Renkailla

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna on haudattu Hämeenlinnan entinen bussilinjaverkko ja juhlittu 50-vuotiasta moottorirataa. Siksi lienee aiheellista omistaa tämä teksti kumirenkailla liikkumiselle.

Kaupunki oli vasta herääämässä kirkkaaseen mutta koleaan aamuunsa linjan kahdeksan bussin seistessä
rautatieaseman edessä. Pysäkeiltä oli enää turha etsiä kahdeksikkoa. Sekaannuksia tiedossa.

Kesäkuun alun aamut ovat olleet erityisen koleita. Tuuli on piiskannut maisemaa lennättäen kauan kaivatun sateen niin verenä kuin rakeinakin. Siten ilmasto tuo hyvin mieleen ne ankeat koiranilmat, jolloin linja kahdeksan on tuonut helpotusta liikkumiseen. Tämä lauantai on monille erityinen lähinnä koulujen päättäjäisten ansiosta. Vaikka sää muistuttaa lähinnä syyskuun loppua, ihmiset koettavat harppoa kadunvierillä ohuissa kesähepenissä. Vain muutamat ovat alistuneet ja kiskoneet ylleen talvitakin. Itse en etsi maisemasta kesää odottavia lähimmäisiä, vaan nostan katseeni kohti lähintä bussipysäkkiä. Siellä ne ovat, uudet vuoronumerot ja aikataulut. Vaikka asiasta on kirjoitettu paikallislehdessä, seuraavana maanantaina on odotettavissa sekaannusten suma. En tietenkään tarkoita, etteivätkö katveessa olleet asuinalueet ansaitsisi bussivuorojaan.

Tämä aikataulu on jo katukuvasta kadonnutta paikallishistoriaa. Aikansa se hyvin käyttäjiään lienee palvellut.

Suunnittelijoiden mukaan bussilla pääsee pian entistä useammalle asuinalueelle. Mielessäni on kuitenkin eräs tietty bussilinja, joka on palvellut hyvin monet vuodet. Olen tullut seuraamaan vanhan Kasin eli numero kahdeksan viimeistä päivää. Päätän matkustaa vielä sen osan lenkkiä, jota en ole koskaan käyttänyt. Samalla saan seurata vierestä matkustajien vaihtumista ympärilläni. Aluksi kulkupeli kiertää Ojoisten ja Kaurialan kautta. Ikkunan lävitse aurinko toki alkaa lämmittää kohmeisia jäseniä. Elenia-areenalle virtaa väkeä päättäjäistapahtumia varten. Panen sivusilmällä merkille pyhäpukuiset kulkijat kukkineen. Parolantie on tukossa kuin ruuhka-aikaan.

VPK:n talon edessä Palokunnankatu on poikki, joten bussit joutuvat mörisemään mäkeä raatihuoneen eteen. Itse Raatihuoneenkatu taas on niin kapea isoille autoille, että kyydissä miltei ahdistaa. Kunpa vanha keskusta olisi aikanaan rauhoitettu vilkkaimmalta liikenteeltä, ja liike-elämä pikkuputiikkeja lukuunottamatta sijoitettu jonkinlaisen uuden keskustan alueelle. Vanha puutalokeskusta olisi jo sinänsä vetonaula rumien elementtikolossien sijasta. Auton laskeutuessa lopulta Arvi Kariston kadun kulmaan ja Viipurintien sillalle matkustaja tuntee jo jonkinlaista helpotusta. 

Kahdeksikko liikenteessä hiukan ennen kello kolmeatoista Parolantien ja Härkätien risteyksessä. Tätä näkyä
ei siis enää hämeenlinnalaisessa liikennemaisemassa enää tapaa. Päivämäärä 4.6.2017 on merkinnyt kumousta
kaupunkilinjoissa, mutta vanhat vuoronumerot epäilemättä jäävät elämään vielä vuosiksi varttuneempien
kaupunkilaisten kielenkäyttöön. Vielä alkuillasta palatessani seuraamasta Ahveniston 50-vuotiskilpa-ajoja
kohtasin Härkätien sillalla tämän kahdeksikon. Olikohan jopa viimeinen tai toiseksi viimeinen kierros?

