Pyhän Jaakon teillä

Menneenä talvena Hämeenlinnan Historiallinen Seura järjesti mielenkiintoisen esitelmän Hämeen linnaan johjaneista vanhoista teistä. Tärkeä osansa siinä oli luonnollisesti Hämeen Härkätiellä. Tarkasteltaessa kyseisestä maantiestä mielessä vallinneita mielikuvia huomasin itsekin hahmottaneeni sen pääasiassa 1600-luvun puolivälistä noudatetun, Alajärven pohjoispuolitse kulkeneen linjauksen mukaisesti ja kulkeneeni vuosikaudet kesäisin Renkoon juuri tuota uudempaa linjausta mukailevan tien kautta. Oli siis lopultakin aika tutustua tuohon vanhempaan reittiin niin tarkoin kuin se useamman vuosisadan jälkeen oli mahdollista. Se sopi sikälikin hyvin, että reitti aiheena sivuaa erästä vuosia työn alla ollutta laajempaa kirjoitusprojektiani.

Tästä retki alkaa. Valtatie rekkoineen suuntaa kohti Turkua, mutta Renkovahan tie kaartuu jonnekin alas.

Aluksi tutkailin Google Mapsin avulla, näkyikö kuvissa mahdollisia kulkureittejä 10-tien sivuitse ja Suvipielisen kautta Uuteenkylään. Vanhan Härkätien eteläinen linjaus suuntautui nimittäin Hattelmalan kylästä Renkovahan ja Suvitiellisen järven kautta Rengon Uuteenkylään. Muuan ystäväni on ikänsä kulkenut Suvipielisen ympäristössä ja häneltä sain vinkin Ilvesreitistä, jonka viitoitettu vaellusreitti johtaa sieltä Renkoon. Hän opastikin ystävällisesti keväällä pikaisen kierroksen Suvitiellisen ja Vesajärven välisellä kannaksella. Siitä jäi elämään ajatus patikkamatkasta Renkoon asti. Piti vielä keksiä sopiva aloituspaikka sillä 10-tien ja moottoritien yhtymäkohdan teollisuusalueilla vanhoista reiteistä tuskin paljon on enää jäljellä. Joenhiisi on jo kirjoittanut Härkätiestä Hattelmalassa ja Koskensillan maastosta, joten loogisimmalta paikalta aloittaa vaikutti Renkovahan risteys.

Vanha kätkö? Kalllionkolo tienposkessa.

Olen pyöräillyt pari kolme kertaa tuosta paikasta Alajoelle, mutta tällä kertaa piti pyrkiä seuraamaan Turun valtatietä. Teokseensa Hämeen Härkätie – Synty ja varhaisvaiheet Jaakko Masonen on hahmotellut karttaliitteeseen tulkintansa myös Alajärven eteläisestä tielinjasta. Renkovahan risteyksen kohdilla reitti olisi siirtynyt 10-tien pohjoispuolelle. Se näyttää asettuvan koko lailla Bremerintieksi nykyään nimetyn ajoväylän kohdalle. Matkan alku siis vaikutti varsin selkeältä.

Aamu oli kirkas ja sopivan lämmin vailla helteen hönkäilyjä. Jo laskeutuminen valtatieltä kohti metsää muutti liikenteen metelin vaimeaksi. Renkovahantien kivipylväinen aita on osin hajonnut kuin korostaen vertauskuvallista laskeutumista kohti menneiden aikojen aaveiden tavoittelua. Jyrkän kivikkoinen mäki on aikanaan varmasti ollut tehokas este ja pakottanut kiertämään. Aivan yllättäen kartalla tasavahvuiseksi merkitty tieura muuttui ruohottuneeksi kärrytieksi. Hetken emmittyä sitä sopi jatkaa kohti Humaristontietä. Nuori metsä oli valtaamassa maantietä kärrypoluksi. Jossain edellä jolkotteli iso mustavalkoinen kissa, koira tai mikä lie. Tarpeeksi utelias se ei ollut kiinnittääkseen huomiota satunnaiseen ja odottamattomaan kulkijaan. Pian ohitin talon, jonka suunnalta kiekuili kukko. Vaikka pihamaalla näkyi myös urbaanimpaan asutukseen viittaavia merkkejä, tunnelma kukon ansiosta alkoi lopulta lähennellä maaseutua.

Äkkiä Bremerintien vierusta alkaa niellä kulku-uraa. Väylä metsittyy.

