Levottomat luut

Kun Hämeenlinna perustettiin 1639, sen paikka saarella suon ja Vanajaveden välissä on saattanut olla linnoitukselle oivallinen, mutta kaupunkikylälle auttamattoman ahdas. Niinpä kirkonkaan paikaksi ei ollut osoittaa järin oivallista sijaa. Kaupungin ensimmäisen kirkon rakentamisesta Tyko Hagman ja K.O. Lindeqvist antavat hiukan ristiriitaisia tietoja. Hagmanin todetessa kirkon rakentamisen alkaneen heti kaupungin perustamisen jälkeen ja sen valmistuneen 1652 Lindeqvist puolestaan mainitsee työn alkaneen vasta linnan kirkon palettua 1659 ja töiden valmistuneen 1660-luvun alussa. 

 

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää,
jonne on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kaupungin ensimmäinen koulu on sijainnut lähellä
linnaa, mutta 1733 kurjaan kuntoon mennyt rakennus purettiin ja uusi rakennettiin kirkon viereen.
Alavin maa lahden lounaispohjukassa on merkitty yksiselitteisesti vesijättömaaksi. Huomaa pappila
lahden länsirannalla.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Joka tapauksessa kaupungilla oli siis 1600-luvun loppupuolella oma pieni, mutta Hagmanin sanoin ”soma ja sievä” kirkkonsa. Mitään kaunista tai viehättävää ei sen sijaan ollut kirkolle valitussa paikassa. Rinne kaupungin pohjoispäässä nykyisen Vanhankaupunginlahden rannassa sijaitsi tulvivalla alueella. Maaperä lohkeili tulvavesien säännöllisesti saartaessa kirkon. Kirkon länsipuolella ollutta hautausmaana käytettyä suoperäistä niittyä vesi säännöllisesti peitti.

Isonvihan aika oli koko maalle ja sen itäisille kaupungeille tuhoisaa. Hämeenlinnan kirkko kärsi siitä erityisesti. Kirkon pelättiin tyystin luhistuvan. Kaikkinainen korjaaminen oli hankalaa, sillä kirkkoherra Chosselius ja kirkkoväärti Biuur olivat ottaneet kirkon kassan mukaansa Ruotsiin paetessaan miehittäjiä ja jakaneet rahat keskenään. Niin kuin 1729 todettiin, niin kirkko kuin vieressä sijainnut pappilakin olivat ajautumassa perikatoon. Maaherra pyysi kuninkaalta lupaa kolehdin keräämiseksi ympäri valtakuntaa Hämeenlinnan surkean kirkon korjaamiseksi. Lupa tulikin, mutta ainoastaan Turun ja Porvoon hiippakuntiin.

Kirkkoa päästiin siis paikkailemaan, mutta 1731 nousi rovastinkäräjillä esille kokonaan uuden kirkon rakentaminen, sillä sijaintipaikka oli yhäti perin kurja. Koska Vanajan pinta oli ennen Lempäälän Kuokkalankosken perkaamista 1857 parisen metriä nykyistä korkeammalla, minkä lisäksi jokakeväiset tulvat nostivat pahimmillaan vettä toisen mokoman. Niinpä kaupunkilaiset Saaristen, Hätilän ja Ojoisten latokartanoiden talonpoikien avulla saivat 1735-38 valmiiksi uuden kirkon hiukan korkeammalle mäelle ensimmöäisen kirkon viereen. Rakennusmestarina oli Hattulan lukkari Heikki Oikolin. Myös kirkkomaata siirrettiin jonkin verran aiempaa ylemmäksi.

Myös pappilaa oli miehitysaika kohdellut kaltoin. Myös se oli uudelleen rakennettava Pyövelimäen kupeelle.

Saivatkohan vainajien luut rauhaisampaa lepoa kaupungin uudemmassa kirkossa? Ainakin ns. pikkuvihan aikana 1742-43 uusikin kirkko sai kärsiä jonkin verran. Jo vuonna 1746 kirkon kivijalka tarvitsi pikaista korjaamista. 1751 kirkon idänpuoleinen seinä oli alkanut mädäntyä. Köyhälle kirkolle tärkein tapa saada tuloja olivat niin sanotut multarahat eli omaisilta perittävä korvaus siitä, mihin paikkaan kirkossa tai kokonaan sen ulkopuolelle hautuumaalle vainaja haudattiin. Yhä monet tahtoivat hautapaikkansa kirkon alle. Se puolestaan toi omat haittansa niin kuin vuoden 1757 piispantarkastuksessa todettiin. Kevätaikana vesi valui kaivettaviin hautoihin. Kuolleista nousi lämpiminä aikoina kammottava lemu. Kaiken lisäksi ei ollut täyttä selvyytä ajasta tai paikasta, mihin viimeksi oli haudattu. Niinpä pormestari Gottlieb Johnin ehdotuksesta hautausmaksu kirkkoon korotettiin niin korkeaksi, että yhä harvemmilla oli varaa hautaukseen kirkon lattian alle. Koska hautaa oli usein perin hankala kaivaa, muurattiin suuren käytävän alle holvi, jossa vainajat saattoivat odottaa hautausta. Sen lisäksi kirkkomaalle oli toimitettava hiekkaa, koska ohut multakerros ja niin sanottu kuohusavi tekivät asianmukaisen hautaamisen hankalaksi.

