Siipiä Hämeenlinnan yllä

Hanssin-Jukka palaa, joskin Hämeenlinnan liitoskuntien alueelle Tuuloseen. Tämä tieto on innostanut pohtimaan lentokoneita Hämeenlinnan taivaalla. Teerijoki kirjoittaa viime vuonna julkaistussa Hämeenlinnan historiassaan, että hämeenlinnalaiset näkivät ensimmäiset lentokoneet sodan 1918 aikana saksalaisten tiedustellessa seutua. Pitkin 1920-lukua toteutettiin yleisötilaisuuksia, vaikka kaikki aiotut eivät toteutuneetkaan. Syyskuisena sunnuntaina 2014 saimme kokea välähdyksen vanhojen lentonäytösten odottavasta tunnelmasta. Saapuuko DC-3 ?

Saapuihan se, DC-3 Hämeenlinnan ylle. Moottorien matalassa jyminässä kaikui mennyt maailma.

Huhtikuun 1923 alussa saapuneet kolme konetta saivat aikaan varsinaisen väenryntäyksen. Sanomalehti Häme kirjoitti torstain 5. 4. numerossaan muun muassa: ” Maanantaina klo 11 aikaan ap. kuultiin ensimmäinen tulosurina ja eilen klo ½ 2 ip. tawotti korvamme wiimeinen lähtösurina. Ja siihen wäliin ehti jo sentään mahtua paljon sitä lajia elämää ja ihmettelemistä. Yhtä paljon ainakin kun wäkeäkin mahtuu Rantatorin ja Kantolanniemen wäliin”.

Sanomalehti Häme 5.4.1923. Lentokonehumu on
muutaman päivän vallinnut Hämeenlinnassa ja
laineet siitä ovat tyrskyneet myös maaseudul-
le asti.

Lehden mukaan tuo pohjoisesta saapunut lentokone siis ilmestyi maanantaina 2.4.1923 kaupungin ylle saattaen kaupunkilaiset suuren hämmästyksen valtaan laskeutuessaan Rantatorin edustalle. On ymmärrettävää, että tuohon aikaan lentolaitteen ilmaannousu oli yhtä tavaton tapahtuma kuin sen laskeutuminenkin, joten huhut lähtöajasta alkoivat välittömästi velloa pikkukaupungissa. Koneen odotettiin lähtevän iltapuolella klo 4 tai tiistaiaamuna klo 9. Luonnollisesti väkeä taisi olla sankoin joukoin Rantatorin liepeillä. Lopulta lentokone lähtikin vasta keskiviikkona.

Väkijoukko sai tietää laitteen wikaantuneen. ”Lääkitsemään” saapui tiistaina kaksi lentokonetta, jotka nekin laskeutuivat ensinnä saapuneen viereen. Pikkukaupunkilaisten mielialat sanomalehden mukaan kiihtyivät moisesta entistä enemmän. Vähitellen tapahtumasta pyrittiin saamaan kaikki mahdollinen irti. Häme toteaakin tässä kohdin, että ”lentokoneen lähtö komeinta katseltavaa, mitä ajatella saattaa”.

Mieleni sopukoista palautuu se Teerijoenkin kirjaan päätynyt valokuva Linnankadun alapään ja Rantatorin kulmasta, jossa väkijoukko on kokoontunut katsomaan lahdelle laskeutunutta vesitasoa. Kuvan tapaus on ilmeisesti myöhäisempi kuin tuo Hämeen 1923 kuvaama, mutta antaa kuitenkin jotain osviittaa. Jokainen lentokone oli ymmärrettävästi tuolloin tapaus, josta puhuttiin kauan. Tätä kirjoittaessani tahtoisin kuulla ihmisten sorinan, ajopelien kolinan , kiihtyneet sanat. Jotain kertoo Häme: ”Kauppatorin lihamatamitkin jättivät tiistaiaamun lihapöytänsäkin koirain haltuun ja juoksiwat jonossa ennustettua lähtöä katsomaan. Eikä tästä tämmöisestä hurmaantumisesta meilläkään ole muuta kuin hywää sanottawana.”

Sanomalehden torstainumeron ilmestyessä 5.4.1923 Häme pohtikin, mitä hämeenlinnalaisilla oli opittavana lentokonehurmoksesta. Se onkin varsinaista oppia 92 vuoden takaa, ” Me opimme siitä – ja meidän kanssamme oppikoot myös kaikki konserttien, iltamien y.m. järjestäjät, jotka aina walittawat, että Hämeenlinnan yleisö on _”huonoa saapumaan”, - me opimme, että Hämeenlinnan yleisö saapuu warsin runsaslukuisasti, jos se tietää ohjelmassa olewan jonkun wetonumeron”.

Postikortti. Rantatori silloin joskus. Hanssin-Jukka toimi kah-
vilana 1959-1981. Keski-Suomen ilmailumuseolle 1983. Vanhan-
kentän laidassa seissyt kone on syöpynyt varttuneempien
kaupunkilaisten nuoruusmuistojen joukkoon osana täkäläistä
maisemaa.

Lentoupseerit olivat luonnollisesti naisväen mielissä ”lentojutun” suurin nähtävyys. Lehtitoimittaja viittaa erikseen Sortavalaan, jonka lentoaseman vuoksi sikäläiset naiset ovat ”tarkkojen tilastollisten laskujen mukaan owat suunnilleen yhtä paljon ilmassa kuin maassakin”. Torstain sanomalehden jälkikirjoitukseksi oli lisätty noiden kolmen lentokoneen käyneen uudelleen rannassa ja nostattaneen taas väen liikkeelle. Ympäröinyt maaseutu on saanut päivätolkulla kuulla kaupungissa olleista lentokoneista, siinä määrin että maalaiset ovat jo viestittäneet saaneensa  moisesta tarpeekseen.

Sellaista oli siis lentokonehuuma 1920-luvulla. Hanssin-Jukan saapuessa Tuuloseen on aprikoitu, minkälainen vaikutus sillä olisi paikkakunnan matkailulle, imagolle ja liiketoiminnalle. Voimme kaiketi oppia jotain edellä mainituista sanoista yli 90 vuoden takaa. Elämme tyystin erilaista aikaa kuin 1920-luvulla. Sosiaalinen media on mahdollisuus ja samalla haaste. Olennaista Hanssin-Jukassa on sen tyyppi eli DC-2. Kolmosia lentää yhä edelleen ja niitä tehtiin aikanaan ainakin 13 000, myös lisenssillä Neuvostoliitossa. Kakkosia valmistettiin ainoastaan 156, mikä on vain kourallinen verrattuna tunnetuimman Douglas-koneen lukuihin. Kun tieto Tuulosen koneesta leviää nykyaikaisin tiedotusvälinein, paikalle taivaltanee oma joukkonsa pelkästään näkemään koneen. Ajan kuluessa entistä olennaisemmaksi tulee, mitä kaikkea itse koneen ympärille kehitetään opastuksin, esitelmin ja dokumentein. Parasta itse koneen kannalta on sen pääseminen katon alle.

Odotus on palkittu. Katsojat saavat ikuistaan lentokoneen Myllymäen yllä. Taustalla jylisee nykyaika
jättäen oman juovansa taivaalle. Nykyään reittikoneiden jäljet kauopungin yllä ovat jokapäiväinen ilmiö,
jonka mukaan voisi miltei tarkistaa kellonsa.

1920-lukua pienimuotoisempana hämeenlinnalaiset saivat kokea lentokonehuumaa viime vuonna 14.9. Tuona sunnuntaina väkeä kokoontui Myllymäelle odottamaan Hyvinkään suunnasta saapuvaksi ilmoitetun DC-3 -koneen ylilentoa. Ennen kuin vieraan moottoreiden jylinä edes kantautui korviin oli paikalle kerääntyneen väkijoukon tunnelmat saattanut aistia. Koneen viimein ilmestyessä näkökenttään ojentautuivat lukuisat kameranlinssit ikuistamaan tapahtumaa. Taisinpa ohikiitäneen hetken muistella jo edellä mainittua Rantatorin kuvaa 1920-luvulta. Lentokoneen ohittaessa paikan muutaman kerran kameraan ikuistui hyviä ja hiukan vähemmän hyviä otoksia. Yhtä kaikki olo oli sangen nostalginen. Moottorien jymykin vaikutti yllättävän pehmeältä verrattuna nykyajan laitteiden ujellukseen. Eräästä kuvasta löysin vasta jälkikäteen myös suihkukoneen jättämän juovan. Siinä oli eri aikakausien kohtaaminen Hämeenlinnan taivaalla. Siivet hivelivät jälleen kaupungin taivasta väkijoukon kommentoidessa innostuneesti näkemäänsä.

Ilmestyyköhän noita syyskuun 14. päivän kuvia esille joskus 90 vuoden kuluttua? Minkähänlaisia laitteita mahdetaan silloin kummastella?