Päästyäni Humaristontien T-risteykseen jouduin tekemään seuraavan reittiratkaisun. Puhtaasti karttaa aiemmin tarkastellessani olin hahmotellut mielessäni kaksi päävaihtoehtoa, joista lyhin jatkoreitti oli suunnistaa Humaristontietä suoraan 10-tielle, jolloin olisin joutunut kävelemään valtatien laitaa 200-300 metriä päästäkseni Suvipielisenten risteykseen. Toinen vaihtoehto puolestaan olisi ollut kiertää luoteen kautta Humaristontietä Vesajoentielle, jota olisi päässyt valtatielle puolisentoista sataa metriä Suvipielisen tiestä eteenpäin ja palata maantien pengertä tuo matka Hämeenlinnaan päin. Tuo kieromatka vaikutti lähinnä pöhköltä, koska tavoite oli seurailla arvioitua Härkätien reittiä mahdollisimman tarkasti. Masonen on liitteeseensä piirtänyt Härkätien leikkaamaan nykyisen 10-tien jokseenkin suoraan kohti Suvipielistä ja kohti Vesajärven ja Suvitiellisen kannasta. Kuinka ollakaan, edessäni johti Humaristontien vastakkaisella puolella polku, joka kutsui houkuttelevasti. Päätin seurata sitä, koska se oli juuri siinä, missä moisen pitikin olla ammoin ollut. Satakunta metriä tuonnempana polku avartui sellaiseksi uraksi, joka toi mieleen Holmbergin maalaukset tai erään toisen maalarin kuuluisan teoksen, jossa varikset touhuavat metsäpolulla. Eipä aikaakaan kun jäljet kaartuivat selvästi kohti valtatietä, jonka äänet voimistuivat. Tupsahdin pensaikosta juuri vastapäätä Suvipielisentien risteyksessä olevaa kivipaatta. Olin siis jokseenkin juuri siinä, missä Masosen karttaliitteen mukaan minun olisi pitänytkin olla, joten oli mitä ilmeisemmin hänen tulkintansa mukaan kulkenut pätkän vanhinta Härkätietä, joka on jo melkein kadonnut nykyisen valtatien kainaloon. 

Humaristontien risteyksen jälkeen odottaa synkän metsäinen polku. Tästäkö pääsee Suvipielisen risteykseen?

Jo avartuu. Tästä puuttuvat enää ne erään kuuluisan luontomaalauksen varikset!

Suvipieliseen johtava tie puolestaan on sangen säännöllisesti käytettynä jokseenkin persoonattoman oloinen suora, leveähkö metsäautotie. Siellä kuitenkin luonto alkoi olla jo entistäkin voimallisemmin läsnä. Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua kurkien huutoa. Seisahduin paikalle, josta näkyi matalamman metsän suuntaan kohti koillista. Siellä jossain olevalta suolta oletin äänien kuuluvan. Koska ne saattoivat tulla kaukaakin silti läheten, siirryin parisenkymmentä metriä metsän laitaan toivoen saavani näkyville edes jotain. Mukanani oli sekä vaatimaton taskukamerani että vieläkin tehottomampi taskukiikari, joka taitaa olla enemmän rekvisiittaa kuin käytännön apu. Juuri harkitessani kiikarin kaivamista varalta esille kurkipari lensi puunlatvoja hipoen ohitseni, toinen miltei ylitse ja toinen etäämpää, toisilleen huudellen. Kiikari ei ollut valmiina eikä sitten kamerakaan, vaikka niin läheltä jotain olisi jo poikkeuksellisesti saattanut linssiin saadakin. Onpa tuo kurkien siipien kärkiväli vain kerrassaan upeata tarkkailla lähietäisyydeltä!

Jonnekin Vesajärven suuntaan linnut taisivat suunnistaa. Minunkin oli aika jatkaa talsimistani kohti Suvitiellistä, jonka rannasta aloin seurailemaan Ilvesreittiä, joka ei voine olla kovin kaukana tuon kannaksen ja Uudenkylän välillä vanhan Härkätien reitistä. Polku järven rannalla tuo mieleen vanhojen maalausten jo mainitsemani ajourat, joiden kannot ja kivet katsoja miltei tuntee omassakin selässään ja kantapäissään seisoipa sitten millaisen gallerian avarassa salissa tahansa. Seuraavaksi pysähdyin siis huokaisemaan vasta Suvitiellisen rannassa, jokseenkin vastapäätä Suvipielistä. Tuossa paikassa myös viimeistään avautuu järven nimen koko merkitys: Suvitiellinen, sitä kautta ovat asukkaat ja kulkumiehet taittaneet kesäisin taivalta jo ammoisista ajoista. Siinä mieli jälleen tapaili etsiskellen menneiden vuosisatojen kulkijoiden haamuja tai edes niiden kuvajaisia, jotain aikaan jäänyttä metafyysistä luonnon kautta syntynyttä yhteyttä. Oma kantamukseni oli vain keveä reppu, mutta entisaikojen matkalaisilla oli kontit täynnä tavaraa tai hevonen talutettavana. Kovin suuria kärryjä ei ainakaan vanhimmalla ajalla tuskin voinut mukana ollakaan. Hevoset olivat lähinnä kuormajuhtia ihmisten tallustellessa rinnalla tai edellä.

