Kohti Kirstulaa

Kiviaita ja puiston metsä olivat jouluna
kääriytyneet puhtaaseen lumivaippaan Eletty
vuosiluku tuntui toisarvoiselta.

Taivas on laskeutunut hyvin matalalle. Katulyhtyjen valo näyttää liukenevan jo muutaman metrin päässä raskaina alas lankeavien lumihiutaleiden sekaan. Katu-ura jatkuu suorana kohti mäkeä. Aura on heittänyt valkean kinoksen polvenkorkuiseksi nietokseksi jalkakäytävälle. Jouluaattoyössä ovat ainoastaan yhdet jalanjäljet edessäni. Jostain sivultani kantautuneet ulkoiluseurueen äänet ovat vaimenneet ehdittyäni entisten kasarmien kohdalle. Vain muutama nelipyöräinen ajoneuvo hurisee ohitseni jättäen minut lopulta omaan hiljaisuuteeni puuskuttamaan halki hangen.

Otan aikani pysähtelen tuon tuostakin ja tähyilen ympärilleni kohti hämärää lyhtyjen takana. Jos joskus kaupungilla, tällaisena iltana räikeät valot himmenevät ja ihmisten tahti näyttää hidastuvan. Mihinpä sitä kiire vuoden kallistuessa kohti loppuaan? Sankka lumisade on ikään kuin pakottamassa verkkaiseen kulkuun ja havainnoimaan tuulta ynnä omien askelten ääniä. Siten tavoitan lopulta vanhan Parkin eli Kaupunginpuiston laidan. Sen kiviaita kyhjöttää kinosten seassa kuin pitkä, jähmettynyt käärme. Lounaiskulman kiviportaat ovat jääneet tyystin vidin alle. Koetan tarkentaa katsettani nietosten keskellä seisovaa tammea kohti. Maantien ja puistokäytävän takaa nousevat mäenharjanteet tuntuvat kuin aaltoilevan pimeyteen.

Tampereentie jatkuu edessäni puiston laitaa seuraten kohti Kurkkutien risteystä. Mainittu paikka esiintyy useammassakin piirroksessa ja korttikuvassa. Mielessäni on etenkin aikanaan museokaupasta ostamani postikorttikuva talvisesta maisemasta. Olen kovin harmitellut tungettuani kortin jonnekin piiloon. Kaupunki kuvissa- teoksesta sentään olen löytänyt vastaavan kuvan. Yli satavuotias näkymä muistuttaa häkellyttävän paljon nykypäivän asetelmaa jykevän kiviaidan porttiaukkoineen hallitessa näkymää. Maantie on pysynyt vuosisatoja lähes samoilla sijoilla. Jokunen vanha Puistonmäen tai Pikkuparkin rakennuskin on säästynyt.

Viime kuukausina olen pyrkinyt perehtymään siihen, mitä kaikkea Pyövelinmäki on ollut ennen ja jälkeen Kaupunginpuiston perustamisen 1848. Seistessä keskellä hiljaista maisemaa lumipyryn laskeutuessa harteille kokee oivallisen tilaisuuden irtautua ajasta ja koettaa sukeltautua menneeseen.

Pyövelinmäki on ollut ikimuistoisista ajoista sidoksissa vanhaan vanajalaiseen Ojoisten kylään, josta aikanaan muodostettiin ensin 1500-luvulla latokartano ja sittemmin vuokra- ja virkatalo. Puiston lounais- ja länsipuolella ovat yhtyneet maantiet niin Helsingistä, Turusta kuin Pohjanmaankin suunnalta. Nykyisen rautatiesillan suunnalta on ollut käynti joen ylitse kohti Viipuria. Ojoisten kylä sijaitsi itse asiassa melkoisen tärkeällä paikalla ennen kuin maantie nykyisen vankisiirtolan alueen halki päättyi vanhan kaupungin tulliporttiin.

