Maisemia

Käynti Werner Holmberg -näyttelyssä vie syvälle kadotettuihin mielentiloihin

Kirjoittamieni blogien taustalla on yhtenä ajatuksena ollut pohtia olemista maisemassa. Jo 1970-luvun lopulta yhtenä kantavana kokemuksena muistiini ovat jääneet Ateneumissa esillä olleet Werner Holmbergin maalaukset. Niinpä Hämeenlinnaan täksi kesäksi tuotu Holmberg-näyttely on ollut ohittamaton paikka. Toisaalta käyntiä ei ole tahtonut tehdä hätäillen.

Werner Holmbergin taulujen tuominen Hämeenlinnan
taidemuseoon on ollut kulttuuriteko, joka kovin
sykähdyttää mieltä. Se on ylistystä maisemalle.

Taidehistorioitsijat erittelevät epäilemättä paremmin maalausten tekniset tekijät taustoineen, mutta johtuen juuri Holmbergin maalausten merkityksestä omakohtaisen maisemakokemuksen kehitykseen näistä tauluista on syytä kirjoittaa myös Joenhiiteen. Tietyllä tavalla tätä blogia ei olisi ilman Holmbergia. Muistan joitain kertoja yli kolmenkymmenen vuoden takaa, jolloin osana Helsinki-matkaa oli Ateneum ja etenkin Postitie Hämeessä. Ainahan se ei tietenkään ole ollut edes esillä, mutta joka kerta sitä olen seiniltä hakenut. Myöhemmin painettuja kuvia selatessa taulu taisi tavan takaa ajatuksissa seota Maantiehen Hämeessä eli Helteiseen kesäpäivään. Sehän ei ole mikään ihme, sillä nyt selatessani taisemuseolta ostamaani näyttelyjulkaisua huomaan, kuinka paljon samoja elementtejä teoksissa onkaan; puuaita ja lohkareet maantien laidassa. Aivan kuin samaa paikkaa katsoisi hiukan eri kulmasta.

Vuosikausia olennainen vaikutelman synnyttäjä on ollut juuri tuo kapea ja kivinen maantie. Sen kulkeminen on pakosti ollut töyssyinen ja nykymittapuulla hidas kokemus. Matkanteko on ollut syystä aikaavievä ja kunnioitusta herättävä suoritus, johon on ollut varattava aikaa. Siitä tullaankin aikakäsitykseen: entisaikain ihmiset katselisivat meitä varmaan kuin joitain edestakaisin poukkoilevia hyönteisiä. Askelten ja kulun rytmi lienee ollut ennen verkkainen. Helteisen kesäpäivän maantietä kolisevien rattaiden perästä istumassa erottuvan hahmon matkustuskokemusta pölyn ja tärinän keskellä olen myös usein pohtinut. Onkohan hän sentään jyrkissä ylämäissä laskeutunut jaloittelemaan tahi jopa työntämään vaunuja?

Postitie Hämeessä. Yhdessä teoksen Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) kanssa se on ollut
todennäköisesti eniten minuun vaikuttanut suomalainen taidemaalaus. Ilman tätä Joenhiittä
ei kenties olisikaan. Tuo maantie on vuosikaudet karuudellaan miettimään aikaa, jolloin
etäisyydet hallitsivat ihmistä. Paikoilla yhdessä matkanteon itsensä kanssa oli muukin
arvo kuin vain jatkuvan matkustuksen tavoittelu. Maantien laidalla nököttäviä kiviä tai
kilometripylväitä ei ohitettu niitä tuskin huomaten. Virstan sisälle saattoi sisältyä enemmän
elämää kuin nykyään sadan kilometrin.

Eräs varhainen matkani Helsinkiin on jäänyt mieleen bussin kierrettyä kaikki reitin varrelle sattuneet kylät Lopella ja Nurmijärvellä. Kaikesta huolimatta taival taittui aamusella, ja kulkija ehti vielä Ateneumiin ennen kuin koitti aika palata kotiin. Taulut 1800-luvun puolivälistä huokuvat aikaa, jolloin moinen ei olisi ollut mahdollista.

Huomattavasti uudempi tuttavuus on ollut teos Metsä sadeilmalla. Kuvakirjojen selaaminen ei juuri vastaa tuon 107,5 x 147,5 cm -kokoisen taulun näkemistä taidemuseossa, jonne se on tuotu tasavallan presidentin tiloista. Suuret puut runsaine lehvistöineen tuovat mieleen jotenkin sadunomaisen maiseman ja nostaa jostain mielen perukoilta muistikuvia lapsuudessa ahmimistani Mestaritontun tarinoista. Härkänsä ja vaunujensa kanssa kuvaan viivähtäneessä miekkosessa onkin jotain menninkäismäistä. Toisaalta siinä on jotain ihmisen oikeasta koosta luonnon keskellä. Vaikka olen taulua muutaman kerran tarkastellut jostain taidekirjasta, vasta näyttelyssä huomaan kahden vesilinnun hahmot taustalla järven tai lammen rantavedessä.

