Liikennevalot

Hämeenlinnan risteyksissä ohjaavat silmät ovat vilkkuneet 45 vuotta

Tuomari Nurmio lauloi aikanaan  yön ainoasta valopilkusta taksin katolla. Aivan samanlainen tuiketta ovat pitäneet liikennevalotolppien silmät hiljenneen kaupungin risteyksissä. Niistä on tullut kiinteä osa nykyaikaisen kaupungin maisemaa. Ajoittain polemiikki lehtien mielipidepalstoilla palaa mainittuihin valoihin, toiset vaativat niiden sammuttamista yön hiljaisina tunteina toisten teorisoidessa vaikkapa niin kutsutusta vihreästä aallosta. Hiljattain muuan Hämeenlinnan yhdyskuntalautakunnan jäsen ehdotti [HäSa 24.9.2016] jopa joidenkin valoristeysten kokeilemista vallan pimeinä. Pitkä matka on tultu viiden vuosikymmenen vuoden takaisesta tilanteesta.

Hämeenlinnan pahimmat kolaripaikat olivat vuonna 1966
liiankin hyvin selvillä. Ei ollut tiwetenkään sattuma,minne
ensimmäiset liikennevalot viisi vuotta myöhemmin sijoitettiin.

Kesällä 1966 liikenneturvallisuus ja etenkin risteysajaminen olivat huolestuneen kirjoittelun kohteena. Vaikka vuosi oli hädin tuskin ennättänyt yli puolenvälin, todettiin Hämeen Sanomissa kaupungissa tapahtuneen jo 236 liikenneonnettomuutta. Aiheellisesti kolareita kuvattiin päivittäisiksi tapahtumiksi. Hämeenlinnan kaupungin sivuilta saamme tietää, että ensimmäiset liikennevalot saatiin vasta 11.8.1971, Turuntien, Kaivokadun ja Eureninkadun liittymiin. Aikaa edellä mainitusta kirjoituksesta ehti siis kulua liki tasan viisi vuotta. Mikäli olettaa koheltamisen risteyksissä ja kaduilla jatkuneen suunnilleen samaan tahtiin liikennevirran vähittäin kasvaessa, voi hyvin pohtia mielessään sitä pellin määrää, jota tuona aikana rutattiin. Toki itse valot ja niiden sanoman noudattaminen ovat kaksi eri asiaa, mutta vuosikymmenten takaa välittyvä sanoma on sangen selkeä.

Mielipidekirjoituksissa perätty joustavuus on ymmärrettävä vaatimus, jota tuskin koskaan on mahdollista täysin toteuttaa. Itse kukin varmasti toisinaan joutuu manailemaan mielessään seistessään milloin jalan tai ajoneuvossa tyhjän risteyksen kulmassa. Silti liikenteessä on mentävä tyhmimmän ehdoilla eli tulkinnanvaraisuuksia välttäen. Vanhoja liikenneoloja kuvanneista teksteistä on mieleeni jäänyt kuvaus olosuhteista maanteillämme jokunen sata vuotta aiemmin. Tuolloin sääty-yhteiskunnan oloissa kaksi kiesiä saattoi joutua kapealla tiellä vaikeuksiin kohdatessaan kenties kerran pari viikossa. Säätynsä mukaisesti ylempi oletti oitis alemman väistävän. Luonnollisesti pikaisessa tilanteessa nokkimisjärjestys jäi usein epäselväksi ennen kuin rysähti. Muistelemani tekstin mukaan pientareelle keikahtaneet kärryt olivatkin teiden varsilla sangen tuttu näky, vaikkei tuolloisia liikennemääriä järin suuriksi voine kuvailla. Jotain ”säädynmukaista” kunnianherkkyyttä taitaa toisinaan yhä olla havaittavissa teillämme. Tiettyyn rajaan asti siis meidän lienee syytä vain hyväksyä ne valot: ties mistä kulman takaa ilmestyy se oman elämänsä ari vatanen, jonka on ehdottomasti päästävä jonnekin muutama minuutti tavanomaista aikaisemmin.

