Punavalta Vuohiniemellä

Opettaja Heikkilä vastaan punakaarti

Sisällissodan jälkeen sanomalehti Hämetär oli mukana ruotimassa kuluneiden kuukausien tapahtumia. Erittäinkin yksi seutukunta nousi heinäkuun alussa esille. Se oli Hattulan Vuohiniemi.

Syntilistaa alettiin lehden jutussa vatvoa toteamalla, että ”tuskin löytyy paikkakuntaa Wuohiniemen weroista siinä prosenttiluwussa, jolla mitataan kansamme osanotto äskeiseen punawaltaan”. Punaisiksi väitettiin ainakin 90 prosenttia väestä, joskin tunnustettiin osa sangen ”vaaleahtawiksi”. Tuon seikan todettiin ajaneen ihmiset erityisen vainon alaisiksi. Kansakoulunopettaja Heikkilän kertomusta esiteltiin esimerkkinä punaisten ilkitöistä.

Jo marraskuun suurlakon aikana [puna]kaartin valiojoukon sanottiin käyneen koululla vaatimassa opettajaa koululakkoon tämän moiseen suostumatta ”sellaisten waatimusten tähden”. Kaarti piti kokouksen ja lähetti pöytäkirjan otteen, jossa todettiin, ettei opettaja Heikkilä ollut tuonut esille pätevää syytä olla lakkoon yhtymättä. Siksi opettajaa vaadittiin koulu heri sulkemaan. Kun Vuohiniemen punakaartia vaadíttiin asevoimin se tekemään, paikallinen kaarti vastasi ilmoittamalla olevansa kykenemätön moiseen.

Punaiset eivät tietenkään vastaukseen tyytyneet, vaan asia vietiin Sattulan työväenyhdistykselle ja Helsingin lakkokomitealle. Kyseltiin, mitä pitäisi tehdä opettaja Heikkilälle. Saadusta vastauksesta ei ollut tietoa. Paavolaksi kutsuttu opettaja mainitaan osallisena punaisten toimintaan hänen välitettyään heidän viestejään.

Seuraavana ahdistelujenj kohteeksi joutui Vuohiniemen kirjastoseura, koska sillä oli rahavaroja puolitoista sataa markkaa. Punakaarti havitteli tuollaista rahamäärää. Jälleen oli Heikkilä kaartia vastassa. Heikkilän toimesta tulivat kaikki punaiseen vivahtavatkin erotetuiksi seurasta. Rahavarat jäivät sellaisen henkilön haltuun, joka ei ilmaissut sen olinpaikkaa tiukoista vaatimuksiata huolimatta.

Suurin viha opettaja Heikkilää kohjtaa nousi vuodenvaihteessa. Lopen Topenon kansakoulusta virkavapaalla ollut opettaja Paavola saarnasi uudenvuodenyönä asiaansa. Puheen sisällöstä jutun Hämettäreen kirjoittaneella ei ollut tietoa, mutta puhetilaisuuden seurauksena Paavolan kannatus vasemmistopiireissä kohosi. Hänen pyrkimystensä tiellä vaikutti alinomaa seisovan Heikkilä.

Vallankumouksen koittaessa Paavola julisti kaiken vallan kouluissakin kuuluvan yksinomaan punakaartille, Ylihallitusta ei ollut. Tarkastajista oli päästy, ja kaarti määräsi kaikesta. Heikkilän kimpuun käytiin toden teolla. Asetarkastus ei tuottanut toivottua tulosta, mutta Heikkilän paheksunta moisen vuoksi pantiin merkille. Koska Heikkilä oli paikkakuntalaisten kehotuksesta hankkinut useita nelikoita silakoita elintarvikelautakunnan luvalla jaettavaksi paikkakuntalaisille, kaarti tahtoi ne itselleen. Helmikuun 6. pnä saapui parikymmentä kaartilaista silakoita takavarikoimaan. Tuolla kertaa Heikkilän vastalauseet takavarikosta saivat kaartin luopumaan aikeistaan palaten kuitenkin viidentoista minuutin kuluttua uudestaan kesken koulutunnin. Heikkilä vastusteli edelleen, mutta lupasi antaa silakat, mikäli niistä maksetaan. Sitä kaarti piti pilkantekona.

Tilanne kehittyi entistä ikävämmäksi koululasten itkiessä täyttä kurkkua ja opettajan selittäessä, kuinka väärin punakaartilaiset toimivat. Lapsetkin pyysivät opettajaa lähtemään luokasta silakoita antamaan, jottei häntä olisi luokkaan ammuttu. Punaiset eivät hellittäneet, vaan kaksi vahvaa miestä komennettiin kantamaan opettaja katederilta alas ja raahaamaan ulos. Opettajan oli täytettävä erään oppilaan kelkka silakoilla. Huonossa kelissä opettajaa hoputettiin asein. Tuolloin ei enempää vaadittu, mutta häntä ilmeisesti koetettiin saada tekemään jotain raskauttavaa.

Helmikuun yhdeksäntenä tultiin taas opettaja Heikkilän luokse, jälleen kesken koulutyön. Tuolla kertaa hänet otettiin mukaan. Päämääräksi paljastui Hämeenlinna. Vastaavan kohtalon saaneita oli toki muitakin. Heikkilän syytteiksi kirjattiin:

1. Marraskuun suurlakossa ei opettaja Heikkilä sulkenut Vuohiniemen koulua, vaan uhmaili.
2. Opettaja Heikkilä on estänyt hätäaputöiden järjestämisen Vuohiniemellä.
3. Opettaja Heikkilä on jakanut koululapsille ”Työmiehen isänmaa” nimistä kirjaa.
4. Opetaja Heikkilä on koululapsille puhunut: pian tulee lahtarit ja tappaa kaikki punakaartilaiset, joten heistä pian pääsemme.