Ojoinen oli sangen tuttu talonpojille kautta lähipitäjien, sillä heille tuli aikanaan päivätyövelvollisuudet karjakartanoille. Renkolaiset saivat pystyttää savipiipullisen tuvan, jonka Palmunen on arvellut olleen kartanon päärakennus. Muita tupia rakensivat kalvolalaiset ja Pälkäneen miehet. Pirtin kasasivat myös janakkalalaiset ja loppilaiset. Aitan teko oli Lehijärven miesten vastuulla. Saunanrakentajina toimivat Kulsialan eli Tyrvännön ukot. Keittiön rakensivat Janakkala ja Loppi. Sääksmäki, Janakkala, Loppi ja Vihti pystyttivät navetat, joita oli kaikkiaan kolme. Viiden hiukan kylän ulkopuolelle sijainneen riihen rakentajina olivat miehet Tammelasta, Somerolta, Vihdistä, Rengosta ja Kulsialasta. Varsinaisilla niityillä tuli sijaitsemaan myös viisi latoa, joiden pystyttämisestä huolehtivat Sääksmäen, Mäskälän eli Vanajan ja Lehijärven talonpojat.

Osa kartasta joka kuvaa Ojoisten lampuotien välistä tilusjakoa 1792. Mittaukset on tehty kuitenkin jo 1778
ja 1779. Ojoisten rakennusryhmä teiden risteyksessä. Oikealla Vanhan kaupungin pohjoispää ja pappilan
niitty. Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto.
MML 1, 3.HMA.

Ennen kuin kolkkoa mäkeä alettiin kuvernööri Rehbinderin johdolla 1848 muokata arvostetuksi Parkiksi se oli epäilemättä ympäristöään hallitseva, liki luotaantyöntävä louhikko. Vaikka eri aikakausilla maalatut ja piirretyt taulut tulkitsevatkin maisemaa omien ihanteidensa kautta, muutos on selkeästi nähtävissä. Ennen tätä vuotta en ole tullut esittäneeksi itselleni niinkään yksinkertaista kysymystä kuin että mistä kiviaitaan ja rauniolinnaan tarvitut kivet ovat olleet peräisin. On kerrottu, että niitä rakennettaessa on käytetty hyväksi maiseman muokkaamisen yhteydessä louhittua ainesta. Toden totta, muutos on nähtävissä eri aikakaudelta peräisin olevissa kuvissa!

Vuoden 1770 pelto- ja niittykartasta ilmenee, että hämeenlinnalaisten peltomaat sijaitsivat etupäässä nykyisen Sairionrannan alueella ja Pyövelinmäen ympärillä. Niittymaat puolestaan oli jaettu etenkin Linnanpuiston seudulta ynnä Linnaniemen- ja Käyräkadun väliseltä alueelta. Myös kapea vyöhyke entisen kasarmialueen länsipuolelta näyttäisi olleen niittyinä niin kuin myös palstoja Hätilän niittyjen ja peltojen välistä Varikonniemen alueelta, lisäksi oli joitain niittyjä Sairionkadun ja Aulangontien suunnalla peltopalstojen takana.

Mainittu kartta ilmoittaa sangen tarkasti kaupunkilaisten pelto- ja niittypalstojen sijainnin, koska vuonna 1767 oli raastuvankokouksessa annettu ilmi väärinkäytöksiä palstojen jakamisessa. Ilmeisesti maaherra Boijen aloitteesta maistraatti päätyi ottamaan takaisin maata niiltä, joiden katsottiin sitä väärin perustein itselleen ottaneen. Porvari Kristian Coless ja kolme muuta valittivat kuninkaalle päätöksestä. Luonnollisesti maistraatti ei katsonut valittajien toimia hyvällä ja sai tukea myös maaherralta. Seurauksena oli kuitenkin Majesteetin kirje maaliskuulta 1770, jonka mukaan maaherran oli velvoitettava maistraatti teettämään maanmittaus kaupungin pelloista ja niityistä. Tarkasteltaessa vanhaa (Schroderuksen) karttaa huomattiin, että lukuisia täsmennyksiä muun muassa rajojen ja ojien suhteen oli tehtävä. Uusien erehdysten välttämiseksi oli merkittävä tarkasti, kenelle kukin lohko kuului. Aivan täydellinen myllerrys ei ”uusjaosta” seurannut, vaikka joitain uudelleen järjestelyjä ilmeisesti tehtiin.

Selitysten mukaan muun muassa Kristian Colessin pari peltopalstaa näyttäisi olleen sangen keskeisellä paikalla nykyisen puiston länsilaidalla Tampereentien varrella. Vuonna 1760 kaupunkiin asettuneen puutarhurin palstat lienevät olleen jo Pikkuparkin eli Puistonmäen puolella.