* * * 

Lähteet :

http://yle.fi/uutiset/historiallinen_lentokone_hanssin-jukka_palaa_hameenlinnaan_kevaalla/7689320

http://yle.fi/uutiset/hanssin-jukka_valmis_laskeutumaan_kauppakeskuksen_vitriiniin/7749226

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hanssin-Jukka

http://fi.wikipedia.org/wiki/Douglas_DC-2

http://fi.wikipedia.org/wiki/Douglas_DC-3

Sanomalehti Häme 5.4.1923

Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Levottomat luut

Kun Hämeenlinna perustettiin 1639, sen paikka saarella suon ja Vanajaveden välissä on saattanut olla linnoitukselle oivallinen, mutta kaupunkikylälle auttamattoman ahdas. Niinpä kirkonkaan paikaksi ei ollut osoittaa järin oivallista sijaa. Kaupungin ensimmäisen kirkon rakentamisesta Tyko Hagman ja K.O. Lindeqvist antavat hiukan ristiriitaisia tietoja. Hagmanin todetessa kirkon rakentamisen alkaneen heti kaupungin perustamisen jälkeen ja sen valmistuneen 1652 Lindeqvist puolestaan mainitsee työn alkaneen vasta linnan kirkon palettua 1659 ja töiden valmistuneen 1660-luvun alussa. 

 

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää,
jonne on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kaupungin ensimmäinen koulu on sijainnut lähellä
linnaa, mutta 1733 kurjaan kuntoon mennyt rakennus purettiin ja uusi rakennettiin kirkon viereen.
Alavin maa lahden lounaispohjukassa on merkitty yksiselitteisesti vesijättömaaksi. Huomaa pappila
lahden länsirannalla.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Joka tapauksessa kaupungilla oli siis 1600-luvun loppupuolella oma pieni, mutta Hagmanin sanoin ”soma ja sievä” kirkkonsa. Mitään kaunista tai viehättävää ei sen sijaan ollut kirkolle valitussa paikassa. Rinne kaupungin pohjoispäässä nykyisen Vanhankaupunginlahden rannassa sijaitsi tulvivalla alueella. Maaperä lohkeili tulvavesien säännöllisesti saartaessa kirkon. Kirkon länsipuolella ollutta hautausmaana käytettyä suoperäistä niittyä vesi säännöllisesti peitti.

Isonvihan aika oli koko maalle ja sen itäisille kaupungeille tuhoisaa. Hämeenlinnan kirkko kärsi siitä erityisesti. Kirkon pelättiin tyystin luhistuvan. Kaikkinainen korjaaminen oli hankalaa, sillä kirkkoherra Chosselius ja kirkkoväärti Biuur olivat ottaneet kirkon kassan mukaansa Ruotsiin paetessaan miehittäjiä ja jakaneet rahat keskenään. Niin kuin 1729 todettiin, niin kirkko kuin vieressä sijainnut pappilakin olivat ajautumassa perikatoon. Maaherra pyysi kuninkaalta lupaa kolehdin keräämiseksi ympäri valtakuntaa Hämeenlinnan surkean kirkon korjaamiseksi. Lupa tulikin, mutta ainoastaan Turun ja Porvoon hiippakuntiin.

Kirkkoa päästiin siis paikkailemaan, mutta 1731 nousi rovastinkäräjillä esille kokonaan uuden kirkon rakentaminen, sillä sijaintipaikka oli yhäti perin kurja. Koska Vanajan pinta oli ennen Lempäälän Kuokkalankosken perkaamista 1857 parisen metriä nykyistä korkeammalla, minkä lisäksi jokakeväiset tulvat nostivat pahimmillaan vettä toisen mokoman. Niinpä kaupunkilaiset Saaristen, Hätilän ja Ojoisten latokartanoiden talonpoikien avulla saivat 1735-38 valmiiksi uuden kirkon hiukan korkeammalle mäelle ensimmöäisen kirkon viereen. Rakennusmestarina oli Hattulan lukkari Heikki Oikolin. Myös kirkkomaata siirrettiin jonkin verran aiempaa ylemmäksi.

Myös pappilaa oli miehitysaika kohdellut kaltoin. Myös se oli uudelleen rakennettava Pyövelimäen kupeelle.

Saivatkohan vainajien luut rauhaisampaa lepoa kaupungin uudemmassa kirkossa? Ainakin ns. pikkuvihan aikana 1742-43 uusikin kirkko sai kärsiä jonkin verran. Jo vuonna 1746 kirkon kivijalka tarvitsi pikaista korjaamista. 1751 kirkon idänpuoleinen seinä oli alkanut mädäntyä. Köyhälle kirkolle tärkein tapa saada tuloja olivat niin sanotut multarahat eli omaisilta perittävä korvaus siitä, mihin paikkaan kirkossa tai kokonaan sen ulkopuolelle hautuumaalle vainaja haudattiin. Yhä monet tahtoivat hautapaikkansa kirkon alle. Se puolestaan toi omat haittansa niin kuin vuoden 1757 piispantarkastuksessa todettiin. Kevätaikana vesi valui kaivettaviin hautoihin. Kuolleista nousi lämpiminä aikoina kammottava lemu. Kaiken lisäksi ei ollut täyttä selvyytä ajasta tai paikasta, mihin viimeksi oli haudattu. Niinpä pormestari Gottlieb Johnin ehdotuksesta hautausmaksu kirkkoon korotettiin niin korkeaksi, että yhä harvemmilla oli varaa hautaukseen kirkon lattian alle. Koska hautaa oli usein perin hankala kaivaa, muurattiin suuren käytävän alle holvi, jossa vainajat saattoivat odottaa hautausta. Sen lisäksi kirkkomaalle oli toimitettava hiekkaa, koska ohut multakerros ja niin sanottu kuohusavi tekivät asianmukaisen hautaamisen hankalaksi.

Kun päätös kaupungin muuttamisesta uudelle paikalle viimein 1776 viimein tuli, kesti kuitenkin kolmisen vuotta ennen kuin Saaristen kartanon loppukatselmus pidettiin ja kirkkoa ja hautausmaata käytettiin vielä pitkän aikaa ennen kuin uusin kirkkoa valmistui 1798. Myös vanhan kaupungin alueelle haudattiin ihmisiä vielä hyvän aikaa. Hagmanin mukaan venäläistä kivikasarmia rakennettaessa vanhan kaupungin hautausmaalta vietiin luita ja pääkalloja uuden kauoungin hautausmaalle. Pohtineeksi vain tulee, kuinka monen maalliset jäänteet on tullut siirrretyiksi. Oma lukunsa on toki samaisella vesijättömäällä sijaitseva punaisten toverihauta vuodelta 1918.

Vaan kenen saattaisi otaksua kummittelevan rauhattomana Hämeenlinnan Vanhan kaupungin alueella? Jotenkin mieleeni nousee vanhan ajan kuulusin hämeenlinnalainen eli Krister Henrikinpoika Silke, joka kuoli 1699 ja haudattiin Hämeenlinnan vanhimman kaupunkikirkon arvokkaimmalle paikalle eli kuoriin. Silke oli aikansa suurporvari, joka osasi liiketoiminnan salat.

Silken on otaksuttu syntyneen Turussa 1650-luvulla, vaikka tiedot ovatkin ristiriitaisia. Se tiedetään, että hän siirtyi ensiksi Anskogin ruukin kirjanpitäjäksi. Moinen asema ei tyydyttänyt hänen kunnianhimoaan, vaan pian hän alkoi harjoittaa rahanlainausta vähintään 50 prosentin korolla. Moinen toiminta ei toki herättänyt järin paljon ihastusta.

Niinpä Krster Silke, Silkki-Kristeri, hakeutui 1680 Hämeenlinnaan, jossa oli asioinut jo aiemmin ruukin asioissa. Hän sai pikaisesti porvarioikeudet ja jatkoi rahanlainaustoimintaansa. Lisöksi hän välitti erilaisia Anskogin tehdastuotteita laajalle alueelle Tammelaa, Hattulaa ja Kalvolaa myöten. Siinä sivussa monet talonpojat päätyivät toivottomaan velkasuhteeseen. 1694 muun muassa kaksi talonpoikaa Kalvolan Heinusta ja toiset kaksi Tammelan Portaasta menettivät talonsa Silkelle. Suolan velkakauppa oli johtaa myös Hattulan Sipi Sipinpojan mierontielle, mutta tämä onnistui puolustautumaan.

Vähän ennen kuolemaansa Silke avioitui taloudenhoitajansa, syntyperäisen Beada Jaakontyttären kanssa. Pariskunta oli asustellut yhdessä jo kymmenisen vuotta nostattaen tavatonta paheksuntaa. Beada meni Silken kuoleman jälkeen uusiin naimisiin toisen kauppiaan kanssa ja hänen elikkonsa aiheuttivat tavan takaa vahinkoa naapurien pelloilla ja saivat aikaan toistuvia oikeusjuttuja.

Hämeenlinnan vanhojen kirkkojen mäki ojan ylittävältä sillalta katsottuna marraskuussa
2014. Vanhan kirkon muistokivi sijaitsee näiden kahden kuvan liitoskohdassa. Kuten kuva
kertoo 1700-luvun lopun jälkeen alueella on tehty sangen paljon maanmuokkausta.

