Kamera kiersi

Vain aivan tavallinen maanantai 23.10.2017

Hetki ennen ensilumen saapumista. Aivan kuin taivaanrannan takana jo jotaín odottaisi. Kovin helposti arki rutiineineen on pyrkinyt herpaannuttamaan tarkkailijan havainnoimasta ympäristöä. Tapahtumat maailmalla ja lehtien otsikoissa soljuvat armottomana virtana ohitse seisahtumatta mihinkään tiettyyn hetkeen. Sitten jossain välissä koittaa tunne, että on syytä lähteä pälyilemään ympärilleen siinä samassa kaupungissa, jossa on kaikki nämä viimeksi kuluneet kuukaudet viettänyt niin kuin lukemattomat edellisetkin. Kenties osansa tuntemuksen synnyssä on ollut, että edellisenä päivänä on taas täytyynyt yksi elinvuosi, ketju unholaan vaipuneita arkipäiviä.

Vanajavesi ja Niittykatu 1

Kävelylenkki suuntautui kuin luonnostaan ensiksi Linnanpuiston halki Niittykadun kulmaan. Laiturissa keinui yhä jokunen vene aivan kuin kesästä unohtuneena. Nupukivikatu oli oudon tyhjän tuntuinen, vaikka oltiin melkein keskipäivässä. Korttien talon aikaan oli joskus tullut poikettua Niittykatu 1:ssä ja tähyiltyä sieltä ulos. Koska olivat jo jonkin aikaa kertoneet lumen pian tulevan, kareili mielessä ajatus l'hestyvästä talvesta. Niittykadun päässä muistolaatta kertoo itsensä Eino Leinon asuneen paikalla kouluaikoinaan. Siitä taas palaa mieleen runoilijan ihastelleen Vanajavedenlaakson ilmastoa, joka ainakin tuolloin oli hänen mukaansa huomattavasti leppeämpi kuin pohjoisessa Paltamossa.

Syksyinen Pinella on tunnelmallinen paikka kuin kätköissä vilkkaiden siltojen välissä ja Taidemuseon vieressä.

Ehdittyäni Viipurintien sillan ylitse Verkatehtaan ja Taidemuseon kulmalle otan pari kuvaa Pinellan puistosta, josta aina tulee mieleen eri julkaisuissa ollut kuva herrasmiehestä istumassa penkillä hattuineen. Kotiarkistosta löytämässäni kuvassa mainittu mies on kääntyneen' katsomaan jotain sivuttain penkin selkänojan ylitse. Tarkemmin nyt tuota kuvaa katsoessa selviää, että otos onkin entisen keskussairaalan rannasta.

Schmausserin talo hohtaa kuin sokeripala pakallaan entisen panimoralennnuksen / Hopeakeskuksen vieressä.

Kun matka jatkui, kiertyi näkökentässä länsirannan kaari Hopeaseppiensillan alle. Keskustan etelärannasta oli pakko ottaa muutama kuva muistoksi, sillä kuten tunnettua, Engelinrannaksi kutsuttu rakennusprojekti tullee ilmeisesti perusteellisesti tulevina vuosina muokkaamaan maisemaa. Vielä nyt kulkija saattaa tallettaa mieleensä jonkilaisen näkemyksen 1900-luvun lopun tavoitellusta kaupunkinäkymästä. Joenhiisi tosin katselisi mieluummin säilytettyä puutalokeskustaa kuin persoonattomia elementtiseiniä.

Ilmeisesti osa katoavaa näkymää kuvastelee 1900-luvun lopun Hämeenlinnaa, joka toki on paljon puhutusti
menettänyt idyllisimmän puutaloilmeensä. Tuleva Engelinranta mullistanee jälleen kerran maiseman. Se voi
olla enemmän 2000-luvun mieleen, mutta kauneusarvot jäävät myöhemmin arvioitaviksi. Tällainen näkymä oli
kuitenkin tarjolla 23.10.2017.

Tavallisena maanantaina ei tahtonut kuitenkaan raskauttaa kävelylenkkiään turhan synkillä aatoksilla. Sitä vain katseli ohitsee kulkevaa, isoa karvaista koiraa taluttavaa naista tai pontevasti askeltavaa eläkeläistä. Jostain lähimpien rakennusten lomasta häämötti nostokurjen siluetti. Ahaa, pian erottui siis ihmisiä telineillä. Keinusaaren nurkalle kohoaa vielä joitakin uusia rakennuksia. Pilvettömältä taivaalta lankeava valo oli syksyn tapaan terävää ja voimistui keltaisista lehdistä tavoitellen monissa tasoissa hohtavia seiniä.

Ihmisiä telineillä.

