Mikkelin aikaan

Vaikka vuodet kuukausineen eivät ole läheskään samankaltaisia, syyskuun painuessa muistojen joukkoon meidän on lopultakin tunnustettava vuoden lähestyvän loppuaan. Syksyn pimeät yöt ovat kestettävänä huolimatta yhä alempana taivaanrannassa kurkistelevasta auringosta. Jo sanana lokakuu viestittää kurasta ja loskasta, jossa meidän tulee piakkoin kahlaaman.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on varmasti monelle tuttu teos. Sieltä voimme palauttaa mieleemme ajankohdan toiset nimitykset eli lika- ja ruojakuu. Niin kuin Vilkuna toteaakin, näiden viikkojen yleisluonne ja tunneviritys ovat sangen kuvaavat. Kesän ja alkusyksyn väriloisto on väistämättä katoamassa, vaikka toistaiseksi yhä selkeinä, kuulaina päivinä luonto hehkuu kellastuneiden lehtojen liki ylimaallisessa valossa, jota ei ymmärrä ennen kuin sen itse kokee. Kenties yksi osa salaisuutta on kontrastin suuruus verrattuna yhä synkempiin öihin.

Perinteisesti lokakuun säät ovat olleet vaihtelevat. Vanhastaan lokakuuta on pidetty syyskuun vastakohtana. Jos siis syyskuuta 2016 on ollut lähes poikkeuksellisen kuiva ainakin Hämeenlinnan seudulla, alkanutta kuukautta voisi olettaa määrittävän yhä runsaammat sateet. Toteamus vaikuttaa aika synkältä, varsinkin vilkaistessa tätäkin kirjoittaessa liki pilvettömältä taivaalta loistavaa päivänkehrää. Elämme toki vasta kuukauden toista päivää.

Niin, piti kirjoittamani jotain Mikkelinpäivästä, joka on tämän vuoden kalenteriin merkitty 2.10. eli juurikin täksi päiväksi. Vanhan kansan merkkipäivät -teoksessa Antto Laiho ja Jani Heikkinen kirjoittavat ajan 29.9.-6.10. välille sattuvan sunnuntain Mikkelinpäivän olevan arkkienkeli Mikaelin muistopäivä. Jo päivän nimestäkin tuon voi päätellä. Vuoteen 1772 päivämäärä oli kiinteästi 29.9. Päivän merkitystä kuvaa yksiselitteinen termi Mikonpäiväsantti, mikä viittaa santtiin eli latinan sanaan sanctus, pyhä. Nykyään mainittuna päivänä kalenterista löytyvät yhä ainakin nimet Mika, Mikko ja Mikaela.

Tärkeästä ajankohdasta siis on ollut kyse.

Ennen aikaan pyhimyksille nimetyt päivät olivat tärkeitä vuotuisen ajankierron määritteitä, paljon senkin jälkeen kun katolisuus oli pyyhkäisty uskonnollisessa mielessä pois yhteiskunnallisesta asemasta. Eipä tuo uskonpuhdistuskaan täällä korvessa ollut mikään on/off, mikä olisi tyystin oman kirjoituksensa aihe. Mainittakoon tässä kuitenkin, että Mikkelinpäivä piti pintansa muutosten kourissa muotoutuen sekä Arki-Mikkeliksi että varsinaiseksi Mikkelinpäiväksi. Niin kutsuttu Arkimikko oli tuo alkuperäinen 29.9. erotuksena luterilaisesta sunnuntain pyhämikosta, joka ilmeisesri on nyt tämä tänäkin vuonna kalenteriin merkitty Mikkelinpäivä 2.10.