Yksityiskohta kartasta, joka esittää Hämeenlinnan peltoja ja niittyjä 1770. Oikealla näkyy selvästi vanhan
sillan paikka, joka on lähellä nykyistä rautatiesiltaa. Puutarhurin palstat on merkitty kirjaimella p lähellä tuuli-
myllyä.Peltokiistan yhteydessä mainitun Kristian Collessin peltoa näyttäisi olleen kuvan alareunan keski-
vaiheilla porvari Clas Thelenin (O) kaakkoispuolella. Thelen ja lähellä nykyistä puiston kivilaituria
viljellyt säämiskäntekijä Askroth olivat pöytäkirjojen mukaan hätyytelleet kapakassa varaviskaalia ja
jääneet siten viinaanmenevinä ja tappelunhaluisina jälkipolvien mieleen. Merkki d tarkoittaa Hämeenlinnan
ensimmäistä apteekkia ensin proviisorina ja sittemmin apteekkarina pitäneen Anders Svahnin palstoja.
KUVA Pelto ja niittykartta 1770 Hämeenlinna 2:6.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto MML 1, 3. HMA.

Kun nyt katselen metsää kiviaidan takana, koetan nähdä silmissäni vanhan kaupungin asukkaiden viljelykset. Mitä he oikein viljelivät? Vanhojen tilien mukaan vuoden 1583 syksyllä ja seuraavana keväänä Ojoisilla kylvettiin ruista, ohraa ja hernettä, lisäksi kihlakunnasta saatiin verona ruista ynnä ohraa ja maltaita. Vapauden aikaa (1719-1772) kehotettiin maan asukkaita viljelemään kaikenlaisia hyötykasveja, jottei niitä tarvitsisi tuoda valtakuntaan. Etenkin pellavan ja tupakan viljelemiseen ohjeistettiin väkeä. Hämeenlinnan porvarit eivät kuitenkaan järin lämmenneet ajatukselle, vaan kylvivät itsepäisesti vanhaan tapaan ruista. Asiaa edelleen tiukattaessa he selittivät, etteivät luottaneet viljan tuontiin maaseudulta. Sotaneuvos Boije jopa ehdotti jotain määrää pelloista itselleen tupakka- ja pellavaplantaaseja varten. Aikeet eivät juuri menestyneet, sillä maistraatti ilmoitti 1766 maanlaadun olevan liian heikkoa tupakan, humalan, pellavan ja hampun viljelyyn. Ainakin Pyövelinmäen seudulla maaperä taatusti onkin ollut sangen karua.

Pyövelinmäki hallitsi liki kiusallisestikin vanhojen kaupunkilaisten elämää. Niin kuin jo vuoden 1770 pelto- ja niittykartastakin voi hyvin nähdä, alueen etelä- ja lounaiskulma olivat hankalia hyödyntää jyrkän ja kivikkoisen maaston vuoksi. Vanhan kaupungin pohjoispäässä sijainnut kirkko ja nykyisen puiston etelärinteellä kyhjöttänyt pappila olivat peräti kurjalla paikalla lahdenpohjukan tulviessa ja kivisten mäkien rajoittaessa toimintamahdollisuuksia. Kun kaupungin ahtaus ja linnoitustekniikan muutos ajan myötä saivat kaupunkilaisten olot entistä sietämättömämmiksi, oli alueen typografia melkoinen nieleskelyn aihe. Koska kaupungin muutto oli käymässä entistä väistämättömämmäksi, useita suunnitelmia laadittiin. Vaihtoehtoina esiintyi kaikkiaan kymmenkunta eri paikkaa, joista kaukaisimpana Janakkalan Turkhauta. Lopultakin päävaihtoehtoja lienee ollut kaupungin sijoittaminen joko Pyövelinmäen pohjoispuolelle tai Niementaustan mäelle Saaristen latokartanon alueelle. Ennen kuin lopullinen siirtopäätös kuninkaalta tuli 1776 ja Saaristen lähtökatselmus pidettiin 6.-8.6.1779 oli kaupunkilaisten keskuudessa ollut vakavaa halua siirtyä Pyövelinmäen ja Kettumäen väliselle alueelle, jota seutua varten itse asiassa oli suunnitelmissa useampia eri vaihtoehtoja. Pahimmaksi kompastuskiveksi etenkin Pyövelinmäen asema suhteessa linnan varustuksiin: uusi kaupunki tahdottiin tykin kantaman ulkopuolelle linnoituksesta; Pyövelinmäki oli korkeammalla kuin vanhan kaupungin alue, joten siitäkin seurasi ongelmia. Olettaisin, että tuossa historian kehitysvaiheessa ilmeisesti koettiin tärkeämpänä vapautumista ainaisista tulvista kuin avaria maisemia, koska Pyövelinmäen, Kettumäen ja Hakalanniemen alue viivähti suunnitelmissa sangen kauan huolimatta Ojoisten virkatalon haltijoiden vastustuksesta huolimatta.