Monissa maisemissa olennaista on suunnaton avaruudentuntu. Niin myös teoksessa Suomalainen järvimaisema, jossa katsoja on viety jollekin kallioiselle harjulle. Sieltä hän kykenee katsomaan yli pihapiirin ja järven kohti kaukaista niemeä, jolta erottuu kirkon jyrkkälappeinen katto. Taivaalta pilvien lomasta hohtaa rannalle melkein leiskuva valonäytös. Näkymässä niityt ja metsä kamppailevat metsän kanssa veden työntyessä kaiken keskelle. Tällaisessa maisemassa tahtoisi viettää illan jos toisenkin. Mielikuvituksessaan tavoittelee korviinsa lintujen äänet ja tuulen huminan.

Karu maasto torpan ympärillä viestittää, ettei elanto ole helposti irronnut.

Torppa Kurussa korostaa myös maaston kivistä karuutta. Noille rinteille on ollut turha haaveilla peltovainioita. Näennäisestä rauhasta huolimatta elämän armottomuus kuiskailee kallioiden lomasta.

Näköala Turusta vuodelta 1850 esittelee sangen säntillisesti rakennettua kaupunkia, jonka taustalla harovat tuulimyllyt ja jokin kirkko kohoaa kauimmaisella kukkulalla. Osansa näkymän tunnelmassa on toki varmasti ollut vuoden 1827 Turun palolla, joka armotta tuhosi aikanaan lähes koko kaupungin. Ainakin itse jäin pohtimaan, kuinka noita pinnanmuotoja onkaan sittemmin tasattu modernin betonilaatikkoarkkitehtuurin levittäytyessä maiseman ylitse.

Näyttelyjulkaisussa todetaan Holmbergin suunnitelleen öljymaalaustensa kokonaisuuden Düsseldorfin ateljeessa kesäissin tekemiensä luonnosten pohjalta. Maiseman osasista hän kasasi kokonaisuuksia, joita sinällään on turha koettaa yhdistää mihinkään tiettyyn paikkaan. Noissa kollaaseissa elää silti jonkinlainen realismi aikansa luontokokemuksesta. Emmehän kykene koskaan kasaamaan muistikuviamme kokonaisista maisemista, vaan kyhäämme ne palasista. Itse asiassa jotkin yksityiskohdat ovat alati muutoksessa, etenkin nykypäivän kiihkeässä elämänrytmissä.

Siltaharjoitelma. Suurten maisematöiden rakennuspalikoita. Samalla tavalla kirjailija kerää ympäriltään
vaikutelmia vastaista käyttöä varten. Tämänkaltaisia yksityiskohtia saattaa havaita aivan arkipäiväisessä
ympäristössä tiettynä ajankohtana valon osuessa maisemaan jollain erityisellä tavalla.

Ehkä Holmbergissa onkin niin vangitsevaa juuri hänen retkillään keräämiensä yksityiskohtien jalostuminen taulujen esityksiksi. Kuinka monta kertaa itsekin saattaa havahtua päivittäin ohittamansa maaston kohtaan, jossa valo sattuu tiettyissä sääoloissa ja vuorokauden aikaan heijastua aivan erityisellä tavalla. Silti tuo paikka on ollut olemassa ehkä vuosikaudet. Toisaalta joku saattaa seuraavana päivänä päättää kaivaa siihen kuopan.

Taiteilija ei ehtinyt aivan täyttää edes kolmea vuosikymmentä. Suuri osa hänen tuotannostaan liittyy Saksaan, mikä ei aivan täkäläistä niin paljon kosketa kuin Suomeen liittyvät teokset. Muutamalla tauluistaan hän on jo kyennyt paaluttamaan minulle asemansa sellaisen ajan kuvaajana, jolloin ihminen oli omassa koossaan suhteessa ympäristöönsä peittämättä rakennelmillaan tyystin luontoa alleen. Kapeiden ja kivisten maanteiden pöly jätti maailman terveellisen isoksi, jolloin tarkkaavainen kulkija saattoi eläytyä jokaiseen puunrungon kaareen ynnä valon leikkiin pilvien ja veden välillä.

Matka Holmbergin tauluihin vie maailmaan, jossa oli vielä tilaa ja aika kului hitaammin.

* * *

Luettavaa:

Ville Lukkarinen, Anne-Maria Pennonen. Werner Holmberg. Hämeenlinnan Taidemuseon julkaisuja 1/2017