Hämeenlinnan toiseksi ja kolmanneksi pahimmat risteyspaikat sijaitsivat kahta puolta moottoritien ylittävää
siltaa. Turuntien ja kaivokadun sekä Turuntien ja silloisen Puutarhakadun risteyksissä oli vuonna 1966 sattunut
elokuuhun mennessä jo ainakin 27 liikenneonnettomuutta, joissa oli loukkaantunut 8 henkilöä.Hämeen Sanomat
puuttui vakavaan sävyyn kaupunkiliikenteemme holtittomuuteen syyttäen suorin sanoin autoilijoita.

Viidenkymmenen vuoden takaisilla liikennemäärillä siis kolisi säännöllisesti. Itse asiassa kuvaavaa oli edellä viittaamaani 236 liikenneonnettomuudesta kertovalle jutullekin aikanaan, että pahimmassa kolaripaikassa Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksessä oli tapahtunut tekstin painossa ollessa taas kerran onnettomuus, joka ei siis ollut vielä ehtinyt tilastoihin. Tekstistä jää epäselväksi, onko tuo viimeisin rytinä lisätty otsikon lukuun. Joka tapauksessa toimittaja on ynnäillyt 239 päivässä tapahtuneen 236 liikenneonnettomuutta – siis vuoden 1966 liikennetiheydellä tuon ajan Hämeenlinnan kaupunkialueella! Muistutettakoon, että suurin osa Vanajan kunnasta liitettiin kaupunkiimme vasta 1.1.1967. Henkilövahinkoja oli ehtinyt tulla 50, ja yksi kolari vaatinut kuolonuhrin.

Kesällä 1966 Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksen turvallisuutta pyrittiin parantamaan uusimalla liikennemerkit. Kasarminkadun etuajo-oikeutta jatkettiin Lukiokadun ylitse. Noin viikko uusien merkkien asentamisen jälkeen paikalla oli ehtinyt sattua jo pari kolme kolaria, mutta asiasta kertonut Hämeen Sanomat toivoi kaupunkilaisten oppivan muuttuneisiin ajo-oikeuksiin.

Pahin kolaripaikka sijaitsi vuonna 1966 Kasarminkadun ja Lukiokadun risteyksessä.

Hyvin tyypillistä aikansa tilanteelle oli, että 1.1.1969 astuivat maassamme voimaan uudet säännöt, jotka määrittelivät toiminnan liikennevaloissa. Tällöin astui voimaan säädös, joka ehdottomasti kielsi jalankulkijaa ryhtymästä ylittämään ajorataa punaista valoa kohti. Säädökset annettiin erikseen niin autoilijoiden kuin jalankulkijoidenkin näkökulmasta.

Viimeksi mainittujen tuli ennen ajoradan ylitystä varmistua, oliko ko. paikassa liikennevalo-ohjaus. Tuolloin ei ilmeisesti vielä ollut yleisesti myös heille tarkoitettuja opasteita, koska tarvittaessa myös jalankulkijoiden oli noudatettava ajoneuvoliikenteelle tarkoitettuja opasteita., muuten vain omia valojaan. Asetuksessa painotettiin, että ajorataa sai lähteä ylittämään ainoastaan ns. vihreätä ukkoa kohti. Valon vaihtuessa ylitettäessä oli kiirehdittävä joko seuraavalle jalkakäytävälle tai ajoradalla olevalle korokkeelle. Valojen todettiin olevan suunniteltuja yleensä siten, että normaalia kävelyvauhtia oli mahdollista seuraavalle jalkakäytävälle tai korokkeelle ennen niiden vaihtumista. Keltaisen tai punaisen valon aikana ei saanut lähteä ylitykseen. Sääntöjä kuvailtiin jalankulkijoille ankariksi, mutta toisaalta painotettiin sitä muutosta aiempaan nähden, että heillä oli muutoksena aiempaan ehdoton etuoikeus vihreän aikana suhteessa kääntyvän ajoneuvoon. Tässä yhteydessä kiinnittyy huomio siihen, että tuon 1967 voimaantulleen asetuksen mukaan kaupungeilla oli mahdollisuus sallia saman liikennevalojakson puitteissa sallia sekä risteävän ajoradan ylittävä jalankulkuliikenne että kääntyvä ajoneuvoliikenne, mikä kuluneiden vuosikymmenten aikana on osoittautunut huomattavaksi, lukuisin pahoin onnettomuuksin todistetuksi vaaratekijäksi. Aikaisemmin ei siis useissa kaupungeissa ollut sallittu minkäänlaista, samanaikaista risteävää ajoneuvoliikennettä.