Niin. Eipä arvoisa Silke saattanut arvata, että jo Isonvihan aika suistaisi hänen hautakirkkonsa turmioon ja kaupungin muutto 1770-luvun lopussa johtaisi vanhan kaupungin alueen toisenkin kirkon katoamiseen. Yksinpä kirkon rakenteet ja kirkkoaita olivat sata vuotta Silken kuoleman jälkeen huutokaupan. Jos joku rauhaton sielu sattuu Hämeenlinnan Vanhankaupunginlahdella leposijaansa - aikanaan pienen kaupungin parasta - haeskelemaan, se saattaa hyvinkin olla Krister Henrikinpoika Silke, jonka kauppa haudasta viimeisenä liiketoimena vastoin odotuksia on epäonnistunut.

LÄHTEET.

Hagman Tyko. Kunnallis-historiallinen Kertomus Hämeenlinnan Kaupungista.1900

Hämeen Sanomat 19.5.1968

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia. II osa. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. 1926

Maaherranpuiston ja aleksis kiven puiston kunnostuksen yleissuunnitelma – Suunnitelmaselostus. 28.8.2008

https://www.hameenlinna.fi/pages/381757/MHP,AKP_suunnitelmaselostus_%20280808KEVYT.pdf 

21.2.2015 klo 15:34

Stoi, huusi vartiosotilas

Rätäsateisena joulukuun alun päivänä 2014 seisoin minäkin Tampereentien varrella väkijoukon mukana katsomassa, kuinka Leopardit sun muut sotavälineet vyöryivät paraatissa niin että suo allamme tärisi. Ajankohta oli historiallinen, sillä sotaväki oli jättämässä kaupunkia, vaikka nykyisten lyhentyneiden välimatkojen ja pikaisen taivaltamisen aikana Hattulan Parolakin on miltei kaupunkia. Hetken vertauskuvallisuutta ei voine vähätellä. Uskon kaupungin eläneen ja säilyneen vaikeina aikoina hengissä juuri armeijan ja linnoituslaitteiden vuoksi, vaikka itse linnahan on kuuluisa lähinnä antautumisistaan.

Nikolai_Zaretsky. Jääkärit 1812.
KUVA Wikimedia Commons

Tässä yhteydessä ei ole syytä pohdiskella linnan tarkkaa rakennusaikaa. Tärkeä paikka kulkuyhteyksien risteyksissä vaikutti linnan sijoittamiseen ja linna ympäristönsä asutukseen. Jonkinlaista sotaväkeä Vanajaveden saarella on ollut vuosisatoja. Niin myös Ison Vihan miehitysaikana, jonka päättyessä Hämeenlinnan kerrotaan olleen melkoisessa alennustilassa, jopa niin surkeassa, että valtiopäivät Ruotsissa pohtivat 1722-1723 koko kaupungin lakkauttamista. Kaupungit Suomessa päätettiin kuitenkin säilyttää ja uudelleenrakentaa. Niin päätettiin myös varustaa Hämeen linna. Kaupunki piti mitata ja kartoittaa 1724. Ison Vihan aiheuttamia tuhoja kartoittanut ja parannusehdotuksia tehnyt niin sanottu Läntinen tutkimuskomissio asettui Hämeenlinnaan, joka kaikesta huolimatta oli maaherran mielestä ainoa mahdollinen suuren joukon majoituspaikka Hämeessä.

Majoitus ja sotilasvarustukset ovat siis olleet olennaisessa osassa Hämeenlinnan olemassaolossa. Samalla se ajoi jo ennestään ahtaudessa suon, kivisen Pyövelinmäen ja joen välissä eläneen kaupungin entistä hankalampaan asemaan. Uudet varustukset vaativat lisää tilaa, Niinpä sotakollegio määräsi 1733 kaupungin siirrettäväksi kauemmaksi. Kaupungin ei enää katsottu ensinkään mahtuvan samalle saarelle linnoituksen kanssa. Alkoi vuosikymmenten prosessi, joka vaikuttaa olleen välillä täysin seisahduksissa. Tuona aikana ehdotuksia eri paikoista oli ainakin kymmenkunta. Oman jarrunsa suunnitelmiin tekivät suunnitelmat kehittää vesiyhteyksiä sisämaasta merelle. Ennen moisten suunnitelmien selkiytymistä oli mahdotonta päätellä parasta paikkaa kaupungille. Tulipalot 1737 ja 1739 saivat esivallan ymmärtämään kaupungin muuttamisen tarpeen ja kaupunkilaiset taipumaan ajatukseen.

Mutkia oli toki vielä monia, eikä niiden pohtiminen ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Kun kaupunki sitten oli siirretty Saaristen latokartanon Niementaustan mäelle, jatkui sotaväen majoitusvelvollisuus entiseen tapaan. Ruotsinvallan vaihtuessa Venäjän alamaisuuteen juuri sotaväen majoituksen kerrotaan olleen suurin muutoksen asukkaille tuomista rasituksista. Linna oli varastona ja vankilana. Uusi esivalta sovelsi Ruotsin ajan asetuksia ennen kuin vuoden 1812 alussa julkaistiin entistä tarkemmat määräykset, uusi majoitussääntö. Juolahtaapa mieleen, että esivallan näkökulmasta kaupungin tulevaisuutta arvioitaessa saattoi merkittävää olla varmistaa jonkinlaisten asumusten pysyminen linnan lähettyvillä, jotta oli paikka mihin sotaväkeä majoittaa.

Venäläisen ratsuväkikoulun upseereita 1909. Osa heitäkin varmaan päätyi Suomen suuriruhtinaskunnan
alueelle. KUVA Wikimedia Commons.

Majoituskustannuksia varten muodostettiinkin erityinen rahasto. Varat koottiin kultakin talolta erityisen arvioinnin mukaan. Ongelmansa synnytti myös varusväen huolto. Leipomista varten tarvittavien uunien ahkeran käytön arveltiin synnyttävän huomattavan tulipalovaaran. Vaikka linnalla oli jo leipomo, maaherra vaati 1811 maistraattia hankkimaan kaupungilta kuusi leivinuunia sotaväen käytettäväksi. Maistraatti ei asiaan innostunut viitaten linnan leipomoon. Lisäksi valiteltiin linnaan kiskotun luvatta monta syltä puuta ilmeisesti leipomista varten.

Kulkiessaan kaupungin ympäristössä sotamiehet saivat varmasti osin tahtomattaankin aikaan valitettavia kohtauksia. Lindeqvist kertoo eräästä sotamies Tshumakoffista, joka huhtikuisena päivänä 1812 oli matkalla Kankaantaustan kylästä kaupunkiin rantaa pitkin. Siellä hän tapasi raatimies Bymanin, joka raivostui kohtaamisesta siinä määrin, että antoi sotamiesparalle ympäri korvia. Luutnantti Vesolovskoi riensi tiedustelemaan syytä moiseen. Byman vastasi sotamiehen kävelleen hänen viljelysmaallaan. Ilmeinen vahinko oli saanut aikaan raivoisan kohtauksen, mutta taustalla voi arvella olleen jotain muutakin ja Tshumakoffin joutuneen sattumalta kaunaisen Bymanin tulilinjalle.

Sotilaspoika-aiheinen postikortti
vuodelta 1915. Sota oli tuolloin
vasta aluillaan tunnelmat taisivat
pari vuotta myöhemmin olla hiukan
toisenlaiset.
KUVA Wikimedia Commons.

Venäläisten sotamiesten yksityisyritteliäisyyskin harmitti. Paikkakunnan teurastajat valittivat 1825 näiden alkaneen ostaa elukoita, teurastaa ja myydä lihaa vähissä erissä. Tässä yhteydessä Lindeqvist huomauttaa juuri kaupunkilaisten olleen useimmiten riitojen aiheuttajia ja kohdelleen vieraitaan kovakouraisesti. Vuonna 1815 kauppias Vaseniuksen talossa asunut everstiluutnantti During kirjoitti Vaseniuksen perättömästi väittäneen sotamiesten vieneen hänen lautojaan. Niinpä everstiluutnantin lähettämä vääpeli oli turhaan koettanut ostaa Vaseniukselta talikynttilöitä. Olipa kauppias käynyt vääpelin rinnuksiin kiinni ja työntänyt ilmeisen rajusti pois puodista sanoen, ettei voinut myydä puita eikä valoa, koska hänen talonsa oli myyty.

Vuoden 1831 surullisen kuuluisa tulipalo tuhosi koko läntisen osan kaupunkia ja saattoi majoituksen entistä raskaammaksi. Keisarin myöntämät avustukset eivät olleet riittäviä. Linnasta varattiin huoneita vankilan henkilökunnalle ja itse vankilaakin laajennettiin. Kaiken lisäksi kaupunkilaiset pelkäsivät saavansa majoitettavaksi kolmannenkin komppanian entisten sotilaiden lisäksi. Niinpä he kääntyivät 1839 hallituksen puoleen valittaen majoituksen kovuutta. Kun hallitsijan tulipalon jälkeen myöntämät avustukset loppuivat 1843 kaupunkilaiset esittivät Hätilän vuokraoikeutta tai että kasarmeja rakennettaisiin valtion kustannuksella. Kaupungissa majaillut 7. eli Hämeenlinnan linjapataljoona oli ainoa Suomessa vakinaiselle paikalle sijoitettu kasarmeja vailla ollut joukko-osasto.