Suvitiellisen ranta. Järvi, jonka kesätie sivuuttaa. Tässä kohtaa aloin seurata Ilvesreittiä.

Suonsilmä tai rantakosteikko. Esimerkki vaaroista kulkijalle.

Vesajärven eteläkärjessä Ilvesreitti nousee jyrkän kallioista rinnettä. Siinä kohdin tarkemmin ajatellen alkaa pohtia Härkätien linjaa, joka on todennäköisesti mennyt hiukan eri kohdasta. Ilman metsää näköala Vesajärvelle olisi hieno. Nyt puut peittävät suurimmaksi osaksi näkökentän siihen suuntaan, vaikkei metsä vanhalta näytäkään. Kivikossa kompuroidessa ymmärtää hyvin, miksei seutua ole raivattu pelloksi. Missä maasto ei ole soista siellä tuntuu kiviä suorastaan kasvavan tantereesta. Samoin voi kuvitella, mitä vastuksia tielinjan suunnittelijoille on vuosisatojen kuluessa ollut tarjolla. Minulla on kokemusta Renkajoen ympäristön kivisistä metsistä, mutta niitäkin louhikkoisemman vaikutelman Suvipielisen ympäristö teki. Kenties syynä oli sekä jonkin verran karumpi kangamaasto Renkajoen kuusimetsiin verrattuna sekä hakkuiden monin paikoin paljaaksi raastamat kivenkyljet. 

Vesajärven eteläpuolella maasto on mäkistä ja karun kivistä. Ilvesreitti nousee aika jyrkästi kivien lomassa.

Ylhäällä kivikko jatkuu antaen perin vähän vihjeitä mahdollisesta kiinteämmästä kulku-urasta.

Kun sitten taas taipaleella laskeuduin soiden laidan sekametsään ja lehtomaisemaan ja kuusikkoon, näky muistutti jo selvemmin hiukan kauempana luoteessa, Rengon keskuskylien takana näkemääni. Tiheiden kuusten keskellä Renkoa lähestyttäessä oli vielä hetki seisahtua kuuntelemaan melkein täydellistä hiljaisuutta lintujenkin tauottua laulamasta. Nykyurbaanin elämän ja viihteen kaltoin kohtelemalla kuuloaistilla saattoi päätyä ponnistelemaan erottaakseen aavistuksenomaisen huminan , jota oksistossa vaeltanut tuuli pyrki kätkemään saaden sen ajoittain lähes kokonaan katoamaan. Kokemus on niin lähellä oikeata hiljaisuutta kuin nykyaikana vain voi olla eikä matkaa valtatielle ole kovinkaan paljon.

Hämärässä tästäkin tulee metsän  henkiolento...

Mieleeni avasi hiljaisuuden merkityksen eräs kirjailija kuvatessaan päähenkilönsä päätymistä ajassa taakse päin. Eläinten ja ihmisten satunnaisia ääniä lukuunottamatta entisajan maailmasta puuttui koneellisen infrastuktuurin ja liikenteen taukoamaton melu. Kun paikalla ei ollut elollista pitämässä ääntä, seudulla vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Jotain sellaista kaipaa kulkija, joka ei ole henkiseltä olemukseltaan peruuttamattomasti liimautunut meteliin. Lopultakin hyvin läheltä valtaväyliä voimme Suomessa vielä löytää hiljaisuutta. Toisaalta luonto ei pääse meitä pakoon niin kuin väistämättä tulee mieleen tätä kirjoittaessan juuri kuultuani peuran harjailtua aamulla keskellä kaupunkia, mutta se onkin sitten eri juttu.

