Keisari ja sairas leski

Taannoin kirjoitin Hämeenlinnan ammoin kadonneista kauppaliikkeistä. Eipä niistä tainnut olla jäljellä ainuttakaan oman muistini alkaessa. Kuitenkin tavan takaa mieleen palautuu muistikuvia joistain ostotapahtumista puodeissa, joita on enää turha etsiä. Moni tavara on jo aika päiviä sitten kadonnut niin kuin nuoruudessani oikein ompelijalla teettämäni pitkä kesätakki; no, tuo muotikin on jo tiessään samoin kuin se nuori Joenhiisikin. Puhki on soitettu ja hävitetty se Queenin suosikkialbumin kasettikin, jota tultiin ihan maalta varta vasten ostamaan puretussa puutalossa sijainneeseen musiikkiliikkeeseen. Valinnan osuminen juuri Queeniin ei tainnut olla mitenkään ennalta tiedossa, tuskin koko yhtyeestä mitään tiesinkään. Ainakaan en joitain vuosia myöhemmin ollut juuri kuullut Dire Straitsista harhautuessani erääseen toiseen nykyisen kahvilan paikalla olleeseen levykauppaan Hallituskadun ja Sibeliuksenkadun kulmassa. Eipä tuo Communiqué-albumi ollut hullumpi sijoitus.

Niin, vuosien takainen Hämeenlinna palautuu vanhojen ostosten kautta mieleen. Hallituskadun varrella kirkkoa vastapäätä oli myös toisessa kerroksessa ammoin hyvällä paikalla kahvila vieressään lukuisia pikkupuoteja. Sieltä jostain ostin yhä omistamani korituolin, jonka kannoin tyytyväisenä torin yli kotiini asuessani tuolloin ihan keskustassa.

Kielioppia ja tekstejä vuodelta 1867.

Varsinainen tarinani palautuu tällä kertaa Kekkosen ajan lopulta ajatuksen siivin kauas sitäkin varhaisempaan aikaan esimerkkinä siitä, kuinka käyttötavaramme saattavat olla paljon muutakin kuin vain esineitä. Sieluni silmin näen itseni tuona nuhruisena, talvisen hämäränä iltapäivänä tutkimusretkellä antikvariaatissa, jonka muistan sijainneen Raatihuoneenkadun alapäässä. Tuskin olin tuolloinkaan etsimässä mitään tiettyä teosta, mutta käsiini päätyneet kirjat ikään kuin valitsivat minut. Saatuani hyppysiini tohtori Geitlinin 1867 toimittaman teoksen Saksan kieli-oppi ynnä lukemiston ja sanakirjan kanssa tiesin löytäneeni sellaista, mistä en henno luopua. Kenties oletin saavani lisää puhtia kamppailuuni mainitun kielen urospuolisten, suvutointen ynnä naispuolisten sukujen taivutuksen kanssa. Alkusanoissaan Geitlin viittaa vastaavaan 1860 toimittamaansa oppikirjaan, joka oli kirjakaupoista loppunut. Löytämäni kirjan on painanut muuten G. E. Eurén omalla kustannuksellaan. Geitlinin teoksen seuraksi sain vielä Axel Rodendahlin Saksalais-suomalaisen sanakirjan vuodelta 1916. Sen alkulauseessa puolestaan todetaan, että ”suomenkielisen saksaa opiskelevan nuorison ja saksalaista kirjallisuutta viljelevän sivistyneen yleisön puolelta on kauvan valitettu saksalais-suomalaisen sanakirjan puutetta; rohkenen toivoa, että nyt ilmestyvä toimittamani teos on osaltaan sen poistava”.

Vanhat sanakirjat ovat historianharrastajien aarteita.
Tässä opus sanastoa vuodelta 1916. Alkusanat saavat
pohtimaan, onko saksalais.suomalaisia sanakirjoja juuri
aiemmin ollutkaan.

Mikä tuulahdus ajalta ennen angloamerikkalaisen kulttuurin ylikansallista valtaa, muistumia maailmansotia edeltäneeltä aikakaudelta! Kekkosen kauden viimeiset vuodetkin tuntuvat nyt olevan kuin nostalgista muinaisaikaa, ja noiden kirjojen viestimät vuodet taas esihistoriaa. Esineinä ne ovat sanojen- ja historianharrastajalle reliikkejä. Väistämättä niitä selatessa alkaa pohtia, millainen tai millaiset tiedonetsijät ja opiskelijat niistä ovat oppia aikanaan etsineet. Sitä Hämeenlinnaa ei enää ole, jonka katuja ne ensimmäiseen kotiinsa kannettiin. Paljon on myös kadonnut siitä kaupungista, josta itse teokset löysin. Tuo tuoksu ja paperin tuntu sormenpäissä on sellaista, mitä ei sähköverkon kautta saata ikinä tavoittaa.

Omien kouluaikojeni kieltentunneilta on jäänyt kaksi erillistä tapausta mieleeni. Ensiksikin tuolloin oli tietty punakantinen englannin tekstikirja, josta piti kääntää muuan viisi tai kuusirivinen virke, johon oli koetettu ilmeisesti ahtaa kaikki tekstiin mahtuneet idiomit. Oppilaspoloisten piti sitten alkaa lukea tekstiä virkkeen lopusta, hypätä äkkiä puoliväliin ja siirtyä jossain vaiheessa virkkeen alkuun. Itse teksti on painunut historia hämärään, mutta ratkaisumalleja taidettiin tarjota niin paljon kuin luokassa oppilaita oli. Mainitussa kirjassa taisi olla kokonaista pari kolme suttuista mustavalkokuvaa. Se toinen hämärä muistikuva liittyy ruotsinopettajan jakamaan paksuhkoon monistenippuun ja kuolemattomaan tekstiin: ”Mamma bantar”. Tekstin äiskäkin on kyllä jo laihduttanut itsensä historian unohdukseen.