Siksi ruhtinas Mensikov määräsi, että kolmas komppania oli sijoitettava lähikyliin Hämeenlinnan ympäristöön ja Hämeenlinnaan jäisi vain kaksi komppaniaa. Kenraalikuvernöörin apulainen Thesleff ilmoitti kuitenkin vielä 1843 senaatille, etteivät sotilasviranomaiset pane esteitä kasarmien rakentamiselle. Vaihtoehtoina olivat sekä vanhan kaupungin paikka että niin sanottu Hevoshaka linnan lähettyvillä. Koska Hevoshaka katsottiin liian kosteaksi kasarmit päätettiin rakentaa vanhan kaupungin paikalle. Piirustukset olivat valmiina 1845, urakkasopimus 2.10.1848. Työt kestivät kolme vuotta. Lopputarkastus noissa kahdessa ensimmäisessä kasarmissa oli 20.12.1851. Pian muuton jälkeen yöllä 7.-8.1.1852 raivosi yöllä ankara myrsky, joka repi katon irralleen kummastakin rakennuksesta. Toinen vielä voimakkaampi puhuri kiskoi hetkeä myöhemmin etelänpuoleisesta rakennuksesta koko katon irti, vieläpä katonkannattimet, palkit ja savutorvetkin sekä levitti ne kasarmin pihamaalle.

Niin voidaan siis todeta, että Hämeenlinna oli saanut ensimmäiset kasarminsa melkoisella ryminällä. Sotilaat liikkuivat myös harjoituskenttänä toimineella Poltinahon kentällä. Suomen kasarmien rakentaminen 1881-1883 liittyi vuonna 1878 Suomen suuriruhtinaskunnassa voimaan astuneeseen asevelvollisuuslakiin. Yhteiskunnallisten jännitteiden kasvaminen ja yhteiskunnan sisäinen kehitys ei voine olla heijastumatta sotilaiden ja kaupunkilaisten kanssakäymisestä säilyneisiin tiedonjyväsiin.

Oma näyttämönsä väestön ja sotilaiden välisessä kanssakäymisessä oli myös Kankaantaustan rajaportti Vanajan kunnan ja Hämeenlinnan välillä eli ns. Punaportti. Punaisiksi maalatut tulliportit portinvartijan tupineen olivat ilmeisesti merkittäviä paikkoja ja niistä kuuluisin siis Kankaantaan punainen portti.

1900-1901 Hämeenlinnan Pikkutorin
keskelle kohonnut ortodoksinen
sotilaskirkko oli venäläisten läs-
näolon selvimpiä merkkejä, joten
se joutuikin 1920 voimakkaiden
antipatioiden kohteeksi ja menetti
torninsa päätyen kirjastotaloksi
vuoteen 1983 asti. Siellä sijaitsi
myös Hämeenlinnan maakunta-
arkiston ensimmäinen toimipaikka.
KUVA Wikimedia Commons.

Läheisellä Poltinahon kasarmialueella majaili venäläistä sotaväkeä, jonka vaikutus ympäristöönsä oli väistämätöntä. Sotilaat käyttivät portinvartijan asuntoa kapakkanaan, mikä veti puoleensa uusia kapakkayrittäjiä. Venäläisten perustamat pienet puodit kuuluivat maisemaan 1800-luvun lopulla. Kankaantaan Jaakkolan isännän mailleen rakentamista vuokra-asunnoista kehittyi tiheä mökkikylä Punaportilta Helsingin tien varteen ja sai kyseenalaisen maineen houkutellen venäläisiä sotilaita, venäläisiä leskivaimoja lapsineen ynnä muualta tulleita ”joutonaisia”. Lopulta Punaportille asetettiin oma poliisi ja vuonna 1869 julkaistiin Punaportin poliisijärjestys.

Lääninvankilan vartija Kustaa Toiwola oli Hämettären mukaan 2.12.1909 menossa kotiinsa Pikkuparkkiin kasarmien luona ollutta poppelikujannetta pitkin. Tällöin hänen eteensä ilmestyi sotamies, joka kielsi häntä jatkamasta matkaa. Toiwola aikoi silti jatkaa matkaansa, jolloin sotamies ojensi kiväärinsä häntä kohti. Toiwolan piti kovin selittää, että hän oli aina tuota yleistä tietä käyttänyt. Jotenkin asia oli tullut selväksi, mutta sotamies oli komentanut kulkijaa kiirettä pitämään. Lehdessä ihmeteltiin tapahtunutta, sillä mainittu tie oli ainoa reitti Parkkiin päin mentäessä eikä vastaavaa tiedetty aiemmin tapahtuneen.

Vielä enemmän huomiota lienee saanut everstiluutnantti Grusewitz-Njetshain kuolema. Hämeenlinnaan sijoitetun 4. rykmentin pataljoonanpäällikkö ammuttiin sotaharjoituksissa Ojoisten niityllä 23.9.1908. Mainittu everstiluutnantti oli toukokuun ensimmäisenä 1907 ollut osallisena Helsingin päävahdissa tapetun vallankumouksellisen matruusi Kostjatowin tappamisessa. Sen vuoksi G-N:n kuolemaa oli alettu epäillä tahalliseksi eli kostoksi mainituista Helsingin tapahtumista. Tutkimukset eivät kuitenkaan olleet johtaneet pikaisiin tuloksiin. Syys-lokakuussa 1909 tutkimukset olivat kuitenkin olleet uudestaan käynnissä. Niiden johdosta oli täkäläisestä sotaväestä vangittu muuan (virolainen) aliluutnantti ja neljä sotamiestä, jotka oli viety 1.10. Helsinkiin. Sanomalehti päättää uutisen pohtimalla, jatkuisivatko kuulustelut vai pantaisiinko ankara (kuoleman)tuomio täytäntöön.

Lokakuun lopun perjantai-iltana 1909 joutui 60-70-vuotias muonamiehen leski Annastiina Järwelä kokemaan kovia palatessaan Ojoisten kartanosta puutarhatöistä kohti kotiaan Pullerinmäessä. Niitypolun notkelmapaikassa vastaan tuli venäläinen sotilas, joka lähelle päästyään levitti kätensä kuin syleilläkseen. Kovin pelästynyt eukko parkaisi, jolloin sotilas löi päähän esineellä, jota eukko ei jälkeenpäin muistanut. Eukko meni tiedottomaksi.

Vasta illalla klo kahdeksan seutuvilla palasi työmiehiä samaa polkua pitkin töistään. He kuulivat voihkinaa ojasta ja toimittivat puolitunnottoman naisen saamaan apua. Jälkeen päin saatujen tietojen mukaan hänen vasemmasta korvastaan oli tullut paljon verta.Vielä kolmisen päivää myöhemmin uhri oli heikossa kunnossa. Asiasta oli ilmoitettu Hattulan piirin nimismiehelle.

Venäläinen haupitsi kesällä 1915. Keisarin päätösten ja Bobrikovin toimeenpanemien muutosten jälkeen
Suomen sotilaspiiri lakkautettiin keisarin käskyllä 10.8.1904 ja sotaministerin asiasta antamalla yksityis-
kohtaisella määräyksellä 10.6.1905. Suomi siellä olevine joukkoineen ja sotaministeriön alaisine laitoksineen
siirtyi 1.7.1905 alkaen Kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentajan alaisuuteen. Suomeen sijoitetuista
joukoista muodostettiin 22. Armeijakunta. Suomeen sijoitettujen joukkojen vahvuuksiin ja sijoituspaikoihin tuli
muutoksia. Tuon jälkeen Hämeenlinnaan oli sijoitettuina 2. jalkaväkirykmentti ja kaksi kenttätykistöpatteria.
Tiedä vaikka kuvan tykillä tai tykkimiehillä olisi jotain yhteyksiä Hämeenlinnaan? KUVA Wikimedia Commons.

Jokseenkin farssimaisia piirteitä puolestaan saivat erään juopuneen venäläisen sotamiehen toimet Myllymäessä ilmeisesti syksyllä 1910. Mainittu miekkonen heitti kivellä ikkunat sisään. Kasarmista riensi paikalle lisää sotilaita, joiden avulla kivittäjä aikoi paeta paikalta, mutta poliisit lopulta saivat pakenijan kiinni. Ikkunat oli rikottu erään venäläisen torikauppiaan asunnosta, missä perhe oli parhaillaan ilallisella. Perheen isälle tuli kova kiire takaa-ajoon, joten lusikastaankaan hän ei huomannut luopua vaan katselijoiden huvitukseksi pinkoi lusikka ojossa pitkin katua sotamiehen perässä.