Jälleen kerran sain havaita luonnon olemuksessa piirteitä, joita ihmisen mielikuvitus voi muovata millaiseksi tahansa. Hakkuuaukean laidasta tuuli on kaatanut juurineen isoja kuusia. Yhden juurakon ylälaidasta roikkuu kuin isona viittana raskas sammalmatto. Hämärässä moinen voisi kulkijan silmissä muuttua maahiseksi tai miksi tahansa pikkupiruksi. Polunlaidassa nököttää pään korkeudelta ilmeisesti jo vuosia aiemmin katkenut lehtipuu, joka on menettänyt kuortaan ja jonka eläimet ovat kovertaneet sisältä ontoksi. Kuvassa se tuo mieleen jättiläisen pilalle kuivuneen, pystyyn nostetun pajupillin. Juuri ennen taajaman ensimmäisten korviin kantautuvien heikkojen äänten väreilyä aistittaviksi jaloissa rahisee polulle tavalla tai toisella joutuneet rikkinäiset kattotiilet, joita on noin viidenkymmenen metrin matkalla siellä täällä pieninä maahan levinneinä esiintyminä. Sitten kun polku tekee viimeisiä mutkiaan vaihtuakseen metsää halkovaksi peltotieksi kulkija voi ohittaa pensaiden keskelle unohdetun vanhan peltotyökalun, joka kertoo selkeästi kylän läheisyydestä.

Hakkuualueen keskelle jäänyt vanha silta symboloi hyvin vanhoja jälkiä ihmistoiminnan murtamassa maisemassa.

Kuin muinaislinnoitus kohoaa hakkuiden paljastama maisema entisen metsän keskeltä.

Luonnon tilataidetta. Ontto puuntynkä.

Vielä pari mutkaa ennen kuin pikkutieksi muuttunut polku putkahti Kotirinteen ja hiukan tuonnempana Rengon Uudenkylän peltoaukeille. Nyt tätä kirjoittaessa voi vain arvailla, mitähän kaikkea niiden Kaurialan talonpoikien mielessä on liikkunut, jotka olivat saaneet täältä ja viereisestä Kuittilan kylästä korvaukseksi maata joutuessaan luopumaan Saaristen latokartanoon vuonna 1557 liitetyistä tiluksistaan. Oliko pelkkää hiljaista esivallan manailua vai varovaista helpotusta päästäessä etäämmälle linnan silmien alta? Nämä peltoaukeat ainakin yhä ovat olemassa, vaikka uusia taloja on tännekin ilmestynyt.

Tarina Rengon kirkon ympäriltä voi olla jonkin toisen tekstin aiheena. Taival kuului päättää juuri Pyhän Jaakon kirkkoon ja muistella apostolia, jota on pidetty paitsi kristinuskon puolustajana maureja vastaan myös mikä täällä tunnetuinta pyhiinvaeltajien ja kaikkien matkantekijöiden suojelijana. Niinpä kaikkia Rengon kirkkoon vieviä teitä voi yhtä lailla pitää jonkinlaisina pyhiinvaellusreitteinä, mutta erityisen mieltä säväyttävää on pyrkiä etsimään niitä polkuja, joita voi olettaa ihmisten käyttäneen etenkin varhaisempana, katolisena aikana. Kirkon viileiden kiviseinien sisällä oli hyvä kiittää sitä, että jälleen oli taittunut eräs matka kommelluksitta ja hiljentyä omien kiireidensä keskellä.

Kuin varkain tupsahtaa kulkija metsästä keskelle maalaismaisemaa. Täältä annettiin Kaurialan talonpojille maata korvauksena siitä, että heidän kylänsä linnan kupeesta liitettiin vuonna 1557 Saaristen latokartanoon.

 

Vielä viimeinen vilkaisu kohti Uuttakylää ennen kuin matka jatkui kohti kirkkoa. Vielä oli aikanaan kuuluisa ketjuun liitetty Naskalin muna paikallaan tolppaansa kahlittuna. Opastekstiä ei ollut vieläkään tullut telineeseen josta vuodet ovat tekstin pois. Paikallishistorian tarinat saavat jatkuvasti kamppailla katoamistaan vastaan.

Siellä ase viimein näkyi, Rengon kirkko keskellä alkukesän vehmautta. Tähän kuvaan sopii päättää tämä tarina.

 Lähteet:

Jaakko Masonen: Hämeen Härkätie - Synty ja varhaisvaiheet

Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hiekkanen/Härme : Rengon historia

Tuula Luoma: Käsikirja katolisista pyhimyksistä