Kun nyt selailen käsissäni olevaa saksankielen lukemistoa vuodelta 1867, hyppään aikamatkalle kauas koukeroisen englannin ja laihduttavan ruotsalaisen äidin maailmojen tuolle puolelle. Tapaan vallan keisarin, joka kohtaa sairaan lesken. Tarina menee suurinpiirtein näin:

Vanhoissa tarinoissa hallitsijat toisinaan lähtevät vale-
puvussa kansansa keskuuteen saadakseen tietää,
kuinka he alamaiset elävät.

"Eräänä aamuna kuljeskeli keisari Joosef yksikseen Wienin lähiöissä kuin kuka tahansa tavallisesti pukeutunut mies. Siellä hän tapasi kahden- tai kolmentoista vuoden ikäisen pikkupojan, joka rukoili häneltä itkien almuja. Tämä pieni poika näytti erittäin hyvä[sydämiseltä], ja vilpittömyys paistoi hänen silmistään.

- Kuka olet, ystäväni? kysyi ruhtinas; - Mikä on isäsi?

- Oi, herrani, vastasi pieni onneton, minulla on vain äiti huonona. Isäni oli varakas kauppias; vain yhden asiamiehen konkurssi on syynä tilaamme. Me olemme menettäneet kaiken. Isäni kuoli suruun. Äitini työskenteli yötä päivää kahden lapsensa vuoksi, mutta hän on sairastunut. Hänellä ei ole rahaa eikä ystäviä, eikä meillä mitään. Minun pitäisi saada lääkäri ja voimme maksettava eikä hänen vierailunsa [ja lääkkeet].

- Onko äitisi kaukana täältä?

- Tässä poikkikadulla, viimeinen talo, kolmannessa kerroksessa.

Prinssi antoi pojalle joitakin kultarahoja kertoen hänelle, että pitäisi saada lääkäri.

Keisari itse päätti vierailla köyhän lesken luona. Pian hän löysi kerrotun talon. Hän meni ylös, ja tuli pieneen huoneeseen, jossa ei [aluksi] nähnyt mitään, vaan puoliksi rikkinäisen pöydän, joitain kurjia tuoleja, vanhan kaapin, ja erittäin huonon sängyn, jossa sairas makasi; tämän jaloissa oli pieni oli seitsemän tai kahdeksan vuotias poika, joka itki katkerasti. Prinssi lähestyi köyhää naista, ja tiedusteli tämän sairautta.

Nainen ei tiennyt, oliko hän lääkäri ja vastasi, - Voi herra, minun sairaudestani ei ole parannusta, ja aioin kuolla rauhassa ellei olisi kauhea ajatus mielessäsi lapsipoloisistani jäämässä maailmaan.

- Et saa menettää rohkeuttasi, hallitsija sanoi hänelle. - Jumala auttaa sinua. Onko teillä pala paperia ja kynä?

Pikkupoika repäisi lehden hänen kirjoitusvihostaan. Muukalainen kirjoitti muutaman rivin siihen ja sanoi leskelle, - Täällä on jotain vahvistukseksi. Toivottavasti pian näemme kuntoutuvanne.

Kun hän oli sanonut tämän, hän lähti pois.

Muutaman minuutin jälkeen tuli lähes tyystin hengästyneenä vanhin poika, mukanaan täyttä ruokakoria kantava tyttö.

- Voi rakas äiti, hän huusi, taivas armahti meitä.Tuntematon henkilö antoi minulle kultakolikoita. Näetkö!! Voi näethän sen, mitä tuon teille. Saamme myös lääkärin.

- Ah, rakkaat lapseni, sanoi heidän äitinsä, - Tulkaa, antakaa minun syleillä teitä. Tuntematon lääkäri on jo poistunut. Antakaa pöydältä se resepti, jonka hän sinne jätti ja noutakaa heti [lääkkeet] apteekista.

Poika otti paperin, ja kun hän oli lukenut sen, hän huusi: - Hyvä Jumala, mitä minä näen! Tämän on keisari kirjoittanut; täällä on hänen nimensä.

Resepti oli yksi lausunto vuosirahasta. Kun onnellinen äiti oli saanut vähän voimiaan takaisin, hän meni keisari luokse näyttämään tälle kiitollisuutta. Tämä lupasi hänelle huolehtia hänen kahdesta lapsensa onnesta."

Ei mitenkään loistava käännös lähinnä perin passiiviseksi jääneellä koulusaksallani. Joka tapauksessa aikakautensa satu hyvästä monarkista kuitenkin välittyy noita rivejä tankatessani. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Eurooppa oli täynnä monarkkeja ja sellainen oli Suomemmekin suuriruhtinaana. Eurénin painaessa Geitlinin Saksan kieli-opin Hämeenlinna ja maailma todella olivat toisenlaisia. Hävinneen antikvariaatin hyllyltä siis löytyi kaikuja menneestä ajasta ja kadonneet ovat nekin päivät, jolloin kirjat löysin.