Arkimikkona hätistettiin naiset pois ulkotöistä, perunat ja nauriit kipattiin kuoppaan ynnä vilja pyrittiin saamaan pellolta pois. Jos aikaisemmin oli jo puhuttu jotain syksystä, nyt se todella oli hyppysissä. Mikkelinä toimintojen pääosassa olivat maan hedelmällisyyteen keskittyneiden elojuhlien sijasta karja ja erityisesti hevoset. Karja vietiin talvisuojiin. Karjasuojien siivous oli erityisen tärkeätä tiettyjä rituaaleja noudattaen. Elikoille syötettiin erityisen huolellisesti valittua apetta. Syynä oli uskomus, että noidat olivat liikeellä mikonaattona. On siis väärä luulo, että mainitut alisen maailman oliot olisivat olleet liikeellä ainoastaan vuodenvaihteessa ja pääsiäisenä. Kaikkinaiset vuodenkierron taitekohdat ovat olleet otollisia hetkiä moiselle toiminnalle.

Mikonpäivä olikin monin paikoin erityinen hevospäivä. Paimenet pitivät vapaapäivää. Itä-Suomessa Mikon päivä oli yleinen kihlajaispäivä. Tärkeät olivat myös Mikkelinmarkkinat. Palvelusväen kannalta Mikkelinpäivä (29.9.) oli perinteisesti tärkeä, koska silloin varmistettiin ns. pestuuvikon jälkeen palveluspaikka. Ennen aikaan itse kullakin piti olla voimassa jokin palveluspaikka ellei tahtonut tekemisiin aikakauden tiukkojen irtolaissäädösten kanssa.

Vilkuna toteaa myös, että ortodoksisella puolella vietetään Mikkelin päivää 8.11. Hän kuvaa sitä sangen huomaattomaksi päiväksi. Sen sijaan huomattava on ollut Raja- ja Vienan-Karjalasta Siperian metsäalueille asti noudatettu Pokrova 1.10.. suomalaisena ”Marian edesvastauksen ja esirukouksen juhla”, ”Herran Äidin suojelus” tai ”Kaikkein pyhimmän Jumalan synnyttäjän suojelus”. Olennaisena osana perinteessä oli kertomus Maarian suojelevasta kultaisesta vaipasta tai hunnusta seurakunnan suojana. Maata ei saanut liikutella pokrovan jälkeen. Pelloilla koitti talvikausi. Jos niitä olisi häiritty , kesäinen kasvukyky olisi kadonnut ja vain rikkaruohot olisivat levinneet. Niin kuin lännessäkin karjan laidunnuskausi päättyi. Paimen sai leikkauttaa hiuksensa, hevoselle annettiin aattoyönä loimi. Pellavaloukun ylle pistettiin myös loimi ja laitetta siliteltiin jne.

Kun Mikkelinaika 6.10. päättyi, koitti Suomessa Pirkko (7.10.). Se kuului Pyhälle Birgitalle. Pyhän Birgitan elämällä ja tarulla oli merkittävä vaikutus. Vielä 1400-luvulla se saattoi painaa jälkensä niin kieleen kuin ajatusmaailmaan. Siitä kenties jossain vaiheessa myöemmin. Mainittakoon tässä yhteydessä vain, että Vilkuna tuo esille, että Pyhällä Birgitalla ja leppäkertuilla oli kiinteä yhteys. Pikkuelukalta tiedusteltiin niin säätä, sulhasta, morsianta, kuoleman aikaa, kauniita vaatteiat, karjanantia. Katolisena aikana pyhimys luonnollisesti otti luonnon paikan tiedonlähteenä.

* * *

Vielä vuonna 1900 puhuttiin palvelusväen
pestuuviikosta. Hämäläinen 3.10.1900

Vuonna 1900 kolmas päivä lokakuuta oli keskiviikko. Hämäläisen sivuilla elää yhä vanha aika muun muassa uutisessa, jossa todetaan palvelusväen ”wapaawiikon” olevan pian käsillä. Käytäntö oli siis viime vuosisadan alussa hiukan liukunut alkuperäisistä Mikonpäivän aattopäivistä. Toimittaja esittää jutussaan huolensa viikon saaneesta pahasta maineesta. Toki artikkelissa suodaan palvelusväelle vuotuinen vapaa-aikansa. Samalla kirjoittaja ilmaisee huolensa moraalin höltymisestä. Tanssit, juopottelu, tappelut, tuhlaavaisuus ynnä kaikkinainen irstailu kauhistuttavat.