Paperilla mainittu järjestely on toki nopeuttanut jalankulku- ja ajoneuvoliikennettä. Silti itsekin on tullut nähtyä hiuksianostattavia vaaratilanteita noissa kääntymistapauksissa. Kuten sanottu, lukuisia kuolemantapauksiakin on niiden vuoksi tullut. Aina ei siis voida tavoitella pelkkää ”joustavuutta”.

Kuluneena vuonna on jälleen Hämeenlinnan keskustassa koettu ruuhkia Vanajaveden sillan kunnostuksen
vuoksi. Vuonna 1968 oli Palokunnankadulla tällainen ruuhka silloin kun mainittua siltaa päällystettiin
syyskuun alussa. Hopeaseppien silta valmistui vasta 1985, joten ruuhka oli ymmärrettävästi melkoinen.

Jalankulkijoiden todettiin joutuvan 1.1.1969 alkaen autoilijoiden tapaan ehdottomasti noudattamaan liikennevalojen määräyksiä. Tavoitteena oli toki saattaa heidät aiempaa kurinalaisemmiksi. No, me nykypäivän kaupunkiliikenteessä, kuinka siinä on viidessä vuosikymmenessä onnistuttu. Vastapainoksi edellä mainituille säännöille tieliikenneasetukseen oli sisällytetty autoilijoita varten jalankulkijoihin suhtautumiseen liittyviä määräyksiä. Olennainen yksityiskohta olim jo äsken esillä ollut väistämisvelvollisuus käännyttäessä risteävälle ajoradalle. Lisäksi suojatien tai risteyksen eteen pysäytetyn ajoneuvon ohittaessaan tuli tästä lähtien aina vihreästä' valosta huolimatta turvattava jalankulkijalle esteetön tien ylitys ennen kuin jatkoi omaa matkaansa. Lisäksi oli säännöksiä risteysajosta ja risteävän liikenteen kohtaamisesta.

Liikennevalot Kasarmikadun ja Lukiokadun kulmassa
maaliskuussa 2016. Tämäpaikka oli siis viisikymmentä
vuotta aiemmin kaupunkimme pahin kolarikulma.

Liikennevalot ovat tulleet viime vuosikymmeninä yhä olennaisemmaksi osaksi autoistunutta yhteiskuntaa. Tekstissäni olen pyrkinyt tuomaan esille, millaista kaaosta liikenne kaupungissamme alkoi olla jo 1960-luvulla. Sittemmin autokanta on kasvanut räjähdysmäisesti. Vaikka seisahtelu valoissa laukaiseekin usein kuljettajissa vahvoja primitiivireaktioita ja punaisen ukon odottaminen raivostuttaa jalankulkijoita, vaihtoehtoja ei ole niin kauan kun täysin automatisoidut kulkuvälineet eivät vie päätäntävaltaa ihmisiltä. Tällöinkään virta ei kulje ilman seisahtelua, kaikki eivät ikinä tule pääsemään kaikkialta yhtä aikaa. Kaupunkimme yhdyskuntalautakunnan jäsenen kantaan on helppo yhtyä siinä, että liikennevalot tulisi voida kokea enemmän palvelijoiksi kuin kiusaksi.

 * * *

 

Lähteet:

Hämeen Sanomat 1966 ja 1968, elokuu 1966, 16.12.1968

http://www.hameenlinna.fi/Palvelut/kadut-ja-pysakointi/liikennevalot/