Kahdeksikon reitti rautatieasemalta eteenpäin on jäänyt tähän asti mielessä epäselväksi, koska sinne ei ole ollut autolla asiaa. Kurjan sään tai kiireen sattuessa on ollut tarvetta ehtiä joko torin laitaan tai juna-asemalle. Hyvin pian Viipurintien päässä Papinniityntietä kierrettäessä tuntee melkein olevansa vieraassa kaupungissa. Kasvot bussissa vaikuttavat jopa vieraammilta kuin reitin sillä osalla, jota vuosikaudet olen käyttänyt. Jäädessäni viimein kyydistä rautatieaseman eteen palattaessa tiedän nouseeni viimeisen kerran Kahdeksikosta. Seuraavan kerran kiiruhtaessani kotiovelta metsäistä mäkeä pysäkille joudun tähystämään aivan muita numeroita ja painamaan mieleeni uusia kellonaikoja. Hämeenlinnan joukkoliikenteen mullistus ei siis ole rajoittunut ainoastaan uusien yrittäjiin saapumiseen ja entisten toiminnan hiipumiseen.

* * *

Lauantaina on liikuttu renkailla muussakin mielessä kuin vain kaupungin katuja kierrellen. Moottorirata on virallisesti juhlinut viittäkymmentä vuottaan. Joenhiisi kirjoitti radan alkuvaiheista kolmisen vuotta sitten. Päivän teemaan sopii siis siirtyä busseista kilparadan vierelle. Kisapäivistä ensimmäinen on jo alkanut moottorien jyrinän kantautuessa Kaurialaan. Peltiä ruttaantuu kuitenkin jo Parolantiellä, jossa Meijerikadun risteyksen tuntumassa yllättävä pamaus kantautuu korviini hiukan selkäni takana. Ruuhka kadulla on jatkunut puolillepäiville asti ja seurauksena kolmen auton kolari.

Asianosaisten jäädessä pohtimaan tapahtunutta kiiruhdan seuraamaan kilvanajoa. 

Lähtö on tapahtunut lippurivistön katveessa. Radan toiminnan ollessa joitain vuosia sitten pahimmin uhattuna
tällainen näky olisi varmaan vaikuttanut uskomattomalta. Rata ja elämä sen ympärillä ovat viidessäkymmenessä
vuodessa kulkeneet melkoisen taipaleen. Ehkäpä moni edesmenneistä on katsellut tätäkin tapahtumaa sieltä
jostain pilvenreunalta.

Siellä jossain vihreyden takana erottuu kaupunki, joka
toivottavasti jatkossa jaksaa ja osaa hyötyä radastaan.

Ihmisillä on toki päättäjäispäivänä muutakin tekemistä, mutta oitis Ahveniston rinteille päästyäni huomaan ihmetteleväni, kuinka vähänlaisesti väkeä näyttäisi olevan paikalla. Kuten päivän mittaan saan huomata, heitä harhailee toki epälukuinen määrä metsässä ja Suolenkkiä reunustavilla rinteillä. Hitaasti lämpenevä päivä saa tähystämään rinteeltä näkymää radan ylitse. Vihreän lehtimassan takaa häämöttää kaupunki. Laakson keskipisteen näyttää muodostavan kirkontorni. Sama ilmiö on alkanut erottua Tampereentien varrella, jonka reunasta äskettäin kaadettiin huonokuntoista puustoa: mainittu torni vaikuttaa suuremmalta kuin kauppatorin laidalta katsottuna.Vuosikymmeniensä aikana moottorirata on sulautunut maisemaansa. Sen vieressä kohoava hyppyrimäki on itse asiassa jopa kasvamassa yhteen sitä reunustavien puiden kanssa. Suolenkin laidalta lyhyt koukkaus entiseen mäkimonttuun paljastaa tiheän kolmimetrisen lehtipuuvasakon, jonka takaa näkyy hyppyri kaikessa alennustilassaan.

Lähdön jälkeisessä kaarteessa oli sangen ahdasta.