Ymmärrettävästi kuvaamme yleisemmin merkittävissä sukutapaamisissa ja erityisesti muistettaviksi olettamissamme tilanteissa. Niinpä suurin osa jälkeemme jäävistä valokuvista onkin kokoelmia jäykähköä pönötystä ja juhlapöytiä. Siten kadotamme tavattomasti niitä ihan tavallisia arkihetkiä, jotka todennäköisesti kiinnostaisivat eniten vuosikymmenten jälkeen. Itse harmittelen joidenkin lapsuuskuvieni rajausta, joista on luonnollisesti jätetty pois ne mieltä erityisesti kutkuttelevat yksityiskohdat menneestä Hämeenlinnasta.

Astellessani maanantaipäivän syysauringossa kohti Kantolan tapahtumapuistoa muistelen toki menneiden kesien ihmispaljoutta, mutta tarkkailen ympäristöä aivan tavallisena arkipäivänä, josta todennäköisesti ei tule jäämään mitään erikoisia muistoja. Miltä seutu näyttääkään arkipäivän hohteessa? Ehtiessäni tyhjän kentän laitaan otan siitä kuvan hetkellä, jolloin se ei oikeastaan ihmisten mielessä ole edes olemassa. Tapahtumapuisto ilman tapahtumaa vaikuttaa jotenkin absurdilta ajatukselta, vaikka ruohokentät ja mahdolliset aidat pysyvät paikoillaan, kunnes joku ne jyrää tieltään. Viime kesänä oivalsin esimerkiksi yhden korkean rakennuksen kadonneen kentän vierestä. Mainittu harmaanruskea talo oli kaikessa rumuudessaan jopa viehättävän persoonalline  näky. Äkkiä se vain oli poissa.

Tapahtumapuiston kenttää kuvattuna kesäkuun alussa 2015 ja 23.10.2017. Näkyvin muutos on ollut yhden
korkean rakennuksen katoaminen. Syksyisenä päivänä ovat rokkarit faneineen poissa. Autius odottaa
uusia tapahtumia. Silti tämä hiljaisuus on nykyäänkin kuitenkin paikan yleisin ilme ja pohjimmainen
olemus.

Kuluneen kesän ja syksyn yleinen puheenaihe Kantolan suhteen on ollut muraalitaiteilija, joka ilmestyi maalaamaan vanhojen siilojen kylkiä. Maalausten kuvaaminen siis ei sinänsä ole tällä hetkellä mitenkään omaperäinen idea, sillä niitä ovat ihmiset käyneet läheltä ja kauempaakin ikuistamassa. Ne ovat kuitenkin sellainen piirre maisemassa, jota ei nyt voi ohi kulkiessaan huomiotta sivuuttaa. Ainakin jonkin aikaa ne paikalla ovat myös silloin kun suuri yleisö on jo laukannut jonnekin  muualle jonkin uuden asian perässä. Kiistää ei sovi, että maalaukset ovat hienoja ja tuntuvat jollain merkillisellä tavalla istuvan maisemaan. Samalla kulkija voi kävellessään verrata ihmisen töitä luonnon omiin jälkiin toisten siilojen kyljessä. Ainakin olettaisin Luukaankadun alkupään siilojen sinien jälkien olevan luonnon omia jälkiä - vaikka eihän sitä nykytaiteesta koskaan tiedä! Moiset raaputukset voisivat olla kovakin sana jonkin nykytaiteen museon salissa.

Seinätaidetta. Vasemmalla ihmisen kädenjälkeä ja oikealla luonnon versio.

Muraalit kyllä seisahduttavat.

Vanha teollisuusalue on kaikkinensa hieno maisema erilaisia seinäpintoja ja tasoja. Kenties seutu on saamassa uutta elämää vanhan savupiippukauden väistyttyä. Myllärinkadun ja Vanajankadun päässä on havaittavissa häkellyttävästi eri aikakausien jäämiä. Paikallislehden kuva-arvoituksenakin jokunen  vuosi sitten ollut vanha kivinavetta rapistuu hiljakseen. Alakerros toki seisoo kuin linnanraunio, mutta puinen  yläparvi odottaa hiljakseen romahdusta. Aiemmilla kävelyretkillä olen jo huomannut seinän aukosta pilkistävän rautasängyn päädyn. Aina ohitse kulkiessani tarkistan, vieläkö sängynpääty paikoillaan nököttää. Paikallislehden mukaan tuo kivinavetta on viimeinen merkki kylän agraariajalta. Myllärikatua reunustavat rotvallit ja jalkakäytävänpätkät.

Mitä tarinoita vanha kivinavetta ja sen ylisille hylätty rautasänky voisivatkaan kertoa?

10-tien alikulku. Tästä ovat ennen menneet myös raiteet.