Heikkilä todettiin vielä suullisesti vaaralliseksi vastavallankumoukselliseksi, joten häntä vaadittiin eroamaan Vuohiniemen koulun opettajan toimesta. Pari päivää myöhemmin esiteltiin uusi rankaisuvaatimus, jossa Heikkilän oli tuomittava ”ainaiseksi wirkansa menettäneeksi sekä 48 tunnin kuluessa poistumaan Hattulasta, jotta sijaisopettajan asema olisi turwattu”. Mainituksi sijaisopettajaksi oli nimetty valtakirjalla Paavola. Heikkilää pidettiin yhdeksän vuorokautta Hämeenlinnan raatihuoneella ennen kuin hänet laskettiin vapaalle jalalle odottamaan, kunnes Hattulan vallankumousoikeus oli määrä saada kuntoon ja asia lopullisesti päätetyksi.

Heikkilän palkka maksettiin helmikuun 8 päivästä Paavolalle. Samoin koulun paloöljy oli annettava Paavolalle. Toki Heikkilä valitti tarkastajalle kokemastaan vääryydestä. Vallankumousoikeus vaatikin maaliskuun 18. pnä Paavolan poistettavaksi, mutta ehdotti Heikkilä palkan 5 viikon virkasulun ajalta pidätettäväksi vallankumoukselle ja toteutti uhkauksensa. Tämän oletettiin johtuneen siitä, ettei Heikkilä ollut suostunut ottamaan tarkastajalta sos. dem. opettajaliiton jäsenkirjaa.

Opettaja Heikkilän koettelemukset eivät suinkaan olleet ohitse, vaan väsymättä punaiset etsivät keinoja raivatakseen hänet tieltä. Mielivaltaisuuksien kiihtyessä tultiin lopulta tilanteeseen, jossa punaisten johtomiehet päättivät, että ”heti on 5 miestä Renkajärven rannalta tapettawa.” Asian sattui kuulemaan eräs valkoisia kannattanut poika, joka oivalsi heti, keitä tarkoitettiin. Joukossa oli myös opettaja Heikkilä. Tappotuoimion saivat siten asianomaiset huhtikuun 15. pnä tietää lukuunottamatta matkoilla ollutta työnhohtaja Silwoa. Miehet pakenivat metsään, jossa viettivät kaksi viikkoa.

Hämeenlinnasta lähetettiin yhdeksän miestä etsimään karkureita metsistä. Käskynä oli tappaa etsityt oitis soihin. K. Peuran omistamassa Paavolan talossa pidettiin kotietsintä yöllä. Talonväki herätettiin ampumalla. Perusteellisista etsinnöistä huolimatta karkureita ei löydetty. Koululla ei sen enempää tiedetty miehistä kuin arveltiin niiden lähteneen pois, ”ehkä Tyrwäätä kohti”.

22. huhtikuuta päätettiin koululla olleilta rouva Heikkilältä ja neiti Heikkilältä sekä neiti Nikanderilta ottaa selvyys paenneiden olinpaikasta. Kuulusteltujen oli mahdotonta tietää vastausta. Vartioituina heillä ei ollut yhteyttä karkureihin. Kuulustelut olivat joka tapauksessa tiukat ja sitkeät. Yksitellen heidät vietiin koulun vintille. Kun rouva Heikkilä ei kyennyt kertomaan miehensä olin paikkaa, hänen päänsä peitettiin. Huolimatta peitteestä hän saattoi erottaa, kuinka kivääri ojennettiin häntä kohti. Pettyneenä kuulustelija komensi rouvan komeroon. Nikanderista punaiset eivät kostuneet sen enempää, joen palasivat vielä rouva Heikkilän luokse laihoin tuloksin. Ampumisella uhkaaminen ei tehonnut, vaikka ase laukesikin aivan ohimon vierestä. Sitten Nikanderin annettiin turhaan luulla rouva Heikkilän kuolleen, joten hänet komennettiin toiseen vinttikomeroon. Hänen päänsä ylitse ammuttiin. Hetkeksi taintuneena hän havahtui myöhemmin neiti Heikkilän itkuun tämän joutuessa piinattavaksi.

Heikkilän tytär osoitti yhtä suurta taipumattomuutta kuin toiset naiset, joten punaiset uhkasivat sitoa hänet puuhun ja hakata kuoliaaksi. Hän riuhtoi kuitenkin itsensä irti, eikä punaisten sisu lopulta kestänyt toteuttaa uhkaustaan. Kuulustelut jäivät tuloksettomiksi. Etsintöjä jatkettiin metsissä. Ryöstetyksi tuli elintarpeita, vaatteita, polkupyöriä ynnä muuta. Karkurit uhattiin alituisesti tappaa näiden ilmaantuessa esille. He tulivat ihmisten ilmoille kuitenkin vasta Hämeenlinnan antauduttua saksalaisille, ja punaiset päätyivät vuorostaan tuomiolle. Tällaisten tarinoiden alkaessa ilmestyä julki yhdessä eri osapuolten omakohtaisten kokemusten kanssa ei ole ihme, että sisällissodan vaiheiden ja lopputuleman käsittely on ollut vuosikymmenten vaiettu, vaikea prosessi.

* * *

Lähde:

Hämetär 2.7.1918