Onpa siellä pappilan kupeella ollut aikanaan myös kuuluisa Suopellon torppa, jonka kohdilla on kerrottu sijainneen Larin-Kyöstin eli Karl Gustaf Larssonin syntymäkodin, jopa sanottu hänen syntyneen mainitussa torpassa. Tämä aikanaan Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija liittyy muutenkin läheisesti 1800-luvun lopun Parkin historiaan, sillä hänen isänsä piti ennen itsemurhaansa (1884) kuuluisaa Puistoravintolaa, joka purettiin 1960-luvulla. Larin-Kyöstin muistelukset lapsuutensa Hämeenlinnasta ja etenkin Kaupunginpuiston ympäristöstä ovat mielenkiintoista luettavaa.

Kiviaita siis seurailee Tampereentietä näinäkin päivinä asemoiden kadun tukevasti maisemaansa. Hiukan Kurkkutien risteyksin koillispuolella kohoavat tekoraunioiden muurit. Kaupunginopuiston on sanottu edustavan maisemapuutarhoihin kuuluvan englantilaisen maisemapuiston perinteitä. Mutkittelevat puistokäytävät, rauniot ja huvimajat ovatkin selviä tunnusmerkkejä. Hassua kyllä, tulen miettineeksi, mitä etelärinteiltä poistetuilla kivillä oikein muuta olisi tehty kuin aitoja, portaita, pengerryksiä ja raunioita.

Tekorauniot. Vaikka puut ympärillä kasvavat,
aika tuntuu seisahtuneen kivimuurien sisällä.

Aina sivuuttaessani rauniot koen selvästi niiden perimmäisen tarkoituksen eli hetken seisahduttamisen. Ne ovat kautta aikainsa olleet ”keskeneräiset” tai ”hajalla”. Juuri siksi niiden ääressä saattaa kokea jotain merkillistä, hetkiä irrallaan nykyisyydestä. Kun tuuli humisee, kosteannihkeä lumi tunkee kaulukselle ja lämpö kaikkoaa niskasta, muistan äkkiä kuin välähdyksinä kuvajaisia lapsuudesta, ollessani alaluokilla käytiin hurjia lumisotia noilla samoilla muureilla. Seistessäni nyt maantien laidassa keskellä jalkakäytävälle nakattua kinosta tiedän raunioiden olevan siellä jossain pimeän metsän keskellä niin kuin myös laululavan hiekkakenttineen. Siellä kentällä laulettiin myös ensimmäisten kokemieni kevätjuhlien Suvivirret.

Jatkaessani matkaa Kurkkutien risteyksestä kohti pohjoista lumisade on jo hälvennyt. Tuttu katulamppu välkkyy, syttyy ja sammuu niin kuin aina alittaessani sen. Pian ohitan entisen Puistolan koulun portin, paikan jonne minut aikanaan saatettiin ensimmäiselle luokalle, pois tutun turvallisesta kotipiiristä ison maailman kynnykselle ja outojen ihmisten joukkoon. Taivaltaessani Tampereentietä olen kuin hiekkajyvänen hetkien virrassa, pian unohtuva ja toisille tietä antava. Vain maantiet säilyvät - Tampereentie ja vanha koulutieni Härkätie.

LÄHTEET:

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Kartta Ojoisten lampuotien välisestä tilusjaosta 1792. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 12:5. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Katermaa. Hämeenlinnan kauopungin muutto 1736-1778. Historiallinen Arkisto 94. (1989)

Koskimies. Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944. (1966)

Laitila. Puistojen kaupunki. Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria. (1995)

Larin-Kyöstin Hämeenlinna – tarinoita pienestä kaupungista. (2013)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia II. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. (1926)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75 (1930)

Maisemapuutarha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maisemapuutarha 21.1.2014 klo 15:56

Palmunen.Ojoisten latokartano ja virkatalo. (1968)

Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano. (1965)

Vilkuna. Kaupunki kuvissa. Valokuvia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Hämeenlinnasta. (2004)

Kuva sivulta 179