Valitettavasti historianlehdille pyrkivät jäämään voittopuolisesti ikävät ja haitalliset tapahtumat hämeenlinnalaisten ja sotilaiden välisistä suhteista. Silti on syytä muistaa, että sotaväen seudulle tuoma väki lisäsi ratkaisevasti seudun toimeliaisuutta. Muun muassa juutalaiset perustivat kauppapuotejaan ja käsityöläisverstaitaan. Eri puolilta imperiumia saapuneet ihmiset loivat kontakteja eri puolille laajaa Venäjän imperiumia ja Eurooppaakin. Yksi häkellyttävimmistä esimerkeistä on vanginvartijan tyttären Hilma Lehtosen päätyminen Latvian sotaministerin vaimoksi ja samalla Latvian ensimmäiseksi naiseksi juuri ennen toista maailmansotaa. Hämeenlinna on saanut paljon sotaväeltä. Vaikka linnoitus on vetänyt myös puoleensa hävitystä, se on osaltaan pitänyt paikkakuntaa hengissä läpi vaikeiden aikojen. Siksi maisemaan jääneitä vanhoja kasarmirakennuksia katselee aina syvällä kunnioituksella.

* * *

LÄHTEET:

Punaportti. Häme-Wiki.

http://www.hamewiki.fi/wiki/Punaportti 31.1.2015 klo 13:06

Katermaa. Hämeenlinnan kaupungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94.

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75.

Sanomalehdet:

Hämeen Voima 7.10.1909

Hämeen Voima 2.11.1909

Hämeen Voima 3.9.1910

Hämetär 4.12.1909

Venäläiset sotajoukot Suomessa1809-1917

http://www.pohjanprikaatinkilta.fi/PohPr/perinnejoukot/Venalaiset_joukot_Suomessa.htm

31.1.2015 klo :14:46

Kohti Kirstulaa

Kiviaita ja puiston metsä olivat jouluna
kääriytyneet puhtaaseen lumivaippaan Eletty
vuosiluku tuntui toisarvoiselta.

Taivas on laskeutunut hyvin matalalle. Katulyhtyjen valo näyttää liukenevan jo muutaman metrin päässä raskaina alas lankeavien lumihiutaleiden sekaan. Katu-ura jatkuu suorana kohti mäkeä. Aura on heittänyt valkean kinoksen polvenkorkuiseksi nietokseksi jalkakäytävälle. Jouluaattoyössä ovat ainoastaan yhdet jalanjäljet edessäni. Jostain sivultani kantautuneet ulkoiluseurueen äänet ovat vaimenneet ehdittyäni entisten kasarmien kohdalle. Vain muutama nelipyöräinen ajoneuvo hurisee ohitseni jättäen minut lopulta omaan hiljaisuuteeni puuskuttamaan halki hangen.

Otan aikani pysähtelen tuon tuostakin ja tähyilen ympärilleni kohti hämärää lyhtyjen takana. Jos joskus kaupungilla, tällaisena iltana räikeät valot himmenevät ja ihmisten tahti näyttää hidastuvan. Mihinpä sitä kiire vuoden kallistuessa kohti loppuaan? Sankka lumisade on ikään kuin pakottamassa verkkaiseen kulkuun ja havainnoimaan tuulta ynnä omien askelten ääniä. Siten tavoitan lopulta vanhan Parkin eli Kaupunginpuiston laidan. Sen kiviaita kyhjöttää kinosten seassa kuin pitkä, jähmettynyt käärme. Lounaiskulman kiviportaat ovat jääneet tyystin vidin alle. Koetan tarkentaa katsettani nietosten keskellä seisovaa tammea kohti. Maantien ja puistokäytävän takaa nousevat mäenharjanteet tuntuvat kuin aaltoilevan pimeyteen.

Tampereentie jatkuu edessäni puiston laitaa seuraten kohti Kurkkutien risteystä. Mainittu paikka esiintyy useammassakin piirroksessa ja korttikuvassa. Mielessäni on etenkin aikanaan museokaupasta ostamani postikorttikuva talvisesta maisemasta. Olen kovin harmitellut tungettuani kortin jonnekin piiloon. Kaupunki kuvissa- teoksesta sentään olen löytänyt vastaavan kuvan. Yli satavuotias näkymä muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän asetelmaa jykevän kiviaidan porttiaukkoineen hallitessa näkymää. Maantie on pysynyt vuosisatoja lähes samoilla sijoilla. Jokunen vanha Puistonmäen tai Pikkuparkin rakennuskin on säästynyt.

Viime kuukausina olen pyrkinyt perehtymään siihen, mitä kaikkea Pyövelinmäki on ollut ennen ja jälkeen Kaupunginpuiston perustamisen 1848. Seistessä keskellä hiljaista maisemaa lumipyryn laskeutuessa harteille kokee oivallisen tilaisuuden irtautua ajasta ja koettaa sukeltautua menneeseen.

Pyövelinmäki on ollut ikimuistoisista ajoista sidoksissa vanhaan vanajalaiseen Ojoisten kylään, josta aikanaan muodostettiin ensin 1500-luvulla latokartano ja sittemmin vuokra- ja virkatalo. Puiston lounais- ja länsipuolella ovat yhtyneet maantiet niin Helsingistä, Turusta kuin Pohjanmaankin suunnalta. Nykyisen rautatiesillan suunnalta on ollut käynti joen ylitse kohti Viipuria. Ojoisten kylä sijaitsi itse asiassa melkoisen tärkeällä paikalla ennen kuin maantie nykyisen vankisiirtolan alueen halki päättyi vanhan kaupungin tulliporttiin.

Ojoinen oli sangen tuttu talonpojille kautta lähipitäjien, sillä heille tuli aikanaan päivätyövelvollisuudet karjakartanoille. Renkolaiset saivat pystyttää savipiipullisen tuvan, jonka Palmunen on arvellut olleen kartanon päärakennus. Muita tupia rakensivat kalvolalaiset ja Pälkäneen miehet. Pirtin kasasivat myös janakkalalaiset ja loppilaiset. Aitan teko oli Lehijärven miesten vastuulla. Saunanrakentajina toimivat Kulsialan eli Tyrvännön ukot. Keittiön rakensivat Janakkala ja Loppi. Sääksmäki, Janakkala, Loppi ja Vihti pystyttivät navetat, joita oli kaikkiaan kolme. Viiden hiukan kylän ulkopuolelle sijainneen riihen rakentajina olivat miehet Tammelasta, Somerolta, Vihdistä, Rengosta ja Kulsialasta. Varsinaisilla niityillä tuli sijaitsemaan myös viisi latoa, joiden pystyttämisestä huolehtivat Sääksmäen, Mäskälän eli Vanajan ja Lehijärven talonpojat.

Osa kartasta joka kuvaa Ojoisten lampuotien välistä tilusjakoa 1792. Mittaukset on tehty kuitenkin jo 1778
ja 1779. Ojoisten rakennusryhmä teiden risteyksessä. Oikealla Vanhan kaupungin pohjoispää ja pappilan
niitty. Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1, 3.HMA.

Ennen kuin kolkkoa mäkeä alettiin kuvernööri Rehbinderin johdolla 1848 muokata arvostetuksi Parkiksi se oli epäilemättä ympäristöään hallitseva, liki luotaantyöntävä louhikko. Vaikka eri aikakausilla maalatut ja piirretyt taulut tulkitsevatkin maisemaa omien ihanteidensa kautta, muutos on selkeästi nähtävissä. Ennen tätä vuotta en ole tullut esittäneeksi itselleni niinkään yksinkertaista kysymystä kuin että mistä kiviaitaan ja rauniolinnaan tarvitut kivet ovat olleet peräisin. On kerrottu, että niitä rakennettaessa on käytetty hyväksi maiseman muokkaamisen yhteydessä louhittua ainesta. Toden totta, muutos on nähtävissä eri aikakaudelta peräisin olevissa kuvissa!

Vuoden 1770 pelto- ja niittykartasta ilmenee, että hämeenlinnalaisten peltomaat sijaitsivat etupäässä nykyisen Sairionrannan alueella ja Pyövelinmäen ympärillä. Niittymaat puolestaan oli jaettu etenkin Linnanpuiston seudulta ynnä Linnaniemen- ja Käyräkadun väliseltä alueelta. Myös kapea vyöhyke entisen kasarmialueen länsipuolelta näyttäisi olleen niittyinä niin kuin myös palstoja Hätilän niittyjen ja peltojen välistä Varikonniemen alueelta, lisäksi oli joitain niittyjä Sairionkadun ja Aulangontien suunnalla peltopalstojen takana.

Mainittu kartta ilmoittaa sangen tarkasti kaupunkilaisten pelto- ja niittypalstojen sijainnin, koska vuonna 1767 oli raastuvankokouksessa annettu ilmi väärinkäytöksiä palstojen jakamisessa. Ilmeisesti maaherra Boijen aloitteesta maistraatti päätyi ottamaan takaisin maata niiltä, joiden katsottiin sitä väärin perustein itselleen ottaneen. Porvari Kristian Coless ja kolme muuta valittivat kuninkaalle päätöksestä. Luonnollisesti maistraatti ei katsonut valittajien toimia hyvällä ja sai tukea myös maaherralta. Seurauksena oli kuitenkin Majesteetin kirje maaliskuulta 1770, jonka mukaan maaherran oli velvoitettava maistraatti teettämään maanmittaus kaupungin pelloista ja niityistä. Tarkasteltaessa vanhaa (Schroderuksen) karttaa huomattiin, että lukuisia täsmennyksiä muun muassa rajojen ja ojien suhteen oli tehtävä. Uusien erehdysten välttämiseksi oli merkittävä tarkasti, kenelle kukin lohko kuului. Aivan täydellinen myllerrys ei ”uusjaosta” seurannut, vaikka joitain uudelleen järjestelyjä ilmeisesti tehtiin.

