittäviksi, vaan lehden mukaan oli ”vakavasti varauduttava pysäköintitalojen rakentamiseen”. Hämeenlinnassakin uskottiin ennen pitkää jouduttavan sijoittamaan autot moneen kerrokseen. Toki jo tuohon aikaan aprikoitiin järjestelyjen tulevan kalliiksi niin kuin ulkomailla oli todettu. Autopaikkojen tarpeen kasvamisen myötä oletettiin kuitenkin lopulta saatavan yleisö maksamaan mainitut talot kannattaviksi.

Aivan omana, erikoisena suunnitelmanaan lehti esitteli kauppatorin alle rakennettavan pysäköintitalon. Arkkitehti Ernon johdolla mainittua ratkaisua oli alustavasti kaavailtu. Sisäänpääsy arveltiin voitavan järjestää maksuttomaksi. Lehti ei tee tarkemmin selkoa, mihin laskelmiin moinen olettamus perustui tai kuinka sitten maksut aiottiin periä.

Samassa yhteydessä mainitaan vielä SOK:n ja OTK:n tavaratalojensa tarpeisiin varaamat tontit Palokunnankatu 21:ssä ja Kasarminkatu 19:ssä.

Vuonna 1967 Kaivokadun ja Eteläkadun kulmaan valmistumassa
ollut parkkialue oli tärkeässä osassa 1960-luvun lopun
pysäköintiratkaisuissa. Nykyään paikalla sijaitsee kauppakeskus
Goodman.

Kuluneet 49 vuotta ovat sitten näyttäneet, miten ennusteet ovat pitäneet paikkansa. Ne eivät ole sinänsä mitenkään kunniakasta aikaa Hämeenlinnan kaupunkikuvan kehityksessä. 1960-70 -luvuilla tuhottiin vanha puutalokeskusta lähes tyystin. Peistä voidaan taittaa purettujen talojen kunnosta, mutta vahvasti haiskahtaa siltä, että niiden annettiin rapistua. Tiedettiinhän tonttien arvo uusien kerrostalojen pohjina. Kouluajoiltani muistan hyvin viimeisten vanhojen rakennusten purkamiset. Tuskin oli viimeinen pölypilvi laskeutunut ennen kuin todettiin keskusta sittenkin aivan liian ahtaaksi. Piti rakentaa Tiiriöön, jonne syntyi melkoinen elementtihallien slummi. Yhä uudelleen miettii, miksei uutta keskustaa alunperin rakennettu niille pelloille. Jospa olisi tuolloin tullut jonkinlainen lamaannus ja antanut uudelle ajattelutavalle aikaa syntyä?

Vanha puutalokeskustahan olisi nyt puistojen kaupungille vahva vetonaula. Meillä on kuitenkin tämä ahdas elementtikeskusta rapistuvine taloineen. Liike-elämä on haluttu vetää takaisin kohti kirkkoa, ja moottoritien päälle on kyhätty kate. Pysäköintialuepolitiikka on taas aikamme kuuma peruna. Kirkon, raatihuoneen ja kiinteistövälitysfirmojen toimistojen viereen tahtovat tietyt piirit kaivaa Toriparkin. On ilmeisesti vakaita pyrkimyksiä pystyttää entistä massiivisempia taloa. Paasikiventietä vasta kaavailtiin 1966. Nyt sen ympärille on määrä nostattaa uusi uljas Engelinrannan rakennuskompleksi, joka jälleen mullistaa maisemaa.

Aivan kuin vuosisatojen hiljaiselon jälkeen Hämeenlinnan olisi vallannut kuumeinen mania kuopia joka kivi ja kanto, visioida niin kuin sanotaan. Menneinä aikoina kiistämättä menetettiin tiettyjä hankkeita, jotka olisivat väistämättä kasvattaneet kaupunkia ja pakottaneet kaivattuihin alueliitoksiin maalaiskunnan ja Vanajan kanssa huomattavasti aiemmin kuin lopulta tapahtui.. Eivät kuitenkaan toteutuneet poikittaisradat niin kuin joskus tahdottiin, tehtaatkin syntyivät enimmäkseen muualle. Kaupungista ei mitenkään voi tulla Tamperetta tai Lahtea. Historia ja luonnonolot (esim. koskettomuus ja alkuperäisen alueen ahtaus) ovat sen sanelleet. Väistämättä uusin luku Toriparkki-ilmiössä peilautuu kuluneiden vuosikymmenien valossa hivenen omituisesti. Kehitys on muuttanut 1960-luvun ahtaalle kyhätyn pikkukaupungin lukuisten taajama-alueiden laajaksi hallintoalueeksi, jota moni tuskin jaksaa päivässä halki kävellä. Ei ole tarvetta keinotekoisesti tunkea toimintoja kirkon ympärille. Kaikkien ei ole siellä pakko asua, mikäli palvelut tahdotaan säilyttää kautta kaupungin.

Toriparkki ilmentää Hämeenlinnan mielenmaiseman jakautuneisuutta. Toisaalta tahdotaan olla nykyajan vaatima alueiltaan ameebamainen osa aavaa työssäkäyntialueiden merta, mutta samalla elää vahvasti pikkukaupungin sanelema mentaliteetti, jossa tietty porukka haluaa toiminnan rajatulle alueelle keskittämällä maksimoida tiettyjen tonttien arvon. Toriparkki-olio elää hoitajiensa megalomaanisista suunnitelmista, joiden maksajat eivät niitä välttämättä edes tarvitse.

Lähde:

Hämeen Sanomat 23.2.1966, 20.7.1967