Huolenaiheena näyttää olevan pohtia, onko syy moiseen palvelusväessä. Onko se luonnostaan turmeltunutta? Toimittaja ei tunnustaudu kyseisen ennakkoluulon kannattajaksi. Samalla hän kuitenkin myöntää palvelusväen käyneen ”yhä waateliaammaksi, turhamaisemmaksi, itsekkäämmäksi”. Isäntäväen, isäntien ja emäntien ja sivistyneistö ylipäänsä, esimerkki on kuitenkin hänen mielestään ollut viitoittamassa palvelijoiden käytöstä. Toki joukossa on väkeä, joka aiheuttaa pahennusta isäntäväkensä luonteenlaadusta riippumatta. Silti kirjoittajan sanomana näyttää olevan: ”mimmoinen herra, semmoinen renki”.

Kenties tuossa huomiossa on nykypäiväänkin jokin totuudensiemen?

Lokakuun alussa koittaa jo aika etsiä
almanakkoja seuraavaksi vuodeksi.
Hämäläinen 3.10.1900

Lokakuun koittaessa ajankierto on ehtinyt siihen vaiheeseen, että kulkijoille tulevat tarjolle seuraavan vuoden almanakat. Löytäessäni mainoksen vuodelta 1900 muistin oitis nähneeni pari päivää aiemmin Goodmansin kirjakaupan ovella ilmoituksen ensi vuoden kalentereista. Toden totta, vuotemme on vanhennut siihen vaiheeseen...

Saatamme usein todeta jouluhössötyksen alkavan lokakuun tienoilla aivan turhan aikaisin. Itse asiassa vilkaisu vuoden 1900 Hämäläiseen osoittaa, että joulu mainittiin tuolloin ainakin jo 3.10. Kyseessä oli kirjallinen ennakkouutinen uuden Joululehden julkaisemisesta mainittuna vuonna. Hämeenlinnan Nuorisoseuraan kuuluneet henkilöt olivat ryhtyneet puuhaamaan joululehteä. Nuorison Joulu -nimisen julkaisun kooksi kerrottiin tulevan vähintään 24 sivua. Paperia mainostettiin hyväksi. Avustajiksi oli onnistuttu saamaan useita etenkin nuorisopiireistä tunnettuja kirjailijoita ja taiteilijoita. Avustajakunnasta mainittiin muun muassa kirjailijat Iida Ahlberg [?], Wäinö Andelin, Seweri Alanne, Ilmari Calamnius, Anna Forsgren, Kaarlo Forsberg, Maiju Helenius, Waltteri Juwa, Wäinö Kataja, Juhani Kattelus, Aug. Koponen, Niilo Mantere, Aapo Pärnänen. Kuvituksesta tulivat vastaamaan taiteilijat Rurik Lindqvist ja Toivo G. Tuhkanen. Kansikuvasta oli tulossa värillinen ja tekstistä runsaasti kuvitettu.

Epärehellinen emäntä omi piikansa käityön omiin
nimiinsä. Aina moraalittomuus ei suinkaan ollut
työväen keskuudessa.
Hämäläinen 3.10.1900

Talvikauden alkaminen näkyi myös Hämäläisen lainatessa Pohjanmaan Raiwaaja -julkaisua. ”Älkää pitäkö eläimiänne liian kauan ulkona syksyllä - - - Silloinkuin tämän Raiwaajan seuraawa numero ilmestyy on jo warsinainen talwiruokinta alkanut suuressa osassa maamme karjataloja ja warsinkin niissä, joissa karjaa on alettu nykyajan waatimusten mukaisemmin ruokkia ja hoitaa. Mutta wielä ei ole kaikkialla näin laita, ei lähestulkoonkaan! Warsin yleisesti woi lokakuun lopulla wieläpä marraskuun alussakin nähdä eläinten päiwät läpeensä kuljeksimassa ulkona kylmässä ja sateessa, etsien sieltä itselleen useinkin niukan ja riittämättömän rawinnon. Tämä ilmiö, jota niin yleisesti wielä on käytännössä kautta koko maan, on epäkohta, josta todella pitäisi muutos aikaansaataman. Siitäpä senwuoksi tällä kerralla jonkun sanan sanomme...”