Selitysten mukaan muun muassa Kristian Colessin pari peltopalstaa näyttäisi olleen sangen keskeisellä paikalla nykyisen puiston länsilaidalla Tampereentien varrella. Vuonna 1760 kaupunkiin asettuneen puutarhurin palstat lienevät olleen jo Pikkuparkin eli Puistonmäen puolella.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan peltoja ja niittyjä 1770. Oikealla näkyy selvästi vanhan
sillan paikka, joka on lähellä nykyistä rautatiesiltaa. Puutarhurin palstat on merkitty kirjaimella p lähellä tuuli-
myllyä.Peltokiistan yhteydessä mainitun Kristian Collessin peltoa näyttäisi olleen kuvan alareunan keski-
vaiheilla porvari Clas Thelenin (O) kaakkoispuolella. Thelen ja lähellä nykyistä puiston kivilaituria
viljellyt säämiskäntekijä Askroth olivat pöytäkirjojen mukaan hätyytelleet kapakassa varaviskaalia ja
jääneet siten viinaanmenevinä ja tappelunhaluisina jälkipolvien mieleen. Merkki d tarkoittaa Hämeenlinnan
ensimmäistä apteekkia ensin proviisorina ja sittemmin apteekkarina pitäneen Anders Svahnin palstoja.
KUVA Pelto ja niittykartta 1770 Hämeenlinna 2:6.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto MML 1, 3. HMA.

Kun nyt katselen metsää kiviaidan takana, koetan nähdä silmissäni vanhan kaupungin asukkaiden viljelykset. Mitä he oikein viljelivät? Vanhojen tilien mukaan vuoden 1583 syksyllä ja seuraavana keväänä Ojoisilla kylvettiin ruista, ohraa ja hernettä, lisäksi kihlakunnasta saatiin verona ruista ynnä ohraa ja maltaita. Vapauden aikaa (1719-1772) kehotettiin maan asukkaita viljelemään kaikenlaisia hyötykasveja, jottei niitä tarvitsisi tuoda valtakuntaan. Etenkin pellavan ja tupakan viljelemiseen ohjeistettiin väkeä. Hämeenlinnan porvarit eivät kuitenkaan järin lämmenneet ajatukselle, vaan kylvivät itsepäisesti vanhaan tapaan ruista. Asiaa edelleen tiukattaessa he selittivät, etteivät luottaneet viljan tuontiin maaseudulta. Sotaneuvos Boije jopa ehdotti jotain määrää pelloista itselleen tupakka- ja pellavaplantaaseja varten. Aikeet eivät juuri menestyneet, sillä maistraatti ilmoitti 1766 maanlaadun olevan liian heikkoa tupakan, humalan, pellavan ja hampun viljelyyn. Ainakin Pyövelinmäen seudulla maaperä taatusti onkin ollut sangen karua.

Pyövelinmäki hallitsi liki kiusallisestikin vanhojen kaupunkilaisten elämää. Niin kuin jo vuoden 1770 pelto- ja niittykartastakin voi hyvin nähdä, alueen etelä- ja lounaiskulma olivat hankalia hyödyntää jyrkän ja kivikkoisen maaston vuoksi. Vanhan kaupungin pohjoispäässä sijainnut kirkko ja nykyisen puiston etelärinteellä kyhjöttänyt pappila olivat peräti kurjalla paikalla lahdenpohjukan tulviessa ja kivisten mäkien rajoittaessa toimintamahdollisuuksia. Kun kaupungin ahtaus ja linnoitustekniikan muutos ajan myötä saivat kaupunkilaisten olot entistä sietämättömämmiksi, oli alueen typografia melkoinen nieleskelyn aihe. Koska kaupungin muutto oli käymässä entistä väistämättömämmäksi, useita suunnitelmia laadittiin. Vaihtoehtoina esiintyi kaikkiaan kymmenkunta eri paikkaa, joista kaukaisimpana Janakkalan Turkhauta. Lopultakin päävaihtoehtoja lienee ollut kaupungin sijoittaminen joko Pyövelinmäen pohjoispuolelle tai Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon alueelle. Ennen kuin lopullinen siirtopäätös kuninkaalta tuli 1776 ja Saaristen lähtökatselmus pidettiin 6.-8.6.1779 oli kaupunkilaisten keskuudessa ollut vakavaa halua siirtyä Pyövelinmäen ja Kettumäen väliselle alueelle, jota seutua varten itse asiassa oli suunnitelmissa useampia eri vaihtoehtoja. Pahimmaksi kompastuskiveksi etenkin Pyövelinmäen asema suhteessa linnan varustuksiin: uusi kaupunki tahdottiin tykin kantaman ulkopuolelle linnoituksesta; Pyövelinmäki oli korkeammalla kuin vanhan kaupungin alue, joten siitäkin seurasi ongelmia. Olettaisin, että tuossa historian kehitysvaiheessa ilmeisesti koettiin tärkeämpänä vapautumista ainaisista tulvista kuin avaria maisemia, koska Pyövelinmäen, Kettumäen ja Hakalanniemen alue viivähti suunnitelmissa sangen kauan huolimatta Ojoisten virkatalon haltijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onpa siellä pappilan kupeella ollut aikanaan myös kuuluisa Suopellon torppa, jonka kohdilla on kerrottu sijainneen Larin-Kyöstin eli Karl Gustaf Larssonin syntymäkodin, jopa sanottu hänen syntyneen mainitussa torpassa. Tämä aikanaan Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija liittyy muutenkin läheisesti 1800-luvun lopun Parkin historiaan, sillä hänen isänsä piti ennen itsemurhaansa (1884) kuuluisaa Puistoravintolaa, joka purettiin 1960-luvulla. Larin-Kyöstin muistelukset lapsuutensa Hämeenlinnasta ja etenkin Kaupunginpuiston ympäristöstä ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kiviaita siis seurailee Tampereentietä näinäkin päivinä asemoiden kadun tukevasti maisemaansa. Hiukan Kurkkutien risteyksin koillispuolella kohoavat tekoraunioiden muurit. Kaupunginopuiston on sanottu edustavan maisemapuutarhoihin kuuluvan englantilaisen maisemapuiston perinteitä. Mutkittelevat puistokäytävät, rauniot ja huvimajat ovatkin selviä tunnusmerkkejä. Hassua kyllä, tulen miettineeksi, mitä etelärinteiltä poistetuilla kivillä oikein muuta olisi tehty kuin aitoja, portaita, pengerryksiä ja raunioita.

Tekorauniot. Vaikka puut ympärillä kasvavat,
aika tuntuu seisahtuneen kivimuurien sisällä.

Aina sivuuttaessani rauniot koen selvästi niiden perimmäisen tarkoituksen eli hetken seisahduttamisen. Ne ovat kautta aikainsa olleet ”keskeneräiset” tai ”hajalla”. Juuri siksi niiden ääressä saattaa kokea jotain merkillistä, hetkiä irrallaan nykyisyydestä. Kun tuuli humisee, kosteannihkeä lumi tunkee kaulukselle ja lämpö kaikkoaa niskasta, muistan äkkiä kuin välähdyksinä kuvajaisia lapsuudesta, ollessani alaluokilla käytiin hurjia lumisotia noilla samoilla muureilla. Seistessäni nyt maantien laidassa keskellä jalkakäytävälle nakattua kinosta tiedän raunioiden olevan siellä jossain pimeän metsän keskellä niin kuin myös laululavan hiekkakenttineen. Siellä kentällä laulettiin myös ensimmäisten kokemieni kevätjuhlien Suvivirret.

Jatkaessani matkaa Kurkkutien risteyksestä kohti pohjoista lumisade on jo hälvennyt. Tuttu katulamppu välkkyy, syttyy ja sammuu niin kuin aina alittaessani sen. Pian ohitan entisen Puistolan koulun portin, paikan jonne minut aikanaan saatettiin ensimmäiselle luokalle, pois tutun turvallisesta kotipiiristä ison maailman kynnykselle ja outojen ihmisten joukkoon. Taivaltaessani Tampereentietä olen kuin hiekkajyvänen hetkien virrassa, pian unohtuva ja toisille tietä antava. Vain maantiet säilyvät - Tampereentie ja vanha koulutieni Härkätie.

LÄHTEET:

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 12:5. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Katermaa. Hämeenlinnan kauopungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94. (1989)

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944. (1966)

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria. (1995)

Larin-Kyöstin Hämeenlinna – tarinoita pienestä kaupungista. (2013)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. (1926)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75 (1930)

Maisemapuutarha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maisemapuutarha 21.1.2014 klo 15:56

Palmunen.Ojoisten latokartano ja virkatalo. (1968)

Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano. (1965)

Vilkuna. Kaupunki kuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta. (2004)

Kuva sivulta 179

Vain yksi päivä

Vuoden 1903 viimeiset tunnit ovat käsillä. Uutisia ja tiedotteita jakoi Hämetär.
http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/binding/629968

Päivämäärällä 31.12. on länsimaissa oma erityinen kaikunsa, sillä onhan kyse tietyn ajanjakson päättymisestä. Usein unohtaa, että kyseessä on vain sopimus ajan mittaamisesta. Tämä sopimus on vain yksi monista. Ihmisten ja kulttuurien sekoittuminen on tuonut sellaisia yksilöitä yhteen, jotka elävät eri vaiheessa omassa syklissään. Silti 31. joulukuuta on meillä yhä säilyttänyt oman merkittävyytensä: suurin osa säädöksistä ja ihmistä ohjailevista päätöksistä astuu voimaan juuri tämän päivän päättyessä. Siksi on syytä hiukan tutkailla, mitä vanhat sanomalehdet kertovat mainitusta kalenteripäivästä.