Kun päätös kaupungin muuttamisesta uudelle paikalle viimein 1776 viimein tuli, kesti kuitenkin kolmisen vuotta ennen kuin Saaristen kartanon loppukatselmus pidettiin ja kirkkoa ja hautausmaata käytettiin vielä pitkän aikaa ennen kuin uusin kirkkoa valmistui 1798. Myös vanhan kaupungin alueelle haudattiin ihmisiä vielä hyvän aikaa. Hagmanin mukaan venäläistä kivikasarmia rakennettaessa vanhan kaupungin hautausmaalta vietiin luita ja pääkalloja uuden kauoungin hautausmaalle. Pohtineeksi vain tulee, kuinka monen maalliset jäänteet on tullut siirrretyiksi. Oma lukunsa on toki samaisella vesijättömäällä sijaitseva punaisten toverihauta vuodelta 1918.

Vaan kenen saattaisi otaksua kummittelevan rauhattomana Hämeenlinnan Vanhan kaupungin alueella? Jotenkin mieleeni nousee vanhan ajan kuulusin hämeenlinnalainen eli Krister Henrikinpoika Silke, joka kuoli 1699 ja haudattiin Hämeenlinnan vanhimman kaupunkikirkon arvokkaimmalle paikalle eli kuoriin. Silke oli aikansa suurporvari, joka osasi liiketoiminnan salat.

Silken on otaksuttu syntyneen Turussa 1650-luvulla, vaikka tiedot ovatkin ristiriitaisia. Se tiedetään, että hän siirtyi ensiksi Anskogin ruukin kirjanpitäjäksi. Moinen asema ei tyydyttänyt hänen kunnianhimoaan, vaan pian hän alkoi harjoittaa rahanlainausta vähintään 50 prosentin korolla. Moinen toiminta ei toki herättänyt järin paljon ihastusta.

Niinpä Krster Silke, Silkki-Kristeri, hakeutui 1680 Hämeenlinnaan, jossa oli asioinut jo aiemmin ruukin asioissa. Hän sai pikaisesti porvarioikeudet ja jatkoi rahanlainaustoimintaansa. Lisöksi hän välitti erilaisia Anskogin tehdastuotteita laajalle alueelle Tammelaa, Hattulaa ja Kalvolaa myöten. Siinä sivussa monet talonpojat päätyivät toivottomaan velkasuhteeseen. 1694 muun muassa kaksi talonpoikaa Kalvolan Heinusta ja toiset kaksi Tammelan Portaasta menettivät talonsa Silkelle. Suolan velkakauppa oli johtaa myös Hattulan Sipi Sipinpojan mierontielle, mutta tämä onnistui puolustautumaan.

Vähän ennen kuolemaansa Silke avioitui taloudenhoitajansa, syntyperäisen Beada Jaakontyttären kanssa. Pariskunta oli asustellut yhdessä jo kymmenisen vuotta nostattaen tavatonta paheksuntaa. Beada meni Silken kuoleman jälkeen uusiin naimisiin toisen kauppiaan kanssa ja hänen elikkonsa aiheuttivat tavan takaa vahinkoa naapurien pelloilla ja saivat aikaan toistuvia oikeusjuttuja.

Hämeenlinnan vanhojen kirkkojen mäki ojan ylittävältä sillalta katsottuna marraskuussa
2014. Vanhan kirkon muistokivi sijaitsee näiden kahden kuvan liitoskohdassa. Kuten kuva
kertoo 1700-luvun lopun jälkeen alueella on tehty sangen paljon maanmuokkausta.

Niin. Eipä arvoisa Silke saattanut arvata, että jo Isonvihan aika suistaisi hänen hautakirkkonsa turmioon ja kaupungin muutto 1770-luvun lopussa johtaisi vanhan kaupungin alueen toisenkin kirkon katoamiseen. Yksinpä kirkon rakenteet ja kirkkoaita olivat sata vuotta Silken kuoleman jälkeen huutokaupan. Jos joku rauhaton sielu sattuu Hämeenlinnan Vanhankaupunginlahdella leposijaansa - aikanaan pienen kaupungin parasta - haeskelemaan, se saattaa hyvinkin olla Krister Henrikinpoika Silke, jonka kauppa haudasta viimeisenä liiketoimena vastoin odotuksia on epäonnistunut.

LÄHTEET.

Hagman Tyko. Kunnallis-historiallinen Kertomus Hämeenlinnan Kaupungista.1900

Hämeen Sanomat 19.5.1968

Kartta Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6. Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia. II osa. Kaupungin historia Ruotsin vallan aikana. 1926

Maaherranpuiston ja aleksis kiven puiston kunnostuksen yleissuunnitelma – Suunnitelmaselostus. 28.8.2008

https://www.hameenlinna.fi/pages/381757/MHP,AKP_suunnitelmaselostus_%20280808KEVYT.pdf 

21.2.2015 klo 15:34