Kevyenliikenteen väylä Vanajan kirkolta Hattelmalaan ja Miemalaan on vuosikauden ollut mukava reitti ulkoilla. Sitä lampsiessa on saanut myös tarkkailla ohitse mörisevää liikennettä. Vanajan ylittävä silta on palauttanut mieleen, mistä kaupungin ja linnan sijoittelussa on ollut aikaan kyse. Hämeenlinna varustuksineen on ollut siten eri ilmansuunnista risteävien kulkuväylien yhtymäkohdasssa, että se on kieltäytynyt kuihtumasta, vaikka Isonvihan jälkeen jopa kaupungin lakkauttaminen kävi esivallan mielessä.

Ikivanha reitti etelästä kohti linnaa. Vielä 23.10.2017 lumi ei langennut alas taivaalta, mutta jo kello 13 tienoilla
koko aamun sinisenä hohtanut taivas oli alkanut kääriytyä yhä synkempiin pilviin. Selvät enteet alkutalven
myräkästä olivat siis jo ilmassa.

Niin itä ja länsi kuin etelä ja pohjoinenkin kohtaavat, mikä lienee painavin syy pikkukaupungin säilymiseen
hengissä kautta myllerrysten.

Vuosien varrella olen oppinut ihastelemaan näkyä, joka ensinnä levittäytyy kaupunkiin etelästä saapuvan
eteen. Kaupunki on todella syntynyt laaksoon. Yhä vielä aivan keskustan tuntumassa sinnittelee pieniä
pelttotilkkuja.

Jotain vertauskuvallista on siinä, että Engelinrannaksi kutsuttua rakennusprojektia valmisteltaessa työkoneet myllertävät Vikmanninlahden täyttömaalla, joka on itse asiassa viime vuosisadan puolivälin tienoilla hävitetyn Hämeenlinnan raatoa. Keskusta puretun kaupungin rakennusjäte nimittäin kuulemma nakattiin järveen täyttömaaksi. Mikäli tuleva Engelinranta siis koetaan elimelliseksi osaksi 2000-luvun  kaupunkia, se pohjataan käytännössä 1800-luvun ja 1900-luvun alun kaupungin "luiden" päälle. Maallikko voi vain arvella, mitä ympäristöriskejä nyttemmin on havaittu. Lisäksi täyttömaa on aina täyttömaata niin kuin kaikkialla entisen Saaristen kartanon ympärillä.

Maansiirtotöitä täyttömaalla uimahallin vieressä. Mitä kaikkea maan sisässä onkaan ollut?

Kapakkalaivojen aika Hämeenlinnassa vaikuttaisi olevan ainakin toistaiseksi ohitse. Silti niiden jäljet yhä
sinnittelevät. Tyyne-laivan raato sentään näyttäisi jo kadonneen Hopeaseppien sillan kupeelta.

Tuokiokuva talletettavaksi. Liikennettä Paasikiventiellä 23.10.2017 klo 14:11.

Sanonta loppuelämän ensimmäisestä päivästä lienee puhkikulunut, mutta jotain sellaista Joenhiiden päässä kuitenkin liikkui tällä kävelylenkillä. Vaikka ikää onkin jo tullut sen verran, ettei sitä oikeastaan numeroina enää tahdo laskea, juuri syntymäpäivien jälkeiset arkipäivät taitavat olla niitä, jotka luiskahtavat syvimmälle unohduksen suohon. Aivan vahingossa kulku osui Paavonkulmalle, josta tietyn aikakauden hämeenlinnalaisista monet ovat elämäntaipaleensa aloittaneet. Siellä sijaitsi tohtori Ensio Kurki-Suonion perustama synnytyssairaala synnytyssairaala ”Höyhensaari”. Koska paikasta ei ole tullut otetuksi aiemmin kuvia, päätin napata yhden.

Paavonkulma 23.10.2017 noin kello 14:15. Täällä sijainneesta Höyhensaari-nimisestä synnytyssairaalasta
alkoi Joenhiidenkin elämäntaival.

Synnytysairaala lakkautettiin jo vuonna 1968. Paikalla on aikanaan ollut myös muun muassa hotelli. Kaupungin ns. juutalaiskorttelikin lienee ollut näillä main ennen sisällisotaa. Tämän arkisen maanantaipäivän kamerakierros oli hyvä lopettaa rauhankadun ja Raatihuoneenkadun kulmaan, jossa värikkään historian omaava entinen Annskeluyhtiön talo / Virastotalo on saamassa jälleen uuden elämän asunnoiksi muutettuna. taisin nähdä sen ensi kertaa aikoihin muoveista riisuttuna.

Vapaana muoveista. 23.10.2017 oli uusi aika koittamassa myös entiselle Anniskeluyhtiön talolle

Tämä oli vain yksi maanantai, mutta näiden kuvien myötä olen toivonut ikuistaneeni sen jollain tavalla hippuseksi muistojen joukkoon.