Jos vaihtuva vuodenaika aiheuttaa ongelmia eläimiä hoitaville ihmisille, hämmennyksiin joutuu itse luontokin. Nykyään puhutaan niin sanotuista city-ketuista. Vuonna 1900 suhtautuminen kaupunkialueelle harhautuneisiin pikkupetoihin oli nykyistä yksioikoisempaa, mihin osaltaan varmasti vaikutti tiheimmänkin asutuksen piirissä yhä harrastettu kotieläintalous. Jo edellä siteerattu Hämäläinen kertoo Porin Kuudennessa kaupunginosassa sijaitsevassa Ukkokodissa yöllä tapahtuneesta hämmingistä. Yövahti oli havainnut koiran ajavan jotain eläintä takaa. Aluksi vahti oletti kissan piiloutuneen rakennuksen alle.

Vielä seuraavanakin yönä oli havaittavissa rapinaa Ukkokodin alta, joten vartija kehotti aamulla työhön saapuneita miehiä aloittamaan jahdin. Eräs miehistä hivuttautui rakennuksen alle toisten asettuessa ulkopuolelle odottamaan. Pian vilahti jotain ikkuna-aukosta kadulle. Tunkeilija osoittautui ketuksi, joka juoksi aluksi metsää kohti, mutta kääntyi ilmeisen ällistyneenä takaisin. Eräs kadulla kulkenut mies sattui eläintä vastaan ja tarttui häikäilemättä ketun kurkkuun. Toinen miekkonen iski repolaista kirveellä päähän, mikä oli otuksen surma. Niin ikävästi tuohon aikaan kävi väärään paikkaan erehtyneelle edellisen kevään poikaselle. Toki jutun lopuksi muistettiin huomattaa, ettei moinen ollut kovin yleistä. Se ei tietenkään ketun mieltä lämmittänyt.

Syysyö toi torppaan ryöstömurhaajan.
Hämäläinen 3.10.1900

Veriteot eivät rajoittuneet pelkästään eläinkuntaan. Liekö syynä syystöiden päättymisen aikaansaama moraalinen herpaantuminen vai mikä, Korpilahden Riihelän torpassa ajauduttiin syyskuun 26. päivänä mainittuna vuonna 1900 murhatöihin. Torpan isäntäväki havahtui yöllä kolkutukseen ovellaan. Torpan iäkäs emäntä astui yhdessä miehensä kanssa ovelle. Koska oli sateinen yö, he olettivat matkamiehen kaipaavan suojaa. Kysyttäessä asiaa, muukalainen vastasi: ” Sittenpähän näet, kun olen päässyt sisään”.

Pahaa aavistamaton pariskunta avasi oven, jolloin pamahti pyssy, ja emäntä kaatui kuolleena maahan. Seuraavaksi murhaaja ojensi pyssynsä kohti isäntää, jota luoti ei kuitenkaan kuolettavasti haavoittanut. Vain kättä laukaus nirhaisi. Isäntä ehti päästä karkuun rikkomalla ikkunan. Avunhuudot hälyttivät paikalle väkeä naapuritalosta. Ilmeisesti ryöstötarkoituksissa liikkunut murhaaja ehti kuitenkin paeta paikalta.

Pimenevät syksyiset yöt ovat vanhastaan siis kaikenlaisten peikkojen ja kyöpeleiden aikaa. Aina pelko ei valitettavasti ole aiheetonta. Niin vuodenvaihde kuin kesän vaipuminen syksyyn ovat elämänkierron taitekohtina jättäneet kansan kollektiivimuistiin omat jälkensä.

* * *

Lähteet:

Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto

Antto Laiho & Jani Heikkinen. Vanhan kansan merkkipäivät

Hämäläinen 3.10.1900