Siivekäs Isä Aika pelaa tiimalasi toisessa kädessään noppaa
Fortunan kanssa, joka tukee pelilautaa maapalloa vasten.Mukana
myös Cuopido. Tekijä Giovanni Battista Bonacina. 1631-1659
Kuva Wikimedia Commons

31.12.1903 ilmoittaa Hämetär etusivullaan hartaushetkestä kirkossa kello 5 iltapäivällä. Oman osuutensa etusivusta ovat saaneet myös käytännön ilmoitukset: pormestari on tavattavissa raatihuoneessa joka arkipäivä 11-12. Myös pastorin, kirkkoväärtin ynnä postikonttorin palveluksien tarvitsijoita opastetaan.

Toisen sivun artikkelilla muistutetaan, että päättymässä on Hämettären ensimmäinen vuosikerta. Siten siis vuodenvaihde on lehdellekin merkittävä. Alkavan vuoden 1904 kulttuuritarjonnasta on hyvin esillä hämeenlinnasta kotoisin olevan neiti Ida Koranderin 3. tammikuuta raatihuoneen juhlasalissa pidettävä konsertti, jonka ohjelmistossa on muun muassa Wagneria, Sibeliusta ja Merikantoa. Numeroituja 2 markan ja muita 1 markan lippuja on myytävänä edellisenä päivänä Rytkösen kirjakaupasta tai ovelta ennen konserttia. Koulunuoriso myy myös lippuja 50 pennin hintaan.

Kulunutta joulua ei luonnollisesti ollut vielä unohdettu. Hämetär toteaa joulutunnelmaa tuodun niin sairashuoneille, vaivaistaloon kuin kuritushuoneellekin. Vaivaistalolle oli hankittu kuusi. Pastori Appelqvistin puheen jälkeen hoidokeille oli tarjottu teetä ja vankka illallinen. Kolmantena joulupäivänä NNKY oli vielä tarjonnut vehnäs-kahvit.

Ajan tavan mukaan lukija saa Hämettären mukana luettavakseen myös suomennetun tarinan nimeltään Wakoilijan palkka.

Sotahistoriasta kiinnostuneen huomio saattaa kiinnittyä ulkomaanuutisiin. Hämettäressä osataan jo 31.12. 1903 kertoa Japanin tilanneen Kruppilta 100 haupitsia ynnä runsaasti ampumatarvikkeita. Siperian rautatieltä taas kantautui matkustajien kertomuksia, joiden mukaan kulku Port Arthurista Baikal-järvelle keskeytyi tavan takaa, koska sotaväkeä kuljettavia junia piti laskea ohitse. Ankaran pakkasen vuoksi junanvaunuissa oli 40 miehen sijasta 20 miestä sijoitettuina aivan uunien ääreen. Tietojen mukaan Baikal-järven ja Port Arthurin välillä kulki päivittäin vähintään 10 sotilasjunaa. Ennen kuin Japani hyökkäsi 8 helmikuuta 1904 kumpikin osapuoli oli siis ollut jo kuukausia hyvinkin aktiivinen.

Ajan pyörittämä Onnenpyörä. kuolema korjaa hahmon pyörän
alla, arvoon katsomatta niin paavin, muut uskonnoliset
johtajat kuin muutkin. Taudit kiiruhtavat myös osingoille.
1400-luvun loppu. Kuva Wikimedia Commons.
http://gallica.bnf.fr/ark:/12148/btv1b9058329p/f1.item

Kotimaassa puolestaan todetaan Kansanvalitusseuran Turun haaraosaston päättäneen ryhtyä pontevaan kampanjaan ”arwottoman kirjallisuuden wastustamiseksi”. Vaeltavat kirjain kaupustelijat kuulemma tyrkyttävät maakansalle aivan ala-arvoisia arkkiveisuja ja puupiirroksia ynnä muuta huonoa kirjallisuutta. Turkulaiset ovat ostaneet muutamalla kymmenellä markalla Kansanvalistusseuralta seuran tukuttain julkaisemia kirjasia, lehtisiä ja kuvia annettavaksi etupäässä niiden lukutupien hoitajille, joita osasto on muutenkin avustanut. Materiaalia on määrä jakaa jonkin pennin maksusta tulevaa tiliä vastaan.

Löytyy vuoden 1903 viimeisestä lehdestä toki lupa-asioitakin tulevaa vuotta varten. ”Nääs Sprit fabriksaktiebolag” on saanut oikeuden tulevan 1904 vuoden aikana Janakkalan pitäjän Wiralan kylästä omistamassaan viinapolttimossa polttaa 300,000 litraa normaalipitoista paloviinaa.

Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Hämeen Sanomat 31.12.1906. Jälleen kutsutaan väkeä perinteisiin hartaushetkiin niin attona kuin uudenvuodenpäivänäkin, suomeksi ja ruotsiksi. Ajan suunta näkyy etusivun pitkässä artikkelissa ”Mille perustukselle uusi Suomi on rakennettawa”. Takana olivat vuoden 1905 suurlakkoajan levottomuudet. Lehti kirjoittaa muun muassa:” Häme, samaten kuin muukin Suomi, seisoo nykyään tienhaarassa, wapaana walitsemaan sen tien, mitä kulkea tahtoo. Tätä walinnanwapautta ei Hämeellä ole ollut sitten wuoden 1249, jolloin ruotsalainen walloittaja mursi hämäläisten wastarinnan ja teki lopun Hämeen miehen itsenäisyydestä. Siitä ajasta lähtien aina tähän päiwään asti on hämäläisenkin kodissa hallinnut wieras isäntä, wieraan walloittajan tuoma ruotsalainen wirkamies...”. Lehti linjaa pontevasti kansallisuuslinjaansa jatkamalla:” ...Tämä käsityskanta waatii jyrkästi, että kaikki kansan elämälle wieraat, mieliwaltaisesti luodut olot, miten historiallisia ne ikäänsä nähden lienevätkin, owat poistettawat, jos ne waan, kuten meidän epäkansallinen wirkamiehistömme, owat wähimmässäkään määrässä kansan eduille wastaisia”.

Samaan aikaan käytiin keskustelua painovapauslaista ja valmistauduttiin tuleviin eduskuntavaaleihin, jotka pidettiin sitten 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Asiaan liittyen kaikki keskuslautakuntien puheenjohtajat kutsuttiin koolle Helsinkiin tammikuun kahdeksanneksi päiväksi .

Nykypäivinä vuoden vaihtumiseen liittyvät ilotulitteet eli kaikenlaiset räjähteet. Vuoden 1906 lopussa kenraalikuvernööri toi julki ehdotuksen ilman asianomaisia lupia räjähteitä valmistaneiden tai säilyttäneiden rankaisemisesta aiempaa ankarammin. Toki kyseessä olivat aivan muut tausta-ajatukset kuin nykyiset turvallisuustekijät. Pommeista puheenollen niitä oli liikkeellä Suomen rautatieasemalla [ilmeisesti Pietarissa], sillä edelleen 31.12. 1906 Hämeen Sanomat tietää kertoa, että asemalla oli vangittu kaksi lintukoria vastaanottamassa ollutta nuorta miestä. Oli saatu sattumalta tietää, että kyseisiin lintuihin oli ahdettu pieniä pommeja, yhteensä 40 kappaletta. Tapaukseen liittyi vielä nuori tuntematon naishenkilö, joka kuitenkin ehti paeta.

Vuoden vaihduttua tekijäihminen voisi vaikka
ilmoittautua navetta ja karjanhoitokilpailuun.
Ilmoitus löytyy Hämeen Sanomista 31.12.1906.
Aikaa tuoda innokkuutensa julki on parisen
viikkoa.
/http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/
binding/631118

Vuoden 1906 lähestyessä loppuaan oli Hämeenlinnassa toki muistettu myös järjestää musiikkitilaisuuksia, joista Hämeen Sanomat kertoo edellisenä torstaina pidetystä ”helppotajuisesta konsertista”, joka oli kerännyt runsaasti yleisöä, jota ohjelmisto miellytti. Kapellimestari Artur Lindforssia erityisesti muistettiin kehua. Pianisti Aleksis Wennerberg oli osoittautunut taitavaksi. Soittokunta kuulemma suoriutui ohjelmistosta erästä tilapäistä kommellusta lukuunottamatta erinomaisesti. Uudet torvet ansaitsivat myös suitsutusta. Järjestelyistä oli vastannut taidolla pormestarinrouva Laura Sundel.