Nyt juhlitaan kuitenkin moottorirataa, joka on käsitykseni mukaan sivuuttanut omat kriisihetkensä. Moottorigladiaattorien kaasuttaessa talla pohjassa varikon mutkasta jyrkän mäen ylitse kohti alas kaartuvaa mäkeä Suolenkille ei voi olla tunnustamatta taitoa ja uskallusta. Suolammen nurkalla autojen välissä ei ole paljonkaan ilmaa. Renkaiden kuopaistessa silloin tällöin hiekkaa päällysteen ulkopuolelta pölypilvet kiemurtelevat sankkoina kohti taivasta. Bensan ja kuminkäry varmasti herättävät jonkinlaisia vaistoja. Moottorien jyrinä aaltoilee kahta puolta harjua. Lähdön hetkellä jyly kiirii kuin jostain maan alta.

Varikon jälkeisestä noususta autot ilmestyvät kuin tyhjästä...

kadotakseen jälleen vauhdilla tyhjyyteen...

Viisi vuosikymmentä ovat toki jättäneet jälkensä polkuina harjun kupeelle. Silti lienee vaikea erottaa kaikkia niitä alueella ajojen välisinä aikoina ulkoilevien synnyttämistä. Rataa on tietenkin myös vuosien kuluessa vastustettu. Silti suolammella on kerrottu jopa joutsenten joskus viihtyneen. Sitä paitsi toiminta radalla on myös suojavyöhykkeineen epäilemättä synnyttänyt puskurin laajentuneen kaupunkitonttialueen ja varsinaisen luonnonsuojelualueen väliin. Moottorien ääni on toki oma kiistämätön ongelmansa, mutta toisaalta jakaahan kaupungin vilkas moottoritie, jolta sopivissa olosuhteissa kantautuu taukoamaton jyrinä Kettumäkeen asti, jouluaamua lukuunottamatta. Niin kuin eräs näitä ajoa seuraamaan saapunut katsoja satunnaisesti ohi kulkiessani tajuntaani nappaamassani kommentissa toverilleen totesi, viitisenkymmentä vuotta sitten alueella asuneista tuskin kovin moni on enää keskuudessamme. Kuten olen itsekin ympäristössä liikkuessani huomannut radan varren entisestä mäkitupalaisalueesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Uusien asukkaiden tiedossa ajotoiminnan pitäisi olla.

Suolenkillä oli välillä tätä ahtaampaa. Legends-luokassa oli kolmisenkymmentä autoa, joten muutaman
kierroksne jälkeen tälläkin kohdalla oli jatkuvasti joku kurvailemassa. Kolahtipa joku jopa kaiteeseen.

Myös tällä kohdalla tapahtui viikonloppuna yhtä sun toista. Maallikosta uskomatonta, kuinka lujaa tästäkin
ajoivat ja lähellä toisiaan.

Harjun laelta on huikaiseva näköala myös kohti Pälkäneentietä. Sieltä päin ja sinne Parolantietä huristavan liikenteen vaikutus alueen uusien asuintalojen asumismukavuuteen on myös ilmiselvä.

Joenhiisi voi kaivella lapsuudestaan häivähdyksiä moottoriradan alkuvuosilta. Seuraavan viiden vuosikymmenen lopputulemaa hän tuskin on näkemässä tai kokemassa. Välttämättä tulevaisuus ei täysin nitistä ringinajamista. Kilpailu- ja vaaranhakemisvietti ovat sen verran pysyvä yhdistelmä tietyllä osalla väestöä, että jotain kaahailua tulee aina olemaan. Niin kuin kolmisen vuotta sitten totesin, Pullerinmäen kupeelle ei tullut varhaisten suunnitelmien mukaisesti hautausmaata vaan erittäin elävien ihmisten kokoontumispaikka. Kilpavaunujen käyttövoima vain saattaa vaihtua pikaisemmin kuin arvaammekaan ellei yhteiskunta sitten jotenkin romahda. Jo nyt maailmalla kilpaillaan sähköformuloilla. Ikuisuusongelmalta vaikuttanut metelikään ei siten ole mikään ohittamaton.

Ohessa vielä moottorirata-asiaa Ylen Elävästä Arkistosta.