Uudenvuodenpäiväksi 1907 oli luvassa myös poliitista ohjelmaa, sillä Wanajan Suomalainen Seura ilmoitti järjestävänsä mainittuna päivänä kello 3 iltapäivällä Kirkonkulman koululla esitelmätilaisuuden suomalaisen puolueen ohjelmasta ynnä johtokunnan vaalit.

Hämeen läänin Kosken Osuusmeijeri ilmoittaa haettavaksi kiertävän karjakon toimen, joka alkaa heti ja päättyy 1. marraskuuta 1907. Hevosmiehille on tarjolla halkojen ajoa Rengon Jokiniemen metsästä Turengin asemalle. Toisena joulupäivänä on kadotettu rekiwiltti Leppäkosken tienoille. Noinkohan on löytynyt?

Kolmas paikkakunnalla ilmestynyt sanomalehti, sosiaalidemokraattien Hämeen Voima, on jäänyt toistaiseksi huomiotta. Tällä kertaa puute korjataan tutkimalla sen numeroa, joka on päivätty 31.12.1908. Äkkiseltään etusivulta löytyvät samanlaiset viralliset ilmoitukset kuin edellisistäkin esimerkkeinä olleista sanomalehdistä. Niiden vieressä julistavat ”voittoisata vuoden vierintää taistelutovereille” ilmoituksen laatineet tahot.

Vuoden vaihtumista muutoksen aikana ilmentää myös Hämeen Voima tuomalla julki lähiseudun torppareiden surkeata asemaa otsikolla ”Koko Häme aijotaan puhdistaa torppareista”. Lehti viittaa Hämettäreen, joka on saanut tietää, että Wikbergin kartanon torpparit Tammelasta on irtisanottu muuttamaan maaliskuun 14. päivänä 1910 tilan palstoituksen vuoksi. Tilanomistaja Tawela Lempäälästä on sanonut Maarian päivästä [2.7.] alkaen irti kaikki noin 20 torppariaan. Myös Hauholla on maanvilhelijä Räwäsmäki irtisanonut kaikki alustalaisensa, torpparit ja mäkitupalaiset paitsi yhden, jonka Hämeen Voima toteaa hännystelevän nuorsuomalaisia. Muutoksia on siis vuodenvaihde tuonut maaseudullekin.

Jonkun tukkeja ne ovat olleet veteenkin jääneet. Sen ovat saaneet havaita ne 30-40 henkilöä, joille Walkeakosken tukkiyhtiöt ovat antaneet haasteen uppotukkien nostamisesta.

Kulunutta vuotta 1908 Hämeen Voima kuvaa linjansa mukaan:” Nyt loppumassa olewa wuosi on kulunut pääasiallisesti sekä rajantakaisen että kotimaisen porwariston taantumuspyrkimysten merkeissä. Wenäläinen taantumus on yhä himokkaampana kääntänyt katseensa maahamme. Jo wiime wuoden lopulla nimitettiin tännekenraalikuvernööri Gerardin apulaiseksi entinen bobrikoffilaismies Seyn. Mutta sekään ei riittänyt. Helmikuussa sai kenraalikuwernööri eron ja hänen sijaansa nimitettiin tunnettu Itämerenmaakuntien rauhottaja Böckmann. Nimitykset tapahtuiwat jo muodollisestikin lainwastaisessa järjestyksessä, ja niiden asiallinen tarkotus oli ilmeinen...”. Lehti kiinnittää niinikään huomiota suomisyöjien toiminnan kiihtymiseen Venäjällä sekä Venäjän valtakunnanduuman keskuudessa käydystä keskustelusta koskien Suomen asiain johdosta tehtyjä välikysymyksiä.

Vuoden päättyessä on herännyt maassa myös kysymys Suomen santarmihallituksen ylläpitokustannuksista. Marraskuun 29. päivänä 1906 on kuulemma annettu määräys Suomen valtion vapauttamisesta maksamasta kyseisen laitoksen ylläpitoa. Senaatin tiedusteluun määräyksen voimassaolosta on korkeimmassa paikassa ”selitetty” sen tulleen voimaan silloin kun tuo määräys on annettu.

Viinanpolttimo Wiralassa on saanut toimiluvan vuodelle 1909 400,000 litraa varten. Kaksoisraide Jokelan ja Hyvinkään välillä on määrätty avattavaksi yleiselle liikenteelle tammikuun 1. päivästä alkaen.

Vuoden vaihtuessa on toki oikaistava
kiusallisia väärinkäsityksiä. Vuonna
1903 on kaupungissa ilmeisesti kohis-
tu liikuntapaikkojen ylläpidosta.
August Heinonen tahtoo Hämettäressä
31.12.1903 tuoda julki syyttömyytensä
kiistakirjoitukseen, jolla on vastus-
tettu kaupungin luistinradan valaise-
mista. 
http://digi.lib.helsinki.fi/
sanomalehti/binding/629968

Hämeen Voima nostaa esille ne kirjoitukset, joita Suomen juutalaiskysymyksestä on esiintynyt ulkomaisissa lehdissä. Mainitut jutut eivät kuulemma ole olleet mairittelevia suomalaisviranomaisten kannalta. Aivan noina viime aikoina on kuulemma tapahtunut juutalaishäätöjä. Englantilaislehdet ovat ihmetelleet, kuinka niin kovin sympatiaa nauttineessa Suomessa on tuollaista tapahtunut.

Nimimerkki Wapaus Turengista kyselee muun muassa:” Hei pojat! Mihin olette aikoneet Uudenwuoden päiwänä mennä wuoden alkuriemua ottamaan, jotia saisitten koko wuodeksi itsellenne riemutuulta. Jos etten tiedä, niin minä sanon. Yhdistys pitää iltaman Turengin W.P.K:n talolla Uutena wuonna, ja sinne sitä mennään...”. Ohjelmana on kuulemma Minna Canthin ”Murtowarkaus” ym. Saliin on kuulemma maalattu uusi perämaisema, jota väkeä kutsutaan katsomaan.

Sitähän joulukuun viimeinen on näyttänyt kautta aikain olleen, tilinpäätöstä menneestä ja arvuuttelua tulevasta. Kerran vuodessa me suomme itsellemme tovin eritellä tapahtumia ja tulkita enteitä. Joku silmäilee taakseen ja toinen pälyilee pelolla eteensä. Joulun ja vuodenvaihteen aika on yleensäkin ollut jonkin verran mystistä aikaa, vaikka se onkin vain yksi päivä lukemattomien muiden ketjussa. Ehkä me kuitenkin kaikessa kyynisyydessämme pohjimmiltamme tarvitsemme selkeitä ajanjaksojen rajakohtia.

31. joulukuuta syntyneitä:

1378 Calixtus III, paavi (1455-1458)

1491 Jacques Cartier, ranskalainen tutkimusmatkailija

1738 Charles Cornwallis, englantilainen kenraali; mm. englantilaisten joukkojen komentajana Yhdysvaltain   vapaussodassa

1763 Pierre-Charles Villeneuve, ranskalainen amiraali; johti ranskalais-espanjalaista laivastoa Trafalgarin meritaistelussa brittiläistä Nelsonia vastaan

1869 Henri Matisse, ranskalainen taidemaalari

1908 Simon Wiesenthal, keskitysleiriltä selvinnyt itävaltalainen arkkitehti, natsien metsästäjä

1928 Veijo Meri, suomalainen kirjailija

1932 Kari Kairamo, suomalainen vuorineuvos

31. joulukuuta tapahtunutta:

406, vandaalien, alaanien, ja sveebien Reinin ylitys; Gallian valtaus alkoi

1600, Englannin Itä-Intian kauppakomppania perustettiin

1695, Vilhelm II sääti ikkunaveron Englannissa

1857, Kuningatar viktoria valitsi Kanadan pääkaupungiksi Ottawan

1879, Thomas Edison esitteli hehkulamppua ensimmäistä kertaa julkisesti

1949, Suomen kansanhuoltoministeriö lakkautettiin

1953, Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta lopetti toimintansa; valtuuskunta toimi pitempään: se järjesteli muutamia korvausasioita valtion ja tavarantoimittajien välillä vuoteen 1967 saakka

1999, Boris Jeltsin erosi Venäjän presidentin virasta. Vladimir Putinista tuli hänen seuraajansa

2009, Ampumavälikohtaus kauppakeskus Sellossa, Espoossa

Uudenvuoden ilotulitusta Oulussa vuonna 2009. Kuva Wikimedia Commons

 

LÄHTEET:

Hämetär 31.12.1903

http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/binding/629968

Hämeen Sanomat 31.12.1906

http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/binding/631118

Hämeen Voima 31.12.1908

http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/binding/629535

Venäjän-Japanin sota 1904-1905

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ven%C3%A4j%C3%A4n%E2%80%93Japanin_sota

Vuoden 1905 suurlakko

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vuoden_1905_suurlakko

Eduskuntavaalit 1907

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eduskuntavaalit_1907

Kojon kartano; Wiksberg

http://www.hamewiki.fi/wiki/Kojon_kartano

31. joulukuuta

http://fi.wikipedia.org/wiki/31._joulukuuta